Pakko on totisesti paras muusa

Emeritusprofessori Markku Kuisma on taloushistoriaan erikoistunut tutkija, jonka tapa kirjoittaa on rajannut jokseenkin rauhallisena pysyneen nurkkauksen. Matkijoita ei ole oikein löytynyt. Siitäkö johtunee, että tuoreessa kirjassaan Sodan yrityksiä : Suurteollisuus sodan palveluksessa (Siltala 2026) tekijä on irrottanut viimeisetkin pidäkkeet? Kun Kuisma aiemmin sijoitti rentoja kohtia sinne sun tänne, on nyt jokseenkin koko teksti jatkuvaa sanaleikittelyä. En tiedä, onko se enää tehokasta. Tahtoo kärsiä, kun lukija ei enää ylläty. Samalla Kuisman kirjoitustapaan on ilmaantunut tapa esittää jonkin muotoinen väitelause ja heti perään kumota se tai asettaa ainakin kyseenalaiseksi. Kun tämä kaikki yhdistyy varsin lyhyiksi taottuihin lauseisiin ja virkkeisiin, unohtaa lukija aiheen karuuden. Se lienee tarkoituskin. Vai haluaako Kuisma keikauttaa lukijan kriittisyysasteen miellyttävän keskilämpöiseksi?

Luulin kirjaa varatessani, että Kuisma on ryhtynyt kronikoimaan sodankäynnin ja teollisten yritysten pitkää yhteistä historiaa. Tom Backströmin suunnittelema kansi on painajaisia houkutteleva tulkinta Olli Heikkoselta lainatusta motosta, joka kuvailee sotapolitiikka näin: "villisian hymy, härän tietokone ja esihistorialliset kulmahampaat". En ollut enää varma siitä, mitä Kuismalla on tarjottavana, kun päänimikin on niin monitulkintainen. Nopeasti käy sitten ilmi, että pohdittavana on Hitlerin Saksan sotaponnisteluja avustaneiden suuryritysten moraali, motiivit ja syyllisyyden määrä & laatu. Pääosassa on teollisen kansanmurhan toteuttamista ratkaisevasti nopeuttaneen IG Farben – tai ehkei kuitenkaan pääosassa, joka taitaa loppujen lopuksi langeta kysymykselle, onko kapitalistisella suuryrityksellä loppujen lopuksi edes mahdollisuutta harrastaa eettisiä pohdintoja, eihän moiseen ylellisyyteen ole tarvetta rauhankaan aikana.

Minulle jäi kirjasta sellainen käsitys, että Kuisma on halunnut karistaa IG Farbenin ja muiden sotatarviketuotantoa harrastaneiden yritysjohtajien harteilta puolihuolimattomasti sinne joutuneet kansallissosialistisen kiihkoilun murusetkin. Kuisman käsittelyn tuloksena on, etteivät useimmat teollisuusjohtajat olleet ideologisesti motivoituneita, vaan aivan normaaleja kapitalisteja, jotka punnitsivat vaihtoehtoja, jos sellaisia edes tarjottiin, osakkeenomistajille ropisevien etujen valossa. Eivät herrat, sellaisiahan he kaikki olivat, välttämättä mitään lempeitä maailmanparantajia olleet, mutta eivät myöskään kuolaisin torahampain Hitlerin puolesta taistelijoitakaan. Toisaalta, "jos nyt johtolangat johonkin viittaavat niin aikakin sellaisten ikävystyttäviltä vaikuttavien abstraktien ja samalla hyvin käytännöllisten luomusten kuin oikeusvaltion, vallanjaon ja vapaan tieteen ja tiedonvälityksen elintärkeyteen." (s. 11) 

* * *

Rehellisesti kun kiteytän, Kuisman aika tarkkaan selostama yksilöiden, yhtiöiden ja valtioiden kilpajuoksu milloin minkin sodankäynnille kriittisen mineraalin tai muun luonnonvaran hallinnasta ei jaksanut hirveästi kiinnostaa. Enimmäkseen se kaikki oli aika tylsää vähän samaan tyyliin kuin Björn Wahlroosin muistelmissa tarkkaan selostettujen rahapelien yksitoikkoinen maailma. Onneksi Kuisma on sitonut pienen, pohjoisen ja teoriassa hyvin täydellisesti kaikesta tärkeästä syrjässä olleen Suomen isompaan kuvioon ja kas, meillä oli kuin olikin oma osuutemme Hitlerin sotakoneen voitelussa. Kaikki nämä Suomea koskevat osiot olivat ainakin itselleni uutta tietoa, jollaista lukee mielellään ymmärtääkseen oman synnyinmaan vaiheita edes vähän paremmin. Erityisesti Nesteen taustahistoria on sillä lailla kiinnostavaa teollisuushistoriaa, että tuskin monikaan osaisi sijoittaa sen ensimmäiset syntyvärinät syksyyn 1939, jolloin Haaksirikkoisten patsaalla merelle tähyillyt eversti Väinö Vartiainen, Päämajan poltto- ja voiteluaineosaston päälliköksi nimetty liikemies joutui omin silmin todistamaan, kuinka Kruunuvuoren selällä kovasti odotettu ja toivottu Shellin tankkeri tekikin täyskäännöksen ja vei kallisarvoisen öljylastinsa takaisin Saksaan. 

