Kuten tekstejäni pidempään seuranneet hyvin tietävät, suhtaudun Euroopan unioniin kriittisesti. EU:ssa on vakava demokratiavaje, jota federalistit eli liittovaltiota havittelevat käyttävät vipunaan. EU on myös järkyttävän byrokraattinen tuhlari, kansainvälisessä politiikassa häpeällisesti käyttäytyvät opportunisti ja kohtuuttomasti suurimman eli Saksan ympärillä pyörivä lahjusautomaatti. EU:n ideassa on toki myös paljon kannatettavia puolia, kuten pyrkimys sitoa hyvin erimieliset valtiot jonkinlaiseen tolkkuun yhteistoimintaan. Kokonaistase on mielestäni silti miinuksella.
En ole suhtautunut Ison-Britannian erohankkeeseen eli brexitiin erityisen kiihkeästi. Lähinnä olen ajatellut, että onpa siinä joka tapauksessa federalisteille miettimistä ja idealisteille vastattavaksi kysymys, miksi ihmeessä jotkut haluavat paratiisista pois. David Cameronin päätös neuvoa-antavastakin kansanäänestyksestä oli suuri yllätys. Moiseen riskipeliin en olisi odottanut konservatiivien johtajan lähtevän. Kun tulos selvisi, olin korkeintaan vahingoniloinen (federalistit ja idealistit). Toisaalta niukka, mutta kiistaton enemmistö äänestäneistä halusi brexitiä. Kyllä kansalaisten tahtoa on syytä kuunnella.
Mieleni alkoi muuttua, kun olin katsonut Benedict Cumberbatchin tähdittämän fiktiivisen, mutta tosipohjaisen elokuvan Brexit : The Uncivil War (Toby Haynes, 2019). Elokuva kertoo niistä keinoista, joilla etukäteen altavastaajaksi arveltu Vote leave! -kampanja käänsi kansanäänestyksen voitokseen. Kaksi seikkaa sai minut miettimään koko vyyhteä uudelleen. Ensinnäkin se populistinen valehtelu, jonka varaan brexitiä ajavien kampanja pitkälle rakentui, oli poikkeuksellisen häikäilemätöntä. Ainahan politiikassa on valehdeltu, mutta jotenkin brexit-valehtelu oli ihan omaa luokkaansa. Toisaalta Cumberbatchin näyttelemän kampanjapäällikkö Dominic Cummingsin ilmeisesti ensimmäistä kertaa ainakin brittien vaalihistoriassa soveltama personoitu some-kampanjointi tuotti niin suuren ennen nukkuneiden äänten keskittymän brexitin puolelle, että syntyi mielikuva vaalituloksen manipuloinnista, vaikka mitään lakia ei rikottukaan.
* * *
En ole muuttanut näkemystäni EU:sta, mutta olen muuttanut näkemystäni siitä, edustiko kansanäänestys riittävästi brittien todellista kantaa EU-jäsenyyteen. Ratkaisevan työnnön pohtia koko kuviota uudelleen tarjosi Boris Johnsonin nousu konservatiivien johtoon. Kriittiset brittiäänet kysyivät nopeasti tämän valinnan jälkeen, mahtaako brexitin päätarkoitus olla ero EU:sta vai olisiko kysymys vielä paljon syvällisemmästä brittiyhteiskunnan perusteiden horjuttamisesta eli ns. shokkipolitiikasta. Brexitin takana on hyvin erilaisia ihmisiä, mutta johdonmukaisimmin ja raivokkaimmin brexitiä vaikka ilman sopimusta ajaneet edustavat lähinnä pientä upporikkaitten ryhmää. Sille on yhdentekevää, kuuluuko Iso-Britannia EU:hun, koska rahalla saa ja isolla rahalla pääsee minne tahansa milloin tahansa.
Sen sijaan poliittista valtaa eli äänestäjien valtakirjaa ei isollakaan rahalla välttämättä pysty ostamaan. Theresa Mayn uhkayritys päättyi konservatiivien enemmistön katoamiseen. Mutta rikkaimpia ei kiinnosta parlamentaarinen yhteistyö. Sitä kiinnostaa vain mahdollisuus raivata kaikki rikastumisen esteet, joita jopa jyrkässä luokkayhteiskunnassa kuten Iso-Britannia, on aikojen kuluessa säädetty vähävaraisempien suojaksi. Kun shokkipolitiikkaa edellisen kerran sovellettiin Margaret Thatcherin aikana, tulokset olivat kansalaisille katastrofaalisia, eikä ilmeisesti eliittikään ollut täysin tyytyväinen. Nälkä jäi, vaikka tulonsiirrot vauraille yksityisille olivat sinänsä mittavia.
Mikään ulkopuolinen tutkimus ei ole tainnut todistaa, että brexitissä olisi taloudellisesti mitään järkeä. Vaikka Donald Trump kuinka kehuisi angloamerikkalaista ystävyyttä, tiukan paikan tullen hän on tietenkin America First -mies ja britit saavat nuolla näppösiään. Brexitin todennäköisesti ainoaksi voitoksi jäisi se, että britit voivat ihan itse määritellä, minkävärisillä maahanmuuttajilla teetetään jatkossa työt, joihin britit eivät itse suostu koskemaan. Tullimuurin nouseminen Englannin kanaaliin johtaa luonnollisesti kaupan vähenemiseen EU-maisen kanssa. Miksi tilata levyjä Englannista, jos niistä joutuu maksamaan 20 %:n tullin päälle?
* * *
Koko vuoden 2019 jatkunut brexit-väittely Ison-Britannian parlamentissa on osoittanut kaksi asiaa. Brexitiä ajavat ovat valmiita mihin tahansa ja tämä vahvistaa omassa mielessäni teoriaa siitä, että tavoitteena on roimat tulonsiirrot mahdollistava yhteiskunnallinen shokki, ei kansallisen itsenäisyyden lisääminen. Toisaalta romuttuvan kaksipuoluejärjestelmän toimimattomuus on selvää jokaiselle, joka on seurannut parlamentin hämmentäviä väittelyitä, pikalakeja ja jatkuvia äänestyksiä. Edes puhemies John Bercowin karismaattinen esiintyminen ei ole kyennyt peittämään sitä tosiasiaa, että brexit on ajanut yhteiskunnan kunnolla sekaisin. Sotkua lisäävät Pohjois-Irlanti, itsenäisyyttä haikaileva Skotlanti ja vielä työväenpuolueen kahtiajakautuminen brexitin kohdalla (tosin niin on jakautunut myös konservatiivien leiri).
Lienee turhaa odottaa, että Ison-Britannian vaalilainsäädännöstä poistettaisiin epädemokraattiseksi osoittautunut winner takes all -periaate, joka kannustaa taktikoimaan. Se on luultavasti sekä työväenpuolueen että konservatiivien enemmistölle niin rakas lelu, ettei sopua synny. Karu totuus nimittäin on, että jos käytössä olisi vaikka suomalainen vaalijärjestelmä, kumpikin iso joutuisi aina solmimaan liiton jonkun pienemmän kanssa. Nyt tällaista yhteistyöhön kannustavaa ja työntävää motiivia ei ole, joten pahimmillaan Bercowin poistuttua näyttämöltä vuosi 2020 jatkaa samaa sirkustelua.
