Epämukavia sanoja

Seuraavasta saatte syyttää tai kiittää suomalaista saunaa, jonka lämmössä nousi mieleen sekä mukavia että epämukavia sanoja. Niitä mukavia, sellaisia kuten vanamo, vunukka tai kardemumma ei pidempään tarvitse pohtia, en minäkään lauteilla. Mutta niitä epämukavia päässä listatessa tulin ajatelleeksi, miten moneen lokeroon nekin voi ryhmitellä. Tai voi ainakin luokitteluun tottunut ja tykästynyt kirjastonhoitaja. Kaikki seuraava on ehdottoman epätieteellistä, subjektiivista, itsekästä ja kritiikin tuolla puolen. Ei siis pidä turhaan provosoitua, jos siltä alkaa tuntua. Mutta aina kannattaa ajatella toisenkin kerran. Varsinkin käyttämiämme sanoja.

Ajatusteni kymi käynnistyi luontevasti sanoista, joita ei mielellään edes kirjoita tai lausu, koska ne ovat niin rumia, totaalisen epäesteettisiä outouksia. Tarkoitan sellaisia sanoja kuten terska, kyrpä ja syyhy. Ajatelkaa, miten nätisti esimerkiksi ruotsalaiset ovat saman asian järjestäneet (ollon/glans, kuk, skabb). Heti huomaa, kummalla kielialueella on pidempi kulttuurihistoria. Soma kysymys "Hur mår ditt ollonet idag?" olisi suomeksi hävittömän ruma lause. Esimerkkisanat antavat myös selvän viitteen siitä, mikä suomen kielessä ei nyt vaan näytä eikä kuulosta kivalta eli r-kirjain toisen konsonantin edellä eikä liian monta y-kirjainta samassa sanassa. Kun konsonantteja on peräti kolme peräkkäin, voi syyttää vain itseään, Mikael Agricolaa tai Elias Lönnrotia, jotka vastaavat useimmista perinteisistä uudissanoista. 60 % Agricolan keksimistä sanoista on edelleen käytössä, vaikka esimerkiksi kyrkästyä (närkästyä) ei jaksanut yleistyä, kuten eivät myöskään Lönnrotin tyhjykkä (nolla), varataivas (sateenvarjo) ja lieke (sähkö).

Esteettisesti epämukavien sanojen esimerkit saattavat antaa olettaa, että se olisi erityisesti sukupuolielinten nimitysten piirre. Näin ei mielestäni kuitenkaan ole, suurin osa alan termeistä on esteettisesti ihan nättejä. Mutta jonkinlaista tehoa tuolla r + konsonantilla lienee aina tavoiteltu, minkä voi huomata maailman tehokkaimmasta kirosanasta perkele. Ei myöskään liene sattumaa, että Yrjö-parka on joutunut antamaan viattoman nimensä myös alatyyliseen käyttöön oksennuksen synonyyminä. Muilta osin en tässä yhteydessä edes hipaise etunimiä, joista moni muukin kuuluu kiistatta epäesteettisten kategoriaan. En edes hipaise, koska yleisluonteisestikin aihetta lähestymällä synnyttää väistämättä pahaa mieltä siellä ja täällä. Miltä se nyt tuntuu äidistä ja isästä, jos joku tuiki tuntematon blogisti herjaa esteettisesti kyseenalaiseksi juuri sen ihanan suvun perinteisen etunimen, joka annettiin myös omalle lapselle. Pyydän siis kaikilta Yrjöiltäkin anteeksi, tuo slangi-ilmaisu ei ole omaa keksintöäni.

* * *

Jos jätämme estetiikan rauhaan, makuasioissa kun niin monella tuppaa olemaan joka tapauksessa huono maku, huomio kääntyy kuin itsestään yhteiskunnallisesti ällöttäviin sanoihin. Tarkoitan tällä sellaisia sanoja, jotka kuullessaan keskivertokansalainen alkaa vilkuilla pakoreittiä ihan varmuuden vuoksi. En siis tarkoita tässä sanoja, joita käytetään tietoisina haukkumasanoina loukkaamisen, ärsyttämisen tai alustavan ilmapiirin tunnustelun merkeissä. Tällaisia ovat esimerkiksi kommari, lahtari, natsipelle, persu, suvakki ja lakupekka, joiden epämukavuus syntyy suurelta osin käyttötarkoituksesta, ei itse sanasta (vaikka "persu" voisi kyllä kuulua myös esteettisesti epämukavien ryhmään, jätin sen pois ihan yleisen suopeuden takia).

Yleisesti epämukavia yhteiskunnallisia sanoja ovat sen sijaan konsultti, pankkiiri, kauppakamari, puhelinmyyjä, verokarhu, influensseri, valtiovarainministeriö, perintätoimisto ja puoluetoimitsija. Vaikka lista on lyhyt ja vain esimerkin omainen, valistunut lukija ymmärtänee asian tälläkin. On siis asioita, joiden nimikin herättää epämukavuutta riippumatta siitä, onko kuulijalla henkilökohtaista riskiä joutua ko. asian tai toimijan kanssa tekemisiin. Näiden sanojen epämukavuus ei myöskään liity siihen, mille kohdalle yhteiskunnallisten toimintojen eettistä asteikkoa niiden edustamat asiat asettuvat. Vaikka toisaalta eräät edellä mainituista lienevät epämukavia juuri siksi, että ne edustavat eettisesti kyseenalaista toimijuutta. Mutta ei siitä tässä enempää, tarkoitus ei ole moittia, vaan listata ja luokitella.

Kolmannen luokan muodostavat sanat, joiden epämukavuus liittyy suoraan siihen, ettemme keskimäärin tiedä ollenkaan, mihin sana liittyy tai miksi sellainen on edes olemassa. Seuraavat esimerkit ovat kuin hiekkarannan jyväsiä, näitä epämukavan omituisia sanoja on loputtoman paljon ja ennen kaikkea niitä keksitään koko ajan lisää. Tässä listassa ei ole mitään logiikkaa, mutta täältä pesee: hulevesi, aarpora, totipotentti, vasomotorinen, eksegeesi, haahkeisillaan, famppuinen, innovatiivisuusvolitiojohtaminen, pöhinä, asiakasrajapinta, likvori, okseri ja matriisiorganisaatio. Tällaisissa sanoissa epämukavaa ei ole se, mitä ne oikeasti tarkoittavat vaan se, ettemme ole varmoja siitä, näytämmekö kaikkien muiden silmissä tosi surkeilta, jos emme tunnista niitä ja hymyile merkitsevästi. Jotkut itse asiassa elävät käyttämällä pääasiassa tällaisia sanoja antaakseen valheellisen mielikuvan käyttäjän ammattitaidosta ja sivistyneisyydestä. Fiksu tietysti kysyy, mitä helevettiä tuo "famppuinen" oikein tarkoittaa. Ei meillä ole mitään velvollisuutta tietää ja muistaa kaikkia maailman sanoja.

