Lihaton tulevaisuus

Suvi Auvisen Lihan loppu (Kosmos 2019) on erittäin hyvin tehty tietokirja siitä, miksi syömme lihaa ja miksi tulevaisuudessa ainakin eläinten lihan syömisen on pakko loppua. Vaikka Auvisella on selkeä henkilökohtainen näkemys asioista, kirja onnistuu olemaan vakuuttava täysin siitä riippumatta. Tulee taas kerran todistetuksi, että hyvin ajateltu ja kirjoitettu argumentointi toimii tekijän jääviyksistä riippumatta. Oikeastaan ainoa asia, jota jäin hiukan kaipaamaan, oli asiahakemisto tai lyhyt käsitteiden määrittely lukijalle, joka ei ole aihepiiriin aiemmin paneutunut.

Auvinen on oivaltanut, ettei hänen kannata kirjoittaa kirjaa lukijalle, joka on jo valinnut kasvissyönnin tai vegaanisen elämäntavan. Hänen kohteensa on ajatteleva sekasyöjä, joka punnitsee mielessään oman lihankulutuksensa seurauksia. Kohteena ei ole ideologinen lihansyöjä, joka tuplaa kulutuksensa aina, kun joku ehdottaa kasvisruokapäivää. Auvinen tyytyy toteamaan, että niillä, jotka eivät halua edes ajatella koko asiaa, on edessään joko tarjonnan kaventuminen tai hintojen merkittävä nousu - tai vielä todennäköisimmin molemmat. Varakas lihansyöjä tuskin joutuu koskaan tinkimään halustaan. Lihansyönnistä ei ole tulossa rikollista toimintaa.

Mutta sitä Auvinen ennustaa, että maapallon väestön pääjoukko siirtyy kasvissyöntiin sekä vapaaehtoisesti että erilaisten pakotteiden ohjaamana. Kirjan ehkä yllättävintä antia onkin tieto siitä, mitä nopeasti asenteet ovat esimerkiksi Suomessa muuttuneet lihansyönnistä luopumiselle. Auvinen osoittaa esimerkein, kuinka selkäytimestä lähtenyt karjalanpaistin puolustaminen on vaihtunut keskusteluksi siitä, missä tilanteissa lihan syöminen ehkä on edelleen perusteltavissa ja jopa hyödyllistä. Joidenkin äänekkäiden ja julkisuutta helposti saavien lihansyöjien takana ei ole päättäväisiä massoja, vaan enemmänkin hautaan kaatuvien harveneva rivistö.

* * *

Olen itse tyypillinen Auvisen kirjan kohdehenkilö. Suuri osa lähipiirini nuoremmista on jo lähtenyt lihasta luopumisen tielle ja haastaa jatkuvasti perusteluni jatkaa sekasyöjän elämääni. Olen myös itse haastanut itseäni jo kymmenien vuosien ajan. Käännekohta oli joskus 1980-luvun jouluna, jolloin kinkun jämiä tuijottaessani kysyin itseltäni, onko tällainen lihan ahmiminen jotenkin tarpeen. Lopetin käytännössä punaisen lihan aktiivisen syömisen siihen. Olin jo aikaisemmin elämässäni lopettanut onkimisen ja pelkkä ajatus eläinten lasten, vasikoiden, pikkupossujen tai vuohien teurastamisesta vain ihmisen herkuttelunhalun takia tuntui kuvottavalta.

Mutta kuulun myös niihin ihmisiin, joiden makuhermoja paistettu tai savustettu liha kutkuttaa sietämättömästi. Tunnistan itsessäni myös ns. nakinhimon, joka aina silloin tällöin iskee ja houkuttelee ostamaan paketin Wanhan ajan nakkeja, jotka syödään kylmänä suoraan paketista korkeintaan sinappiin tai muuhun tykötarpeeseen hiukan kastaen. Himo tulee tyydytetyksi, mutta aina on sen jälkeen vähän nolo olo. Syynä on tietenkin ristiriita tietoisuuden ja tunteiden välillä. Vaikka pystyn syömään eläimen lihaa sen ansiosta, etten joudu itse teurastamaan eläintä ja voin käsitellä riittävän kauas itse eläimestä vieraannutettua lihaa, tiedän koko ajan, että huijaan itseäni.

Kuten Suvi Auvinen kirjassaan todistelee, lihansyönti ei ole biologinen tai fysiologinen välttämättömyys, vaan pinttynyt tapa. Liha on biologisesti ja ravitsemuksellisesti tiivistettyä proteiinia, joka kuumuudella pehmitettynä on erinomaista ravintoa. Liha myös sisältää joitakin hivenaineista, joiden saanti muilla keinoin ei ole itsestään selvää. Silti lihalla eläminen on ihmisen historiassa aina ollut poikkeus eräitä poikkeuksia (inuiitit) lukuun ottamatta. Lihan saaminen on aina ollut epävarmaa verrattuna kiltisti paikallaan pysyviin kasveihin. Varsinkin maatalouden syntymisen jälkeen kasvillisuuden huoltovarmuus on ollut aivan eri luokkaa kuin villillä lihalla.

* * *

Suvi Auvinen ei suhtaudu lihaan vimmaisesti. Hän pitää täysin mahdollisena, että keinolihan tuotanto syntyy ja korvaa eläinperäisen lihantarpeen. Olen itse samaa mieltä. Lihanhimona ilmenevästä tottumuksesta on helpompi päästä eroon vähitellen ja keinoliha voi olla tekijä, joka ratkaisee tuotantoeläinten kärsimysten ja ihmisen lihanhimon välisen ristiriidan. Viime kädessä eläinperäisen lihan tehotuotanto on bisnestä, ei mikään itseisarvo. Jos rahaa tulee paremmin vegaaneilta tai keinolihan ostajilta, tuotanto siirtyy siihen suuntaan, sanoivat ideologiset lihansyöjät mitä tahansa.

Suuri kysymys on, salliiko ilmastonmuutoksen uhkan synnyttämä ajolähtötilanne riittävän pitkän siirtymäkauden? Numeroiden valossa pelkästään nautojen tehotuotannon lopettaminen olisi valtava askel ilmastonmuutoksen torjunnassa. Jos ihmiskunta lopettaisi naudanlihapihvien ja -jauhelihan syömisen, vaikutus olisi dramaattinen. Mutta tapahtuuko muutos riittävän nopeasti, sitä emme tiedä. Auvinen ei ole pessimisti, mutta ei hänkään pysty epäilyjä täysin hälventämään. Sekasyöjän aivoissa tikittää kysymys siitä, voiko mikään mahti maailmassa saada naudanpihveillä rikastuneita Argentiinan suurtilallisia kuriin?

Itselläni on hyvät perustelut lihansyönnin lopettamiselle. Silti toivon, että voisin saada maistaa eläimiä vahingoittamatta koostettua savulihaa aina silloin tällöin. Voin luopua jouluisesta herkusta eli graavisiiasta, koska sitä tuskin voidaan koskaan korvata synteettisellä tuotteella. Nakinhimon saa kuriin korvikkeilla, näin haluan uskoa. Siksi annan tukeni kaikille lihasta luopumiseen tähtääville aloitteille, vaikka olen edelleen sekasyöjä. Olen vakuuttunut siitä, että tulevaisuudessa ihminen ei alista eläimiä lihaa saadakseen. Eettiset haasteet eivät pääty siihen, mutta sekin olisi jo jotain.