Kosmoksen biologiaa

En ole täysin vakuuttunut siitä, että tarvitsemme astrobiologiaa muuten kuin eräänlaisena näkökulmana. Kaikki tuntemamme biologia sijaitsee Maassa, mutta emme tunne senkään salaisuuksia erityisen hyvin. Elämän, biologian tutkimuskohteen, synty on edelleen arvoitus, vaikka osa tutkijoista haluaa ehkä antaa mielikuvan, että olisimme edistyneet merkittävästi. Ehkä on edistytty, mutta mitään ratkaisevaa harppausta ei ole tehty. Emme vieläkään kykene simuloimaan elämän syntyä. Tästä huolimatta ja riippumatta muiden avaruuden materiakasautumien mahdollisuuksia toimia elämän synnyttäjinä ja ylläpitäjinä tutkitaan erittäin aktiivisesti. Esimerkiksi osa Marsiin suuntautuvasta uteliaisuudesta selittyy suoraan sen selvittämisellä, onko Marsin armottoman pinnan alla merkkejä itsenäisestä tai Maasta siirtyneestä elämästä. Vaikka siinä tietysti on kysymys sinänsä biologiasta, ehkä termin astrobiologia käyttö on tässä yhteydessä mielekästä.

Pohdiskelen asiaa, koska olen juuri lukenut kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa. Kirsi Lehdon yksinään kirjoittama Astrobiologia : Elämän edellytyksiä etsimässä (Ursa 2020) ja Elämä maapallolla : Mitä astrobiologia kertoo meistä ja tulevaisuudestamme (Ursa 2021), jonka muina kirjoittajina ovat Harry Lehto ja Pekka Janhunen ovat merkkejä siitä, että ainakin tähtitieteilijöiden keskuudessa biologian tutkiminen myös kosmisesta näkökulmasta on sekä suosittua että mielekästä. Kirsi Lehto on koulutukseltaan kasvivirologi, hänen puolisonsa Harry Lehto on tähtitieteilijä ja Pekka Janhunen meteorologi ja avaruudessa liikkumiseen tarkoitetun sähköpurjeen keksijä. Asiantuntemusta löytyy siis aihepiirin monelta kulmalta, vaikka kolmen eri kirjoittajan yhteisteos ei kaikilta osiltaan olekaan kyennyt välttämään tyylillisiä saumakohtia ja lukijan kannalta tarpeetonta toistoa.

Jäin miettimään, keille Elämä maapallolla on suunnattu. Biologian ja tähtitieteen harrastajalle uutta tietoa on suhteellisen niukasti, mutta fiksulle lukiolaiselle tämä kirja voisi olla erittäin osuva. Kirjan alaotsikko on silti katteeton: meistä ja tulevaisuudestamme ei astrobiologian kaltainen tutkimussuuntaus pysty kertomaan käytännössä paljoakaan. Kaikki se informaatio, jonka kirja välittää – eikä se suinkaan ole vähäistä –, perustuu biologian, tähtitieteen ja avaruudessa liikennöinnin yleiseen tietämykseen, ei niinkään astrobiologiseen erityistietoon. Tämä on loogista siitä näkökulmasta, ettei elämää Maan ulkopuolella ole löydetty, eli mitään konkretiaa ei ole olemassa. Kirjoittajat, jotka eivät ole täsmentäneet roolejaan eri lukujen tuottajina, suhtautuvat sekä maanulkoisen elämän löytämiseen että avaruuden asuttamisen ajatukseen asianmukaisella kriittisyydellä. Kirjoittajat eivät ole halunneet kuitenkaan tyrmätä inhimillisiä haaveita, joten pitkien ja perusteellisten pessimististen listojen lopuksi he kuitenkin jättävät oven hiukan raolleen. Ehkä joskus kuitenkin jotenkin...

