Riitelevät sotilaat

Sotilasuralle hakeudutaan tai joudutaan tietysti monista syistä. On vaikea arvioida, kuinka paljon keskimääräisestä suomalaisesta miehestä ammattisotilaat poikkeavat tai missä suhteissa. Vielä vaikeampaa on arvioida, mitkä piirteet loppujen lopuksi ratkaisevat sen, ketkä ylenevät johtaviin tehtäviin. Maallikkokin silti ymmärtää, ettei ole yhdentekevää, onko rauhan oloissakin sotaan valmistautuva kenraali tasapainoinen, maltillinen ja moraalisesti luja ihminen vai jotain ihan muuta, kuten alkoholisti, itsekeskeinen narsisti, vimmainen pilkunnussija, seksuaalisesti holtiton tai jollain muulla tavalla henkisesti ei-niin-ihanteellinen.

Lasse Laaksosen tiiliskivikirja Viina hermot ja rangaistukset : Sotilasjohdon henkilökohtaiset ongelmat (Docenco 2017) pyrkii nostamaan itsenäisen Suomen sotilasjohtajien luonteiden ikävämmät piirteet kaiken kansan arvioitavaksi. Sotahistoriaan keskittynyt Laaksonen on jo vuonna 2004 eritellyt Gustaf Mannerheimin ja hänen alaistensa suhteita, nyt hän on suorittanut eräänlaisen ruuminavauksen paljon suuremmalle joukolle suojeluskuntien ja armeijan johtajia. Tulos on selvästi kaksijakoinen. Kirja dokumentoi everstien ja kenraalien loputtoman riitelyn ja nahistelun perusteellisesti - joskin tiukasti aihepiirit rajaten - mutta ei kykene tarjoamaan lukijalle sujuvaa tarinaa tai analyysiä sen paremmin törttöilyiden syistä kuin seurauksista.

Laaksosen tapa kirjoittaa pedanttisen tarkasti dokumenttien kertoma ja vain se on hänen oma ihanteensa, mikä käy ilmi kollegoiden vähemmän pedanttiseen tapaan kohdistuvana kritiikkinä. Seurauksena on kuitenkin antiinsa nähden kohtuuttoman pitkä ja tasapaksu luettelo ihmisistä, teoista, kirjelmistä, syytöksistä, riidoista ja kaikenlaisesta muusta inhimillisestä ikävyydestä. Laaksonen ei kerta kaikkiaan ole osannut - tai halunnut - rakentaa vähäisintäkään draaman kaarta sen paremmin yksittäisten sotilaitten kuin koko ammattikunnan vaiheisiinsa. Pienet ja isot asiat vellovat samanarvoisina detaljien meressä. Ilmeisesti kustantaja ei ole halunnut tai voinut toimittaa kirjaa luettavammaksi, eikä myöskään oikolukea pieniä kielioppivirheitä pois.

* * *

Mielestäni on sääli, ettei Laaksonen ole osannut kiteyttää ja tiivistää viestiään, joka lienee muistutus siitä, että päätöksiä tekevät sotilaat ovat samojen inhimillisten epätäydellisyyksien kirjomia ihmisiä kuin me siviilitkin. Kyllä se viesti rivien välistä huokuu, mutta vain jos jaksaa kahlata tekstin läpi. Minusta Laaksonen on tehnyt epäviisaan ratkaisun laajentaessaan henkilögallerian näin valtavaksi. Vain sotahistoriaan erikoistuneet tuntevat kaikki nimet, suuremmalle yleisölle kaksi kolmannesta on varmasti aivan tuntemattomia ja sen myötä myös merkityksettömiä. Laaksonen ei ole myöskään osannut tai halunnut tehdä eroa pikkujuttujen ja valtakunnan kohtaloihin vaikuttaneita isoja asioita. Suurin osa kirjan sivuista kuvailee asioita, joilla ei ollut omana aikanaankaan mitään vaikutusta mihinkään muuhun kuin katkeruuden lisääjänä tai vähentäjänä. Parempi olisi ollut keskittyä merkityksellisiin henkilöihin ja heidänkin kohdallaan asioihin todella vaikuttaneisiin piirteisiin.

Minusta on jotenkin outoa, ettei Laaksonen juuri lainkaan pohdi sotilaitten henkilökohtaisten ongelmien todellista vaikutusta, vaan keskittyy selittämään, miten ne vaikuttivat komentosuhteisiin, urakehitykseen ja henkilökemioihin. Lukija jää miettimään, oliko ankarakaan juopottelu loppujen lopuksi ongelma sotatoimille eli tuliko tappiota vain siksi, että päällikkö teki ratkaisuja kännissä tai krapulassa. Ns. hermojen pettämisen vaikutukset ovat selkeämmin hahmotettavissa, vaikkei Laaksonen niittenkään osalta erityisiä johtopäätöksiä tee. Lukijaa kiinnostaisi esimerkiksi pohdinta siitä, olivatko upseerit sotamiehiä heikko- vai vahvahermoisempia. Ylimmät upseerithan eivät olleet normaalisti kuolemanvaarassa kuten poteroissa kyhjöttävät sotilaat ja heidän lähiesimiehensä.

