Tsemppiä, Meghan!

Suhtaudun ns. kuninkaallisten olemassaoloon vastentahtoisesti alistuen: moisella historiallisella jäänteellä on niin paljon kannattajia, ettei oma jyrkän tasavaltalainen asenteeni sen rinnalla paina mitään. Käytännössä olen, kuin "kuninkaallisia" ei olisi olemassakaan. Aivan samaa voin sanoa siitä roskalehdistön segmentistä, joka elää näistä "kuninkaallisista" kirjoitetuista jutuista, joista osa on julkean myötäkarvaista nuoleskelua, osa vihamielistä ja tympeää öykkäröintiä. Vaikuttaa siltä, ettei noista ihmisparoista voi kirjoittaa asiallisesti ja tyynesti, jos nyt on pakko kirjoittaa ylipäätään. Tämäkään teksti ei ole tyyni, koska minua on ruvennut aktiivisesti raivostuttamaan se rooli, joka "kuninkaallisten" joukkoon syntynyt tai naimakaupan takia joutunut on pakotettu ottamaan. Tarkoitan nyt ennen muuta Meghan Marklea (s. 1981), yhdysvaltalaista näyttelijää, joka sattui rakastumaan brittihoviin kuuluvaan sukunimettömään "prinssi" Harryyn (s. 1984).

En tiedä yhtään mitään kummastakaan, kuten en muistakaan "kuninkaallisista". Tiedän, että he ovat biologisesti aivan samanlaisia ihmisiä kuin me muutkin. Sattuman oikku on kuitenkin ohjannut heidät elämän karsinaan, jollaiseen jotkut ilmeisesti jopa himoitsevat päästä (näin olen ollut ymmärtävinäni ns. naistenlehtien ylläpitämän alakulttuurin syvimmän olemuksen), mutta joka tarkemmin vilkaistessa osoittautuukin viheliäiseksi vankilaksi, jossa karsinaan joutuneen pitäisi loppuelämänsä teeskennellä tyytyväistä ja onnellista. Jos olen oikein ymmärtänyt, "Harryn ja Meghanin" (kulttuuriin kuuluu, että ventovieraistakin voidaan puhua tekoleppoisasti etunimillä, ikään kuin he olisivat pikkulapsia) rikos on ollut se, että he ovat kohteliaasti kieltäytyneet karsinapaikasta ja päättäneet elää sen ulkopuolella, tuli mitä tuli.

Tuoreen uutisen mukaan "Prinssi Harryn ja Meghanin suosio romahti Britanniassa Oprahin haastattelun jälkeen". Tuossa ohjelmassa pariskunta kertoi avoimesti brittihovin aiheuttamasta ahdistuksesta ja perusteli päätöstään jättää se maailma taakseen. Rehellisyys siis palkittiin suosion romahduksella. Oletettavasti siksi, että entiset kannattajat olivat olettaneet, että Harry ja Meghan olivat aiemmin luvanneet viihdyttää heitä kuolemaansa asti ja nyt pettivätkin tuon lupauksen elääkseen tavalla, jonka kokevat itse paremmaksi, myös pienelle lapselleen. Oletettavasti suosio ei olisi "romahtanut", jos pariskunta olisi kiltisti jatkanut teeskentelemistä, kuten Harrya vanhempi William (s. 1982) näyttää olevan valmis tekemään. Tai voihan William roolistaan pitääkin, mistä minä tiedän.

* * *

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä julkisuuteen singottu väite pitää paikkansa, mikä mahdollisesti ei. Olen ymmärtänyt, että Meghan Marklen isä kiukuttelee julkisesti tyttärelleen. Oletettavasti isukki oli ajatellut, että koko sukunsa voisi hyötyä siitä, että Meghan on nainut Sussexin kreivin. Minua ei itse asiassa edes kiinnosta tietää "totuutta" näitten piirien elämästä ja näyttelemisestä. Mutta minua kiinnostaa ihmisen oikeus valita oma elämänsä, ystävänsä, työnsä ja kohtalonsa. Näyttää vahvasti siltä, että koko muu porukka kiukuttelee Harrylle – tai Harryn silmät sokaisseelle Meghanille, mikä lienee se häijympi versio –, koska esityksen uskottavuus kärsii siitä, että joku osoittaa julkisesti keskisormeaan hovielämän eduille ja loistolle.

Tuen siis Meghan Marklea ja Harrya yleisistä ihmisoikeussyistä täysin riippumatta siitä, mitä he muuten tekevät tai ovat tekemättä. Suhtaudun luonnostaan tylysti kaikkiin hovihommiin, mutta jokaiselle sinne sattumalta joutuneella on silti samat ihmisoikeudet kuin kellä tahansa muulla. Eihän vanhempiaan voi valita. Edes oma pyrkimys päästä tuohon piiriin ei poista noita ihmisoikeuksia. Siksi olen jyrkästi sitä mieltä, että tekivät Meghan ja Harry mitä tahansa ratkaisuja, niitä on syytä tukea. Mitä voimakkaammin hovi arvostelee, sitä voimakkaammin pariskuntaa on syytä tukea. Mitä enemmän roskalehdistö haukkuu, sitä voimakkaammin haluan tukea karavaanin kulkua pois hovista.

Ymmärrän toki, että hovin jäsenet ovat itsekin tavallaan uhreja kaikki. Kuningatar Elizabeth II, mitä ilmeisimmin älykäs ja viisas matriarkka, on käyttäytynyt jotenkin pöljää poikaansa (Charles) ja tosikkomaiselta vaikuttavaa pojanpoikaansa (William) fiksummin julkisuudessa. Hän jos kuka ymmärtää, mitä uhrauksia yksilön vapaudelle tällainen "kuninkaallisuus" tarkoittaa. Mutta toisaalta hän onkin jo käytännössä arvostelun yläpuolella ja paradoksaalisesti koko lätin vapain yksilö. Kuningattarella oli varaa pahoitella Meghanin hovissa kokemaa ja välillisesti siten myöntää, että kuvassa on säröjä. Siksi tulkitsen, että Charlie Hebdon tylyssä piirroksessa Meghania polvellaan painava Elizabeth II edustaa hankalasti piirrettävää hovia, ei itseään.