* * *

Kirsi Lehdon Astrobiologia voisi olla astrobiologisen näkökulman käsikirja, mutta kirjoittajan tapa lähestyä aihepiiriä on johtanut hyvin ei-käsikirjamaiseen lopputulokseen. En tiedä, onko Ursalla ollut tarjota pätevää ja ahkeraa kustannustoimittajaa, mutta jäljestä päätellen ei. Lehto on kirjoittanut moniin suuntiin leviävän kokoelman lukuja, joita yhdistää elämän pohdiskelun yleinen viitekehys, tai vain yhteinen kirjoittaja, jonka teksti on usein toisteista, koska ilmeisesti eri aikoina kirjoitettuja lukuja ei ole kunnolla sulautettu toisiinsa. Myös tämän kirjan kohdalla pohdin, minkälaisille lukijoille se on suunnattu. Kirja on paikoitellen varsin haastavaa luettavaa, kun biologian ja kemian erikoissanasto nousee päärooliin. Toista ääripäätä edustavat lukuisat aika triviaalin opettavaiset lauseet asioista, joita itse pitäisin yleissivistykseen kuuluvina.

Kirsi Lehdon kirja tuottaa ehkä pettymyksen sille, joka odottaa "astrobiologista ilosanomaa". Sitä ei tule, vaan pikemminkin hyvin perusteellinen katsaus niihin ehtoihin ja esteisiin, joita elämäksi kutsumamme ilmiö kohtaa ja joutuu ylittämään. Vaikka tiedämme, että ainakin yhden kerran kaikki on napsahtanut kohdalleen, Lehdon yksityiskohtaisella realismilla ei voi oikein päätyä muuhun kuin toteamukseen, että vaikka elämä on osoittautunut sitkeäksi kerran ilmaannuttuaan, se ilmaantuminen on edelleen meille tuntematon ja monilta osin vaikeasti ymmärrettävissä oleva prosessi. Paljon vähemmästäkin voisi elämästä innostunut masentua. Ajoittain tuntuu, että kirjoittaja itsekin on pettyneiden joukossa. Se riski lienee kaikille astrobiologeille tarjolla.

Edellä sanotusta ei pidä päätellä, että Kirsi Lehto ei olisi syvällinen asiantuntija. Kyllä hän selvästikin on. Hänen asiantuntemuksensa on myös omaa erityisalaa huomattavasti laajempi, kuten tietysti astrobiologisesti erikoistuneella tutkijalla sopii olla. Eikä ole kirjoittajan syytä, että kovin monen kysymyksen kohdalla joudutaan päätymään vastaukseen, ettemme tiedä. Elämän tapauksessa vastaamattomia tai spekulaation tasolla jääviä vastauksia on itse asiassa edelleen yllättävän paljon. Elämän synnyttäneet olosuhteet ovat olleet niin tyystin erilaiset kuin nykyistä elämää ylläpitävät olot, eikä tutkimusmenetelmien nopea kehitys ole kyennyt muuttamaan sitä faktaa, että monessa tapauksessa kerran kadonnutta informaatiota ei kerta kaikkiaan enää ole. Esimerkiksi voimme vain puhua "varhaisimmista" löydetyistä eliöfossiileista. Emme tiedä, emmekä välttämättä koskaan tule tietämään, mitä ennen niitä ehkä oli.

* * *

Koska Kirsi Lehdon kirja jätti valtavasta informaatiomäärästään huolimatta minulle jotenkin tyytymättömän olon, yritän hahmottaa syytä joukolla ajatuksia, joihin en löydä Lehdolta itselleni riittävää pohdintaa (vastaukset olisivat jo vähän liikaa vaadittu). Olen yrittänyt välttää filosofisia miksi-kysymyksiä.