* * *

Lopuksi sanat, jotka ovat useimmille meistä epämukavia joko ihan sinänsä tai sitten ainakin omaan persoonaamme yhdistyvinä. Sairauksista sellaisia eivät ole - siis pelkkinä sanoina -  sydäninfarkti, viherkaihi tai solisluun murtuma. Ne ovat asiallisia, kenelle tahansa huonolla onnella osuvia epäonnen iskuja. Mutta kukaan ei halua olla läsnä, kun puhutaan veneerisistä taudeista kuten kuppa, tippuri, klamydia, satiaiset, kondylooma tai HIV. Niitähän on vain "muilla" tai "niillä", ei koskaan "minulla" tai "meillä". Samaan kaukaa mieluiten kierrettäviin sanoihin ja vaivoihin kuuluvat impotenssi, valkovuoto, jo aiemmin mainittu syyhy, täit, peräpukamat ja ilmavaivat. Näitä emme haluaisi kohdata myöskään ammattilaisen eli lääkärin läsnä ollessa, koska toisin kuin asialliset sairaudet, näihin liittyy intiimin nolouden ulottuvuus, jota emme halua vapaaehtoisesti jakaa oikeastaan kenenkään kanssa. Hyvä, jos kestämme niitten olemassaoloa edes yksin.

Sanojen epämukavuudella on edellä pohditun perusteella monimutkaiset syyt, mistään yhdestä sanamaagisesta varjosta ei ole kysymys. Itseäni on usein mietityttänyt, ovatko ikävät asiat saaneet valmiiksi epämukavia nimiä pitämään meitä kaidalla tiellä, vai olemmeko alkaneet mieltää ikävien asioiden nimet epämukaviksi. Onko "kuppa" ollut aina ikävänkaikuinen sana, sillä onhan se saman kuuloinen kuin kuppaus, tuo perin kunniallinen, joskin lääketieteellisesti kyseenalainen perinnetapa luovuttaa verta? Se lienee selvää, ettei kukaan nolostele hienosti vieraskielistä termiä "impotentti" vaan torjunta kohdistuu itse asiaan, jota "sivistyssana" kainosti kuvaa. Yksikään mies ei halua olla julkisesti "impotentti", vaikka se kuulostaa melkein samalta kuin "omnipotentti" ja vaikka Wikipedian artikkeli lupaa, että "Kaikkiaan impotenssin ennuste on varsin hyvä." 

Olen vahvasti sitä mieltä, että vähintä mitä valtiovalta tässä tilanteessa voisi tehdä, on tarjota epämukaville sanoille virallinen vaihtoehto. En tässä ryhdy tekemään asiaa valmistelevan komitean työtä tarpeettomaksi, mutta heitän muutaman esimerkin siitä, millaisia sananmuunnokset voisivat olla. Poimin ne myös pahimmasta päästä, missä helpotuskin olisi ehkä suurin ("konsultin" vaihto "paskanjauhajaksi" ei ehkä muuttaisi maailmaa yhtään paremmaksi). Joten ehdotan, että jatkossa terska = kikkelinpampula,  kuppa = tuusannuuska ja impotenssi = nukkuneenrukous. Tällä linjalla inhimillisen elämän mukavuus kohenee (toki vain suomenkielisten piirissä, mutta se kai lienee tärkeintä?) ja yleinen ärtymys vähenee. Rohkenen toivoa, että tällä olisi myös esimerkin rooli keväällä uhkaavien eduskuntavaalikeskusteluiden henkevöittämiselle. Aina voi ainakin yrittää puhua niin kuin kivasti!

Mukautuvat aivot

David Eagleman on aivotutkija, jolta on aiemmin suomennettu Aivot - ihmisen tarina (Atena 2018). Nyt on meille käännetty (Nina Mäki-Kihniä, sujuvasti ja moitteettomasti) teos Aivojen äänetön tarina (Atena 2022), joka monessakin suhteessa jatkaa edellisen teoksen linjoilla. Nyt on pääroolissa aivojen omalaatuinen joustavuus tai mukautuvuus, jolle Eagleman on antanut myyntinimen livewired. Termi viittaa siihen, kuinka aivojen tärkein ominaisuus on jatkuva muutos ympäristön (hyvin laajasti ymmärrettynä) tarjoamien impulssien ja syötteen perusteella. Kirja tarjoaakin paljon esimerkkejä siitä, kuinka vanhentunut ja väärä perinteinen käsitys aivoista staattisena tietokoneena on. Eaglemanilla on tapausesimerkkejä ihmisistä, joiden aivojen tai aistien katoamisen olisi pitänyt johtaa katastrofiin, mutta sen sijaan aivot ovatkin mukautuneet, siirtäneet tuhoutuneen osan tehtävät muille ja korjannut järjestelmän jos ei ihan ennalleen, niin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Eagleman korostaa myös sitä, että aivot eivät ole geenien tuotos. Geenit antavat vain peruspalikat ja itse muovautuvuuden, kaikki muu riippuu syötteestä, joka aivoihin kantautuu eli ympäristöstä. Vaikka Eagleman ei asiaa näin sano, hän torjuu pontevasti näkemykset, joiden mukaan aivot ovat jossain vaiheessa valmis ja lopullinen kokonaisuus. Hän kyllä puhuu paljon "ovien sulkeutumisesta" eli siitä, kuinka esimerkiksi kielen oppiminen on pienelle lapselle helppoa (aivojen muovautuvuus on siltä osin äärimmillään), mutta helppous katoaa iän myötä ja "ovia sulkeutuu". Ei oppimiselta sinänsä, vaan siltä erityiseltä joustavuudelta, jonka ansiosta ihminen, jonka on opittava valtava määrä asioita, normaalisti siitä urakasta myös selviytyy. Ovet sulkeutuvat myös jostain mielekkäästä syystä, esimerkiksi siksi, että vakaus on monissa ominaisuuksissa hyödyllinen piirre. Aivot eivät aiheuta kantajalleen harmia ilman hyvää syytä.

Eaglemanin tyyliin kuuluu myös heittää lukijalle tulevaisuuteen sijoittuvia näkymiä, joille hän osoittaa nykypäivästä alkavan tien. Eräs tällainen on kyky paitsi korjata vaurioituneita perinteisiä aisteja kuten kuuloa ja näköä (monet Eaglemanin tapauskertomukset ovat hyvin lähellä tieteistarinointia), myös mahdollisuus rakentaa aivoihin kokonaan uusia aisteja, kuten kyky nähdä infrapunan alueella, havaita magneettikentät ja huomata radioaktiivinen säteily. Nämä ovat useimmiten kykyjä, jotka jo löytyvät joltain eläimeltä, vaikka ei juuri ihmiseltä. Eagleman kuitenkin lupaa, että tarjolla voi olla myös aisteja, joita ei Maan eliökunnassa tällä hetkellä esiinny ja joita emme osaa oikein edes kuvitella. Lukijan vastuulle jää ratkaista, painaako hän tällaisen lupauksen muistiinsa vai ei. Skeptinenkin voi olla, Eaglemanin puhetapa ei ole omahyväinen, vaan enemmänkin loputtoman optimistinen.

