Ulkosivilisaatioiden terveisiä?

2000-luvulla on julkaistu suhteellisen tasaisena virtana suomenkielisiä ufo-teemaisia kirjoja. Useimmat ovat aiheen harrastajayhteisöjen kustantamia, aktiivisimpina ehkä UFO-Finland ry ja Anomalia Kustannus. Tartuin yhteen uutuuteen sen otsikossa olevan termin "ulkosivilisaatiot" takia. Kirjan Ulkosivilisaatioiden läsnäolo : Kielletyn tieteen areena (UFO-Finland 2024) tekijä Juhani Tarkkonen on esipuheen mukaan yhteiskuntatieteiden tohtori, filosofian tohtori ja insinööri, jolla on myös "ylin arvosana psykologiasta". Valitettavasti näinkään mittava tieteellinen koulutus ei aina takaa, että tietokirjallinen teksti on sisäisesti koherenttia tai julkaisun nimelle vastinetta antavaa. Tässä tapauksessa ainakin itse odotin Tarkkosen jollain tasolla todistelevan, että Maassa syntyneiden lisäksi täällä liikkuu "ulkosivilisaatioiden" (huomaa monikkomuoto) edustajia ja että ufo-tutkimus on "kielletyn tieteen" areena, mitä se sitten tarkkaan ottaen tarkoittaakin.

Todellisuudessa Tarkkosen kirja on laaja valikoima tapauskertomuksia, joiden välissä on tekijän omia tulkintoja ja johtopäätöksiä. Tässä suhteessa kirja ei tarjoa mitään erityistä uutta, sillä kirjan kuvitus on laajaa, mutta koostuu pääosin todistajalausuntojen antajien henkilökuvista, fiktiivisistä piirroksista ja suuresta joukosta ns. "kuvituskuvia". Kuvia, joissa esiintyy väitetysti ufoja, on kirjassa erittäin vähän. Muutamat niistä ovat selkeitä, suurin osa tyypillisiä kaukaa otettuja ja epäteräviä otoksia. Kännyköiden ilmaantuminen havaintoja tekevien käsiin ei näytä vaikuttaneen mitenkään Tarkkosen kuvatarjontaan. Voisi kuvitella, että internet on pullollaan kännykkäkameroiden taltioimia ufo-kohtaamisia. Vaikuttaa siltä, ettei Tarkkonen ole osannut tuoreita kuvia löytää tai sitten niitä ei olekaan niin paljon kuin voisi olettaa. Neliväripainatetut kuvat eivät lievästikin ilmaisten tue mitään kirjassa esitettyä.

Kun muistetaan, että Tarkkonen on kahden lajin tohtori, insinööri ja vielä psykologi, on hämmentävää havaita, että hänelle on ufojen toimista kerrotun perusteella tullut todistetuksi, että ne ovat "ulkosivilisaatioiden läsnäolon ilmentymiä" (s. 25). Tarkkosella on itsellään ollut ufo-kokemus 17-vuotiaana Ylä-Keiteleen Pihkurin selällä tammikuussa 1968. Kokemus muutti Tarkkosen maailmankuvan ja oletettavasti synnytti elämänmittaisen paneutumisen ufojen maailmaan. Hän toteaa itseironisesti identifiotuvansa paitsi sosiologiksi, myös ufologiksi, vaikka jälkimmisellä ei kykene tienaamaan eikä saamaan uskottavuutta. Onkin selvää, että Tarkkosta voi kuvailla ns. "ufouskovaiseksi", jolle kokemusperäiset havainnot ja tapauskertomukset riittävät todisteeksi sellaisesta, mitä perinteinen luonnontiede (tai psykologia) ei pysty tai ole halukas myöntämään tai todistamaan.

* * *

Tarkkonen antaa ymmärtää, että hänen edustamansa ufologia on "kielletyn tieteen" aluetta. Taustalla on se tosiasia, että suurin osa ns. kovien tieteiden edustajista ei ole valmiita pitämään Tarkkoselle riittäviä todisteita sellaisina, joiden perusteella voitaisiin tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tarkkonen varmaan tietää, ettei jonkin ufologian kaltainen toiminta ole oikeasti kiellettyä, mutta hän tarkoittaakin sitä, että ufologiaa ei ole päästetty vakavasti otettujen tieteiden piiriin. Arkisesti sanoen häntä kuten useita muitakin ufologeja pännii se, että heitä pidetään hurahtaneina eikä ylistettyinä totuuden löytäjinä. Tällainen reaktio ympäristön nuivuuteen on epäilemättä tuttua psykogian ylimmän arvosanan haltijalle, mutta ainakaan tämän kirjan perusteella ei vaikuta siltä, että Tarkkonen hyväksyisi edes sitä, etteivät esimerkiksi fyysikot tai kemistit voi julistaa miljoonankaan tapauskertomuksen sisältöjä tieteellisesti päteviksi, jos he eivät saa laboratorioihinsa ufojen materiaaleja, humanoidien kudos-näytteitä ja ennen muuta sellaista informaatiota, joka selittäisi "ulkosivilisaatioiden" läsnäolon tunnettujen fysiikan lakien ehtojen valossa.

