Suomen historian ikiliikkuja

Stella Polariksen perintö (Docenco 2019) on kirja, joka ei ole kunniaksi sen paremmin tekijöilleen kuin kustantajallekaan. Se on kursittu huolimattomasti kasaan isosta joukosta vanhaa ja pienestä määrästä uutta informaatiota Suomen antikommunistisen radiotiedustelun vaiheista 1944-1950. Ruotsiin ja pidemmällekin pakoon lähteneiden tiedustelumiesten seikkailuista on jo kirjoitettu useita teoksia, mutta näköjään tuohon sanapariin "Stella Polaris" luotetaan kustannusmaailmassa edelleen. Itse kutsuisin sitä keinotekoiseksi ikiliikkujaksi, joka aika ajoin nostetaan näytille merkittävämpänä kuin se itse asiassa koskaan oli.

Joskus kauan aikaa sitten kirjankustantajille oli kunnia-asia, että kustannustoimittamisen ja oikoluvun avulla sotkuisistakin tekstiläjistä koottiin sisäisesti johdonmukainen kokonaisuus. Parhaat kustannustoimittajat ovat tehneet ihmeitä, joista heitä ei yleensä koskaan kiitetä, koska gloria on varattu kirjoittajalle. Tämän kirjan kohdalla lähinnä miettii, miten sotkuinen on ollut lähtökohta, kun nimiösivun kääntöpuolella on kustannustoimittaja nimeltä mainittu (Johannes Silvennoinen), mutta silti kirja on sekava ja kirjoitusvirheiden määrä on poikkeuksellisen suuri (yksi hauskakin sellainen tosin on kirjaan jäänyt, kun stellisteistä on kerran tullut "sellistejä"). Ihmisten nimien kirjoitusasu vaihtelee ja venäläisten nimien translitteroinnissa on laiskoteltu.

Päävastuun kirjan sisäisestä ryhdistä, informaation esitystavasta ja kirjallisen draaman kaaresta kantavat tietysti kirjoittajat. Kun omasta mielestäni käytännössä näissä kaikissa on epäonnistuttu, on häkellyttävää joutua toteamaan, että asialla on ollut kokenut historian tutkija, professori Ohto Manninen (s. 1943) apunaan insinöörieversti Lauri Lehtonen (s. 1931). Kumpikin on oman aihepiirinsä kiistaton tuntija, joten uutuuskirja tuottaa ylimääräisen pettymyksen. Voisi luulla, että ikä ja kokemus opettaa kiteyttämään viestin ja kun ei olla aiheen parissa ensimmäistä kertaa, teksti suhteutettaisiin aiempaan tuotantoon. Nyt ei näin hyvin ole käynyt.

* * *

Stella Polariksen perintö lienee julkaistu ajatuksella, että kyllähän tällä aiheella aina kirjan myy. Jarmo Huhtasen arvio Helsingin Sanomissa (31.10.2019) on laaja ja myötäsukainen, vaikka mainitseekin tekijöiden yhden pikkumokan eli "Tove Jansson" -nimisen radistin olettamisen kuvataiteilija ja kirjailija Tove Janssoniksi (tekijät eivät olleet vaivautunut selvittämään asiaa). Poliittisen historian harrastajalle kirja kuitenkin antaa varsin vähän. Uudet tiedonmuruset eivät mitenkään muuta kokonaiskuvaa Stella Polaris -operaatiosta tai sen puuhamiehistä, lähinnä ruotsalaisten osuus täsmentyy ja tarkentuu. Vielä vähemmän antaa luvattu Viestikoelaitoksen perustamisvaiheiden kuvaaminen. Ei ihme, että lupa siihen on saatu, kun kuvaus on rutikuiva selostus teknisistä ratkaisuista.

