Kohti vihreää supistumaa

Ulrike Herrmannin kirja Hyvästit kapitalismille : Miten elämme tulevaisuudessa (Tammi 2024, suomennos Heikki Eskelinen) ei ole aivan tuore, sen alkuteos Das Ende des Kapitalismus ilmestyi jo 2022. Viesti ei ole kuitenkaan vanhentunut niin, että että sen voisi jättää huomiotta. Pikemminkin on ilmastonmuutoksen vauhti ehtinyt muutamassa vuodessa kiihtyä niin paljon, että Herrmann tuntuu hetkittäin liiankin rennolta. Kuten edellisestä jo voi päätellä, kirjan pääpaino ei ole kapitalismissa vaan ilmastonmuutoksen torjunnan edellyttämissä toimissa, jotka Herrmannin kuvaaman logiikan mukaisesti tulevat tarkoittamaan ikuisen kasvun kapitalismin katoamista, suunnitelluin askelin tai sitten pakon edessä ja väkisin. Porvarillisesti asennoituneen lukijan ei pidä kuitenkaan säikähtää ja vastaavasti vasemmistolaisen ei kannata liikaa innostua. Herrmann ei ole poliittinen radikaali, vaan porvarillinen toimittaja, joka on kuitenkin kokoamansa aineiston perusteella tullut siihen johtopäätökseen, että moderni kapitalismi ja ilmastokatastrofin estäminen eivät voi toteutua yhtäaikaisesti.

Itse asiassa voi olla järkevää aloittaa kirjan lukeminen suoraan toisesta osasta ("Vihreä kasvu on mahdottomuus"), sillä Herrmannin aloitus "Kapitalismin nousu" on mielestäni kirjan heikointa antia. Kirjoittaja ei ole historian tai taloustieteiden tutkija ja hänen käsityksensä kapitalismin vaiheista ja piirteistä on niin lattea ja vääristynyt, ettei siitä voi kukaan viisastua. Riittänee minun lukijoilleni todeta, ettei Herrmann ymmärrä markkinatalouden ja kapitalismin eroa tai tunnu oivaltaneen, että tavallisten länsimaisten kansalaisten hyvä on saavutettu työväenluokan taisteluiden tuloksena, eikä nälän poistaminen tai eriarvoisuuden poistaminen ole kapitalismin vaan sen vastustamisen ansiota. Herrmannin naiiviutta kuvastaa lause "Kapitalismi ei suinkaan ole paratiisi eikä ole onnistunut poistamaan kaikkia eriarvoisuuksia." (s. 24) Luulin hetken, että Herrmann yrittää olla todella sarkastinen, mutta siitä ei selvästikään ole kysymys. Hänelle kapitalismi on hyvä juttu, jolla vain sattuu olemaan joitakin ikäviä, suorastaan katastrofaalisia ominaisuuksia. (Myöhemmin Herrmann polemisoi "ekososialismin" toimimattomuudesta.)

Herrmann ei tunne tai tunnista myöskään kapitalismin ja kolonialismin yhteyttä, vaan tuntuu aidosti ihmettelevän, miksi globaali etelä ei näytä millään pärjäävän niitä riistävien länsimaiden tavoin. "Helposti voisi luulla, että kapitalismi perustuu väistämättä riistoon." (s. 69), mutta itse asiassa orjakauppa oli Herrmannin mukaan taloudellisesti "vähäinen ilmiö" (s. 745). "Kapitalismi ei ole nollasummapeli, jossa voi voittaa vain sortamalla ja riistämällä muita. Kasvu on yhteistä." (s. 77) Tällaista alkeellista propagandaa jatkuu koko ensimmäisen osan ajan ja olin itse hyvin vähällä jättää kirjan lukemisen kesken. Onneksi Herrmann lopettaa jossain vaiheessa porvarillisesti ajattelevien (ja kirjoja ostavien) lukijoiden nuoleskelun ja päätyy toteamaan, että kaikesta muusta ihanuudestaan huolimatta kapitalismilla on yksi ikävä puoli; se edellyttää jatkuvaa kasvua rajallisten resurssien järjestelmässäkin eli vaurauden hintana on väistämätön (biologisen) maailman tuhoutuminen.

* * *

Herrmannin kirjan kahdella muulla osalla on kaksi pääteemaa. Pyrkimyksenä on osoittaa, ettei ns. "vihreä kasvu" ole todellinen vaihtoehto ja että ainoa toimiva ratkaisu löytyy kulutuksen ja tuotannon supistumisesta, kääntymisestä ekologisesti kestävän elämäntavan tielle. Harmillista kyllä se tosiaan edellyttää kapitalismin lopettamista, mihin Herrmann suhtautuu kirjan alkuosaa ajatellen yllättävän rauhallisesti ja lähinnä toteavasti. Herrmann ei näe myöskään ns. kiertotaloutta akuutin ongelman ratkaisuna, vaikka se myöhemmin, riittävän supistumisen jälkeen, onkin se ekologisesti kestävä tapa elää. Varsin laajasti perustellen Herrmann osoittaa, että toiveet vihreästä kasvusta eivät perustu todellisuuteen vaan toiveisiin. Niiden keskeinen ongelma on se, ettei mikään ekologisesti kestävä tapa hankkia energiaa (aurinko, tuuli, vesi jne) riitä minkäänlaiseen kasvun ylläpitoon.