Mitä minun mielestäni brittien pitäisi sitten tehdä - siis paitsi uudistaa vaalilainsäädäntönsä? En usko, että parlamenttivaalit ratkaisevat yhtään mitään, kansakunta on niin jakautunut. Mutta uusi kansanäänestys olisi järkevää järjestää. Jos brexit-kanta voittaisi taas, ei kenelläkään olisi mandaattia väittää, ettei se ole äänestäjien enemmistön tahto. Jos EU-kanta voittaisi, se kertoisi, että ensimmäisen äänestyksen tulos heijasti huonosti kansalaisten näkemyksiä. Kaikki tietävät nyt enemmän kuin 2016, joten miksi uusi äänestys olisi "väärin" vuonna 2016 äänestäneitä kohtaan? Vuoden 2020 näkemys vastaisi kansan tuntoja paremmin kuin vuoden 2016 näkemys, oli se sama tai eri.
Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan suurtyö Huipputuloiset : Suomen rikkain promille (Vastapaino 2019) on arvokas lisä siihen suhteellisen vähäiseen informaatioon, jota meillä on kaikkein rikkaimpien ihmisten maailmasta ja maailmankuvasta. Kirja on rakennettu tavalla, joka ei jätä haastatteluun suostuneille mitään keinoa jälkikäteen perääntyä tai selitellä. Tiukka sosiologinen haastattelumetodi, jolla on huolellisesti anonymisoitu jokainen puhuja, takaa sen, ettei kukaan haastatelluista voi väittää, että on tullut vääristellyksi. Asetelmaa korostaa tutkijoiden pysytteleminen taustalla. Vain silloin tällöin he muistuttavat puhujia ja lukijoita siitä, että asioita voi lähestyä muistakin näkökohdista.
Päällimmäiseksi tunteeksi jää silti hämmennys siitä, kuinka stereotyyppisesti, suorastaan latteasti näitten huippurikkaitten enemmistö argumentoi sitä, miksi juuri heidän kuuluu olla rikkaita tai miksi demokratia pitäisi korvata vahvan johtajan hallinnolla. Itselläni heräsi vahva epäilys, että vastaajien joukosta puuttuu kokonaan rikkaimpien terävin kärki, joka ymmärtää oikein hyvin, miten ahneilta paskiaisilta rikkaat väkisinkin tulevat näyttämään, kun saavat vapaasti puhua ja perustella. Siksi oletan, että kohtaamme tässä kirjassa huippurikkaitten kakkoskaartin, sen, joka puhuu puoliksi amerikkaa ("sun täytyy") eikä ymmärrä yhtään peitellä fasistisen ei-demokraattisen päätöksenteon ihailuaan. Fiksuimmat ymmärtävät, ettei rikkaalla ja fiksulla ole mitään tarvetta tulla tällä lailla kuulluksi.
Vaikka haastateltujen joukossa on muutamia, jotka ovat oivaltaneet verotuksen idean ja jotka muutenkin haluavat ottaa huomioon myös ei-rikkaitten ihmisen ihmisarvon, suuri enemmistö puhuu juuri niin ylimielisesti kuin stereotyyppisen odotuksen mukaan voi kuvitella. Se on kirjan selvästi merkittävin pettymys. Huippurikkailla ei ole lainkaan omaperäisiä ajatuksia, ei itsestään eikä yhteiskunnasta. Tietysti voidaan ajatella, että kaikki vastanneet ovat olleet niin ovelia, että ovat antaneet sovitun mallin mukaisen vastauksen, joka ei paljasta mitään uutta. Todennäköisempää kuitenkin on, että tässä on menty taitavasti viritettyyn ansaan ja naps!
* * *
Haastatteluista piirtyvä kuva kolmesta huippurikkaitten joukosta (perijät, yrittäjät, johtajat) ei todellakaan sisällä suuria yllätyksiä. Perijät ovat odotetun vanhoillisia, yrittäjät odotetun vimmaisia ja johtajat odotetun laskelmoivia. Kantola ja Kuusela eivät jostain syystä ole kyselleet puoluekantaa, mutta näkemysten äärimmäinen oikeistolaisuus ei jää epäselväksi, vaikka moni korostaakin täydellistä poliittista passiivisuuttaan. Jossain määrin mielenkiintoista on, ettei rikkaitten oikeistolaisuus ole niinkään perinteistä kokoomuslaista lajia, vaan muistuttaa Yhdysvaltain vanhoillisten ultrarikkaitten sanastoa (tosin ilman uskontoa, josta ei kirjassa puhuta mitään).
Rikkaat näkevät taustastaan riippumatta vaivaa esiintyäkseen julkisuudessa ei-rikkaina, korostaakseen motiiviensa moraalista kestävyyttä ja omaa itsenäisyyttään suhteessa rahaan. Vain muutama yrittäjä myöntää suoraan olevansa ahne, perso rahalle. Useimmat eivät halua myöntää olevansa itsekkäitä ja että ajavat vain omaa etuaan myös silloin, kun puhuvat "Suomen" edusta. Erityisesti perijöitten julistama lojaalius perheen varallisuuden säilyttämisen tavoitteelle kuulostaa ajoittain epäuskottavalta, vaikka voi totta ollakin. Mutta yhteistä kaikille on tietoisuus siitä, että Suomessa ei edelleenkään kannata rikkaudellaan leveillä. Rikkaat siedetään, mutta ei heidän elvistelyään. Joten Suomen rikkaat eivät elvistele, vaan esittävät vaatimatonta.
Huippurikkaitten tyytymättömyyden määrä on häkellyttävä siihen nähden, ettei heistä kellään ole huolta maallisesta mammonasta. Huippurikkaat eivät todellakaan ole tyytyväisiä. Sen lisäksi, että useimmat vaativat saada entistäkin suuremman osan kakusta, melkein kaikki osoittavat syyllistävän sormensa niin klisheisesti kuin mahdollista: laiskat työttömät ja sossun luukulla käyvät, julkishallinnon ja -palveluiden kaikki "tehottomat" ja "tarpeettomat" työntekijät ja tietenkin "kateelliset". On vaikea päätyä muuhun kuin että rikastuminen tekee ihmisestä todella onnettoman ja tyytymättömän.
* * *
Rikkaitten kotkotus "hirvittävää" verotusta vastaan ei ole yllätys, vaikka rikkain promille maksaakin noin 42 miljardin vuotuisesta veropotista vain runsaan miljardin. Rikkaitten verokapinointi on moraalisesti yhtä kestävää kuin heidän tukensa "verosuunnittelulle" ja muihin maihin muuttamiselle, ettei verottaja "veisi kaikkea". Todellisuudessa rikkaimmat ovat rikastuneet nopeammin kuin vähän vähemmän rikkaat ja tärkein syy on pääomatulojen keveä verotus. Maailman rikkaimman eli Warren Buffettin toteamus siitä, että hänen veroprosenttinsa on pienempi kuin hänen sihteerillään, on Suomessakin täyttä totta niillä, jotka ovat siirtyneet ansiotuloista pääomatuloihin.
Rikkaimpien liki koominen marina kakunjaon eli verotuksen "epäoikeudenmukaisuudesta" menee vielä viihteenä, mutta se kuva, jonka kirja piirtää rikkaimpien vaikutusvallasta ja viehtymyksestä vahvan johtajan hallintomalliin, on kaikkea muuta kuin huvittava. Vaikka osa haastatelluista korostaa, ettei ole missään tekemisissä poliittisen järjestelmän kanssa, monet kertovat iloisesti ja avoimesti siitä, kuinka heillä on aina puhelinyhteys avoinna päättäjille ja keskeisille virkamiehille. Heitä kuunnellaan ja heidän toiveitaan totellaan. Yksikin kehuu suoraan estäneensä täsmentämättömän, mutta rikkaitten kannalta epämukavan lain voimaantulon.