* * *

Voin kuvitella, että jotkut tekstejäni aiemmin lukeneet pyörittävät vähän silmiään ja pohtivat, miksi käytän vaivaa ja heidänkin aikaansa näin vähäisen asian pohtimiseen. Selitän. Kysymyshän ei ole vain Meghanista ja Harrysta. Pääpahis ei ole brittiläinen tai jonkun muun entisen siirtomaavallan koominen "kuninkaallisten" joukkio. Ilman juoruilla ja ilkeydellä elävää lehdistöä maailman "siniveriset" eläisivät omaa elämäänsä kenenkään huomaamatta viimeiseen killinkiin asti. Vain tasaisesti toistuvista "sensaatioista" elävällä lehdistöllä on motiivi lietsoa keinotekoista vihaa ja rakkautta milloin mitäkin "kuninkaallista" tapahtumaa tai tekoa kohtaan. Tällä masentavalla lehdistön osalla on käsissään verta ja loputonta ihmisten ahdistusta, mutta se esittää häikäilemättä olevansa "suuren yleisön asialla" ja "palvelevansa totuutta". Paskanmarjat! 

Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka suuren ihmisjoukon palkat "kuninkaallisiin" kytketyillä sensaatiojutuilla maksetaan. Isossa-Britanniassa sensaatiolehdet ovat määrällisesti aivan eri tasolla kuin Suomessa, jossa tyhjyyttään kumisevia ilkeilylehtiä on vain kourallinen. Myös lainsäädäntö sallii briteille kielenkäytön, josta Suomessa voisi joutua jopa vastuuseen. Kaikkea perustellaan sananvapaudella ja totuuden paljastamisella. Todellisuudessa motiivina on tietysti vain tehdä rahaa sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka eivät voi puolustautua. Tai kun yrittävät puolustautua, kuten Meghan ja Harry, saavat niskaansa tripla-annoksen kuraa, rasismia ja vihaa. Voi kuulla sen onnellisen henkäisyn, kun nämä niljakkeet saivat kuulla Harryn rakastetun olevan "värillinen". Tuplapotti!

On totta, että osa julkkiksista, ehkä myös "kuninkaallisista", on tehnyt roskalehdistön kanssa win win -sopimuksen, joka ohjaa pienen rahavirran julkisuudelle itsensä myyneiden omalle tilille. En silti usko, että hekään ovat siitä erityisen onnellisia. Hyvää julkisuutta voi monikin kaivata ja rakastaa, mutta sinä hetkenä, jona sensaatiolehti hukuttaa uhrinsa rumaan julkisuuteen, kuka tahansa katuu faustista sopimustaan. Aivan varmasti sitä katui monasti Matti Nykänen, joka ei jaksanut tehdä sitä minkä Harry ja Meghan tekivät. Heitä varmasti varoitettiin tulevasta paskamyrskystä, mutta he päättivät sietää mieluummin sen kuin karsinassa teeskentelyn. Minusta se oli kannustuksen arvoinen teko, joten tsemppiä Harry, tsemppiä Meghan!

1930-luvun matkailua

Ken ei ole lukenut kirjoittajapari Ilf & Petrovin pääteoksia 12 tuolia (1928) ja Kultainen vasikka (1931), ei varmaankaan osaa odottaa mitään erityistä tarttuessaan kirjaan Yksikerroksinen Amerikka (1936, suomennos Mika Rassi 2013). Meille Ostap Benderin ihailijoille tämä matkakirja on osittain tuttua tyyliltään, osittain pettymystä, koska kirja on romaaneja asiallisempi, vaikka ei missään tapauksessa tosikkomainen. Joka tapauksessa kyseessä on merkillinen aikamatka 1930-luvun lamasta toipuvaan "Amerikkaan", joka on edelleen avoimesti ja jyrkästi rasistinen, mutta monissa muissa suhteissa Neuvostoliiton kanssa talouden teollistumisen kanssa kilpaileva suurvalta. Kun Ilf & Petrov kiitävät pikkuautolla New Yorkista Los Angelesiin ja takaisin, asialla eivät ole tavanomaiset jenkkituristit, vaan teräväkynäiset kirjailijat suuresta tuntemattomasta, jota brittivakooja Paul Dukes nimesi propagandateoksessaan 1922  "punaisen hämärän maaksi".

Kirjan voi lukea ihan sellaisenaan, mielenkiintoisena silmäyksenä yhteiskuntaan, jota emme luultavasti tunne ja hahmota erityisen hyvin lukuisista elokuvista huolimatta. Täysin ulkopuolelta tulevat uteliaat kirjailijat näkevät vilpittömin silmin asioita, joita kehuvat ja ihailevat, mutta myös tyrmäävää kulttuurittomuutta ja rahan ehdotonta valtaa. Molempia Ilf & Petrov kuvaavat pienen ihmisen näkökulmasta, joka yrittää selvitä päivästä toiseen parempaa tavoitellen, mutta myös kohtaloonsa tyytyen. Parivaljakkoa isännöi ja emännöi pariskunta, jolle on annettu Mr. ja Mrs. Adamsin nimi. Todellisuudessa kyseessä olivat latvialaissyntyinen insinööri Solomon Throne ja hänen autoa kuljettanut puolisonsa Florence Trone, joiden kanssa matkaa taitettiin taskussa kymmeniä ja kymmeniä suosituskirjeitä, joista osa jäi käyttämättä, mutta osa avasi tärkeitä ovia. Dollareita mukana oli niukemmin.

Ilf & Petrov tekivät matkan ainakin periaatteessa Pravda-lehden kirjeenvaihtajina, mutta varmuutta ei ole saatu siihen, oliko heidän matkansa taustalla jokin ylemmän poliittisen tahon suopeus tai suoranainen käsky. Mielenkiintoista on joka tapauksessa, että he saivat Yhdysvalloissa mitä ilmeisimmin varsin suopean vastaanoton, eikä myöhempien aikojen raivoisasta antikommunismista ja Neuvostoliiton mustamaalaamisesta ollut vielä merkkejä ainakaan matkakirjaan merkittäväksi. Matkailijat tapasivat myös suhteellisen tuoreita Venäjältä eri reittejä kulkeutuneita siirtolaisia, joista osa oli vielä ummikkoja. Kultainen vasikka oli julkaistu Yhdysvalloissa pari vuotta ennen matkaa ja mm. kirjailija Upton Sinclair kehui kirjaa estoitta.

