Hienoja kuvia, puolivillaista tekstiä

Kun armeija vapautti vanhat sotien aikaiset valokuvat SA-kuva-arkiston kautta kaikelle kansalle, innostuivat monet julkaisemaan "omia" kuvakirjojaan. Valitettavasti monet näistä ovat olleet kaikkea muuta kuin ammattilaisia. Itseäni on hämmentänyt eniten into muuttaa mustavalkoinen autenttisuus modernilla photoshoppailulla epäaidoiksi värikuviksi. En väitä, että nuo teokset olisivat huonosti tehtyjä, mutta kyllä niissä silmäkarkin vikaa on. Aitojakin värikuvia toisen maailmansodan ajoilta on, mutta niitä on aika vähän.

Toinen systemaattisesti harmittava piirre on kirjojen julkaiseminen vaivoin peitellyn isänmaallisen intoilun motiivilla. TK-kuvaajien julkisuuteen päässeet kuvathan olivat oman aikansa sotapropagandaa, joiden tehtävänä oli näyttää vain sotimisen mukavat puolet. Kun sotaonni kääntyi, se vaati jo luovaa mielikuvitusta. Kun näitä sotapropagandakuvia kootaan kirjoiksi kuvia mitenkään kommentoimatta, tehdään lukijoille kaksinkertainen karhunpalvelus. Puhdas propaganda ja hieno valokuvataide jäävät erittelemättä ja historian propagandistista tulkintaa jatketaan.

En tunne Juha Vartiaista, joka jo 2016 julkaisi kirjan Suursaaresta Petsamoon : pakkoluovutettua Suomea TK-miesten ikuistamana (Alfamer). Nyt on vuorossa Kuvia vanhan rajan takaa 1941-1944 (Alfamer 2018) eli jatkosodan TK-kuvia hyödyntävä kirja. Pääosan kirjasta vievät juuri nämä SA-valokuvat, lisäksi Vartiainen on kirjoittanut muutaman kymmenen sivua taustatekstiä. Kirjoittaja tai kustantaja on katsonut asialliseksi kieltää myös kirjassa olevien kuvien jäljentämisen tekijänoikeuslakiin vedoten. Siihenhän ei ole mitään perustetta, julkaiseminen ei tuota kuviin mitään tekijänoikeutta eli lause pätee vain tekstin osalta.

* * *

On hienoa, että TK-kuvaajien töitä julkaistaan. Monet kuvaajista ovat olleet "vain töissä", mutta toisaalta monen kuvista näkyy sekä luova taito että ammattimaisuus. Vaikka julkisuudessa sodan aikana ja myös pääosin sen jälkeen näkyneet kuvat muodostavat vain pienen ja "siistin" jäävuoren huipun (sotasensuuri koski myös TK-miehiä ja sodan jälkeen ei tullut kuuloonkaan, että viholliseen kohdistunutta halveksuntaa olisi sensuroitujen kuvien muodossa esitelty), niillä on itsenäistä valokuvataiteellista ja kulttuurihistoriallista merkitystä sen lisäksi, että ne tietysti kuvaavat itse sotatapahtumia jos ei nyt aivan rehellisesti, niin kuitenkin osittain realistisesti.

Vähemmän hienoa on, että kuvat alistetaan toisaalta nostalgiseen, oikeistolais-isänmaalliseen muisteluun ja toisaalta ne pääosin on sullottu pieneen kokoon ja jätetty oman ajan dokumentoinnin varaan. Vartiaisen kirjat syyllistyvät molempiin synteihin. Hänen tekstinsä ovat näennäisen "puolueettomia", mutta silti asenteellisia - ja asiallisesti ottaen tarpeettomia muille kuin sotahistorian osalta täysin tietämättömille.  Vartiainen on myös julkaissut jokaisen kuvan yhteydessä alkuperäinen propagandistisen kuvatekstin, vaikka ei missään korosta, mistä ne ovat peräisin. Näin on reipas ryssittelykin saatu kirjaan mukaan, vaikka Vartiainen itse varoo moiseen syyllistymästä.