Lobbauskin tuntuu vielä normaalilta, miksipä ei rikaskin sitä harrastaisi, kun on paljon voitettavana. Mutta useimpien haastateltujen syvä ja suora demokratian halveksunta on kyllä jossain määrin järkyttävää luettavaa. Suomen rikkaimmat vaihtaisivat mielihyvin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden siihen, että asioista päättää vahva johtaja, oletettavasti rikkaimpien edustajien konsultoimana. Tällainen avoimesti epädemokraattinen unelma eliitin yhteiskunnasta, jossa rikkaitten ei tarvitse nöyrtyä ottamaan millään lailla huomioon taviksia, on tuttua dystopiaelokuvien laajasta genrestä. Jäi ihan odottamaan, että joku rikas perijätär ehdottaa "niille työttömille" viritettyä "Nälkäpeliä".
En ole lukenut René Nybergin kirjaa Viimeinen juna Moskovaan (Siltala 2015), mutta saman kustantajan julkaisema "esseekokoelma" Patriarkkoja ja oligarkkeja (2019) herätti uteliaisuuteni, koska otsikko lupasi kahden nyky-Venäjän voimakeskuksen esittelyä. Kirjan luettuani olin kahden vaiheilla, ansaitseeko se ruotimista vai ei. Kokonaisuutena Nybergin kirja on mielestäni lähinnä kiistellyn diplomaatin pyrkimys kertoa asioista tavalla, joka todistaa hänen henkilökohtaisen taitavuutensa, karismansa ja onnistumisensa. Toisaalta Nyberg pystyy kertomaan asioista, joista ei julkisesti yleensä ole puhuttu ja siinä mielessä kirjan ajoittainen kapea-alaisuus on helpompi kestää.
Kirja on sujuvasti kirjoitettu, joskin paikoitellen tulee tunne siitä, että esseemäinen loppuhionta on jäänyt vähemmälle. Kun monet tekstit käsittelevät limittäin samoja asioita, vaikka eri näkökulmasta, on lukijan välillä vaikea hahmottaa, mitä aikakautta milloinkin eletään. Nybergin aiheet eivät kronologioista piittaa, joten lukijan on oltava tarkkana. Joku ehkä pitää kirjan perusominaisuudesta eli tärkeiden henkilöiden nimien loputtomasta luettelemisesta, itselleni se on enemmänkin ärsyttävä piirre. Nyberg ei kehu itse itseään suoraan, mutta hän tulee tehneeksi sen kiertoteitse mainitsemalla kuin sivumennen, kuinka juuri hän pani alulle tai saattoi perille sen ja sen hankkeen. Kirjan keskeinen kerrontatapa on kuvata Nyberg tärkeiden henkilöiden seurassa, joskus isäntänä, joskus arvovieraana. Ehkä asia olisi hiukan vähemmälläkin tullut selväksi.
Nyberg ei juuri tuhlaa tekstiä ihmisiin, joita hän ei arvosta, vaikka muutaman nimellä mainitun venäläisen toimijan haukkuukin. Niinpä koko ykköskaartin muodostavat rikkaat teollisuusjohtajat, joitten alapuolella presidentit, ulkoministerit ja muut vastaavat sekundääriset toimijat puuhastelevat. René Nyberg kokee vahvasti kuuluvansa taloudellisen eliitin maailmaan, vaikka onkin diplomaatti ja siinä työssä solmittua verkostoa hyödyntävä suurliikemiesten lobbausorganisaation johtaja vuoteen 2013. Äitinsä puolelta itsekin juutalainen Nyberg toteaa kuin sivumennen, että merkittävä osa Venäjän oligarkeista on juutalaisia. Tämän voi nimien perusteella muutenkin päätellä, mutta on kiinnostava tieto juuri Nybergin toteamana.
* * *
Nybergin suhde Venäjään ja venäläisyyteen on outo sekoitus viehtymystä, ylenkatsetta ja erottamattomuutta. Se käy selväksi, ettei tavallisen venäläisen elämä ja kohtalo voisi kirjoittajaa vähempää kiinnostaa, mutta hänen suhteensa venäläisiin vallanpitäjiin on selkeästi kaksijakoinen (venäläisestä kulttuurista Nyberg kirjoittaa niin vähän, ettei oikein saa selvää, onko hänellä siihen kiintymystä vai ei; kielitaidosta se ei ainakaan olisi kiinni). Nybergiä kiinnostavat vallan pyramidin huipulla olevat. Jotkut oligarkit saavat erittäin myönteisen käsittelyn, vaikka eivät kaikki.
Kiinnostavin on Nybergin suhde Putiniin, jonka vallan rakentumista hän esseissään tutkailee eri näkökulmista . Huomion arvoista on, että vaikka Nyberg ei Putinia varsinaisesti ihaile, mitään normaalia demonisointia ei esiinny, ei myöskään spekulointia Putinin varallisuudella. Nyberg sanoo suoraan, ettei Venäjä ole diktatuuri, vaikka onkin autoritaarisesti hallittu. Liitteenä olevalla Venäjän rikkaimpien (miesten) listalla Putinin nimeä ei näy, vaikka monet läntiset tutkijat arvioivat Putinin omaisuuden yli 20 miljardiksi dollariksi. Nyberg myöntää realistisesti, että tällä hetkellä Putin hallitsee poliittista näyttämöä ja säätelee myös talousoligarkkien toimivallan rajat. Nyberg myös toistelee, ettei Venäjä ole oikeusvaltio (koska siellä ei ole omaisuudensuojaa), mutta hän hyväksyy Putinin aseman Venäjän maallisena tsaarina.
Kirjassa isohkon osan saava kirkollisten olojen setviminen lienee mielenkiintoista joillekin ihmisille, mutta minusta tämä jakso on pääosin aika pitkästyttävää luettavaa. Olin toivonut Nybergiltä terävää analyysiä patriarkka Kirillin ja Putinin keskinäisestä suhteesta ja vallanjaosta, mutta isomman sijan saa kiistely Moskovan ja Konstantinopolin johtajuudesta. Onhan se moniin asioihin vaikuttanut taistelu, mutta pohjimmiltaan lähinnä uskonnollisia ihmisiä koskettava asia.
* * *
Rivien välistä käy ilmi, että René Nybergin ura diplomaattina on ollut ristiriitainen. Häntä on ollut vaikea asiaperustein sivuuttaa, mutta varovaiseen diplomatiaan tottuneille poliitikoille hänen usein hyvin särmikäs tyylinsä ja kärkäs kielensä on selvästi ollut ongelma. En usko, että Nybergin ideologinen oikeistolaisuus on ollut koskaan este, mutta hänen peittelemätön yläluokkainen ylimielisyytensä on ilmeisesti aika ajoin hiertänyt ja saanut hänen työnantajansa muistuttamaan suurlähettilään perinteisistä velvollisuuksista ja rajoituksista. Kirjan perusteella Nyberg ei pahemmin ole vauhtiaan ohjeiden takia vähentänyt, mutta siirtyi Moskovasta Berliiniin, kun tilaisuus aukeni.
Nybergin kirjan suurin ansio on ehkä siinä, kuinka avoimesti hän kuvaa omaa rooliaan diplomaattina. Todellisuudessa hän on ollut suomalaisen teollisuuden lobbari, joka ei oman kertomuksensa perusteella ole juuri muita asioita saanut työnkuvaansa mahdutettua tai ei pidä niitä maininnan arvoisina. Oikeistolaisista perusarvoista katsottuna tätä voi ehkä pitää selkään taputtelun arvoisena valintana. Hiukan laveammin suurlähettilään roolin näkevä jää turhaan kysymään, millä pontevilla tavoilla Nyberg edisti esimerkiksi kulttuuriin liittyviä asioita.
