Kun pettyy lukemaansa, järkevin reaktio on yleensä siirtyä eteenpäin ja unohtaa ikävä kokemus. Kun olen kuitenkin kirjastonhoitajana kuolemaan asti yleisön palveluksessa, selitän tässä tekstissä kaksi pettymystä. Molemmat ovat käännöksiä ja brittiläisiä tekijöitä kehutaan mennen tullen maailmanmenestyksistään. Minun on vaikea ymmärtää syitä kehuihin. Ensimmäinen kirja, faktantarkastaja Tom Phillipsin Totuus : Paskapuheen lyhyt historia (Tammi 2020) on Ilkka Rekiaron pätevästi kääntämä, omaan "vitsikkyyteensä" lillumaan jäävä viihdekirja, toinen, toimittaja ja "historioitsija" Ben Macintyren Vakooja ja petturi : Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio (Atena 2020) on periaatteessa kiinnostavaa, mutta käytännössä tylsäksi propagandaviihteeksi jäävä opus, jonka kääntäjällä Aura Nurmella on uskoakseni ollut aika tylsä homma.
Tom Phillips tekee epäilemättä arvokasta työtä brittiläisessä faktantarkistusorganisaatiossa Full Fact. Phillips tunteekin aiheensa - valheiden ja paskapuheen maailman - perusteellisesti, mutta ei ole mielestäni ainakaan suomalaisesta näkökulmasta erityisen onnistunut kirjoittajana. Varsin monet esimerkit ovat Yhdysvalloista, mikä voi heijastaa jonkin verran myös todellisuutta, mutta analyysi jää tämän takia varsin yksipuoliseksi. Phillips on niin angloamerikkalaisen kulttuurin pauloissa, ettei hän ole esimerkiksi käsitellyt kirjassaan ollenkaan kulttuureja, joissa huijaamista tai epätoden puhumista ei pidetä sinänsä kielteisenä asiana vaan yhtenä taitavuuden lajina.
Alkukielinen alaotsikko "A Brief History of Total Bullsh*t" on vääntynyt suomennoksessa päälaelleen. Phillips ei nimittäin väitä, että paskapuhe on tuore asia, vaan että hän kertoo ihmiskunnan historian mittaisesta valehtelusta lyhyesti. Kirjassa on sinänsä monta tapahtumakertomusta, mutta siihen nähden, miten monilla tavoilla ihminen on toistaan huijannut, kyseessä on todellakin vain jäävuoren huipun hipaisu. Kirja tuottaa myös pettymyksen jokaiselle, joka kuvittelee faktantarkastajan tarttuvan edes jotenkin aikamme tunnetuimpaan paskanpuhujaan eli systemaattisesti julkisessa virantoimituksessaan valehtelevaan ja paskaa puhuvaan presidentti Donald J. Trumpiin. Tarkka lukija löytää jokusen vihjeen, mutta kustantajan lakiosasto lienee ehdottanut, että jos sitten jätettäisiin tärkeimmäin liittolaisen pomo kirjan ulkopuolelle.
* * *
Vaikka Phillipsin Totuus voisi olla omassa lajissaan ainakin viihdyttävä, ehkä hiukan opettavainenkin, on siinä yksi lukijaa vieraannuttava piirre. Se ei ehkä vieraannuta kaikkia, mutta itse olen kurkkuani myöten täynnä näitä tekovitsikkäitä angloamerikkalaisia, joiden käsitys "kuivasta brittihuumorista" on pahasti amerikanisoitunut. Siinä missä joku Stephen Fry tekee aidosti huvittavia ja piikikkäitä huomioita myös asiatekstissä, siinä Tom Phillips on auttamaton kömpelys, joka on vain yrittänyt opetella mallin ja toteuttaa sitä mekaanisesta. Ei toimi, ei toimi vaikka olisi kaivanut kestovitsiksi Benjamin Franklinin kaltaisen veijarin nimen. Tästä olisi kustantajan pitänyt huomauttaa, ei Trumpin koskemattomuudesta.
Sen sijaan Timesin toimittaja Ben Macintyre on varmasti tiennyt täsmälleen, minkälaista kirjaa häneltä odotetaan KGB-agentti Oleg Gordijevskin elämästä ja kääntymyksestä. Muuten ei voi selittää kirjan kaksijakoista rakennetta. Osa tekstistä on alkeellisista alkeellisinta mustavalkoista kylmän sodan henkistä propagandaa, osa asiallista, joskin pääosin kaikkea muuta kuin jännittävää Gordijevskin toimien kuvailua. Ajattelin aluksi, että propagandapätkät on tarkoitettu ironisiksi ajankuviksi, mutta kun ne toistuvat kirjassa kuin alakoulun oppikirjassa, joudun arvioimaan ne kirjoitetuiksi niille antikommunisteille ja Neuvostoliiton vihaajille, joille kirjan pääpainos myydään - varmaan myös Suomessa.
Itse en jaksanut lukea edes koko kirjaa, vaan hyppelin tuon tuostakin. Vaikka Gordijevskin tapaus on sinänsä mielenkiintoinen osa idän ja lännen tiedustelupalveluiden historiaa, kirjoittajan yksisilmäisyys ja kirjoitustyylin latteus heikentävät lukukokemusta ratkaisevasti. Lyhyesti sanoen: propagandaa on tylsä lukea, vaikka siihen olisikin upotettu kiinnostavaa informaatiota. Erityisen nolo on Macintyren ratkaisu kirjoittaa tarina yksipuolisena brittien oman tiedustelupalvelun ja toisaalta petturin "petoksen, tuskan ja rohkeuden" ylistyksenä. Macintyre ei edes muodon vuoksi myönnä, että muutkin kuin KGB käyttivät ja käyttävät edelleen tarvittaessa kovia otteita. Jenkkien hienovarainen vähättely ei tätä asetelmaa muuta.
* * *
Kaikki tiedustelupalveluiden ja niiden toimijoiden vaiheisiin liittyviin teksteihin liittyy tietysti periaatteellinen uskottavuuden ongelma. Emme voisi ulkopuolisina edes tietää, vaikka Gordijevski olisi ns. kolmoisagentti. Olemme sen varassa, mitä siviileille halutaan kertoa. Onko meillä mitään perustetta uskoa, että Macintyren kertoma Gordijevskin tarina on keskeisiltä osiltaan totta? Propagandakirjallisuuden perinteiden mukaisesti Macintyre ei edes yritä todistaa kaikkea kärpäsenä KGB:n katossa näkemäänsä ja kuulemaansa. Mutta kuvitteleeko joku ihan oikeasti, että MI6 olisi antanut kertoa julkisuuteen yksityiskohtaisen rehellisesti ja avoimesti oman osuutensa?