Juhani Tarkkosen kirjassa kerrotaan toistuvasti, että (Yhdysvaltain) armeijan edustajat ovat keränneet talteen kaiken aineiston, joka voisi todistaa maanulkopuolisten vierailujen olevan totta. Jos näin on aina tapahtunut ja tapahtuu edelleen, riippumatonta tutkimusta ufoista ei voi esiintyä kuin sellaisessa tapauksessa, jossa "ulkosivilisaatioiden" tuottamia todisteita päästään tutkimaan ilman valtiollisia ja sotilaallisia sensuroijia. Tarkkosella ei käsittääkseni ole vinkata tällaisiin tutkimuksiin, joten voi kysyä, onko ilmaisulle "kielletty tiede" katetta. Voi olla, että viranomaiset ovat keränneet talteen kaiken mahdollisen, jolloin voisi puhua "estetystä tieteellisestä tutkimuksesta". Jos viranomaisten takavarikoimia "ulkosivilisaatioiden" todisteita tutkineiden pakotettu vaikeneminen ei murru, ollaan ufologien ja luonnontieteiden edustajien kanssa tavallaan pattitilanteessa. Kertomus ei ole tieteellinen todiste, eikä nykyinen fysiikka tunne tekniikkaa, jonka avulla jostain materiasta valmistettu laite kykenee lentämään kuvatuilla nopeuksilla, vaihtamaan suuntaansa mielivaltaisesti ja katoamaan yhtäkkisesti. Emme tunne myöskään mitään tekniikkaa, jolla edes liikkuminen yhden galaksin puitteissa olisi mahdollista millekään elolliselle. Tarkkosen maailmassa pidetään silti ongelmattomana, että joidenkin humanoidien kerrotaan tulevan vieraista galakseista.

Ufo-tapausten määrä on erittäin suuri ja monet niistä kuulostavat vakuuttavilta. Myös jotkut valo- ja liikkuvat kuvat ovat uskottavan tuntuisia. Mutta jos halutaan vakavasti puhua toisista galakseista tänne piipahtaneista "ulkosivilisaatioista", ei riitä kertoa lentoalusten tai humanoidien fysiikasta tai telepaattisesti välitetyistä kaikkea hyvää Maan asukkaille haluavista viesteistä. Pitäisi olla kosmologinen malli, joka selittää etäisyyksien ylittämisen fysiikan, "ulkosivilisaatioiden" motivaation ja vaikkapa sen, miksi ufot ja niiden kantamat useiden eri sivilisaatioiden edustajat tuntuvat puuhailevan monenlaista pientä, mutta mitään vakavaa yritystä saada Maan johtava kerros toimimaan järjellisesti ei näytä tapahtuneen. Ei luulisi näille meitä sivistyksellisesti ja insinööritaidollisesti paljon oleville olevan mahdotonta järjestää demonstraatiota, joka saisi "meidät kaikki" ymmärtämään, ettei Maa ole ainoa elämän ja insinöörikyvyn tuottanut planeetta. Tarkkosen kirja vaikuttaa enemmän sekalaisten sähläreiden pistokokeiden luettelolta kuin edes yritykseltä hahmottaa kokonaiskuvaa. Ehkä se on liikaa vaadittu, mutta minusta ufologeiltakin on oikeus vaatia jotain ryhtiä ja loogisuutta, ei pelkästään toinen toisiaan seuraavia tapauskertomuksia.

* * *

Maailmalla julkaistavien ufo-raporttien lukumäärä on niin suuri, että on turhaa väittää, että ne kaikki ovat mielikuvituksen tuotosta tai että niille kaikille löytyy kyllä "luonnollinen" selitys. Maailmassa tapahtuu ja on ennenkin tapahtunut ilmiöitä, joita on vaikea tai mahdotonta selittää "luonnollisilla" eli meille tutuilla syillä ja prosesseilla. Kokonaan eri asia sitten on, mitä asian suhteen olisi järkevää tai tarpeellista tehdä. Jos sotilasviranomaiset keräävät talteen kaiken mahdollisen ufoihin liittyvän, joissain tarkasti vartioiduissa varastoissa on roppakaupalla todisteita ainakin meille tuntemattomista materiaaleista ja eliöistä. On mahdollista, että sadat tai tuhannet fyysikot, kemistit, biologit, psykologit jne. ovat näitä todisteita tutkineet, mutta tulokset on pimitetty meiltä tavallisilta ihmisiltä sen takia, etteivät vallanpitäjät usko ihmiskunnan kykenevän ottamaan tutkimustuloksia vastaan sortumatta totaaliseen kaaokseen. Fiktiivisesti tätä vaihtoehtoa on kuvattu niin kirjoissa kuin elokuvissakin. Viranomaisten kosminen salaliitto on yksi mahdollinen vaihtoehto, mutta onko muita selityksiä sille, ettei ufoja virallisesti ole, vaikka monet ihmiset sellaisista ovat kertoneet?