* * *

Eaglemanilla on myös aivan uusi selitys sille, miksi eliöt nukkuvat. Hänen mukaansa unien näkemistä ei tarvita aivojen "lepäämiseen", vaan se liittyy jatkuvan livewired-tilan synnyttämään aivoalueiden kiistelyyn resursseista, tässä tapauksesta alueesta, joka aivoissa tätä tai tuo asiaa käsittelee. Eaglemanin ajatus on, että unet ovat tarpeen, jotta ihmiselle tärkeä näkökyky ei menetä reviiriään muille aisteille sinä aikana, jolloin nukumme ja näköaistia ei pommiteta minkäänlaisella informaatiolla tai muulla syötteellä. Valitettavasti Eagleman ei laajemmin pohdiskele väittämäänsä vasten sitä tosiasiaa, että kaikki ihmiset nukkuvat keskimäärin saman verran (tämä on karkea yleistys) riippumatta siitä, miten pitkiä yöt ovat (evoluutio ei ole ehtinyt kertoa aivoille keinovalosta, vaan se tuottaa ärsykkeitä siinä missä luonnonvalokin). Kun Enontekiöllä nukutaan makeasti myös yöttömän yön aikana, Eaglemanin idea voinee olla totta vain siinä mielessä, että silmien sulkeminen noin 8 tunniksi on muista syistä välttämätöntä ihmiselle ja sen seurauksena aivot ovat keksineet sisäistä tekemistä tuoksi ajaksi, jolloin silmäluomet ovat kiinni, eikä syötettä tule, vaikka valoa riittäisi.

Samantyyppinen ajatus on taustalla havainnossa, että silmämunan on havaittu liikkuvan koko ajan, vaikka emme kiinnitä itse asiaan mitään huomiota, jotta silmien kautta tuleva signaali virkistyy koko ajan ja kuva pysyy terävänä. Näyttää nimittäin olevan niin, että aivot lakkaavat reagoimasta informaatioon, joka ei muutu ollenkaan. Aivot lakkaavat kiinnittämästä huomiota(mme) syötteeseen, joka pysyy samana ja keskittyy muuttuvaan. Tästä seuraa, että ympäristössämme voi olla asioita ja ilmiöitä, joita emme näe sen takia, että ne eivät muutu ollenkaan. Eagleman ei vie tätä ajattelua tämän pidemmälle, mutta lukija voi helposti kuvitella äänen, hajun tai vaikka paineen, jota emme aisteillamme havaitse, koska se on muuttumaton. Muistan ensimmäisen käyntini Valkeakoskella; paikalliset vain naurahtivat nenännyrpistelylleni ja vakuuttivat, että muutaman päivän kuluttua sellunkeiton oheishajua ei enää huomaa.

Eagleman kirjoittaa myös paljon aivoista ennusteita tekevänä järjestelmänä. Aivot ennustavat, korjaavat ennustetta eli mukautuvat ja ennustavat taas uudelleen. Tämä on eräs keskeinen syy siihen, että oli addiktio mitä lajia tahansa rakkaudesta heroiiniin, sillä on tapana väljähtyä niin, että aiemman, korjaamattoman tilan saavuttamiseksi tarvitaan aiempaa voimakkaampaa syötettä. Aivojen kyky ennustaa, korjata ja sopeutua estää ikuisen onnen lähteen rakentamisen. Sama piirre vaikuttaa myös siihen, että suuren taituruuden hintana on melkein aina muun elämän mahdottomuus. Muusikon on päivittäin tarjottava aivojensa motoriikasta vastaaville osille tuoretta syötettä, jotta ne pysyvät elossa ja vireinä. Eagleman väittää suoraan, että neuronit käyvät eloonjäämiskamppailua, jossa syöte on sitä ravintoa ja ase kuolemaa vastaan. Kuulostaa varsin uskottavalta.

* * *

Eaglemanin yhteiskunnallisesti virittynyt puhe on joko tietoisesti hyvin varovaiseksi muotoiltua tai luonnostaan vähän lapsellista (hän kuvaa esimerkiksi Bill Gatesin yksinkertaisesti filantrooppina jättäen kaikki muut upporikkaan vaikuttajan ulottuvuudet käsittelemättä). Sellaisen näkemyksen hän kuitenkin esittää, että lähes kaikki merkittävät keksinnöt tehdään nuorina ja vakaa ympäristö (= vähemmän erilaista syötettä) tuottaa asenteiden tasolla joustamattomia mieliä. Ei hän tätä ajatusta pidemmälle vie, mutta hän näyttää tarkoittavan, että kannattaa toimia, kun aivojen ovet ovat vielä ammollaan kaikkiin suuntiin, eikä pidä ihmetellä sitä, että ympäristössä, missä mikään ei koskaan muutu, myös ihmiset ovat jähmeitä, vanhoillisia ja muutosta vastustavia. Edellä mainittu ovien sulkeutuminen näyttää nimittäin olevan lopullinen tapahtuma, siltä osin aivot eivät muovaudu loputtomasti. Suljettu ovi pysyy kiinni, eikä avaimia ole.

Eaglemanin livewired-aivot ovat hyvin antihauras järjestelmä, mutta eivät ne mielivaltaisesti toimi. Aivot sopeutuvat syötteeseen eli sillä on merkitystä, missä ympäristössä aivot elävät. Aivot pystyvät hyödyntämään mitä tahansa informaatiota, joten aivojen omistaja voi vaikuttaa siihen, mitä hyödynnetään, mitä ei. Aivot ovat pitkälle kehosta riippumattomat, koska ne mukautuvat ohjaamaan sitä kehoa, johon ne kuuluvat (takajaloista halvaantunut koira oppii elämään iloisena kaksikätisenä hyvin nopeasti). Aivot maljassa on täysin mahdollinen vaihtoehto, jos monipuolisen syötteen virta on turvattu. Aivot jakavat resursseja sen mukaan, onko asialla merkitystä omistajalleen vai ei. On turha odottaa, että ihminen oppii soittamaan viulua vain siksi, että aivot kykenevät siihen. Aivot pitää ensin motivoida, sitten vasta niiltä voi odottaa omistautumista.

Eagleman muistuttaa myös siitä, että muistamme enemmän tai vähemmän pysyvästi sellaisen informaation, joka tuntuu olevan pysyvää, muuttumatonta. Lapsena kuultu ja laulettu pysyy aivojen kätköissä, vaikka dementia tuhoaa lähimuistin. Syötteen laji ja laatu vaikuttaa siihen, miten joustaviksi aivojen alueet päätyvät. Mukautuvuus ei johdu minkään "hyväntahtoisuudesta", vaan aika raadollisesti järjestelmän eri osien välisestä reviiri- ja henkiinjäämistaistelusta. Emme vain huomaa tätä, koska se tapahtuu aivojen sisällä nousematta tietoisuuteemme. Aivojen kaikki alueet janoavat dataa ja informaatiota. Käsityksemme kaikesta perustuu malliin, jonka aivot rakentavat saamansa syötteen perusteella. Jos tässä mallissa jokin ennuste on väärä, mallia korjataan ja aivot sopeutuvat uuteen, korjattuun malliin. Tämä jatkuu siihen asti, kunnes aivoja ruokkiva keho väsähtää ja kuolee pois. Emme ymmärrä olla kiitollisia aivojen työstä, mutta syytä kyllä olisi. Se tuntuisi olevan Eaglemaninkin viesti rivien välissä.

