Suomalaisen oopperan lyhyt historia yltää 1800-luvun puolelle. Kuten yllä oleva listaus osoittaa, kiinnostuneella on mahdollisuus tutustua henkilökohtaisesti käytännöllisesti katsoen kaikkiin Suomessa ennen toista maailmansotaa sävellettyihin oopperoihin. Vain yksi on joukosta poissa, Oskar Merikanto kolmine oopperoineen, joiden joukossa on historian ensimmäinen täysin suomalainen ja suomalaiseen tekstiin sävelletty ooppera Pohjan neiti (1898). Sitä on jonkun kerran esitetty pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Levytystä ei kuitenkaan ole tehty.
Olen harmitellut tilannetta 1990-luvun alkupuolelta lähtien, kun kokosin ensimmäisen kerran Merikannon teosten luettelon. Tuolloin oli puhetta - oletettavasti 1970-luvun oopperabuumin jälkikiehuntana - hankkeesta saada historialliset oopperamme levylle. Pekka Hako sitä projektia veti ja aika hyvin siinä onnistuttiinkin. Mutta Oskar Merikanto kierrettiin silloinkin hyvin tarkkaan. Sain käsityksen, että vaikka Merikanto olisi kuinka suosittu kansan keskuudessa, musiikkialan portinvartijoiden mielestä hänen oopperansa eivät kuulu kyseisen taiteenlajin parhaimmistoon eivätkä ansaitse levytyksen vaivannäköä ja kustannuksia.
* * *
Se tiedetään, että Merikanto keskittyi pieniin muotoihin ja että varsinkin Pohjan neiti on pikemminkin laulunäytelmä, Singspiel, kuin varsinainen ooppera. Sekin tiedetään, että Merikanto voitti ensimmäisen suomalaisen oopperan sävellyskilpailun lähinnä sen ansiosta, ettei muita kilpailijoita ilmaantunut. Ainakin osa juryn jäsenistä suhtautui oopperaan ja varsinkin sen säveltäjään valmiiksi kielteisesti. Hyvin poikkeuksellisesti annettiin myös Merikantoa inhonneelle Karl Flodinille mahdollisuus jo ennen kilpailun ratkeamista julkaista oopperasta erittäin tyly arvio. Oopperan ensiesitys järjestyikin vasta kymmenen vuotta myöhemmin Viipurin laulujuhlilla 1908.
Merikanto sävelsi Pohjan neidin kohtalosta piittaamatta kaksi muutakin oopperaa. Elinan surma (1910) oli jo merkittävästi dramaattisempi tuotos ja Regina von Emmeritz (1919) yhdisteli Wagneria ja Puccinia. Mitään suuria menestyksiä nämä oopperat eivät olleet ja säveltäjän terveys sekä ennenaikainen kuolema lopettivat sarjan kolmeen. Merikanto ei ollut kokenut orkesterisäveltäjä, hänen olisi pitänyt päästä vielä ainakin vuodeksi Saksaan opiskelemaan orkesterille säveltämistä. Mutta kyllä hän perusasiat hallitsi ja toimi oopperassa jatkuvasti kapellimestarina, myös muitten kuin omien töittensä johtajana.
Merikannon julkinen rooli oli hänen elinaikanaankin kaksijakoinen. Hänellä oli valtaisa kansansuosio, monista sävellyksistä tuli suoranaisia hittejä (esimerkiksi pianovalssia Valse lente, op. 33 oli jo 1940-luvulle tultaessa painettu 100 000 kappaletta), urkujen asiantuntijana hän oli kiistaton auktoriteetti, samoin koti- ja ulkomaisten taiteilijoiden säestäjänä. Karl Flodinin ja Robert Kajanuksen kaltaiset vaikuttajat olivat kuitenkin lyöneet Merikantoon leiman, joka nakersi hänen arvostustaan ammattipiireissä. Ei ole kaukaa haettua arvella, että sama aliarvostus on myös oopperoiden levyttämättömyyden taustalla.
* * *
Tietysti on kysymys myös rahasta. Vaikka täysimittaisen oopperan levytys voidaan toteuttaa ilman näyttämöteknistä vaivannäköä, ihan ilmaista se ei ole. Nuottimateriaali täytyy kirjoittaa puhtaaksi, esiintyjille täytyy maksaa ja päälle vielä kaikki teknisen toteutuksen kustannukset. Mutta jos tämä raha on löytynyt kaikkien muiden historiallisten oopperoidemme taltioimiseen, miksi sitä ei voisi löytyä myös Oskar Merikannon oopperoihin? Meillä suomalaisilla on mielestäni sivistyksellinen ja kulttuurinen oikeus omin korvin kuulla, millaisia Merikannon oopperat ovat. Itse en piittaa vihamielisten kriitikoiden tai omaa etuaan ajavien kollegoiden näkemyksistä. Haluan arvioida musiikin itse.
Olen mennyt niinkin pitkälle, että lähetin kesällä 2019 suorasukaisen kerjuukirjeen Supercellin toimitusjohtaja Ilkka Paanaselle. Vastausta ei ole tosin kuulunut, enkä rehellisesti puhuen tietysti mitään innostunutta vastaanottoa tohtinut odottaakaan. Ehkä minun täytyy seuraavaksi kääntyä Anders Wiklöfin puoleen. Vaikka hän ei ole profiloitunut taidemusiikin sponsorina, ehkä Oskar Merikanto - joka oli myös täysin kaksikielinen - olisi Wiklöfin mielestä tukemisen arvoinen kansanmies. Useimmat kotimaiset varakkaat ovat niin selkeästi kulttuurinvastaisia, etten heidän varaansa laske. Tärkeintä olisi tietenkin saada jokin organisaatio tällaista levytyshanketta ajamaan. Valitettavasti meillä ei ole Oskar Merikanto -seuraa, ja kuten 150-vuotisjuhlavuosi 2018 osoitti, mitään tarvetta Merikannon profiilin nostoon ei näytä löytyvän, useimmille riittää, että hänen suosikkilauluillaan voi ansaita itselle.
