Aidosta demokratiasta eli kansan vallasta

Olen varmaankin sivunnut "aidon demokratian" kysymyksiä lukuisissa kirjoituksissani, mutta nyt tuli tarve yrittää kiteyttää niitä. Kirjeenvaihtoystäväni suhtautui nihkeästi ajatukseen, että kansan edustajien tulisi esimerkiksi kerran vuodessa olla kutsuttavissa pois luottamustehtävästä eli olla potkujen uhan alla nykyistä useammin. Ystäväni arveli, että se olisi populististen liikkeiden märkä uni, samoin kuin liian helposti järjestyvä kansanäänestys. Näissä toki ollaankin kansan vallan mutkikkaassa ytimessä, joten asiaa sietääkin pohtia kunnolla. Yritän seuraavisa kohdissa tiivistää oman näkemykseni siitä, mitä tarkoittaa "aito demokratia" eli se, että yhteisistä asioista päätetään ilman senhetkisten vallankäyttäjien painostusta. Kirjoitan ilman perinteistä vasemmistolaista retoriikkaa, jottei kukaan kiinnostunut jää ovenpieliin kiinni. Sitä paitsi, ei aidon demokratian suosio puoluevasemmistoissakaan välttämättä aina kukoista. Puolue- ja kansanvalta eivät ole synonyymejä.

Ajatus kansan edustajan luottamuksen jatkuvasta mittauksesta saattaa olla vanhempikin, mutta viimeistään sitä viljeltiin Neuvostoliitossa paikallisten neuvostojen asettamien ainoitten ehdokkaitten järjestelmässä. Ainakin teoriassa jos neuvosto ei ollut tyytyväinen sen mandaatilla edustajaksi valitun toimintaan, hänet oli mahdollista kutsua pois ja valita tilalle joku toinen. En osaa sanoa, miten hyvin systeemi toimi, mutta ajatuksen tasalla se on mielestäni kansanvaltainen. Tilanne tietysti muuttuu monimutkaisemmaksi, kun kysymys on useammasta edustajasta ja valitsijaryhmästä. Vaalisalaisuus kieltää meiltä tarkan tiedon siitä, ketkä äänestivät ketäkin, joten ei ole keinoa todeta, että edustaja Se Jase edustaa juuri tiettyjä äänestäjiä ja että hänen tulisi nauttia ensi sijassa heidän luottamustaan.

Mutta luottamuksesta on kysymys, kun edustuksellisesta demokratiasta puhutaan. Lähtökohtaisesti edustaja voi olla sekä käytännöllinen ja jopa ainoa mahdollinen ratkaisu että onnistunut, demokraattinen tapa toimia. Näin ei kuitenkaan ole, jos edustajan mandaatti on riittävän pitkän ajan riippumaton äänestäjien luottamuksesta. Meillä kausi on neljä vuotta. Minusta se on pitkä aika. Paljon ja kaikenlaista ehtii tapahtua. Edustaja voi huumaantua uudesta asemastaan ja unohtaa, keiden puolesta hän valtaa käyttää. Niinkin hassusti voi käydä, että äänestäjät korvautuvat puoluejohdolla tai jopa täysin ulkopuolisella lobbarilla, joka lupaa kahdeksan kaunista ja kymmenen kilisevää, jos edustaja toimii lobbarin toivomalla tavalla kuuntelematta äänestäjiään. Tämän kai kaikki ymmärtävät, että näin voi käydä.

* * *

Edustajan nauttiman luottamuksen jatkuva mittaaminen on äänestäjän, ei kenenkään muun etu. Siksi se edustaa ei-niin-suosittua aitoa demokratiaa. Siitä eivät innostu puolueet eivätkä edustajat itse, lobbareista nyt puhumattakaan. Sillä äänestäjähän on pelottava asia, suora ja aito demokratia on kauhistuttava asialla sille, jonka elämä ja toiminta perustuu "perinteiseen poliittiseen tasapainoon", jonka punnuksina käytetään vakiintuneita puolueita ja vakaajina kirjavaa valikoimaa etuisuuksia (pääosin tietysti rahaa). Ehkä vastoin parempaa tietoa me äänestäjät myös haluamme luottaa siihen, että edustajat pysyvät uskollisina äänestäjille. Onhan ne uudet vaalitkin odottamassa neljän vuoden päässä. Minusta sellainen on lapsellista ja sinisilmäistä. Haluaisin itse järjestelmän, jossa kerran vuodessa olisi nimiä keräämällä mahdollisuus pakottaa suorittamaan - ainakin kunnallisella tasolla - uudet vaalit siksi, että yksi tai useampi edustaja ei enää nauti luottamusta. Joko äänestäjiensä tai laajemmin.

Hyödyt olivat moninaiset. Edustajat eivät olisi yhtä helposti houkuteltavissa korruption poluille kuin nyt. Uusintavaalien mahdollisuus piristäisi poliittista keskustelua ja pakottaisi niin vallassa olevat kuin opposition edustajat skarppaamaan puheitaan ja tekojaan. Ennen muuta tällainen mahdollisuus pakottaisi edustajat muistamaan, keiden luottamusta heidän on ensi sijassa nautittava - jatkuvasti, ei vain kerran neljässä vuodessa. Vaalit kerran neljässä vuodessa on surkea vipuvarsi äänestäjille, varsinkin niille, joilla ei ole verkostojen kautta minkäänlaista valtaa vaalien välilläkään. Verkostoituneille tilanne sen sijaan on erinomainen ja siksi sitä ei haluta muuttaa. Kansalaiselle olisi arvokasta saada edes optio puuttua harjoitettuun politiikkaan pitkin vaalikautta. Optiostahan olisi kyse, ei siis pakollisista välivaaleista. Jos edustajat nauttivat vankkaa luottamusta, mitään tarvetta uusiin äänestyksiin ei tietysti ole.

Pitäisi myös miettiä, onko edustajan nauttimissa etuoikeuksissa mitään järkeä ainakaan aidon demokratian ja kansan vallan näkökulmasta. Muuttuvatko päätökset paremmiksi, jos palkka on suurempi? Ei ainakaan pitäisi. Jättäisivätkö "parhaat" pyrkimättä, jos taloudellisia ja muita kannustimia ei ole tarjolla? Jos motivaatio on kannustimista kiinni, on ehkä vain hyväksi demokratialle, että tällaiset persoonat siirtyvät suoraan ja suosiolla yksityiselle sektorille kasvattamaan varallisuuttaan. Yhteisten asioiden hoito on luottamustehtävä, josta ei pitäisi maksaa mediaanipalkkaa enempää. Ei edustajan roolista pidä joutua kärsimäänkään, mutta jos ei edustajaksi valmiilla ole valmiutta pärjätä sillä, millä kansalaiset keskimäärin pärjäävät, miksi hänellä olisi ymmärrystä tai myötätuntoa niitä kohtaan, joilla valinnan varaa ei ole? Voin olla idealistinen, mutta minä haluaisin mieluummin edustajaksi ihmisiä, joille tehtävä on velvollisuus, ei "tilaisuus". Päätöksiä yhteisistä asioista tekevällä täytyy olla kunnon työskentelyolosuhteet, mutta ei liian hyvät. Koko ajan on hyvä pysyä muistissa, mistä se edustajan valta kumpuaa. Kansan edustajilla ei pidä olla mitään poikkeavia oikeuksia, vaan enemmänkin poikkeavia velvollisuuksia, Vain niin voidaan seuloa esiin ihmiset, jotka eivät tavoittele valtaa tai rahaa, vaan tyytyvät hoitamaan yhteisiä asioita.

* * *

Entä miksi vallassa jo olevat suhtautuvat yleensä nihkeästi ns. kansanäänestysoptioon eli siihen, että vastoin normaalia käytäntöä johonkin asiaan saavat ottaa suoraan kantaa kaikki äänestäjät? Mielestäni kynnystä on laskettava, jos tavoitteena on aidompi kansan valta. Pohjimmiltaan on kysyttävä, onko mitään periaatteellista eroa äänestyksellä, joka suoritetaan eduskunnan tai kunnanvaltuuston salissa tai kansanäänestyksellä. Kansanäänestysten vastustajat antavat mielellään sellaisen kuvan, että päättäjät ovat tehtävään jotenkin parempia. Mitään uskottavia perusteluja tällaiselle väitteelle en kuitenkaan ole nähnyt tai kuullut. Empiiriset havainnot sekä kuntien että valtakunnan päättäjistä viittaavat pikemminkin siihen, että he ovat kognitiivisesti ihan samanlaisia kuin äänestäjätkin. Ei valinta kansanedustajaksi synnytä mitään uutta asiantuntemusta, jota ihmisellä ei valmiiksi ole. Mutta se synnyttää voimakkaan paineen irtaantua täysin itsenäisestä asian punnitsemisesta. Edustajan täytyy totella puoluettaan. Edustajan täytyy kuunnella lobbareitaan. Edustajan täytyy kuunnella myös äänestäjiään, mutta näiden kyky rangaista kuuntelemattomuudesta on vähäinen.

