Jälleen kuoleman kynnyksellä

Olen juuri lukenut lääkäri Juha Hännisen tuoreimman kirjan Työnä kuolema (Duodecim 2020). Kirja kokoaa kauniilla tavalla Hännisen saattohoitoon liittyvän ajattelun, joka käynnistyi konkreettisesti vuonna 1993 ja on tuottanut tähän mennessä kymmeniä uraa uurtaneita kirjoituksia, julkisia esiintymisiä ja kirjoja aiheista vaikeimmasta eli kuoleman kohtaamisesta. Vaikka Hänninen tunnetaan todennäköisesti parhaiten sinä lääkärinä, joka muuttui eutanasian vastustajaksi sen puolestapuhujaksi, hänen työnsä on ollut paljon muutakin. Maallikko voi jopa arvella, ettei saattohoitomme taso olisi lähelläkään nykyistä tasoa ilman Hännisen ja hänen laillaan ajatelleiden väsymätöntä toimintaa. Voimme olla siitä vilpittömästi kiitollisia, mutta eihän se pelkästään riitä. Myös meillä potentiaalisilla ei-hyvän kuoleman uhkaamilla kansalaisilla on roolinsa Hännisen määrittelemän hyvän saattohoidon ja kuoleman tavoittelussa. Meidän täytyy tukea sitä kaikin mahdollisin tavoin. Vaikka sitten blogia kirjoittamalla, jos ei muuhun kykene.

Tarkoitukseni ei ole tässä esitellä Hännisen ajatuksia sinänsä. Ne kannattaa lukea tästä tai muista hänen kirjoistaan. Työnä kuolema on siinä mielessä erityisen kätevä, että Hänninen on koonnut siihen kirjoituksiaan melkein kolmen vuosikymmenen ajalta ja suodattanut ne tähän päivään yllättävänkin onnistuneesti. Hänninen kirjoittaa aina maltillisesti, esimerkillisen hyvin eri mieltä olevien näkemykset ja argumentit etukäteen tietäen, mutta ilman lääkärin ammattiin usein yhdistettyä arroganssia ja kärsimättömyyttä. Hänninen on kohtelias jopa kaikkein kovimmille vastustajilleen. Hänellä on myös aina ollut kyky yhdistää provosoiva tyyli ja nöyryys tavalla, joka kaventaa vastapuolen argumentaatioiden osumapinta-alaa merkittävästi. Juha Hännistä on varmasti vaikea inhota, vaikka olisi kuinka eri mieltä joistakin isoista asioista.

Vastapuolelta ei yleensä kuitenkaan heru vähäistäkään myötäelämisen hiukkasta, jos aina edes puheenvuoroa. Hänninen kertoo vain yhden esimerkin näistä masentavista hetkistä. Hänet oli pyydetty televisio-ohjelmaan Sannikka&Ukkola 18.10.2019 yhdessä kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayahin kanssa: "Ainoa kokonainen lause, jonka ehdin sanoa, oli 'mikään, mitä Essayh sanoo, ei pidä paikkaansa', mutta siitä ei toimittaja – sen paremmin kuin Essayahkaan – halunnut jatkaa." (s. 195) Ei halunnut, koska Hännistä ei ollut kutsuttu dialogiin, vaan ideologisen ohjelman nöyryytettäväksi asiantuntijaksi samalla kun "vaahtoavat dogmaatikot" ovat keskiössä jakamassa ahdasmielisyyttään. Myöskään Helsingin Sanomat ei ollut halukas antamaan tilaa aidolle keskustelulle sen jälkeen, kun Hänninen oli kirjoittanut Vieraskynä-palstalla otsikolla Eutanasialain sääntelyn ei tulisi olla rikoslaissa, jonka toimitus muutti omin päin muotoon Eutanasian sääntelyyn tarvitaan selvät lait. "Yritin vielä jatkaa keskustelua, mutta Helsingin Sanomat ei enää julkaissut jatkokommenttejani." (s. 199)

* * *

Hännisen kirjan ja sen punnittujen muotoilujen keskellä ajatukseni kulkivat kuin väkisin hetkiin, jotka vietin Terhokodissa heinäkuussa 2017 veljeni kuolemaa odottaen. Hänninen oli tuolloin vielä siellä töissä ja sattui olemaan työvuorossa, kun minulla oli paljon kysymyksiä. Kuultuani kaikki vastaukset kuolevan kivunlievitykseen ja syvänukutukseen liittyviin kysymyksiini teki voimakkaasti mieli sanoa Minäkin haluan kuolla tällä lailla! En tietenkään viheliäisen ALSin kourissa, vaan siinä potilaan ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta viimeiseen saakka puolustavassa ilmapiirissä ja hoitokäytäntöjen kokonaisuudessa, jota Terhokoti edusti. Paikassa, missä isoista ikkunoista näkyi viheriöivä piha ja jossa potilas saattoi luottaa lupaukseen päästä pois haluamanaan hetkenä.