"Jokainen uusi rakennushanke on rikos." (s. 174) Näin jyrkkä toteamus ei liity energian riittävyyteen vaan siihen, että ihmisen luonnolta riistämä pinta-ala ja monimuotoisuus ovat parantumattomassa ristiriidassa, niihin tehoaa vain käänteinen kehitys eli kulutuksen vähentäminen ja ihmiskunnan elättämiseen tarvittavan alueen vapaaehtoinen pienentäminen. Tässä yhteydessä Herrmann korostaa, ettei ongelmia voida jättää tekniikan kehittymisen tai esimerkiksi digitalisoinnin varaan. Tekniikan mullistukset ovat huikeita, mutta toisaalta vaikka jo 6 miljardilla ihmisellä on kännykkä, vesivessa puuttuu edelleen 2,5 miljardilta, vaikka saniteettitekniikka on sinänsä vanha ja suhteellisen yksinkertainen tekninen ratkaisu. Olennaista on, ettei ihmiskunnalla yksinkertaisesti ole aikaa odottaa ilmastonmuutoksen ratkaisevaa teknistä keksintöä. Kukaan ei voi taata, että sellainen keksintö on edes mahdollinen, mutta sen sijaan Maan ilmaston kuumeneminen ja asuttujen alueiden muuttuminen asumiskelvottomiksi on fakta, joka on jo käynnistynyt.

Herrmann muistuttaa myös modernin teknologian haavoittuvuudesta. Viestintä nojautuu nyt ja tulevaisuudessa aineelliseen infrastruktuuriin. Ilman luotettavaa ja riittävän tehokasta sähköverkkoa ei ole modernia viestintätekniikkaa. Kännykkä saadaan latautumaan vaikka kotikonstein, mutta ison palvelinkeskuksen jäähdyttäminen ja pyörittäminen kuluttavat valtavasti energiaa, jonka saannin on oltava myös keskeytymätöntä. Esimerkiksi moderni musiikin suoratoisto kuluttaa energiaa valtavasti enemmän kuin vinyyliajan LP-levyjen valmistaminen ja kuunteleminen. Yleinen sääntö näyttää olevan, että tekniikan parantuminen nostaa aina yleistä energian kulutusta. Tässä on ns. ponnahdusvaikutuksella keskeinen merkitys. Hyvä esimerkki on näyttöjen koon nopea kasvu. Litteä näyttö kuluttaa vähemmän energiaa kuin vanha kuvaputkitekniikka, mutta kun näyttöjen koko kasvoi moninkertaiseksi, säästö menetettiin ja näytöt ovat taas valtavia energiasyöppöjä.

* * *

Vihreä supistuminen on Herrmannin mukaan väistämätöntä, pelkät jakamistalouden kaltaiset konstit eivät yksinkertaisesti riitä. Kapitalismin tarvitsema jatkuva kasvu ei katoa vapaaehtoisesti ja tämä koskee myös esimerkiksi jakamistalouden kaltaisia ideoita. Lopulta Herrmann on valmis toteamaan, että "Kapitalismi on luonut valtavat ympäristöongelmat." (s. 202) Syynä on se, että kapitalistinen talous on aina dynaaminen järjestelmä, joka ei koskaan ole aidossa tasapainotilassa (kuten ei myöskään luonnonjärjestelmä). Ellei kapitalismi kykene kasvamaan, se alkaa supistua. Herrmannin mukaan haasteena on saada tuo supistusvaihde päälle ilman inhimillisiä katastrofeja. Taloustieteilijät ovat tässä tilanteessa täysin avuttomia, koska heidän "tieteensä" ei sisällä sellaista käsitettä kuin talouden hallittu supistuminen. Siksi sellaiset käsitteet kuin "vihreä kasvu" ovat illuusioita, joilla ei ole vastinetta todellisuudessa. Mikään kasvu ei ole ekologisesti kestävää. Markkinamekanismi ei kykene toimimaan ilmastonmuutoksen estäjänä, koska miinusmerkkistä markkinaa ei ole eikä tule.

Herrmann on supistumisen keinoja pohtiessaan löytänyt alustavan mallin vuoden 1939 Ison-Britannian sotataloudesta (ei kaikista sotatalouksista, hän itse korostaa). Ajatuksena on, että brittien sotatalouteen siirtyminen osoittaa pötypuheeksi väitteet, ettei kansalaisia voida demokraattisessa yhteiskunnassa pakottaa vähentämään kulutustaan. (Sivumennen sanoa paljon tuoreempikin esimerkki eli pandemian torjunta 2020-2022 osoitti, kuinka helppoa oli esimerkiksi henkilölentoliikenteen lakkauttaminen, vaikka ajatuskin oli tuntunut ensin mahdottomalta.) Herrmannin mallissa olennaista on, että valtio ottaa vastuun normaalin elämänmenon lopettamisesta ja sääntelyn yksityiskohdista. Herrmannille brittien sotatalous oli esimerkillinen, koska se ei lakkauttanut pyhää yksityisomistusta (se siitä kapitalismin päättymisestä!), mutta alisti tuotannon palvelemaan (1) sodasta selviämistä ja (2) kansalaisten siedettävää pärjäämistä. Herrmannin mukaan brittiläinen malli kavensi myös varakkaan eliitin oikeuksia, mikä oli olennaisen tärkeätä.

Huomio onkin tärkeä, sillä ilmastonmuutoksen aiheuttavia päästöjä tuottavat rikkaat, eivät köyhät ihmiset. Ilman rikkaiden ihmisten kulutuksen säännöstelyn millään muulla toimella ei ole merkitystä. Olennaista on, ettei varakkaimmalle 10 %:lle anneta mahdollisuutta rahalla ostaa itselleen ylikulutuksen jatkoaikaa, sillä sellaiseen ei ole globaalilla tasolla varaa. Juuri tuo 10 %:n toiminta on viime kädessä syyllinen siihen, että ilmastonmuutos uhkaa koko ihmiskuntaa jo nyt eikä vasta joskus paljon myöhemmin. Suunnaton ylikulutus, joka on ollut mahdollista kapitalistisen voitonjauhannan voimistumisen takia, on pakko saada loppumaan. Mitään vaihtoehtoa sille ei ole, päästökaupat ja vastaavat näennäispelleilyt eivät ole edes lievästi hidastaneet kehitystä. Herrmann käyttää kirjan loppupuolella käsitettä "selviytymistalous". Se ei ole enää erityisen vihreää, eikä sitä voi käyttää peittelemään kulutuksen lisäämistä. Nimensä mukaisesti ihmiskunta tarvitsee siirtymän kapitalismista selviytymistalouteen. Jos se onnistuu, jää nähtäväksi, miten ihminen taloudellisen toimintansa ja pärjäämisensä järjestää. Itse 1970-luvun kokeneena tiedän, että kuvitelma vaurauden ja onnellisuuden lisääntymisen yhteydestä on illuusio.