Poliittisen järjestelmän (siis puoluevallan) näkökulmasta kansanäänestykset ja potkujen uhka ovat huolestuttavia kehityssuuntia. Eiväthän puolueet ole olemassa vain siksi, että kansalaisilla olisi puhekanava. Kaikki perinteiset puolueet ovat vallankäyttöä varten, mutta eivät sitä demokratiaa varten, jota minä tavoittelen. Kansanäänestykset eivät ole ratkaiseva parannus, mutta tarjoavat äänestäjille kuitenkin yhden kanavan tavoitella ratkaisua, jota päättäjät eivät halua tehdä (kuten eutanasialaki) tai jota päättäjät eivät uskalla päästää kansan päätettäväksi (kuten Naton täysjäsenyys ja aikoinaan liittyminen euroalueeseen). Kansanäänestyksissä on omat ongelmansa, joista suurin on se, että joillakin vallankäyttäjillä on ylivoimaisen vahva tiedotuksellinen asema. Mutta jos kansanäänestyksestä tehtäisiin luonteva osa kansan vallankäyttöä, nämä ongelmat muuttuisivat toissijaisiksi. Kaikkia asioita ei voi eikä kannata ratkaista mielipiteitten perusteella (kuten ilmastonmuutoksen torjunnassa riittävät prosentit). Mutta moniin asioihin voi jokainen vastata KYLLÄ, EI tai EN HALUA OTTAA KANTAA. Aidosti demokraattisessa järjestelmässä kansalaisilla pitäisi aina olla oikeus vaatia tällainen asia kansanäänestykseen, eikä tuo kynnys saisi olla liian korkea. Ei kansanäänestyksen pidä silti olla itseisarvo, vaan väline edistää demokraattisen enemmistön tahtoa asiassa, joka ei muuten tunnu etenevän. Esimerkiksi Brexit-äänestys edusti minusta aitoa demokratiaa, vaikka toteutus eli äänestykseen liittynyt valehtelu ja manipulointi ei sitä edustanutkaan.

 

Tässä ovat Suomen demokraattisen päätöksentekojärjestelmän suurimmat rakenteelliset ongelmat: (1) mekaaniseksi jämähtänyt puoluevalta, joka myös suosii suurimpia puolueita syistä, jotka eivät ole perusteltuja, (2) porvarillisen yhteiskunnan tiedotus on aina epäoikeudenmukaista ja sen myötä rahalla ostettava näkyvyys ja vaikutusvalta näyttelee kohtuuttoman suurta roolia, (3) erityisesti kansanedustajilla on liian paljon taloudellisia ja muita etuuksia, joiden takia niihin tehtäviin pyritään myös muista kuin demokraattisista syistä ja (4) historiallisista syistä joillakin yhteiskunnallisilla toimijoilla (suuryritykset, kirkko, armeija, ay-liike, ehkä muitakin) on kohtuuttomasti vaikutusvaltaa, joka häiritsee aidosti demokraattista päätöksentekoa. Tuo "aito" tarkoittaa minulla sitä, että kansalaisten toistuvasti ja ilman erehtymisen riskiä todettu tahto toteutuu, eikä sitä voi pelata sivuun, kuten tällä hetkellä tapahtuu esimerkiksi eutanasialain kohdalla, kun eduskunta ei suostu ottamaan lakia käsittelyynsä, vaikka kansalaisten selkeä enemmistö (jotain 70-80 %) on kaikissa kyselyissä ollut lain säätämisen puolella. Vaikka aito demokratia koskee tässä yhteydessä vain julkista päätöksentekoa, on sillä iso merkitys arjessa vielä isommista asioista riippumatta. Demokraattinen päätöksenteko ei estä taloudellisen vallan väärinkäyttöä, mutta parhaimmillaan ehkä vähän pehmentää sitä.

 

Pitäisikö Kiinaa pelätä vai ihailla?

Olen syntynyt samoihin aikoihin kuin moderni Kiinan kansantasavalta. Myöhästyin Mao Zedongin perustamisjulistuksesta neljä viikkoa, mutta en kanna siitä syyllisyyttä. En ole millään muotoa sinologi, kiinnostukseni kumpuaa siitä tosiasiasta, että Kiina on ikivanha kulttuuripiiri ja nykyään yksi harvoista oikeista suurvalloista (kolmanneksi suurin pinta-alaltaan, väkimäärältä suurin, samoin armeijansa koossa). Tämän kirjoituksen pontimena oli tuore uutinen, jonka mukaan Australiassa on havahduttu Kiinan kasvaneeseen vaikutusvaltaan, joka näkyy paitsi taloudessa, myös politiikan johtokerroksessa. Uutinen kuulunee faktoista riippumatta siihen pelottelukampanjaan, jonka Yhdysvallat on Trumpin hallinnon aikana käynnistänyt. Kampanjan ytimenä on väite, että Kiina pyrkii suistamaan Yhdysvallat maailman mahtavimman valtion roolista (hyvin todennäköistä) ja että tämä on maailman kansoille suurempi uhka kuin Yhdysvaltain hegemonia on koskaan ollut (paljon kiistanalaisempaa).

Suurvallat ovat kautta tunnetun historian kiistelleet keskenään siitä, mistä kohdasta ääneen tai hiljaisesti hyväksytty valtapiirien raja kulkee. Yhdysvallat ja Kiina sijaitsevat eri mantereilla, toisin kuin Kiina ja Venäjä. Rajanveto on silti ongelmallista, koska Yhdysvallat on aktiivisesti pyrkinyt koko 1900-luvun jälkipuoliskon ja 2000-luvun ajan hallitsemaan koko sitä maailmaa, joka ei aivan kiistatta kuulu Venäjän tai Kiinan reviireille. Yhdysvaltain sotilastukikohtien verkosto kattaa koko maailman. Muilla tällaista järjestelyä ole, mistä syystä sotilaallinen epätasapaino on pysyvä ja tila ärtynyt. Ajoittain vaivoin siedetty kauhun tasapaino on järkkynyt. Näin kävi Euroopan itäisissä osissa, kun Yhdysvallat liitätti Neuvostoliiton entiset alusmaat Natoon ja Venäjä pani konkreettisesti vastaan vasta Ukrainassa. Pohjois-Korea, joka itsessään olisi suurvalloille merkityksetön pikkumaa, hämmentää reviirirajoja omalla ydinaseellaan, joka on periaatteessa Kiinan suojeluksessa, mutta ei ongelmitta. Tilanne Kiinan rannikoilla on muutenkin pysyvästi levoton, koska suurvalta Kiina hamuaa Vietnamin edustalla olevia öljyalueita ja tietenkin Taiwanin saarta, jota se pitää laillisena osanaan.

Ensimmäisen kylmän sodan aikana Kiina oli Yhdysvaltain vihollinen ideologisesti, taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti. Sittemmin, kun Kiinassa lopetettiin yritys hoitaa liian isoa valtiota sosialistisin talousopein, ideologinen vihollisuus on muuttunut teatteriksi, koska Kiina on jättimäinen markkinatalousyhteiskunta, vaikka sitä johtaakin tiukin ottein itseään "kommunistiseksi" kutsuva puolueorganisaatio. Ironisesti voikin todeta, että siinä missä Yhdysvallat on kapitalistinen vain seuraavaan valtion varoilla pelastettuun jättikriisiin asti, Kiinan "kommunistisuus" tai "sosialistisuus" on jäänyt kokonaan puheiden tasolle. Poliittiset aatteet on korvannut eräänlainen "aitokiinalaisuus", joka näkee luokkavihollisen sijasta etnisesti epäilyttäviä vähemmistöryhmiä kuten uiguurit ja tiibetiläiset. (Tämä olisi tärkeä aihe, mutta ei mahdu tähän tekstiin.)

