Annan mielelläni anteeksi sen, että nuoremman polven geologit Jussi. S. Heinonen ja Elina Lehtonen – tai kustantaja, vaikea tietää – harrastavat suoraviivaista klikkiotsikointia ja kansikuvitusta kirjassaan Suomen muinaiset tulivuoret : Kallioidemme salaisuuksia (Gaudeamus 2024). Itsekin oletin tarttuvani erikoistutkimukseen, jonka kohteena ovat Suomen muinaisista tulivuorista kertovat geologiset jäljet. Toki niitäkin esitellään, mutta oikeasti tämä kirja on lisäymmärrystä hakeville ei-geologeille suunnattu yleisteos, joka kattaa jokseenkin kaikki geologiset erityispiirteet, joita Suomesta on mahdollista löytää. Oikeastaan ainoa asia, joka jäi vähän kismittämään, oli pallokivien kovin nopea ohitus maininnalla ja pienellä kuvalla. Onneksi Kumpulan kartanosta näitä kiehtovia ja maailmalla suhteellisen harvinaisia kaunokaisia löytyy enemmän ja luonnollisessa koossa 1:1.
Heinonen ja Lehtonen ovat valinneet kirjoitustyylikseen kevyehkön sanailun, joka kävi aluksi hiukan hermoon, mutta johon tottui aika nopeasti. Kirjoittajat ovat halunneet minimoida ammattijargonin määrän, vaikka se juuri geologian kohdalla osoittautuu aika vaikeaksi. Myös kaltaiselleni geologiaa aikoinaan pääaineekseen harkinneelle kirja ryöpyttää aivan uusia nimityksiä niin eri kivilajeille kuin niiden vaiheisiin liittyville luonnonilmiöillekin. Juuri tästä syystä tekstini otsikossa esiintyy sana "melkein". Jos lukijan asenne on tyyliä "tollasia kiviä nyt löytää jokaiselta rannalta ja soramontusta", voi kirjoittajien ajantasaisen geologisen tietämyksen tulva käydä ylivoimaiseksi. Syy on kuitenkin enemmän lukijassa kuin kirjoittajissa – ja ehkä hitusen myös itse kohteessa. Geologiset prosessit kun ovat paljon monimutkaisempia kuin äkkiseltään ajattelisi. Vähän samalta näyttävät eivät useinkaan ole samoja.
Heinonen ja Lehtola eivät kökötä laboratoriossa tai edes Kumpulan iki-ihanassa kivimuseossa, vaan teoreettisen tietoiskun jatkoksi lähdetään aina maastoon tutkailemaan, miltä kuvatut ilmiöt näyttävät siellä, missä ihmiset kallioperäämme kohtaavat. Näitä retkiä on ollut paljon ja niitä on oikein rattoisa lukea myös siksi, että jokainen kivistä koskaan innostunut tunnistaa sekä turhan etsimisen tuskan että kauniin näytekiven löytämisen riemuisuuden. Omat lapseni tietävät tuskallisen hyvin, mitä kesäretkillä isänsä tarkoitti jollain "louhoksella piipahtamisella". Tylsää odottamista ja "kestääkö vielä kauan, täällä on miljoona hyttystä!" -huutoja. Mutta ei sille mitään voi, että paikat, joissa on tuoretta kiveä ja pintaa, ovat vähissä ja siksi pakko hyödyntää. Yhteistä iloa oli sitten tarjolla kivisillä rannoilla, varsinkin fossiileja sisältävillä esimerkiksi Gotlannissa.
* * *
Kaikki Virossa matkailleet tietävät, että geologia vaihtuu tyystin Suomenlahtea ylitettäessä. Suomessa ei ole mitään siitä, mitä Viro on täynnä ja virolaisilla taas ei ole graniittisen peruskalliomme kaltaista ihmettä. Ei ole useimmilla muillakaan maailman kansoilla, sen verran erityisessä paikassa asumme, ikivanhojen vuoristojen kuluneilla ja jään hiomilla juurilla. Heinonen ja Lehtola tarjoilevat sopivina annoksina sekä alueellisia erikoisuuksia että useimmille suomalaisille ainakin jossain määrin tuttuja juttuja. Kirjoittajille täytyy antaa erityiskiitos siitä, miten taitavasti he ovat keränneet esimerkkejään ympäri Suomea eikä minkään heimon edustajien tarvitse jäädä marmattamaan. Tässä suhteessa Suomen muinaiset tulivuoret menee paljon syvemmälle kuin oppikoulun maantiedon opetus, joka tyytyi muistini mukaan varsin karkeisiin yleistyksiin. Asiat voivat olla nykyään paremmin, mutta jostain syystä arvelen, ettei niitä tulevia kaivoskohteiden kartoittajia vielä peruskoulusta etsitä.