Se tarina, jonka Macintyre on koonnut kirjansa kansien väliin, on epäilemättä tarkistettu jokaista pilkkua myöten MI6:ssa ja ehkä vähän muuallakin. Ehkä se lapsellinen propaganda on peräisin näiltä tarkastajilta, niin voisi Macintyren puolesta ainakin toivoa (propagandajaksot ovat jotenkin tyylillisestikin huonompia kuin muu teksti). Gordijevskin loikkaus oli Kim Philbyn aiheuttaman katastrofin jälkeen brittien tiedustelupalveluille uskomaton onnenpotku, josta tietysti otettiin ja otetaan edelleen kaikki mahdollinen irti. Neuvostoliiton romahdus mm. Gordijevskin välittämien tietojen takia ei ole muuttanut tiedustelupalveluiden taistelua mitenkään. Mutta miksi meidän pitäisi lukea yhden tiedustelupalvelun auktorisoimaa propagandaa?
Ymmärrän kummankin kirjan suomalaisen kustantajan ratkaisun. Paskapuhe on ajankohtainen aihe ja kiinnostaa monia. Ehkä aiheesta ei tämän parempaa ole tarjolla, oletetaan niin. Gordijevskin tarinalle puolestaan on valmiina oma yleisönsä, kaikki ne, joitten elämä on muuttunut tylsäksi sen jälkeen, kun Yhdysvallat hakkasi Neuvostoliiton loppuottelussa 6-0. Lienee euforista palata aidon kylmän sodan tunnelmiin ja istua taas Radio Free Europen viestin äärellä. Näille ihmisille tätä kirjaa voikin suositella. Se ei valmista lukijaansa petä. Mutta meille poliittisen historian harrastajille tällainen puolivillainen propagandakirja on kiinnostavasta aiheesta huolimatta ikävä pettymys.
Olen kirjoittanut usein asevarustelun lopettamisen puolesta. Minulla on vahva pasifistinen peruseetos, jonka lisäksi pidän aseisiin käytettäviä resursseja pahimmanlaatuisena tuhlaamisena. Puheet aseteollisuuden työllistävästä tai maksutasetta parantavasta vaikutuksesta ovat minulle tyhjiä valheita; millään siedettävällä arvoasteikolla ei aseiden hirvittävää saldoa voi muuttaa myönteiseksi. Tällä hetkellä pieni piiri pyrkii jatkamaan jo 1990-luvun alussa aloitettua (kun Neuvostoliitto oli sortunut, siksi tuolloin) vimmaista alistumista Yhdysvaltain poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen ylivaltaan. Hävittäjälentokoneet ovat keskeinen elementti tässä epäisänmaallisessa vedätyksessä.
Nimellä HX kulkeva hanke toistaa Hornet-hankinnan epädemokraattista ja uskoakseni myös laitonta tai laillisuuden rajoja hipovaa linjaa. Taustalla armeijan jonnet yhdessä siviilipuolen luotettujen militaristien ja atlantistien kanssa tekevät kaikkensa, jotta suomalaisten niukoista verovaroista saataisiin siirretty maksimaalinen määrä miljardeja euroja tukemaan Yhdysvaltain yksityistä aseteollisuutta, joka on vuosikymmeniä ohjannut maan ulkopolitiikkaa enemmän tai vähemmän yksinvaltaisesti. Jopa nättejä muuten puhunut Barack Obama oli täysin aseteollisuuden talutusnuorassa. Donald Trumpin rahoittajat eivät ole pelkästään aseteollisuudesta, mutta kaikesta päätellen symbioosi on edelleen kiinteä.
Kyynikko ymmärtää, että jenkit painostavat suomalaisia tuhlaamaan rahansa jenkkiaseisiin lähinnä taloudellisista syistä. Jostain on löydettävä hölmö, joka on houkuteltavissa absurdin suuruisiin asekauppoihin. Nato on tietysti edelleen pystyssä, mutta sen tärkein tehtävä on piiskata jäseniään ostamaan aseensa Yhdysvalloista ja tottelemaan kyselemättä. Venäjän rajalla sopivasti sijaitseva Suomi on ollut aktiivisen houkuttelun kohteena, koska puolustusdoktriinimme on talvisodan hengen perintöä ja YYA-sopimuksen raukeamisen jälkeen moni maltillinenkin porvari on halunnut hinkata jenkkiaseen pintaa.
* * *
Olen paljon miettinyt niitä suomalaisia miehiä ja naisia, jotka ovat antaneet jos eivät kaikki koko sydäntään, niin ainakin täyden tukensa Yhdysvaltain aseteollisuudelle. Kuinka moni heistä kuvittelee aidosti, että suurvalta piittaisi Suomen kaltaisesta pläntistä niin paljon, että myisi aseita edullisesti hyvää hyvyyttään? Voiko näin moni - Iiro Viinanen, Esko Aho, Elisabeth Rehn, Juhani Kaskeala, Aimo Pajunen jne. - olla tietoisesti mieluummin vieraan vallan aseteollisuuden kuin oman maan veronmaksajien puolella? Voiko näin moni uskoa Suomen sotilaalliseen doktriiniin, vaikka heillä pitäisi olla informaatiota ymmärtää, että se kaikki on tarkoitettu taviksille?
Omasta näkökulmastani kaikki jenkkiaseiden suomalaiset lobbarit ovat jonkin sortin isänmaanpettureita, syvimmästä motiivista riippumatta. Varustautuminen sotaan Venäjää vastaan ei voi olla kenenkään suomalaisen isänmaanystävän asialistalla. Huonosti on käynyt jo kahdesti, vaikka toisella kerralla oli aseveljenä Saksan kaltainen suurvalta. Voiko kukaan vakavissaan uskotella, että Suomen jenkkiaseilla voitaisiin sotia Venäjän armeijaa vastaan missään olosuhteissa? Minusta ei voi, joten kysymys on huijauksesta, vedätyksestä. En väitä, että kaikki vedättäjät ovat henkilökohtaisesti hyötyneet, kuten todennäköisesti Lockheedin palvelukseen kiirehtinyt Jarmo Lindberg. Ehkä monille on riittänyt Yhdysvalloista saatu taputus päälaelle.
Militaristin mielestä aseistariisuntaa ajava pasifisti on joko hullu tai vastuuton, todennäköisesti molempia. Lisäksi hän on kommunisti tai jonkin sortin vasemmistolainen, aito porvarihan rakastaa sotimista ja ymmärtää sen välttämättömyyden niin militarialle kuin taloudelle. Mutta onko aidon porvarin tunnusmerkki myös vimmainen halu (a) tuhoutua sotimalla yhden suurvallan puolella toista vastaan ja (b) tuhlata hirvittäviä määriä kansantalouden tarvitsemia verovaroja ulkomailta ostettaviin aseisiin? Jos on kyvytön täydeksi pasifistiksi, voisiko sitä kuitenkin pyrkiä pysyttelemään mahdollisimman etäällä sotilaallisista konflikteista ja pitämään asevarustelun välttämättömän rajavalvonnan tasolla?