* * *

Yhdysvaltain näkökulmasta Tyynen valtameren toisella puolella sijaitseva Kiina on valtava ongelma kahdesta konkreettisesta syystä. Ensinnäkin Kiinan talous on kasvanut vuodesta toiseen vauhdilla, jollaisesta Wall Streetillä voidaan vain uneksia. Kiina hallitsee monia modernin tuotannon aloja tavalla, joka tekee Yhdysvalloista siitä riippuvaisen. Vaikka tarkat tiedot eri yhtiöiden omistuksesta puuttuvatkin, monet arvovaltaiset talousasiantuntijat pitävät ilmeisenä, että kiinalaiset sijoitusyhtiöt omistavat merkittävän osuuden muodollisesti yhdysvaltalaisista suuryrityksistä. Aidon kapitalismin oloissa sijoittajan kansallisuudella ei ole mitään merkitystä, mutta Kiina on poikkeus. Syynä on se toinen valtava ongelma, jonka Kiina synnyttää. Sen pyrkimys maailman valtiaaksi näyttää nimittäin olevan täyttä totta, ei pelkästään propagandaa. Kukaan asioista jotain tietävä ei kuvittele Venäjän pystyvän aidosti haastamaan Yhdysvaltain hegemonista asemaa. Mutta Kiina pystyy ja monien merkkien perusteella se siihen myös pyrkii.

Kiina on lähialueillaan kalisuttanut perinteisiä aseitakin, mutta kansainvälisessä politiikassa se on valinnut hitaan ja pehmeän vaikuttamisen keinon. Ei ole mitään syytä odottaa, että jonain aamuna Kiinan laivasto olisi parkkeerannut itsensä Los Angelesin tai San Franciscon edustalle ja vaatisi Kalifornian osavaltion liittämistä Kiinan kansantasavaltaan. Sen sijaan on ilmeistä, ettei Kiina hyväksy mukisematta yksinapaista maailmaa, vaan odottaa ensi vaiheessa itseään kohdeltavan yhtenä suurista ja seuraavassa vaiheessa kenties maailman johtavana teollisuus- ja talousvaltana. Sitä on vaikeampi hahmottaa, missä määrin tähän bisnesvallan tavoitteluun liittyy pyrkimys alistaa muita alueita kiinalaisen kulttuurin, kielen ja poliittisten näkemysten valtaan. Mahdollista se ainakin on.

Trumpin johtama kampanja Kiinan kanssa käytävän kaupan muuttamiseksi Yhdysvalloille edullisemmaksi voidaan nähdä "luonnollisena" pyrkimyksenä tilanteessa, jossa entinen renki uhkaa isännän asemaa. Tekopyhät puheet Kiinan kyvystä ja halusta valvoa jonkun TikTokin tai Huawein ohjelmistojen kautta Yhdysvaltain kansalaisten elämää voivat olla teknisesti totta, mutta ne ovat poliittisesti merkityksettömiä, koska on aivan selvää, että Yhdysvallat tekee samaa koko ajan. Julkinen kiukuttelu johtunee siitä, että menestys Kiinassa on ollut vähäisempää kuin kiinalaisilla Yhdysvalloissa. Trump ei voi mitään sille, että Yhdysvallat tarvitsee nykyään enemmän Kiinaa kuin Kiina Yhdysvaltoja. Keskinäinen riippuvuus ei ole kadonnut, mutta tasapaino on muuttunut.

* * *

Palaan otsikon kysymykseen, joka ehkä yllättäen on relevantti myös Suomen kaltaiselle pienelle ja syrjäiselle toimijalle. Käynnissä oleva koronakriisi on osoittanut, että Suomen turismiteollisuus on jo varsin riippuvainen vaurastuneiden kiinalaisten vierailuista. Kiinaa kiinnostavat Suomen luonnonvarat ja poliittinen vaikuttaminenkin on jo noussut otsikoihin, vaikka perussuomalaisten Mika Niikko selvisikin kohustaan vähin naarmuin. On silti selvää, että kiinalaisen teollisuuden valtava mittakaava tarjoaa suomalaisille toimijoille houkuttelevan suuria markkinoita. Alussa mainitussa Australia-uutisessa annettiin ymmärtää, että Kiinalla on jo siellä nippu ostettuja huipputason poliitikkoja. Suomessa näin tuskin on, emme me niin tärkeitä kuitenkaan ole. Periaatteessa on silti olemassa mahdollisuus, että päättäjistämme osa toimii lobbareina Yhdysvalloille, Venäjälle tai Kiinalle. Tai Israelille, Turkille jne.

Tavallisen kansalaisen näkökulmasta on tietysti helpointa olla ajattelematta Kiinaa. Eihän sitä ole pakko rakastaa eikä vihata. Olkoon mitä on, ei kuulu meille. Jos kuitenkin esitetään asia niin, ollaanko meillä valmiita vaihtamaan yhdysvaltalainen kulttuuri- ja taloushegemonia kiinalaiseksi saati venäläiseksi, kulmakarvat saattavat jo liikahtaa. Suomea on monissa sosiologisissa tutkimuksissa pidetty Euroopan "amerikkalaisimpiin" yhteiskuntiin kuuluvana. Tämä ei todennäköisesti vastaa keskivertokansalaisen mielikuvaa, koska se indoktrinaatio on tullut viihteen, kulttuurin ja kaupan kautta, ei panssarivaunuilla rajan yli. Suomalaisen on luultavasti jopa vaikea kuvitella, mitä tarkoittaisi muuttua Euroopan "kiinalaisimmaksi" maaksi.

En minäkään tiedä, mitä se tarkoittaisi. Rajoittaisin ilomielin yhdysvaltalaisen kulttuurin hegemonistista roolia, mutta siitä ei seuraa, että haluaisin sen tilalle kiinalaisen tai venäläinen tai minkään muunkaan itselleni vieraan kulttuurin ylivaltaa. Kun inhoan lähtökohtaisesti suurvaltoja ja koko suurvallan käsitettä, pidän "Kiinan uhkaa" todellisena. En siten kuten Trump, mutta en todellakaan haluaisi elää kulttuurissa, joka pelkää erilaisuutta niin paljon, että se yritetään juuria väkivallalla ja "uudelleenkasvatuksella". Haluan tutustua Kiinankin kulttuurin omaan tahtiin. En usko, että meitä uhkaa Kiinan vallankaappaus. Mutta pidän mahdollisena, että kiinalaisten yritysten kanssa kauppaa käyvien suomalaisten yrittäjien ruokahalu ja vaikutusvalta kasvaa sietämättömän suureksi. Se voi olla todellinen uhka nopeastikin. Parlamentarismi ei välttämättä ole toimiva tapa vastustaa tällaista vaikutusta.

(汉语

漢語

中国话

中华人民共和国

Laulu kantaa ja nostaa

Tuntuu oudolta lukea kirjaa, joka suhtautuu 1970-luvun ns. taistolaisliikkeeseen jotenkin muuten kuin häijysti, pilkaten ja aikakauden toimijoiden "anteeksipyyntöä" vaatien. Jouko Aaltosen kirjan Agit-Prop : Lauluja utopiasta (SKS 2020) näkökulma on empaattinen, jopa ihaileva. Ei niin, etteikö Aaltonen suhtautuisi kriittisesti joihinkin ilmeisiin ylilyönteihin tai väistelisi Prahan 1968 kaltaisten tapausten vaikutusta. Hän on kuitenkin lähtenyt kertomaan tarinaa ryhmästä laulajia, joiden uran huippukohdat osuvat toisaalta yksiin ns. taistolaisuuden huippukauteen, toisaalta ylittävät sen komeasti ja tietämätöntä lukijaa varmasti yllättävällä tavalla. Elokuvadokumentaristi Jouko Aaltonen on itse niin nuori (syntynyt 1956), ettei ehtinyt varsinaisesti omakohtaiseen Agit-Propin kultakauteen, mutta on sittemmin sekä elokuvan että nyt tämän kirjan voimin onnistunut kirjaamaan merkittävän kappaleen suomalaista kulttuurihistoriaa.

Aaltosen myötäsukainen ote on poikkeuksellinen, eikä sellaisena täysin ongelmaton. Ehkä alitajuisesti hän on keskittynyt kuvaamaan lähinnä menestystä ja vaikeuksien voittamista, hienoja onnistumisia, solidaarisuutta ja joskus jopa ideologiset rajat ylittänyttä musiikin lumovoimaa. Tarinassa on oma melankolinen vireensä (vaikka kuinka yritettiin, porvari voitti ja kapitalismi uhkaa edelleen maailman tulevaisuutta), mutta kielteiset tunnelmat Aaltonen on painanut taka-alalle, jos on niitä halunnut ollenkaan käsitellä. Ketään ei haukuta, ei edes vastustajaa. Kirjan loppuun väistämättä sijoittuvat kvartetin miesjäsenten kuolemat eivät tietenkään tunnelmaa piristä, mutta Aaltonen onnistuu nostamaan yleisen yksityisen menetyksen ja liikutuksen yli. 

