Aito Anders

Anders Wiklöf on niin epätodennäköinen persoona, että häntä voisi hyvin perustein epäillä romaanin tai elokuvan henkilöhahmoksi. Mutta kyllä hän oikeasti on olemassa, enkä keksi yhtään syytä epäillä, että Staffan Bruunin kokoama muistelus olisi muuta kuin totta joka sana. Vaikka oikein kanteen on merkitty kirjoittajaksi Staffan Bruun, kyllä Muurarin pojasta miljonääriksi (S&S 2019) on Anders Wiklöfin monologi. Se polveilee ja kääntyilee kuin takan ääressä kerrottu tarina, jossa kokonaisuus nousee yksityiskohtia isommaksi. Viesti on yksinkertainen ja kirkas: tällainen minä olen, näin ajattelen ja tällainen on elämäni ollut. Ota tai jätä.

Jotkut Wiklöfin tempaukset voivat synnyttää mielikuvan, että hän on rahassa piehtaroiva miljonääri, joka pystyy toteuttamaan mitä omituisimpia juttuja vain rikkautensa ansiosta. Tietenkään joku Bill Clinton ei tullut keikalle Ahvenanmaalle hyvää hyvyyttään, mutta ei hän pelkän palkkion takiakaan matkaa tehnyt, myös hän oli jäänyt Anders Wiklöfin persoonan vangiksi. Wiklöf perustelee varsin uskottavasti, ettei hän ole koskaan tavoitellut rikkaaksi tulemista, se on ollut eräänlainen sivuseuraus, kun hän on halunnut tehdä bisnestä, voittaa ja joskus myös kostaa kokemansa huonon kohtelun. Luja tahto on voittanut useimmat vastukset. Maarianhaminan formulakisan jääminen haaveeksi taitaa olla ainoa selvä epäonnistuminen.

Wiklöf näyttää onnistuneen käytännöllisesti kaikessa, mihin on tosissaan tarttunut. Tuskin ihan sattumasta on ollut kyse, vaikka toisaalta jotkin Wiklöfin luonteenpiirteet antaisivat olettaa, että täytyyhän niin jääräpäisen ja "hullun" miehen välillä karahtaa kunnolla kovalle karille. Vaan ei ole karahtanut, vaan ihmeellisellä vaistolla ja täysin vastoin monen kokeneen neuvoja hän on noussut köyhän muurarin köyhästä pojasta Ahvenanmaan epäviralliseksi kuninkaaksi. Tätä kuningasta eivät kilpailijat rakasta ja varmaan joku kateuttaan suorastaan vihaakin. Mutta se ei Anders Wiklöfin yöunia vie. Kirjan perusteella hänen omatuntonsa ei kolkuttele mistään tehdystä.

* * *

On vaikea olla pitämättä miehestä, joka inhoaa metsästystä ja Itämeren likaajia, kerää taidetta ja kirjoittaa "Lahjoitan tauluni mieluummin köyhille lapsille kuin myyn ne rikkaille kapitalisteille." (s. 165) Wiklöf on pysytellyt visusti poliittisten ympyröitten ulkopuolella, eikä tunnusta virallisesti mitään väriä. Näkemystensä perusteella hän on kuitenkin rohkea demari, ehdottomasti yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kannattaja. Ehkä oireellista on, ettei koko kirjassa ole riviäkään Suomen ruotsinkielisten omasta puolueesta SFP:stä. Ei myöskään monien raharikkaiden puolueesta, Kokoomuksesta. Puolueet voisivat tarvita Wiklöfiä. mutta hän ei tarvitse puolueita.

Minusta Anders Wiklöfin persoonan kiinnostavin piirre on sen ilmeinen aitous. Tietenkin maallinen rikkaus helpottaa omien näkemysten esille saamista ja kuulijoiden huomiota, mutta eiköhän Anders Wiklöf olisi aivan sama Anders, vaikka bisnes ei olisi kohtaan lähtenyt toimimaan. Aiheesta riippumatta Wiklöfin tarina on johdonmukainen ja aidon oloinen, ilman teeskenneltyä vaatimattomuutta tai jälkiviisautta. Ehkei kansien välissä ole ihan kaikkea, mutta se mikä on, se tuntuu tulevan vilpittömästi duunarimiljonäärin sisimmästä.

