Liberalismi - vieläkö se pirulainen on hengissä?

"Kapitalismi ei ole ideologia, vaan tehokkaaksi ja toimivaksi osoittautunut tapa koota ja kasata yhteinen varallisuus harvojen yksityishenkilöiden hallintaan. Kapitalismin ideologia on liberalismi, jonka avulla toteutettu ryöstö oikeutetaan ja uusinnetaan."

Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru ovat julkaisseet jonnekin pamfletin ja tieteellisen tutkielman välimaastoon asettuvan kirjan Mikä liberalismia vaivaa? (Kosmos 2020). Kirjoittajat määritellään kirjan liepeessä toimittajiksi, kirjailijoiksi, filosofeiksi ja aktivisteiksi. Kirjan takakannessa on seuraava teksti: "Liberalismi on kapitalismin ystävälliset kasvot. Se on hallinnon tekniikka, joka kätkee hallinnan. Se on arkijärki, jonka olemme omaksuneet." Kirjan ilmeisenä tavoitteena on paitsi liberalismi-kapitalismin moderni kritiikki, myös pyrkimys tarjota lukijalle välineitä tunnistaa omassa ajattelussa liberalismin sinne upottamat "itsestäänselvyydet", rationaalisen asialinjan piilotetun ideologisen ohjelmoinnin, jonka tarkoitus on varmistaa, että yksityisomistuksen korkeinta muotoa eli yhteisen ryöstämistä yksityiseksi ei aseteta kyseenalaiseksi.

Kuten alkukappaleesta voi päätellä, olen kirjoittajien kanssa vahvasti samalla linjalla, vaikkei liberalismi kuulu normaaliin sanavarastooni. On kuitenkin virkistävää lukea välillä myös sellaista kapitalismikritiikkiä, joka välttelee perinteistä vasemmistolaista tai peräti marxilaista terminologiaa. Suomessahan "liberaalit" kuuluvat jo aikoja sitten kuolleeseen poliittiseen historiaan, koska vuoden 1918 vanhva eetos barrikadin molemmin puolin ei jättänyt suuremmin tilaa tilanteen kaunistelulle. Mutta pohjimmiltaan tietysti myös se suomalaiskansallinen "valkoinen" valta on nojannut globaalin liberalismin ideaan - ainakin siitä lähtien, kun sen paksuimmat fasistiset meikit pestiin toisen maailmansodan tuloksena pois.

* * *

Pamflettimaiseksi tämän kirjan tekee kirjoittajien suorasukainen ja empimätön puhetapa. Historian, talouden ja politiikan palaset napsautetaan paikoilleen kuin Lahtisen ja Purokurun, vaan ei välttämättä lukijan edessä olevan palapelin osaset. Se on enimmäkseen virkistävää kaiken arkipoliittisen kiertelyun ja tyhjänpuhumisen keskellä. Pyrkimys kaikin keinoin välttää perinteiseen vasemmistoon assosioituminen johtaa tosin ajoittain hiukan leijuvaan argumentointiin, mutta ei siinä määrin, että pääsisi syyttämään selkeästä toiveajattelusta tai höttöisistä perusteista. Kirjan perusasetelmana on ja pysyy alusta loppuun näkemys, jonka mukaan liberalismin "liberaalisuus" on näennäistä. Tarkoitus ei ole rakentaa kaikille ihmisille vapaata ja hyvää maailmaa. Mikään yhteinen hyvä ei ole tärkeämpää kuin yksityisen ryöstäjän edun toteuttaminen kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa ja kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla aivopesusta kansanmurhaan, lipevästä flirtistä totaaliseen heitteillejättöön.

Minusta on hauskaa lukea vihaista tekstiä, joka on kuitenkin kirjoitettu asialliseen ja korkeintaan sarkastiseen sävyyn. Harrastan sitä mielellään itsekin. On kuitenkin selvää, ettei Lahtisen ja Purokurun kirja ole pelkästään pamfletti, vaan se on myös viittein ja kirjallisuusluetteloin varustettu tietoteos siitä, miten liberalismi on syntynyt ja kehittynyt. Kirjoittajat mm. kumoavat yleisen myytin siitä, että moderni kapitalismi olisi syntynyt öljyteollisuuden myötä. Ei, kyllä se on paljon vanhempaa perua 1600- ja 1700-luvuilta asti. Ehkä hiukan yllättäen kirjoittajat eivät kuitenkaan ole kirjanneet selkeästi kolonialismin ja kapitalismin kohtalonyhteyttä, vaikka se tuntuu ainakin omasta mielestäni hyvin olennaiselta palaselta, kun halutaan selittää liberalismin globaali luonne ja menestys. Kapitalismin ja ns. alkuperäisen kasautumisen yhteys todetaan, muitta siirtomaiden riiston keskeinen rooli jää ehkä vähän hämäräksi.