Varmasti moni jyrkkä oikeistolainen kysyy, missä ovat Aaltosen tai agitproppilaisten synnintunnustukset, joita ilman kyseinen ihmisryhmä ei halua 1970-lukua edes ajatella saati lukea riviäkään. No, niitä on turha etsiä ja vaatia, ryhmästä ei ns. takinkääntäjiä ole löytynyt, vaikka kaikki ovat harrastaneet itsekriittistä pohdiskelua myös julkisuudessa. Agit-Prop oli aikansa tuote, joka kaikkien, myös vastustajiensa yllätykseksi, kesti melkein viisi vuosikymmentä. Aaltonen avaa ilmiötä ja löytää uskottavia selityksiä. Agit-Propilla oli sekä sosiaalista tilausta että onnekas historian hetki, joka yhdisti laulajia, muusikoita, säveltäjiä ja lyyrikoita luovaan räjähdykseen sekä Suomessa että maailmalla. Aaltosen kuvaama tarina on yhtä aikaa uskottava ja epäuskottavan epätodennäköinen. Totta se kuitenkin on ollut.

* * *

Vaikka voin ilman sarvia ja hampaita suositella Aaltosen kirjaa jokaiselle, joka kuvittelee tietävänsä jotain 1970-luvun laululiikkeestä ja laajemmin ns. taistolaisuudesta, on syytä rehellisesti kertoa myös oma suhteeni asioihin. Vaikka olin 1970-luvun alkupuoliskon touhuissa mukana Helsingin yliopistolla ns. täyspäiväisesti sekä ainejärjestössä että Akateemisen Sosialistiseuran toiminnassa, joudun turhaan kaivamaan muististani konserttia, jossa olisin itse ollut kuuntelemassa Agit-Propia. Varmasti olen ryhmää jossain kuullut, mutta syystä tai toisesta se ei ole jättänyt minuun samanlaista jälkeä kuin moneen ikätoveriin. Arvostan monia ryhmän ikuistamia lauluja suuresti, mutta en silti koe olevani tai koskaan olleeni mikään Agit-Prop-fani. En osaa edes sanoa, mistä se on johtunut. Jokin ryhmän kokonaisestetiikassa ei ole minuun iskenyt. Oliko se musiikin täydellinen vakavuus, huumorittomuus, tietynlainen rennon musikanttisuuden korvautuminen ankaralla asenteella, joka heijastui sekä teksteistä että esiintymistavasta? En toisaalta ole pitänyt myöskään Ultra Bra -yhtyeestä, jolla on kirjassa selitetty yhteys Agit-Propiin. Ehkä olin liian folk ja liian hippi.

Aaltosen kirja ei ole hymytön, mutta yllättävän vähän hauskoja tapahtumia on kirjan sivuille kertynyt. Hauskimmasta päästä on maininta siitä, että vuoden 1971 Berliinin poliittisen laulun festivaaleilla Agit-Propin komppiryhmään kuuluneella Pekka Sarmannolla oli pientä sutinaa tuolloin 16-vuotiaan FDJ-nuoren Angela Merkelin kanssa. Valitettavasti suhde jäi kirjeenvaihdon tasolle. Aaltonen kirjoittaa varsin luontevasti, vaikka tekstiä olisi paikoitellen voinut kyllä tiivistääkin, mihin selvästi ei aineiston yleisen vähyyden takia ole ollut hirveästi haluja. Pari pientä asiavirhettä osui silmään. Säveltäjä Hanns Eislerista on tullut tavallinen "Hans" (s. 197) ja José (Zeca) Afonson laulu Grândola, vila morena mainitaan kansanlauluksi (s. 106). Kuvitus on runsasta ja osittain ainakin itselleni ennen näkemätöntä. Vaikka ryhmän julkaistut äänitykset on kirjassa esitelty, muodollinen diskografia olisi liitteissä ehkä ollut paikallaan. (Sivulauseessa voi harmitella myös sitä, ettei Agit-Prop ole julkaissut kunnollista live-levyä, johon olisi taltioitu näyttävä esimerkki mm. Pekka Aarnion välispiikeistä.)

Ehkä yllättävin puute kirjassa on Agit-Propin konsertti- ja levytysrepertuaarin laulujen tekstien ja niiden tekijöiden vähäinen esittely. Säveltäjät ja muusikot saavat selvästi enemmän palstatilaa, vaikka hovisäveltäjät Kaj Chydenius ja Eero Ojanen korostavat tehneensä kaikki laulut valmiin tekstin pohjalta ja myös yhtyeen laulajat Sinikka Sokka, Monna Kamu, Pekka Aarnio ja Martti Launis korostavat tuon tuostakin laulujen viestin keskeisyyttä. Laulutekstejä on kyllä ahkerasti lainattu, mutta tekijät jäävät nimen maininnan varaan, myös kaikki keskeisimmät kuten Pentti Saaritsa (erityisesti kääntäjänä), Matti Rossi ja Elvi Sinervo. Tekstien valintojen taustoja ja lyyrikoiden näkemyksiä omista laulurunoistaan jää kovasti kaipaamaan, sillä juuri nehän aikoinaan sen suurimman kiistelyn aiheuttivat, eivät svengaava tai sydämeen käyvä musiikki. Tekstien erittely olisi ollut tarpeen siksikin, että Agit-Propin ohjelmisto oli suomalaisittain poikkeuksellisen kansainvälistä. Se puolestaan oli pääosin seurausta ryhmän lukuisista maailmanmatkoista ja niillä saaduista vaikutteista.

* * *

Vaikka ns. poliittinen laululiike oli 1970-luvulla varsin näkyvä ilmiö, Agit-Prop jäi sen ainoaksi ikoniseksi symboliksi. Edes Kristiina Halkola ei saanut laulajana yhtä kestävää asemaa, Kaisa Korhosesta puhumattakaan. Jouko Aaltosen kuvaus siitä, kuinka koko uransa ajan amatööripohjalta toiminut Agit-Prop nousi täydellisestä unohduksesta uuteen suosioon sekä 1990-luvulla että uudestaan 2000-luvulla, on yhtä aikaa liikuttava että liki uskomaton. Jotenkin ryhmä onnistui välttämään sen tappoleiman, jota oikeisto Helsingin Sanomien johdolla systemaattisesti on lyönyt kuluneitten kolmen vuosikymmenen aikana kaikkien ns. taistolaisliikkeen piirissä toimineitten otsaan. Agit-Propia kävivät presidentteinä kuuntelemassa sekä Urho Kekkonen että Tarja Halonen, sitä ovat kehuneet myös oikeistolehtien kriitikot ja kerran ovat jopa ovet Euroviisun karsintoihin avautuneet ja MTV halunnut nauhoittaa ohjelmaa. Merkille voi myös panna, että tämän kirjan on kustantanut kunnianarvoisa SKS, ei joku Into tai Johnny Kniga.

Jouko Aaltonen pohdiskelee kirjassaan yhtyeen suosion syitä moneen kertaan ja päätyy aina samaan: rautaiseen ammattitaitoon, kunnianhimoon, hyvin yhteen sopineisiin ääniin ja hienoihin lauluihin. Agit-Prop onnistui amatööripohjalta siinä, missä monet ovat epäonnistuneet keskittymään kyenneinä ammattilaisina. Siinä oli varmasti mukana paljon sattumaa ja hyvää onnea, mutta tuskin vain sitä. Olen itse kuullut ikätovereideni puhuvan haltioituneina Agit-Propin karismasta, joka kuulema kantoi loppuun eli vuoteen 2017 asti. Uskon sen kyllä, vaikka jäin siitä kovimmasta tunteesta ulos. Objektiivisesti arvioiden Agit-Prop jää musiikinhistoriaan suurena onnistujana ja genrensä loistavana esimerkkinä, käytännössä ainoana yleisesti muistettavana.

On paljon spekuloitu sillä, olisiko mitään ns. "nuortaistolaista" liikettä koskaan syntynytkään ilman Agit-Propia ja muita poliittisen laululiikkeen innostavia musisoijia. Omasta puolestani uskallan sanoa, että kyllä olisi syntynyt, mutta joukkoliike olisi jäänyt paljon toteutunutta pienemmäksi. Tiedän ihmisiä, jotka lähtivät musiikin voimasta mukaan ja kun sen lumous haihtui, palasivat vanhaan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. En usko, että pettyneiden ja takkinsa julkisesti kääntäneidenkään keskuudessa pidettäisiin pääsyynä huonoa musiikkia. Pikemminkin tuo poliittinen mielenmuutos tapahtui laululiikkeestä huolimatta. Jouko Aaltosen kirja antaa kyllä ulkopuolisellekin eväitä ymmärtää jotain noista eriskummallisista historian hetkistä. Takuuseen en silti menisi, aika usein on sellainen tunne, että vain nuo ajat henkilökohtaisesti elänyt voi nähdä tarvittavan valon. 