Ristiriitaa yhteiskunnallisten näkemysten ja henkilökohtaisen vaurauden välille voisi periaatteessa rakentaa, mutta Wiklöf riisuu kriitikkonsa aseista paitsi haukkumalla huonosti käyttäytyvät, ahneet ja työläisistä piittaamattomat kapitalistit, myös avaamalla vapaaehtoisesti ajatteluaan. Se on hyvin käytännöllistä, ihmisläheistä ja epäteoreettista. Wiklöf ei käytä uusinta tietotekniikkaa, puhelin riittää ja välttelee kokouksia viimeiseen asti. Hän ei hyväksy perintöveroa tai korkeita ylinopeussakkoja, mutta kertoo maksaneensa aina kaiken kiltisti ja tappelematta. Panaman papereista kysyneille Wiklöf toteaa, että jos sieltä löytyy hänen rahaansa, löytäjä saa pitää ne.

* * *

Kyynikko voi kuitata Wiklöfin muistelmat valkopesuna, johon ultrarikkaalla on varaa ja ehkä tarvettakin. Itse en sellaiseen usko ollenkaan. Wiklöfillä ei ole alemmuudentunteita, hänhän on onnistunut kaikessa, myös kostossaan Ålandsbankenille, joka aikanaan eväsi Wiklöfiltä pienen lainapyynnön. Muistelmista rakentuu kuva miehestä, joka on omalla rosoisella tavallaan hyvin tavallinen, vaikka on elänyt hyvin poikkeuksellisen elämän. Wiklöfillä on itsetuntoa olla oma itsensä hyvässä ja pahassa. Jälkimmäistä edustavat monet jääräpäisyydet, joille Wiklöf itsekin tuntuu hiukan ironisesti ilkkuvan, kuten päätökselleen lentää vain yksityiskoneilla, koska häntä ei kerran otettu myöhästymisen takia reittilennolle.

On helppo uskoa, että Anders Wiklöf voi olla bisnesasioissa ärsyttävä ja periaatteissaan raivostuttavan itsepäinen. Mutta sen vastapainona on aidosti kanssaihmisten hyvinvoinnista välittävä duunarikapitalisti, jonka mielestä yrityksen tärkein tavoite ei ole tuottaa voittoa, vaan varmistaa, että työntekijät saavat kohtuullisen palkan. Moni kollega varmaan kiroaa Wiklöfin kerettiläisiä ajatuksia, joita hän ei vaivaudu kietomaan pehmeisiin kääreisiin. Hän on kapitalisti, mutta vastuunsa tiedostava ja kantava kapitalisti. Se on niin harvinaista, että tekee mieli puhua suomalaisesta Don Quixotesta tai yksinäisestä äänestä korvessa. Wiklöf on myös tunnettu sponsori, joka ei kitsastele, kun asia on hänen mielestään tärkeä.

Anders Wiklöfin kaltaisesta asiallaan omistautuneesta on vaikea olla pitämättä. Jos kaikki kapitalistit olisivat hänen kaltaisiaan, systeemi voisi vaikka toimiakin. Mutta eivät tietenkään ole ja taitaa Wiklöf sen itsekin ymmärtää, kun välillä pauhaa lähetyssaarnaajan innolla. Hänelle on tärkeintä olla rehellinen itselleen ja näkemyksilleen. Kuvaavaa on tyly suhtautuminen testamentin tekemiseen ja eläkevuosista puhuvia kohtaan. Wiklöfillä ei ole mitään aikomusta lopettaa bisnesimperiuminsa johtamista saati kuolla pois kateellisia ärsyttämästä. Hän haluaa jatkaa työtään ahvenanmaalaisten hyväksi Suomessa ja maailmalla.