Kiinnostava aihe, onneton toteutus

Arne Somersalo kuuluu niihin suomalaisen äärioikeiston toimijoihin, jonka nimi vilahtelee siellä täällä 1920- ja 1930-lukujen poliittisen historian luvuissa, mutta ei koskaan ehdi kunnolla tarkentua. Siksi tartuin uteliaana Veikko U. J. Heinosen kirjaan Arne Somersalo : Ilmavoimien 1920-luvun komentaja - Tuntemattomin tunnettu suomalainen fasisti? (AC Air Art Oy 2020). Kirjoittaja on taustaltaan lentäjä, upseeri ja valtio-opin tohtori Jyväskylän yliopistosta (2011). Poliittisesta historiasta hän on suorittanut approbaturin Helsingin yliopistossa 1981. Kirja on omakustanne, AC Air Art on Heinosen oma yritys. Kirjan taittajaksi, kustannustoimittajaksi ja oikolukijaksi on merkitty Thoûa Heinonen. Kustantaja tulkitsee - väärin - tekijänoikeutta ilmoittamalla, että ”Kaikki arkistokuvat on uudelleen muokattu”, mistä syystä kustantaja kieltää niiden jäljentämisen ja levittämisen. Laki ei todellisuudessa tarjoa tällaista mahdollisuutta, vaan kyse on lain omavaltaisesta tulkinnasta.

Aloitan näinkin omituisesti, koska tämä kirja on julkaisuna melkoinen raakile. Kuvissa on paljon mielenkiintoisia tapauksia, mutta monet niistä on käytännössä tuhottu aivan liian mustalla painatuksella. Se on sinänsä looginen ratkaisu taitossa, jossa luvut aloittavat sivut on painettu mustalle pohjalle. Mutta kuvat ovat pieni ongelma tekstin rinnalla. On täysin sallittua, ettei tietokirjoittaja tee omaa tutkimusta, vaan kokoaa hajallaan olevaa informaatiota ja muokkaa siitä aiemmin puuttuneen kokonaiskuvan. Heinonen on selvästi tavoitellut jotain tällaista, mutta aivan liian suuri osa melkein 500-sivuisesta kirjasta koostuu paitsi pitkistä ja usein aika huonosti perustelluista sitaateista (mm. 2 ja 1/2 sivua käytetään Upseerikokousten sääntöjen kirjaamiseen), yksioikoisesta aiempien kirjoittajien ja tutkijoiden näkemysten kertaamisesta. Somersalon henkilökuva jää repaleiseksi ja mm. perhesuhteet käyvät jotenkin ilmi kuin vahingossa kirjan loppuosassa. Siellä täällä on Heinosen omia tulkintoja, mutta ne hukkuvat yleiseen sota- ja poliittisen historian kuvailuun.

Loppujen lopuksi vain Somersalon rooli IKL:n ja sen lehtien keskeisenä kirjoittajana saa kirjassa selvästi uutta valaistusta. Tämä osio on mielenkiintoinen, samoin kuin Suomen ilmavoimien alkuvaiheiden kuvaus, vaikka se jääkin yllättävän byrokraattiseksi. Kirjoittajan lentäjätaustaa vasten olisi voinut odottaa sen olevan kirjan keskeisimpiä jaksoja. Aivan liian pitkään ja yksityiskohtaisesti Heinonen kuvailee Lapuan liikkeen ja erityisesti Mäntsälän kapinan vaiheita. Hän nimittäin tulee jokseenkin sellaiseen päätelmään, ettei Somersalolla todellisuudessa ollut kummankaan kanssa mitään erityistä roolia, vaikka oli vahva sympatisoija ja Vihtori Kosolan liittolainen. Näissä kohdissa korostuu se, ettei Heinonen ole tehnyt omaa tutkimustyötä, vaan on keskenään ristiriitaisten lähteiden varassa. Myös Somersalon roolista Suomen Suojelusjärjestön (S.S.L.) toimitsijana ja ideologina olisi mieluusti lukenut vähän enemmänkin, mutta ilmeisesti ilman erillistä tutkimustyötä kertomista ei ole ollut.

* * *

Olen harvoin lukenut tämän aihepiirin omakustannettakaan, joka olisi kielellisesti niin onneton kuin tämä elämäkerta (Heinoselle ”elämänkerta”). Jos kustannustoimittaja- oikolukija on parantanut kirjan kieliasua, en halua edes ajatella lähtökohtana ollutta käsikirjoitusta. Arvelen kuitenkin, ettei kumpikaan, ei kirjoittaja eikä oikolukija, ole ymmärtänyt, että oikoluvun tarkoituksena on korjata kirjoitusvirheet, kielivirheet, nimissä olevat virheet ja yleinen luettavuus. Seuraavien esimerkkien tarkoitus ei ole ilkeillä, vaan osoittaa, miten keskeneräinen teksti on kirjamuodossa lopulta julkaistu. 

Heinonen ei tunne sanojen biografia ja bibliografia eroa. Puhuessaan erilaisista henkilöhistoriikeista hän puhuu koko ajan ”bibliografioista”. Pervitiinin hän kuvailee ”morfiinin johdannaiseksi”, vaikka kyseessä on synteettinen metamfetamiini. Saksan kieli horjahtelee tuon tuostakin, mm. ”ebenholts” ja keisari ”Vilhelm”, minkä lisäksi erisnimet tuottavat muutenkin toistuvia vaikeuksia (mm. ”Brocopé”, Hjelmman on välillä Hjelmann, välillä Hjellman tai Hjelmmann, ”mannerheim”, ”kultaranta”, ”Hurja-Hilja Riipinen” asiatekstissä, ”Immelmanin” po. ”Immelmannin” jne.). Kulosaari ei kuulunut vuonna 1918 Helsinkiin. Lisäksi kaikki selkeät kirjoitusvirheet, joista hauskimpia ovat ”Ääneslinna” ja ”Kulosaara” sekä 1800-luvun tapahtumiin liittyvät vuosiluvat 1942 ja 1948. Ne ovat kaikki harmittomia virheitä, mutta kuvastavat oikoluvun tasoa.