* * *

Nykypäivän nuorelle lukijalle Yksikerroksinen Amerikka on varmasti hätkähdyttävää luettavaa, koska Ilf & Petrov kirjoittavat tuon tuostakin niin intiaaneista kuin neekereistäkin. Molemmista kirjoitetaan hyvin myönteisesti ja kolonialistisia tai ainakin rasistisia valkoisten asenteita voimakkaasti kritisoiden. Etenkin vierailu pueblojen luona tekee kirjailijoihin suuren vaikutuksen, koska nämä olivat ensimmäisiä ja ainoita ihmisiä, jotka olivat päättäneet pysyä erillään kaikesta siitä, mitä Yhdysvallat tuohon aikaan tarkoitti eli rahaan perustuvasta kulutusyhteiskunnasta. Kuvauksen yleistettävyyttä on vaikea arvioida, mutta Ilfin & Petrovin intiaanit ovat ylpeitä ja kesyttämättömiä, vaikka kolonialistinen eristäminen oli jo pitkällä. Afrikkalaisperäiseen väestöön kirjailijat suhtautuvat myötätuntoisesti ja solidaarisesti, mutta samalla jotenkin ulkopuolelle jääden. "Neekerin sielua" kirjailijat eivät oikein tavoittaneet.

Vaikka Ilf & Petrov saavat lukijan hymyn useinkin esiin kuvaamalla ironisesti kohtaamiaan merkillisyyksiä, kirjan huumorin keskushahmona on ehdottomasti Mr. Adams, jonka loppumattomasta kiihkeästä uteliaisuudesta ja hajamielisyydestä syntyy katkeamaton virta koomisia tilanteita. Mr. Adamsin elämäntehtävänä on selittää, mitä "Amerikka" on ja mitä se ei ole. Hänen lähtökohtansa on, etteivät Ilf & Petrov voi ymmärtää yhtään mitään (no, no sirs, you don't understand anything!), ellei hän selitä ja selitä ja selitä. Hyvin pitkälle tämä onkin totta, Mr. Adams on kultaa arvokkaampi opas, vaikka unohtaakin rakkaan hattunsa matkan varrella monta kertaa ja lähetyttää niitä paikasta toiseen. Ilman Mr. Adamsia matkustajat olisivat olleet toistuvasti pulassa ja kirja paljon tylsempää luettavaa. Mr. Adams nimittäin on asiantunteva ja kultturelli persoonallisuus koomikon roolistaan huolimatta.

Kohtaamiaan persoonallisuuksiaan Ilf & Petrov eivät juurikaan syvennä. He tapaavat mm. Henry Fordin, josta välittyy hyvin myönteinen mielikuva, vaikka toisaalta tiedetään, että Ford oli jyrkkä antisemiitti ja Ilf oli itse juutalainen. Ilmeisesti aihetta ei sivuttu. On selvää, että vieraille pyrittiin näyttämään kapitalistisen elämäntavan parhaat puolet, mutta silti on sääli, että Ilfin & Petrovin matka oli niin kiireinen kuin oli (yhtenä selityksenä oli Adamsin pariskunnan lapsi, joka piti jättää hoitoon matkan ajaksi). Oikein kukaan kohdatuista yksilöistä ei saa kunnon valaisua, vaikka elämäntarinoita sinänsä riittää. Kirjoittajien suhde kapitalistiseen Amerikkaan on tietenkin lähtökohtaisesti kriittinen, mutta he osaavat kyllä tehdä selvän eron yksilöiden ja järjestelmän välillä.

* * *

Ehkä kiinnostavinta tässä kirjassa on se, miten hyvin se kykenee välittämään sekä Neuvostoliitosta että Yhdysvalloista mielikuvaa tasaisen kehityksen ja rauhallisen elämän tyyssijoina. Todellisuudessahan elettiin Stalinin terroritoimien jyrkän voimistamisen aikaa, eikä hirvittävästä nälkäkatastrofista 1932-1933 ollut kuin muutama vuosi. Izvestija haukkui Ilfin & Petrovin matkakirjan rutiininomaisesti, mutta ilmeisesti se ei kuitenkaan ärsyttänyt Stalinia niin paljon, että hän olisi käynyt henkilökohtaisesti kirjoittajien kimppuun. On vaikea tietää, missä määrin matkailijat ehtivät tunnistaa Yhdysvaltain poliittisia kuohuja lyhyen matkansa aikana, mutta todellisuudessa elettiin voimakasta isolationismin (jota mm. Henry Ford kannatti) ja Hitlerin Saksan voiman leviämiseen reagoimisen välistä taistelua. Se on tuskin ollut Pravdan kirjeenvaihtajille tuntematon asia, vaikka he eivät asiasta puhukaan. Ilf ja Petrov osasivat käyttäytyä aidon diplomaatin tavoin.

Yksikerroksinen Amerikka ei myöskään ole vanhentunut siksi, että sen kapitalismikritiikki olisi ollut yksitotista ja pelkkää propagandaa. Ilf & Petrov jaksavat kyllä moittia yhdysvaltalaisen pikkukaupunkien hengetöntä samankaltaisuutta, Hollywoodin täydellistä tyhjyyttä ja tylsyyttä sekä rahan ansaitsemisen ympärillä pyörivää yleistä eetosta. He eivät vastapainoksi esittele Neuvostoliiton ongelmia, mutta siltikään moitteet eivät tunnu tasapainottomilta tai kohtuuttomilla. Kirjailijat arvostavat Yhdysvaltain tieverkostoa ja autoteollisuuden saavutuksia siinä missä museoiden ja kansallispuistojen erinomaisia esitteitä ja muita palveluita. He eivät ole matkalla Yhdysvaltain vihollisina, vaan kriittisinä kirjeenvaihtajina. Kirjan perusteella heidät myös otettiin vastaan sellaisina, ei pahantahtoisina vakoilijoina.

Vaikka sekä Ilf että Petrov kuolivat pian matkakirjansa julkaisemisen jälkeen, syynä ei ollut Stalin. Ilf eli Ilja Fainzilberg kuoli vuonna 1937 tuberkuloosiin, joka oli jo matkan aikana antanut merkkejä itsestään, vaikka lukijat pidettiin asian ulkopuolella. Petrov eli Jevgeni Katajev kuoli vuonna 1942 saksalaisen hävittäjälentäjän luoteihin palatessaan sotakirjeenvaihtajana Sevastopolista Moskovaan. Kumpikaan ei ehtinyt edes 40 vuoden ikäiseksi. Yksikerroksinen Amerikka ei yksinään olisi tuonut kummallekaan kuolematonta jälkimainetta, kuten Ostap Bender. Mutta mielenkiintoisen ajankuvan ja aikahypyn kirja tarjoaa lukijalle, joka on valmis ajattelemaan ja lukemaan myös rivien välistä.