Todennäköisesti René Nyberg ei itse hahmota kirjasta henkivää alentuvaa asennettaan tavallisiin ihmisiin ja asioihin. Hän on halunnut liikkua siellä, missä isot pojat tekevät päätöksiä miljardeista. Loputtomat viittaukset Erkon ja muitten rapukesteistä voisivat mennä viihteenä, elleivät ne olisi kirjassa selvästikin todistamassa Nybergin tärkeää roolia Suomen ja Venäjän taloudellisissa suhteissa. En pysty arvioimaan, onko kirjasta syntyvä kuva objektiivinen vai hiukan liioiteltu. Se lienee kiistatonta, että René Nyberg on ollut tehokas ja taitava verkostoituja, jonka palveluksille on myös ollut kysyntää. Onko Nybergin osaamista käytetty mihinkään muuhun kuin teollisuusmiljardöörien rikastuttamiseen, se jää pääosin avoimeksi.
Ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokka, entinen Lapin läänin maaherra ja pitkäaikainen keskustapoliitikko, on julkaissut muistiinpanonsa Talvivaaran kaivoksen ympärillä tapahtuneesta loppuvuodesta 2013 lokakuulle 2018. Talvivaaran sisäpiirissä (Otava 2019) ei nimellään viittaa kaivosyhtiöön vaan valtionhallintoon, jonka eri osat joutuivat kriisin eri vaiheissa ottamaan kantaa sekä juridisiin, poliittisiin että eettisiin kysymyksiin. Pokka on omaksunut kertojana liki passiivisen raportoijan roolin, vaikka hän on tietysti jo asemansa takia ollut hyvin keskeinen toimihenkilö omassa ministeriössään. Valinta on ehkä hienovarainen vihje siihen, miten vähäistä roolia valtionhallinnossa ympäristöministeriö näyttelee.
Pokka ei ole kirjoittaja räväkkä, kaukana siitä. Teksti on sujuvaa ja hyvää suomea, mutta joko harkiten tai luonnostaan Pokan tapa kirjoittaa on virkamiesmäisen kuivakkaa ja kaikenlaista dramatiikkaa kaihtava. Tiukka kronologia tukee tätä vaikutelmaa. Poliittiset puolueet häilyvät vain satunnaisesti kuvassa, vaikka Pokka itse on palvellut sekä vihreätä, kokoomuslaista että keskustalaista ministeriä. Pahaa sanaa Pokalla ei ole sanottavana oikein kenestäkään, vaikka välillä voi rivien välistä lukea, etteivät "TEMin miehet" aina ole olleet Pokan mieleen asenteineen ja aatteineen. Mitään omaa kantaa Pokka ei kuitenkaan halua kertoa. Se on ymmärrettävää hänen virka-asemansa näkökulmasta, mutta tietysti epäluonnollista hänen poliitikontaustansa tietäen ja tylsää lukijalle.
Pokan kuvaus siitä, miten valtion virkakoneisto toimii toisaalta kriisitilanteessa, toisaalta poliittisen ohjauksen värin vaihtuessa, on sinänsä kiinnostavaa sille, joka on joskus pohtinut, mitä siellä näkymättömissä koko ajan tapahtuu. Pääosin Pokan kertomus on varsin arkista byrokratian toiminnallista kuvausta, jossa päähenkilöinä ovat ministeriön omat ihmiset. Heistä kirjoittaja käyttää pelkkää etunimeä. Ratkaisu on tavallaan hupaisa, mutta jää silti vähän erikoiseksi tyylikeinoksi. Ei vähiten siksi, että lukijan on tavattoman vaikea muistaa pelkillä etunimillä esiintyvien toimijoiden tarkkaa roolia. Onneksi lopussa on sentään henkilö- ja lyhenneluettelo, molemmat erittäin tarpeellisia. Ei hakemistokaan haitaksi olisi ollut, mutta sellaisiahan Otavan kaltaiset vähävaraiset kustantajat eivät nykyään enää suosi.
* * *
Kertooko Hannele Pokka jotain uutta paljon kalutusta Talvivaarasta? Mielestäni ei, varsinkin kun hän on jättänyt kaikki henkilökohtaiset arviot, huomiot ja tuomiot kokonaan ääneen lausumatta. Itse Talvivaarasta emme opi paljoakaan uutta, mutta sitäkin enemmän siitä, miten yhteistoiminta sujuu tai ei suju eri ministeriöiden välillä tai paikallisen ELY-keskuksen suuntaan. Heti muistiinpanojen alkuun sijoittuu ehkä koko kirjan kiinnostavin kuvaus siitä, kuinka työvoima- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö - siis Hannele Pokan kollega - Erkki Virtanen perustaa ehdottoman salaisen työryhmän Talvivaaran kaivosten ensimmäisten katastrofiuutisten jälkeen. Nämä sisäpiiriläiset - tästä kirjan nimi - joutuvat sitoutumaan täydelliseen vaikenemiseen ankarien seuraamusten uhalla. Salailua tarvittiin siksi, ettei pörssiyhtiön pärjäämisen pitäisi mitenkään kuulua valtionhallinnolle. Kiinnostava yksityiskohta on, ettei ryhmän kokouksista saanut tehdä edes merkintää almanakkaan. Tällainen salailu näyttää valtionhallinnossa olevan muutenkin tapana, kun joskus esityslistalla on vain esittelijän nimi ja "eräs asia".
Teoriassa Pokan kirja kertoo siitä, missä määrin kulloinenkin ministeri päättää asioista, missä määrin hän on virkamiesten ja -naisten ohjailtavissa. Pokka ei asiaa tietysti näin ilmaise, hänelle kulloinenkin ministeri on pomo ja virkakunta hänen palvelijansa. Me muut voimme kuitenkin rauhassa lukea kirjaa myös siitä näkökulmasta, miten helppoa virkakunnan on sabotoida tai edistää ministerin pyrkimyksiä. Vanhan viisauden mukaan ministerit vaihtuvat paljon tiheämpään kuin kansliapäälliköt. Pokkakin ehtii palvella kirjan kattamana aikana neljää ministeriä. Lukijalle ei jää epäselvyyttä siitä, ketkä ministeriössä edustavat jatkuvuutta. Minkä poliittisen näkemyksen mukaista jatkuvuutta, siitä Pokka ei sano mitään.
Myönnän olleeni pettynyt siihen poliittiseen varovaisuuteen, jonka suojasta Pokka kirjansa on tehnyt. Ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, koska hän on edelleen ministeriön kansliapäällikkö, joka ei voi käyttää sananvapautta kuten me tavalliset kansalaiset voisimme. Ratkaisu on kuitenkin turhauttava, koska Pokan pitkän kokemuksen tuottamia näkemyksiä olisi ollut mielenkiintoista lukea. Ehkä hän sitten joskus palaa näihinkin asioihin muistelmissa. Tai sitten ei. Aivan erityisen pettynyt olin siihen, ettei Pokka ole halunnut ollenkaan pohtia perimmäistä kysymystä siitä, annettiinko Pekka Perän perustaa objektiivisesti tarkastellen ympäristönsuojelullisesti erittäin haastava kaivos eettisesti ja juridisesti kestävin perustein, vai oliko kyseessä poliittinen operaatio, jossa Pekka Perän annettiin vedättää koko porukkaa siinä toivossa, että jos hän vaikka onnistuisikin.