 

Kipu

Noustessani taas kerran keskellä yötä kävelemään lievittääkseni jalkaterässä sykkivää neuropaattista kipua, yritin muistella, milloin viimeksi on ollut aika, jolloin elämässä ei ollut mitään kroonista kipua. En muistanut, joten joudun olettamaan, että joskus lapsena tai ainakin nuorena. Kipu on ihmisen alituinen seuralainen, eikä se johdu pelkästään siitä, että elämme biologisesti vanhemmiksi kuin mihin evoluutio on ehtinyt meidät muovata. Kutsumme kivuksi aistimusta, joka on yhtä aikaa ihmisen paras ystävä ja synkin vihollinen. Ilman kivun tunnetta emme osaisi varoa riittävästi olemassaololle ja terveydelle haitallisia asioita kuten tulikuumia liesiä, leikkaavia teriä ja syövyttäviä aineita. Silti useimmat meistä ovat luultavasti sitä mieltä, että henkilökohtaisesti koettua kipua voisi olla paljon vähemmän kuin mitä sitä on. Kipu on monimutkainen asia sekä aistimuksena että evoluution kehitelmänä.

Kipu on oletettavasti elintärkeä aistimus, muuten se olisi haipunut vuosituhansien aikana. Emme tosin voi tietää, onko ihmislajin olemassaolon aikana tapahtunut kipuaistimuksessa muutoksia. Se on mahdollista, mutta ei todennäköistä. Ympäristömme on näennäisesti radikaalisti muuttunut, mutta osa ihmisistä elää edelleen kuten me kaikki tuhansia vuosia sitten, joten on järkevää olettaa, että esivanhempamme aistivat kipua kuten mekin. Muistan lapsuuden Villiin Länteen sijoitetut tarinat ja sen pelonsekaisen kunnioituksen, jolla suhtauduin tarinoiden intiaanisotureihin, jotka olivat käytännössä immuuneja kivulle tai kykenivät torjumaan luonnolliset reaktiot eli vääntelehtimisen, huutamisen ja syvän ahdistuksen. Noissa kirjoissa annettiin ymmärtää, että "alkukantaiset ihmiset" kestävät kipua paremmin kuin me nykyihmiset. Rivien välissä – mistä en tuolloin osannut löytää mitään – annettiin ymmärtää, että ei-valkoiset rodut ovat jotenkin lähempänä eläimiä, jotka eivät nekään näytä pahemmin kärsivän kivusta.

Molemmat ajatukset ovat tietysti silkkaa rasismia ja huonon omantunnon torjumista. Kaikilla ihmisillä on periaatteessa sama biologinen hermostojärjestelmä, jonka yksi viestintätapa on kipuaistimus, joka turvaa nopean reaktion vaarallisessa tilanteessa. Yksilöitten välillä toki on suuria eroja siinä, miten kipuun reagoi. Hyvin pieni ihmisryhmä kärsii synnynnäisestä kyvyttömyydestä tuntea kipua (CIPA, congenital insensitivity to pain with anhidrosis). Nämä ihmiset eivät myöskään tunnista kuumaa ja kylmää, eivätkä he yleensä myöskään hikoile. Lienee myös mahdollista "karaista" itseään eli opetella sietämään kipua keskimääräistä paremmin. Näinhän esimerkiksi monet urheilijat joutuvat tekemään päästäkseen huipputuloksiin. Aivotutkimusten mukaan naiset välttelevät kipua miehiä enemmän, koska he ovat sille herkempiä. Ero ei kuitenkaan ole yhtä merkittävä kuin yksilöiden välillä löytyvä ero, joka on ilmeisesti osittain geeneistä, osittain ympäristöstä johtuvaa. Vaikuttaa myös siltä, että osa meistä on "erityisherkkiä" ja reagoivat myös kipuun keskimääräistä enemmän. Toisaalta on vahvaa näyttöä siitä, että ihminen voi heikentää kipuaistimusta tietoisella keskittymisellä. 

* * *

Harkittu julmuus eli halu tuottaa toiselle ihmiselle tai eläimelle sietämätöntä kipua on yksi vaikeimmin käsitettävistä piirteistä ihmisessä. Tiede osaa selittää ilmiön osittain (sadisti on kyvytön myötäelämiseen eli empatiaan eikä ahdistu kivun tuottamisesta muille), mutta uskoakseni vain osittain. Tiedämme, että monet ihmiset syyllistyvät säännöllisesti harkittuun ja tietoiseen kivun tuottamiseen erityisesti eläimille (tehotuottajat, kalastajat, metsästäjät, jopa usein lemmikinpitäjätkin) mutta myös muille ihmisille (väkivaltaurheilu, humalatappelijat, raivostunut väkivalta jne.). Kyvyttömyys empatiaan ei ole sama asia kuin toisen kivusta nauttiminen, mikä kuitenkin on sadismin ydinasioita vallan tunteen lisäksi. En ajattele, että kaikki eläimiä kaltoin kohtelevat ovat sadismiin taipuvaisia, mutta heidän täytyy kyetä sietämään ajatusta, että he tuottavat toiselle eliölle kipua oman mielihyvän tavoittelun takia. Senhän moderni tiede on jo osoittanut, että kaikki eliöt aistivat kipua ja kokevat sen epämukavana, vaikka emme pysty kovinkaan hienovaraisesti määrittelemään, miten epämukavaa tai stressaavaa eläimen kipu on. Itse uskon, että ainakin keskushermoston omistavilla mitään periaatteellista eroa ei voi olla.

Ei ole uusi ajatus, että henkinen kipu voi olla yhtä traumaattista kuin fyysinenkin. Monet klassiset kidutustavat perustuvat enemmän psyykkiseen stressaamiseen kuin välittömään fyysiseen kipuun. Kivun pelko voi olla voimakkaampi tunne kuin itse kipu. Kynnys tuottaa henkistä kipua näyttää ainakin olevan useimmille meistä alempi kuin aiheuttaa fyysistä kipua. Maailmankirjallisuus on täynnä kuvauksia siitä, kuinka hirvittäviä vaurioita ihmiselle voidaan aiheuttaa ilman ensimmäistäkään fyysistä viiltoa tai pistoa. Esimerkiksi kokemus hylätyksi tulemisesta koetaan helposti yhtä kovana kipuna kuin tulen polte. Eikä pidä paikkaansa väite, ettei haukku haavaa tee. Kyllä se tekee ja haukkuhaava sykkii kipua siinä missä konkreettinenkin viilto. Sananlaskun onkin luultavasti keksinyt ihminen, joka itse haukkuu muita mutta ei ole joutunut saman kohtelun armoille.