Robottiaseet

Kirjoitan näitä ajatuksia hetkellä, jolloin Suomen punamultahallitus miettii, uskaltaako se (tai haluaako uskaltaa) lykätä valtavan mittaluokan hävittäjälentokonehanketta (HX) koronakriisin synnyttämän taloudellisen katastrofin varjolla. Oikeistolta ei asiaa tarvitse kysyä, se rakastaa äärikalliita jenkkiaseita viimeisen kommunistin hengenvetoon asti. Vaikka oikeisto muuten vaatii ankaraa säästämistä ja julkisten kulujen leikkaamista, vaatimus ei koske aseita, porvarillisen vallan perinteisiä takalautoja. Niihin on aina rahaa, varsinkin jos niitä ostamalla kieli voi liukkaasti liikkua yhdysvaltalaisten asekauppiaitten kankkujen välissä. En nyt kuitenkaan keskity pilkkaamaan tätä oikeiston valikoivaa säästämistä, senhän ymmärtää jokainen muutenkin. Sen sijaan pohdin tässä ääneen, onko tässä tuoreimmassa veromiljardien mustassa aukossa mitään järkeä edes kiihkokansallisen oikeistolaisen militaristin näkökulmasta. En nimittäin usko, että on.

Tunnetusti aseteknologia etenee paljon nopeammin kuin militaristisimpienkin päättäjien mielikuvat. Eivät toki kaikki enää loju siellä toisen maailmansodan juoksuhaudassa kasapanosta väsäämässä, vaikka jotkut kyllä. Itseään edistyksellisinä militaristeina pitävät uskovat sen sijaan, että sodat ratkaistaan lentokoneilla. Se, jolla on tehokkaimmat ja monipuolisimmat hävittäjälentokoneet, voittaa muun kuin mannertenvälisillä ohjuksilla käydyn sodan, jonka voittamiseen uskovia ei toivottavasti ole enää ollenkaan. (Ei Kim Jong-un tietenkään kuvittele voittavansa ydinaseilla käytävää taistelua. Se ase on hänelle pelkästään neuvotteluväline.) Oma näkemykseni on, että nämä miehitettyihin lentokoneisiin pakkomielteisesti kiinnittyneet ovat pudonneet pahasti kelkasta. Tulevaisuushan on ilmiselvästi lentävissä robottiaseissa, joissa ei ole kyydissä haurasta ihmistä.

Olen lapsesta asti ihaillut lentokoneita, myös sotakoneita, vaikka inhoan syvästi kaikkea sotimista ja väkivaltaa. Spitfire, Messerschmitt Me 262 tai Locheed P-38 Lightning olivat ja ovat hirveästä tarkoituksestaan huolimatta kauniita ihmiskäden tuotteita. Pelkästään tuhon tuottamiseen rakennetut Avro Lancaster ja Heinkel He 111 olivat muovisina pienoismalleinakin upeita. Myös nykyajan hirviöt kuten Suhoi Su-30 ja McDonnel Douglas F/A-18 Hornet ovat taivaalla kiitäessään kiehtovan näköisiä. Silti tuomitsen ne sekä funktionsa että tulevaisuutensa osalta. Tulevaisuus ei ole miehitettyjen sotakoneiden. Tieteiselokuvien automaattiset aseet tulevat ne korvaamaan, olen siitä aivan varma. Kehitys ei pasifistia ilahduta, mutta sentään kansantaloudellisesti ne voivat pelastaa Suomen kaltaisen pikkuvaltion hirmuiselta rahan hukkaan heittämiseltä.

* * *

Miksi miehittämätön lentävä ase tulee korvaamaan nykyiset lentokoneet? Syitä on monia, mutta tärkeintä on rahan säästäminen, toiseksi tärkeintä ihmisuhrien välttäminen. Siinä ei tietenkään ole kysymys mistään humaanisuudesta. Ilman mukana olevaa ihmistä ase voidaan rakentaa yksinkertaisemmaksi, kun haurasta ihmiskehoa ei tarvitse edes yrittää suojella. Automaattiase voidaan myös rakentaa liikkumaan tavoilla, joita ihmiskeho ei koskaan voisi kestää. Automaatti voi toki mennä rikki, mutta sitä ennen se ei kaipaa koulutusta, ylläpitoa, majoitusta, psykiatrin palveluita eikä hautajaiskuluja. Lentävä automaatti, joka voidaan ilman omia henkilötappioita lähettää mihin tahansa hornanpesään, on kenraalien unelmasotilas rintaman kaikilla puolilla. Vielä parempi on vain robotti, joka lentää, kävelee, kiipeää ja sukeltaa ongelmitta. Kotirintama kiittää ja hurraa.

Helposti ajattelee, että Yhdysvaltain valtiollisen murhaorganisaation pääväline eli drone, melko hitaasti liikkuva miehittämätön lennokki, on tulevaisuuden ase. Sekin on osa sitä, mutta vasta ensimmäinen tai toinen vaihe. Drone on suhteellisen helppo torjua, kunhan asiaan paneudutaan. Todennäköisesti aseiden suunnittelijoiden pääsuuntana on pienentää automaattisen aseen kokoa ja lisätä samalla sen tuhovoimaa. Jos varpusen kokoinen lentävä laite saadaan riittävän tuhovoimaíseksi, perinteinen sotilaallinen ajattelu menee väkisin uusiksi. Jos tuollaisen varpusen kokoisen tarkasti kohteeseen ohjautuvan räjähteen tuotantokustannukset ovat tavanomaisia ohjuksia paljon vähäisemmät, siirtymää tuskin voidaan välttää, vaikka perinteisiin aseisiin satsanneet yritykset tietysti yrittävät lykätä väistämätöntä (siksi ne ovat Suomessakin noita menneisyyden hävittäjiään myymässä typerille ostajille).

Mutta ei tietenkään ole mitään periaatteellista syytä, miksi tuhovoimaisen aseen kehittely jäisi varpusen kokoluokkaan. Tieteiskirjallisuus on täynnä kuvauksia vakoilevista ja räjähtävistä "mehiläisistä". Itse uskon siihen, että merkittävää tutkimusta tehdään myös mikrokokoisten aseiden, jonkinlaisten nanoräjähteiden puolella. En osaa arvella, onko fysiikan lakien puitteissa pysytellen mahdollista rakentaa äärimmäisen pieniä ja samalla tuhovoimaisia laitteita. Mutta jos on, tuskin mikään voi estää sellaisten rakentamista. Mikrokokoisten, autonomisesti liikkuvien aseiden rakentaminen voi myös tarjota uusia mahdollisuuksia biologisten ja kemiallisten tuhoaineiden levittämiseen. Uskallan tällaista ääneen ajatella, koska pidän varmana, että asetehtaissa tätä on jo pitkään kokeiltu. Eivät kansainväliset sopimukset sellaista kykene estämään. Enkä tässä yhteydessä edes kosketa elektronisen sodankäynnin mahdollisuuksia, jotka ovat liian moninaiset tähän pikku tekstiin.

* * *

Kuulostaako edelle kirjoitettu jotenkin innostuneelta? Ei pitäisi, tarkoitus on herättää vain kauhistusta ja inhoa. Eihän meillä ole mitään mahdollisuutta estää suurvaltojen ja sellaisten suojeluksessa toimivien gangsterivaltioitten (Israel, Turkki, Saudi-Arabia, Pohjois-Korea) asekehittelytyötä. Voimme korkeintaan yleisemmällä tasolla puhua aseistariisunnan tärkeydestä ja rauhantyön konkreettisista muodoista. Kansallisella tasolla voimme kuitenkin edes yrittää vaikuttaa siihen, tuhlaako Suomi niukkoja verovarojaan tarpeettomiin asejärjestelmiin (tuhlaa joka tapauksessa, mutta jos edes HX estettäisiin). Toisin kuin militaristinen oikeisto antaa ymmärtää, jatkuva aseistautuminen ja aseiden uusiminen ovat poliittinen valinta, eivät mikään luonnonlaki. Edustan itse näkemystä, että Suomen pitäisi yksipuolisesti riisua itsensä aseista ja tyytyä rajavalvontalaitokseen.

Mutta aseiden ostaminen on kietoutunut niin moneen intressiryhmään, että HX voi edetä, vaikka valtioneuvosto ei asiaa aktiivisesti edistä. Armeijan puolella suhtautuminen on ristiriitaista, vaikkei sitä ulospäin myönnetä. Ilmavoimien tuhlailu kun uhkaa näivettää maa- ja merivoimien mahdollisuuden saada omaa rahaa. Voidaan silti lähteä siitä, ettei armeija tule koskaan itse ehdottamaan edes lykkäystä, pikemmin päin vastaista ("tarvittavien" eli haluttavien koneiden määrää ja jo lehdistössä ruvettu nostamaan). Kysymys ei ole välttämättä siitä, että armeijan puolella olisi kaikki kenut voideltu lobbausrahalla. Kyse on ideologisesta valinnasta, jota erityisesti jenkkiaseiden ostaminen symboloi. Kenraalit haluavat vakuuttaa olevansa Naton puolella, vaikka kansan ja päättäjien selvä enemmistö ei Naton täysjäsenyyttä haluakaan.

