Entit kunniaan!

Italialaisen kasvineurobiologi Stefano Mancuson Kasvien vallankumous (Aula & Co, 2018) on hämmentävä kirja. Lyhyet luvut sinkoilevat biologiaan pohjautuvasta filosofoinnista avaruuden valloittamiseen ja kasvien kasvattamiseen pelkällä aurinkoenergialla. Mancuso ei pelkää innostua ja kirjoittaa isosti, vaikka kirjoittaakin kaikesta lyhyesti - jotta pääsee seuraavan asian kimppuun, oletan. Kasvien vallankumous on suhteellisen nopeasti luettu, mutta sen jälkeen sitä pysähtyykin miettimään, mitä kaikkea Mancuso oikeastaan väittääkään.

Tärkein ja keskeisin ajatus - ja ainakin minulle varsin tuore - on se, että kasvit edustavat evoluutiossa tyystin eri maailmaa kuin eläimet. Väite tuntuu ensin itsestään selvältä, mutta kun Mancuso konkretisoi väitettään, tajuaa nopeasti, kuinka vähän sitä on tullut ajatelleeksi eläin- ja kasvimaailman erilaisuutta. Ne on nähnyt jotenkin rinnakkaisina, vaikka todellisuudessa - ja tätä Mancuso ei lakkaa korostamasta - ne ovat pikemminkin vastakkaisia. Eläinten olemassaolo perustuu resurssien käyttämiseen, kasvien elämä on resurssien synnyttämistä (unohdamme tässä tietoisesti sen, että kaikki tämä on mahdollista, koska Aurinkosta vuotaa kasveille koko ajan "ilmaista" energiaa).

Toinen keskeinen ajatus kirjassa on se, että vaikka intuitiivisesti pidämme eläimiä jonkinlaisina evoluution huipputuotteina (todellisuudessa evoluutiolla ei ole tavoitteita), se on lähinnä harhaa. Kasvien maailmassa on kehittynyt paljon kestävämpiä, sopeutumiskykyisempiä ja paremmin selviäviä lajeja kuin konsanaan eläinkunnassa. On tietenkin vaikeata suoraan verrata jonkun karhukaisen tai torakan evolutiivistä selviävyyttä kasveihin, mutta yleisellä tasolla Mancuson perustelut kyllä vakuuttavat. Kasveille valikoitunut pärjäämisen malli koskee kaikkia kasveja, kun taas jotkut kestävät eläimet eivät poista useimpien suurta haavoittuvuutta.

* * *

Kasvien pärjäämiseen on Mancuson mukaan kaksi pääsyytä: hajautettu "hallinto" ja modulaarinen rakenne. Molempia kirjoittaja pitää ylivoimaisina ratkaisuina tilanteessa, jossa eliö on luopunut nopean liikkumisen ratkaisusta. Useimmat eläimet satsaavat nopeuteen, kun taas kasvimaailmassa koko aikaskaala on toinen tavalla, joka tuo vääjäämättä mieleen Tolkienin entit, hitaasti ajattelevat, puhuvat ja toimivat puueliöt. Tämä hitaus estää ihmistä ilman hyvin suunniteltuja kokeita havaitsemasta, kuinka tehokkaita kasvien selviämisen strategiat ja taktiikat ovat. Vaikea havaittavuus ei kuitenkaan tarkoita, ettei jotain olisi olemassa.

Kasveilla ei ole eläinten aivojen kaltaisia keskitettyjä ajattelun elimiä. Mancuson viesti on, että tästä huolimatta kasveilla on kyky toimia järkevästi, älykkäästi. Hajautettu, mutta määrällisesti valtava juurien muodostama verkko on kasvien vastine eläinten aivoille ja parviäly tuottaa - Mancuson demokraattiseksi päätöksenteoksi kutsumalla tavalla - parempia ratkaisuja kuin mihin eläinten keskitetyt aivot koskaan yltävät.  Olemme niin eläinkeskeisiä, ettemme osaa hahmottaa niitä ratkaisuja, joissa kasvien älykkyys ilmenee. Mancuson todistusaineisto on kyllä aika vakuuttavaa.

Eläinten päämenetelmä on "ratkaista ongelmia" (yleensä syömällä toisia eläimiä ja kasveja), kasveilla taas päälinjana on välttää ongelmia, sopeutua. Poikkeuksiakin tosin esiintyy ja Mancuson värikäs kertomus chilin aktiivisesti orjuuttamista ihmisistä on sekä mielenkiintoinen että hauska. Kasvien kyky nopeasti sopeutua ihmisten mieltymyksiin on uskomatonta luettavaa ja kieltämättä sitä katselee kasveja tämän kirjan jälkeen uusin silmin. Kommunikaatiohan ei synny, mutta toivottavasti hiukan nöyryyttä täysin erilaisen maailman varaan rakentuvan elämänmuodon edessä viimeistään silloin, kun seuraavan kerran rupeaa viikatteen tai kuorimaveitsen kanssa touhuamaan. (Olisi kiinnostavaa tietää, minkälaisia ajatuksia tämä kirja herättää periaatteellisen vegaanin mielessä. Aiheeseen voisi vaikka joskus palata.)

* * *

Stefano Mancuso käyttää huomattavan osan kirjansa sivuista esitelläkseen erilaisia teknisiä ratkaisuja, joita kasvien maailmassa on syntynyt ja joita ihminen voisi matkia etsiessään ratkaisuja hankaliin ongelmiin. Bioniikka on nuori tieteenala, mutta todennäköisesti se kasvaa nopeasti pelkästään sen takia, että ihmisen itsensä aiheuttama ilmastonmuutos pakottaa sopeutumaan ja kasvit ovat siinä kokeneempia kuin eläimet. Plantoidi on kasvien ratkaisuihin perustuvan bionisen suunnittelun tulos, eloton laite, joka kuitenkin matkii kasveja niin hyvin, että toimii kuten kasvit. Tämä matka lienee vasta aivan alussa, mutta kuulostaa erittäin kiinnostavalta.

Samoin Mancuson toinen innoituksen kohde, ilman makeaa vettä toimiva kasvihuone, näyttää nykyisen ihmiskunnan kehityksen näkökulmasta varsin tarpeelliselta. Se voi olla ratkaisu myös avaruuslentojen joihinkin haasteisiin, mutta todennäköisesti suurempi tarve siihen tulee olemaan ihmiskunnalla, jonka makean veden varannot ovat maantieteellisesti hyvin epätasaisesti jakautuneet ja siksi alttiit poliittisille ja taloudellisille väärinkäytöille.

On pakko myöntää, että ajoittain Mancuson vimmainen vauhti alkaa tuntua korvikkeelta sille, että hänellä on vain idea, ei vielä toimivaa sisältöä. Olisin itse lukenut perusteellisempaa tekstiä kasvien erilaisista ratkaisuista mieluummin kuin kuvauksia kelluvan kasvihuoneen prototyypin rakentamisen byrokraattisista ongelmista. Mutta tällaisenaankin Mancuson kirja panee kyllä perinteiset putkinäköiset ajatukset kunnon tuuletukseen. Olennaista ei ole, ovatko Mancuson kaikki väitteet ihan totta tai hankkeet toteutettavissa. Olennaista on tajuta, että emme ymmärrä kasveja ja niiden maailmaa juuri ollenkaan, mutta että meidän kyllä pitää, jos haluamme jatkaa olemassaoloamme. Kasveille selviämisemme on yhdentekevää, mutta eivät ne meiltä matkimista ja opin ottamista kielläkään.