Vaikka kipu on yleensä tilapäistä, on olemassa myös kroonista kipua, joka saattaa välillä heikentyä, mutta palaa aina takaisin. Usein sanotaan, että krooniseen kipuun on pakko tottua. Tämä on osittain totta, eihän kroonisesta kivusta kärsivällä muuta vaihtoehtoa yleensä ole. Mutta siitä ei seuraa, ettei kivulla olisi kroonisenakin jatkuvaa vaikutusta. Se muuttaa ihmistä ja pahimmillaan se muuttaa ihmisen aivan toiseksi. Kovimmat kivut, joihin ei löydy helpotusta edes modernin lääketieteen kaapeista, voivat johtaa ihmisen mieluummin surmaamaan itsensä kuin kärsimään. Kipu on välttämätöntä, mutta ei se jalosta ihmistä eikä kaikkeen kipuun totu. Moista voi väittää vain ihminen, jolla ei koskaan ole ollut ns. sietämättömän kivun kokemusta. Se krooninen kipu voi sitä paitsi olla myös psyykkistä laatua, ja juuri niihin voi olla vaikea löytää edes tilapäistä lievittäjää.

* * *

Eläinten maailmassa ei ole lääkkeitä, ei myöskään kipua lievittäviä. Siksi eläin julistaa harvoin kipuaan kovalla äänellä. Se ei hyödytä, vaan lähinnä väsyttää ja lisää kipua. Jokainen lemmikinomistaja joutuu yleensä kokemaan sen ahdistuksen, joka välittyy kipua kokevan eläimen olemuksesta, vaikka eläin vain kyhjöttää jossain suojaisan tuntuisessa sopessa. Ihmisen omassa maailmassa huudetaan, lapsesta lähtien, kun kipu tulee, kun kipu ei katoa ja kun lievittävää lääkettä ei riittävän nopeasti ole saatavilla. Nykyään on muodikasta syyllistää kipulääkkeitä runsaasti käyttäviä ihmisiä "medikalisaatiosta" ja suositella heille lääkkeettömiä keinoja kuten itsesuggestiota ja mietiskelyä. Itse en lähtisi syyllistämään kovinkaan herkästi. Toki on tapauksia, joissa ihminen popsii buranaa täysin turhaan, vain tavan ja luulosairauden takia. Mutta yleensä kivun lievittäminen tai poistaminen on niin tärkeätä ihmisen mielenterveydelle ja toimintakyvylle, ettei saarnaaminen auta. Kun kova migreenikohtaus iskee, mikä tahansa oloa helpottava keino on tervetullut. Kipulääkkeeksi kelpaa mikä tahansa, jolla on vaikutusta.

Toisaalta on totta, että kipu on joskus suhteellista ja keskittyminen johonkin aivan muuhun – pakosta tai omasta tahdosta – saattaa hävittää kovankin kipuaistimuksen pitkäksi ajaksi. Selitys on tietysti siinä, että kipu ei materiaa vaan aivojen tulkinta joistakin aistimuksista ja viesteistä. Kipua ei ole ilman aivoja, mutta siitä ei valitettavasti seuraa, että kipua olisi helppo hallita ja ohjailla. Neuropaattisen kivut – joiden todellista aiheuttajaa ei yleensä tiedetä – saattavat kadota kokonaan vain siksi, että aivot keskittyvät johonkin täysin muuhun. Minulla on tästä omakohtaista kokemusta, kuten myös siitä, miten kipu hyökkää esiin heti, kun antaa aivoillensa luvan tai käskyn pelätä kivun ilmaantumista. Omalla neuropatiallani on sellainen piirre, että se herättää kivun tunteita esimerkiksi vain siksi, että näen korkeanpaikankammoa eli akrofobiaa aiheuttavan kuvan, filmin tai tilanteen. Reaktio on uskomattoman välitön ja väistämätön, koska aivot eivät tällaisissa asioissa hidastele.

Voiko kovaakin kipua hallita (tai hillitä) tahdon voimalla, siis itsesuggestiolla? Olen taipuvainen uskomaan, että jossain määrin voi, mutta ei mielin määrin eikä kuka tahansa milloin ja missä tahansa. Olen kokeillut itsesuggestiota monta kertaa elämäni aikana (ja oikeat lääkärit ja hoitajat tietysti miljoona kertaa useammin) ja uskallan väittää, että joskus se tosiaan toimii. Mutta on myös kipuja, jotka tuntuvat olevan kaikenlaisen itselääkinnän ulottumattomissa. Jostain syystä näitä esiintyy paljon selässä ja muissa ihmiskehoa pystyssä pitävissä rakenteissa. Itse evoluutio siinä varmaan varmistelee, ettei ihminen yritä vakuuttaa itseään siitä, että säpäleiksi menneellä sääriluulla kävelee hyvinkin kymmenen kilometriä upottavassa lumessa tai suossa, kuten toimintaelokuvissa toistuvasti kävellään. Mutta varsinkin kaikenlaiset neurologiset kivut lienevät suggestiolla tavoitettavissa, vaikka eivät poistettavissa. Siksi suggestiota kannattaa aina edes kokeilla. Se ei maksa kuin vaivan.

Suomen ja Hitlerin Saksan salasuhde

Yleisradion tuottama ohjelmasarja Natsi-Saksa ja Suomi (toimittajat Kai Byman ja Hannu Sokala, tuottaja Hanna Hakala, vastaava toimittaja Jouko Jokinen) on ristiriitainen kokemus. Sen peruseetos on asiallinen ja kannatettava eli pyrkimys valottaa Suomen ja Hitlerin johtaman Saksan välistä suhdetta toisen maailmansodan vuosina. Tavoitteena on selvästi ollut käsitellä myös sellaisia teemoja, jotka ovat olleet suomalaisille (tai ainakin osalle meistä) kovin arkoja ja lähes tabun asemassa kuten suhtautuminen juutalaisiin, Suur-Suomen rakentaminen Saksan avulla, suomalaiset SS-miehet ja maiden välisen suhteen tosiasiallinen kiinteys ja ideologinen tausta. Tässä tavoitteessa on osittain onnistuttukin, joskin vain osittain ja joissakin täysin riittämättömästi (tämä korostuu SS-miesten tapauksessa). Dokumenttisarjan tyylilaji on korostuneen "asiallinen", etten sanoisi suorastaan akateemisen kuivakka (toimittajat eivät synnytä vaikutelmaa omasta asiantuntemuksesta, he vain johdattelevat puhetta). Ääneen päästetään ehkä hitusen enemmän tabujen rikkojia kuin perinteisen vähättelyn ja vaikenemisen tukijoita. Niin hyvin on kuitenkin sekuntikelloa ja puntaria käytetty, että sarjaa on vaikea syyttää minkään käsittelemänsä aiheen kohdalla yksipuolisista väitteistä. Avoimesti kansallissosialistisen Saksan toimia kiittelevää ja ihailevaa ääntä ei sentään ole mukaan otettu. Kai sellainen nyky-Suomesta olisi löytynyt sekin.