Juhani Tarkkosen kaltaisilla ufologeilla ei ole paljoakaan annettavana muulle maailmalle, heillä on pääasiana vankka usko ufojen maanulkoiseen alkuperään ja ilmiön todellisuuteen. Ufologeille on julkisuudessa kuitenkin paljon tilaa, koska viranomaiset tai tutkijat eivät ole tarjonneet kilpailevaa teoriaa tai "totuutta" sille, että kyseessä on "ulkosivilisaatioiden" olemassaolo ja touhuilu eri puolilla maailmaa. Kenttä on niin sanotusti jätetty ufologeille, jotka jatkavat vuodesta toiseen jokseenkin samanlaista pyrkimystään todistaa asia, joka ei tieteen mukaan ole todellista. Viranomaisten hiljaisuuteen on loogisesti kaksi selitystä. Hiljaisuus voi johtua siitä, etteivät viranomaiset usko ihmiskunnan kestävän vahvistettua tietoa "ulkosivilisaatioiden" olemassaolossa (tähän viittaa Margaret Thatcherin tunnettu lausuma, jota Tarkkonenkin siteeraa). Sehän ilahduttaisi monia kosmologeja, mutta pelottaisi niin uskonnollisia yhteisöjä kuin vallanpitäjiäkin. Toisaalta hiljaisuus voi johtua siitäkin, ettei viranomaisilla ole hallussaan mitään kiistattomia todisteita "ulkosivilisaatioista". Emme tiedä, kumpi vaihtoehto on oikea, vai onko kumpikaan.

Ihmiselle, jolla ei koskaan ole ollut ufo-kokemusta, lienee helppoa olla ajattelematta koko asiaa eli jättää ottamatta kantaa siihen, mitä voi uskoa tai mitä ei. Kuulun itsekin tähän ryhmään ja tiedän, ettei minulla ole mitään erityistä pakkoa pohtia koko asiaa. Toisaalta ymmärrän myös sen, että selittämätön ilmiö jää piinaamaan ihmisen mieltä. Siksi on Juhani Tarkkosen kaltaiseja ufologeja, joihin suhtaudutaan helposti torjuvasti ja vahvasti epäillen. Minusta on kuitenkin tehtävä selvä ero jonkin julkaisun todistelutavan ja sen käsittelemän ilmiön todellisen olemuksen välille. Minusta useimpien ufologien looginen uskottavuus ei ole vahvaa, mutta ei toisaalta ole myöskään todistettu, ettei ufo-ilmiö ole tai voi olla todellinen tai etteikö sillä voisi olla jokin maanulkoinen selitys. Emme yksinkertaisesti tiedä tai kaukaa viisas eliitti ehkä tietää, mutta ei anna rahvaan tietää – varmuuden vuoksi.

Sopeutuva, mutta myös kyltymätön ihminen

Peter Frankopan on brittiläinen historiantutkija, jonka teos The Silk Roads (suomennos Silkkitiet : Uusi maailmanhistoria julkaistiin 2021) ilahdutti valtavalla tietomäärällään ja länsimaisen historiakäsityksen naurettavaa rajoittuneisuutta korjaavalla näkemyksellään. Kirjoitin teoksesta varsin myönteisen arvion, joka luonnollisestikin viritti odotukset korkealle tuoreen suomennoksen Maan ja taivaan välissä : Ihmiskunnan ja ilmaston uusi historia (Atena 2024, sujuva suomennos Riina Vuokko ja Jaakko Kankaanpää) saavuttua aistien ulottuville. Valitettavasti on todettava, etteivät odotukseni toteutuneet erityisen hyvin. Frankopan kyllä vyöryttää luettavaksemme jälleen pökerryttävän määrän historiaan, maailmanpolitiikkaan, talouteen, ja Maan olosuhteiden muutoksiin liittyvää informaatiota. Mutta siinä missä Silkkitiet tuntui uudelta ja raikkaalta, tämä uutuuskirja tuntuu tavoitelleen ennen muuta edellisen kirjan menestystä, ei onnistunutta tietokirjaa.