Vaikka kuvittelin jotain geologian perusteista tietäväni, huomasin jatkuvasti lukevani itselleni uutta ja pääosin varsin kiinnostavaa tietoa. On aivan häkellyttävää, miten nopeasti esimerkiksi kivilajien ajoitusmenetelmät ovat kehittyneet. Heinonen ja Lehtola antavat ikäarvioita 50 miljoonan vuoden tarkkuudella. Ei sellaisesta kukaan haaveillutkaan 1970-luvulla, jolloin itse opiskelin maantiedettä Helsingin yliopistossa. Ei geologinen tietämys silti aivan kaikkea ole pystynyt selvittämään, ja monet ilmiöt kuten laattatektoniikka ovat vasta varsin vähän aikaa sitten vakiintuneet tiedon valtakunnaksi oltuaan aiemmin lähinnä teoreettista pohdiskelua. Heinonen ja Lehtola muistuttavatkin toistuvasti siitä, miten valtavasti tutkittavaa riittää sekä jo kerätyissä kokoelmissa ja havainnoissa että löydöissä, joista emme vielä edes tiedä. Nöyryys on geologille välttämätön apuri.
Pääosa kirjan valokuvista on kirjoittajien itsensä ottamia tai otattamia (Aku Heinonen on toteuttanut studiokuvauksia taidokkaasti). Ratkaisu on erinomainen ja lisäarvoa tulee siitä, että suttuisia kilometrien päästä otettuja 5 x 4 cm kokoisia mustavalkokuvia ei ole, vaan kuvat ovat värillisiä ja riittävän suuria. Niitä on myös ilahduttavan paljon; jokaiselle kiviä koskaan harrastaneelle on selvää, ettei paraskaan sanallinen kuvailu korvaa kunnollista valokuvaa. Monet valokuvat ovat itsenäisiä valokuvataideteoksia, vaikka niillä sattuukin olemaan myös pedagoginen tehtävä. Lukujen alussa on värillinen ja pelkistetty karttakuva seuraavaksi käsiteltävästä aihepiiristä. En ole varma, kuinka havainnollisia ne ovat sille, joka ei ole tottunut tulkitsemaan geologisia karttoja. Mutta ainakin kartasta voi päätellä, minne päin Suomea kirjoittajien huomio seuraavaksi kääntyy.
* * *
Geologia käsittelee periaatteessa ns. elottoman luonnon yhtä osaa. Varsin taitavasti Heinonen ja Lehtola ovat kuitenkin sujauttaneet mukaan muistutuksen siitä, miten kiinteä yhteys elottomalla ja elollisella on ollut ja on edelleen. Ehkä vaikeinta on lyhytikäiselle ihmiselle hahmottaa geologisten prosessien aikaskaalaa, jossa ihmisen ikä ei ole edes silmänräpäyksen pituinen. Geologiassa puhutaan luontevasti miljardeista ja sadoista miljoonista vuosista. Mutta kuten kirjoittajat muistuttavat, todellisuudessa myös elämä maapallolla on sekin miljardien vuosien ikäistä. Kivet tulivat ennen elämää, mutta isommassa mittakaavassa elämä ilmaantui jokseenkin heti sen jälkeen, kun Maan kivinen pinta jähmettyi ja sen keskimääräinen lämpötila viileni elollisten lajien sietämälle tasolle.
Ehkä yllättävintä Heinosen ja Lehtolan kirjassa onkin se, miten luontevasti se punovat elollisen ja elottoman menneisyyden yhteiseksi tarinaksi. Ajattelemme helposti, että elämä on aina vain yksipuolista sopeutumista elottoman luonnon pakottamiin ehtoihin. Näin ei ole, sillä eliökunnalla ja sen vaikutuksella Maan kemiaan on ollut merkittävä rooli myös siihen, millä tavalla lämpimien ja kylmien ajanjaksojen vaihtelu on toteutunut, mistä kallioidenkin vaiheisiin vaikuttavat ilma- ja vesikehä kemiallisesti koostuvat. Syvistä porausaukoista (syvistä ihmisen mittakaavalla, ei Maan kokoon nähden) on löytynyt eliöitä olosuhteissa, joita olisi vielä joitakin vuosikymmeninä sitten pidetty täysin mahdottomina millekään elolliselle. Geologinen tutkimus on laventanut biologista ymmärrystä merkittävästi.
En ole varmaan ainoa, jonka alitajussa peruskalliomme on niitä harvoja asioita, joiden uskomme pysyvän paikoillaan järkähtämättä. Heinonen ja Lehtola kertovat ehkä hiukan ilkikurisestikin, että kyseessä on vain mitättömän lyhyen elämämme synnyttämä harha. Todellisuudessa kokonaiset mannerlaatat vaeltelevat ympäri maapalloa, vuoristot nousevat kymmeneen kilometriin vain kuluakseen parissa vuosimiljoonassa taas juuriaan myöten ja kaikki havaintopiirissämme oleva kiviaines käy moneen kertaan syvällä purkautuakseen sitten tulivuorten ja isompien maanrepeämien kautta eri tavoin muuntuneena. Mikään ei pysy muuttumattomana, kaikki virtaa, muuttaa muotoaan, kemialliset siteet solmiutuvat ja katoavat, loputtomasti. Kivi ei ole pysyvää saati ikuista, eivät edes timantit. Vain muutos on.
Kuvassa oikealla kirjoittajat poseeraavat Inkoon Kopparnäsin silokallioita halkaisevan upean diabaasijuonen äärellä. Kuvan on todennäköisesti ottanut Heikki Ali-Hokka. Kansikuvan on suunnitellut ja toteuttanut Jukka Aalto.