Lahtinen ja Purokuru myöntävät vapaaehtoisesti, että liberalismin historiallinen voittokulku perustuu myös houkutukseen ja viehätysvoimaan. Esimerkiksi meille Pohjolan asukkaille on helppo ajatella, että katsokaa nyt, kaiken tämän hyvinvoinnin on tuonut kapitalismi, kun samaan aikaan Neuvostoliiton sosialismi tarjosi ihmisille vain nälkää ja vankilaa. Liberalistit jättävät kuitenkin harkitusti kertomatta, että se edistys, jonka ympärillämme näemme ja koemme, on lähes kokonaan työväenliikkeen ja vasemmiston taistelun tulosta, ei kapitalistin hyvää hyvyyttään meille antamaa. Mutta liberalismilla on ollut taito saada ihmiset ajattelemaan, että vastuu on yksilöillä, vaikka kokemus kertookin, että vain porukalla saadaan aikaan todellisia tuloksia. Liberalismi on joustava ideologia. Se taipuu vaikka säätämään lakeja vähemmistöjen turvaksi, jos sillä tavalla voidaan padota olennaiset vaatimukset omistuksen uusjaosta.

* * *

Kirjan otsikko on psykologisesti harhaanjohtava. Lahtinen ja Purokuru eivät halua korjata liberalismia vaan haastaa ja kumota sen. Kirjan loppupuoli onkin omistettu sen pohtimiselle, mistä löytyy liberalismilla kaupatun kapitalismin voittaja. Perinteisen työväenliikkeen ja vasemmiston kirjoittajat hylkäävät sekä asiallisesti voimattomana että ideologisesti heikkona. Valitettavasti tilalle ei ole tarjota muuta kuin erikoisia käsitteitä kuten "postfossiilinen posthumanismi", "luksuskommunismi" ja "xenofeminismi". Kirjoittajat joutuvat myöntämään, että ratkaisu liberalismin haastajan etsimisessä on vielä melkoisesti kesken. Heillä ei ole myöskään vahvaa näyttöä siitä, että sellainen myös löytyy. Enemmän näyttää siltä, että poliittisen liberalismin täytyy romahtaa, koska se ei kykene ratkaisemaan ihmiskunnan säilymisen kannalta keskeisiä ongelmia kuten ilmastonmuutosta, luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä tai ylipäätään Maan säilymistä elinkelpoisena.

Vaikka olen pääosin samaa mieltä kirjan keskeisistä kapitalismin koskevista havainnoista ja johtopäätöksistä, tiemme eroavat tässä ratkaisujen etsinnän tienhaarassa. Pidän itse selvänä, ettei liberalismi-kapitalismia nujerreta filosofisella pohdiskelulla ja urheilla yksilötason suorituksilla - niitä sinänsä mitenkään väheksymättä. En myöskään usko, että muutos käynnistyy sieltä, missä liberalistinen hyvinvointi on vähiten räikeästi eriarvoisesti jakautunut. Sen sijaan olen aika varma siitä, että jos maailma on "meidän aikanamme" eli ennen näköpiirissä olevia luonnonkatastrofeja (jotka muuttuvat saman tien inhimillisiksi katastrofeiksi), muutos käynnistää siellä, missä kapitalistinen ryöstö on ollut suorasukaisinta, raainta ja piittaamattominta. Kun liberalismin ryöstämän ja alistaman maailman naiset nousevat vastarintaan, vasta sitten alkaa jotain tapahtua.

Meistä hyvinvoivista laiskoista paskiaisista ei ole kapitalismin nujertajiksi. Meillä on kaikki muutoksessa tarvittava tieto käsissämme, mutta maha on täynnä ja motivaatio vähäinen. Jatkamme mieluummin filosofista jaarittelua ja päivittelyä kuin ilmoitamme ääneen, että nyt riitti. Maahanmuuton vastustamisen suosio kumpuaa myös siitä ehkä alitajuisesta ymmärryksestä, että ihmiset pakenevat meidän sallimamme ja valitsemamme ideologian aiheuttamia seurauksia. Meillä on huono omatunto, koska hiljaa mielessämme muistamme, että 300 000 suomalaista pakeni toimimatonta markkinataloutta Ruotsiin 1960- ja 1970-luvuilla. Tajuamme myös, vaikka pelon jähmettäminä, että juuri nuo maailmalla vaeltavat muuttajat ovat niitä ihmisiä, joilla on vain voitettavaa, jos liberalistinen ryöstö- ja kulutusmaailma saadaan loppumaan. Heillä on riittävä motivaatio haastaa omistamisen oikeutus, kaikessa. Se on liberalismin pahin painajainen.