* * *
Kirja tarkastelee koko Talvivaara-hanketta siitä ääneen lausumattomasta oletuksesta käsin, että niin Pekka Perä kuin kaikki muutkin perustamista tukeneet olivat liikkeellä vilpittömin ja pyyteettömin aikein. Vaikka Perä sai mitättömän tuomion tiedotusrikoksesta, hän ei kokenut henkilökohtaista konkurssia, vaan ilmeisesti vetäytyi ulkomaille elelemään useamman miljoonan ansainneena. Tavallinen ihminen ei voi käsittää, että kaivosyrityksellä valtavan ympäristöriskin avannut ja realisoinut yrittäjä voi selvitä aiheuttamastaan katastrofista ja veronmaksajille lankeavista satojen miljoonien eurojen laskusta muutamalla henkisellä naarmulla. Hannele Pokkaa tämä puoli asiasta ei ole kiinnostanut ollenkaan tai hän ei ole katsonut voivansa asiasta kirjoittaa.
Kuitenkin koko Talvivaaran ongelma kiteytyy kysymykseen siitä, kenellä on oikeus ja millä ehdoilla käynnistää prosessi, joka voi johtaa ja usein johtaakin ympäristön turmeltumiseen ja vastuullisten katoamiseen. Kaivosteollisuus ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan kovaa bisnestä, jolla pystytään tekemään valtavia voittoja erityisesti silloin, kun yrittäjä voi kuoria voitot ja jättää siivoamisen veronmaksajille. Suomessa ei ole osattu pitää huolta kansallisomaisuudesta, vaan sitä on suorastaan tyrkytetty ulkomaisille valtaajille, joita ei tietenkään kiinnosta mikään muu kuin nopea voitto. Kaivosteollisuudelle ympäristönsuojelu on yhtä läheistä ja tärkeää kuin Perussuomalaisten eduskuntaryhmälle on Suomen islaminuskoisten maahanmuuttajien kotoutuminen.
Talvivaara ja Terrafame ovat symboleita epäonnistuneelle kaivoslainsäädännölle, valvonnalle, lupajärjestelmälle ja elinkeinopolitiikalle. Kaikki voisi olla toisin, jos poliitikot haluaisivat laittaa kaivosyrittäjät kuriin. Sitä halua ei vaan näytä olevan kuin poliittisen kentän vasemmalla laidalla ja osassa Vihreitä. Erityisesti keskustalaisten poliitikkojen rooli Suomen kaivospolitiikassa on ollut räikeän ympäristönsuojelunvastainen, mutta vaikka siitä on kirjoitettu ja tehty elokuvia, mikään ei ole muuttunut. Hannele Pokka on kokenut ja fiksu poliitikko, mutta selkeästi edelleen lojaali omalle puolueelleen. Emme tiedä, minkälaisia eettisiä ongelmia hän kaivospolitiikassa ehkä näkee. Niistä kirjoittaminen olisi ollut palvelus suomalaisille. Se jäi nyt kuitenkin kirjoittamatta.
PS Hannele Pokan kirjan kansi on minusta niin ikävä, että mieluummin laitan mahdollisen lukijan katsomaan Talvivaaran kaivoksen likavesiä.
Twitter on siitä hankala alusta, että vaikka pitäisi seurattavien määrän ja laadun hyvin valikoituna, aina tupsahtaa naaman eteen tviittejä, joissa siteerataan jonkun ikävän ihmisen ikävää tviittiä. Elämähän on paljon leppoisampaa, kun ei tarvitse näitä ikäviä ihmisiä ajatellakaan. Mutta onhan sekin totta, ettei silmiään saa tosiasioilta sulkea. Nämä ikävät ihmiset ovat tosiasioita, jotka eivät katoa ja vaikene, vaikka kuinka yrittäisin unohtaa heidät. Olen harrastanut pääasiassa vain mainostajien blokkaamista, mutta tämän vuoden aikana on muutama jankuttava ikävä tyyppi saanut minulta porttikiellon. Yritän siis kohdata ikävän todellisuuden reippaasti ja muistuttaen itseäni siihen, että vihapuhetta levittävä häirikkökin on ihminen ja hänellä on toimintaansa jokin motiivi.
En nyt puhu sellaisista luojanluomista kuten Teuvo Hakkarainen tai Laura Huhtasaari. Jokainen meistä joutuu pärjäämään niillä eväillä, jotka vanhemmiltaan sai. Jos eväät olivat vähäravinteiset, harvoin se jatkossakaan laadullisesti paranee. Ymmärtämättömyys ei ole rikos, vaikka siitä sopii kohteliaasti huomauttaa (poliitikoksi ruvenneelle toki muissakin äänensävyissä). En usko, että kumpikaan oikeasti tahtoo pahaa meille ei-persuille, vaikka harkitsemattomista puheista voisi jotain muuta päätellä. Jos laitetaan Hakkarainen, Abdul ja Shimon saunan lauteille kaikessa rauhassa vastomaan ja juttelemaan, kavereina ne sieltä ulos tulevat.
Mutta sitten on näitä hyväosaisia, jotka harjoittavat vihapuhetta ja muuta mönjänlevitystä joko silkasta mielihyvästä tai kohtuullista rahallista korvausta vastaan. Näitä Greta Thunbergia päivästä toiseen pilkkaavia setiksiä, näitä lasselehtisiä, timohaapaloita ja muita oikeisto-onkeloisia. Heitä ei voi päästää vastuusta Hakkaraisen ja Huhtasaaren tavoin, kyllä he tietävät tasan tarkkaan olevansa inhottavia ilkimyksiä. Mutta se ei haittaa heitä, koska vihervassarifemakkosuvakkimädättäjän tuohtumus maistuu niin hyvältä ja jonkun Husun puheista saa vaan lisää virtaa lokalinkoon. Kun joku siitä vielä maksaa, miksi ei osaamistaan käyttäisi?
* * *
Ihan erikseen ovat ne ihmiset, jotka eivät kaihda suoraan uhkailla kanssaeläjiä kuriin panolla, tällaiset anoturtiaiset ja juneslokat. Näille pikkunatseille on ominaista rajaton itsevarmuus ja -rakkaus, täydellinen erilaisuuden sietämättömyys ja halu jyrkkään ihmisten arvojärjestykseen, hierarkiaan, jonka huipulla ovat heidän itsensä kaltaiset kovat kundit. Näitä rasismin ja natsismin kanssa pelehtiviä ei tietenkään saa haukkua, kaikkein vähiten rasisteiksi tai natseiksi. Hehän ovat muita parempia, muitten yläpuolella ja siten oikeutettuja yksipuoliseen vihaamiseen. Näille pikkunatseille on ominaista esittää omia fantasioita vastustajan nimissä ja raivota sitten vimmaisesti. Totuutta nämä tyypit eivät voi sietää, jos se vähänkin uhkaa poiketa heidän näkemyksestään. Sen pahempi totuudelle, joutuu sekin kurinpalautuksen kouriin.
Erikoista ja jotenkin ristiriitaista on, että kaikkein häijyimmät julkiset keskustelijat ovat myös kaikkein innokkaimpia uhriutumisen hyödyntäjiä. Uhriutuminen on ollut Perussuomalaisten ydinosaamista alusta alkaen, vain Soinin hillotolppakausi vaimensi sitä. Uhriutuminen on upea poliittisen vaikuttamisen keino. Ei maksa mitään, helppoa kuin paaliheinän teko. Vapauttaa vaihtoehdon esittämisen vastuusta, eihän uhrilta sellaisia voi vaatia. Uhriutumisen huippua on, kun rasisti itkee kädet kohti taivasta kiukusta sen takia, ettei saa vapaasti ja häiritsemättä vihata neekereitä ja musulmaaneja.