 

Enemmän kuin pelkän kotoilun kuvittaja

Meille suurten ikäluokkien lapsille Martta Wendelin oli aikanaan tutumpi nimi kuin Walt Disney. Wendelinin tunnistettava tyyli tuli vastaan kirjojen kansissa, lehdissä ja postikorteissa. Emme pohtineet, millaista kuvaa yhteiskunnasta, perheestä tai lapsista Wendelinin kuvat rakensivat, meille hän oli pitkään itsestäänselvyys. En olisi osannut varmaan edes kuvitella, että Anni Swanin kirjoissa olisi ollut jonkun muun piirtämiä hahmoja. (1950-luvulla ainakin minä luin kirjoja ilman sukupuolittuneita ennakkoluuloja. Oli hienoa, kun ei tiennyt, että jotkut kirjat olivat muka pelkästään tytöille tai pojille tarkoitettuja!) En koskaan ajatellut Anni Swania tai Martta Wendeliniä todellisina ihmisinä saati tavallisina aikuisina. Luultavasti olisimme olleet pettyneitä siitä, että niitä lumoavia tarinoita kirjoittivatkin "vanhat tädit". (Minulla ei ollut lapsuudessani mummuja ja vaareja. Kaksi oli kuollut hyvissä ajoin ennen syntymääni ja se ainoa, jotka ehdin jotenkin tuntea, ei ollut mikään pullantuoksuinen mummu, vaan Klubia suupielessä kärytellyt, meille lapsille kiltti, mutta silti aika etäinen virkanainen.

Kun siis tartuin Martta Wendelinin tuoreeseen elämäkertaan Kultahiekkaa ihmisten poluille : Martta Wendelinin elämä (Docendo 2024), en oikeastaan tiennyt, mitä odottaa tai osannut jännittää, millaiseksi se arkielämän Wendelin osoittautuisi. Se olikin ehkä ihan hyvä asenne ja luin kirjan uteliaalla myötämielellä. Kirja on kronologisesti toinen Wendelinistä kirjoitettu elämäkerta, edellinen oli Jatta von Konowin Martta Wendelin : taide ja työ (WSOY 2003). Tämän uudemman kirjoittaja on taidehistorioitsija Päivi Ahdeoja-Määttä, joka on ahertanut Wendelin-tutkimuksen ja -esittelyn parissa pari vuosikymmentä. Kultahiekkaa on aika näyttävä, huolella tehty taiteilijaelämäkerta, jonka luettuaan arvelee kohteesta jotain ymmärtävänsä. Kirjoittajan tyyli on ilahduttavan asiallinen, huutomerkkejä ei viljellä, ei myöskään ylisanoja. On vaikea välttää vaikutelmaa, että Ahdeoja-Määttä on halunnut tasapainottaa stereotyyppistä Wendelin-mielikuvaa ja siirtää huomiota pois kaikille tutusta Kotiliesien kansikuvien maailmasta kunnianhimoiseen kuvataiteilijaan ja itsenäiseen naiseen aikana, jolloin naisen itsenäisyys oli hankittava omalla voimalla.

Ei ole yllätys, että kirja on täynnä asioita, joita en ole aiemmin Martta Wendelinistä tiennyt. Subjektiivisesti ehkä huvittavin yksityiskohta on Wendelinin sukunimen syntyhistoria. Olin aina ajatellut, että kyse on jostain historian syvyyksiin katoavasta suomenruotsalaisesta suvusta. Todellisessa maailmassa Martan isä Wilhelm oli Vehkalahden Salmen kylän Wenäläisiä, joka 16-vuotiaana oli mennyt ja vaihtanut sen jostain keksimäänsä Wendeliniin. Wenäläis-taloa oli Wilhelmin suku kyllä hoitanut 1700-luvun alusta lähtien, mutta mitään ruotsalaisuutta ei historiaan mahtunut. Olin tietäväni, ettei Martta Wendelinillä ollut puolisoa tai lapsia. Paitsi että hän adoptoi kolttasaamelaisen Helena Titoffin, jonka oli ottanut luokseen lapsen ollessa 13-vuotias. Adoptio toteutui tosin vasta "lapsen" ollessa jo 47-vuotias ja äiti itsekin, mutta tietysti ajatus oli tärkeintä. Toinen, melkein hupaisa sattumainen on se, että Martan isän liikekumppani Johan Lehtisen tytär oli nimeltään Hilja Onerva Lehtinen.

* * *

Ahdeoja-Määtän kirjan suuria teemoja ovat toisaalta itsenäisen, naimattomaksi jääneen tai jättäytyneen naisen taistelu miesten täydellisesti dominoimassa Suomessa, toisaalta (nais)taiteilijan uran ja arvostuksen rakentamisen haasteellisuus samaisessa patriarkaatissa. Naimattomuuteen on ollut löydettävissä sekä passiivisia syitä ("gynekologiset ongelmat" eli ilmeisesti kyvyttömyys lasten synnyttämiseen) että Wendelinin huomion kiinnittymistä muihin kuin perinteisiin naisille varattuihin rooleihin. Kyllä nuori Martta koki ihastumisia ja ehkä sydänsurujakin, mutta loppujen lopuksi kelvollista ei kohdalle osunut tai oma halua sitoutua ei ollut riittävän vahva. Koko kirjassa miehet ovatkin vain haaleita sivuhenkilöitä. Kaikki Martta Wendelinin ystävät ja varsinkin sielunkumppanit olivat kirjan perusteella naisia, sekä Marttaa vanhempia, nuorempia että ikäisiä. Wendelin ei ehkä itse mieltänyt elämänpolkuaan "feministiseksi esimerkiksi", vaikka se siltä näin jälkikäteen voikin näyttää.

Ahdeoja-Määttä antaa lukijan ymmärtää, että Wendelin oli uskonnollinen ihminen, mutta mitään erityisiä esimerkkejä sellaisesta ei kirjan sivuilta löydy, ei elämänvaiheista eikä töistä. Siitä, että Wendelin oli aiheiltaan korostuneen sovinnainen ja suorastaan ikoninen kodin ja reippaan maalaiselämän – sen kotoilun – ihannoija, ei kuitenkaan nouse esiin mitään poikkeuksellisesta uskonnollisuudesta kertovia säikeitä. Paljon suuremmassa määrin Wendelin oli paljon muutakin kuin herttaisten lehtien etusivujen ja kirjankansien kuvittaja. Itselleni oli yllätys huomata, miten vahva kunnianhimo Wendelinillä oli, vaikka hänen osallistumisensa esimerkiksi näyttelyihin päättyivät usein lempeiden kehujen lisäksi aika häijyyn mitätöimiseen "kuvittajana". Kaikeksi onneksi Wendelin ei ollut kuvataiteilijana happamien kriitikoiden varassa, vaan loi erityisesti muotokuvien tekijänä itselleen sekä laajan ihailijajoukon että elannon tarjoavan työn.

Miesten puolesta on todettava, että jotkut heistä kyllä ymmärsivät nopeasti Martta Wendelinin arvon taitavana, näkemyksellisenä ja luotettavana kuvantekijänä. WSOY:n Jalmari Jäntti houkutteli nuoren taiteilijan kuukausipalkkaiseksi työntekijäksi ja vielä asumaan vakituisesti Porvoossa, jotta liikenne taiteilijan ja kirjapainon välillä ei olisi hitaan postin varassa. Pääseminen Anni Swanin suosittujen kirjojen hovikuvittajaksi oli sekin merkittävä askel, kuten tietenkin päätyminen Kotilieden vakituiseksi kansitaiteilijaksi. Sen seurauksena oli aika, jolloin Martta Wendelin suorastaan dominoi suomalaisten naisten- ja joululehtien sekä lapsille suunnattujen kirjojen kansitaidetta. Asema ei syntynyt laiskotellen, vaan Wendelin rehki aamusta iltaan tyydyttääkseen kovan kysynnän ja pystyäkseen samalla hoitamaan luokseen muuttanutta äitiään Ida Wendeliniä. Sosiaalinen velvollisuudentunne olikin yksi Wendelinin tärkeimmistä voimavaroista, joka kantoi läpi hankaluuksien.

* * *

Me Martta Wendeliniä sukupolven tai kaksi nuoremmat emme tietenkään osaa edes kuvitella maailmaa, jossa ei olisi ollut Martta Wendeliniä. Joku muu olisi toki tehnyt kansikuvia Kotilieteen, ehkä Rudolf Koivu tai Venny Soldan-Brofeldt. Mutta kukaan muu ei olisi luonut juuri sellaista visuaalista maailmaa, josta muistamme Martta Wendelinin. Kun tämä taustalla katselen kirjasta kuvia ns. "vakavammista" taideteoksista, joita Wendelin teki runsaasti niin vesiväreillä, pastelliliiduilla kuin öljyväreilläkin, voin hyvin kuvitella, että hän olisi ilman kuvituksiaankin kirjoittanut ainakin yhden alaluvun Suomen kuvataiteen historiaan, erityisesti muotokuvien tekijänä. Tyhjästä tämä ei syntynyt, vaikka Wendelin varmasti oli keskimääräistä paljon lahjakkaampi jo kouluaikoina. Itselleni oli uutta tietoa, että hän oli toiminut Akseli Gallen-Kallelan "oppilaana" Porvoon vuosinaan, tunsi hyvin Pekka Halosen ja varsinkin tämän Hanna-puolison ja asettui lopulta asumaan itse suunnittelemaansa taloon Tuusulanjärven taiteilijapiirin läheisyyteen.

On siis myönnettävä, että vaikka olen uskoakseni aina "arvostanut" Martta Wendeliniä kuvataiteilijana, vasta tämän kirjan luettuani ymmärrän, miksi siihen olisi ollut syytä ilman noita ikonisia Kotiliesien kansiakin – ja ilman Anni Swanin kirjojen kansia. Täydellisen amatöörin silmissä Wendelinin kansikuvataide ja itsenäinen taidemaalaus tuntuvat usein eri ihmisen luomilta. Kun kansitaide on usein aika kirkasta ja heleää, varsinkin öljymaalausten väriskaala on häkellyttävän tumma, melkein kirkkaita värejä karttavaa. Ammattilaisilla on tähän varmaan jotain fiksua sanottavaa, itselleni se on arvoitus. Itseäni – kolmen tyttären isänä – liikuttavat ehkä eniten Wendelinin Helenasta pienenä lapsena tekemät usein varsin vapain vedoin piirtämät tilannekuvat. Niissä näkyy lapsen eksoottinen tummuus, mutta myös lapsikuville yhteiset, universaalit piirteet, jotka saavat meidät aikuiset hymyilemään lempeästi.

Kun katselen kuvituskuvaksi valitsemaani Wendelinin tekemää kuvaa Berta Ruckin romaanin Nykypäivien tyttö (Otava 1937) kannessa, arvelen useimpien lukijoiden yllättyvän siitä, että Martta Wendelin tuotti tuollaistakin, suorastaan modernia visuaalista ilmettä. Kun tämän polkkatukkaisen, tupakkaa etelän yössä ilman ihmiskavaljeeria (nainen katsoo kai papukaijaa) puhaltelevan "jazz-tytön" rinnalle asettelee varsinkin sodanaikaisia idyllejä naisten isännöimistä maalaisympäristöistä (Wendelin ei viihtynyt suurkaupungissa), eivät ne todellakaan näytä saman ihmisen tekemiltä. Itselleni syntyikin kirjan pohjalta tunne, että Martta Wendelinin sisällä kävi koko hänen elämänsä ajan taistelua kaksi voimaa, joista se ensimmäinen, ja yleensä päällimmäinen, dominoiva, oli perinteitä ja velvollisuuksia korostava porvarillinen naisihanne, mutta toisena, syrjään yleensä pakotettu paljon epäsovinnaisempi, perinteiset roolit hylkäävä moderni, luova ja ennen kaikkea itsenäinen, riippumaton nainen. Wendelin eli 93-vuotiaaksi, ainoana haittanaan kuulon heikkeneminen ja lopulta katoaminen kokonaan. Päivi Ahdeoja-Määtän kirja on hieno todiste siitä, että myös Martta Wendelin oli paljon enemmän kuin pelkästään kultahiekkaa (mitä se edes on?) Kotilieden lukijoiden aitanpoluille ripotteleva, patriarkaatinkin arvostama kuvittajanainen.

Kansalla, joka lumoutuu menneisyydestä, ei ole tulevaisuutta

Heino Nyyssönen on suomalaisittain harvinainen tutkija, joka on keskittynyt poliittiseen historiaan ja erityisesti kansainväliseen politiikkaan. Unkari on maa, josta Nyyssönen on kirjoittanut useasti 2000-luvun aikana Kruunu: Unkarin tuhatvuotinen arvoitus 2001, Unkarin kansannousu 1956 (2006 yhdessä Anssi Halmesvirran kanssa) sekä Tasavallan loppu? Unkarin demokratian romahdus 2017). Tuore kirja Unkarilaisen autoritarismin nousu (Vastapaino 2024) ei siis ole mikään hetken oikku, vaan pikemminkin johdonmukainen päivitys aiempaan. Kirja esittelee kriittisesti, mutta tutkijan maltilla sitä poliittista järjestelmää, jonka unkarilainen talonpoika Viktor Orbán on muutamassa vuosikymmenessä rakentanut oman yksinvaltansa näyttämöksi. Unkarilaisen "Kansallisen yhteistyön järjestelmän" symbolina Nyyssönen esittää houkuttelevan appelsiinin, jonka sisältä tuleekin vastaan naaman irveeseen vääntävä sitruuna.

Kirjallisena julkaisuna Unkarilaisen autoritarismin nousu on kaksijakoinen. Unkarin vaiheita vain vähän tai ei lainkaan tuntevalle kirja tarjoaa valtavasti taustoittavaa informaatiota, joka valaisee usein vaikeasti hahmottuvia käänteitä unkarilaisten ikuiselta tuntuvassa kamppailussa harvojen vallan ja jokaisen arvon tunnustavan kansanvallan historiassa. Itse olen hitusen Unkarin poliittista historiaa tutkaillut ja muun muassa arvioinut Attila Csernokin erinomaisen kirjan Katkennut silta : Unkarin unohdettu historia (Into 2014). Uskallan suositella sitä myös Nyyssösen kirjan tausta-aineistoksi, koska tämä uusi kirja keskittyy vuoden 1991 jälkeisiin tapahtumiin ja aivan erityisesti Fidesz-puolueen 2010 vaalivoiton jälkeiseen aikaan, jolloin se autoritarismi alkoi kypsyä appelsiinin kuorten suojissa.

Nyyssösen tapa kirjoittaa ja hyödyntää valtavaa tietämääräänsä ei ole valitettavasti erityisen lukijaystävällistä. En tarkoita tekstiin jääneitä vähäisiä kielellisiä kömpelyyksiä, joilla ei ole merkitystä, vaan Nyyssösen haluttomuutta tai kyvyttömyyttä jäsentää tekstiään väliotsikoin tai muilla taitollisilla ratkaisuilla. Teksti jatkuu nyt katkeamatta, vaikka siirtymä poliittisen historian esittelystä Nyyssösen suosimiin tilastollisiin vertailuihin olisi kuinka nopea ja hyppy pitkä. Lukija kaipaa lepotaukoa kohdissa, joissa näkökulma vaihtuu, ja helpointa on silloin tarjota väliotsikko. Nyyssösen viisi päälukua ovat perusteltuja, mutta niiden alla olevat 14 alaotsikkoa eivät erityisen hyvin avaa sisältöjään. Tämä on subjektiivinen havainto, mutta kirjoitan sen auki, koska koin ratkaisun vaikeuttavan arvokkaan sisällön omaksumista.

* * *

Tekstini otsikon mietelmä ei ole Nyyssösen kirjoittama, mutta itselleni se tulee mieleen aina, kun joku kuvailee Unkarin historiallisia vaiheita. Kaikki hieno, ihailtava ja arvokas löytyy historiasta, jolloin Unkari oli alueeltaan suurempi ja näytteli isoa roolia Euroopan vaiheissa islamin pysäyttäjänä. Viktor Orbán ei ole jättänyt hyödyntämättä tätä unkarilaisten kansallista kompleksia. Sen pohjalta on ollut helppo julistaa konservatiivisia arvoja, kristinuskoa ja kansalliskiihkoisia tulkintoja, joiden muodostaman verhon alla on rakennettu yksinvaltaa, jota ei voi ns. parlamentaarisin keinoin enää kumota tai peruuttaa. Unkari on aina ollut uhri, jota kateelliset ja ahneet naapurit ovat kiusanneet rajoja siirtelemällä ja unkarilaisia väheksymällä. Tässä suhteessa Orbánin Unkarin rooli EU:ssa on vain vanhan jatkumon ennustamaa pahantahtoista väheksyntää.

Nyyssönen painottaa pitkin kirjaansa sitä, että nykyinen Unkari on juuri Viktor Orbánin tahdon mukainen, vallan näennäisenä välineenä toimiva Fidesz-puolue ei päätä asioista yhtään sen enempää kuin Adolf Hitlerin Saksassa päätti itse kansallissosialistinen puolue. Unkarin tilanne, onnistumiset ja epäonnistumiset, kaikki se on seurausta Orbánin ja hänen pienen lähipiirinsä ratkaisuista. Vaikka Unkari valtiona määritellään edelleen osittaiseksi     demokratiaksi, on Nyyssösen esittelyn pohjalta helppo todeta, että se on kaikissa olennaisissa suhteissa yhden miehen eli Orbánin diktatuuri. Merkittävin ero Hitlerin valtaan on fyysisestä väkivallasta pidättäytyminen. Orbán on ymmärtänyt, ettei avoin väkivalta ole 2000-luvun EU-maassa menestyvä strategia. Väkivallan puutteesta ei pidä kuitenkaan tehdä sellaista johtopäätöstä, että Orbán sallisi esimerkiksi vapaan median kaikkine riskeineen. Muitakin tehokkaita keino löytyy kuin pamppu ja kiväärin luoti.

Orbánin avoimesti julistaman illiberaalisen valtion ihanne on toteutunut Unkarissa. Siinä missä esimerkiksi Yhdysvalloissa trumpistit yrittävät käydä päättymätöntä kulttuurisotaa, Unkarissa asia on jo hoidettu. Nyyssönen käyttää ilmaisua "pehmeä autoritarismi" kuvaamaan sitä, että Orbánin arvot on pakotettu Unkarin arvoiksi huijaamalla, lahjomalla ja opposition toimialaa systemaattisesti kaventamalla. Unkari etenee selkä edellä hakien katseellaan voimaa vanhoista arvoista ja voitoista. Orbánia ei vaivaa tulla leimatuksi vanhoilliseksi, koska hän on julistanut vanhoilliset arvot oikeiksi arvoiksi. Riittävä tuki äänestyksissä on varmistettu avokätisellä rahanjakamisella uskollisille Orbánin tukijoille, minkä lisäksi kunnallisveroa ei lain mukaan kerätä, vaan esimerkiksi vaaleissa opposition haltuun jäänyt pääkaupunki Budapest saa pärjätä ilman Orbánilta valuvaa lahjontarahaa.

* * *

Nyyssönen vertailee moneen otteeseen Orbánin Unkaria muihin itäisen Euroopan maihin ja myös globaalin etelän toimijoihin. Taloudelliseti maa on pärjännyt kohtalaisen hyvin, mutta immateriaalisia arvoja kuten lehdistönvapautta kuvaavissa tilastoissa Unkari on yleensä Euroopan huonoin tai toiseksi huonoin Bulgarian jälkeen. Unkarin EU:ssa nauttima kauhukakaran maine ei johdu kuitenkaan demokratiavajeesta, joka on EU:n omakin sisäinen ongelma, koska päätökset tekevä komissio ei ole parlamentaarisesti valittu. Unkarin ja Puolan niputtaminen kätkee usein sen, että Unkari on EU:n johdolle ongelma sen itsenäiseksi pyrkivän ulkopolitiikan takia. Orbán nostetaan tikun nokkaan toistuvasti sen takia, että hän ei ole halukas tuomitsemaan Venäjää pitkälle ritualistisin sanakääntein, joita EU:ssa rakastetaan. Orbán on vetänyt myös suhteessa Ukrainaan tiukkaa linjaa, jonka mukaan ei ole Unkarin velvollisuus alistaa talouttaan Ukrainan hyväksi.

Nyyssösen mukaan on kuitenkin virheellistä ja mutkat suoristavaa väittää, että Orbán olisi Venäjän tukijamaa. Väite voi olla laskelmoitu, mutta jos se ei sitä ole, taustalla on ajatusvirhe, että Orbán olisi kenenkään apuri. Sen sijaan hän on opportunistinen poliitikko, joka etsii liittolaisia läheltä ja kaukaa, jotta voi kehittää Unkarin taloutta tavalla, joka pitää hänet itsensä tukevasti vallassa. Sillä Unkarissa järjestetään edelleen vaaleja, vaikka kaikenlaiset poikkeustilavaltuudet ovatkin käytössä. Kukaan ei voi taata, että Orbán sallii vaalit, joissa hän voisi menettää kahden kolmasosan superenemmistönsä (jonka hän on saanut noin kolmanneksen kannatuksella, ei koskaan enemmistön tuella). Sitä riskiä Orbán ei ota, että tilapäinenkään oppositio alkaisi perua ikuisiksi tarkoitettuja Orbánin vallan takaavia olosuhteita. Todennäköisempää lienee, että kun vaalit seuraavan kerran järjestetään, ne tulevat olemaan sekä äärimmäisen epäreilut että tarvittaessa myös manipuloidut.

Heino Nyyssösen mielestä Unkari on eräänlainen eurooppalainen totuudenjälkeiden todellisuuden laboratorio, jossa Orbán kokeilee erilaisia vallan säilyttämisen taktiikoita, joista suosituin näyttää olevan uhriutuminen ja ulkoisten vihollisten (muslimit, George Soros, EU-eliitti) syyttely. Kun taloudessa menee hyvin, se on Orbánin ansiota, kun huonosti, se on ulkopuolisten syytä. Nyyssönen muistuttaa siitä, että Orbán on vasta hiukan yli 60-vuotias ja voi realistisesti laskelmoida pysyvänsä vallassa 15-20 lisävuotta. Se ei tietenkään onnistu yksin, vaan tarvitaan lojaali lähipiiri ja lojaaliksi ostettavissa oleva laajempi toimeenpaneva piiri. Raha ja osittaisen vallan jakaminen on perinteisesti tehokkain tapa hankkia lojaaliutta, mutta todennäköisesti Orbánin vallassa ei ole kyse pelkästään rahasta. Tässä suhteessa hän muistuttaa Donald Trumpia, jonka uskollisimpia ja fanaattisimpia kannattajia eivät mitkään rötökset, tuomiot tai epäonnistumiset saa epäilemään. Veikkaan, että Nyyssönenkin pääsee kirjoittamaan vielä ainakin yhden kirjan Orbánin vallankäytöstä joskus 2030-luvun alussa. Millaisen, sitä en rohkene ennustaa.

Miksi naisvihaa?

Tuijotin parturintuolilla istuessani edessäni pöydällä olleen iltapäiväroskalehden kantta, jossa toitotettiin "kohua" Sanna Marin -nimisen Suomen kansalaisen nostamista osingoista. Tiesin, että "kohu" johtui pelkästään kyseisen painotuotteen itse rakentamasta tyhjänpäiväisestä "uutisesta", jonka ainoana tarkoituksena oli taas kerran, ties monennenko kerran, myydä tyhjällä täytettyä roskalehteä entisen pääministeri Sanna Marinin nimellä ja tunkkaisella oikeistosetien kaunaisella naisvihalla. Kaikkihan me muistamme, ettei samaisten setien ja tätien anti-Marin-kirjoittelu päättynyt, kun hän luopui poliittisista tehtävistään Suomessa ja muuttui yksityishenkilöksi. Kaupallinen selitys on aina pätevä, mutta Marinin tapauksessa ei kattava. Minusta on selvää, että kirjoittelussa on aimo annos kroonista naisvihaa eli misogyniaa.

Jäin pohtimaan tätä poliittisen misogynian olemusta ja ennen muuta määrää. Se ei liene mitenkään suomalainen ilmiö, mutta korostuu täällä, missä sukupuolten muodollinen tasa-arvo on tiukasti lakeihin ja julkisiin käytäntöihin määritelty. Iltapäiväroskalehdet muodostavat selvän anomalian siinä konsensuksessa, ettei poliittista toimintaa edistetä sukupuolisen eriarvoistamisen saati naisvihan avulla. En tiedä, kumpi on lopulta muna, kumpi kana, mutta myös eduskunnassa ja sen piirissä olevien puolueiden maailmassa näyttää naisvihalla olevan kannatusta, vaikka istuntosalin sijasta sitä ilmaistaan mieluummin somessa, jossa samanmielisten kannatusöhinä on taattu.

Miksi juuri Sanna Marin on herättänyt niin raivoisaa vihaa ja kaunanilmaisua? Miksi edes poistuminen aktiivista politiikasta Suomessa ei ole laannuttanut roskalehdistön intoa? Onko Marinista haluttu tehdä politiikan mattinykänen, josta voidaan vuosikymmenten ajan kuoria irtonumeromyyntiä itse keksityillä "kohujutuilla"? Näinkin epäilemättä on. Mutta kun ajattelee sitä, ettei tietääkseni koskaan aikaisemmin ole "kohuttu" yhdenkään suomalaisen (mies)poliitikon osingoista, nehän ovat täysin laillista ja varsin arkista toimintaa, ilmiö ei tyhjene tällä selityksellä. Uskoakseni oikeistolaisen setämiehen nauttimat osinkotulot ovat aina olleet silkkaa kunniaa tuottava ilmiö; kaveri on osannut hankkia voittajaosakkeita, on se kova tyyppi! Kun samaan "syyllistyy" nainen, se onkin "kohujuttu".

* * *

Tarkoitukseni ei ole pohtia misogynian historiaa, syitä tai kaikkia esiintymistapoja, vaan rajoittua siihen, että se on otettu Suomessa poliittisen toiminnan arsenaaliin. Jätän pohtimatta myös esimerkiksi Wille Rydmanin kaltaiset tapaukset, joissa naisviha on monimutkaisemmin mukana. Naisten osallistumisella politiikkaan on meillä varsin pitkä perinne, koska äänioikeus saatiin patriarkaatin hetkellisen armollisuuden ansiosta jo varhain, toisena maana koko maailmassa 1906. Uuden Seelannin naisille sallittiin äänioikeus parlamenttivaaleissa jo 1893, mutta ensimmäinen nainen oli siellä ehdokkaana vasta 1919. Suomalaisessa politiikassa on alusta lähtien ollut mukana myös vahvoja naisia, mutta aina miehiä vähemmän. Erityisen selvänä sukupuoli on näkynyt korkeimmissa viroissa kuten presidentin, pääministerin ja eduskunnan puheenjohtajan tehtävissä. Tarja Halonen, ensimmäinen ja ainoa naispresidenttimme, oli virassaan vuosina 2000-2012, Anneli Jäätteenmäki ensimmäinen naispääministeri parin kuukauden ajan vuonna 2003. Hänen lisäksi pääministeriksi ovat yltäneet vain Mari Kiviniemi 2011-2012 ja Marin (2019-2023). Kolmen naisen lisäksi pääministerinä on istunut, monet useita kertoja, 36 miesoletettua.

