Myrkyllinen miehuus

En ole varma siitä, voinko kirjoittaa mitään hyödyllistä tai mielenkiintoista kirjailija ja kriitikko Juhani Branderin kirjasta Miehen kuolema : Pohdintoja maskuliinisuudesta (WSOY 2020). Epävarmuuteni johtuu siitä, että vaikka Branderin käsittelemät aiheet ovat tavallaan tuttuja, koen olevani miehen rooleista ja miehuudesta niin etäällä, että tunnen olevani jäävi. Päätin kuitenkin kokeilla, koska mielestäni Miehen kuolema on tärkeä puheenvuoro. Se on tärkeä tavalla, jota en välttämättä edes ymmärrä muuten kuin intuitiivisesti. Arvelen nimittäin, että Brander pystyy puhuttelemaan kaltaisiaan miehiä, joiden joukkoon itse en kuulu. Uskon melkein, että Brander puhuttelee niitäkin miehiä ja poikia, jotka hänen mukaansa "vihaavat lukemista".

Branderin kirja koostuu tiiviisti toisiinsa niveltyvistä esseistä, joiden yhtenäinen puhetapa, miltei hengästynyt kiihkeys, perustelee sekä jokseenkin suoraviivaisen käsittelyn että runollisen ja miehisen huumoriherjailun välillä liikkuvan tunneskaalan. Vaikka kirjan yleisilme on synkkä, jopa masentava, sen analyysi ei koostu pateettisesta itseruoskinnasta (vaikka itsekritiikkiä on runsaasti), vaan enemmänkin muutoksen mahdollisuudesta tilanteessa, jossa muutos ei ole mahdollinen. Brander tuntuu sanovan, ettei sille myrkylliselle mieskuvalle ja sen tuhotöille voi mitään, mutta silti niille on pakko voida vaikka mitä. 

Kirjan myönteisiin puoliin kuuluu ehdottomasti se, ettei Brander esitelmöi ja paasaa hyveellisen puhujapöntöstä. Hän on oman todistuksensa mukaan mitä tyypillisin myrkyllisen miehuuden näyte ja esimerkki. Paitsi että hän on kyennyt katsomaan asiaa tuon miehuuden ja miehuullisuuden pintakalvon molemmilta puolilta. Useimmat meistä eivät siihen kykene, eivät tule edes ajatelleeksi, että miehuuskin voi olla elämänmittainen kupla. Brander inhoaa "toksista maskuliinisuutta", mutta tietää sormenheristelyn merkityksettömyyden ja voimattomuuden. Kysymys on niin isosta asiasta, että sen edessä on syytä nöyrtyä ja ihmetellä enemmän kuin jaella käyttäytymisohjeita.

* * *

Brander käsittelee lukemista ja urheilua (erityisesti lätkänpelaamista), häpeää ja uhoa, seksiä ja homottelua, Päätaloa ja kouluampujia, armeijaa ja #metoo-kampanjaa, mutta puhuu erittäin vähän naisista, naiseudesta ja mistään niihin ehkä liittyvästä. Silti ne ovat koko ajan läsnä, vaiettuna vaihtoehtona, käsittämättömänä halujen ja inhon ristiriitana, joka saa hyvin monet miehet käyttäytymään paitsi typerästi, myös yksinkertaisesti sietämättömän naisvihamielisesti. Branderin kuvaamassa maailmassa nainen on miehelle yhtä aikaa mahdoton ja välttämätön pala elämäksi kutsuttua hullunmyllyä. Siinä vaiheessa kun useimmilla naisilla elämän peruskuviot ovat jo opeteltuja, mies joutuu keskelle vaatimuksia ja ratkaisuja, joista hän ei ymmärrä yhtään mitään.

Brander ei ole onneksi miespateettinen millään lailla. Hän ei keksi tekosyitä miesten typerälle käyttäytymiselle. Jonkinlaista aseettomuutta ja avuttomuutta hänkin monin paikoin viestittää, mutta tiukan paikan tullen hänen näkökenttänsä on rationaalinen erittely, yritys ymmärtää sitäkin, mikä ei vaikuta olevan ymmärrettävän rajoissa. En tiedä, naurattavatko Branderin ironiset kielikuvat kaikkia, minua kyllä. Kun miehinen typeryys kipuaa kohti lakipistettään ja sitten vielä sen yli, mikään kädestä pitäminen ja selkään taputtaminen ei kerta kaikkiaan auta. Miehen pitää kohdata itsensä ei-miehen silmin, mikään muu ei herätä.