Hutkitaan, ei tutkita, ei ymmärretä

Havahduin taas kerran siihen, miten vähän aitoa tutkimusta on tehty 1970-luvun poliittisista nuorisoliikkeistä, erityisesti ns. taistolaisuudesta. Kirjoitettu kyllä on, mutta lähinnä poliittisen mustamaalauksen tavoitteella tai oman takinkäännön todisteeksi. Kun äänessä ovat olleet lähinnä poliittiset vastustajat ja leiriä vaihtaneet, teksteistä ei välity kokonaiskuva, vaan kaikelle propagandalle tyypillinen irvikuva. Neutraalia historiantutkimusta aiheesta ei ole tehty ollenkaan, kokonaisesityksestä puhumattakaan. Syitä voi arvailla. Pelottelupropaganda on halpaa, tehosi se tai ei. Jos asioita ruvetaan tutkimaan, hurjimmat tarinat voivat osoittautua keksityiksi. Voisi jopa käydä ilmi, että nuorten kommunistien vaikutusvalta oli todellisuudessa paljon vähäisempi kuin mitä on annettu ymmärtää. Ehkä Pekka Haavistonkin opiskeluongelmien takaa voisi löytyä ihan muita syitä kuin "taistolaisten terrori".

Miksi emme ole itse tutkineet ja selvittäneet asioita? Vastustajien mielestä varmaan siksi, ettemme uskalla, kun totuus pelottaa. Olen asiaa pohtinut paljonkin, enkä omasta puolestani keksi muuta selitystä, kuin ettei neutraali tutkimus kuulu asianosaisille ja tapahtumat ovat vielä aika lähellä. On myös selvää, että meille tekijöille on vaikeaa tarkastella asiaa ulkopuolisen silmin. Omat virheet ja onnistumiset ovat jyväsiä pitkässä jatkumossa, josta muistamme subjektiivisesti erilaisia osasia. Ilman säilyneitä dokumentteja kuten lehtiä ja muita painotuotteita, kirjeenvaihtoja ja valokuvia itseni kaltainen ei muistaisi juuri mitään. Luin pari vuotta sitten ihmeissäni 1973-1974 kirjoittamiani kirjeitä, joissa kerron toisella paikkakunnalla oleskelleelle mielitietylleni arkisia tapahtumia (puhelimet olivat tuohon aikaan köyhälle opiskelijalle kovin harvinainen väline, joten kirjeitä kirjoitettiin). Olin ihmeissäni siitä, että olin unohtanut kirjeistä paljastuvat tavattoman intensiivisen, tapahtumien ja toimien täyttämän elämän lähes kokonaan.

Omalla kohdalla lisäongelman aiheuttaa se, että noilta vuosilta on tavattoman vähän arkea kuvaavia valokuvia. jotka ovat muistilleni tärkeitä virkistäjiä. Mielenosoituksissa ja joukkotapahtumissa joku aina otti kuvia, mutta moinen ei tullut mieleenkään jossain ASS:n Biologian ja maantieteen osaston kokouksessa tai laitoksella liikuttaessa. Elettiin nykyhetkeä niin kiihkeästi, ettei dokumentointi ilmeisesti käynyt kenenkään mielessä. Ei minullakaan, joka myöhemmässä elämässäni olen paljonkin saanut perustella intoani kuvata tätä ja tuota tapahtumaa. Karu tosia on, että valokuvia taistolaisten arjesta on erittäin vähän (tämä on subjektiivinen huomio, mutta pahoin pelkään, että se päätee laajemminkin). Se on sääli ihan yleisemminkin, koska valokuvista voisi välittyä hyvin mm. se tosiasia, että se toiminta oli pääosin ihan arkista kokouksissa ja opintokerhoissa istumista. Osa kyllä myös biletti, mutta esimerkiksi lehtien myynti oli aika tylsää tyrkyttämistä.

* * *

Olen ilmoittanut olevani valmis keskustelemaan kenen tahansa ns. taistolaisuuden kriitikon kanssa noista vuosista ja niiden tapahtumista ja vastaamaan mihin tahansa kysymykseen. Jostain syystä ketään ei ole kiinnostanut. Toimin itse lähinnä perustasolla, olisinko yhtenä vuonna piipahtanut ASS:n johtokunnassa. Mutta mm. edellä mainittujen kirjeiden perusteella olin varsin aktiivinen ruohonjuuritason toimija, minkä varmaan joku tuohon aikaan maantieteen laitoksella opiskellut saattaa muistaakin. ASS:n toiminta oli opintopiirien ulkopuolella lähinnä omalla laitoksella toimimista, osallistumista oman aineistojärjestön tapahtumiin ja oman oppiaineen opetuksen kriittiseen tarkasteluun. Noina vuosina yliopiston sisäinen demokratia oli yksi keskeinen taistelun kohde. Me opiskelijat vaadimme Urho Kekkosen ja Johannes Virolaisen peesissä mies ja ääni -periaatetta (sorry ladies, aika ei ollut vielä kypsä ilmaisulle "henkilö ja ääni"), proffat vastustivat ankarasti ja jyrkästi. Lopulta professorit voittivat ja demokratia jäi unelmaksi. Hävisimme senkin taistelun. 

Vastustajilla on ollut puolen vuosisadan aikana pysyvänä vaatimuksena "anteeksipyyntö" ja "virheiden myöntäminen". Paradoksaalisesti varsinkin oikeistolaidalta on uudestaan ja uudestaan vaadittu toimia, jotka ovat historiasta tuttuja lähinnä Stalinin näytösluonteisista oikeudenkäynneistä. Miksi on ollut Ben Zyskowiczille kumppaneineen niin tärkeätä korostaa poliittisen vastustajan moraalista huonommuutta? Olen itse päätynyt siihen, että tällä jatkuvalla rankutuksella on haluttu saada lopullisesti unohtumaan se nöyrä yhteistyö, jota Suomen porvarilliset puolueen (sisältäen myöhempien aikojen SDP:n) harjoittivat suhteessa Neuvostoliittoon. Sehän oli naapurille paljon tärkeämpää kuin piskuisen ideologisesti luotettavan kommunistien porukan kanssa veljeily. Kun vaaditaan taistolaisten nöyrtymistä ja anteeksipyyntöä, pelätään samalla neutraalin tutkimuksen osoittavan, keiden nöyristely oli yleisesti ottaen tärkeää. Tai miksi ylipäätänsä jollekin vieraalle ja ulkopuoliselle kuuluisi se, miten omat ajatukseni ovat ehkä muuttuneet? Puhukaa vain omasta puolestanne, kiitos.