Systemaattisesti esiintyviä kielioppivirheitä on valitettavan paljon, Pilkkuja on käytetty hyvin säästeliäästi, ison ja pienen alkukirjaimen käyttö substantiiveissa (”tunnettu Filosofian tohtori”) ja adjektiivimaisissa ilmaisuissa (”Etelä-Pohjanmaalaisten liike”) horjuu, monista lauseista puuttuu kokonaan verbi ja verbit ovat toistuvasti yksikössä, vaikka subjekti on monikossa. Myös syntaksivirheet ovat yleisiä. Heinonen käyttää kohdehenkilöstään kolmea muotoa ilman mitään ymmärrettävää logiikkaa: Arne, Somersalo ja Arne Somersalo. Myös vuoden 1918 sodan nimi vaihtelee kirjoittajan omassa tekstissä; Heinonen on pyrkinyt käyttämään sisällissotaa, mutta unohtaa sen välillä innostuen puhumaan vapaussodasta, joskus myös kansalaissodasta. Eräiden henkilöiden nimenmuutosta hän toistelee useamman kerran, aivan kuin ei muistaisi todenneensa asiaa jo aikaisemmin. Kirjassa ei ole hakemistoa, vaikka teksti vilisee ihmisten ja järjestöjen nimiä. Taittoon on jäänyt häiritsevän paljon orpo- ja leskirivejä, jotka olisivat kaikki olleet hoidettavissa. Tekstin sisällä viittaus tutkimuksiin horjuu, ääriesimerkkinä muoto ”Haapala, Pertti (1986) toteaa”. Sivulla 389 on kuvateksti yhtäkkiä englanniksi.

* * *

On harmillista, että tilaisuus tuoda lukijoille hyvin kirjoitettu ja kiinnostava henkilöhistoriallinen tietoteos jää kesken. En sano, että Arne Somersalo on tarpeeton kirja, varmaan kaikki lukijat eivät koe sitä kuten minä olen kokenut. Pohdin tähän lopuksi asiaa, joka väistämättä liittyy kaikkiin jyrkkiä näkemyksiä esittäneiden ihmisten historiikkeihin. Lukija nimittäin pohtii tahtomattaankin, miten kirjoittaja suhtautuu kohdehenkilöönsä. Heinonen on lisännyt pitkän alaotsikon, jonka loppuosa on selvästi tarkoitettu koukuttamaan myös sellainen lukija, jota ei Somersalon persoona tai ilmailu-ura sinänsä kiinnostaisi. Kutsumalla Somersaloa fasistiksi kysymysmerkin kerta Heinonen heittää lukijalle täkyä, mutta joutuu myös vastaamaan heittoonsa.

Heinonen on selkeästi pyrkinyt välttämään vanhanaikaisinta ”isänmaallista” perinnekirjoittelua, joka näkee tehtäväkseen nostaa kohdehenkilö jalustalle ja pyyhkiä sitten kaikki havaitut pölyt ja likatahrat näkymättömiin. Heinonen ei piirrä Somersalosta mitenkään täydellistä päähenkilöä, vaikka ei pystykään välttämään koko kirjaa leimaavaa myötämielisyyttä. Heinonen jättää käyttämättä tilaisuuden määritellä Somersalon fasistisuuden määrää tai laatua, eikä kirjasta esimerkiksi löydy asiaa valottavia esimerkkejä vaikkapa Ajan Suunnan tai Savon Suunnan palstoilta. Somersalon äärioikeistolaisuutta ja antikommunismia ei sinänsä peitellä, mutta ne saavat kirjassa jotenkin "luonnollisen" perustelun. 

Heinonen tulee todenneeksi kantansa ehkä puolivahingossa viimeisessä kappaleessa, jossa hän siteeraa Mikko Uolan tutkimusta Sinimusta veljeskunta (1982). Näin kirjoittaa Uola: ”Ei ole syytä epäillä niitä arvioita, joiden mukaan IKL:n jäsenistö antoi sota-aikana suhteellisesti katsoen kaikkein suurimman uhrin isänmaalle.” (s. 482) Tähän Heinonen toteaa ”En väitä vastaan.” (s. 465) Molempien tohtoreiden henkilökohtainen empatia suomalaista äärioikeistoa kohtaan on tietysti sallittua. Heinosen kohdalla loppukaneetti on kuitenkin aika huonosti perusteltu. Kuvatessaan Somersalon kuolemaa hän joutuu toteamaan, että oli mikä tahansa kerrottu versio totta, ne kertovat kaikki miehestä, joka ei jaksanut tai halunnut enää taistella, vaan tapatti itsensä Kiestingissä. Tällainen ”uhri” sopii hyvin äärioikeistolaiseen muisteluhistoriaan, jota tämän päivän uusnatsit jatkavat sekä Eugen Schaumanin että Bobi Sivénin haudoilla. Mutta onko lopulta itsekkäämpää ja merkityksettömämpää ”uhria” kuin itsensä surmaaminen? Heinonen ei ole kyennyt sanomaan Somersalosta tylyä totuutta, ei ole ehkä halunnutkaan, mutta lukija voi sen tekstistä päätellä.