Kun sarjan aihepiiri on itselle suhteellisen tuttu, ohjelman toisteleva ja hiukan opettajamainen rakenne kävi kyllä jossain määrin rasittavaksi ja innosti pikakelaukseen. Mielestäni aineistoa oli myös venytetty keinotekoisesti niin, että toistot karsimalla vajaan kahden tunnin tavara olisi mahtunut reiluun tuntiin. Toisaalta on totta, että katsojien joukossa on toivottavasti ollut myös niitä, joilla ei ole mitään tai edes vääristynyttä käsitystä tapahtumien kulusta ja taustoista, joten ratkaisua voi myös perustella ja puolustaa. Ohjelman kuvamaailma oli kovin kaksijakoinen, kun mustavalkoisen dokumentaarinen filmin (josta luvattoman paljon oli toistoa ja toiston toistoa) tunnelma muuttui haastatteluosuuksissa korostuneen hillittyyn keskusteluun ja vähän väkinäiseen poseeraamiseen "sivistyneissä" kulisseissa. Ääniraita oli miellyttävän rauhallinen, mutta myös aika persoonaton. Perinteinen "aikakauden oma ääniraita" loistaa poissaolollaan.

Ohjelman puhujat jakautuivat oman tulkintani mukaan kolmeen ryhmään. Saksa-suhteen selkeitä kriitikoita ovat tutkija Oula Silvennoinen, VTT ja eversti evp. Pekka Visuri sekä myös tutkija Markku Jokisipilä, joka on joissain muissa yhteyksissä ehkä profiloitunut enemmän Suomen Saksa-politiikkaa "ymmärtävänä". Perinteistä ajattelua ("Suomi ei syyllistynyt muuhun kuin korkeintaan toiveajatteluun") edustavat vähemmän yllättäen Kannuksen kunnanjohtaja, sotatiedon dosentti Jussi Niinistö, joka vähättelee natsisympatioita ja aika yllättäen presidentti Tarja Halonen, joka pitää kiinni erillissotateoriasta kuin olisi ohjelmassa nimeltä mainitsemattoman puoluetoveri Väinö Tannerin kunniaa puolustamassa. Myös sodista kirjoittanut Antti Tuuri näyttäytyy aika vanhakantaisena suomalaisten valintojen ymmärtäjänä. Muut ääneen päässeet (kirjailija Juha Hurme, kirjailija Sirpa Kähkönen ja Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Yaron Nadbornik) puhuvat rakentavasti, mutta myös antamatta eettisesti kestämättömälle aseveljeydelle minkäänlaista oikeutusta.

* * *

Tarkoitukseni ei ole käydä läpi ohjelmasarjan sisältöä tai väittämiä, vaan pohtia lähinnä sitä, miksi Suomen ja Saksan salasuhde on edelleen niin arka asia ja miksi omaa viattomuuttaan ja kansanvaltaisuuttaan korostaneessa Suomessa ei koskaan uskaltauduttu samanlaiseen avoimeen keskusteluun fasismin vaikutuksesta kuin Saksassa. Olimme kuitenkin sodan jälkeen periaatteessa samassa tilanteessa kuin Saksa eli kuuluimme sodan häviäjien joukkoon. Täydeltä Saksaan samaistamiselta meidät pelasti vain se, että Suomi irtautui sodasta ja Hitleristä, kun sodan kello näytti viisi vailla eikä tasan 12 keskiyöllä. Sen sijaan että olisimme nöyrästi myöntäneet häviön ja siihen johtaneen politiikan epäonnistumisen, koko valvontakomission aika kului vastuun välttelyyn. Paasikivi käytännössä pakotti vastaan pyristelevät sotapoliitikot ratkaisuihin, joita Neuvostoliitto piti välttämättöminä ja kieltäytyi keskustelemasta muista vaihtoehdoista. Mutta missä valvontakomissio ei suoraan vaatinut ja määrännyt, Suomi jatkoi samalla linjalla kuin ennen sotaa.

On psykologisesti ymmärrettävää, että hävinnyt on kiukkuinen, kun tarkoitus oli ollut voittaa sota ja hävittää sekä kommunistit että Neuvostoliitto (= lue "ryssät") ja samalla laajentaa Suomen valtion aluetta roimasti Venäjän Karjalan kustannuksella. On silti häkellyttää todeta, että Stalin ei sallinut koskea Mannerheimiin (joka ei meinannut uskoa hyvää onneaan, vaan pakeni varmuuden vuoksi ulkomaille välttyäkseen ikäviltä seurauksilta) ja rääkkäsi Suomea sotakorvauksilla juuri sen verran, että niistä selvittiin ja samalla pakolla luotiin metalliteollisuudelle pohja, jollaista ennen sotia ei ollut. Stalin ei muutenkaan "kostanut" Suomelle jatkosodan hyökkäystä, vaan tyytyi talvisodan rajoihin muutamin muutoksin eli lähinnä Petsamon ja sen myötä Jäämeren yhteyden viemiseen suomalaisilta. Miten Saksan rinnalla sotinut Suomi reagoi? Se kiukutteli jokaisesta valvontakomission määräyksestä, piti Porkkalan vuokrasopimusta kohtuuttomana, takautuvaa sotasyyllisyystuomioistuinta pöyristyttävänä ja vahingossa paljastunutta asekätkentää suomalaisten omana asiana. Samaan aikaan muissa Hitlerin liittolaismaissa teloitettiin vastuullisia ja kaikki fasismiin vivahtavakin sai lähtöpassit. 

Syntyikö Suomessa sellainen mielikuva, että fantasia erillissotaa käyneestä ajopuu-Suomesta olikin täyttä totta ja Suomi itse asiassa voitti sodan, kun armeija hätisteli Saksan Lapin armeijan Norjan puolelle samalla poltetun maan taktiikkaa soveltaneen ex-aseveljen tulipaloja sammutellen? Johtiko Stalinin selittämätön kostonhaluttomuus illuusioon, että näinhän se oikeudenmukaisuuden mukaan pitikin mennä? Että aseveljeydestä Hitlerin tuhoarmeijan kanssa selvitään rahalla, Petsamolla ja vähäisillä vankeustuomioilla johtajilla, jotka vielä todellisuudessa armahdettiin varsin nopeasti ja joiden syyttömyyttä porvarilliset tutkijat ovat todistelleet 2000-luvulle asti väsymättä. Häviö Hitlerin Saksan rinnalla ei johtanut myöskään merkittäviin puhdistuksiin kansallisen eliitin sisällä. Jokunen pieni sanktioluonteinen tehtävienmuutos toteutettiin, natsihenkisimmät professorit siistivät kielenkäyttöään ja kas - kaikki jatkui pian, kuin mitään jatkosotaa ei olisi käytykään.

* * * 

Valkoinen Suomi selvisi jatkosodasta kuin vikkelä koira myllynkivien välistä, minne muualla Euroopassa päätyi natsien kanssa yhteistyötä tehneiden herrojen ja narrien rooli yhteiskunnan johdossa. Suomessa ei päätynyt eikä päättynyt, vaan samat voimat palasivat perusteellisen saunareissun jälkeen taas kansalliseksi eliitiksi. SKDL sai vuoden 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa, vain yhden demareita vähemmän. Vaalitulos säikäytti porvarillisen Suomen, mutta vain säikäytti, SDP sitoutui estämään vasemmiston yhteistyön ja näin sotaa edeltänyt liitto sai jatkoa myös hävityn sodan jälkeen. Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin lakkauttaminen ei sekään osoittautunut vaaralliseksi, koska järjestöjen omaisuus saatiin pelastettua tulevan propagandatoiminnan tueksi. Näennäisesti pidettiin kovaa ääntä kommunistien "vallankaappausyrityksistä", mutta todellisuudessa porvari ja salanatsi nukkuivat melko rauhallisesti, vaikka Ždanov oli vielä hotelli Tornissa maljoja nostelemassa.