* * *
Olen saanut elämässäni haukkuja mm. sen takia, että häpäisen militarisminvastaisilla puheillani paitsi upseeri-isäni, myös isänmaan vapauden puolesta kuolleet (todennäköisesti myös tulevaisuudessa kuolevat) ja heidän muistonsa. Reservin pasifistiluutnanttina huitaisen kädelläni moisille typeryyksille. Toisen maailmansodan taisteluissa ei kaaduttu omasta halusta vaan siksi, että muuta vaihtoehtoa ei ollut tai sattuma iski ikävästi. Neuvostoliitto voitti sekä talvi- että jatkosodan. Ehkä pakkouhri kannatti, minusta molemmat sodat olisi kannattanut yrittää välttää. Samoin kaikki tulevat. Ei ole mitään järkeä uhrata yhtään henkeä Yhdysvaltain tai Venäjän suurvaltapoliittisten tavoitteiden hyväksi.
Aseille taputtavat henkiset militaristit ovat yleensä oikeistolaisia, mutta kyllä näitä vasemmaltakin löytyy ihan liikaa. Aidon aseistariisunnan kannatus on myös vasemmalla häkellyttävän vähäistä. On kuin ihan oikeasti uskottaisiin, että pienen maan asevarustelulla voidaan luoda turvallisuutta. Ei voida. Mikään määrä kalliilla ostettua jenkkiaseistusta ei estä Suomea tuhoutumasta seuraavassa sodassa, jos siihen joudutaan. Minusta on hirveätä, että demaritkin tyytyvät pohtimaan, kuinka pienellä hävittäjämäärällä voitaisiin "pärjätä". Kuinka sokea voi poliitikko olla, kun hän uskoo kansan loputtomasti istuvan talvisodan poteroissa. Ei nuoriso enää istu eikä usko aseisiin. Aseet ja niihin tuhlatut rahat ovat ilmastonmuutoksen kanssa pahin uhka nuorison tulevaisuudelle.
Koko Suomen poliittinen kenttä militarisoitui 2000-luvulla, vaikka kansan selvä enemmistö torjuu sitkeästi Suomen liittämisen Naton käskyläiseksi. Jokainen ilmailun tekniikkaa seurannut ymmärtää, että lentävät aseet muuttuvat nopeasti miehittämättömiksi. Suomi on tuhlaamassa - typeryyttään tai kuuliaisuuttaan - kymmeniä miljardeja asetyyppiin, josta tulee 10 vuodessa poistolaaritavaraa ja korkeintaan militarististen näytösten rekvisiittaa. Se ei haittaa asekauppiasta, päinvastoin. Hän myy meille mielellään saman tuhoaseen kahteenkin kertaan. Meitä huijaavat sekä omat että vieraat militaristit. Poliitikot varovat rauhantekijän leimaa, sillä ei etene uralla. Siksi jää meidän kansalaisten vastuulle sanoa loppuun asti EI. Ei aseille, ei tuhlaukselle, ei isänmaan myymiselle.
PS. Pentti Sainio - joka ei ole ollenkaan pasifisti - on kirjoittamassa kriittistä kirjaa HX-hankkeesta. Esimakua siitä saa hänen artikkelistaan Tuleeko hävittäjähankinnasta Suomen kallein virhe (Le Monde diplomatique 2/2020). Suosittelen lämpimästi taustatiedon saamiseksi.
Myönnän avoimesti, etten ole kokenut kevään pandemiakriisiä pelottavana tai kauhistuttavana asiana. Kuoleminen johonkin sairauteen on osa ihmiseliön tavallista elinkaarta, jota yksittäisen viruksen nimeäminen pandemian aiheuttajaksi ei sinänsä hetkauta. En haluaisi koronaviruksen tarttuvan itseeni tai kehenkään muuhunkaan. Mutta sama koskee luettelematonta joukkoa muitakin ikäviä sairauksia. Suomessa tartunnan saaminen on tätä kirjoittaessani tilastollisesti varsin epätodennäköistä, eikä sitä muuta miksikään kasvoilla pidettävien maskien määrä tai mikään yksittäinen virallinen ohje ja varoitus.
Kapitalistisen helvetinkoneen osittainen pysähtyminen muistuttaa silti ilahduttavasti siitä, että suurin osa "mahdottomista" ratkaisuista on poliittisia ja siten periaatteessa helppo tehdä. Valtava määrä turismia, ravintola- ja urheiluelämää pysähtyi kuin seinään, kun tehtiin muutama poliittinen päätös. Paljastui, että mikä tahansa on mahdollista, jos siihen löytyy motiivi - tai pakko, kuten tässä tapauksessa. Pakko, joka johtui pelosta menettää kokonaan yhteiskunnan hallinta. Kun katsoo tilastoja, pahimmin viruksen tappavasta voimasta ovat tähän asti kärsineet ns. johtavat länsimaat sekä trumpilaista retoriittaa järjen tilalle tarjoavat isot maat.
Yksilön tasolla karanteeni ja pelko tartunnasta muistuttaa ihmisen haavoittuvuudesta, mutta myös siitä, miten paljon onnellisuutemme riippuu muista ihmisistä. Olemme myös riippuvaisia luonnosta, jonka brutaali riistäminen ja tuhoaminen ovat mitä ilmeisimmin lisääntyvien pandemioiden varsinainen aiheuttaja. Jos hyvin käy, koronaviruksen synnyttämä järkytys muuttaa pysyvästi arvoja ja motiiveja. Mitään takeita siitä ei ole, mutta mahdollisuus on olemassa, kun jokainen on voinut nähdä, kuinka helppoa sen helvetinkoneen pysäyttäminen itse asiassa on.
* * *
Minulla oli harvinainen onni ja ilo saada äsken tavata kansakoulun ensimmäisten luokkien aikainen paras ystäväni. Vaikka olemme edellisen kerran tavanneet 62 vuotta sitten, ei ollut ollenkaan vaikea tunnistaa ihmistä vanhaksi ystäväkseen. Erityisen hauskaa oli vertailla muistoja, jotka olivat joiltakin osin yhteisiä, joiltakin osin aivan uusia toiselle. Kävelimme lapsuutemme Etu-Töölössä suunnilleen sillä alueella, jonka sisälle kansakouluikäisten poikien reviiri hyvin mahtui. Monet asiat kuten rakennukset eivät ole muuttuneet ollenkaan, puut tietenkin kasvaneet, mutta pääosin nekin samoilla sijoillaan. Yhteinen koulumme, nykyinen Taivallahden ala-aste, on ulospäin aivan entisellään. Jututtamamme ohjaaja tunnisti vuonna 1958 otetun luokkakuvan ottopaikan.
