Hautuumaan vaellusopas

Kai Sadinmaa hankkiutui hellekesänä 2018 Malmin hautuumaalle koeluontoisesti vaeltelevaksi ja pohdiskelevaksi papiksi. Tuloksena oli Kuolleiden kirja (Into 2019), joka pohtii jokseenkin kaikkea maallisen ja taivaallisen väliltä, kaikkea mitä hautoihin kätkettyjen jäänteitten omistajat eläneet edustivat. Paitsi että Sadinmaa on jättänyt varsinaiset uskonnolliset pohdiskelut lähes kokonaan kirjansa ulkopuolelle. Ratkaisu ei varmaan kaikkia miellytä. Itse olin siitä tyytyväinen. Ei uskonnoille mitään yksinoikeutta kuolemaan tai hautuumaihin tule antaa.

Kirja on rakennettu ovelasti. Se käynnistyy viihteen tunnettujen tähtien elämän ja kohtaloiden esittelyllä, näitä Tauno Paloa, Laila Kinnusta, Tapio Rautavaaraa ja Armi Aavikkoa käsitteleviä jaksoja moni on varmaan arvannut odottaakin. Mutta Sadinmaa onkin taitavasti houkutellut lukijan Suomen suurimman hautuumaan uumeniin ja tarjoaa iskelmämuistoihin tuudittautuneelle rautaisannoksen myös Suomen poliittista historiaa, krematorion arkea ja dendrologiaa eli tietoa puuvartisista kasveista.

Sadinmaa ei puhu hautuu- vaan hautausmaista. Itseäni tuo vanhentunut termi miellyttää rytmillisesti ja tunnelmallisesti.  Pidän varsinkin vanhoista hautuumaista, koska ne ovat järjestään rauhallisia keitaita röhisevän modernin elämän keskellä ja koska niissä on keskimääräistä enemmän isoja, vanhoja puita. Näitä jättipuita on hautuumailla enemmän kuin tavallisessa suomalaisessa talousmetsässä. Kivisiä muistomerkkejä suosivasta hautauskulttuurista en suuremmin piittaa, vaikka sillä vissi historiallinen ulottuvuus onkin ja hoidettu hautakivi voi tarjota muuten kadonneen tarkan syntymä- ja kuolinaikatiedon. Toisaalta kivet edustavat sitä lapsellista kuvitelmaa, että ihmisen elämä olisi mittaansa kestävämpi. Itse ajattelen, että vain ihmisiä koskettavat teot voivat johtaa kuolemattomuuteen. Jykevinkään kivipaasi ei sitä tarjoa.

* * *

Sadinmaan yllättävistä pohdinnan ja esittelyn kohteista nostan esiin kolme, vaikka muutakin kiinnostavaa olisi ollut tarjolla, kuten ihastuttava puutietous. Kuolleen tuhkauksen toteuttava laitos, krematorio, ei kuulu yleissivistykseen, joten Sadinmaan johdatus Malmin pienehkön yksikön maailmaan on arvokas. Laitosta hoitava Carita Laine-Tossavainen on kiinnostavasti työstään kertova ammattilainen, joka ymmärtää vaeltavan papin ahdistuksen kalman koskettamassa paikassa, jossa ihminen palaa sanan molemmissa merkityksissä takaisin hiilen kiertokulkuun. Krematorion hoitajakin joutuu hoitamaan mieltään elämästä muistuttavilla kuvilla. Kuolema on päätepiste, mutta sitä edeltää elämä.

Itseni yllätti eniten laaja luku "Vaiettu katastrofi", joka käsittelee lasten pakkosiirtoja Ruotsiin ja pienessä määrin muihin Pohjoismaihin. Sadinmaa nostaa kissan pöydälle kaksin käsin ja syyttää suorin sanoin tuhansien lasten traumatisoimisesta niitä päättäjiä, joille Ruotsin miellyttäminen oli tärkeämpää kuin lasten mielenterveys. Sadinmaa antaa ymmärtää, että aloite tuli Ruotsista, joka kaipasi täydennystä alentuneeseen lapsilukuunsa ja Suomessa ei haluttu olla rehellisiä, jotta ruotsalaiset eivät suuttuisi ja lopettaisi tukeaan. Olen itse ollut tietoinen siirtojen ristiriitaisesta luonteesta, mutta Sadinmaa menee paljon syvemmälle ja näyttää taas yhden Suomen historian perusteetta vaietun salaisuuden.

Yhtä perusteellisesti ja sydämellisesti Sadinmaa osoittaa kunniaa äärimmäistä pasifistista linjaa edustaneelle Arndt Pekuriselle, jonka arvovaltaansa puolustavat sotilasjohtajat halusivat nostaa esimerkiksi kohtalosta, joka odottaa sotimisesta kieltäytyviä. Samanlaiseen koston ja vihan kujanjuoksuun päättyi myös Martta Koskisen elämä. Molemmat murhattiin luokkavihan ja väkivaltaisen hallintokulttuurin voimalla tilanteessa, jossa ihmisarvo oli Suomessa poikkeuksellisen alhaalla. Sadinmaa ei ole etäinen ulkopuolinen, hänen tekstinsä kertoo vahvasta eläytymisestä heikomman puolelle.

* * *

En itse pysty eläytymään ihan kaikkiin Sadinmaan eksistentiaalisiin pohdintoihin, koska suhtaudun kuolemaan enemmän biologisena vääjäämättömyytenä kuin psykologisena ongelmana. On silti totta, että jotkut kuolemat eivät todellakaan jää biologisiksi tapahtumiksi. Kun joku kuolee ennenaikaisesti, varsinkin lapsi, biologia unohtuu ja ihminen janoaa vastausta kysymykseen miksi? Sadinmaa ei viisaasti tarjoa kristillistä tai uskonnollista vastausta, joka riittää joillekin, mutta ei kaikille. Lapsen kuolema on melkein aina vain surullinen sattuman isku, mutta silti etsimme selitystä omista vääristä ratkaisuistamme, siitä minkä ehkä olisimme voineet tehdä väärin.

Hautuumaat eivät minulle ole entisten elävien tai kuolleitten asuinsijoja vaan elävien toivon ja pelon peilejä. Ikävöin vuonna 1997 kuollutta äitiäni edelleen, mutta ei hänen muistonsa Hietaniemen hautuumaalla muistokiven luona vahvistu ollenkaan. Kaikki kaipuu on omissa aivoissani ja niin on tietysti jokaisella muullakin elävällä. Mutta jos hautuumaa lohduttaa, mikä minä olen sitä arvostelemaan saati epäämään. Vaikken itse halua muuttua muistokiveksi, vaan tulla sirotelluksi tuulessa huokailevien honkien ravinnoksi, ehkä jotenkin ymmärrän myös niitä, joille se kivi tai muu muistomerkki on tärkeä asia.

Kai Sadinmaan kirja on mainio opas hautuumailla käyskentelyyn yleensä ja tietysti Malmilla aivan erityisesti. Kuolleiden kirjaa lukemalla ei opi mitään kuolemasta, mutta ehkä jotain elämästä ja sen arvosta eläville. Kirjan luettuaan ymmärtää myös, miksi kirjoittaja on kirkon piirissä ristiriitainen ja torjuttukin toimija, vaikka esimerkiksi homoparien vihkimisen kaltaisia höpsöjä kiistoja kirja ei edes hipaise. Itse arvelen, että Sadinmaa on meille kaikille parempi ajattelijana ja kirjailijana kuin pappina.