Olen myös miettinyt paljon väitteitä, että taistolaisilla oli jonkinlainen hegemonia, että taistolaiset terrorisoivat jollain ihmeellisillä keinoilla kaikkia toisin ajattelevia. Luultavasti tässä on kysymys tarpeesta räikeän liioittelun keinoin muuttaa kielteiseksi se tosiasia, että me teimme paljon työtä siellä ruohonjuurten tasolla. Se työ oli välillä oikein menestyksekästä ja sen myötä tavallisten opiskelijoiden tukea löytyi niin paljon, että jopa opettajakunta joutui joskus mobilisoitumaan. (Maantieteen laitoksella oli assistenttina 2019 kuollut Kyösti "Köpi" Laaksonen, intomielinen korkeushyppääjä ja vanhoillisoikeistolainen, "oikeita mielipiteitä" edustanut luonnonmaantieteilijä, jonka leppymätöntä A4-taistelua meitä assilaisia kohtaan laitoksen ilmoitustaululla saattoivat kaikki seurata – tai joutuivat seuraamaan, halusivat tai eivät.) Mutta ei siinä mitään ihmekonsteja ollut käytettävissä, pelkkä puhuttu ja kirjoitettu sana. Voisi ehkä kiteyttää, että taistelu opiskelijoiden sielusta oli kuin 50 kilometrin kävely ilman vesipisteitä. Ehkä tilanne oli jossain valtsikassa hiukan helpompi.

* * *

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että vaikka jotkut vastustajat oikealla hahmottavat asioiden todellisen laidan, heitä ei totuus sellaisenaan (siis historiallisena tutkimuksena) kiinnosta, koska antikommunismi on edelleen aktiivisesti käytetty propagandaväline. Persujen ansiosta se on tosin muuttunut lähinnä hysteeriseksi karnevaaliksi, kun jotkut Laura Huhtasaaren kaltaiset kansankynttilät tuomitsevat kommunismiksi kaiken, mikä poikkeaa persujen äärioikeistoporukan näkemyksistä. Kun kokoomuslaisia haukutaan kommunisteiksi, jotain siitä alkuperäisestä viestistä on selkeästi kadonnut matkalla rikkinäisen puhelimen myötä. Mutta vaikka siis fiksuimmat varmaan ovat analysoineet 1970-luvun liikkeitä ihan oikein, valtaosa noita asioita ylipäätään edes joskus pohtivista on uskoakseni väärien käsitysten vallassa melkein kaikessa, mikä liittyy ns. taistolaisuuteen. Tiivistetysti: taistolaisuus oli mainettaan paljon vähemmän vaikutusvaltainen liike ja ennen muuta se oli eettisesti ja tavoitteiltaan paljon mainettaan parempi. Ei tietenkään virheetön, mutta ei mitenkään muita "virheellisempi".

Yleinen metodologinen virhe on puhua yhdestä monoliittisesta liikkeestä. Sitä se ei todellisuudessa ollut. Opiskelija- ja nuorisoliittolaisten toiminta oli käytännössä hyvin erilaista (tiedän asian, koska toimin molemmissa) ja molemmat poikkesivat varsinaisen SKP:n toiminnasta (molempien leirien). Valtakunnallisesti näkyvä johto oli myös tyystin eri asia kuin me perustason työmuurahaiset. Tapasin Taisto Sinisalon yhden ainoan kerran eräällä kesäleirillä. Ei siinä mitään byrokraattista estettä ollut, mutta toimimme eri maailmoissa. Esimerkiksi rahavirrat (osin sarkastinen ilmaisu) liikkuivat jokseenkin aina alhaalta ylös. Ei meillä ollut mitään mahdollisuutta valvoa, etteivät NKP tai CIA rahoita Sinisaloa tai Saarista. Vanhemmat toverit, joista osa oli osallistunut vuoden 1918 taisteluihin ja jäänyt jollain kurin henkiin, olivat kyllä arvostettuja ja kunnioitettuja myös yliopistolla. Mutta he edustivat maailmaa, joka oli meille opiskelijoille yhtä teoreettinen asia kuin Marx ja Engels. Laululiike ja taiteilijat olivat näkyvä ja vaikutusvaltainen osa taistolaisuutta, mutta ei meistä useimmilla ollut sen kanssa mitään omakohtaista tekemistä seuraamisen lisäksi. Arjen musiikki hoitui yleensä yhteislauluna kitaran säestyksellä. Keskeinen ohjelmisto lähtisi näpeistä edelleen, siis kitaran soinnut.

Meillä autenttisilla 1970-luvun tekijöillä ja myöhempien aikojen ymmärryshaluisilla on yhteinen intressi. Se ei ole salailu, vaikeneminen tai valehteleminen. Sellaiseen ei ole mitään tarvetta. Mutta jos ei tutkita vaan pelkästään hutkitaan, ei myöskään ymmärretä. Subjektiiviset takinkääntökertomukset voivat olla arvokasta aineistoa tutkijalle, mutta ne eivät itsessään ole sitä tutkimusta, jota vailla edelleen olemme. Itse luotan siihen, että nuoremman polven tutkijoista löytyy niitäkin, joita kiinnostaa aidosti tutkia ja kertoa 1970-luvun nuorisopolitiikan tapahtumia. Rahoitusta voi olla vaikea löytää, mutta muistitiedon keräämisellä alkaa olla kiire. Keskeisiä toimijoita on jo menetetty (Sinisalo kuoli jo 2002, SOL:n puheenjohtaja Reijo Kalmakurki 2012) eikä aika kohtele meitä muita yhtään hellemmin. Me veteraanit emme sitä historiaa tarvitse, muistamme sen minkä muistamme ja olemme kohta kuolleita. Mutta lapsilla ja lastenlapsilla on oikeus tietää, mitä se taistolaisuus oikeasti oli ja mitä se ei ollut. Ei vastustajan suusta, vaan riippumattoman tutkijan kokoamana ja hahmottamana osittaistotuutena.

Kuva on otettu Hangossa 1973 järjestettyjen "Spartakiadien" urheilullisen osuuden loppuhuipentumasta. ASS:n ja SDNL:n välinen viestikilpa päättyy dramaattisesti paljon hitaamman eli ASS:n voittoon vastustajan ennenaikaisen juhlimisen takia. Kiitän tuntematonta kuvaajaa hetken ikuistamisesta, koska oma juoksuni oli puhdasta tuskan usvaa alusta loppuun ja pitkään lopun jälkeenkin. Ilman tätä kuvaa muistikuva tapahtumasta olisi muitten kertoman varassa. Juoksin urheiluhousujen puutteessa Marimekon boksereissa. Tahdon voitto aineesta.