Tällaisiin inhimillisiin ja yksilöllisiin muistikuviin ei ole mitään pysyvää säilömistapaa. Voisimme kirjoittaa tapahtumista, ns. muistella, ja moni ikäluokkaamme kuuluva varmaan tunnistaisi tuttuja tapahtumia, kuten pelolle odotetun ja vain poikiin kohdistetun kivesten laskeutumisen tutkimisen. Se tehtiin täysin julkisesti, jonossa odottaen ja huhuja kuunnellen. Jotkut levittivät varmaa tietoa, että joiltakin "ne" leikattaisiin pois, ties mistä syystä. Siihen aikaan ei intimiteettisuojan käsitettä tunnettu tai ainakaan tunnustettu. Ystäväni muisti osallistuneensa ilman että suostumusta edes kysyttiin Pekka ja Pätkä -elokuvan kuvauksiin. Pihalta vaan haettiin ja sullottiin pakettiautoon, jolla ajettiin kuvauspaikalle jonnekin keskikaupungille.
Mutta vaikka kuinka muistelemme ja kerromme, olennainen sisältö on muistoon liittyvä tuntemus ja sitä emme pysty säilyttämään. Se katoaa yksilön kuoleman myötä, pysyvästi ja armottomasti. Emme koskaan saa tietää, mitä Leonardo da Vinci ajatteli maalatessaan Mona Lisaansa tai ennakoiko Wolfgang Amadeus Mozart omaa kuolemaansa säveltäessään tilausteoksena tunnetun Requieminsa. Asiaa voi olla ajattelematta, se on varmasti ainoa järkevä tapa suhtautua koko asiaan. Itse kuulun kuitenkin niihin onnettomiin, joiden aivot eivät suostu jättämään yleistä ja yksityistä unohdusta omaan rauhaansa.
* * *
Ihmisen elämä ja kulttuuri olisivat varmaan tyystin toisenlaisia, jos meillä olisi keino välttää tuntemusmuistojen totaalikatoaminen. Tieteiselokuvien vakiokalustoahan on tekniikka, jolla ihmisen aivojen "sisältö" luetaan ulkoiseen muistiin, mistä sen voi palauttaa uuteen fyysiseen kuoreen, jos vanha sattuisi ihan oikeasti kuolemaan. Minua tällainen haaveilu tietenkin kiehtoo, koska se tarjoaa mahdollisuuden edes kuvitella, mitä moisesta voisi seurata. Yleensä näihin tarinoihin liittyy aina vallankäytön ongelmia. Ikuisen elämän ja muistamisen mahdollisuutta ei voida resurssisyistä tarjota kaikille, joten siitä tulee tapa näyttää ja käyttää rikkautta. Eriarvoisuudesta seuraa luonnollisesti yhteen elämään ja muistojen katoamiseen tuomittujen kapinointia.
Kannattaako ikuista muistamista edes tavoitella? Jos ei jäädä pohtimaan kumuloituvan muistojen määrän säilyttämisen teknisiä tai logistisia ongelmia, täytyy ainakin kysyä, mitä mieltä pysyvässä muistojen säilymisessä olisi ilman muistajien ikuista elämää? Kun en itse halua ikuista elämää, miksi voisin haluta ikuisia muistoja? Ilmeisesti en haluakaan, olen vain haikean alakuloinen siitä, miten helposti voimakkaat, ihmisyksilön elämää muovailevat tapahtumat ja niihin liittyvät muistikuvat katoavat. Tiedän haikeuteni lähteenkin: äitini kuoli 69 vuoden iässä, ennen aikojaan ja valtava määrä sukuun liittyvää muistitietoa katosi hänen mukanaan lopullisesti. Mikään kiukuttelu ja kaipaus ei tuo niitä takaisin, ei mikään. (Kirjoitin tästä vähän aikaa sitten kolumnin Muistojen tapahtumahorisontti. Toistan tässä varmasti itseäni, mutta itselleni näkökulmat ovat erilaisia.)
Olen jotenkin hyväksynyt sen, että elämät päättyvät. Se on biologiaa, ja koska muistomme ovat biologialle alisteisia, kiukuttelu ei kannata. Vaikka yksilöinä elämämme päättyvät ja muistomme katoavat, maailma kokonaisuutena ei siitä piittaa. Uusia yksilöitä syntyy, uusia muistoja syntyy ja taas katoaa. Jokaisen yksilön näkökulmasta tilanne on yhtä epäreilu, mutta isommassa mittakaavassa tilanne tasoittuu: aina on valtava määrä eläviä muistoja olemassa ja uusia syntymässä. Vasta jos muistoja kartuttava eliö katoaa pysyvästi eliökunnasta, tapahtuu jonkinlainen ratkaiseva muutos. Sellainen ajatus luultavasti kauhistuttaa monia ihmisiä. Onhan se outo ajatus, maailma ilman tietoisuutta ja muistoja. Mutta silti täynnä elämää.
Professori Seppo Zetterberg on kiistatta parhaita Viron tapahtumien asiantuntijoita Suomessa, joten hänen kirjaansa Kaksoisvaltion haaveilija : Konstantin Päts ja Suomi (Docendo 2020) tarttuu uteliaana. Asia tuleekin käsitellyksi niin perusteellisesti, että lukija pohtii loppuun päästyään, oliko alkuperäinen rajaus vähän liiankin suppea. Pääosan tekstistä nimittäin vie välillä aika yksitoikkoiseksi ja tylsäksi muodostuva tapahtumien lakoninen kuvaaminen. Erityisesti presidenttien vierailujen kuvausten aikana tulee tunne, ettei tällaisella ole kuin yleisen dokumentoinnin arvo.
Zetterberg on jättänyt omat tutkijan pohdintansa aika vähälle, vaikka muutamaan uskottavuuskysymykseen sinänsä perusteellisesti upputuukin. Olisin itse lukenut mieluusti enemmän kokeneen tutkijan omia arvioita kuin oman ajan toimijoiden usein aika huonosti avautuvia selostuksia. Tämä olisi erityisen kiintoisaa, koska Zetterberg on onnistunut kirjoittamaan tiukan ideologisista ja poliittisista tapahtumista jotenkin etäännyttävästi ja keskeisten henkilöidensä poliittisen linjan taustalle häivyttäen. Välillä syntyy sellainen tunne, ettei Zetterbergin päähenkilöillä Virossa ja Suomessa ollut mitään ideologiaa tai tämä ideologia on kirjoittajalle niin luonnollinen, ettei sitä tarvitse edes määritellä.
En tiedä, onko puhdasta sattumaa vai tarkasti harkittua, että Konstantin Päts esiintyy kirjassa vähän ristiriitaisena, mutta korostuneen "isänmaallisena" henkilönä siitä huolimatta, että hän päätyi monen vuoden ajaksi tosiasialliseksi Viron diktaattoriksi. Zetterberg tavallaan legitimoi kaikki Pätsin teot sillä, että hän "tarkoitti Viron parasta" ja rupesi diktaattoriksikin vain siksi, etteivät fasistit saisi kaapattua valtaa itselleen. Jotenkin sivuasiaksi jää, että noilla fasisteilla oli yhdessä vaiheessa kansalaisten enemmistön selvä tuki takanaan.