Kuinka vakavasti Sanna Marinin hallituksen voidaan odottaa suhtautuvan asiaan? Taloudelliset syyt voivat painaa, mutta onko hallituksen ja siihen kuuluvien puolueiden piirissä sotateknistä asiantuntemusta? Onko edes vakaumuksellista pasifismia, joka voisi muodostaa jonkinlaisen vastapainon oikeiston ja kenraalien yksimieliselle militaristiselle rintamalle? Vasemmistoliitto on perinteisesti ollut rauhanliikkeen kannalla, mutta sillä ei näytä olevan vaikutusta esimerkiksi asekauppalupiin, joita Marinin hallitus on jakanut kuin ei mitään ongelmallisia maita olisikaan. Pahasti näyttää siltä, etteivät SDP ja Vihreät ole painavasti sotilaallista varustautumista vastaan. Erkki Tuomiojan rauhanmerkillä ei ole enää painoarvoa. Keskustan armeijamyönteisyys lienee väistämätöntä, joten hyvältä ei näytä. Täytyy siis toivoa, että edes kansalaiset jaksavat muistaa, että juuri he, ei kukaan muu, maksaa joka hemmetin taisteluhävittäjän ja jokaisen niiden kuluttaman kerosiinilitran. Tai sitten täytyy toivoa, että korona painaa talouden niin perhananmoiseen lyttyyn, ettei aseisiin tuhlailuun kerta kaikkiaan riitä rahaa. Olisihan se tavallaan aika ihana ratkaisu.

Ajattele kuin Jose Ahonen

Jose Ahosen tuore kirja Ajattelu kuin mentalisti (Atena 2020) on erittäin taitavasti kirjoitettu. Missään ei luvata paljastaa Ahosen näyttämöviihteen salaisuuksia, mutta sitä lukija silti huomaa odottaneensa ja jää kirjan luettuaan nälkäiseksi. Todellisuudessa kirja vastaa varsin hyvin juuri otsikkonsa lupaukseen, mutta ei niin perusteellisesti, etteikö jatkoa jäisi odottamaan. Sillä Ahonen osaa annostelun taidon juuri niin hyvin kuin aktiiviselta ammattimentalistilta voi odottaakin.

Mentalisti on suhteellisen tuore käsite niissäkin piireissä, joissa Jose Ahonen toimii. Wikipedia ei anna termille omaa artikkelia, vaan ohjaa mentalismin piiriin, joka on taas vähän eri asia. Ahosen ammattikunnan Wikipedian kirjoittaja kuittaa lauseella "Mentalisti-nimitystä käyttävät jotkut viihdetaiteilijat, jotka pyrkivät esityksissään synnyttämään vaikutelman, että heillä olisi yliluonnollisia psyykkisiä kykyjä. Sen sijaan psyykikot – esimerkiksi selvänäkijät ja meediot – väittävät yliluonnollisten kykyjensä olevan todellisia."

Ahonen määrittelee mentalismin taikuuden alalajiksi. Siinä missä taikurit luovat pääosin visuaalisia illuusioita, hävittävät esineitä ja kumoavat gravitaatiota, mentalisti keskittyy luomaan illuusioita ihmisten ajatuksiin tunkeutumisesta ja niihin vaikuttamisesta. Arjen näkökulmasta erottelu tuntuu jossain määrin hiusmittakaavassa tapahtuvalta sijaistoiminnolta, mutta suotakoon ero ammattilaisille, kaikkihan eivät ole yleismiehiä tai -naisia.

* * *

Kautta kirjan Ahosen muistuttaa siitä, ettei mentalisteilla - tai taikureilla - ole mitään "yliluonnollisia" kykyjä. Ahonen on uskonnoton skeptikko, mutta lähtökohtaisesti avoin kaikenlaisille ilmiöille ja niiden kohtaamiselle. Monesta kollegastaan Ahonen poikkeaa siinä, että hänellä näyttää olevan vahva pedagoginen elämäntehtävä, jota käsillä oleva kirjakin edustaa. Se nimittäin ei ole paljastuskirja Ahosen viihdetemppujen ymmärtämiseksi, vaan ohjekirja ymmärtää hiukan paremmin sitä, miten herkkäuskoinen ihmisen mieli on, miten helppoa aivojamme on huijata ja miksi tästä huolimatta tai juuri sen ansiosta on kenelle tahansa hyödyllistä paneutua miettimään tekniikoita, joissa mieleemme voidaan vaikuttaa.

Ahonen ei ole varsinaisesti huijareiden ja muiden vedättäjien vastaisella retkellä, mutta kyllä se yhtenä tavoitteena selvästi on ollut mielessä tätä kirjaa tehtäessä. Ahonen suhtautuu kuitenkin nöyrästi lähtökohtaan, jossa hän on käytännössä opettaja ja lukija oppilaan asemassa. Ahonen muistuttaa tuon tuostakin, ettei hänellä ole mitään synnynnäisiä superlahjoja, nykyiset taitonsa ihmismielen manipuloijana ja ymmärtäjä hän hankkinut ankaralla opiskelulla ja toistolla. Samat asiat ovat yleensä minkä tahansa toistaitoista hämmentävän taustalla. Ahonen ei väitä, että mentalistiksi on helppo tulla. Mutta hän väittää, että se on periaatteessa kenen tahansa ulottuvilla. Oikoteitä ei vaan ole.

Itseäni skeptikkona miellyttää Ahosen maltillisuus. Hän ei missään vaiheessa revittele tai pyri lyömään lukijaa lekalla päähän. Monet esimerkit, joiden kertojiksi hän melkein aina kutsuu jonkun tutkijan tai kollegan (taitavaa jääväämistä osoittaen) ovat silti ajatuksia herättäviä ja jopa huolestuttavia. Ahonen ei nimittäin edes yritä esittää, että meillä olisi helppoja keinoja vastustaa taitavaa mielipiteen muokkausta. Meillä ei ole, jos emme sattumalta ole opetelleet ajattelemaan kuten mentalisti. Mikä tärkeintä, kysymys ei ole mistään yleisestä älykkyydestä tai typeryydestä. Taitava mentalisti käsittelee huippuälykästä ihmistä yhtä helposti kuin kognitiivisesti yksinkertaisempaakin. Mentalistiksi ei synnytä, vaan opiskellaan.

* * *

Vaikka luultavasti ymmärrän, miksi Jose Ahonen ei ole kirjoittanut monista menetelmistään kuin pinnallisesti, kärsimättömänä lukijana jäin monta kertaa harmittelemaan sitä, miten nopeasti äärimmäisen kiinnostavat ja monimutkaiset asiat kuitataan. Ajattele kuin mentalisti käsittelee nimittäin miltei kaikkia todella mielenkiintoisia ihmisen ajattelun ihmeellisyyksiä, mutta vain lyhyesti. Sellaiset ilmiöt kuten karisma, sattuma, hypnoosi, plasebo ja intuitio kiitävät ohi, vaikka Ahosella varmasti olisi mielenkiintoista kerrottavaa kustakin kokonaisen kirjan verran. Ehkä tulevina vuosina jotain sellaista tapahtuukin.

Ehkä hitusen yllättäen Ahonen käyttää kirjansa lopun samaan tapaan kuin Yuval Noah Harari, jonka 21 oppituntia maailman tilasta päättyy suhteellisen pitkään vipassana-meditaation esittelyyn ja suoranaiseen suositteluun. Ahosella vastaava tekniikka on mindfulness eli tietoisuustaito, jonka juuret ovat buddhalaisuudessa. Ahonen haluaa kuitenkin tehdä selvän rajanvedon nimellä neurolingvistinen ohjelmointi (NLP) tunnettuun soveltavan psykologian suuntaukseen, jota pidetään yleisesti tieteellisesti perustelemattomana joukkona väitteitä. Ahosen mukaan sielläkin on silti hyödyllisiä tekniikoita, joita hän itsekin on käyttänyt pyrkiessään parantamaan synnynnäisesti huonoa keskittymiskykyään

Ihminen haluaa uskoa ihmeisiin, vakuuttaa myös Jose Ahonen. Jos näin ei olisi, mentalisteilta ja taikureilta loppuisivat ainakin palkkatyöt. Sellaistakin ihmistä, joka ymmärtää ihmismielen helpon huijattavuuden, kiinnostaa tavattomasti se taito, jolla jotkut meistä ovat oppineet muita manipuloimaan. Ilmiöllähän on vakava puolensa, koska samoja tekniikoita, joilla viihdytetään, myös kiihotetaan ihmisiä vihaamaan ja tuhoamaan, uskomaan vaarallisia valheita ja antamaan vapaaehtoisesti rahansa huijarille. Ahonen ei näitä eettisiä kysyksiä juurikaan käsittele, vaan lähtee siitä, että ne ovat itsestäänselvyyksiä. Ja jos eivät ole, pitäisi olla. Ehkä hän palaa tähän näkökulmaan myöhemmin. Se olisi nykyisen globaalin somevaikuttamisen aikana mitä toivottavin teko.

