Otsikko Tyhmenevä demokratia? - Kriittisen tiedontuotannon tila Suomessa (Rosebud Books 2024) on kieltämättä klikkihenkinen, mutta todellisuudessa kyseessä on vakavista tutkimusartikkeleista koostuva antologia olosuhteista, joissa "kriittinen tiedontuotanto" Suomessa kituuttaa tai porskuttaa 2020-luvulla. Toimittajina ja kirjoittajina ovat toimineet filosofi, yhteiskuntatieteilijä Teppo Eskelinen ja kansainvälisen politiikan ja talouden tutkija Matti Ylönen. Useimmat muutkin kirjoittajista ovat boomerille vähemmän tuttuja nuorempia tutkijoita: valtio-opin professori Anne Holli, tutkija ja toimittaja Tuukka Tomperi, valtio-opin tutkija Mikko Poutanen, tutkija Timo Harjuniemi ja nuorisotutkija Tomi Kiilakoski. Toimijoina tuttuja olivat loppujen lopuksi vain journalisti ja tietokirjoittaja Johanna Vehkoo, tutkija ja poliitikko Vappu Taipale sekä Finnwatchin toiminnanjohtaja Sonja Finér.
Kukin kirjoittaja esittelee tai pohdiskelee oman erityisalueensa kriittisen tiedontuotannon näkökulmasta, eivätkä tekstit ole ollenkaan samasta puusta, minkä olisi voinut kyllä ennustaakin kirjoittajajoukon perusteella. Kun ei voi tietää, ovatko kirjoittajat valikoituneet erikoistuntemuksensa eli aiheiden vai käytettävissä olemisensa kautta (tämä on jokainen antologian peruskysymys), on vaikea arvioida tekstien kattavuutta objektiivisesti. Painopiste on ehkä ollut toisaalla akateemisen maailman tiedontuotannossa, toisaalta työssä, jota tekevät erilaiset kansalaisjärjestöt Asetelma ei ole ollenkaan huono, koska se tarjoaa mahdollisuuden lähestyä teemaa tavallaan aivan eri suunnista, vaikka "kriittisyys" edelleen on yhdistävä tekijä.
Jäin itse ehkä eniten kaipaamaan artikkelia Valtiontalouden tarkastusvirastosta (VTV), joka on ollut viime vuosina julkisuudessa vähemmän mairettilevista syistä, mutta kadonnut hallinnon ongelmien hoitelun jälkeen takaisin ei-julkiseen hämärään. Maallikko nimittäin ajattelee, että juuri VTV:n odottaisi tuottavan yhteisen valtiomme toimintaan kriittisesti suhtautuvaa informaatiota ja jopa tietoa. Voi tietysti olla, että olen ymmärtänyt VTV:n nykyisen roolin väärin tai etteivät toimittajat ole saaneet tai edes kysyneet mistään VTV-asiantuntemusta. Itseäni olisi joka tapauksessa kiinnostanut tunkeutua syvemmälle siihen maailmaan, jota Vappu Taipale merkittävän kaksoisroolielämänsä asiantuntemuksella avaa. Olemme Petteri Orpon hallituksen saaneet toistuvasti huomata, että poliittinen päätöksenteko voi suhtautua täysin piittaamattomasti niin tutkijoiden kuin kansalaisjärjestöjenkin tuottamaan tietoon. Itselläni on vahva oletus, että samalla tavalla suhtaudutaan myös valtion sisäiseen tutkimukseen, joka tuottaa päivänpoliittisesti tai ideologisesti ei-toivottua tietoa.
* * *
Mikko Poutanen avaa kirjoituksessaan Yleistajuinen tiedeviestintä kiinnostavan kuvan muutokseen, jonka tuloksena on ollut myös Suomessa "akateeminen kapitalismi" eli akateemisen tutkimuksen ja siitä tiedottamisen alistuminen uusliberalistisen politiikan ja siitä elävän yritystoiminnan tarpeisiin. Poutanen toteaa suoraan, että yleistajuisen tiedeviestinnän rahoitus on suurissa vaikeuksissa, jos tavoitteena on välittää kriittistä tietoa vallitsevan talous- ja yhteiskuntapolitiikan keskiössä olevista kysymyksistä. Eli kuten Poutanen kirjoittaa, "vaikka sen arvo tunnistetaan ja tiedostetaan, kestävää rahoituspohjaa näille julkaisuille ei ole onnistuttu järjestämään." (s. 79) Ongelmana ei ole pelkästään tutkimuksen "kriittisyys", rahoitusta on ylipäätään vaikeaa löytää pitkäjänteiselle tiedottamiselle, jonka käsittelemä aihepiiri on taloudellisten ja ideologisten toimijoiden näkökulmasta merkityksetön tai "hyödytön" (eli ettei sen ympäristössä esiinny merkittäviä taloudellisen tuoton mahdollisuuksia).
Poutanen käyttää tässä yhteydessä kielikuvaa "akateemisesta kodinhoitotyöstä". Sen arvo myönnetään, mutta todellisuudessa se jätetään pärjäämään omillaan. Suoritus- ja tulospohjainen ajattelu on mahdollista vain joidenkin aihesisältöjen yhteydessä, mutta suuri osa akateemisesta tutkimuksesta on perustutkimusta, jolla ei ole välittömiä "hyötytavoitteita". Sellaista tutkimusta eivät rahoittajat arvosta juhlapuheiden ulkopuolisessa todellisuudessa. Pitkälle samantyyppistä arkista skeptismiä löytyy myös Vappu Taipaleen historiallisesta sektoritutkimuslaitosten katsauksesta, jossa kokemusasiantuntija joutuu toteamaan poliittisten päättäjien kiinnostuksen ja sitoutumisen olevan vaikeasti ennustettavaa ja usein myös täysin suhdannevetoista.