* * *
Zetterberg kirjoittaa sujuvasti, vaikka eräät tekstiin jääneet kirjoitusvirheet viittaavat siihen, ettei Docendolla taaskaan ole ollut varaa oikolukuun. Lempeästi arvioiden voi sanoa, ettei ole kirjoittajan vika, jos tapahtumat eivät ole erityisen dramaattisia. Tässä tapauksessa sanoisin kuitenkin, että Viron nuoren kansakunnan syntyvaiheitten poliittista dramatiikkaa olisi joku toinen voinut toteutunutta enemmän korostaa. Vaikka Päts itse näyttää kirjassa olevan poliittinen ikiliikkuja tai fenikslintu, jää virolaista sisäpolitiikkaa huonommin tunteva - jollainen itse olen - kyllä edelleen varsin tietämättömäksi. Oikeisto - keskusta - vasemmisto -janaa edustavat Zetterbergillä lähinnä sanomalehdet.
Kirjan näkökulma - suhteet Suomeen - tavallaan perustelevat Zetterbergin ratkaisuja, mutta kyllä lukijalle jäävät melkoiseksi arvoitukseksi, mistä kaikesta virolaiset olivat keskenään erimielisiä ja miksi. Sen sijaan Pätsin ja suomalaisten poliitikkojen keskinäinen dynamiikka käy kyllä selväksi, jos ei muuten niin rivien välistä. Suomen presidenteistä oikeistolaisin eli P. E. Svinhufvud oli se, jonka kanssa Päts viihtyi parhaiten ja joka tuntui kannattavan eniten Pätsin unelmaa Suomen ja Viron valtiosta, joka voisi panna kampoihin Venäjän/Neuvostoliiton voimalle. Tai ainakin Svinhufvud meni pisimmälle myötämielisyyden esittämisessä.
Zetterberg suhtautuu suomalaisten nihkeyteen jotenkin tuomitsevasti, eikä hän vaivaudu pahemmin selittämään nihkeyden syitä. Tilannehan oli sata vuotta sitten varsin toisenlainen kuin nyt 2020. Suomi oli vasta itsenäistynyt ja tähtäsi vahvasti pohjoismaiseen yhteistyöhön sekä kulttuurisesti, taloudellisesti että sotilaallisesti. Vaikka oikeisto hehkutti virolaisille annetun sotilaallisen avun muistoja, juuri millään puolueella ei ollut aktiivista asennetta kytkeä Suomen tulevaisuus Baltian suuntaan. (Tämä vanha asennehan selittää paljolti myös sen, miksi Suomi oli varsin hidas innostumaan Viron irtautumisesta Neuvostoliitosta.)
* * *
Zetterberg ei varsinaisesti ihannoi Pätsiä, vaan kuvailee avoimesti tämän särmikkyyttä ja suoranaista häikäilemättömyyttä esimerkiksi Tallinnan Suomen-lähetystön rakennuksen hankinnan yhteydessä. Zetterberg ei myöskään näytä ajattelevan, että Pätsin haaveilla valtioliitosta Suomen kanssa olisi ollut missään vaiheessa realistista pohjaa, vaikka antaakin ymmärtää, että syynä ei ollut virolaisten asenne. Tässä mielessä kokonaisen kirjan kirjoittaminen Pätsin Suomi-ajattelun ympärille tuntuu hiukan turhalta, hiukan laajempi artikkeli olisi ehkä ollut perustellumpi ratkaisu. Zetterberg ei itsekään näytä löytäneen kirjalleen hyvää rakennetta, kun loputon vierailujen selostaminen vaihtuvat yhtäkkiä loppuluvuksi, joka ei tee yhteenvetoa, vaan keskittyy analysoimaan Pätsin ns. "poliittista testamenttia", joka ei edes ollut sellainen, vaan hajanaisia ajatuksia Viron ja Suomen yhteydestä. Kirja loppuu selvästi kesken.
Kirjan luettavuutta heikentää se, että Zetterberg olettaa lukijan olevan sekä hyvin perillä 1900-luvun kansainvälisestä politiikasta että tuntevan varsinkin Baltian alueen tapahtumat ja poliittiset kuviot. Vaikka Venäjä/Neuvostoliitto on koko ajan tapahtumissa läsnä, se on sitä vain propagandistisena uhkana. Vielä enemmän taustalla ovat Saksa ja Puola, joissa oli kuitenkin merkittävä vaikutus kaikkiin Viron ratkaisuihin. Itse olisin kaivannut loppulukua, jossa Zetterberg olisi pohtinut valtioliiton periaatetta ja käytännön mahdollisuuksia sen tiedon valossa, joka meillä nykyään on käytettävissä. Päts on helppo tuomita haaveilijaksi, mutta loppujen lopuksi tuota haavetta ei kirjassa kunnolla analysoida. Se on vain poliittisen kannunvalannan yksi aihe.
Svinhufvudin muistosäätiössä ollaan varmasti tyytyväisiä siihen myötäsukaisen ihailevaan kuvaan, jonka Zetterberg kirjassaan Suomen presidentistä Pätsin kumppanina piirtää. Siinä missä Ståhlberg, Relander ja Kallio ovat jokseenkin piirteettömiä sivuhenkilöitä, Svinhufvud on selkeä toinen päähenkilö, johon Päts rinnastuu ja johon häntä rinnastetaan. Tutkijan kokema sympatia ei ole vaarallista, jos se ei vääristä kokonaiskuvaa. Kaksoisvaltion haaveilijassa ollaan mielestäni niillä rajoilla. Kirjoittajan ideologisen neutraaliuden annostusta olisi ehkä voinut lisätä ja samalla laajentaa analyysiä ainakin Saksan, Venäjän ja Ruotsin suuntaan. Tässä muodossa kirja jäi vähän ohueksi, vaikka onkin täynnä detaljitietoa. Joskus vähemmän on enemmän.
Olen kuullut useammankin kerran, että vitsailen ja nauran liikaa. Täysin mahdollista, kaikille sopivaa määrää on vaikea määritellä tai huomata ja mitoittaa. Olen kuitenkin tanakasti sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi ottaa itseään liian vakavasti. Elämässä tuppaa kaikki kärsimään, jos ei osaa tai halua nauraa itselleen. Tosikot pilaavat ilman, narsistiset tosikot voivat tuhota koko maailman.