Miksi Perussuomalaisten äänestäjät ja kannattajat ovat ensi sijassa vihaisia ja katkeria? Voiko kaiken takana olla Jussi Halla-ahon persoonallinen nuivuus? En itse usko sitä, vaikka osa hänen kannattajistaan käyttää lähinnä myötähäpeää synnyttävää nimitystä "Mestari". Osuvampi termi olisi varmaan "oppimestari". Se ei vaan kuulosta riittävän kunnioittavalta. Olen sen verran eri puolilla Suomea asunut ja liikkunut, että arvelen jotenkin ymmärtäväni logiikkaa, joka saa ihan tavallisen ihmisen äänestämään puoluetta, jonka riveissä saa olla vapaasti rasisti ja äärioikeistolainen.
* * *
Häviäjien puolelle joutunutta ihmistä ei Suomessa ole totuttu kuuntelemaan. Vielä vähemmän halutaan kuulla ja ymmärtää. Timo Soini aikoinaan keksi, ettei äänestäjän mielipiteillä ole väliä, kunhan hän on uskollinen ja luottaa puolueen antamiin lupauksiin sokeasti. Kun Soini sitten pyörähti sinne ministeri-Audin takapenkille läsöttämään, hän menetti saman tien äänestäjiensä enemmistön luottamuksen. Sen jälkeen Halla-ahon tarvitsi vain poimia kypsä sato talteen ja luvata tekevänsä sen, minkä Soini jätti petturimaisesti tekemättä. Soini paljastui ahneeksi oman edun tavoittelijaksi ja tuomio oli selvä.
Eivät PS:n kannattajat luonnostaan mitään natseja tai äärioikeistolaisia ole, vaikka heitäkin siellä on. Nämä ihmiset äänestivät aikaisemmin Keskustaa, SDP:tä, ehkä jopa Vasemmistoliittoa. Mutta eivät kaupunkilaisia Vihreitä tai väärissä asioissa liberaaleja ruotsalaisia. Rasisteja he ovat siinä missä me kaikki muutkin, jotka emme osaa käsitellä ja kohdata erilaisuutta ja uskomme pelottelupropagandaan mieluummin kuin otamme asioista selvää. Arvomaailmaltaan perussuomalaiset ovat varmaan keskimääräistä vanhoillisempia, niitä ihmisiä, joiden mielestä moderni ei ole automaattisesti parempaa kuin perinteinen ja joiden on vaikea käsittää, että ihmiset oikeasti haluavat olla niin erilaisia kuin miltä nykyään näyttää. Todennäköisesti heidän luontosuhteensa on ensi sijassa maaseudun ihmisen pragmaattinen hyödyntämisen ja arvostamisen yhdistelmä. Eikä huonosti hallittuun maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ole uskallettu puhua riittävän avoimesti. Moni asioita sivusta seuraava on täysin ymmällä ja uskoo eniten sitä, joka pelottelee uskottavimmin.
Ne oikeasti ikävät tyypit ovat kaikissa puolueissa vähemmistönä. Ehkä äänekkäänä ja näkyvänä, mutta silti vähemmistönä. Useimmat äänestäjät eivät itse ole häijyjä, jatkuvasti vihaisia ja katkeria. Mutta näitä piirteitä meistä kyllä koko ajan houkutellaan esiin ja varsinkin somen vääristyneessä maailmassa asiat kärjistyvät, koska niitä on niin helppo kärjistää. Kun sitten kohtaa jonkun "pölkkypään" kasvokkain, hän onkin aivan samanlainen ihminen omine toiveineen ja pelkoineen. En voi kiistää ikävien ihmisten olemassaoloa, mutta ei sitä pelkästä äänestyskäyttäytymisestä kannata päätellä. Ihmisestä saa oikean kuvan vain tutustumalla häneen. Vaikka tämä olisi uhriutuva rasisti.
Aina kun uusi Gramexpress ilmestyy, tiedän löytäväni sieltä vähintään yhden jutun, jossa maristaan hyvitysmaksun liian alhaisesta tasosta. Yleensä asialla on kokoomuspoliitikko Lauri Kaira, joka aikaansaavana ihmisenä myös päätoimittaa Gramexpressiä. Tuoreessa numerossa 3/2019 on samalla taajuudella myös Gramexin toimitusjohtaja Ilmo Laevuo. Poikkeuksellisesti Kairan pääkirjoitus kuitenkin iloitsee siitä, miten "Musiikille kuuluu hyvää". Kairan ja Gramexin tuntevat tietysti ymmärtävät, ettei kysymys on siitä musiikista, jota me kuuntelemme ja rakastamme, vaan musiikkibisneksestä, jota useimmat tuntemani ihmiset eivät myönnä rakastavansa.
Kairan mukaan äänitemyynti kasvoi vuodessa 11 %. Tämä oli jo neljäs peräkkäinen kasvuvuosi, kiitos suoratoistopalveluiden, joiden osuus on äänitemarkkinoista jo 85 %. Ahaa, päättelee lukija, CD-levyt ja vinyylit ovat painuneet marginaaliin ja kansalaiset kuuntelevat lähinnä striimiä. Looginen johtopäätös on, että tekijänoikeuslain 12§:n sallima yksityinen kopiointi on väkisinkin pienentynyt merkittävästi. Ainakaan kukaan tuntemani nuori ei harrasta musiikin kotikopiointia, se on meidän vanhojen ukkojen harrastus. Mutta tämä logiikka on Kairan, Laevuon ja heidän edustamansa ääniteteollisuuden näkökulmasta sekä väärä että vaarallinen.
Niinpä ääni kellossa muuttuu oudosti, kun herrat pääsevät puhumaan hyvitysmaksun tasosta, jota Kokoomuksen Petteri Orpon johtama valtiovarainministeriö ei suostunut nostamaan (Kaira hienotunteisesti vaikenee vastuullisen nimestä ja puoluekannasta), mutta jonka laskemisesta demarien Antti Rinteen johtama hallitus suostui ainakin lykkäämään (jälleen Kaira on hienotunteinen ja vaikenee puoluekannoista). 11 miljoonaa vuodessa ei kuitenkaan tyydytä ääniteteollisuuden edusmiehiä, koska enemmänkin voisi saada ja perinteiseen tekijänoikeusmonopolien gangsterityyliin se enempi myös kuuluu teollisuudelle.
* * *
Hyvitysmaksu perustuu oletukseen, että laillinen kotikopiointi on paitsi sivistyksellisesti hyvä asia, taloudellisesti jonkinlaista haittaa bisnekselle aiheuttava oikeus. Kun hyvitysmaksu siirtyi täysin epäoikeudenmukaisesta muistivälineiden pakkoverottamisesta valtion budjettiin, kiistat ovat keskittyneet korvauksen tasoon. Laki lähtee siitä, että hyvitystä maksetaan todellisen haitan perusteella. Opetus- ja kulttuuriministeriö ei ole kuitenkaan ainakaan toistaiseksi lähtenyt tätä haittaa arvioimaan. Myöskään kokoomuslaisella kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosella ei ollut tämän arvion tekemiseen mitään kiirettä, minkä Lauri Kaira taas jättää hienotunteisesti mainitsematta, vaikka moittii muuten kovin sanoin "hallitusta".
