Hötkyilemättä luonnon ja ihmisen puolesta

Seppo Turunen on Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja, professori ja eläinfysiologian dosentti. Hän on myös itsenäisesti ajatteleva luonnonsuojelija, joka ei pelkää olla eri mieltä kuin trendit vaativat. Vuonna 2015 julkaistu kirja Valloittavat lajit (hauska sanaleikki jo otsikossa) otti vahvasti kantaa erilaisiin vieraslajikampanjoihin muistuttaen siitä, että ongelmat ovat yleensä ihmisen itsensä aiheuttamia ja kokemia, luonnossa asiat hoituvat kyllä niin, ettei mikään laji dominoi, vaan suhteet normalisoituvat ajan myötä.

Turunen jatkaa samalla linjalla, mutta laajentaen katseen eliömaailman ja ihmisen luoman antroposeenin keskinäissuhteeseen. Luonto ihmisen aikakaudella (Into 2019)  on valtavaan tietomäärään nojautuvaa, tyylillisesti leppoisaa mutta viestiltään vakavaa tietokirjoittamista parhaimmillaan. Turusen pudottelee faktoja ja siteeraa johtavia tutkijoita, mutta tarjoilee koko ajan myös omia arvioitaan ja näkemyksiään siitä, mistä kannattaa ja mistä ei ehkä niin kannata olla huolissaan.

Heti alussa Turunen yllättää lukijan ylistämällä ei suinkaan alkuperäistä, hakkaamatonta metsää vaan kaupunkien lähiluontoa. Suurin osa ihmisistä elää kaupungeissa, joten on loogista kiinnittää huomiota niiden tarjoamiin luontoelämyksiin. Turusen vahva väite on, että lähiluonto on ennakkoluuloja paljon monipuolisempaa sielläkin, missä linkolalaisittain maailmaa tarkasteleva näkee vain asfalttia ja betonia. Turunen sanoo myös ääneen sen, että ekologisesti ajatellen "tyytyminen" lähiluontoon on ympäristöteko, jos retki kansallispuistoon tarkoittaa 500 kilometrin pöräyttelyä autolla tai peräti lentomatkaa maailman toiselle puolelle.

* * *

Turunen ei missään tapauksessa vähättele globaaleja tai paikallisia ongelmia, vaan omistaa niille pääosan kirjansa sisällöstä. Turunen ei kuitenkaan harrasta pelottelua, vaan luottaa ajattelevan ihmisen kykyyn punnita tekojaan ja niiden seurauksia. Oli kyseessä ilmaston lämpeneminen, fossiilisiin polttoaineisiin perustuva talous, makean veden loppuminen tai maaperän myrkyttyminen, Turunen lähestyy asioita hötkyilemättä ja faktoja punniten. Lukijalle tulee rauhallisempi olo ja ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, että asioiden painoarvo ei tästä todellakaan vähene. 

Turunen kiinnittää myös lukijan huomiota siihen, kuinka riippuvaisia olemme eliömaailman pienimmistä bakteereista, sienistä ja hyönteisistä. Viesti ei ole sinänsä uusi, mutta näihinkin aiheisiin kirjoittajan laaja tietomäärä tuo kiehtovan lisän, jonka jälkeen tuntee tajuavansa luonnon monimuotoisuutta ja keskinäistä riippuvuutta paremmin kuin ennen. Näin pitäisi hyvän tietokirjan itse asiassa aina vaikuttaa, että tunnemme oppineemme jotain uutta sellaisestakin, jonka kuvittelimme oikein hyvin tuntevamme. 

Kirjoittajalla on rohkeutta nostaa esille myös ihmisen lemmikkien, noitten rakastettavien koirien ja kissojen suunnattoman ekologisen jalanjäljen. Naudat ovat sinänsä omassa luokassaan ilman lämmittäjinä, mutta Turunen kuvailee oivaltavasti sitä, miten sinänsä ymmärrettävä ja hyväksyttävä lemmikkien pito muodostaa määränsä takia liki hillitsemättömän ekologisen uhkan. Turunen käyttää tässä yhteydessä mustan aukon mielikuvaa. Uskoakseni hän haluaa sillä korostaa lemmikinpitäjän haluttomuutta ja kyvyttömyyttä myöntää toimintansa järkyttävät seuraukset.

* * *

Turusen kaltainen ajattelija ja kirjoittaja on hylännyt jenkkityylisen liioittelevan dramatismin. Sen sijaan hän pyrkii löytämään pahimpienkin uhkakuvien keskellä myös myönteisiä uutisia ja näkymiä. Asiat ovat monimutkaisia, harvoin yksiselitteisen kielteisiä tai myönteisiä. Hyvän esimerkin tarjoavat bakteerien ja muitten pienimpien maailma. Olemme siitä täysin riippuvaisia, mutta pieni osa muodostaa samalla ehkä suurimman potentiaalisesti mahdollisen uhkan ihmiselle lajille. Globaali maailmantalous on kuin kaikille antibiooteille vastustuskykyisen superbakteerin unelma: ihminen itse varmistaa leviämisen. Maailmanlaajuinen pandemia on valitettavasti mahdollinen, vaikka välttämättä sitä ei tapahdu.

Sen Turunen kuitenkin toteaa aika suoraan, ettei edes Homo antropocensis voi saada kaikkea haluamaansa. Lyhyellä aikavälillä on välittömänä uhkana ilmaston hallitsematon lämpeneminen, jäätiköiden sulaminen ja meren pinnan nousu metreillä. Se on väistämätöntä, ellei ihminen muuta omia toimiaan välittömästi. Tässä suhteessa Turunen tuntuu olevan hiukan pessimisti, vaikka ei mikään tuomiopäivän ennustelija olekaan. Haasteet ovat moninaiset ja valitettavasti ne järjestään edellyttävät saavutetuista eduista luopumista. Se jos mikä on homo antropocensikselle vaikeaa ja vastenmielistä.

Turunen kirjoittaa sujuvasti. Aiheiden paljous synnyttää hetkittäin hiukan infoähkyä, mutta silloin kannattaa laittaa kirja hetkeksi sivuun ja palata asiaan. Taittaja on sijoittanut sinne tänne pieniä ötököitä vaeltelevaan sivujen reunoille. Idea on hauska, oli se sitten Turusen tai taittajan toive. Sen sijaan lukujen välillä olevat harmalle paperille hyvin pienellä painetut tietoiskut eivät oikein toimi ainakaan huonosilmäiselle. Kirja kun on muutenkin yhtä tietoiskua. Turusen tyyppiselle kirjoittajalle on suuri kysyntä, koska useimmat muut ovat lähteneet ylidramatisoinnin linjalle ja tällaiselle perinteiselle, hötkyilemättömälle valistukselle on tarvetta. Tällaisen kirjan toivoisi osuvan jokaisen lukiolaisen tielle, ilmastolakosta huolimatta.