Maan ja taivaan välissä on jopa paksumpi kuin edeltäjänsä, mutta nyt siihen suhtautuu otsaa rypistellen, koska sivumäärä tuntuu olevan seurausta enemmänkin kirjoittajan taipumuksesta lörpötellä kuin olennaisen asian suuresta määrästä. Jatkuvasti tulee sellainen tunne, ettei Frankopan ole malttanut tiivistää sanottavaansa, vaan pikemminkin paisuttelee teemaa kuin teemaa sivukaupalla ja myös ilman lukijaa helpottavaa väliotsikointia. Lieneekö suomennoksen otsikonvalinta väsyneiden kääntäjien ironiaa, sillä vähän kaikkea maan ja taivaan välistä Frankopan todella esittelee. Alkuteos on nimetty aivan toisin kuin suomennos, ja mielestäni paljon rehellisemmin: The Earth Transformed : An Untold History. Suomalaisen kustantajan otsikkovalinta on kummallinen ja itse asiassa myös hiukan harhaanjohtava, sillä vaikka ilmasto on isossa roolissa, kirjan aiheena on loputon muutos, ei pelkkä ilmastonmuutos.

Yritin lukemisen ohessa miettiä, miksi Frankopan ei ole tällä kerralla keskittää viestiään. Saattaa olla, että hän on haukannut annoksen, joka on paitsi liian suuri kerralla pureskeltavaksi, myös aivan liian monimutkainen. Lukijan on tietenkin helppo neuvoa, että olisi kannattanut karsia aineistoa ja kirjoittaa mieluummin 2-3 hiukan kohtuullisemman kokoista kirjaa. Uskon silti vakaasti, että se olisi ollut kaikkien edun mukaista. Silkkitiet kertoi pääosin uusista asioista ja oli aidosti "untold" eurooppalaisen kapean maailmankuvan lukijalle. Tämä kirja alkaa hyvin ja ongelmat alkavat itse asiassa kasautua vasta, kun tullaan kehkeytyvän kapitalismin alkuvuosisadoille ja vauhti kerta kaikkiaan loppuu kesken. Tuli tunne, että Frankopan joutuu vuosisatojen kiitäessä kohti itselleen vieraampaa tutkimusaluetta ja parin viimeisen vuosisadan käsittelyn yhteydessä huomasin suorastaan kyllästyväni ns. yleistietouteen kuuluvien asioiden roikottamisesta mukana.

* * *

 Kuten kirjan alkukielinen nimi muistuttaa, Maa on jatkuvan muutoksen alaisena. Luonto ei tunne pitkäaikaista vakautta (riippuu toki myös asteikosta, jolla "pitkää aikaa" mitataan), vaan hetkittäistä ja näennäistä "tasapainoa" eli subjektiivista normaaliuden kokemusta seuraavat aina pienet ja suuremmat muutokset, jotka ovat yleensä ikäviä, joskus harvoin elämää helpottavia. Näin kirjoittaessani puhun toki vain hyvin kapeasta ihmisen näkökulmasta, mutta siihen on tyytyminen, koska emme tiedä mitään siitä, miten muut eliöt muutoksen kokevat. Yksittäisen eliön selviäminen ympäristön muutoksista sanotaan vaikka satojen miljoonien vuosien ajan on poikkeuksellista, paljon tavallisempaa on tulla pyyhkäistyksi elämän luettelosta paljon lyhyemmän vierailun jälkeen. Ihminen ei ole erityisen lyhytikäinen eläinlaji, mutta ns. geologisen saati kosmologisen ajankulun näkökulmasta silti vain piipahtaja, jos nyt vierailun ollessa vielä kesken asiaa uskaltaa arvioida.

Jokainen eliölaji kohtaa Maapallon tarjoamien olosuhteiden muutokset sopeutumalla - tai tuhoutumalla ja poistumalla sukupuuton kautta. Ihminen on kiinni ekosfäärissä lukemattomin monimutkaisin säikein. Kun liikumme ja muutumme, vedämme näitä säikeitä ja yhteyksiä uusiin asentoihin, joista harvoin osaamme etukäteen arvioida, minkä eduksi tai haitaksi. Frankopanin kirjassa muutoksia seuraillaan paljolti pohtimalla jatkuvasti muuttuvan ilmaston vaikutusta siihen, miten ihminen lajina, ryhminä ja yksilöinä pärjää tai ei pärjää. Nopeasti käy kuitenkin ilmeiseksi, että "ilmasto" on vain eräänlainen taustakangas, johon heijastuvat lukuisat elinympäristön muutoksen osatekijät kuten aurinko, tulivuoret, merivirrat, jäätiköt, patogeenit ja meteoriitit. Hyvin pitkään ihminen eläinlajina oli puhtaasti turpiinsa ottavana osapuolena, mutta pian maanviljelyksen ilmaantumisen jälkeen ja viimeistään kapitalistisen talouden vallattua ihmisyhteiskunnat olemme muuttuneet yhdeksi ilmastoa muokkaavaksi voimaksi.