Minusta on lähinnä masentavaa, kun valokuvia sullotaan Vartiaisen tyyliin niin sanotusti marginaalista marginaaliin. Tavoitteena on selvästikin ollut julkaista niin monta kuvaa kuin mahdollista, mutta sen hintana on tukkoinen taitto ja monen hienon kuvan latistuminen sekä taiton että pienen koon takia. Todella sääli, mutta onneksi kuvia voi tutkia myös verkkopalvelun kautta. Kuvien yhteydessä on se informaatio, joka SA-kuvien suunnalta on ollut saatavana, mutta tässäkään kirjassa Vartiainen ei ole vaivautunut tekemään kuvaajista edes luetteloa, hakemistosta puhumattakaan. Miksi ei kuvaajille anneta heille kuuluvaa arvostusta? Vartiainen ei omien sanojensa mukaan ole hakenut varsinaisia sotakuvia, vaan "sitä elinympäristöä, jonka sotilaamme kohtasivat bolsevikkien hallitsemassa Itä-Karjalassa". On kirjan otsikko silti jotenkin vähättelevä. Minäkin erehdyin ajattelemaan, että kyse on kansatieteellisestä kuvateoksesta.

* * *

Lienee selvää, että Juha Vartiaisen ja monen muun valitsema tapa hyödyntää TK-kuvaajien kuva-aarteistoa sopii hyvin siihen myyttiin, jota jatkosodasta on haluttu oikeistohenkisissä piireissä pitää yllä siitä huolimatta, mitä uudempi historiantutkimus on paljastanut Suomen armeijan toiminnasta miehitetyssä Itä-Karjalassa. Vartiainenkin viittaa ei-niin-kunniallisiin tosiasioihin, mutta kiirehtii heti korostamaan kiitollisuudenvelkaamme vastoin tahtoaan kuolleille ja veteraaneille: "Heidän ansiostaan voimme elää vuonna 1917 alkaneessa suomalaisessa demokratiassa." Eli pohjimmiltaan motiivit olivat eettisesti oikeat, vaikka yhtä ja toista ikävää tapahtui, muuallakin kuin siirtoleireiksi kiireesti nimetyillä keskitysleireillä.

Olisi todella virkistävää kohdata SA-kuvista koottu kirja, jossa pääroolissa ei olisi sotapropaganda, vaan valokuvataide ja kuvaajat. Suurin osa Vartiaisen hyödyntämistä kuvaajista ei ole suurelle yleisölle tuttuja, vaikka osa oli ammattikuvaajia. Kim Borg tuli sittemmin tunnetuksi laulajana, mutta ihan hyvin hän olisi valokuvaajanakin luultavasti pärjännyt. Monet hienot kuvat ottanut Olavi Aavikko oli ammattilainen, mutta kovin paljoa eivät Suomen valokuvataiteen museokaan hänestä tiedä kertoa. Otso Pietinen on varmaan monelle jo tunnetumpi tekijä, mutta silti näissä nostalgiakirjoissa vain nimi, ei valokuvia usein hankalissakin olosuhteissa ottanut taiteilija.

En ajattele, että Juha Vartiainen tai muut kuvaajia tietoisesti tai tarkoituksellisesti väheksyvät. Mutta jotain outoa ja vääristynyttä siinä on, ettei TK-kuvaajien arvostus nouse, vaikka aika kuluu ja SA-kuvapalvelun kautta heidän töihinsä voi todella tutustua. Oletettavasti maksava yleisö koostuu ihmisistä, joille se nostalgia oikein esitettynä on pääasia, eivät kuvat sinänsä tai edes niihin kätkeytyvä historia. Se on sääli. Siksi kannustan jokaista valokuvauksesta ja sen historiasta kiinnostuneita suuntaamaan klikkauksensa osoitteeseen SA-KUVA.FI. Sielläkään ei nitiä taustatietoja juuri ole, mutta ovat kuitenkin kuvat, joista voi lähteä liikkeelle ja päätyä muuhunkin kuin selittelemään 56 500 uhrin mielekkyyttä heppoisin perusteluin.

 

Otso Pietinen: Hakkila, Witting ja Rangell Kesärannassa kesäkuun 20 päivänä 1941. (SA-kuva)

Tässä vaiheessa kaikki näytti valoisalta, jatkosota alkoi menestyksellisesti viikkoa myöhemmin. Sodan aikana pääministerinä toiminut Edistyspuolueen Jukka Rangell ehti hallituskumppaniensa kanssa ottaa vielä rauhallisesti. Eduskunnan puhemiehenä toiminut Väinö Hakkila oli demari, mutta silti vannoutunut Suur-Suomi-mies. Rolf Witting oli RKP:n edustajana Suomen ulkoministerinä Rangellin hallituksessa ja tunnettiin tiukasta saksalaismielisyydestään.