Kommunistisen kapitalismin resepti

Hollantilaisen Rutger Bregmanin kirja Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman (Atena 2018) on ilmeisesti ollut kansainvälinen best seller. Yleisen oikeistolaistumisen oloissa se kuulostaa hiukan yllättävältä, sillä periaatteessa Bregmanin lääkkeet ovat kaikki uusliberalistisen taloudenpidon mustalla listalla. Ehkä moni itseään porvarillisena ja oikeistolaisena pitävä on salaa helpottunut kirjasta, joka osoittaa, että kapitalistinen markkinatalous on edelleen hieno juttu, kunhan muutama asia tehdään jatkossa toisin. En todellakaan tiedä.

Mutta kyllä Bregman mielenkiintoisen kirjan on kirjoittanut, vaikka tarkastelee talouden maailmaa kovin erillään politiikasta (tämä on yleinen ongelma monilla nuoremman polven kirjoittajilla; politiikan keskeistä roolia päätösten tekemisissä on vaikea myöntää). Bregmanilla on neljä perusteesiä, joista jokainen nostaa ensikuulemalla perusporvarin karvat pystyyn: (1) riittävä perustulo eli sitä ilmaista rahaa vastikkeetta, (2) työajan radikaali vähentäminen, (3) verotuksen uudistaminen ottamalla myös rikkaiden rahat sen piiriin ja (4) rajojen avaaminen eli myös ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuminen.

Bregman on kaivanut mielenkiintoisia historiallisia faktoja osoittamaan, että oli pienestä kiinni, ettei Richard Nixon kaikista maailman ihmisistä käynnistänyt Yhdysvalloissa perustulokokeilua 1960-luvulla. Hän valitettavasti kuunteli neuvonantajia, jotka valehtelivat hänelle historiallisten kokeilujen tuloksista (joista osaa oli myös tulkittu systemaattisesti virheellisesti) ja lopulta Nixon säikähti. Bregman osoittaa varsin vakuuttavasti, että kaikissa kokeiluissa ilmaisen rahan jakaminen on ollut järkevää politiikkaa, joka on - oikeistolaisen ideologisesta näkökulmasta - paradoksaalisesti lisännyt yhteisen rahan määrää synnyttämällä suuret säästöt toisaalla. Köyhyys ei ole muuta kuin rahan puutetta. Useimmat köyhyyteen liittyvät ongelmat ratkeavat rahalla.

* * *

Työajan vähentämisen ikuisen utopian Bregman sitoo toisaalta automaatioon ja robotiikkaan, toisaalta ihmisen psykofyysiseen todellisuuteen. Näyttää vääjäämättömältä, että koneet vievät valtaosan ihmisen perinteisistä työpaikoista. Toisaalta on todistettu, että ihmisen työn tuottavuus heikkenee jyrkästi työajan pidentyessä ja stressin kasvaessa. Kapitalistin, joka haluaa palkkatyöläisistään maksimaalisen tehon, ei kannata näännyttää heitä (paitsi maissa, joissa ihmisarvoa ei tunnusteta) vaan optimoida työaika, käytännössä vähentää sitä. Monissa tapauksissa tehokkainta on jakaa työ kahdelle ihmiselle, ei suinkaan teettää yhdellä kahden töitä.

Ajatus verotuksen kohdistamisesta rikkaisiin on perinteisesti ollut oikeistoa ja vasemmistoa jyrkimmin jakava vallihauta. Silkan itsekkään ahneuden lisäksi oikeisto perustelee rikkaitten verohelpotuksia sillä, että rikkaita on niin vähän, ettei heitä "kannata" verottaa. Tämä on tietenkin valhe, jonka ymmärtää valheeksi jo siitä, että kourallinen miehiä omistaa yhtä paljon varallisuutta kuin pari miljardia maailman köyhintä. Tehokkaimmaksi tavaksi kerätä rahaa köyhille jaettavaksi Bregman toteaa transaktioveron. Otetaan yhteiskunnan haltuun pieni siivu jokaisesta keinottelurahan liikkeestä. Yksittäisen tapahtuman tasolla summa on pieni, mutta koska siirtoja tehdään koko ajan valtavia määriä, pienelläkin osuudella olisi merkittävä rooli. Transaktiovero olisi hieno juttu kaikille muille paitsi sille 1 %:n rikkaimmalle osalle ja heidän juoksupojilleen.

Ehkä yllättävin osuus Bregmanin tekstissä liittyy rajoihin. Hän pyrkii osoittamaan, että kaikkien kannalta ja pitkällä tähtäimellä ainoa keino tasoittaa markkinatalouden synnyttämät epätasa-arvon kasautumat on avata rajat eli antaa ihmisten liikkua ja antaa köyhempien maiden tuotteiden vapaasti kilpailla rikkaitten markkinoilla (tämä on yksi suurimpia vaiettuja salaisuuksia; rikkaat maat käyvät koko ajan julmaa taloussotaa pitääkseen köyhät maat köyhinä ja estääkseen niiden synnyttämän kilpailun). Toki myös Bregman toteaa, ettei rajoja voi avata kertaheitolla. Mutta hän osoittaa, ettei hyvä muuten voi jakautua tasa-arvoisesti. Vaihtoehtona on heikoille julmien, fasistisesti johdettujen suljettujen yhteiskuntien käpertyminen kukin itseensä (Bergman ei mainitse Trumpia, mutta ajatus on ilmeinen).

* * *

Bregman on utopian tavoittelun saarnamies. Hän käyttää paljon tilaa siteeraten viisaita lauseita jo kuolleilta ajattelijoilta, joilla oli kyky ajatella myös sitä, mikä ei tuntunut realistiselta. Bregman tuntuu ajattelevan, että utopiaa ei voi tavoittaa, mutta sitä voi ja sitä pitää koko ajan tavoitella. Tässä tarkoituksessa hän on varannut kirjan loppuun tilaa osiolle, jossa hän määrittelee itsensä poliittiselle kentälle jonkinlaiseksi edistykselliseksi oikeistolaiseksi, jota kiukuttaa perinteisen vasemmiston muuttuminen häviäjäsosialistiseksi. 

Bregman haukkuu (eurooppalaiset) vasemmistopuolueet siitä, että ne ovat luopuneet utopioiden tavoittelusta ja radikaaleista aloitteista sen jälkeen, kun työväenliike onnistui erityisesti Pohjois-Euroopassa rakentamaan toisen maailmansodan jälkeen toimivan hyvinvointivaltion. Bergman sättii häviäjäsosialisteja näköalattomuudesta ja aloitekyvyttömyydestä, kentän jättämisestä toisaalta populisteille, toisaalta markkinaliberalisteille, jotka ovat käyttäneet ilomielin saamansa tilaisuuden purkaa hyvinvointivaltio niin palasiksi kuin mahdollista.  Bergman ei puhu puolueille, mutta viesti on silti aika selvä. Porvaristo ei itsestään taivu, se on on taivutettava kannattamaan uusia ideoita, joilla maailma pelastaa.

Bregman on hämmentävä tapaus. Hän ihailee Hayekia ja Friedmania, mutta haluaa muuttaa ryöstökapitalismin kommunistiseksi utopiaksi (tietenkin ilman kommunismin käsitettä). Yhdysvalloissa häntä todennäköisesti pidetäänkin pahimmanlaatuisena "kommunistina", jonka teesien seuraaminen tuhoaisi ainakin rikkaimpien vapauden. Siinäpä se. Bregman ei näe mitään oikeutusta sille, että kapitalismin luomat rikkaudet jakautuvat niin epätasaisesti kuin ne nyt jakautuvat. Hänellä on resepti ja usko siihen, että se pelastettu maailma on reilun markkinatalouden maailma, vaikka se voisi Marxin silmin näyttäytyä pikemminkin toteutuneena kommunismina.