Mannisen perusongelma on se, että hän yrittää pysytellä ulkopuolisena tutkijana, vaikka on henkisesti stellistien hengenheimolainen. Seurauksena on ikävimpiä aiheita välttelevä kirjoitustapa, joka ei esimerkiksi määrittele missään vaiheessa keskeisiä stellistejä maanpettureiksi - ei edes pohdi tätä mahdollisuutta -, vaikka heidän toimintansa ydin - Suomen sodan aikana keräämän tiedustelutiedon jakaminen ja myyminen ulkopuolisille valtioille - ilman muuta täyttää rikoksen tunnusmerkit. Manninen ei moraalisesti arvioi karkuun lähtemistä tai sitä, etteivät päävastuulliset suostuneet palaamaan Suomeen ja ottamaan vastuuta teoistaan. (Useimmat selvisivät sitä paitsi täysin kuivin jaloin.)

Mikään laki ei tietenkään kiellä historian tutkijaa olemasta puolueellinen ja ihailemasta kohdehenkilöitään. Ohto Manninen ei kuitenkaan myönnä asenteellisuuttaan, vaan esittää kertomuksensa objektiivisena historiantutkimuksena. Mielestäni se ei sitä ole, vaan jatkaa stellistien moraalisesti kyseenalaisen toiminnan valkopesua ja myytin ylläpitoa. Manninen ei kykene näkemään omaa ideologista antikommunismiaan objektiivisen historian kannalta ongelmallisena tekijänä. Tämä heikentää kirjan informaatioarvoa, koska lukija ei voi luottaa siihen, että Manninen kertoisi koko totuuden.

* * *

Toisen maailmansodan aikuisella tiedustelumateriaalilla ei ole enää muuta kuin historiallista kiinnostavuutta. Jos ei lähde siitä, kuten stellistit lähtivät, että jatkosota Saksan rinnalla oli kunniakasta toimintaa, jota oli isänmaallista jatkaa keinoilla millä tahansa, vaikka muukalaislegioonaan palkkautumalla, stellistien toiminta näyttäytyy hyvin epäisänmaallisena toimintana. Nämä miehet vaaransivat Suomen kansan turvallisuuden jatkamalla hävittyä sotaa silläkin uhalla, että Neuvostoliitto olisi voinut valvontakomission kautta rangaista suomalaisia kollektiivisesti yksien höyrypäitten toiminnan takia. Kysymys ei ole siitä, oliko stellistien toimilla laaja kannatus "isänmaallisissa" eli oikeistolaisissa piireissä. He ottivat valtavia riskejä kantamatta kuitenkaan vastuuta. Mannerheim & Co tiesivät, mutta eivät puuttuneet.

Stella Polariksen perintö on tästä näkökulmasta tarpeeton kirja. Se on muistoissa eläville vanhuksille suunnattu tekstikokoelma, jonka tarinoista osan Manninen itsekin myöntää aika epäuskottaviksi. Silti niitä on kirjaan siroteltu oletettavan lukuarvon lisäämiseksi. Manninen ei ole halunnut eikä kyennyt minkäänlaiseen objektiiviseen kritiikkiin, vaikka vaivihkaa myöntää stellistien keskinäiset kähinät ja intrigit. Todennäköisesti tarvitaan aivan uusien sukupolvien näkökulma, että aiheesta kannattaa enää mitään kirjoittaa. Manninen ainakin välttää kajoamasta kysymykseen, miksi jotkut toisen maailmansodan aikaiset dokumentit ovat edelleen salaisia ja piilotettuja.

On selvää, että tappion häämöttäessä pannuhuoneitten tulipesät saivat hoitaakseen pääosan potentiaalisesti kiusallisista dokumenteista, jotka liittyivät suhteisiin Hitlerin Saksaan ja toisaalta varsin julkeaan kulissientakaisiin toimintaan, jolla varmisteltiin jo sodan kestäessä tulevaa rintamaa Neuvostoliittoa vastaan. Se mikä tulelta on säästynyt, tuskin sisältää enää jättimäisiä salaisuuksia tai paljastuksia. Jos Stella Polariksen aineistojen rippeita salaillaan edelleen vain siksi, että maine pysyisi yllä, toiminta on mennyt aika surulliseksi. Itse toivon, että vanha polvi jättäisi tämän ikiliikkujan jo rauhaan ja siihen kosketaan seuraavalla kerralla - jos sellaiseen on aitoa tarvetta - ihan eri otteella, asenteella ja tavoitteella. Myötäkarva kun on hitunut jo olemattomiin.