Kohti aitoa vihervasemmistoa?

Kuten kaikki tiedämme, räyhäralfoikeisto käyttää mielellään termiä "vihervassari" kenestä tahansa, joka esittää jotain järkevää ympäristön tai tavallisen kansalaisen puolesta. Termillä ei todellisuudessa ole sinänsä mitään kielteistä latausta tuon räyhäjoukon ulkopuolella, mutta eivät välttämättä kaikki vihreät ja vasemmistolaisetkaan halua termiä käyttää tai sen sisältämää ajatusta tai tavoitetta kohden kulkea.

Oletan, että juuri tämän takia on Marja Pulkkinen kirjoittanut pamflettinsa Vihreiden vastahistoria (Into 2019). Pulkkinen on pitkän linjan vihreä, joka on toiminut Ylen Ykkösen ja Vihreän Langan toimittajana. Pulkkinen on halunnut haastaa vihreiden ikiaikaisen sloganin "emme ole vasemmistoa emmekä oikeistoa, olemme edellä" järjellisyyden tänä päivänä. Pulkkisen perusteesi on, että Vihreät on todellisuudessa vasemmistolaisempi kuin mitä sen johdosta ja linjauksista voisi päätellä. Pulkkinen ei ainoastaan halua tätä tunnustettavaksi, vaan tavoittelee saman tien aitoa vihervasemmistoa eli vihreiden ja (ei-kommunistisen) vasemmiston liittoutumista.

Tartuin tähän kirjaseen sillä vakaumuksella, että Vihreät on pohjimmiltaan antivasemmistolainen liike, jonka virallinen ohjelma silti on varsin lähellä Vasemmistoliiton nykyistä linjaa, oli jo ehkä Arhinmäen aikana, mutta ei sitä ennen. Pulkkinen ei sinänsä kiistä sitä, että Vihreiden perustajia yhdistää hyvin pitkälle vasemmistopuolueiden rakenteeseen ja ideologioihin liittyvä antipatia ja että johtajisto on tavannut olla jäsenistöä oikeistolaisempaa. Pulkkinen ei silti hyväksy väitteitä Vihreistä Kokoomuksen puisto-osastona ja onnistuu aika hyvin näkemyksensä myös perustelemaan. Joudun tarkistamaan näkemyksiäni.

* * *

Vihreiden vastahistoria on pamfletiksi yllättävänkin "kiltti", ajoittain jopa vähän kuivakka historiikki, jota värittävät puolueen ideologien sitaatit (paikoin aika pitkätkin). Pulkkinen ei selvästikään halua rikkoa välejään ja hävittää siltoja, koska hän haluaa rakentaa Vihreistä nykyistä selkeämmin vasemmistolaisen puolueen - joko ilman tai yhdessä vasemmiston kanssa. Kirjan lopussa on "Punavihreän tulevaisuuden manifesti", mutta ainakin näin esitettynä ja muotoiltuna se jää vähän hämäräksi, etten sanoisi "akateemiseksi". Lisäiskevyys olisi tehnyt hyvää - vai pitäisikö suoraan todeta, että annosta agitpropia manifesti olisi kyllä kaivannut?

Kun Pulkkinen siteeraa paljon Osmo Soininvaaraa ja jättää muut tunnetut vihreät jokseenkin äänettömiksi, voi päätellä hänen pitävän puoluettaan lähinnä Soininvaaran luomuksena, hyvässä ja pahassa. Tätä näkemystä tukee kirjan loppuun ehtinyt pika-analyysi Touko Aallon lyhyestä puheenjohtajataipaleesta. Pulkkisen näkemyksen mukaan Aalto oli Soininvaaran kasvatti ja mentoroima, mikä tässä tapauksessa ei ole suoranainen kehu. Toisaalta Pulkkinen ei pyri nostamaan oikeastaan ketään puolueen vasemmalle kallellaan olevista punavihreää manifestia toteuttamaan. Hän kyllä mainitsee Outi Alanko-Kahiluodon vain myönteisissä yhteyksissä, mutta siihen asia jää.

Vaikuttaa siltä, ettei Pulkkinen katso ajan olevan vielä kypsä selkeän radikaaleille aloitteille, vaan tyytyy alustamaan niitä. Vihreiden toimintaa vasemmalta seurannut lukee Pulkkisen analyysiä ja arvioita nyökytellen, vaikka voikin ihmetellä Vihreiden ilmeistä jähmeyttä asian edessä. Mutta niin se taitaa olla, että ajatus isojen puolueiden lähentymisestä ja liittoutumisesta hirvittää puolueiden johtoihmisiä ja organisaattoreita aina ja kaikkialla. Sitä ei kukaan voi silti kiistää, etteikö Pulkkinen tarjoaisi aineksia, joilla voi päästä vaikka kuinka pitkälle.

* * *

Olen itse vuosikymmeniä ihmetellyt ja päivitellyt suomalaisen vasemmiston kyvyttömyyttä käyttää vaalijärjestelmämme tarjoamaa mahdollisuutta lisätä voimaa ainakin teknisellä liittoutumisella. Kyllä se porvaripuolellakin on ollut nihkeää, mutta eihän demareitten periaatteellisessa vasemmistotorjunnassa ole mitään järkeä, kun ei ole mitään periaatteellista syytä epäillä, että vaaliliitto sataisi vain toisen laariin eikä ollenkaan omaan. SKDL:n sisäisen taistelun aikana kyllä tapahtui sitä, että ääniä keskittämällä saatiin "oma" ehdokas vaalipiirissä enemmistönä olleen porukan ykkösehdokkaan ohi, mutta sitä tapahtui molempiin suuntiin.

Nykypäivänä äänestäjien taktinen ohjaileminen on varmaan vaikeampaa ja on vaikea keksiä järkeviä syitä epäillä, että esimerkiksi SDP:n ja Vasemmiston vaaliliitto hyödyttäisi vain toista. Vihreät on kieltämättä vähän monimutkaisempi tapaus, koska osa sen jäsenistä ei kuuna päivänä halua olla missään tapauksessa minkään vasemmiston kanssa tekemisissä. Vasemmalla on varmasti samaa epäluuloa Vihreitä kohtaan. Tarvittaisiin siis erittäin pontevaa ja yksituumaista johdattelua, johon puolueitten nykyjohdosta ei taida olla. Ehkä jos Vihreitten johtoon nousisi joku vasemmistosuuntautunut nainen, yhteistyö Li Anderssonin karismaattisesti johtaman Vasemmistoliiton kanssa voisi luistaa hyvinkin.

Entä koko vasemmisto? Onko tänä päivänä ja Sipilän ryöstökapitalistisen hallituksen raunioita katsellessa mitään järkevää syytä pitää kiinni ikiaikaisista kaunoista ja tekosyistä, joilla torjutaan jopa teknisinkin vaaliyhteistyö? Minusta ei ole, kaikki syyt ovat tekosyitä. En tarkoita, että puolueet olisivat ideologisesti kaikesta samaa mieltä. Mutta aika harvassa ovat todellisuudessa ne asiat, joista esimerkiksi Vasemmiston ja SKP:n välillä vallitsee aidosti erilainen näkemys. Historia on raskas, mutta eikö juuri siitä irtautuminen olisi konkreettista työtä tavallisen kansalaisen elämän parantamiseksi? Eivätkös kaikki vasemmistopuolueet ole juuri sitä varten olemassa?