En itse asiassa ole lukenut kirjasta kuin sen Suomea koskevan luvun "Suomen sota Neuvostoliittoa vastaan", enkä usko vaivautuvani sen pidemmälle. Jos Diamond pitää itseään suurena Suomen ihailijana ja tuntijana, en halua edes ajatella, millä tasolla muita esimerkkimaita koskeva informaatio voi olla. Diamondin teksti on nimittäin kurja tekele niin informaatioarvoltaan kuin lähdekritiikin näkökulmasta. Tietenkään Kimmo Pietiläinen ei ole tehnyt julkaisupäätöstään vain tämän luvun perusteella, mutta sitä en voi käsittää, ettei hän kääntäjänä ja kustantajana ole vaivautunut vaikka muutamalla alaviitteellä korjaamaan Diamondin karkeimpia virheitä ja älyttömyyksiä.
Tämä tila ei salli edes lyhyen kirjan luvun systemaattista erittelyä, mutta otan joitakin esimerkkejä, joilla haluan perustella syvän tyytymättömyyteni ja pettymykseni. Minusta nimittäin vaikuttaa siltä, ettei Diamond ole oikeasti paneutunut suomalaiseen poliittisen historian tutkimuskirjallisuuteen, vaikka hänellä olisi siihen ollut mahdollisuus suomen kielen osaamisen ansiosta. Vaikka hänen kiitoslistallaan komeilee sellaisia arvovaltaisia nimiä kuten Matti Klinge ja Markku Kuisma, itse tekstistä heidän taitavaa kädenjälkeään on mahdoton löytää. Itse tekstissä Diamondin merkittävimpiä tiedonlähteitä ovatkin anonyymit suomalaiset "isännät", "ystävät" ja "veteraanit".
* * *
Diamondin teksti vilisee pikkuvirheitä, jotka Pietiläinen olisi helposti voinut korjata loukkaamatta tekijän moraalisia oikeuksia. Suomessa ei ole 6 vaan 5,5 miljoonaa asukasta. Hietaniemi ei ole suurin hautausmaa, vaan Malmi. Neuvostoliitto ei "evakuoinut" Porkkalan tukikohtaa 1955 vaan luopui siitä 1956. Suomen vokaalit eivät ole pitkiä tai lyhyitä, vaan pitkä vokaali ilmaistaan merkitsemällä kaksi samaa vokaalia peräkkäin. Tai miltä vuosikymmeneltä tai -sadalta ovat tällaiset väitteet: "Suomen kansallisen identiteetin muut osat ovat säveltäjät, arkkitehdit ja muotoilijat sekä pitkän matkan juoksijat." (s. 63) "Geneettisesti suomalaiset ovat 75 prosenttisesti skandinaaveja (...) ja vain 25 prosenttisesti idästä tulleita valloittajia." (s. 63)
Suomen sisällissodasta Diamond esittää näin "asiantuntevan" kuvauksen: "Tämän jälkeen syttyi katkera Suomen sisällissota, jossa valkoisiksi kutsutut, osittain Saksassa koulutetut konservatiiviset joukot, joiden avuksi tuli saksalaisia joukkoja, voittivat sekä punaisiksi kutsutut kommunistiset suomalaiset että maassa edelleen olevat venäläiset." (s. 64) Myös sisällissodan jälkeisistä vuosikymmenistä Diamondilla on erikoinen käsitys: "Nämä tapahtumat olisivat voineet myrkyttää ja jakaa uuden maan, mutta sovintoon päästiin pian ja vuonna 1926 vasemmistolainen valittiin Suomen pääministeriksi." (s. 64)
Talvi- ja jatkosodista Diamond kertaa ikivanhoja ajopuuna yksin vastaan muu maailma -tarinoita. Neuvostoliiton salaisia aluevaihtotarjouksia Diamond kutsuu uhkavaatimuksiksi ja antaa ymmärtää, että koko kansa olisi osallistunut ulkopoliittiseen Neuvostoliiton esitysten torjumiseen yksimielisesti: "Suomen koko poliittinen kenttä, vasemmisto ja oikeisto, sisällissodan punaiset ja valkoiset olivat kuitenkin vahvasti uusia kompromisseja vastaan." (s. 67) Diamond antaa tapahtumista niin vanhentuneen kuvauksen, että lukija alkaa epäillä 82-vuotiaan fysiologian professorin jättäneen kokonaan väliin uudemman historiallien kirjallisuuden.
* * *
Kun joutaa Moskvitš-merkkisten autojen surkeutta kuvaavilta vitseiltään, Diamond esittelee kuin suurena löytönä Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan muotoutumisen. Diamond on lopultakin myös ymmärtänyt, että "suomettuminen" oli kylmän sodan synnyttämää propagandasanastoa ja todellisuudessa se olikin pienen valtion poliittista viisautta. Loppujen lopuksi käy niin, ettei Diamondilla ole mitään erityistä omaa sanottavaa Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Totta kai toinen maailmansota pakotti Suomen muuttamaan radikaalisti ulkopolitiikkaansa ja jostain Yhdysvaltain antikommunistisista ajatushautomoista katsottuna se varmasti näytti "käännepisteeltä", vaikka suomalainen todellisuus oli paljon raadollisempi ja varsinkin Kekkonen joutui tappelemaan tosissaan pitääkseen revanssihenkisen oikeiston kurissa. En itse käyttäisi Suomen sodanjälkeisestä kehityksestä termiä "upheaval", pikemminkin kyseessä oli tyytyminen pitkin hampain pakon edessä eli välttämättömän esittämisenä hyveenä.
Näyttää pahasti siltä, että Jared Diamond on sokaistunut suomen ja Suomen ihailustaan, jättänyt kotiläksyt tekemättä ja luottanut liikaa satunnaisiin juttukavereihin. Lopputuloksena on latteuksien luettelo, joka ei ainakaan suomalaiselle asianharrastajalle sisällä mitään uutta tai mielenkiintoista. Diamondin käsitys suomalaisten yksituumaisuudesta ja "tasa-arvon perinteestä" on niin epätodellinen, että vain olojamme tuntematon voi siihen uskoa. Fysiologian ja maantieteen asiantuntemus ei selvästikään riitä poliittisen historian päteviin tulkintoihin. (Ehkä kirjan muut luvut ovat paremmin tutkittuun tietoon pohjautuvia, mutta sen saa joku muu selvittää, itse en nyt jaksa.)
Palaan lopuksi kysymykseen käännöstekstien paikallisesta korjailusta. Tarvetta tähän ei Terra Cognitan julkaisukatalogissa tätä ennen juuri ole ollut, joten Diamondin tekstin jättäminen silleen on ymmärrettävä ratkaisu. Sen hyväksyminen on toinen asia. Se nimittäin tarkoittaa, ettei kustantaja ota vastuuta julkaisemansa kirjan sisällön laadusta. Tässä tapauksessa se, mikä menee varmaan kevyesti läpi Suomen ulkopuolella, on meillä lähinnä nolo juttu. Diamond itse sitä tuskin tulee koskaan kuulemaan, eivät ne täkäläiset ystävät sitä hänelle henno sanoa.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista