Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 22. syyskuuta 2026

Ulkopoliittista inhorealismia menneisyydestä

Ruotsalaisen tutkivan journalistin Jan Stocklassan kirjaa Mies joka putosi taivaalta : CIA, Lockerbie ja totuuden etsintä (Aula & Co 2026) suomennosta (Risto Mikkonen) ei ole julkaissut iso kustantamo, vaan pieni. Kirja käsittelee 40 vuoden takaisia kansainvälisen politiikan tapahtumia, jotka asettavat pääroiston asemaan Amerikan Yhdysvallat ja sen ulkomaisen tiedustelupalvelu CIA:n yhdessä Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon tiedustelupalveluiden kanssa. Kun olemme nykyään Yhdysvaltain sotilaallinen liittolainen, kirja on varmasti ei-toivottu tapaus, koska se on omiaan luomaan lukijassa inhorealistisia puistatuksia. Kirja antaa myös ymmärtää, ettei kansainvälisessä politiikassa ole mitään jaloa ja kaunista, ihan kaikki on loppujen lopuksi itsekästä sotaa vallasta ja hallinnasta.

Jan Stocklassa kirjoittaa tyylillä, jollaisesta en itse välitä, mutta joka tuntuu yleistyneen tietokirjallisuudessa. Näkökulma on avoimesti henkilökohtainen eturauhassyöpineen ja koirakumppaneineen, koska kyse on kansainvälisen politiikan salaisuuksien raottamisen lisäksi yhden ihmisen pakkomielteisen uteliaisuuden kuvauksesta. Ennen Lockerbien tapahtumia Stocklassa etsi vimmatusti totuutta Olof Palmen murhasta ja purkaa siihen liittyviä turhautumiaan pitkin kirjaa. On paljon lukijasta kiinni, onko tämä "dokumenttiromaani" mukaansa tempaava vai ei. Itse luin kirjan pinnistellen lähinnä siksi, että olen riittävän vanha muistamaan, miten oudolta Pan Amin lennon 103 sabotaasi pommilla aikoinaan tuntui. Minäkin muistan, että lehdissä selostettiin avoimesti epäilyjä siitä, ketkä kaikki ovat ehkä iskuun osallistuneita. Kun sitten "virallinen selitys" väänsi syyllisiksi pari libyalaista, olin itse muiden mukana puistelemassa päätäni epäuskoisena. Juttu haisi jo silloin.

Stocklassa kuvaa kirjassa pitkää tutkivan journalistin matkaansa, jossa hän yrittää haastatella 40 vuoden takaisista ajoista vielä hengissä olevia saadakseen lisävalaistusta asioiden todennäköiseen kulkuun. Hän onnistuu tavoittamaan monia puhumaan haluavia vanhoja ihmisiä, vaikka myös moni kieltäytyy edelleen sanomasta yhtään mitään, sillä tiedustelupalveluiden maailmassa lörpöttelijä saatetaan tappaa vain siksi, että rikkoo vaikenemisen periaatetta vastaan, asian ajankohtaisuudesta piittaamatta. Stocklassan selvityksen mukaan Lockerbien iskun konnia olivat Ronald Reaganin valtaan nostajat, CIA ja Etelä-Afrikan timanttikauppiaat ja tiedustelupalvelu. Ehkä moni muukin. Mutta ei Libya, jolle jätettiin sijaiskärsijän rooli. Eikä Iran, joka kyllä iskun tilasi, mutta vain kostoksi Yhdysvaltain alas ampumasta iranilaisesta lentokoneesta.

* * *

Kaikki kansainvälisen uutiskynnyksen ylittäneet, jotenkin avoimiksi jääneet traagiset tapahtuvat nousevat helposti uudelleen uutisvirtaan joko uusien tietojen tai vuosipäivien takia. Lockerbien tapauksessa itse osalliset eivät ole halunneet asiaa penkoa, mutta Stocklassan vimma, johon ei ole mitään aidosti henkilökohtaista syytä, kuten monilla hänen haastattelemillaan henkilöillä, muovaa iskusta paljon raadollisemman kuvan kuin minkä virallinen selvitys aikoinaan antoi. Stocklassa on kutonut tarinaan myös iskussa kuolleen ruotsalaisen diplomaatin Bernt Carlssonin, joka ei ollut iskun pääkohde, mutta silti tapatettiin kätevästi ilman pelkoa joutua murhasta vastuuseen. Carlsson murhattiin, koska hän oli ottanut tehtäväkseen avustaa Etelä-Afrikan hallinnasta vapautuneiden Afrikan alueiden alkutaipaleella. Konkreettisesti kyse oli siitä, että hänen toimensa uhkasivat timanttimonopoli De Beersin liiketoimia ja hänet raivattiin siksi pois häiritsemästä. Näin toteaa siis Stocklassa, virallisesti Carlsson oli vain huono-onninen. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että joitakin muita varoitettiin nousemasta tälle lennolle, mutta ei Carlssonia.