Markku Kuisma kuuluu niihin historiantutkijoihin, jotka uskaltavat käyttää talvisodan yhteydessä ilmaisua "tarpeeton sota", johon lehtimoguli Eljas Erkko Suomen johdatteli jääräpäisellä suhtautumisellaan aluevaihtoihin, joita sekä Mannerheim että Paasikivi pitivät järkevinä ja jopa Suomelle edullisina. Tavallaan myös Saksa, joka toisaalta ilmoitti sekä Suomelle että tuolloiselle sopimuskumppanilleen Neuvostoliitolle, että tapahtui mitä tahansa, Outokumpu ja Vuoksenniska kuuluvat Saksalle. Näin myös tapahtui, pommit karttoivat mainittuja teollisuuslaitoksia tarkasti. Sillä kuten Kuismakin vahvistaa, "Ei Neuvostoliittokaan tuhoamissotaa tavoitellut [- -] Suomi oli alkujaan tarkoitus pakottaa Saksan tulevaa suurhyökkäystä ennakoiviin turvallisuuspoliittisiin aluevaihtoihin, puskurivyöhykkeeksi." (s. 146)

Suurvaltojen kyynistä asennetta pikkuvaltioihin Kuisma herkeää kuvaamaan suorastaan herkutellen, enkä malta olla taas siteeraamatta: "Olennaisinta joka tapauksessa oli, että kupari virtasi Saksaan keskeytymättä. Jalostusvoiton jakamiseen voitiin palata, kun kohta koittava suursota oli onnellisesti takana, Venäjä murskattu ja orjuutettu, Pietari poltettu maan tasalle, väestö vaihdettu, luonnonrikkaudet vallattu rotuvalioille ja Suomi ottanut luonnollisen paikkansa euraarialaisen Suur-Saksan pohjoisena provinssina." (s. 151) Aika harva tutkijakaartistamme uskaltautuu tällaiseen kaunomaalailuun. Eihän Eurooppaa taas johtava Saksakaan näe mitään rivoa siinä, että Merz juhlii Macronin, Starmerin ja Banderan kanssa toisen maailmansodan päättymistä ilman venäläisiä, kuin olisi itse ollut vapauttamassa Berliiniä.

* * *

Palataan kuitenkin lopuksi kirjan pääkuvioon eli teollisuusyrittäjien suhtautumiseen Hitleriin ja tämän aikomuksiin. Kuisma muistuttaa, ettei suhde ollut yksipuolinen, sillä vielä vuonna 1933 Hitler tarvitsi aivan välttämättä suuryritysten rahaa, jotta pysyisi vallassa. Eikä saksalaisilla yrityksillä ollut koosta riippumatta vahvaa syytä epäillä, että tuo tukiraha oli todellisuudessa se pikkusormi, jonka saatuaan Hitler laittoi ruotuun myös mahdollisesti niskoittelua harkitsevat yrittäjät. Myös IG Farben oli alkuvaiheessa vielä perinteiseen keskieurooppalaiseen tapaan yritys, jossa juutalaisilla oli merkittävä osuus sekä omistajina että johtavina toimihenkilöinä. Moisen vapaamielisyyden Hitler lopetti ja ehkä samalla helpotti omia sotavalmistelujaan poistamalla suuryritysten johdosta potentiaaliset niskuroijat. Sillä vaikka saksalaisten suuryritysten johtajat eivät olleetkaan aktiivisia natseja, ei heidän tottelevaisuudessaan ollut ilmeisesti moitteen sijaa, kun Vaterland tarvitsi heidän ponnisteluitaan.

Mistä päästään tämän tekstin otsikkoon valitsemaani Markku Kuisman lauseeseen, jonka jatkokin on oivasti kiteytetty: "Ja imartelu auttaa aina, etenkin kohteliain, arvonmukaisin lahjoin höystetty." (s. 248) Kuisman havaintojen mukaan saksalaiset teollisuusjohtajat ymmärsivät oikein hyvin muusaa, jonka käskystä aukesi keskitysleirin portti viimeisen kerran myös epäisänmaallisille saksalaisille, joiden vauraus oli Hitlerin huomaavaisessa suojeluksessa vain tietyin ehdoin. Kuisman logiikkaa on vaikea vääräksi osoittaa, sillä miksi teollisuusjohtajat olisivatkaan ryhtyneet vastustelemaan tilanteessa, jossa todellisia vaihtoehtoja ei ollut. Myös liittoutuneiden sotasyyllisiä jahdanneet juristit olivat samoilla linjoilla. Teollisuuspamput eivät joutuneet Nürnbergiin ja pahimmatkin armahdettiin lyhyiden tuomioiden jälkeen. Moni palasi tehtäviin, joissa oli Hitleriäkin palvellut. Nyt oli vuorossa Länsi-Saksan palvelu ja kas, vihollinenkin oli taas sama kuin Hitlerillä.

Kuisma käyttää vuosista 1914–1945 nimitystä "Euroopan 30-vuotinen sisällissota". Se ei liity kirjan teemaan sen kummemmin, mutta korostaa kahden maailmansodan erottamattomuutta. Siinä taas teollisuuspolitiikalla oli mitä suurin rooli, vaikka vallitseva suhtautuminen markkinatalouteen oli häpeämätöntä pyrkimystä monopoliasemaan tai sen ollessa mahdotonta, osakkeenomistajille mieluisan hintatason varmistavaan laajaan kartellisopimukseen. Suomalaiset osoittautuivat tässä suhteessa poikkeuksellisen jääräpäisiksi jenginpettureiksi perustamalla Outokummun kaltaisen kansallisen yrityksen. Suomalaiset ymmärsivät, että kun ollaan pienessä ja köyhässä maassa, täytyy vähistä aarteista (kupari, nikkeli, molybdeeni jne.) pitää kiinni eikä antaa puoli-ilmaiseksi isoille. Nykyään tämä viisaus on unohdettu ja Suomi pyytelee kaivosyhtiöitä ryöstöretkelle Suomen malmijuonien kimppuun. Mutta se ei kuulu enää tähän sotateollisuuden maailmaan – vai kuuluuko sittenkin?