Loinen loisii koska voi

Tuomas Aivelon kirja Loputtomat loiset (Like 2018) ei ole ihan sitä mitä kansikuvan perusteella voisi luulla. Kirjassa ei esitellä pieneliöiden luokituksia tai biologisia peruspiirteitä. Loisista puhutaan, mutta näkökulma on toisaalta evoluutiossa, toisaalta ihmisessä ja loisten aiheuttamissa sairauksissa. Kirja on kirjoitettu jokamiehelle, sen tyyli on leppoisa ja tarinoiva. Yleistä asioiden esittelyä ja pohdintaa rytmittävät Aivelon kertomukset Madagaskarin kenttätutkimuksista, joiden kohteena ovat "maailman söpöimmät eläimet" eli hiirimakit. Tarinat ovat näennäisen irrallisia, mutta konkretisoivat loisia tutkivan evoluutiobiologin tutkimusmenetelmiä ansiokkaasti. Ehkä sen hiirimakin olisi voinut sijoittaa myös kansikuvaan?

Tuomas Aivelo on maanläheinen ja samalla humaani tutkija. Hän ei kaunistele, ei ylidramatisoi eikä varsinkaan sorru hollywoodmaisiin liioitteluihin, vaikka tosiasiat siihenkin tarjoaisivat mahdollisuuksia. Pidän hänen tyylistään popularisoida aiheita, jotka tarjoaisivat houkuttelevia mahdollisuuksia karmaiseviin yksityiskohtiin ja apokalyptisiin tulevaisuudennäkymiin. Kukaan ei voi syyttää tätä tutkijaa liioittelusta, ja minusta se on hyvä asia.

Loisiva elämäntapa on häkellyttävän yleinen evoluution tuottama ratkaisu pärjätä. Kaikilla lajeilla on loisia, myös loisilla itsellään. Aivelon kirjan suuri ansio onkin siinä, että hän "normalisoi" koko loismaisuuden käsitteen toteamalla, että useimmat lajit ovat todellisuudessa loisia. Arkikäsityksemme loisista kun on kovin lattea. Ne ovat paljon muutakin kuin lapamatoja ja hyttysen puremasta leviäviä tauteja. Käytännössä vain isommat eläimet joutuvat hankkimaan elantonsa ilman mahdollisuutta loiselämään. Toisaalta mitä isompi eläin on, sitä enemmän siihen mahtuu pieniä loisia.

* * *

Evoluutio on pärjäämisen menetelmä. Sillä ei ole mitään erityistä suuntaa saati tavoitteita. Loisiminen on osoittautunut miljardien vuosien aikana erinomaiseksi tavaksi varmistaa lisääntyminen eli pärjätä evoluution armottomassa karsinnassa. Kuten kaikessa muussakin elämään liittyvässä, myös loisimisessa on rajat joita on vaikea tai mahdoton ylittää. Perushaaste on isännän ja loisen suhde. Loisen ei kannata yleensä vaivata isäntäänsä liikaa, tai muuten loisiminen loppuu lyhyeen. Merkittävä osa loisista elääkin käytännössä symbioosissa siten, että molemmat hyötyvät suhteesta. Monet elimistön pienistä loisista on kantajalleen jopa hyödyllisiä mm. pitämällä haitallisemmat loiset loitolla.

Tuomas Aivelo on kiinnostunut erityisesti siitä, miten loisten aiheuttamat vaivat ja sairaudet ihmisille ja eläimille voitaisiin pitää mahdollisimman vähäisinä. Tässä suhteessa hän on enemmän humanisti kuin biologi ja pohdiskelee pitkään menetemiä, joiden avulla ihminen on voinut hävittää muutamia tautejaan kokonaan, vaikka taistelu onkin loputonta. Aivelon perusviesti on, ettei loinen ole hyvä tai paha sinänsä, kaikki riippuu näkökulmasta, ajasta ja paikasta. 