Iskun takana oli siis Iranin haluama kosto. Miksi Iranin tuolloinen johtaja Khomeini kostoa janosi, ei ole kirjan juonessa oleellista muilta osin, kuin että tuohon koston janoamisen aiheutti Yhdysvaltain armeijan toteuttama iranilaisen siviilikoneen kylmäverinen alas ampuminen. Stocklassan mukaan Iran ja USA neuvottelivat salaa asiasta siten, että asiaan kiedottiin Teheranissa olleet 52 yhdysvaltalaista panttivankia, asekaupat ja Ronald Reaganin presidenttiehdokkuus. Reaganin taustavoimat ehdottivat Iranille, että nämä saavat hyvitykseksi iranilaiskoneen tuhoamisesta tuhota yhdysvaltalaisen koneen ja sen lisäksi Yhdysvallat myy Iranille valtavan määrän sotatarvikkeita (Iranin ja Irakin väliseen sotaan). Reaganin taustavoimat, ennen muuta Frank Carlucci, asettivat sopimuksen ehdoksi kuitenkin sen, ettei Iran vapauta panttivankeja ennen presidentinvaalien ratkeamista. Näin siksi, koska Reagan epäili Jimmy Carterin voittavan, jos panttivangit vapautetaan hänen toimikaudellaan.

Sopimus ilmeisesti syntyi, sillä panttivangit vapautettiin heti Reaganin voiton varmistuttua. Asekaupat toteutuivat ja Pan Amin lento 103 pudotettiin pommilla Lockerbien kylän kohdalla. Ei tiedetä, miksi pommi ajastettiin räjähtämään Skotlannin yllä, kun kaikki todisteet olisivat helpommin kadonneet, jos pommi olisi räjähtänyt vasta koneen ollessa Atlantin yllä. Koko pommijuttu on sekava vyyhti, mutta ilmeisesti iskun teko tilattiin palestiinalaiselta ääriryhmältä, jolla ei ollut sinänsä mitään tekemistä asian kanssa muuten. Iskun tilasivat viime kädessä Ronald Reaganin tulevan hallinnon valtuuttamat asiamiehet. Lockerbien koneen tuho oli siten yksiselitteisesti seurausta Yhdysvaltain sisäisestä poliittisesta taistelusta ja CIA:n alttiudesta palvella liittovaltion presidentin tarpeita.

* * *

Stocklassan kirja pakottaa pohtimaan kansainvälisen politiikan raadollisuutta yleisemminkin. Siinä ei liene mitään ihmeellistä, että jokin attentaatti voi palvella kätevästi useampiakin tavoitteita tappaessaan yhdellä kerralla useita pois haluttuja henkilöitä. Lockerbien tapaus on kuitenkin lajissaankin häkellyttävän monimutkainen, jos Stocklassan kaikki päättelyt pitävät paikkansa. Tätä emme voi tietää, koska virallisesti kaksi libyalaista on edelleen vastuussa iskusta. Muistan hämärästi, miten Libyan johtaja Gaddafi totesi selkeästi, ettei hänen maallaan ole mitään tekemistä Lockerbien turman kanssa. Kansainvälisen propagandan takia Gaddafin väitteitä pidettiin valheina, varsinkin sen jälkeen, kun Gaddafi suostui pitkin hampain luovuttamaan pari libyalaista tuomittaviksi keinotekoisin perustein, etteivät USA:n pommikoneet olisi ilmestyneet Libyan taivaalle.

Näin monimutkaisia asioita on tavallisen ihmisen vaikea sisäistää ja uskoa. On vaikea uskoa, että Reagan oli valmis sopimaan salassa melkein 250 viattoman ulkopuolisen murhaamisesta valintansa varmistamiseksi. Stocklassakin toistelee moneen kertaan, ettei kukaan tai mikään sentään isoa matkustajalentokonetta tuhoa saadakseen yhden vastustajan hengiltä. Itse en ymmärrä, mistä moinen hentomielisyys kumpuaisi. Valtaa havittelevat ja siitä kiinni pitävät eivät todennäköisesti piittaa oheisvahingoista, kunhan eivät vain joudu niistä vastuuseen. Vastuun välttäminen on varsinkin tiedustelupalveluiden työssä tärkeää. Kun tehdään karkeita rikoksia, seurauksena ei saa olla mainehaitta. Sen välttämiseksi ehkä varotaan Lockerbien kaltaisia operaatioita ja salamurhat pyritään hoitamaan tavoilla, joissa oheisvaninkojen määrä on pieni. Mutta tuskin valtapoliittisesti motivoituja rikoksia jätetään tekemättä vain siksi, ettei kukaan viaton kärsisi. Se ei kuulosta uskottavalta.

Onko 40 vuoden takaisten asioiden penkomisella mitään merkitystä? Eikö niitä voisi jättää sikseen ja keskittyä tämän hetken vääryyksiin ja epäkohtiin? Muuten ehkä, mutta samat valtaan liittyvät voimat toimivat edelleen, vastuun kannosta ei voi antaa historiallista vapautusta. Useimmat Lockerbien tuhoon syylliset ihmiset ovat jo kuolleet, mutta ne organisaatiot, jotka tuhon organisoivat, ovat edelleen olemassa. CIA palvelee periaatteessa aina sitä presidenttiä ja hänen hallintoaan, joka on kulloinkin vallassa vaalidemokraattisin perustein. Olisi kuitenkin lapsellista kuvitella, ettei CIA:n kaltaisilla organisaatioilla ole vaaleilla valituista riippumatonta jatkuvuutta tavoissa, menetelmissä ja tavoitteissa. Tiedustelupalveluiden perusluonne on aina ollut ja on sekä ideologinen että poliittinen. Siksi monet asiat kuvataan julkisesti näteiksi paketeiksi, vaikka totuus olisi sietämättömän epäoikeudenmukainen, väkivaltainen ja milloin minkin ideologian tavoitteita ajava. Tiedustelupalvelut eivät koskaan ole "demokraattisia". 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.