Kaikesta edellä toteamastani Natsi-Saksa ja Suomi lähinnä vaikenee. Ohjelma tyytyy esittelemään Suomen Saksa-suhteen eri puolia, mutta ei avaa millään tavalla jälkipyykin pesua, vaikka se on uskoakseni avainasemassa pohdittaessa sitä, millä siteillä Suomi ja Hitlerin Saksa olivat toisissaan kiinni. Siitä, ettei Mannerheim ollut natsi ei nimittäin tule tehdä päätelmää, ettei hänen johtamansa armeija olisi hyvissä ajoin pohjustanut tulevaa yhteistyötä Saksan armeijan kanssa. Suomalaiset upseerit eivät ehkä olleet natseja, mutta tiukkoja oikeistolaisia ja Neuvostoliiton vihollisia joka tapauksessa kaikki. Sillä, mitä propagandakuvissa johtajien kasvoilta on luettavissa tai ei ole, ei ole suurtakaan merkitystä sen rinnalla, miten sotilaat ajattelivat ja toimivat. "Erillissotaa" muka käyvä Suomi salli Saksan miehittää koko Pohjois-Suomen ja synkronoi oman hyökkäyksen täydellisesti Hitlerin hyökkäyksen kanssa toimivaksi.

Miksi tätä ei haluta vieläkään myöntää? Miksi dosentti Jussi Niinistölle ja muille samanhenkisille on niin tärkeää pitää 70 vuotta sitten päättyneen sodan tosiasiat salassa ja vakuutella suomalaisten puhtaita motiiveja, puolustella suomalaisten Waffen-SS-miesten olematonta kunniaa ja Suomen Saksa-suhteen välineellisyyttä? Onko kyse vain siitä, että tosiasiat myöntämällä suomalainen oikeisto joutuisi samalla myöntämään, että se oli innokkaasti valmis tuhoamaan Neuvostoliiton ja sen asukkaat kansanmurhaaja Adolf Hitlerin avulla? Voisiko tämä asia jotenkin nolottaa dosentti Niinistön kaltaisia ihmisiä, joille on tässäkin ohjelmasarjassa tärkeintä vähätellä suomalaisten natsisympatioita? Miksi ei tehdä kuten saksalaiset tekivät: myönsivät syyllisyytensä toisen maailmansodan kauhutekoihin, pyysivät anteeksi ja lupasivat jatkossa tehdä kaikkensa, ettei fasismi nousisi enää koskaan valtaan sen paremmin Saksassa kuin missään muuallakaan? Miksi tämä on mahdotonta Suomessa, vaikka kaikki jatkosotaan syylliset ja useimmat siihen osallistuneet ovat jo kuolleita? Pelkäävätkö valkoisen Suomen jälkeläiset sitä, etteivät ehkä koskaan saa tilaisuutta revanssiin?

Adolf Hitler ja Risto Ryti 1942 (C) SA-kuva

Uiguurit ja kurdit...

Uiguureilla ja kurdeilla on ollut hämmentävän samanlainen kohtalo. Molemmat ovat islaminuskoinen kansa ilman omaa valtiota. Molempiin kohdistuu armoton sorto, jonka kutsuminen kansanmurhan yritykseksi näyttää hyvin perustellulta. Kurdeja sortaa ennen muuta Turkki, uiguureja Kiina. Molempia kansoja syytetään samoista "rikoksista" eli halusta itsenäistyä irti sortavasta valtiosta (sortajien kiellä "separatismista" ja "terrorismista"). Merkittävä ero kurdien ja uiguurien välillä näkyy keinoissa, joilla kokonaista monimiljoonaista kansaa yritetään nujertaa ja hävittää. Turkki käy avointa, päättymätöntä tapposotaa valtioiden rajoista piittaamatta ja oheisvahingoista ja kansainvälisistä tuomioista välittämättä (kurdeja elää myös Syyriassa ja Irakissa). Myöskään Kiina ei piittaa vähääkään siitä, miten muu maailma reagoi. Mutta Kiina on valinnut verisen valtionterrorin sijasta hitaan, täydelliseen valvontaan perustuvan hivuttamisen linjan (toki poliisin brutaalin pamputtamisen kaltaisin maustein).

Tästä Kiinan sodasta uiguureja vastaan kertoo journalisti Geoffrey Cainin kirja Totaalinen poliisivaltio : Tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniin (Atena 2022). Kirja on toisaalta yhteenvetoa ja raportointia pääosin julkisiin dokumentteihin perustuvalla tyylillä. toisaalta muutamien laajoihin haastatteluihin perustuvien elämänkohtaloiden tarinointia. Jälkimmäisten päähenkilönä on uiguurinainen "Maysem", jota edes kiinalaisittain korkea yhteiskunnallinen tausta ja niihin liittyvä suhdeverkosto ei pelastanut joutumasta Kiinan hallinnon brutaalin indoktrinaation eli aivopesun yrityksen kohteeksi. "Maysem" pelastuu äidin ponnisteluiden ja hyvän onnen turvin Turkkiin ja on kirjan päättyessä edelleen pakosalla, mutta periaatteessa vapaana. Monen muun kohdalla tarinat eivät pääty hyvin. 

En osaa sanoa, onko Cainin ratkaisu onnistunut. "Maysemin" ja muutaman muun tarina tuovat kokonaiskuvaan uskottavia yksityiskohtia, mutta toisaalta kokonaisuuden jännite tuntuu katkeavan uudelleen ja uudelleen, koska Cainin huomion toinen pääpaino on suuryrityksissä, maailmanpolitiikassa ja Kiinan poliisivaltiojärjestelmän kehityksessä. Lukija joutuu vaihtamaan orientaatiokulmaansa ehkä turhan tiheään ja monet langanpäät jäävät pikemminkin törröttämään kuin tulevat solmituiksi. Riina Vuokon suomennoksen kontolle tätä ei pidä laittaa, se on asiallinen ja sujuva. Mutta ehkä Cainin journalistitausta painaa turhan paljon, eikä hän ole kyennyt päättämään, onko tekemässä laajaa lehtijuttua vai tietokirjaa. Itse olisin ehkä kuitenkin lukenut mieluummin enemmän taustoihin keskittyvää kirjaa.