Koko ajan ja kaikelle ei tietenkään kannata nauraa, ei elämä niin yksipuolista ole. Vakavoitumiselle on omat tärkeät hetkensä, joskus siinä voi vierähtää pidempikin tovi. Mutta jos koko ajan vakavoituu oman persoonansa äärellä, hälytyskellon pitäisi kilistä. Vaikka kuinka pyrkisimme parempaan, nykyhetkellä olemme sitä mitä olemme, emme enempää, emme vähempää. Vaikka siinä olisi paljon vakavasti otettavaa, aina on piirteitä, joihin kannattaa suhtautua rennosti ja hilpeydellä.
En tarkoita, että esimerkiksi vakavaan sairauteen pitäisi suhtautua naureskellen ja vähätellen. Tai sydänsuruihin, romanttisiin tai todellisiin. Jos edessä on hankala tentti, työhaastattelu tai parisuhteen paljastaminen vanhemmille, heleän naurun määrä kannattaa pitää kohtuuden rajoissa. Haaste on haaste, eikä nauru aina ole paras väline haasteen kohtaamisessa. Mutta voi sitäkin aika usein kokeilla, jos muu ei tunnu tehoavan.
* * *
Tarkoitukseni on keskittyä itselle nauramiseen, lähinnä sen kyvyn tärkeyteen ja rooliin säälliseksi kansalaiseksi kasvamisessa. Taustalla on havainto, jonka mukaan ainakin itse viihdyn parhaiten sellaisten seurassa, jotka uskaltavat nauraa itselleen tai mikä parasta, nauravat kaikkein eniten juuri itselleen ja omille mokilleen. Ei itseironian kyky tietenkään mikään harvinaisuus ole, kyllä siihen törmää, kun vuosia kertyy ja ihmisiä tapaa. Mutta mielestäni liian harvoin silti.
Mutta ei pidä sekoittaa toisiinsa itseironiaa ja itsensä vähättelyä. Osa meistä suhtautuu nimittäin itseensä niin vakavasti, että näkee kaikki tekonsa jotenkin vajaina ja puutteellisina, eikä anna kenenkään luulla, etteikö tämä vajakki olisi tietoinen asioiden tilasta. Äänekäs itsensä vähättelijä ei kuitenkaan naura itselleen, vielä vähemmän huonolle itsetunnolleen, vaan ottaa molemmat kuolemanvakavasti. Se on aina huolestuttavaa, eikä ainakaan terveellistä.
Jos ihminen kykenee nauramaan itselleen, hän tekee sen myös silloin, kun kasvojen säilyttäminen voisi olla ihan mielekäs vaihtoehto. Eli ei vain silloin, kun moka on jo tapahtunut ja sen peittely ei ole enää mahdollista. Jos kykenee nauramaan jo etukäteen sille, että minun korkea-arvoisuuteni yrittää jostain, missä epäonnistuminen on todennäköistä, voi onnitella itseään. Siis kun esimerkiksi suostuu häävalssiin, vaikka tietää, ettei osaa tanssia edes välttävästi. Tai suostuu pelaamaan sulkapalloa itseään 40 vuotta ja kiloa edullisemmassa asemassa olevan kanssa.
* * *
Itseironian kyky ja kyvyn aktiivinen soveltaminen ei tee ihmisestä muita parempaa. Mutta se tekee ihmisestä helpommin kohdattavan, vaarattomamman ja parhaassa tapauksessa hauskemman. Itse kartan lähes vaistomaisesti totisia ja hymyttömiä ihmisiä. En mielelläni kohtaa toista kertaa ihmistä, joka osoittautuu sekä huumorintajuttomaksi että varsinkin kyvyttömäksi nauramaan omalle typerälle käyttäytymiselle. Tässä suhteessa itseironia liittyy nöyryyteen, josta olen aiemmin kirjoittanut. Aidosta nöyryydestä kumpuaa yllättävän usein nauru omien hölmöilyjen äärellä.
Heikentääkö itselle nauraminen ihmisen sosiaalista asemaa? En suoraan sanoen tiedä. Sanoisin, ettei heikennä, vaan vahvistaa. Mutta varsin monet ihmiset näyttävät olevan toista mieltä ja pitävät omien heikkouksien myöntämistä ja niille nauramista tappiona tai ainakin huonona taktiikkana, joka johtaa häviöön. Näkemysero johtunee siitä, etten itse näe ihmisyhteisöä kilpailun, vaan potentiaalisen yhteistoiminnan areenana. Yhdessä nauraminen vahvistaa, mutta eikö vielä vahvempi ole ihminen, joka uskaltaa julkisesti nauraa itselleen? Yleisen sanonnan mukaan kaikki yksinvaltiaat pelkäävät eniten naurua.
Itselle ei pidä nauraa ilkeästi, kuten ei muillekaan. Ilkeys ei tuota mitään hyvää, kenellekään. Kun nauraa itselleen, nauraa samalla koko tälle ihmiskunnalle, joka näyttelee eliökunnan herraa, vaikka todellisuudessa kaikesta päättävät bakteerit ja virukset, nuo merkilliset "molekyylikoneet", kuten Kari Enqvist on nasevasti määritellyt. Aina kun tulee mieleen, että minäpä sitä olen kuitenkin aika tärkeä maailman osa, kannattaa lopuksi päästää vähintään pieni naurahdus.
Syksyn 2017 kuluessa menetin - tilapäisesti, kuten sittemmin kävi ilmi - melkein kaikki hiukseni ja mikä vielä karmeampaa, myös vuodesta 1970 lähtien hellimäni viikset. Näky peilissä oli perin murheellinen, mutta en silti voinut olla nauramatta, niin koomiselta lopulta näytin, jonkinlaiselta Klonkun ja hapsuhiuksisen orankivauvan yhdistelmältä. Kun ihminen vanhenee, iho ja lihakset laiskistuvat, maha tuppaa kasvamaan ja kaikki roikkuu. Miten muuten siihen kaikkeen voisikaan suhtautua kuin naurulla? Ei ainakaan levittämällä maalia päälle tai piilottamalla kaljua hattuun muussa kuin auringolta suojautumisen tarkoituksessa.
Tajusin juuri, että olen aina, siis koko elämäni, inhonnut jatkokertomuksia, jotka annostellaan lukijalle (nykyään myös katsojalle) pieninä annoksina ja mieluiten niin, että annos päättyy jännittävään cliffhangeriin eli tilanteeseen, joka saa seuraajan odottamaan kiihkeästi seuraavaa jaksoa. Hämärästi on jäänyt mieleen tekniikka, jota loputon saippuasarja Kauniit ja rohkeat käytti - ja käyttää varmaan edelleen. Sarjahan satsasi puhumattomiin lähikuviin ihmisten kasvoista. Ideana oli kai korostaa, kuinka jähmettävän tiedon näyttelijä oli juuri saanut jonkun lähimmäisensä käyttäytymisestä tai alkuperästä.