Frankopan kuvaa varsin onnistuneesti sitä muutosta, jonka maanviljelys ja asettuminen aloilleen tuotti ihmislajin joustavuudelle ja yleiselle sopeutumiskyvylle. Keräilyn ja metsästyksen varassa elävä ihminen ei haaveillut luontoa vastaan toimimisesta, kokemus osoitti, että vain sopeutumalla selviää. Ei voi sanoa, että ihmisen ongelmat alkoivat vasta maanviljelyn myötä, mutta on perusteltua sanoa, että ihmiskunnan lajitason ongelmat liittyvät juuri tuotantotavan vaihtumiseen, koska vaikka maan viljeleminen ja karjan pitäminen tuottivat väestönkasvun mahdollistavaa lisäarvoa, tätä etua alkoi nopeasti vähentää sopeutumiskyvyn heikkeneminen. Suotuisissa olosuhteissa maata viljelevä ihmisyhteisö pärjäsi hyvin, lisääntyi ja saattoi levittäytyä uusille alueille. Mutta vähäinenkin ilmastossa tapahtunut muutos kylmempään tai kuumempaan, sateisempaan tai kuivempaan, saattoi tehdä tyhjäksi suunnitelmat ja toiveet.

* * *

Frankopanin kertoman ihmiskunnan tarinan yleisin katastrofi on ollut ravinnonlähteiden katoaminen. Nälkäisen ihmisen näkökulmasta on toisarvoista, onko syynä verkkainen ilmastonmuutos, viljelmät tuhoava patogeeni tai tulivuoren purkauksen kaltainen äkillinen katastrofi. Ihmisellä ei ole koskaan ollut kykyä varautua useimpiin ympäristön muutoksiin. Ajattelemme kepeästi, että riittää, kun meillä on keittiön kaapeissa ruokaa pariksi viikoksi ja puhdasta vettä muovipulloissa. Suurimman osan ihmisen historiasta ei tarjolla ole ollut mitään sosioekonomista turvaa. Nykypäivänkin ihminen on varsin avuton, jos joutuu keskelle sotaa tai sen kaltaista kaoottista tilannetta. Luottamus puhelimella hälytettävään apuun ei ole aina ja kaikkialla ulottuvilla. Kun katsotaan ajassa taaksepäin, moinen luottamus on puhdasta fantasiaa.

Frankopanin tarinan ikävin puoli on siinä, ettei se anna mahdollisuutta teeskennellä, että ihmiskunnan ongelmat ovat luonnonympäristön harmillisesti aiheuttamia, eikä niille kerta kaikkiaan voi mitään. Näin on ollut, mutta näin ei ole enää. Pääosa ongelmistamme on ihmisen oman ahneuden, väkivaltaisuuden tai itsekkyyden seurausta. Frankopan ei uskalla sanoa ääneen, että kysymys on nykyaikana myös vallitsevan talousjärjestelmän tuottamista ongelmista, mutta kyllä asia käy välillisesti ilmi, jos ei siltä silmiään sulje. Jo ennen kuin tuhoisan talousjärjestelmän aiheuttama välitön ilmaston lämpeneminen kävi ilmeiseksi, syntilistalta löytyy loputon joukko sotien ja kolonialistisen riiston aiheuttamia katastrofeja. Afrikka, ihmislajin koti, oli ennen kolonialististen eurooppalaisten tuloa vahva ja rikas maanosa, samoin eteläinen Amerikka. Sama tarina toistuu eri puolilla maailmaa ja eri vuosisatoinen: "Ilmastolliset syyt puhalsivat ehkä liekkiin hiilloksen, joka jo valmiiksi hehkui, mutta perimmäinen syy toistuviin kriiseihin oli siinä, ettei ahnetta yläluokkaa pystytty pitämään aisoissa." (s. 341) 

