Enemmän, mutta ei sentään täysiä valoja

"Salaseuran historiikki" on väistämättä ristiriitainen ilmiö, kun sellainen tehdään suurelle yleisölle, ei vain rajoitettuun sisäiseen käyttöön. Niinpä suurikokoiseen, painavaan ja runsain värikuvin varustettuun kirjaan Enemmän valoa : Suomalaisen vapaamuurariuden historia (SKS Kirjat 2024) tarttuu monenlaisin miettein ja ennakkoluuloin. Siksi on hyvä heti kärkeen todeta subjektiivisena näkemyksenä, että kyllä tämä julkaisu kohtuullisen hyvin vastaa alanimekkeensä kunnianhimoiseen haasteeseen. Näin on siitä huolimatta, että kyseessä on suomalaisten vapaamuurareiden 100-vuotisjuhlien tilausteos. Erityisesti kaupunkihistoriaan erikoistunut tutkija Samu Nyström on nähdäkseni tehnyt annetuissa rajoissa sen, mikä on ollut mahdollista ja tuloksena on juhlakirjan logiikalla myötäsukainen, mutta ikäviä asioita ihmeemmin piilottelematon historiikki, josta on hyötyä lukijalleen täysin siitä riippumatta. miten suhtautuu itse kohteeseen eli vapaamuurariuteen liikkeenä tai aatejärjestelmänä.

En seuraavassa esittele kirjaa, joka kyllä esittelee itsensä ilman minuakin. Pohdiskelen sen sijaa eräitä vapaamuurareihin ja osittain kaikkiin salaisia menoja harrastaviin järjestöihin liittyviä kysymyksiä lähde- ja aatehistoriakriittisesti. Mielestäni ainakin nämä kysymykset nousevat yli sen triviaalin kysymyksen, kannattaako ylipäätään suhtautua vakavasti järjestöön, jonka toiminnan ytimessä ovat naurettavia rituaaleja tosissaan harjoittavat aikuiset miehet. Mielestäni oikea kysymys ei ole, onko tällaisten järjestöjen toiminnassa jotain epäilyttävää ja varmuuden vuoksi kiellettävää, vaan se, miksi tällaisia järjestöjä on sen sijaan ettei niitä olisi eikä kukaan sellaisia kaipaisi. Vapaamuurariuskin täyttää jotain inhimillistä tarvetta, joka on itselleni arvoitus, mutta toiminnan laajuudesta ja sanoisinko historiallisesta sitkeydestä päätellen silti todellista.

En itse ole kiinnostunut siitä järjestöllisestä ja aatteellisesta kirjavuudesta, joka vapaamuurariuteen historiallisesti kuuluu. Kirjavuus muistuttaa pohtijaa enemmän siitä, että kyse on eri kulttuureissa omalaatuisia muotoja saavasta ilmiöstä, joka on altis hienoisille ja suuremmillekin erimielisyyksille, joita itse kutsuisin makuasioiksi. Asian vakavasti ottaville kyse on kuitenkin todellisista erimielisyyksistä, joita Samu Nyström ei piilottele, joskaan ei myöskään suurentele tai analysoi hienotyökaluilla. Siksi ohitan kevyesti sellaisen ison asian, että kirja käsittelee vain Suomen Vapaiden ja Oikeutettujen Muurarien eli ns. sinisten vapaamuurareihin historiaa ja viittaa vain ohimennen "kilpailevien" tai rinnakkaisten järjestöjen vaiheisiin. Mutta tällainen on sallittua ulkopuoliselle lukijalle, joten selitykset jääkööt tähän.