Tajusin jatkokertomusinhoni, kun lueskelin vessassa tuoreinta Viivi & Wagner vuosikirjaa Sian vuodet 2008-2009. En lue V&W strippejä mistään tuoreeltaan, mutta olen ostanut kaikki nämä vuosikirjat. Tavallaan tämä on huono esimerkki, joska strippien jatkuvuus on Jussi "Juba" Tuomolalla poikkeus, mutta käytän sitä silti kuvaamaan sitä tunnetta, että yksittäinen strippi tai televisiosarjan jakso voi olla ärsyttävä, kun mieli on kärsimätön. Tunne on vähäisempi jonkun Fingerporin kaltaisen ilmiön kohdalla, koska se nautitaan joka tapauksessa strippi kerrallaan tarvittavan pohdinnan takia.
Parhaita esimerkkejä ovat ehdottomasti suoratoistopalveluiden sarjat, joita on kahta lajia. Niitä, jotka voi vähän vanhempina katsoa putkeen cliffhangereille keskaria vilauttaen (ne tietysti ovat siellä paikallaan jokaisen jakson lopussa, mutta katsoja ei piittaa, koska jatkoa seuraa saman tien) ja niitä, joissa seuraavaa jaksoa täytyy odottaa viikko tai uutta tuotantokautta odotellassa ties kuinka pitkään. Ei tarvinne korostaa, kuinka paljon inhoan sekä viikon odottelua että varsinkin ajatusta, että sarja jatkuu ties monena kautena, joiden aikataulua ei voi tietää ja jotka joskus jäävät kokonaan tulematta.
* * *
Suosin ehdottomasti minisarjoja, joissa tyydytään kohtuuteen ja ripotellaan tavara esimerkiksi kuuden jakson mittaiseksi. Sellaisen kohdalla tietää, että kaikki on tässä, katso tai älä katso. Periaatteessa sarja, joka on jatkunut ties kuinka monta tuotantokautta, on minulle kauhistus, johon en vapaaehtoisesti kohdista vähäistä huomiotani. Tuore sarja Devs (HBO) oli juuri ja juuri siedettävä, koska se oli terveellisen lyhyeksi mitoitettu, vaikka pakottikin odottamaan seuraavaa jaksoa aina viikon kerrallaan.
Ärsyttävämpää lajia edustaa Watchmen (HBO), joka on sekin vain yhdeksän jakson pituinen, mutta jättää tarinan ja tapahtumat niin monitulkintaisiksi ja avoimiksi, ettei katsoja tiedä, pitäisikö uskoa tämän olleen tässä, vai hautooko tuotantoyhtiö jatkoa, vaikka ei sellaisesta mitään puhu. Modernin televisiotuotannon ominaisuuksiin kuuluu, että luvattukin jatko voi jäädä toteutumatta, jos katsojaluvut eivät vastaa jonkun pampun toiveita. Näinhän kävi sarjalle Swamp Thing (HBO), jossa ei edes pääkelmi ehtinyt saada rangaistusta.
En ole mikään innokas television edessä istuja, mutta lienee käynyt selväksi, että jos jostain - yleensä scifi-henkisestä - kiinnostun, paras tapa on voida katsoa koko satsi kerralla. Näin tein Matt Groeningenin sarjalle Disenchantment (Netflix), jonka molemmat 10 jakson kokonaisuudet katsoin kertaistumalla, koska ne viisaasti julkaistiin kerralla, eikä viikottain kiduttamalla. Jälleen on helppo todeta, että tilanne on aivan toinen sellaisten animaatiosarjojen kohdalla, joissa aitoa jatkumoa ei ole tai ne ovat perin harvinaisia. Ei ole mitään ongelmaa katsoa yhtä jaksoa The Simpsoneista tai Futuramasta (Groeningenissa pysytellen), koska ne eivät pääty cliffhangeriin.
* * *
Kirjallisuudessa jatkokertomukset ovat historiallisesti olleet yleisiä. Pääsyynä lienee aina ollut se, että vähävaraisetkin ihmiset on saatu ostamaan kirjoja myymällä ne pieninä ja halpoina jatkokertomusvihkosina. Monet maailmankirjallisuuden klassikot ovat syntyneet maailmaan vaivaisina vihkosina, eivät suinkaan suoraan nahkaselkäisinä, uljaina tiiliskivinä. En osaa sanoa, onko jatkokertomuksia rakastettu vai inhottu, itse en sellaisiin tietenkään haluaisi joutua tyytymään, paitsi jos varmasti kaikki osat ovat ulottuvilla ja varmasti hallussa.
Esiintyykö muissa taiteissa cliffhangereita tai jatkokertomuksia? Kuvataiteissa nyt ei kai ainakaan, mutta entä musiikissa? Ainakin 1700-luvulla musiikin tilaajat kelpuuttivat vain uudet teokset, vanhoilla ei ollut mitään arvoa, vaikka olisivat kuinka hyviä olleet. Mutta ehkä se on kuitenkin vähän eri asia. Entä se, kun nuorena odotimme vimmaisina The Beatlesin uutta albumia? Ei mikään albumi sinänsä päättynyt cliffhangeriin, mutta uuden popmusiikin jano oli niin hirveä, ettei minkään suosikkibändin levytystahti pystynyt sitä sammuttamaan. Samaa kärsimätöntä odotusta siis, vaikka ehkä hiukan eri tavalla.
Ehkä tämän kärsimättömyystaudin eräs oire on, että sitä rakastaa kaikenlaisia Complete-julkaisuja. Sellaisia, joissa on taatusti kaikki, mitä kyseiseltä luovalta taholta on saatavissa. Sellaisia voi tietysti olla vasta, kun se luova taho on kuollut tai muuten varmasti lopettanut. "Kaiken" saaminen omaan kokoelmaan tuottaa varmasti kummallista, mutta silti todellista mielihyvää ja stressitason alenemista. Itselläni on kaikki, mitä Wolfgang Amadeus Mozart, Frank Zappa ja Hayao Miyazaki (toistaiseksi) ovat tehneet tai julkaisseet. Se tuottaa tyydytystä myös siksi, etten kulttuurin kuluttajana ole suoratoistolähettimen epäluotettavuuden varassa. Mutta se on jo toinen tarina, jota ei ole syytä kertoa tässä.
Anna Kontulan lähes tosiaikaisesti kirjoitettu ja julkaistu Muuri : Matka maailman suurimpaan vankileiriin (Into 2020) on yllättävä kirja. Vaikka sen keskipisteenä on Gaza, Israelin brutaalin apartheid-hallinnon julmasti ja vastoin kansainvälistä oikeutta saartama palestiinalaisten asuttama alue Välimeren rannalla, vastoin lukijan todennäköisiä odotuksia Gazaan ei koskaan päästä, vaan se jää Israelin rakentaman muurin taakse. Anna Kontulalle pysyvästi, ellei maailma ratkaisevasti muutu. Israel ei nimittäin häntä enää koskaan päästä maahan. Vaikka Gaza ei Israelin hallinnon mielestä ole sen miehittämä maa, mikään ei mene tai tule ilman Israelin viranomaisten ja armeijan lupaa.