Angloamerikkalaisessa populaarissa tietokirjallisuudessa tähdätään usein jonkinlaiseen happy end -tyyliseen loppuhenkoseen, koska oletetaan lukijakunnan kaipaavan karujen faktojen vastapainoksi hyväntuulista optimismia. Frankopan ei ole kyennyt tällaiseen optimismiin löytämään aineksia, ja vaikeaa se tarinan pohjalta olisikin. Elämme yli varojemme, otamme typeriä riskejä ja lykkäämme välttämättömiä korjausliikkeitä vain siksi, että pienen pienen ihmislajin vähemmistön taloudelliset edut tätä kaikkea vaativat. Frankopan ei ole minkään sortin radikaali, mutta ei hän toisaalta usko ahnetta eliittiä edustavien valheisiin. Hän toteaa lopuksi, että kuten ihmisen historiassa aina ennenkin, loppujen lopuksi jokin katastrofaalinen ympäristönmuutos hoitaa puolestamme ikävät päätökset. Sen jälkeen ihmislajin ekologinen tuhojälki hiipuu näkymättömiin. Mutta voidaanko se jalanjälki saada kohtuulliseksi vapaaehtoisesti, siihen Frankopan ei usko: "Ehkäpä voimme löytää tien sinne [vehreään paratiisiin] myös rauhanomaisin keinoin - mutta historioitsija ei löisi vetoa sellaisen vaihtoehdon puolesta." (s. 853)

 

PS. En malta olla lopuksi kertomatta 900-luvulla Bagdadissa eläneestä Ibn al-Nadimista, jonka intohimona oli laatia luetteloita kirjoista eli nykykielellä bibliografioita. Frankopanin mukaan tämä edeltäjäni kirjasi ylös "kirjojen kokoajat ja kaikki niiden kirjoittajat luokitteluineen, heidän välisensä suhteet ja heidän syntymäaikansa, elonpäiviensä pituuden, kuolinaikansa ja asuinpaikkansa, ja tietysti myös kaikkien ansiot ja myös mahdolliset heikkoudet." (s. 334-335). Siinäpä oppinut minun mieleeni!
 

Voiko snobbaileva elitisti olla sivistynyt?

Kirjailijaksi muuntautunut Kansalliskirjaston eläköitynyt ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm on tarttunut rohkeasti aiheeseen, johon ei ole tainnut olla tungosta tai muilla kiirettä tarttua. Mies jolla oli Matti Klingen kasvot (Otava 2024) saa lukijan oitis pohtimaan, miten kohde olisi itse suhtautunut tällaiseen kaunistelemattomaan läpileikkaukseen (joka ei ole elämäkerta, kuten Ekholm korostaa). Ehkä tyytyväisenä myhäillen tai ehkä kovasti tuohtuneena jonkin pienen asiavirheen tai tyylirikkeen takia. Ekholm ehti tuntea Klingen parin vuosikymmenen ajan ja oli lähemmin tekemisissä tämän kanssa, kun tuli aika siirtää arkistot Kansalliskirjaston hellään huomaan (tosin Ekholmin harmiksi ei kaikilta osin vapaasti tutkittavaksi ainakaan vielä – ymmärrän kirjastonhoitajan harmituksen, myös aitoa elämäkerta mahdollisesti suunnittelevan puolesta; sehän ei suju, jos osa lähteistä on perikunnan luvan takana). Ekholm tulee Klingen kanssa toimeen, vaikka tämä oli sanonut suoraan, ettei Ekholm ollut hänen valintansa ylikirjastonhoitajaksi (Ekholmin syntinä oli siirtyminen Helsinkiin "maaseudulta" eli Jyväskylästä!).

Kirjassa yhdistyvät kolmen tai neljän ryhmän mietteet. Keskiössä on tietenkin Matti Klingen oma ajattelumaailma, tässä tapauksessa tosin Ekholmin suodattamana ja toimittamana. Kaikeksi onneksi kirjassa on myös runsaasti kirjoittajan omia luotauksia, jotka ovat myönteisessä mielessä varsin henkeviä ja tekevät aidosti kunniaa kohteensa parhaille ominaisuuksille, laajalle lukeneisuudelle, suurten linjojen ajattelulle ja kirjojen arvostukselle yli melkein kaiken muun. Sana "melkein" on tässä tarpeen, koska on aika mahdotonta sanoa, mikä oli tärkeintä ihmiselle, jonka mielestä "Kaupungissa ei pidetä lippalakkia." Kolmannen muistavien ryhmän muodostavat ne, joilla on pääosin myönteisiä ja seesteisiä muistoja yhteisistä askelista Matti Klingen kanssa. Ehkä hiukan isomman kohortin muodostavat ne, jotka eivät kaihda kriittistä puhetta joukosta jo poistuneesta. Heitä edustaa vaikkapa Arto Mustajoki: "En ole lukenut yhtään Klingen kirjaa, enkä myöskään sitä häpeä. Tuskin hänkään on lukenut yhtään minun kirjaani." Viidennen ryhmän ääntä ei kuulla, koska he eivät suostuneet pyydettynäkään sanomaan Matti Klingestä yhtään mitään.