* * *

Vapaamuurarius on kautta olemassaolonsa herättänyt sekä uteliaisuutta että vastustusta. Se on salaseuran toivottu tai pelätty kohtaloa inhimillisen uteliaisuuden takia. Ketään ulkopuolista ei kiinnosta, mitä  puuhataan Suomen kultaseppien liitossa tai Naisvoimistelujärjestössä. Mutta miksi muurareiden nimen edessä on sana "vapaa" ja miksi ne eivät suostu paljastamaan salaisia rituaalejaan? Harrastetaanko siellä vain jotain "sopimatonta" vai lisäksi myös jotain "rikollista"? Vapaamuurarit ovat miesten kerho, avoin vain sopiviksi katsotuille ja sitä myöten uteliaisuutta ja kateuttakin herättävä. Muurarit ovat veljiä keskenään, joten jos käräjillä sekä tuomari että syytetty ovat muurariveljiä, voiko tuomion oikeudenmukaisuuteen luottaa? Voiko ylipäätään minkään salaseuran jäsenen toimintaan yleisissä ja yhteisissä asioissa luottaa?

Niin, miksi jotkut miehet hakeutuvat vapaamuurareiden kaltaisiin salaseuroihin? Eikö niihin julkisesti kerrottuihin jaloihin päämääriin voi pinnistellä ilman veljien tukea vain saada salaseuran jäsenyydestä saada niin suuren lisävoiman, että heikompikin tahto kasvaa henkisesti? Edellyttääkö aktiivinen lähimmäisenrakkaus tai eettisesti kestävä elämäntapa salaseurasta saatavaa passia tai kannustinta? Onko kyse lievästi masokistisesta pakottautumisesta elämäntapaan, johon heikko henki ja liha eivät muuten tokenisi? Emme saa tällaisiin kysymyksiin vastausta, vaan niin monta erilaista vastausta, ettei asia lainkaan valaistu. (Yritän pidätellä itseäni tämän valo-tematiikan ryöstökäytöltä.) En Nyströmin suurtyön luettuani ole tältä osin ymmärtävämpi kuin ennenkään. Luultavasti vapaamuurariksi ryhtyvillä on aivoissaan ratas, joka puuttuu minulta ja useimmilta muiltakin ihmisiltä (muurarit eivät ole mikään joukkojärjestö). En keksi syytä, miksi hyvää pitää tavoitella pienellä eliittiryhmällä ja viisastenkiveä tiukasti varjellen. Ei kai hyvän tavoittelijoita voi olla liikaa?

Nyström toteaa kiertelemättä, että vapaamuurarit ovat meillä edustaneet sisällissodan voittajia, Valkoista Suomea (presidentti Ståhlbergiä pidettiin liian "vasemmistolaisena"). Johonkin jumalaan on uskottava ja kommunismista ei saa tykätä. Täysin yksituumaista porukkaa vapaamuurarit eivät silti ole olleet, mutta siinä missä vasemmistosta päin on lähinnä naureskeltu herra johtajien salaseuralle, toiselta laidalta on suunnattu koviakin syytteitä vapaamuurareiden liitosta kansainvälisten kommunistijuutalaisten kanssa yhteisen maailmanhallinnon tavoittelussa. Mikä houkuttelee ei-muurareita näkemään vapaamuurareissa sen vihollisen kuvan, jota vastaan muutenkin taistelee? Onko se vain eliittikerhon ärsyttävyyttä? Ei sieltä oppijärjestelmistä löydy mitään juutalaisuuteen tai kommunismiin liittyvää, joten onko vastustajilla vain ylikehittynyt vainu?