* * *

Yksilöiden kohtaama kohtelu on kauhistuttavaa, mutta vielä paljon hyytävämmän kuvan Cain rakentaa Kiinasta kansainvälisenä toimijana. Hän ei tosin avaa kunnolla sitä, missä määrin uiguurien asuttaman Xinjiangin kohtelu on yleistettävissä koko Kiinaan ja sen han-kiinalaiseen enemmistöön. Cain antaa jotenkin ymmärtää, että han-kiinalainen väestö ei tiedä eikä ymmärrä, mitä uiguureille tapahtuu, koska he itse ovat "turvassa". Toisaalta on selvää, ettei Kiina rakenna täydellisen valvonnan järjestelmää (panoptikonia) pelkästään uiguurien takia. Sama järjestelmä koko Kiinan alueelle ulotettuna takaa valtaeliitin vallan säilyttämisen myös muitten uhkatekijöiden edessä. Sitäkään Cain ei oikein hyvin selitä, onko uiguurien synnyttämä haaste poikkeuksellinen ilmiö vai valikoituiko Xinjiang valvontajärjestelmän testialueeksi muista syistä tai peräti sattumalta. Kiinassa on muitakin uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä, mutta kenties uiguurien maantieteellinen sijoittuminen keskellä Kiinan havittelemaa uutta Silkkitietä on koitunut heidän kohtalokseen.

Cainin piirtämää kuvaa ei ole syytä epäillä tendenssimäisesti vääristellyksi, niin hyvin hän on väitteensä dokumentoinut. Ei silti ole varmaa, että tuo kuva sisältää kaiken olennaisen. Myös Cain itse vihjailee siihen suuntaan, että Xinjiangista saatuja kokemuksia tullaan soveltamaan paitsi muualla Kiinassa, mahdollisuuksien mukaan myös Kiinan ulkopuolella. Suurempi ongelma on se, että Cain ei kunnolla analysoi kansalaisten valvonnan tilannetta Kiinan ulkopuolella, ennen muuta Yhdysvalloissa, jonka omien lakien rikkomiseen perustuvan seurannan ja vakoilun Edward Snowden ja Julian Assange paljastivat maailmalle. Vaikka Kiina epäilemättä on muita päättäväisemmin valinnut tylyn dystooppisen tien, ei ole uskottavaa ajatella, että vain Kiinalla on tällaisia pyrkimyksiä. Kaikilla suurvalloilla on aina ollut tarve pitää oma väestönsä kurissa ja nuhteessa, koska suurvalta koostuu yleensä aina heterogeenisista aineksista, joiden yhteiseen "isänmaallisuuteen" ei parane luottaa.

Cain ei peittele lainkaan sitä, että Kiinan valitsema politiikka on ennen muuta presidentti Xi Jinpingin tahto. Kaikki luvut alkavat jollain hänen pahaenteisellä iskulauseellaan. Cain puhuu rutiininomaisesti "kommunismista" ja "kommunisteista", mutta tulee silti kuvanneeksi aivan erityistä järjestelmää, jollaisesta kiihkeimmätkään Gestapon, Stasin tai KGB:n virkailijat eivät olisi voineet uneksiakaan. Kiinan politiikassa on kysymys sekä yksinvaltiudesta, orwellilaisesta uuskielestä ja todellisuuden muokkaamisesta että uusimman tekniikan hyödyntämisestä. Cainin mukaan Kiinan eliitti on tajunnut, että maailman hegemoniaa ei voiteta kaikille tuhoisalla perinteisellä sodalla, vaan alistamalla ensin oma kansa ja sen jälkeen kaikki muutkin tekniikan avulla hoituvalla valvontajärjestelmällä. Kun eliitti tietää (tai ainakin uskoo tietävänsä) jo etukäteen, missä "rikoksia" tulee esiintymään, esimerkiksi kansanmurhasta tulee lähinnä koodareiden ja laitevalmistajien projekti. 

* * *

Onko Kiina nyt astunut tielle, jolla kukaan tai mikään ei aiemmin ole kyennyt tai uskaltanut? Tai onko Xi Jinpingin visiona alistaa ainakin koko Euraasia Kiinan keisarin eli hänen itsensä vallan alle? Vaikka Yhdysvaltain hegemonistisen aseman saavuttaminen on ollut paljolti tykkivenediplomatian sinetöimää, ei pidä vähätellä siihen kytkeytyneen kulttuurisen ja taloudellisen alistamisen merkitystä. Uskon itse, että Kiinassa on luettu ja omaksuttu Kungfutsen ja Sun Yat-senin oppien lisäksi myös Disneyn, Big Pharman ja Big Oilin kootut menestystarinat. Xi Jinping julistaa itse mielellään Kiinan edustavan rauhaa, vakautta ja globaalia hyvinvointia. Vaikka muut ymmärtävät siihen kuuluvan myös ääneen lausumattoman loppuhenkosen "Kiinan johtamassa maailmassa", näyttää melko ilmeiseltä, että Kiina todella satsaa enemmän tekniikkaan kuin aseisiin. Kiinalla on kyllä eniten miehiä armeijassaan, mutta esimerkiksi ydinaseita sillä on vain 350, kun sekä Yhdysvalloilla että Venäjällä niitä on noin 6000 kpl. 

Cainin piirtämä kuva Kiinan kyvystä hakata George Orwellin kuvaama dystopia mennen tullen on melko uskottava. Hän korostaa silti vaikeuksia, joita ns. tekoälyn soveltamisessa ihmisten valvontaan on edelleen olemassa. Ihmisten automaattinen tunnistaminen kasvojen, puheen, kielen jne. perusteella on edennyt valtavasti, mutta tuskin vielä vallanhimoisia johtajia täydellisesti tyydyttävällä tavalla. Cainin mukaan Kiina on edennyt harppauksin, mutta ratkaisemattomia ongelmiakin onneksi edelleen on. Uiguurien näkökulmasta panoptikon saattaa olla jo kauhistuttavan täydellinen, mutta eihän Xi Jinping voi nukkua rauhassa niin kauan kun ei ihmisten ajatuksia pystytä seuraamaan ja niihin puuttumaan. Joka siihen ratkaisun löytää, voi odottaa Kiinan korkeinta kunniamerkkiä. 

Cain kuvaa maailmaa, joka tuntuu individualistiseen eurooppalaiseen kulttuuriin tottuneesta perin oudolta jo sinänsä, ilman uiguureihin kohdistettuja valvontatoimiakin. Vaikka tuntisimme miten tahansa suurta myötätuntoa uiguurien kohtaloa kohtaan, vielä enemmän pelkäämme sitä, että kiinalainen yhteiskuntamalli (jolla ei tietenkään ole mitään tekemistä marxilaisen kommunismin takia, sanottakoon se nyt edes tässä sulkeissa) jonain päivänä ulottuu omaan maailmaamme. Eivät kiinalaiset itsekään tietenkään tahdo keskitysleirillä tai vankilassa elää, mutta Cainin todistuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kollektiivinen, miljardin ihmisen kokoinen huijaus ja valhe on täysin mahdollinen myös han-kiinalaisten keskuudessa. Onton valheellisia iskulauseita toistellaan, eikä kukaan halua leimautua keisarin olemattomien vaatteiden paljastajaksi. Sillä kiinalaisessa sadussa keisarille ei naureta, vaan totuuden kertoja heitetään vankilaan, ellei joku armelias poliisi ammu saman tien hengiltä. Jokainen uiguuri ja kurdi tietää tämän.