Elitisti. Snobi. Frankofiili. Narsisti. Juoruilija. Flaneeraaja. Russofiili. Empatiarajoitteinen. Tittelinkipeä. Riitelijä. Työteliäs. Pyhäpäivän historioitsija. Egoisti. Anglofobi. Dandy. Lukenut. Hienostunut vittuilija. Suojateilleen lempeä ja avarakatseinen. Kiipijä. Miespuolinen Kaarina Suonperä. Wanna-be-finlandssvensk. Akateemikkoehdokas. Bibliofiili. – Matti Klingestä oli kovin moneksi. Kai Ekholm on päästänyt viisaasti ääneen suuren joukon ihmisiä, jotka työskentelivät Matti Klingen kanssa tai joiden oli pakko olla hänen kanssaan tekemisissä. Käy selväksi, ettei Klinge ollut pehmeä kompromissien hakija, vaan halusi pitää päänsä pienessä ja isossa, mutta varsinkin periaatteellisissa asioissa. Klingellä oli suojatteja, joiden uraa hän pyrki edistämään siinä missä omaansakin. Mutta hänellä oli myös jyrkkiä vastustajia, joko suututettuja tai liian kaukana Klingen totuudesta olevien näkemysten edustajia. Klingelle oli selvästi vaikeata sietää häviämistä miehille, joita hän ei itse arvostanut. Kirjassa esimerkkejä on suorastaan myötähäpeää herättävän paljon.

* * *

En tuntenut Matti Klingeä henkilökohtaisesti, mutta sain ns. kyökin kautta kuulla enemmän kuin runsaasti kaskuja ja tosielämän sattumuksia Mösjöö Kläänžin elämästä sekä ruotsinkielisen historianprofessuurin haltijana eli opettajana että Otavan tuotteliaana (ja kustantamolle aika kalliiksi käyneenä) kirjailijana. Kun nyt luen Kai Ekholmin kirjaa, olen tavattoman tyytyväinen ja helpottunut siitä, etten koskaan joutunut Klingeä kohtaamaan. En olisi kelvannut hänen maailmaansa pelkästään pukeutumiseni takia (hän ei olisi luultavimmin suostunut edes kättelemään, vaikka olisin kaapinut päälleni parasta, mitä huonosti varustellun vaatekaapin nurkasta olisin löytänyt). Olisimme ehkä kyenneet soutamaan pariairoilla pitkin Volgaa pohdiskellen suomalaisten kompleksista suhtautumista Venäjään. Syntyperäisenä helsinkiläisenä ja Helsingin yliopistosta valmistuneena maisterina olisin ehkä saanut juuri ja juuri puhtaat paperit, vaikka olinkin asunut klingeläisittäin "melkein maaseudulla" eli Töölössä ja viettänyt – härreguud – kymmenen vuotta Kainuussa ja majaillut sen jälkeen Espoossa ja Vantaalla!

Matti Klingellä oli monia ominaisuuksia, joita en voi mitenkään arvostaa tai ihailla. Osa oli lähinnä koomisia pikkujuttuja, kuten vaatteilla keikarointi tai titteleiden ja ylistysjuhlien jano. Ikävämpää on joutua toteamaan, etten ainakaan itse voi pitää aidosti sivistyneenä ihmistä, joka suhtautuu muihin ihmisiin elitistisesti ja ilkeästi. Ekholmin kirjassa on niin paljon esimerkkejä Matti Klingen sivistymättömästä käyttäytymisestä, ettei ilmiötä voi pitää kateellisena marinana. En sano tätä loukkauksena, vaan surullisena siitä, miten laaja lukeneisuus ei ole antanut ihmiselle inhimillistä hyvyyttä, nöyryyttä ja edes keskimääräistä annosta empatiakykyä. Matti Klingellä oli paljon osaamista, mutta ei sitä sydämen sivistyneisyyttä, jonka avulla meidän tavallisten ihmisten arki sujuu pääosin ongelmitta. Pidän sivistymättömyytenä myös Klingen hyvin rajoittunutta taiteellisen kiinnostuksen piiriä (kirjan perusteella lähinnä maalaustaide ja kirjallisuus) ja täydellistä "turhuuden" torjumista halveksunnan kautta. Kaikeksi onneksi kirjassa ei juuri puhuta musiikista.