Vain kvanttifysiikkaa...

Olen lukenut kaikki professori Kari Enqvistin kirjoittamat yleistajuiset tietokirjat ja pitänyt niistä suuresti. Vaikka Enqvist on tiukka luonnontieteilijä, hänellä on kyky kirjoittaa tieteestä ja tiedosta runollisen kauniisti ja houkuttelevasti. Kangastuksia varjojen talossa : Todellisuutta etsimässä (WSOY 2020) sijoittuu luontevasti aiempien kirjojen jatkumoon. Siinä käydään läpi kaikki se, mitä tiede on saanut todellisuutemme olemuksesta selville, mutta myös se, mikä on vielä usvan takana piilossa. Asiatekstin väliin Enqvist on sijoittanut puheenaiheisiinsa liittyviä fiktiivisiä maailmoja. Nämä ovat lyhyitä, mutta lajityypissään varsin onnistuneita scifi-katkelmia, joista osa liikkuu jopa kauhun genressä (tosin ei välttämättä tarkoituksella). Uskoakseni katkelmien tarkoitus on muistuttaa lukijaa siitä, että myös tutkijat pyörittelevät fiktiivisiä ideoita ja teorioita, joista monia tuskin voidaan koskaan edes kunnolla tutkia. 

Ei ole yllätys, että Enqvist torjuu tyystin ei-materialistiset maailmanselitykset. Hän muistuttaa siitä, että mikä tahansa jumala tai vastaava on pelkkä näennäisratkaisu, joka ei todellisuudessa selitä yhtään mitään. Mielenkiintoisesti Enqvist huitaisee tarpeettomana pois myös pohjimmaisiin arvoituksiin yleensä liittyvän kysymyksen Miksi? Hänen mielestään fysiikka ei tavoittele vastauksia kysymykseen miksi, vaan kysymykseen miten. On hedelmätöntä kysyä, miksi on mitään sen sijaan että ei olisi mitään (tämä on ollut itselleni rakas aihe). Siinä todellisuudessa, jota kirja käsittelee, on jotain ja sillä hyvä. Tehtävänä on selittää ja ymmärtää, miten tämä todellisuus toimii, miten ja mistä se on rakentunut.

Uskonnollisiin selitysmalleihin Enqvist ei tuhlaa aikaansa ollenkaan, mutta sen sijaan hän jaksaa pitkin kirjaa piikitellä erityisesti filosofeja, mutta myös humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä. Enqvist ei varsinaisesti avaa piikittelyn tarkoitusta, mutta jos oletamme, ettei kyseessä ole pelkästään henkilökohtaisten kokemusten aiheuttama tunne, pyrkimyksenä on ehkä muistuttaa siitä, että sfääreihin ulottuvista ajatuksista (filosofit) ja luonnontieteiden selitysvoiman rajallisuuden muistuttamisesta (humanistit) huolimatta vain luonnontieteellinen perustutkimus on vuosisatojen kuluessa kyennyt aidosti avaamaan ovia todellisuuden parempaan ymmärtämiseen. Tämä on siis oma oletukseni Enqvistin tarkoituksesta, joten älkää syyttäkö siitä muita kuin tämän blogin kirjoittajaa.

* * *

Enqvistillä on yllättävän paljon aivan uusia näkökulmia, jotka ilahduttavan lukijaa, jolla on jonkinlainen yleiskäsitys fysiikan ja kosmologian nykytilanteesta ja ihmeellisistä harppauksista runsaan sadan vuoden aikana. Eräs tällainen yllätys on sen pohdiskelu, miksi millä tahansa aaveella, sielulla tai muulla aineettomalla entiteetillä olisi suunnattomia vaikeuksia pysyä Maan kaltaisen aineellisen kohteen kyydissä. Enqvist kuvailee suorastaan humoristisesti sieluparan vaikeutta tarttua kiinni mistään samalla kun Maa pyörii samaan aikaan akselinsa ympäri, Auringon ympäri, aurinkokunnan osana galaksissa ja vielä sen mukana ties minkä ympäri tai jotain kohti. Lopputulema on, ettei Enqvist keksi mitään menetelmää, jolla aidosti aineeton henki voisi esimerkiksi pysyvästi kummitella avaruudessa kiitävässä autiotalossa.

Enqvist on myös päättänyt omasta puolestaan siirtää sivuraiteelle joitakin ajatuksia, joita hän ei pidä riittävän todennäköisinä olemaan todellisuuden osia. Tällaisia ovat aaveiden lisäksi ns. madonreiät kulkuvälineinä ja teoriat siitä, että todellisuus olisikin vain tietokonesimulaatio. Kvanttien lomittumiseen liittyvää madonreikää Enqvist ei sinänsä kiistä, mutta osoittaa rauhallisesti analysoiden sellaisen käyttämisen informaation tai ihmisen kaltaisten olioiden siirtämiseen olevan lähinnä fantasiaa jo käytännön esteiden takia. Simulaatiossa elämistä Enqvist analysoi myös kylmästi sellaisen vaatiman laskentatehon kannalta. Hän päätyy toteamaan, että koko tuntemamme universumin simulointi menee jo insinööriteknisistä syistä (ilmaisu minun) mahdottomien asioiden piiriin. 

Vaikka Enqvist myöntää ja osoittaa ajan määritelmällisen ongelmallisuuden, hän osoittaa maallikolle monin esimerkein, miksi kuvitelmat ajassa matkustamiseksi kumpaan tahansa suuntaan eivät nykyisen luonnontieteellisen tietämyksen mukaan ole mahdollisia. Menneisyys on sinänsä "olemassa", mutta ajan nuolen suunnan takia sinne ei ole mahdollista mennä (puhumattakaan siitä, että moiseen matkaan tarvittavasta tekniikasta ei ole mitään esimerkkejä muualla kuin tieteiskirjallisuudessa, missä esimerkkejä sitten onkin sen edestä). Enqvist sanoo myös suoraan, ettei tulevaisuuteen voi matkustaa, koska sitä ei luonnontieteen näkökulmasta ole olemassakaan. Se, mitä kutsumme tulevaisuudeksi, realisoituu vasta nykyhetkessä muuttuen saman tien menneisyydeksi.