* * *

Palaan lopuksi alussa mainitsemaani jääviyden tunteeseen. Juhani Brander on esikoiseni ikäinen. Meitä erottaa kolme vuosikymmentä, mutta kirjaa lukiessa jouduin toistuvasti kysymään, olenko vain unohtanut elämäni "myrkyllisen miehuuden" ja sen ilmentymät vai eikö niitä jostain syystä ole ollutkaan? Minulta puuttuvat nimittäin melkein kaikki Branderin värikkäästi kuvaamat miehisyyden kokemukset. Ei ole koskaan lyönyt ketään enkä saanut "turpaani" (pikkuveljen kanssa nahistelua ja tönimistä en laske). En ole koskaan ollut edes lähellä turpaansaamista. Siksikö, että olen osannut puhua itseni häämöttävistä vaikeuksista vai siksi, että kaikki alfauroksiksi pyrkivät möhkäleet ovat aina vaistonneet, etten ole edes mukana siinä kilpailussa?

Minulla ei ole kouluajalta (1957-1968) minkäänlaisia kokemuksia poikien tai nuorison keskinäisistä tappeluista saati väkivallasta puukoin tai nyrkein. Myöskään armeijassa en törmännyt muuhun kuin pohjattomaan typeryyteen. Aivan kuten koulussa kiusaamisesta vastasivat opettajat, armeijassa pahimpia eivät olleet varusmiehet vaan natsasankarit. En muista koskaan kokeneeni minkäänlaista pilkkaa sen takia, että olen aina lukenut paljon. Riittikö se, että tykkäsin lätkästä ja futiksesta, koska halusin tehdä maaleja? Joku jäi aina pesisjoukkueeseen viimeisenä valituksi, mutta se en ollut koskaan minä, koska olin hyvä sieppari. Silti olisin ollut helppo kiusaamisen kohde, jos siihen olisi löytynyt halukkaita. Ehkä olin vain onnekas.

Erotuin kyllä miesten maailmasta jo lapsena. Vaikka neppailin pikkuautoilla, autot sinänsä eivät minua kiinnostaneet. Lentokoneet viehättivät, mutta eivät koneina, vaan visuaalisesti. Ryyppääminen tai tupakointi eivät koskaan houkuttaneet ja muutamat pienet näpistykset jättivät mahanpohjaan niin ikävän tunteen, että sekin homma jäi. En koskaan viihtynyt koulun ulkopuolella porukoissa. En kuulunut partioon, urheiluseuraan tai toimivaan bändiin (olisin halunnut bändin, mutta ujostutti liikaa). Tytöt kyllä kiinnostivat, mutta kuuluin siihen joukkoon, jolle toiveiden muuttaminen teoiksi tai ainakin yrityksiksi oli ylivoimaisen vaikeata. Olen aina viihtynyt naisseurassa, miesporukoista minulla on vähemmän kokemusta. Itse asiassa hyvin vähän ja sekin ilman omaa aloitettani.

Branderin ikäluokan edustajat ovat selittäneet maailmani ja sen viattomuutta sillä, että siihen ei ole kuulunut kokemuksena peruskoulua. Se voi olla yksi selitys, koska luokkatoverini ovat vahvistaneet muistikuvani siitä, ettei koulussamme tapeltu ja riidelty väkivaltaisesti ja että vain opettajat kiusasivat. Viihdyin koulussa, joten se ei voinut olla peruskoulu, sanovat nuoremmat. Kysymys ei olekaan siitä, ettenkö olisi koskaan törmännyt Branderin kuvailemaan "toksiseen maskuliinisuuteen". Olen vain onnistunut ohittamaan sen joutumatta pilkatuksi, häväistyksi ja nolatuksi. Olen harrastanut koko elämäni asioita, joista olisin Branderin maailmassa tullut elävänä haudatuksi. Aivan sattumalta olen lukenut samaan aikaan Mark Lanegan -nimisen jenkkimuusikon muistelmia. Hänen elämänsä on elävä todiste kaikesta siitä, mistä Brander kirjoittaa (kirjat menivät mielessäni lomittain). Myrkyllinen miehuus on globaali ilmiö, elävää todellisuutta, se on uskottava ja siltä pohjalta toimittava, jos muutosta haluaa.