Huomaan miettiväni paljon niitä ihmisiä, jotka suoraan kieltäytyivät sanomasta Ekholmille yhtään mitään Klingestä. Viisas ihminen tietenkin vaikenee, jos ei ole ensimmäistäkään kaunista sanaa tarjota. Mutta jäin pohtimaan, miten loukkaantuneita tai tympääntyneitä nämä kieltäytyjät mahtavat olla, kun haastatteluihin suostuneistakin varsin monilla on paljon kriittistä sanottavaa. Osuuko toimittaja Pekka Matilainen asian ytimeen todetessaan, että "Hyvä, että meillä on Matti Klinge. Hyvä, että meillä on vain yksi Matti Klinge." Vai onko tarkempi professori Osmo Pekonen, jonka mielestä "Klinge on akateemisen korkeakulttuurin monstre sacré, pyhä hirviö."? Heitän tähän pohdittavaksi pari muutakin tiivistelmää, joita Kai Ekholm on huomaavaisesti koonnut kirjansa liitteisiin. "Kunniamerkkivuoren kotka." (Jukka Mallinen), "Klinge on väärä profeetta." (Ole Norrback), "Tykkäsin Klingen hienostuneesta tavasta vittuilla." (Janne Virkkunen), "Muistan, kun Klinge kieltäytyi kättelemästä kollegaani vain siksi, että tämä oli pukeutunut T-paitaan." (Tuomas Karemo), "Hän ei ollut arjen, vaan pyhäpäivän historioitsija." (Markku Kivinen).

* * *

En ole varma, kuinka suuri yleisö tarvitsi näin runsasta annosta Matti Klingeä, mutta kyllä tämä annos on ainakin koottu ja tarjoiltu taidokkaasti. Kai Ekholm on tavoittanut hyvin tyylin, jonka Klinge olisi joutunut toteamaan muodollisesti moitteettomaksi, vaikka osan muistelijoista hän olisi varmasti jäävännyt, ehkä isonkin osan. Kirjan lukijaksi päätynyttä Ekholm hemmottelee kirjan liiteosalla, josta löytyy pakollinen henkilöhakemisto (sen puuttuminen olisi järkyttänyt minua suorastaan klingeläisellä voimalla), mutta myös erinomaisen luettava lukukohtainen lähdeluettelo. Kerrankin oli suorastaan miellyttävää tutkiskella lähteistöä! Klinge itse olisi myös ihastunut liitteeseen "Matti Klingen tuotanto, luottamustehtävät ja palkinnot". Se on pitkä ja perusteellinen, vaikka mukana on vain "keskeinen suomenkielinen tuotanto". Toivoisi kaikkien henkilöhistoriaa suurelle yleisölle kirjoittavien ottavan mallia tästä kirjasta.

Kehujen jälkeen on pakko pohtia ääneen kysymystä siitä, oliko tai onko Matti Klinge kansallisesti merkittävä hahmo vaiko lähinnä suppean Helsingin yliopiston tai väljemmän akateemisen yhteisön suhteellinen merkkihenkilö? Sain Ekholmin kirjan kirjaston varausjonosta suhteellisen nopeasti. Se ei ole pärjännyt kirjastoasiakkaiden silmissä kisassa Sanna Marinin (juuri nyt yli 800 varausta) Aulikki Oksasen (melkein 600) tai edes Juha Vikatmaan (234) kanssa. Klinge-kirjan varausjonon pituus on sinänsä kunnioitettava 100. Olisiko enemmän olla pitänytkään? Matti Klingeä ei kiinnostanut rahvaan huomio, hänelle riitti aitona elitistinä vertaistensa huomio ja ihailu. Tämän pienehkön piirin ulkopuolella Klinge ei ollut tunnettu nimenä, kasvoina eikä varsinkaan näkemyksiltään (paitsi ehkä haukuista piittaamattomana russofiilinä). Rohkenen arvella, että piirin pienuus oli Matti Klingen omien valintojen seurausta.

Huomasin myös asettuneeni useammin kuin kerran Klingen omaisten asemaan ja pohdiskelleeni, pitikö tämä kaikki tosiaan julkaista. Matti Klinge itse ei asioita enää murehdi eikä voi kommentoida, mutta miltä tuntuu puolisosta ja lapsista, jos ovat edes halunneet Klingestä kirjoitettuun kirjaan tutustua? Ekholm ei missään tapauksessa ole kohteelleen ilkeä tai kohtuuton, mutta kertoessaan perikunnan asettamista käyttörajoituksista Kansalliskirjastoon luovutetulle aineistolle, lukija voi aistia ehkä molemminpuolisen etäisyyden pidon. Olisi tietysti kohtuutonta vaatia, että kirjoittaa saa vain niistä ihmisistä, joilla ei inhimillistä perikuntaa ole. Jos Ekholm olisi jättänyt ulkopuoliset kriittiset äänet pois, hän olisi joutunut sensuroimaan myös itseään. Ehkä eteemme päätynyt kirja onkin jonkinlainen kompromissi mahdollisen ja kohtuullisen välillä.

 

Kai Ekholmin kuva (c) Niclas Mäkelä