* * *
Taidemusiikin historia on täynnä epäoikeudenmukaisuutta, karua jäämistä vaille sekä perusteltua että kohtuutonta huomiota. Tuskin siellä pöytälaatikoissa varsinaisesti nerouden tuotteita on piilossa, mutta paljon vähempikin on kulttuurisesti harmillista. Sillä vaikka tämä Merikannon oopperoiden kohtalo on harvinaisen räikeä ja epäoikeudenmukainen, ei Merikanto tietenkään ole ainoa säveltäjä, jonka kohtalona on ollut jäädä hyvin suppean arvion vangiksi. Olen itse ollut vuosikausia tekemässä paremmin tunnetuksi Erkki Melartinin musiikkia, josta löytyy jatkuvasti uusia helmiä, ehdottomasti kaikkien kuultavaksi kuuluvia sävellyksiä, kuten vaikka orkesteriteos Traumgesicht, op. 70 tai ensimmäinen suomalainen koko illan baletti Sininen helmi, op. 160, josta ei ole vielä olemassa kokonaislevytystä, vain sarja.
Kenellä on viime kädessä vastuu säveltaiteen historian tuomisesta nykypäivän kuulijan ulottuville? Ankaran periaatteellisesti ajatellen vastuu voisi olla Opetus- ja kulttuuriministeriöllä, joka hallinnoi suurinta osaa määrärahoista. Toisaalta on selvää, ettei OKM ole mikään oopperatuottaja, vaan sen luonteva rooli olisi osoittaa pyydettäessä realistiselle hankkeelle voimavaroja. Säveltäjäseurat voivat toimia aktiivisesti ja tuloksellisesti, kuten Melartinin tapauksessa. Mutta jos ja kun omaa säveltäjäseuraa ei ole, kenen voisi toivoa ottavan vastuuta? Minulla ei ole tähän kysymykseen viisasta ratkaisua, mutta olen varma, että vain yhteistyöllä ja historialliset leimakirveen jäljet ohittaen ratkaisuja on mahdollista löytää.
Tämä teksti on toki vain yksilön huuto erämaassa, missä välttämättä kukaan ei ole kuuntelemassa ja vaikka kuulisi, ei viestistä välitä. Haluaisin kuitenkin korostaa, että viime kädessä kyse on vain kulttuurisesta, sivistyksellisestä tahdosta. Oopperan levytys rahoittuisi yhdellä Hornetin rutiinilennon hinnalla. Kyse on arvovalinnoista. Suomessa Oskar Merikanto on Sibeliuksen rinnalla de facto toinen kansallissäveltäjämme. En pitäisi mitenkään kohtuuttomana, että Suomen valtio rahoittaisi - vaikka jälkikäteen unohtuneen 150-vuotisjuhlan kunniaksi - Merikannon kolmen oopperan levytykset. En tiedä, mitä nykyinen kulttuuriministeri Hanna Kosonen (Kesk) @KosonenHanna Merikannosta tuumii, mutta kyllä hän edelleen on koko kansan rakastama säveltäjä. Blink blink!
Kiitos Heikki osuvasta ja yhä ajankohtaisesta kirjoituksesta. Elinan surma näyttäisi tulevan esitettäväksi Savonlinnan oopperajuhlille 2021. Hieno päätös ja kulttuuriteko. Toivottavasti jatkoa seuraa myös Pohjan neidon ja Reginan kohdalla. Muistetaan myös Merikannon tavoin unohdettua oopperasäveltäjäämme Armas Launista, jonka seitsemästä (!) valmistuneesta kokopitkästä oopperasta vain yksi (Aslak Hetta) on tähän mennessä levytetty.
VastaaPoistaNykyisen apurahapolitiikan ohella toinen suuri uhka, joka suomalaisen musiikin kulttuuriperintöä varjostaa, on ajan hammas itse. Tunnettujen ja vähemmän tunnettujen säveltäjien digitoimattomat partituurit kuluvat vanhetessaan käyttökelvottomaan kuntoon, jos tukea ja aikaa niiden entisöinnille ei suoda. Esityksiä ja levytysprojekteja on helppo suunnitella sen jälkeen, kun nuottikäsikirjoituksista on luotu hyvälaatuiset värikopiot talteen. Tällä hetkellä iso määrä vanhasta käsikirjoitusmatskusta on alkuperäisversioidensa ohella saatavilla vain Musiikin tiedotuskeskuksen viime vuosikymmenien aikana jäljentäminä heikkolaatuisina valokopioina. Esityskelpoista, modernia nuottieditiota tekevää tutkijaa eivät kehnot mustavalkokopiot auta.
Tutkimustyö suomalaisen musiikin kentällä on vuosikausia monistakin syistä keskittynyt lähinnä Sibeliukseen – mikä ei ole tietenkään huono asia – mutta tämä on tapahtunut monien muiden säveltäjiemme arvokkaan elämäntyön laiminlyönnin kustannuksella. Asian laita on pitkässä juoksussa kestämätön.
-TP