Johanna Vehkoo kertoo faktapohjaisen eli totuudellisen tiedottamisen vaikeuksista vuonna 2023 toteuttamansa projektin pohjalta. Vehkoo pani Tampereen yliopiston journalistiikan työelämäprofessorina 15 opiskelijaa ajattelemaan tiedottamisen faktuaalisuutta useamman kuukauden pituisen ajan. Kurssilaiset eivät olleet mitään aloittelijoita, vaan pikemminkin jonkin asteisia ammattilaisia. Silti keskeinen viesti tuntui olleen, että kurssilaiset olivat yllättyneitä siitä, etteivät he olleet koskaan aiemmin törmänneet Vehkoon heille esittämiin haasteisiin ja faktantarkastuksen todellisuuteen. Tärkeä havainto oli, että journalismin suhde valtaan on aina ongelmallinen. Journalisti on riippuvainen vallan huipulta tihkuvasta tiedosta, jota ei kellään muulla ole. Toisaalta yhä useammin sieltä huipulta on tarjolla vain dis- tai misinformaatiota. Vehkoo on vahvasti sitä mieltä, että faktapohjaisuuden soveltaminen edellyttää muodollisen kriittisyyden lisäksi myös rohkeutta pitää kriittisyydestä kiinni silloinkin, kun kohteella on valtaa ja voimaa kostaa.
* * *
Odotin suurella mielenkiinnolla Sonja Finérin kirjoitusta, koska olen oppinut arvostamaan hänen johtamansa yritysvastuujärjestö Finnwatchin määrätietoista ja sinnikästä taistelua suomalaisia epäeettisesti tai rikollisesti toimivia yrityksiä vastaan. Finér esittelee kolme tapaa vaikuttaa: (1) nostaa esiin piilossa olevia näkökulmia päätöksenteon avuksi, (2) taistella yhteiskunnallisessa keskustelussa käytettävien ilmaisujen ja mielikuvien totuudellisuuden puolesta ja (3) toimia kriittistä tiedontuottamista vaikeuttavia ja estäviä rakenteita vastaan. Finnwatch on perustettu vasta vuonna 2002 pohjoismaisten esimerkkien pohjalta. Päätavoitteena on ollut tuottaa luotettavaa tietoa kansalaisjärjestöjen käyttöön, mutta myöhemmin Finnwatch on ottanut strategiseen keskiöön omaan tutkimustoimintaan perustuva vaikuttamistyö.
Finnwatchin työ on ollut menestyksekästä, vaikka tietenkään kaikissa pyrkimyksissä ei ole ainakaan vielä onnistuttu. Järjestö pystyikin vuoden 2024 lopussa kertomaan kymmenestä "tähtihetkestä" yhden vuoden aikana. Ehkä hienointa oli, että Suomi saatiin loppujen lopuksi äänestämään EU:n yritysvastuudirektiivin puolesta, vaikka hallitus olisi mieluusti ollutkin sitä kannattamatta. Finnwatch julkaisi myös laajan kartoituksen verotuksessa olevista puutteista, joita yritykset käyttävät hyödykseen. Valtiollisiin päätöksentekoelimiin toimitettiin lähes 30 asiantuntijalausuntoa ja julkaistiin 17 tutkimusraporttia ja -artikkelia. Maailma ei millään toimella muuttunut olennaisesti paremmaksi, mutta kuten Sonja Finér muistuttaa, muutokset ovat pääasiassa hitaita ja vähittäin tapahtuvia, eivät uutisotsikoihin nousevia ihmeitä.
Finérin kuvaus siitä, kuinka taistelu termeistä voi olla tärkeää, on herkullinen. Pyrkimys tukkia erityisesti ns. harmaan talouden käyttämiä verotuksellisia kikkoja verojen välttelyssä on ideologisesti kiistanalainen; vasemmistolle tukkiminen on tärkeää, oikeistolle ei. Tarina siitä, kuinka "jäähyväisvero" tai "maastapoistumisvero" saatiin muutetuksi edes virallisissa papereissa asiallisesti oikeampaan muotoon "arvonnousuvero", on opettavainen ja rohkaiseva. Opettavaista on myös lukea, kuinka törkeällä tavalla Keskuskauppakamarin toimari Juho Romakkaniemi kampanjoi pyyhkiäkseen Finnwatchin ja muiden järjestöjen 430-kampanjan esittämät veropoliittiset muutokset poliittiselta asialistalta. Romakkaniemen öykkäröinti tuotti myös tulos ja pelotti monet järjestöt hiljaisiksi. Ei tosin Finnwatchia, joka jatkaa kriittistä tiedontuotantoa, vaikka Orpon hallituksen ministeri Ville Tavio lakkautti tärkeimmän rahoituslähteen. Hallituksen säästö oli Finnwatchin osalta 80 000 euroa. Kriittisen tiedontuotannon eetokselle on tarjolla vain kapea ja kivinen kuja. Rohkeat ja päättäväiset valitsevat sen mieluummin kuin akateemisen kapitalismin aneemisen alistumisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.