Hiski

Tartuin Markku Salomaan kirjaan Hiski Salomaa : Vapauden kaiho (Lector kustannus 2020) uteliaana, joskaan en suurin odotuksin. En ole itse koskaan pitänyt Hiski Salomaan laulutavasta tai välittänyt ihmeemminen hänen laulujensa sanoista. Vapauden kaihokin on minulle jokseenkin yhdentekevä laulu, vaikka sen sävelmä onkin onnistunut. Kun kirjoittaja kuvaa sitä kommunistien vapun "adventtivirtenä" (mitä se mahtaakaan tarkoittaa tässä yhteydessä), en voisi olla vähemmän samaa mieltä. Laulu on ns. renkutus, vaikka minkä tekisi. Olin kuitenkin utelias, koska Hiski Salomaan vaiheista on tiedetty varsin vähän eli hän on ollut hyvin tunnettu tuntematon.

Valitettavasti sotahistorioitsija Salomaa, joka ei ole mitään sukua Hiskille, ei ole erityisen onnistunut kaimansa elämäkerturina. Kirja perustuu varmasti laajaan aineistoon ja sen tutkimiseen, mutta kirjoittajan kyvyt rakentaa mielenkiintoinen ja elävä kulttuuritutkimus eivät ole yksinkertaisesti riittäneet. Vaikka kirja on suppea, sivumäärästä merkittävän osan vievät lähinnä sotahistorialliset syrjähypyt ja ideologisesti atlanttisesti virittyneen tekijän yhteiskunnallisiin oppitunteihin, joiden yhteys Hiski Salomaan elämään on yleensä varsin etäinen. 

Markku Salomaa vaikuttaa ainakin tämän kirjan perusteella tietokirjoittajana amatöörimäiseltä. Hän toistelee asioita, ajatus harhailee, eikä edes kirjan yleinen kronologinen kaari oikein pidä. Kirja olisi hyötynyt valtavasti ulkopuolisesta kustannustoimittajasta, joka olisi karsinut esimerkiksi yksityiskohtaisten sotatarvikeluetteloiden kaltaiset tarpeettomuudet ja keskittänyt tarinan itse kohteeseen. Kustannustoimittaja olisi voinut myös stilisoida kirjoittajan suomea, jossa on yllättävää horjuvuutta ja esimerkiksi systemaattinen kyvyttömyys käyttää termejä "mikä" ja "joka" oikealla tavalla. Myös Salomaan terminologia on välillä outoa. Einari Kukkosen diskografiaa Lännen lokarit hän esimerkiksi kutsuu "antologiaksi".

* * * 

Jos unohdamme kirjan rakenteelliset ongelmat ja kummallisuudet (kuten sen, että erittäin ylimalkainen diskografia on yllättäen keskellä kirjaa, eikä kirjassa ole minkäänlaista hakemistoa), voimme kysyä, miten Markku Salomaa on onnistunut kohteensa vaiheiden kuvaamisessa? Vaikka elämäntarina on hukkua kirjoittajaa enemmän viehättäneiden sivujuonien paljouteen, kirjasta silti piirtyy jokseenkin kaikessa tavanomainen ja kaikkea muuta kuin menestyksekäs siirtolaisen tarina. Hiskillä oli lyhyt menestyksen hetkensä suomalaisten siirtolaisten juhlien esiintyjänä ja levyttäjänäkin, mutta kokonaisuun kannalta se oli vähemmän merkittävää. Hiski Salomaa eli pääosan elämästään räätälinä, joka ei koskaan vaurastunut, kuten ei siirtolaisten suuri enemmistö muutenkaan.

 

Kirjoittajalle on ollut tärkeätä ja keskeistä todistaa, että Hiski Salomaa ei ollut työväen miehiä, vaan pikkuporvari ja periaatteellinen republikaani. Tämä olisi vähemmälläkin ollut helppo uskoa, mutta kirjoittajaa on selvästi vaivannut kaimansa postuumi suosio erityisesti Vapauden kaihon tekijänä ja jonkinlaisena vasemmistoikonina. Hiskin repertuaarin tekstien tavanomaisuus käy muutenkin ilmi erittäin runsaista siteerauksista, joita on pitkin kirjaa. Hän kirjoitti lauluja tavallisen kansan tavallisista aiheista kuten vähävaraisuudesta, lemmenongelmista ja vapaa-ajan viettotavoista. Hiskiä eivät kiinnostaneet uuden kotimaan tarjoamat musiikilliset virikkeet, kuten blues tai jazz, hänen tuotantonsa pysyi vanhoillisesti samana.

Markku Salomaalla on eriskummallinen tulkinta Hiski Salomaan tekijänoikeudesta. Koska lapsia ei ollut, kirjoittajan tulkinnan mukaan "Hiskin kaikki kappaleet ovat vailla oikeudenomistajaa." (s. 124) Kirjoittaja myös olettaa, ettei Hiskin oikeuksia voida valvoa ja hänen kuplettinsa soivat sen takia radiokanavilla ilmaiseksi. Asian oikean tilan olisi voinut tarkistaa Teostosta helposti (Salomaa kuoli 1957, joten hänen tuotantonsa vapautuu tekijänoikeudellisesti vuoden 2028 alusta), mutta sellaiseen ei kirjoittaja ole vaivautunut. Ehkä senkin takia, että hän on itse voinut tunnonvaivoitta hyödyntää Hiskin tekstejä?

* * *

Markku Salomaan kuvaukset siirtolaisten elämästä eivät ole vailla mielenkiintoa. Kirjasta kuitenkin näkyy selkeästi, kuinka paljon enemmän kirjoittajaa kiehtovat sotilaspoliittiset kuin rauhan ajan arkeen liittyvät asiat. Suomalaisten siirtolaisten olosuhteiden kuvaukset ovat hajallaan siellä sun täällä, mikä ei helpota kokonaiskuvan muodostumista. Kuvaukset jäävät myös pinnallisiksi, mikä on erityisesti Hiski Salomaan muusikonuraa ajatellen pettymys. Kollegojen nimiä esiintyy, mutta mitään elävää kuvaa siitä musiikkikulttuurisesta todellisuudesta, jossa Hiski Salomaa eli, ei synny. Mitään tietoa tekstien tai sävelmien taustoista en löytänyt. Syynä voi toki olla dokumenttien puute. Silti jää täysin vastaamatta, miksi Hiski Salomaa sanoitti ja sävelsi. Ehkä vain saadakseen rahaa elämiseen? Emme tiedä.

Hiski Salomaa : Vapauden kaiho on selvästi julkaisu, joka olisi kannattanut tehdä paremmin. Jos yleinen sotilaspoliittinen luennointi olisi korvattu systemaattisella Hiski Salomaan toimintaympäristön analyysillä, jotkut nyt ilmaan jäävät kysymykset olisivat ehkä saaneet vastauksen. Itseäni vaivaa eniten se, etten kirjan luettuani tiedä mitään Hiski Salomaan motiiveista. Hän teki maailmansodan jälkeen Suomessa bisnestä tuomalla hienoja autoja ja myymällä ne entisessä kotimaassaan. Kiinnostava yksityiskohta, mutta ei kerro mitään laulaja-lauluntekijästä.

Markku Salomaa siteeraa kaimansa tekstejä ja viittaa toistuvasti niitten kieliopillisiin virheisiin, joiden perusteella hän päättelee joidenkin anonyymien tekstien olevan Hiski Salomaan käsialaa. Itse olisin lukenut mieluummin enemmän analyysiä tekstien aihepiireistä ja vertailua kollegojen tekstehin. Hiski Salomaa on nimittäin tunnettu vain Suomessa, Yhdysvalloissa hänen laulunsa eivät ole kirjan mukaan jääneet elämään. Voi jopa kysyä, onko historian ironia niin vahvaa, että poroporvari Hiskias Möttö elää edelleen lähinnä sen ansiosta, että vasemmisto omi laulun Vapauden kaiho ja Aunuksen radio soitti metsätyömiesten elämästä kertovaa laulua Lännen lokari? Hiski Salomaa ei kummassakaan laulussa kertonut itsestään, vaan toimi tulkkina. Ehkä se oli hänen tehtävänsä tässä matoisessa maailmassa.