* * *

Tämän maallikkoesittelyn tarkoituksena ei ole vähimmässäkään määrin korvata itse kirjan lukemista. En kuitenkaan malta olla tuomatta esiin sitä, miten vahvana teemana halki kirjan kulkee näkemys siitä, että suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka, molemmat omalla tavallaan kiistattomasti oikeiksi todettuja, eivät sovi yhteen. Meiltä puuttuu kvanttigravitaation selitys ja sen myötä jotain olennaista. Enqvistin luja näkemys on, että kvanttifysiikka on lähempänä täydellisyyttä kuin suhteellisuusteoria, josta tuntuu puuttuvan jokin osa. Itse oletan, että Enqvist haluaa korostaa lukijalle kvanttifysiikan perustavaa laatua senkin uhalla, että juuri se sotii kaikin tavoin makromaailmassa elävän ihmisen intuitiota vastaan. Suhteellisuusteoriakin koettelee käsityskykyämme, mutta ei läheskään samalla tavalla kuin ajatus, että kvantittunut ja lomittunut maailma – jollaista kaikki todellisuus Enqvistin mukaan on – sallii olla kahdessa eri paikassa samaan aikaan ja muuta käsittämätöntä.

Enqvist on lukijalle käsittämättömien asioiden kärsivällinen opastaja, mutta mitä pidemmälle kirjassa mennään, sitä useammin hän muistuttaa siitä, että voi olla myös aivan väärässä, eikä todellisuudessa tiedä tästä ja tuosta yhtään mitään – kuten ei kukaan muukaan. Ainakin itse koin putoavani kärryiltä Enqvistin viimeisten hahmotusten kohdalla. Kun hän vertailee ns. säie- ja silmukkateorioita, lukija tuntee itsensä haavoittuvaksi ja hämmentyneeksi. "Oma katseeni ikään kuin naulaa todeksi kaiken sen, mikä historiaani kuuluu. Sen kannalta ei ole olemassa vaihtoehtoista todellisuutta, mutta ei myöskään absoluuttista todellisuutta. On kuin aistimusten verhojen takana ei olisi mitään. Mutta silti siellä on jotain. Ja minun on pakko tunnustaa nöyrästi: en osaa sanoa, mitä." (s. 292)

Pyydän tämän lukijaa itse lukemaan Enqvistin kirjan, jota pidän aidosti syvällisenä, rehellisenä ja johonkin rajaan uskottavana. Tuon rajan muodostaa lukijan oma ymmärrys enemmän kuin se, mitä Enqvist itse on kirjoittanut ja ehkä tarkoittanut. Mutta tähän loppuun haluan mainita toisenkin itselleni uuden ajatuksen (se edellinen oli se aaveparan kyydissä pysymisen ongelma). Enqvist muistuttaa siitä (s. 140), että ihmisen aivot eivät ymmärrä mitään gravitaatiota, koska ne toimivat sähkömagneettisesti. Siksi emme siis näe unia, joiden fysiikka olisi valvekokemuksen mukaista, vaan esineet ovat yleensä aika painottomia ja esimerkiksi putoamisessa ei ole kiihtyvyyttä. En keksinyt omista unistani mitään, mikä sotisi tätä oletusta vastaan. Aika hyvin keksitty. Ehdoton lukusuositus jokaiselle uteliaalle ihmiselle.

Tiedettä taviksille?

Ns. suurelle yleisölle tarjotaan jatkuvasti tieteellisen tutkimuksen tuloksia eri tavoin räätälöityinä eli popularisoituina. Tunnetusti jälki vaihtelee, koska kaikki hyvät tutkijat eivät ole hyviä popularisoijia. Turun yliopiston bakteeriopin professori Pentti Huovinen on tunnettu ja suosittu kirjoittaja, joka on aktiivisesti julkaissut meille tavallisille ihmisille suunnattuja tietokirjoja. Tuorein niistä, Parantavat bakteerit (WSOY 2021) on kirjoitettu helposti luettavaksi, mutta ei lässyttäväksi katsauksesi siihen, mitä tiedämme pieneliöiden, tässä tapauksessa erityisesti bakteerien roolista ihmisen hyvinvoinnissa. Huovisella on selkeä kansanvalistajan näkökulma ja ote, joka ilmenee jo kirjan nimestä. Tarkoituksena on osoittaa, kuinka vääristynyt perinteinen bakteerikammoinen asenne on. Todellisuudessa bakteereilla on hyvin keskeinen rooli sekä hyvinvoinnissamme että sairauksissamme.

Huovisen kirjan pahiksia ovat dysbioosi ja limakalvon tulehdus, liiallinen antibioottien käyttö ja huonot ruokailutottumukset. Huovisen perusteesi on, että ihminen voi hyvin, kun hyödylliset (tai täysin välttämättömät, kuten usein on asian laita) bakteerit saavat kukoistaa ja pitää ihmiselle haitalliset bakteerit kurissa. Tietenkään asia ei ole ihan näin yksinkertainen, mutta popularisoidussa tieteessä pelkistyksillä on pedagoginen rooli. Meidän on omaksuttava uusi asenne bakteereihin ja kaikki alkaa tosiasioiden tunnustamisesta. Olemme bakteerien armoilla. Niin valtava vaikutus kuin antibiooteilla on ollut ja on edelleen, tosiasioiden valossa olemme häviämässä taistelun. Mitä enemmän antibiootteja käytämme, sitä voimallisemmin haitalliset bakteerit muuntuvat aseitamme sietäviksi. Tällä hetkellä ei näytä siltä, että tätä kilpajuoksua voi perinteisin keinoin voittaa. Siksi on etsittävä, tutkittava ja löydettävä koko ajan uusia tapoja, joilla voidaan korvata antibioottien yksipuolinen massakäyttö.

Hyvän tietokirjoittajan tapaan Huovinen pelottelee, mutta ei liikaa. Hänellä on myös hyviä uutisia. Ruokavaliolla voidaan dysbioosin leviämistä hidastaa ja estää, samoin täsmällisellä paastoamisella. Lisää kuituja, niillä ravitaan hyviä bakteerikantoja. Jos suoliston bakteerikanta kuolee, kuten antibioottien käytön seurauksena käy, ratkaisuna on enenevässä määrin bakteerikannan palautus joko potilaan omalla tai lähiomaisilta saadulla ulosteella. Ajatus voi olla ällöttävä, mutta se on toimiva, järkevä ja parhaimmillaan dramaattisen tehokas erityisesti antibioottiripulin hoidossa. Tutkijat ovat löytäneet myös joukon probiootteja, joita voidaan kutsua hoitaviksi bakteereiksi. Bakterofagit puolestaan ovat bakteereita syöviä viruksia, joiden täsmäkäytöstä on saatu lupaavia tuloksia. Pentti Huovinen ei kaunistele tilannetta, mutta antaa asiallista perustetta myös odottaa tutkimuksen tuovan ratkaisuja ongelmiin, joita olemme itse luoneet.