Olisiko helpompaa kuolla, jos ei olisi tehnyt itsestään tärkeää kenellekään? Olisiko vapain lähtemään se, jota kukaan ei jää kaipaamaan? Kun jokainen meistä kuolee, yksilön kuolemalla on merkitystä vain mahdollisille läheisille. Hoitava henkilökunta ei voi kiintyä yksittäiseen potilaaseen, lääkärinkin rooli on vain tukea ja helpottaa lähtijän oloa, ei tarjota eksistentiaalista motiivia suuntaan tai toiseen. Ihminen voi tietysti olla itseensä niin kiintynyt, että pelkkä ajatuskin poistuminen elävien kirjoista herättää ahdistusta. Yleensä se kuolemisen pelko liittynee kuitenkin odotettavissa oleviin kipuihin ja henkiseen ahdistukseen. Ne pystytään nykyään pääosin nujertamaan lääkkeillä, mutta ei kuitenkaan aina. Silloin joudutaan pohtimaan sitä, kuka saa päättää elämän päättämisestä.

Hänninen muistuttaa toistuvasti, että perustuslaki antaa meille elämiseen liittyviä oikeuksia, mutta ei silti velvoita elämään. Elämänsä saa itse lopettaa, jos siihen vain kykenee. Myös lääkärit saavat täysin laillisesti lopettaa elvyttämisen tai laitteilla hoidetun hengissä pitämisen. Jostain itselleni – ja mitä ilmeisimmin myös Hänniselle – käsittämättömästä syystä monet näitä ratkaisuja rutiininomaisesti tekevät lääkärit pitävät eutanasiaa täysin eri asiana, vaikka lopputulos, kuoleman saapumisen kiirehtiminen, on täsmälleen sama. Hänninen on sijoittanut eutanasiaa koskevan osion kirjansa loppupuolelle kuin korostaen sitä, että saattohoito on valtavan paljon muutakin, joka ei kaikilta osin ole ollenkaan kunnossa sekään. On kuitenkin selvää, että eutanasia hiertää sekä lääkärien että maallikoiden keskusteluissa, koska vastakkainasettelu on niin selvää ja nopeasti kerätyn kansalaisaloitteen tyly torjuminen eduskunnassa loukkasi tosiasiallisesti suomalaisten selvää enemmistöä, joka haluaisi Suomeen eutanasialain.

* * *

Juha Hänninen on lievästi optimistinen ja haluaa ajatella, että aika tekee tehtävänsä ja lopulta myös eutanasialaki säädetään myös Suomessa. Suunta ainakin lääkäreiden keskuudessa on ollut selkeä, vaikka hidas. Kiihkoilijoiden näkemyksiin Hänninen ei edes vilkaise, ne eivät tule muuttumaan. Mutta maltillinen enemmistö oivaltaa lopulta, että eutanasian kaltainen mahdollisuus sitä kaipaavalle pienelle ihmisjoukolle ei ole keneltäkään muulta pois, ketään ei pakoteta tai huijata eutanasiapotilaaksi, eutanasiapoliisi ei etsi kuntien talousleikkauksiin tarvittavia uhreja eikä yhdenkään lääkärin tarvitse osallistua eutanasiapotilaiden hoitoon vastoin vakaumustaan. Kun jäljelle jää vain uskonnollinen argumentti "minun mielestäni ihminen ei saa itse päättää elämästään ja kuolemastaan, se on jumalan asia", laki syntyy ja maailmanloppu jää tulematta.

Hänninen suhtautuu hyvin ymmärtäväisesti eettiseen painiin, jota moni lääkäri käy. Hän ei hyväksy useimpia argumentteja, mutta myöntää, että jos ammattietiikka kietoutuu voimakkaasti elämän puolustamisen ympärille, aktiivisen kuolemisen avustamisen ajatus voi olla ylivoimainen. Olen samaa mieltä, mutta tekee mieli kysyä, onko reilua eutanasiaa tarvitsevien potilaiden näkökulmasta, että äänioikeus tässä asiassa on myös niillä lääkäreillä, joiden ajattelua potilas itse ei voi hyväksyä? Minusta pitäisi riittää lääkärin ammattiin ryhtyneelle, että hän voi henkilökohtaisesti jättäytyä eutanasiahoitojen ulkopuolelle. Kyllähän sitä muutakin tekemistä riittää, ei vähien eutanasiapotilaiden takia koko ammattikuntaa tarvitse rekrytoida.

En tiedä, tuleeko itsestäni joskus saattohoitopotilas. Mutta osasta meistä aina tulee, sitä ei voi välttää. Siksi toivon hartaasti, että Juha Hännisen edustama ja symboloima ihmisarvoa ja armollisuutta korostava hoitoajattelu valtaa kaikki laitokset, joissa sairaita ihmisiä hoidetaan. Tuossa ajattelussa pääroolissa eivät ole lääkärin tai omaisten tuntemukset, vaan kuoleman potilaan. On vaikea perustella mitään ratkaisua, jota potilas itse pitää kauhistuttavana. Joillekin huono-onnisille meistä tuollainen kauhistuttava ratkaisu voi olla elämän keinotekoinen pidentäminen hinnalla millä hyvänsä. Kun sen hinnan maksaa todellisuudessa kuolemaa toivova, kärsivä ihminen, ei pitäisi olla vaikeaa arvioida, ketä pitää ensi sijassa kuunnella. Ellei se ole jo liian myöhäistä. Jos on, järjestelmä ei ole toiminut hyvin. Antakaasiis  meidän kuolla mieluummin Juha Hännisen kuin Sari Essayahin hyväksi arvioimalla tavalla.