 

 

Solvaajista, aiheesta mutta sekavasti

Kun tietokirjoittaja mainostaa edellistä kirjaansa keräämällä sivullisten kriittisiä näkemyksiä, kyseessä ei taida olla itsekritiikki tai nöyryys. Ari Turunen ei selvästikään ole piitannut kirjansa Mulkerot saamasta kritiikistä, vaan jatkaa entiseen tyylinsä myös kirjalla Solvaajat : Herjaamisen hävytön historia (Into 2020). Toisena kirjoittajana on toiminut Petri Laukka. Kirjoittajien työnjakoa ei ole julkaisussa valotettu, joten jatkon kommentit osuvat tasapuolisesti kummallekin. Luottoa on löytynyt ainakin säätiöiltä, peräti neljä sellaista on katsonut vihapuhe-historiikin tukemisen arvoiseksi. Ehkä sen ansiosta kirjassa on myös henkilöhakemisto, jollaista ei nykypäivän Suomessa enää voi pitää itsestään selvänä.

On helppo kehua kirjan loppuhenkosta, joka kannustaa kuuntelemaan, ottamaan toiset ihmiset huomioon ja nauttimaan keskustelemaan. Viiden kohdan ohjelma "Näin sinusta ei tule solvaajaa" on kaikin puolin kannatettava ja järkevä ohje kenelle tahansa, joka osallistuu tai edes harkitsee osallistumista julkisiin keskusteluihin (ja tietysti ihan yhtä hyvin ohjeet sopivat myös yksityisiin keskusteluihin). Jos kaikki keskustelijat noudattaisivat Turusen & Laukan ohjeita, maailmamme olisi vähemmän epämiellyttävä. Kovin analyyttinen tämä loppujakso ei silti ole, eikä solvaavan puheen monimutkaisiin taustoihin mennä kovinkaan syvällisesti.

Olisi ehkä pitänyt mennä. Solvaajia vaivaavat suurin piirtein samat ongelmat, joista kritisoin kirjaa Mulkerot (ja pääsin sillä jopa tämän uudemman kirjan taka-aukeamalle). Turunen & Laukka käyskentelevät tarkemmin määrittelemättömällä "solvaamisen" kentällä logiikalla, joka ei aukene ainakaan itselleni. Se käy selväksi, etteivät kirjoittajat pidä tärkeänä pysytellä tiiviisti aiheessa tai suhteuttaa lukijalle hyvin eritasoisia solvauksia. Hetkittäin tulee jopa tunne, että tekijöiltä ovat loppuneet kuivat koivuhalot ja täydennykseksi on keräilty historian poluilta mitä tahansa palavaa roinaa. Niinpä suunnilleen samanarvoisina ilmiöinä esitellään viihdekulttuurin herjailu ja Stalinin näytösoikeudenkäyntien julkiset nöyryytykset.

* * *

Turusella ja Laukalla on paljon kerrottavaa, mutta kyllä tällaisen sillisalaatin nauttisi mieluummin jotenkin strukturoituna. Kirjassa siirrytään aiheesta aivan toiseen ajasta ja paikasta liiemmin piittaamatta. Tällainen käveleskely ei missään tapauksessa ole kielletty tai etukäteen epäonnistumaan tuomittu. Kun kuitenkin aihe on erittäin monimutkainen ja pelkästään terminologia niin vaikea, etteivät kirjoittajat oikeastaan edes yritä sitä määritellä, nöyrempi suhtautuminen olisi varmasti tehnyt hyvää. Turunen & Laukka varaavat omat luvut uskonnosta ja toisaalta poliittisista ideologioista kimmonneelle vihapuheelle - mutta huomaavat sitten, että monta mehevää esimerkkiä jäi käyttämättä, joten he lisäävät vielä yhden luvun, joka sisältää tapauksia molemmista. Vähän vaikea on pysyä kärryillä.

Viihde, urheilua ja kulttuuria käsittelevä luku tuntuu erityisen pinnalliselta, koska sattuneesta syystä mittakaava muuttuu ihmiskunnan kohtaloista muutaman nujakoivan kollin (melkein kaikki esimerkit käsittelevät miesoletettuja) mittelön tasolle. Vaikuttaa myös siltä, etteivät kirjoittajat ole erityisen vahvasti sisäistäneet sen paremmin urheiluun kuin esimerkiksi musiikkimaailmaan erottamattomasti liittyvää verbaalista irrottelua, vaan tulkinneet senkin pääsääntöisesti samanlaiseksi solvaamiseksi kuin poliittisten ja uskonnollisten johtajien tulituksen. Mielestäni tämä on ylitulkintaa, vaikka tietysti myös näissä maailmoissa esiintyy aidosti myrkyllisiä ihmissuhteita ja rumaa puhetta.

Syynä edelliseen voi olla solvaamisen pelkistäminen vain neljäksi ominaisuudeksi, minkä kirjoittajat tekevät heti alussa. Turunen & Laukka toteavat, että solvaajia yhdistää neljä ominaisuutta: itsekorostus, valehtelu, uhriutuminen ja kyvyttömyys rauhoittua. Sitä kirjoittajat eivät juuri erittele, mikä rooli on erolla harkitun ja hallitsemattoman solvaamisen välillä. Lienee selvää, että jotkut solvaavaa vihapuhetta harjoittavat ovat kyvyttömiä hillitsemään itseään ja puhetapaansa, mutta yhtä selvää lienee, että joillekin kyseessä on harkittu taktiikka, jota sovelletaan, kun arvellaan sen tuovan paremmin tuloksia. Kun Vladimir Putin käyttää julkisuudessa karkeaa alatyyliä, hän on epäilemättä harkinnut asiaa tarkkaan, vaikka virkaveli Washingtonissa ei niin tekisikään.

* * *

Solvaajat on teknisestä rapsodisuudestaan huolimatta aika raskas lukukokemus. Osasyynä ovat mustalle pohjalle pienellä fontilla painetut "tietoiskut", joita on varsin paljon vähälukuiseen kuvitukseen verrattuna. Osa tietoiskuista on kohteliaasti ilmaisten tarpeetonta sivuntäytettä, kuten "Vaimo toi haarukan Suomeen" tai "Kiekkomiehet lähtevät sotaan" ja "Tappava vallanhalu". Kirjoittajat ovat joko unohtaneet kirjan aiheen tai sitten olleet siitä piittaamatta, ehkä saadakseen kirjasta yli 200 sivun mittaisen opuksen. Jos itse olisin toiminut kirjan kustannustoimittajana, sivumääräksi olisikin jäänyt korkeintaan 150. Tosin luultavammin minut olisi heitetty ikkunasta sontaläjään, kuten katoliset aatelismiehet Prahassa 1618.

Ehkä yllättävintä Solvaajissa on se, etteivät kirjoittajat ole katsoneet tarpeelliseksi omistaa lukua Perussuomalaisille ja heidän hengenheimolaisilleen, joiden poliittisen julkisuuskuvan ytimessä on vastustajien solvaaminen eli kieli, jonka tarkoitus on loukata, halventaa ja satuttaa. Olen itse kutsunut tätä puhetapaa persupuheeksi. Sitä ei harrasta julkipolitiikan käytännössä kukaan Perussuomalaisten ulkopuolella. Somessa solvaava vihapuhe on niin yleistä, ettei aina muisteta, kuinka uusi ilmiö tarkoituksellinen vihamielisyys verkon anonymiteetin suojasta onkaan. Useimmat nettisolvaajathan ovat pelkureita, jotka eivät ota mitään vastuuta teoistaan.

Edellä kirjoittamani kritiikki harmittaa itseänikin, koska on selvää, että Turusella & Laukalla on paljon historiallista tietoa ja selkeä into piestä sekä isoja että pieniä pahantekijöitä. Eettisesti kestävä tavoite ei kuitenkaan ole sama asia kuin onnistuneesti toteutettu projekti. Turunen & Laukka tuskin haluavat kuulla seuraavaa vinkkiä, mutta kirjoitan sen silti julki. Ottakaa seuraavan kirjan aiheeksi vallan väärinkäyttäjät, mutta varatkaa aikaa kirjan tekemiseen kolme kertaa enemmän kuin aikaisemmin. Olkaa analyyttisiä ja loogisia. Keskittykää olennaiseen ja jättäkää hupaisatkin lillukanvarret rauhaan. Tiedämme, että joku Juhani Tamminen käyttää julkisuutta häikäilemättä omaksi hyväkseen, mutta historiallisesti se on lillukanvarsista vähäisimpiä. Ja kyllä, pääsette aivan varmasti haukkumaan myös Vladimir Leniniä, joten miksi ei?