Laaksonen on rajannut "henkilökohtaiset ongelmat" käytännössä kolmeen asiaan: alkoholiin, hermoihin ja ihmissuhdetaitoihin. Itseäni kummastuttaa, että ulkopuolelle on jätetty sekä muut huumaavat ja piristävät aineet että seksuaalinen käyttäytyminen. Selitys voi olla siinä, ettei näistä löydy riittävästi aineistoa siinä lähteistössä, johon tutkimus on nojannut. On kuitenkin selvää, ettei hermojen kestämisestä voi mielekkäästi puhua irrallaan niistä keinoista, joilla jaksamista pyrittiin kemiallisesti parantamaan, vaikka ns. viihdekäyttö jätettäisiin ulkopuolelle. Kun tiedetään, että amfetamiinipohjaisten piristeiden muuttui virallisesta "lääkinnästä" usein ja myös monen komentajan kohdalla vakavaksi riippuvuudeksi, olisi tämä puoli ehdottomasti pitänyt jotenkin ottaa mukaan.

* * *

Korkea-arvoisten sotilaitten seksuaalisen käyttäytymisen pohtiminen on varmasti virallisten dokumenttien valossa vaikeaa. Voidaan myös kysyä, onko se voinut vaikuttaa sotilaallisiin ratkaisuihin niin merkittävästi, että asiaa kannattaa edes pohtia. Laaksosen käsittelemän ajanjakson ihmisille seksuaalisuudesta puhuminen oli vahva tabu. Homoseksuaalisuus oli rikollista, eikä myöskään heterosuhteista puhuttu muuten kuin eräänlaisella kerskailevalla tai vitsikkäällä väistökielellä. Se tiedetään, että miehitysvuosina Itä-Karjalassa suomalaiset sotilaat syyllistyivät myös seksuaalirikoksiin ja ainakin alempiarvoisia sotilaita myös tuomittiin. Minusta on selkeä puute, ettei Laaksonen edes viittaa tähän asiaan. Lienee selvää, että pelkkä epäily homoseksuaalisuudesta on ollut merkittävä uralla etenemisen este, ellei sitä sitten ole ylimmissä piireissä taitavasti salaten sallittu, kuten siviiliyläluokan puolella.

Vaikka Laaksonen on päättänyt, ettei Mannerheim ole tämän kirjan päähenkilö, uskoisin lukijoiden suuren enemmistön etsivän juuri häneen liittyviä uusia tietoja. Niitä ei juuri ole tarjolla, vaikka Laaksonen toki jatkuvasti valottaa varsinkin sotavuosien osalta ylimmän päättäjän keskeistä roolia sekä henkilövalinnoissa että alaisten mokailujen arvottajana. Se ei yllättäne ketään, että Mannerheim ei juopottelusta hermostunut, olihan hän itse alkoholin päivittäiskäyttäjä. Sen sijaan Mannerheimin tiukka suhtautuminen alaistensa stressinsietokyvyn ongelmiin on ehkä yllättävää sitä tietoa vasten, että Mannerheim itse oli taipuvainen vainoharhaisuuteen ja - ainakin jälkiviisaasti arvioiden - selvään ajoittaisiin pelkuruuteen. Sen pontimena saattoi kuitenkin olla enemmän narsismi kuin varsinainen kuolemisen pelko.

Laaksosen kirja antaa suomalaisista johtavista sotilaista aika masentavan yleiskuvan, vaikka kuinka ajattelisi, että tässä keskitytäänkin niihin ikäviin piirteisiin. Sotilaat tulevat uskomattoman huonosti toimeen toistensa kanssa, ovat kateellisia ja pikkumaisia, epälojaaleja ja itserakkaita, jääräpäisiä ja sovittelukyvyttömiä. Sen jotenkin ymmärtää, että rauhan oloissa upseerin ainoa tavoite on uralla eteneminen, mutta Laaksosen todistuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kaikkina aikoina hyvin keskeinen tavoite on ollut sen ja sen kollegan etenemisen vaikeuttaminen. Myös valtionjohto on yllättävän paljon sotkeutunut sotilaiden keskinäisiin riitoihin. Se oli itselleni ehkä merkittävin uusi tieto. Varsinkin presidentit Ståhlberg, Relander ja Svinhufvud joutuivat jatkuvasti ratkomaan objektiivisesti arvioiden mitättömiä kenraalien kiistoja. Oikeastaan on aika yllättävää, että näinkin hyvin selvittiin, keskenään riitelevistä sotilaista huolimatta.