* * *

Aivan toisenlaiseen maailmaan astumme, kun ryhdymme lukemaan yhdysvaltalaisen psykologin Michael S. Gazzanigan tuoretta suomennosta Tietoisuusvaisto : Kuinka aivot synnyttävät mielen (Terra Cognita 2021, suomennos Kimmo Pietiläinen). Alkuteos on julkaistu 2018, joten se edustaa suhteellisen uusia tutkimuksellisia näkemyksiä. Periaatteessa tämäkin kirja on suunnattu suurelle yleisölle, mutta ainakin itselläni oli sen kanssa jatkuvasti luetun ymmärtämisen ongelmia. En syyttäisi niistä kääntäjää, kyllä nyt on kysymys monimutkaisista ja paikoin ajatuksellisesti abstrakteista ajatuksista. Niiden omaksumiseen kannattaa varata aikaa. Tietoisuusvaisto ei ole helppo- tai nopealukuinen, mutta ajatuksia se kyllä herättää. Ainakin niissä lukijoissa, joissa Gazzanigan tapaan piinaa halua ymmärtää, mikä tekee eliöstä tietoisen, mitä se tietoisuus ylipäätään on ja mihin aivojemme ominaisuuteen se perustuu. (Gazzaniga hylkää kaikki sielulliset selitykset, joihin sisältyy "aave koneessa", kuten hän itse asian ilmaisee.)

Tietoisuusvaisto on tavallaan kaksijakoinen kirja. Alkupuolella Gazzaniga esittelee paljolti tieteenhistoriallisin keinoin kehitystä, joka on johtanut toisaalta modernin fysiikan ja neurotutkimuksen valtaviin saavutuksiin, toisaalta jättänyt meidät edelleen kysymään, mitä on elämä, mitä on tietoisuus. Tuhansien vuosien mittainen mittelö materialismin ja dualismin välillä ei ole tältä osin ratkennut, vaikka suurin osa tutkijoista ei haluakaan antaa itsenäisen "sielun" olemassaololle minkäänlaista tieteellistä statusta. Ongelma on säilynyt, koska tietoisuuden arvoitusta ei "materialistisin menetelmin" ole vielä ratkaistu. Kirjan loppupuolen Gazzaniga käyttää omien käsitystensä esittelemiseen ja sen perustelemiseen, miksi hän kutsuu tietoisuutta vaistoksi. Erityisesti jälkipuoliskolla kirjoittajan ajattelu käy välillä hyvin haastavaksi.

Gazzanigan selitysmallissa on eräitä keskeisiä käsitteitä, kuten aivojen fysikaalinen kerroksellisuus, protokollat ja modulaarisuus sekä komplementaarisuus. Gazzaniga on erityisesti ns. halkaistuihin aivoihin kohdistuneissa tutkimuksissaan osoittanut, että tietoisuus on aivojen yleinen piirre, eikä se sijoitu johonkin tiettyyn aivojen osaan. Tietoisuus on myös evoluution tuote, yksi jatkuvasti kasvavan kompleksisuuden seuraus. Ihmisellä se on varsin pitkälle kehittynyt, mutta esiintyy myös muissa eliöissä, vaikka sen tutkiminen on äärimmäisen hankalaa. Gazzaniga puhuu kuilusta, joka erottaa subjektiivisen kokemuksen ja objektiivisen prosessoinnin aivoissa. Tutkimuksen pitäisi pystyä luomaan näiden välille silta ja ymmärrys.

* * *

Itseäni jäi erityisesti kiinnostamaan ja mietityttämään Gazzanigan näkemys siitä, että tietoisuus kytkeytyy erottamattomasti elämän syntyyn, joka sekin on edelleen arvoitus, vaikka asia ei tunnu Gazzanigaa itseään vaivaavan. Hänelle tietoisuus on osa eliöllistä elämää, on ollut aina, evoluution alusta alkaen. Mitään selitystä sille, mikä on alun alkaen käynnistänyt tietoisuuden evoluution ei Tietoisuusvaisto tarjoa. Ehkä Gazzaniga ajattelee, että se selviää aikanaan, jos on ylipäätään selvitäkseen: "Emme koskaan opi, miten sitä [tietoisuutta] tuotetaan tai miten sitä hyödynnetään." (s. 223) Gazzaniga tuntuu hyväksyvän sellaisen, että tietoisuus on elämän väistämätön seurausilmiö. Itselleni se on vaikeampi hyväksyä, koska pidän myös sattumanvaraista ilmaantumista evoluution piiriin mahdollisena.

Tietoisuuden ja tekoälyn suhteesta Gazzanigalla on selkeä ja aika jyrkkä näkemys. "Ajattelen nyt, että me ihmiset emme koskaan rakenna konetta, joka matkii henkilökohtaista tietoisuuttamme. Elottomat, piihin perustuvat koneet toimivat yhdellä tavalla ja elävät hiileen perustuvat järjestelmät toisella. Yksi toimii deterministisellä ohjejoukolla ja toinen symboleilla, jotka luonnostaan kantavat jonkinasteista epätarkkuutta." - - "Ihmisen yritys matkia älykkyyttä ja tietoisuutta koneissa, joka on tekoälyalan jatkuva tavoite, on tuhoon tuomittu." (s. 222-223) Gazzanigalle aivot eivät ole kone, vaan järjestelmä, jonka avulla voidaan rakentaa koneita.

Itselleni jäi epäselväksi ajatus tietoisuudesta vaistona (instinct), samanlaisena ilmiönä kuin vaikkapa kateus, kiintymys, ahneus tai pelko, siis perittynä ei opittuna käyttäytymisenä. Ehkä Gazzaniga haluaa sanoa, että tietoisuus on vain vaisto, kaikilla ihmisillä oleva synnynnäinen ominaisuus, josta ei pääse eroon esimerkiksi aivot halkaisemalla (silloin ihmisellä on itse asiassa kaksi tietoisuutta, jotka eivät ole tietoisia toisistaan!). Tällainen määrittely ei mielestäni lisää ymmärrystä, mutta ehkä hiukan rauhoittaa ainakin sellaista, joka ei usko sielun olemassaoloon. Ehkä Tietoisuusvaisto onkin vain klikkiotsikko, rakennettu herättämään uteliaisuutta? Jos näin on, se toimi ainakin omalla kohdallani.