Valtiovallan motiivi pysyä passiivisena on selvä. Kun valtio maksaa luovien tekijöiden työstä hyötyvälle teollisuudelle pakkoveroa, sitä tasoa ei ole järkevää asettaa kovin korkealle. Jokainen asiaa pohtinut ymmärtää myös, että mitään eksaktia tapaa selvittää kotikopioinnin laajuutta tai kohdentumista (laki ei enää salli musiikkiteollisuuden hyötyä kotikuvaajien turvakopioinnista) ei ole. Neutraalikin tutkimus joutuu tukeutumaan otantakyselyihin, koska kysymys on yksityisyyden piirissä olevasta toiminnasta. Kun lain 12§ aikoinaan hyväksyttiin, eräänä motiivina oli ymmärrys siitä, ettei kannata kieltää sellaista, minkä tekemistä ei mitenkään voida valvoa tai monitoroida. Tältä osin maailma ei ole muuttunut.
Mutta ilmeiset tosiasiat eivät ole tekijänoikeusteollisuudelle ohittamaton ongelma. Jo vuosikymmenien ajan se on pystynyt tuottamaan uskomattoman tarkkoja lukuja niistä valtavista taloudellisista menetyksistä, joita kotikopiointi muka aiheuttaa. Laevuo asettaa sanansa näin: "Haitan määrä on arvioitavissa tilastotieteellisin menetelmin. Tällainen tutkimus osoittaa haitan olevan euroina noin kaksinkertainen nykyiseen hyvitykseen nähden." (s. 7) Laevuo siis väittää nimeämättömän tilastollisen tutkimuksen perustelevan noin 22 miljoonan euron hyvitysmaksukorvaukset. Kaira ei ole näin vaatimaton. Hän "tietää", että "Viimeiset kaksi vuotta kopiointi on ollut kasvussa. Vuonna 2017 kopioitiin 241 - 261 miljoonaa tiedostoa ja vuonna 2019 jo 275 - 297 miljoonaa tiedostoa." (s. 27) Kumpikaan ei paljasta tiedonlähdettään. Kaira ei myöskään puhu täsmällisesti musiikkitiedostoista. Hän ei myöskään piittaa sellaisesta pienestä sivuseikasta, että vuodesta 2019 oli juttua tehtäessä kulunut vähän yli puolet. Mitäs pienistä, kyllä Gramexissa lukuja riittää.
* * *
Kairan ja Laevuon hätä johtuu siitä, että ääniteteollisuuden valheet eivät enää mene läpi edes Kokoomuksessa, jonka täytyy kuunnella myös keskituloisia veronmaksajia. Pekka ja susi -efekti on lopulta tavoittanut propagandistit, jotka tottuivat hyvinä vuosina lisäämään kaikkiin uhkaaviin lukuihin nollan perään. Kukaan täysjärkinen ei usko, että musiikkitiedostoja kopioitaisiin 250 miljoonaa kappaletta vuodessa, kun 85 % bisneksestä on jo suoratoistoa. Eivät suoratoiston käyttäjät tee kopioita, heillähän on 24/7/365-yhteys palveluihin ja soitin kulkee koko ajan mukana. On aika huvittavaa, että Gramexin sisäisessä kilpailussa Kaira nokittaa reilusti Laevuon 22 miljoonaa ilmoittamalla, että "Taloustutkimuksen eduskunnan valiokunnille esittämän selvityksen mukaan vahinko on noin 32-44 miljoonaa euroa vuodessa." (s. 27)
Haitta - tai Kairan dramaattisemman kielen mukaan "vahinko" - on luonnollisesti suurelta osalta kuvittelua, sitä mafiosomaista ajattelua "se kuuluu minulle". Oman musiikkikirjastonhoitajan arvioni mukaan kuluttajat kopioivat musiikkia nykyään hyvin vähän. Sen vähyyshän yllätti jo 1990-luvulla Teoston silloisen toimitusjohtaja Jaakko Fredmanin, joka teetti asiassa tutkimuksen yhteistyössä musiikkikirjastojen kanssa. Kopiointiin on enää kaksi painavaa syytä: huono saatavuus (rahaa olisi käytetty, jos olisi saatavana) ja varattomuus (olisi ehkä ostettukin, mutta ei ollut rahaa). Kumpikaan ei legitimoi vaatimuksia hyvitysmaksun korottamisesta. Ihmiset eivät vaivaudu välttelemään itselleen tärkeitten asioitten ostamista, koska elintaso on noussut. Se mikä oli vielä 1970-luvulla ehkä totta, on nykyään illuusiota tai tietoista valhetta. Köyhällekin ovat tarjolla Spotifyn ilmaisversio ja YouTuben loputon musiikkitarjonta.
Rinteen & Kulmunin hallitus on jäädyttänyt hyvitysmaksun 11 miljoonan tasolle vuosiksi 2020-2021. Laevuo ja Kaira puhuvat nätisti "työrauhasta" uudistukselle, joka nostaisi hyvitysmaksut vähintään Laevuon tasolle, mutta mieluummin tietysti Kairan 44 miljoonaan. Itse arvelen, että tekijänoikeus- ja musiikkiteollisuus joutuu pettymään. Kansalaismielipide tukee luovien taiteilijoiden työn arvostamista ja korvaamista. Ani harva kuitenkaan hyväksyy sellaista ajattelua, että alan teollisuus on oikeutettu tiettyyn voittoon, oli tuotettu musiikki mitä mönjää tahansa. Niinhän tehdään vain sosialistisissa valtioissa, joissa valtio määrä hintatason. Markkinatalous, jota Kaira ja Laevuo takuuvarmasti muissa yhteyksissä kannattavat, ei vaan ole koskaan kotiutunut musiikkibisnekseen, joka on perusluonteeltaan monopolistista ja mitä ainakin tekijänoikeusrahojen jakamiseen tulee, enemmän Tony Sopranon kuin Jeesuksen näkemysten kannalla.
Ruotsalaisen lääkärin Hans Roslingin (1948 - 2017) kirja Factfulness on ollut globaali bestseller eli myynyt hyvin ympäri maailmaa. Myös Matti Kinnusen suomennos Faktojen maailma : Asiat ovat paremmin kuin luulet (Otava 2018) on ollut ainakin kirjastojen varausjonojen perusteella suosittu ja uteliaisuutta herättänyt opus, itsekin pääsin siihen käsiksi vasta nyt syksyllä 2019. Olen ollut tietoinen Roslingin pääideoista, mutta myös häntä vastaan esitetystä kritiikistä, jonka mukaan hänen datasta tekemänsä tulkinnat näyttävät vain "myönteisiä" tuloksia, ei lainkaan "kielteisiä". Toisin sanoen Roslingia on syytetty ylioptimismista ja valikoivasta tilastojen käytöstä.
Ihmiselle, joka ei ole koskaan pohtinut maailman keskeisiä ongelmia trendin eli kehityksen suunnan näkökulmasta, on ollut erittäin vaikeaa hahmottaa ja uskoa Roslingin perusväittämää, että ihmiskunnan tila on paljon parempi kuin yleensä kuvitellaan. Tilasto tilaston perään todistaa, että ihmisillä ainakin varakkaassa lännessä on järjestelmällisesti kielteisesti vääristynyt kuvan köyhempien olosuhteista. Pitkään kysymyssarjaan osaavat vastata oikein yleensä vain 10-15 % vastaajista, olivatpa nämä asiantuntijoita tai taviksia, kun simpanssi vastaa oikein noin 33 %:n tarkkuudella eli puhtaalla sattumalla yksi oikein kolmesta.