Eduskunnan puheenjohtajana, tasavallan virallisessa protokollassa toiseksi tärkeimmässä tehtävässä on ollut kaikkiaan viisi naista, joista ensimmäinen eli Riitta Uosukainen hoiti tehtävää kolmeen otteeseen, ensimmäisen kerran 1994-1995. Varapuhemieksi kelpasi jo 1983 Pirkko Työläjärvi ja toiseksi varapuhemieheksi Anna-Liisa Linkola 1975. Voidaan huoletta todeta, että nainen alkoi kelvata kaikkiin poliittisiin tehtäviin vasta 2000-luvulla, sitä ennen naista johtotehtävissä varsinkin pidettiin kummallisena poikkeuksena. Se ei tosin ole koskaan estänyt ideologisia naisvihaajia käyttäytymästä huonosti. Jäätteenmäki painostettiin eroamaan syyllä, joka ei koskaan olisi noussut miespääministeriä uhkaavaksi. Tarja Halonen oli sekä molemmat virkakautensa että sen jälkeen ollut oikeistosetien vakituinen sylkykuppi ja pilkan kohde. Hänen kohdallaan syykin on ilmeinen; ylivertainen suosio ja kaksi peräkkäistä kautta sekä varsinkin patriarkaattia kumartelematon itsenäinen esiintyminen. Jopa pieni ärrän sorauttelu, joka ei ole hankittu vaan peritty ominaisuus, on kelvannut vuosikausia naisvihan välineeksi.

Marinin kohdalla voidaan naisvihan elementeiksi tunnistaa monet samat "viat" kuin Halosella eli jonkinlainen vasemmistolaisuus (demari), vahva kansansuosio ja oikeiston setämiehiä kosiskelematon politiikan teko. Mutta siinä, missä Halonen oli omana aikanaan melko yksin naisjohtajana eli uhkasi patriarkaattia vain yhden naisen esimerkillä, Marinin nousu pääministeriksi tapahtui aikana, jolloin useimmat puolueet innostuivat etsimään uutta nostetta naispuheemjohtajalla. Sen ja sattuman ansiosta Marinin johtama hallitus olikin yhtäkkiä viiden puolueen viiden naispuheenjohtajan pelottava näky. Vaikka Marinilla ei tieysti ollut mitään tekemistä sen kanssa, keitä muiden puolueiden johtoon nostettiin, hän joutui poliittisten kiistelyiden lisäksi johtamaan hallitusta, jota oikeistosedät pilkkasivat ja vähättelivät avoimesti ja lapsellisen innokkaasti koko sen toimikauden ajan.

* * *

Vaikka koko Marinin hallituksen naisviisikkoa kohdeltiin naisvihan kautta, Marinin henkilökohtainen osuus oli ennennäkemätön ja -kuulumaton. Hänen kohdallaan otettiin käyttöön – uskoakseni ensimmäisen kerran Suomen poliittisessa historiassa – brittilehdistöstä tuttui arsenaali, joka perustui jatkuvaan paparazzi-toimintaan, pientenkin virheiksi tulkittavien toimien kyttäämiseen ja toistuvaan keinotekoisten "kohujen" rakenteluun. Marinin ulkoinen olemus, nuoruus ja naisellinen viehättävyys (tässä neutraali määrite, ei arvoarvostelma) käännettiin mitä mielikuvituksellisimpien juorujen lähteeksi. Usein tuli tunne, että lokakampanjan varsinainen tarkoitus ei enää ollut hallituksen toiminnan vaikeuttaminen (sallittu poliittinen tavoite), vaan henkilöön käyvä ilkeys ja viha. Tätä korosti se, etteivät lokakampanjaa käyneet pelkästään ennalta arvattavat eli "oikeistolaiset setämiehet", vaan myös monet julkisuutta käyttävät naisoletetut.

Toteutuivatko naisvihaan tukeutuvan lokaamiskampanjan tavoitteet, kun Sanna Marin ilmoitti eduskuntavaalien lähestyessä luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta ja sen myötä jatkosta pääministerinä (siirtyminen kokonaan pois Suomen politiikasta tapahtui vasta paljon myöhemmin)? Valitettavasti vaikuttaa siltä, että avoin, julkinen ja voimaa sekä iltapäiväroskalehdistä että somesta ammentanut kampanja sai suhteellisen nuoren naispoliitikon heittämään hanskat tiskille. Päätellen siitä, miten lokakampanjaa on jatkettu myös Orpon-Purran äärioikeistolaisen hallituksen valtakaudella, Marinin vihaajat haluavat myös varmistaa, ettei hän tule toisiin ajatuksiin ja palaa esimerkiksi seuraavissa eduskuntavaaleissa pelastamaan maata. Mitä muuta motiivia naisvihamielisellä uutisoinnilla voisi olla (sen heppoisten irtonumeroiden myynnin lisäksi)?

Eduskunta tai muu valtiovalta eivät mielestäni ole puuttuneet naisvihaan millään tehokkaalla ja näkyvällä tavalla. Tuntuu siltä, ettei ilmiön olemassaoloa haluta edes myöntää, koska sen unohtaminen joidenkin yksilöiden huonona käytöksenä on poliittisesti paljon helpompaa. Pitäisikö naisvihan julkinen osoittaminen kieltää lailla? Voidaan tietenkin hurskastella, että misogynia sisältyy jo nykyiseen syrjinnän kriminalisoivaan lainsäädäntöön. Kun kuitenkaan Marinin kohdalla ei ole haluttu edes myöntää naisvihaa yhdeksi häntä vastaan käydyn julkisen kampanjan elementiksi, mitä pidän itse ilmaisuna haluttomuudeksi terävöittää lainsäädäntöä, jotta naisviha voi säilyä pahantahtoisten ja häikäilemättömien varustuksessa. En kuvittele, että naisviha saataisiin katoamaan lakien avulla. Mutta ajattelen, että julkisessa politiikassa mukana olevilla naisoletetuilla on oikeus toimia ilman perusteltua pelkoa siitä, että vain olemalla nainen saa niskaansa pahantahtoisen asenneryöpyn.