Ne hyvät ja huonot sosialistit

Kun tarttuu uuteen kirjaan, on varmasti jo ennalta tehnyt oletuksia siitä, minkä takia tällainenkin kirja on kirjoitettu ja julkaistu. Joskus kirjan lukeminen ei oikein vastaa, vaan synnyttää pikemminkin uusia kysymyksiä. Lasse Lehtisen ja Risto Volasen sinänsä ilahduttavan ohut kirja 1918 : Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018) kuuluu tähän ryhmään. Kysymys motiiveista on väistämätön, koska tämä kirja nojaa kokonaan olemassa jo olevaan tutkimukseen ja kaikkien ulottuvilla oleviin julkaisuihin. Kun kirjoitetaan suurelle yleisölle poliittisesta historiasta ilman omaa, uutta tutkimusta, lukija odottaa vähintäänkin omaperäisiä, ennen julkaisemattomia näkökulmia ja johtopäätöksiä.

Lehtinen & Volanen eivät tarjoa sellaisia juuri lainkaan. Kirja on sinänsä sujuvasti kirjoitettu tarina vuosien 1917-1918 tapahtumista. Teksti on sujuvuutensa lisäksi myös varsin maltillista ja suorastaan yllättävän neutraalia kirjoittajien taustat tuntien. Ongelmaksi kuitenkin jää, ettei kirja tarjoa oikeastaan mitään uutta ja yllättävää. Sellaisena ei nimittäin voi pitää kirjan punaista lankaa, jonka mukaan Suomessa oli hyviä työläisiä ja heidän viisaita johtajiaan eli (oikeisto)demareita ja sitten niitä kiihkoilevia, Venäjän kommunisteilta ohjeita ja ideoita ottaneita ei-viisaita johtajia, jotka onnistuivat johtamaan myös osan työläisistä ja punakaartilaisista huonoille teille.

Lasse Lehtinen tiedetään vankaksi tannerilaiseksi antikommunistksi, joka kuitenkin pitää tässä kirjassa verbaalisen fokusoinnin aisoissa ja tähtää sormella osoittelun sijasta siihen, että kirjoittajien valitsemat yksityiskohdat osoittavat tannerilaisuuden viisauden suhteessa vallankumoushenkisiin bolševikkeihin. Ratkaisu on varmasti viisas, koska Besserwisser-Lehtinen ärsyttää jo olemuksellaan isoa lukijajoukkoa poliittisen kentän eri laidoilla. Onkin todettava, että Lehtinen ja Volanen onnistuvat kohtalaisen hyvin rakentamaan historiallisen palapelinsä niin, että tapahtumat näyttävät aatteellisten lähtökohtien loogisilta seuraamuksilta.

* * *

Kirjoittajat ovat myös päättäneet, etteivät he rakenna Leninistä sellaista demonia, johon antikommunistinen kirjallisuus normaalisti mielellään nojaa. Lenin esitetään terävänä ja kaukonäköisenä, vaikka tietysti myös kovaotteisena ja jääkylmänä politiikan realistina. Myöskään suomalaisia vasemmistodemareita kirjoittajat eivät suuremmin demonisoi, vaikka tietysti kuvaa heidät Väinö Tannerin rinnalla osaamattomiksi ja viime kädessä Venäjälle luikkiviksi pelkureiksi. Santeri Alkio on porvaripuolen hahmoista oikeastaan ainoa, joka nousee suuremmin esiin kaukonäköisenä ja viisaana. Oikeiston perinteiset sankarit Svinhufvud ja Mannerheim vain vilahtavat tarinassa.

Tämä onkin kirjan vahvuus ja heikkous samaan aikaan. Keskittymällä toisen osapuolen sisäiseen taisteluun kirja antaa kohtuullisen monipuolisen kuvan siitä, miksi punaiset lopulta päätyivät - tai ajautuivat - vallanottoon. Ratkaisu saa kuitenkin valkoisten puolen toimet näyttämään todellisuutta paljon vaisummilta ja jotenkin vähemmän vastuullisilta. Lehtinen ja Volanen antavat toisin sanoen rivien välistä eli valkoisen puolen prosesseista pääosin vaikenemalla sellaisen kuvan, että sisällissodan kauhuilta olisi kyllä vältytty, jos vain punaisten puolella tannerilaiset olisivat voittaneet sisäisen mittelön.