* * *

Vapaamuurarit ovat myös Suomessa joutuneet kokemaan kovia aikoja, vaikka lähtökohtaisesti erilaisten johtajien dominoimalla mieskerholla ei sellaista ongelmaa pitäisi olla. Meillä ei muurarin henki ole ollut vaarassa enempää kuin muillakaan, mutta tikun nokkaan on nostettu kerran jos toisenkin. Hitler ja Stalin eivät kumpikaan sietäneet vapaamuurareita, mutta suuremman käytännön kiusan ovat Nyströmin kirjan mukaan aiheuttaneet sekä taloudenpito (poikkeuksena Ragnar Ekbergs Stifelse, jonka omaisuus on nykyään 20 miljoonan euron luokkaa), Tapparamies, Hymy ja Apu-lehti. Salaisia jäsenlistoja on kiusallakin julkaistu, perättömiksi tiedettyjä mutta poliittisesti mehukkaita väitteitä on levitetty ja jos yksikin rötösherra on jäänyt kiinni, jossain vaiheessa häntä on epäilty vapaamuurariksi. Todellisuudessa useimmat kohujutuista ovat olleet perättömiä, eivätkä yritykset kieltää vapaamuurarien toiminta ole johtaneet mihinkään, koska mitään laittomuuksia ei ole havaittu. Mikään laki ei kiellä miehiä harrastamasta eri väreillä koodattuja esiliinoja, jotka voisivat Pride-kulkueessa herättää suurtakin ihastusta.

Samu Nyströmin kirja ei tarjoa mitään sytykkeitä saati klapeja kohupannuja porisuttamaan. Suomalaisten sinisten vapaamuurareiden elo ja olo näyttää kovin samanlaiselta kuin minkä tahansa aatteellisen yhteisön taivallus. Kokoustilat ovat keskimääräistä prameampia ja suur-alkuisten virkanimikkeiden määrä on varmasti tapissaan. Mutta titteleiden ja koristeiden takaa löytyvät samanlaiset järjestöihmiset kuin mistä tahansa yhdistyksestä. Luultavasti myös samat työläitä vastuita välttelevät. Sukupuolirajoittuneisuus on tosin nykyään ääriharvinaista ja huonosti perusteltavissa. Ei siis mikään suuri ihme, että nykyinen järjestöjiohto liputtaa suuremman avonaisuuden puolesta. Kasarminkadulla sijaitsevan Vapaamuuraritalon yhteydessä oleva museo on avoin kenelle tahansa ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle ehdottomasti käynnin arvoinen.

Tekstini otsikko selittyy sillä, ettei edes vapaamielinen 2000-luku ole avannut kaikkia salaisuuksia, osa vapaamuurareiden jutuista pidetään edelleen poissa valoista. Samu Nyström on ehkä saanut nähdä ja tietää enemmän kuin keskivertokansalainen, mutta on selvää, että tilaushistoriikin kirjoittaja ei ylitä tilaajan määrittämiä, vaikka näkymättömiksi jätettyjä rajoja. Itseäni jää kirjan jälkeen lähinnä askarruttamaan sen, onko mitään oikeasti salaisuuden arvoista edes olemassa. Itse en usko, että vapaamuurareilla olisi mitään "salaista" tietoa yhtään enempää kuin sadoilla muilla esoterialla maustetuista suuntauksista. Luultavasti vapaamuurarienkaan riitit ja rituaalit eivät pohjimmiltaan ole niin ainutlaatuisia, kuin nykyinen suurmestari Henrik Nylander hymyilevissä tervehdyssanoissaan lupailee. Sillä salaisuuksista suurin ja vaikuttavin on aina se, ettei mitään salaisuutta olekaan.

 

PS. Vapaamuurareiden toiminta ei useinkaan kanna ulkopuolisille avautuvaa nimeä. Yhteiseen piiriin kuuluvat mm. Humanitas-seura, lehti Koilliskulma, koulutuskeskus Sompala, kuoro Kastellin laulu sekä Pro Humanitate -säätiö (yllä mainitun Ragnar Ekbergs Stifelsen lisäksi). Uteliaiden lukijoiden iloksi myös lyhyt lista tunnettuja suomalaisia vapaamuurareita (Suomessa on noin 9000 sinistä vapaamuuraria.): Bernhard Henrik Crusell, Jean Sibelius, Eino Grön, Joonas Kokkonen, Heikki Kinnunen, Einari Marvia, Risto Ryti, Hannes Kolehmainen, Teuvo Aura, Marko Röhr, Sigurd Wettenhovi-Aspa ja Paavo Talvela. Samu Nyströmin kirjassa ei ole henkilöhakemistoa.