• Mistä elämän alkuaineksille olisi syntynyt pyrkimyksiä tai monimutkaistumisen tarve? Tarve kopioitua tai ylipäätään selviytyä? Pitikö elämän ilmaantua jostain fysiikan ja kemian lakien pakosta? Olisiko elämä voinut jäädä syntymättä myös Maassa? Oliko sittenkin kyseessä puhdas sattuma, monen epätodennäköisen elementin satunnainen asettuminen vielä epätodennäköisempään, elämän synnyn sallivaan asentoon?
• Maan lajeista 99 % on Lehdon mukaan edelleen bakteereja ja arkeoneja. Ne ovat elollisia, mutta yksinkertaisia. Elämän kirjossa kaikki monimutkaisemmat lajit ovat harvinaisempia. Evoluutioksi kutsumamme ilmiö ei ole tavoitteellinen voima – tästä myös Kirsi Lehto toistuvasti muistuttaa –, joka suosisi monimutkaistumista sinänsä, ellei se paranna selviämismahdollisuuksia (yksisoluisuus on edelleen erittäin toimiva ratkaisu). Pohjimmiltaan se on vain nimitys sille, että sattuma suosii jotain kemiallista prosessia tai reaktiota ja antaa sen toistua, kun jokin toinen taas ei toistu. Luonnonvalinta on tavallaan jälkiviisas selitys sattumien ketjun välitilinpäätöksestä, joka näyttäytyy yksittäisen elämänmuodon pärjäämisenä tai häviämisenä.
  
• Mikä saa elämäksi kutsumamme ilmiön pyrkimään säilymiseen ja lisääntymiseen? Kopioituminen on elämälle ominaista, mutta onko se kemiallisesti myös vääjäämätöntä? Jos todetaan geenit "itsekkäiksi", heijastaako se jonkinlaista "elämä on parempi vaihtoehto kuin eloton" -ilmiötä vai olisiko jälleen kyseessä puhdas sattuma? Elämää ja ei-elämää vertailee vain ihminen, luonnon todellisuudessa tällaista itsereflektiota ei oletettavasti ole. Kun ajattelee nykyistä tietämystämme maailmankaikkeuden ilmiöistä ja olosuhteista, elämä näyttää varsin epätodennäköiseltä ilmiöltä.

Silti elämä on tosiasia, jota me ihmiset yhtenä elämän ilmentymänä olemme ihmettelemässä. Ehkä ainoina, valailla ja variksilla lienee parempaakin tekemistä. Koska elämää on maailmankaikkeuteen ilmaantunut, on kai oikeutettua, että jotkut sitä pohtivat, ihmettelevät ja yrittävät ymmärtää. Itse kuulun niihin, joille elämä on epätodennäköisten sattumien onnekas tulos, mutta voin ymmärtää myös ihmistä, joka näkee tai ainakin haluaa nähdä elämän ilmaantumisessa jotain väistämätöntä, maailmankaikkeuden rakenteisiin sisältyvää vääjäämättömyyttä. En itse pidä tätä vääjäämättömyyttä vahvasti osoitettuna, eikä maailmankaikkeus siltä osin kuin sitä tunnemme (mikä ei välttämättä ole erityisen paljon) anna elämään rakastuneille tukea. Toistaiseksi näyttää pahasti siltä, että olemme sekä yksin että äärimmäisen harvinaisia ilman teleologista ulottuvuutta.

Tästä havainnosta nousee konkreettinen halu estää tuhoutumisemme. Pidän Elon Muskin Mars-puheita perusteettomana haihatteluna. Paljon helpompaa, tärkeämpää ja kiireisempää on lopettaa se massiivinen elämän tuhoaminen, johon ihminen lajina on syyllistynyt. Kun astrobiologiankin päätelmä on toistaiseksi se, että olemme maailmankaikkeuden ainoa elämän ilmentymä, pitäisi jokaiselle ihmislajin edustajalle olla selvää, että kiireisin työmaamme on tässä ja täällä, ei suinkaan avaruudessa. Ihmisen tuhoisa vaikutus muiden lajien elinehtoihin ei ole mielipide. Kuten ei ole sekään, että kykenemme tuhoamaan itsemme lisäksi merkittävän osan Maan eliökunnasta. Emme kuitenkaan kaikkea. Elämä Maassa on selvinnyt satojen miljoonien vuosien jääkausista ja hyvin tulisista oltavista. Aurinkomme tulee aikanaan tuhoamaan kaiken elämän, mutta sitä on turha jäädä pohtimaan, jos tuhoamme sitä ennen monisoluisten elämänmuotojen mahdollisuudet. Ilman konkreettisia tekoja, joilla aiheutettuja tuhota ruvetaan korjaamaan, jätämme Maan suosiolla kokonaan bakteereille ja arkeoneille. Se voi sopia opportunistiselle päättäjälle, mutta ei minulle.