Tämä ei mielestäni vastaa historian todellisia tapahtumia ja antaa siksi sisällissodan syttymisestä vääristyneen kuvan vain toisen osapuolen aktiivisuuden ikävänä seurauksena. Paikka paikoin Lehtinen ja Volanen toteavat valkoisten puolellakin jotain tehdyn ja erityisesti punavankien hoitamisen epäonnistumisen. Mutta mitään systemaattista valoa valkoisen puolen ratkaisuihin kirja ei luo, vaikka hyvin tiedetään, miten erilaisia näkemyksiä myös siellä puolen oli ja voimakkaita ristiriitoja eri asioissa (jääkärit vs ryssänupseerit, tasavaltalaiset vs monarkistit, saksanmieliset vs kaikki muut jne). 

* * *

Kun monimutkaisesta tapahtumien vyörystä näytetään lähinnä toisen osapuolen valtataistelu, on tietysti tehty kirjoittajille kuuluvan oikeuden mukainen rajaus ja keskittyminen. Kun tarkoin rajatusta alueesta ei kuitenkaan ole saatu irti varsinaisesti mitään uutta, jää kaltaiseni poliittisen historian harrastaja tyytymättömäksi. Miksi kirjoittajat eivät ole pohtineet erilaisten vaihtoehtoisten ratkaisujen tarjoamia mahdollisuuksia? Itseäni on aina mietityttänyt, olisiko sisällissota todella voitu estää sillä, että tannerilainen siipi olisi voittanut? Olisiko valkoinen Suomi pysähtynyt ja Mannerheim luopunut pakkomielteestään palauttaa Venäjälle rakas tsaari? Olisiko valkoisen armeijan rakentaminen ja käyttäminen keskeytynyt, jos Väinö Tanner olisi Helsingissä ilmoittanut, että vallankumousta ei tule, hän menee siitä takuuseen?

Minusta Lehtinen ja Volanen ovat päästäneet mehevän jossittelun mahdollisuuden käyttämättä. He harrastavat sitä hitusen kuvatessaan Leninin onnekkaita matkustuksia läpi sotaakäyvän Euroopan ja Suomen ja Venäjän välisen rajan yli, mutta eivät suhteessa suomalaisten poliittisiin ratkaisuihin. Entä jos sosialistienemmistöistä eduskuntaa ei olisikaan hajotettu Venäjän ja Suomen porvareitten yhteistyöllä ja sen tilalle saatu niukasti mutta riittävää porvarienemmistöä torjumaan sosialistien vaatimuksia? Entä jos maalaisliitto olisi liittoutunut sosialistien eikä oikeiston kanssa? Eivät punaisten vallankumousyritys ja sisällissota tietenkään vääjäämättömiä olleet, mutta tällaista pohdiskelua ei Lehtisen ja Volasen kirjassa valitettavasti ole ollenkaan.

Kun tiedämme, kuinka pienestä oli kiinni, että punaisten puolella lopulta vallankumouksen mahdollisuuteen uskovien puoli voitti, ei silmiä kannattaisi ummistaa. Lehtinen ja Volanen ovat halunneet esittää toteutuneen historian ennen muuta Venäjän bolševikkien ja Leninin hellittämättömän painostuksen tuloksena. Koska se toteutui, se tietenkin on totta. Mutta kuinka väistämätöntä se oli, sitä kannattaa pohtia ennen muuta tulevaisuutta ajatellen. Esimerkiksi Väinö Tannerhan jätti taistelun ja väistyi sivulliseksi. Jos hän olisi pysynyt mukana, ehkä Leninin yllytys ei olisi onnistunut. Tällaiseen spekulointiin eivät kirjoittajat ymmärrettävästi, mutta myös valitettavasti ole lähteneet. Hehän ovat toteutuneeseen historiaan loppujen lopuksi erittäin tyytyväisiä. Näin asiat menivät ja näin niiden pitikin mennä. Vuoden 1918 uhrit olivat kurja juttu, mutta nehän eivät olleet tannerilaisten vastuulla, eiväthän?

PS. Kun väitin, ettei kirjassa ole mitään uutta, olin kyllä hiukan liian jyrkkä. Lehtinen ja Volanen ovat nimittäin keksineet, että Väinö Linna on johtanut Suomen kansan harhaan Pohjantähti-trilogiallaan. Linnan päätyminen kirjan konnagalleriaan takautuvasti oli ainakin itselleni jonkinlainen yllätys. Olen tähän asti luullut, että demarit arvostavat Väinö Linnaa vuoden 1918 tulkkina. Ehkä jotkut arvostavatkin, mutta eivät ainakaan kaikki.