Aivelon painopiste on tartuntataudeissa ja hänellä on paljon mielenkiintoista kerrottavaa tautien historiasta, biologiasta ja tulevaisuudesta. Sen kummemmin asiaa dramatisoimatta Aivelo toteaa, että samalla kun moderni tutkimus ja tekniikka ovat tehneet mahdolliseksi taistella tehokkaastikin monia tartuntatauteja ja niitä levittäviä loisia vastaan, ihmisen oma evoluutio on tehnyt meistä tavattoman houkuttelevia potentiaalisia isäntiä lukuisille loisille, joista osa onkin erikoistunut pelkästään ihmisiin (eräät täit ja lutikka ovat tällaisia). Monet tartuntataudit ovat mahdollisia vain, kun ihmisiä on paljon lähekkäin. Monet epidemiat ovat mahdollisia vain siksi, että ihmiset liikkuvat nopeasti ympäri maailmaa. Lyhyesti: olemme luoneet monille loisille loistavan elinympäristön.

* * * 

Evoluutiobiologi ei tietenkään voi julistaa katteetonta optimismia, joten myös Tuomas Aivelo muistuttaa tuon tuostakin, että ihmisen voitot ovat aina tilapäisiä. Pieneliöitten evoluution vauhti on niin kova, että ne pärjäävät ihmisen vastatoimille yllättävän hyvin. Aivelo ei varsinaisesti esitä kysymystä loisten vastaisen taistelun yleisestä mielekkyydestä, mutta ainakin rivien välistä voi kyllä lukea, ettei mihinkään erityiseen optimismiin ole aihetta. Vaikka tieteellinen tutkimus etenee valtavin harppauksin, uudet löydöt pikemminkin lisäävät haasteiden määrää kuin vähentävät niitä. Sitä mukaan kun tietämyksemme pieneliöistä ja niiden evoluutiobiologisasta lisääntyy, sitä monimutkaisemmaksi käy loputon taistelu tartuntatauteja vastaan. Antibiooteille vastustuskykyiset loiset eivät silti ole mitään ilmestyskirjan petoja vaan evoluution prosessin luonnollisia seurauksia.

Vaikka yksiselitteisen kauhistuttavia ja torjuttavia loisten aiheuttamia tauteja on kasapäin, Aivelo muistuttaa asioiden ja riippuvuussuhteiden monimutkaisuudesta. Me tarvitsemme joitakin loisia, mutta toisista meille on vain haittaa. Osa loisista on täysin riippuvaisia ihmislajista ja jos me kuolemme, myös ne kuolevat ja katoavat sukupuuttoon. Koko ajan syntyy myös uusia loisia, jotka etsivät sopivaa ekologista lokeroa. Luonnosta vieraantunut, ihoaan raivokkaasti koko ajan kuuraava ihminen voi kuvitella pitävänsä loiset loitolla, mutta se on paha harha. Tavanomaisen loiseliöstön poistaminen voi tehdä tilaa aivan uusille loisille, joille emme pärjää ollenkaan. Allergiat ja monet ns. elintasotaudit ovat seurausta väärästä ja liiasta hygieniasta, ei sen puutteesta.

Jotenkin Tuomas Aivelo onnistuu kirjoittamaan rauhoittavasti myös niistä asioista, joista on perusteltu syy olla huolissaan. Loiset ovat erottamaton osa Maapallon ja ihmisen biologiaa, vaikka kaikki loiset eivät ole tervetulleita. Olen itse jo koulupoikana lukenut kauhistuneen kiehtoutuneesti kuvausta guineanmadon hitaasta vetämisestä kolostaan tikun ympärille pyörittämällä. Kun Tuomas Aivelo toteaa, että kivulias prosessi voi kestää kaksikin kuukautta, sitä vilkaisee oikein tyytyäisenä suomalaiseen luontoon, jonka hyttyset, lutikat, paarmat, hirvikärpäset ja lapamadot tuntuvat jotenkin "inhimillisiltä" guineanmatoon verrattuna. Niin, loiset ovat kaikkialla, se on hyväksyttävä, koska sille ei voi mitään. Mutta inhottavimpia loisia vastaan voidaan taistella, biologian ja lääketieteen keinoin. Esimerkiksi tutkimalla hiirimakien ulosteita ja kirjoittamalla onnistunut tietokirja.