Roslingin kirja muodostuu pitkästä sarjasta oppitunteja, joiden kuluessa hän läpi 10 faktatietoisuuden uhkana olevaa ajattelumme vääristymää. Roslingin lääkkeet ovat pääosin ns. arkijärjen mukaisia kannustaessaan välttämään kiirettä, kuvitelmia vaihtoehdottomuudesta, ennakkoluuloja, vääriä yleistyksiä ja perusteetonta syyttelyä. Oikein kriittistä lukijaa hiukan ärsyttää Roslingin oppimestarimainen metodi ja ehdottomuus, mutta kyllä hänen kritiikkinsä perusteltua on ja kiistatta näemme helposti asiat synkemmin värein kuin mitä YK:n dataan perustuvat tilastot kertovat. Hyvä esimerkki on globaali elinajanodote. Vaihtoehtoina 50, 60 ja 70 vuotta. Vuonna 1973 oikea vastaus olisi ollut 60 vuotta, mutta nyt luku on jo 70 vuotta. Varsinkin koulutusta saaneiden on tätä vaikea uskoa, kuten sitä, että 0-15 -vuotiaita on maailmassa vuonna 2100 samat 2 miljardia kuin nytkin.
* * *
Rosling kurmuuttaa ansiokkaasti meidän neljästasolaisten tietämättömyyttä (hän jakaa maailman alueet kehitystason mukaan alueisiin 1, 2, 3 ja 4), joka perustuu lähinnä älylliseen laiskuuteen (tyydymme vuosikymmeniä vanhoihin tilastoihin ja päivittämättömiin lukuihin) ja alarmistisen viestintämaailman epämääräiseen pelotteluun siitä, kuinka "kaikki" on päin mäntyä. Kirjassa on lukuisia hykerryttäviä esimerkkejä siitä, kuinka besserwisserinä jonne Afrikan maaseudulle matkustava hyvää tarkoittava lääkärinplanttu saa afrikkalaisilta naisilta käytännön esimerkkejä siitä, miten asioista kannattaa puhua. Nelostason ihmisinä meillä olisi mahdollisuus saada kaikki ajantasoinen data ja siitä puserrettu informaatio, mutta ani harva vaivautuu niin tekemään, uskomme mieluummin jonkun propagandistin heittämiä arvioita.
Arvostan myös sitä, miten Rosling on yhdistänyt arkiset kokemukset ja data-analyysin tuottaessaan graafeja havainnollistamaan väitteitään. Meille on tunnetusti helpompaa hahmottaa suhteita kuvina kuin sanoina. Kun näemme "kolmasosaa pienemmän", aivomme tajuavat viestin nopeammin kuin sanoina. Sitä voi tietenkin pohtia, ettei Rosling hyvin yleisen lähdekriittisyyden lisäksi pohdi sitä mahdollisuutta, että myös YK:n datassa voisi olla systemaattista virhetietoa joko tietojen keruun vääristymien takia tai siksi, että hallinnoilla saattaa olla halua suurennella tai vähätellä ongelmia sen mukaan, mikä tuottaa helpoimmin avustusta. YK:n dataan luottaminen on ymmärrettävä ratkaisu, mutta hiukan enemmän kriittisyyttä olisin Roslingilta odottanut.
Rosling ei myöskään edes hipaise sellaisia osatekijöitä kuten maailmankauppa siirtomaavallan jatkeena, korruptio, globaali kapitalismi ja politiikka. Ymmärrän ratkaisun siitä näkökulmasta, että kokonaiskuvaa on ollut pakko pelkistää, jotta sen on voinut ylipäätään piirtää. Tuntuu kuitenkin siltä, Roslingin todistelema edistys syntyy mustasta laatikosta, jonne ei edes vilkaista. Voisi luulla, että valtava kehitys muutamissa vuosikymmenissä vaatisi konkreettisia selityksiä, aikaansaajiensa analyysiä. Sitä Rosling ei kuitenkaan tarjoa. Hänen maailmankuvassaan ihmiset tekevät pohjimmiltaan lähinnä järkeviä, yhteistä hyvää edistäviä ratkaisuja, kunhan se sallitaan ja ollaan kärsivällisiä. Minusta tulkinta on aika sinisilmäinen tai suorastaan ei-pätevä.
* * *
On selvää, että ongelmanratkaisulle on hyvä, jos ihmisten faktatietoisuus kasvaa ja asioita ratkaistaan tosiasioiden, ei pelkästään oletusta ja ennakkoluulojen pohjalta. Voi silti kysyä, missä määrin tällaisen odottaminen on realistista maailmassa, jossa ahneus, oman edun tavoittelu ja eri mieltä olevien tyly kohtelu ovat arkipäivää tasolta 1 tasolle 4. Rosling kiistää olevansa optimisti, hän käyttää itsestään omatekoista ilmaisua "possibilisti". Hän myös nimeää suoraan viisi suurinta uhkaa (globaali pandemia, talousjärjestelmän romahdus, kolmas maailmansota, ilmastonmuutos ja äärimmäinen köyhyys). Rosling ei siis missään tapauksessa ole new age -henkinen hymysuuoptimisti, vaikka haluaakin näyttää lyhyessä ajassa tapahtuneen myönteisen muutoksen.
Itse pidän Roslingin analyysin heikkona kohtana sitä, ettei hän sido sen paremmin ongelmia kuin niiden ratkaisemistakaan vallitsevaan talousjärjestelmään (kapitalismi) ja sitä turvaaviin rakenteisiin (hallinnot, pankkijärjestelmä, poliisi- ja asevoimat). Rosling ei tunnista rakenteellisia eturistiriitoja tai sitä, että eriarvoisuus ja esimerkiksi äärimmäinen köyhyys voisivat olla myös harkitun politiikan seurausta. En tiedä, pitäisikö Roslingin moittia putkinäköisyydestä, mutta aika hyväuskoiselta hänen yhteiskunnallinen analyysinsä näyttää. Esimerkiksi tasojen 1 ja 2 maiden epäreilu kohtelu maailmankaupassa ei tunnu piirtyneen Roslingin ajatteluun millään lailla.
Edellä olevasta kritiikistä huolimatta olen sitä mieltä, että Roslingilla on järkeviä neuvoja, joita noudattamalla esimerkiksi Perussuomalaiset voisi muuttua ihan normaaliksi puolueeksi (tiivis listaus löytyy sivulta 277, sen Halla-ahon bodyguard Putkonenkin jaksaa lukea). Ongelma, josta ei valitettavasti päästä enää kuulemaan Roslingin näkemystä, on monien ihmisten jyrkkä haluttomuus luopua niistä vääristymistä, joita kirjassa luetellaan. Samalla kun osa lukijoista nyökyttelee päätään, osa vain kiihdyttää raivoaan ja muiden syyttelyään. Kaikkia ei ehditty istuttaa Roslingin luentoja kuuntelemaan ja monia pelottaa ajatus siitä, että totuus on vastakkainen omille rakkaille kuvitelmille.
Rosling heittää konkreettisen neuvon sijoittajille, jotka ihmettelevät neljännen tason heikkoa kehitystä. Roslingin mukaan kasvu tulee jatkossa siitä, kun tasoilta 1, 2 ja 3 siirrytään ylemmäs. Siksi ponnistelut kannattaa keskittää Afrikkaan ja Aasiaan, mistä löytyy eniten näitten tasojen valtioita. Tämän neuvon Rosling perustelee erittäin hyvin. Kyllä luotettavaa dataa kannattaa arvostaa ja rakentaa faktat mieluummin datan kuin aivojen tuottaman hämärän oletuskiisselin varaan.