Kontulan kirja ei kerrokaan Gazasta, vaan siitä, miten monimutkaista, haastavaa ja suorastaan mahdotonta on suunnitella ja toteuttaa edes pientä Gazan muuriin kohdistuvaa rauhanomaista mielenosoitusta. Sellaiseen Kontula kuitenkin suostui, kun israelilaiset aktivistit pyysivät. Taustalla on Gazan asukkaiden epätoivoinen tilanne, joka ei kiinnosta sen paremmin EU:ta kuin muitakaan suurvaltoja. Yhdysvallat tulee aktiivisesti Israelin nykyhallintoa ja sen väkivaltaista suhtautumista palestiinalaisiin. EU tanssii Israelin hallinnon heilutteleman holokaustikortin tahdissa, vaikka muodollisesti tukee Palestiinan kansan pyrkimyksiä ja tuomitsee miehityksen ja palestiinalaisten asutusten systemaattisen tuhoamisen.
Tuomitsee, mutta käytännössä sallii. EU:n läheiset suhteet Israelin tiedustelu- ja sotateknologisiin yrityksiin ovat tunnettuja, eikä niitä suhteita aiota vaarantaa jonkin niin mitättömän asian kuin palestiinalaisten ihmisten paremman tulevaisuuden takia. Sanat ovat yhtä, teot aivan muuta. Israelin hallinnon ei todellakaan tarvitse pelätä mitään EU:n taholta. Myös Suomi on innokas asekaupan osapuoli, sekä viemään että varsinkin ostamaan. Muuri on myös dokumentti siitä, miten mitään Israeliin liittyvää hanketta ei voi valmistella yhteistyössä eurooppalaisten viranomaisten kanssa. Heille lojaalius Israelin hallintoa kohtaan on ykkönen, palestiinalaisten auttaminen korkeintaan numero sata.
* * *
Anna Kontula kirjoittaa rauhallisesti, maltillisesti ja selkeästi. Tyyli on tuttu hänen muistakin julkisista teksteistään. Edes aihepiirin tavaton äärimmäisyys - Gazassa on 2 miljoonaa ihmistä, puolet heistä lapsia ja alaikäisiä, vankileirimäisissä olosuhteissa vailla toivoa vapautuksesta - ei saa hänen ääntään nousemaan. Siinä missä itse sättisin Israelin hallintoa ja sitä myötäileviä läntisiä poliitikkoja ankarin sanoin, Kontula kertoo viileästi tilanteen vaikeudesta ja monimutkaisuudesta. Hän ei myöskään kaihda kertomasta suoraan, ettei ryhtynyt hankkeeseen mistään palavasta Palestiina-solidaarisuuden kokemuksesta, vaan yleisistä syistä, koska Gaza on niin unohdettu ja tilanne siellä niin kauhistuttava.
Kontulan ratkaisu on tietenkin kaksipiippuinen. Lukija, joka on odottanut jännittävää toimintakuvausta Israelissa, pettyy väistämättä, kun hanke vielä epäonnistuu kirjan viimeisillä sivuilla muutaman onnettoman sattumuksen takia. Siksi onkin parempi lukea kirja kuvauksena siitä, miten vaikeaksi Israelin ja Palestiinan välinen ongelma on muuttunut, miten haastavaa kansainvälinen solidaarisuusaktivismi on ja miten vaikeaa erilaisissa toimintakulttuureissa eläneiden ja kasvaneiden ihmisten on toimia yhdessä. Kirja on myös opettavaista luettavaa jokaiselle, joka on joskus kysynyt, uskaltaisinko minä.
Kontula kuvaa avoimesti sitä ristiriitaa, joka syntyy, kun sinänsä luonteva ja ymmärrettävä halu tehdä jotain inhimillisen hädän hetkellä yhdistyy pakkoon miettiä mahdollisia seurauksia. Gazan rajalla voi kuolla tarkka-ampujan luotiin tai joutua muun väkivallan kohteeksi. Ulkomaalaisella parlamentaarikolla ei ole riskiä joutua Israelissa vankilaan, vaan edessä on automaattinen käännytys ja porttikielto. Sen sijaan rauhanomaiseenkin mielenosoitukseen ryhtyvää israelilaista tai palestiinalaista odottaa lähes varmasti vankilatuomio, johon luultavasti liittyy väkivaltaista kuulustelua, ehkä myös selkeää a kidutusta. Helppoja ratkaisuja ei ole, paitsi vetäytyminen.
* * *
Muuri on kiinnostava prosessikuvaus ja myös osuva sosiologinen tutkielma kansainvälisen solidaarisuustyön mutkallisuudesta ja sanoisinko epätasaisesta alustasta nykyistä viestintäteknologiaa unohtamatta. Siinä yhdistyvät ihmisen parhaat puolet, solidaarisuus, ystävällisyys, lojaalius ja rohkeus aina lähellä oleviin heikkouksiin kuten pelko, epäluotettavuus ja taipumus sählätä ja säätää, kun pitäisi toimia. Kontula kuvaa tätä kaikkea empaattisesti, mutta samalla kriittisesti. Mielenosoitus Gazan rajalla olisi voinut onnistua, mutta se epäonnistui inhimillisistä syistä. Teoriassa hyvä ja selkeä ei ole sitä aina todellisuudessa. Se harmittaa Kontulaa selvästi, vaikka hän ei sorrukaan syyttelyyn tai jälkiviisauteen.
Kun ei itse olisi koskaan uskaltanut lähteä tällaiseen yritykseen, ei tietysti voi kuin arvostaa Kontulan henkilökohtaista rohkeutta ja valmiutta kansanedustajana asettaa sekä arvovaltansa että maineensa koetteelle. Suomessahan on vahva Israel-lobby, joka koostuu paradoksaalisesti sekä kristillisistä syistä Israel-henkisistä että juutalaisuutta arvostavista ja puolustavista ihmisistä. Toisaalta kansanedustajan on otettava huomioon mahdollisuus, että kritiikkiä voi tulla myös islamofobiselta äärioikeistolta, joka ei todellakaan pidä juutalaisista, mutta ei myöskään katso mitään Palestiina-solidaarisuutta hyvällä. Käytännössä kummempia seurauksia ei tainnut olla, joskin myös asian näkyvyys jäi lyhytaikaiseksi.
Muuri on aina synkeä kirja, eikä vain siksi, että kertoo pohjimmiltaan pieleen menneestä hankkeesta. Kontula ei peittele sitä, että Palestiinan kysymykseen ei ole sen paremmin helppoa kuin nopeaakaan ratkaisua näköpiirissä. Israelia hallitsee israelinjuutalaisten vahvalla tuella äärioikeistolainen ja apartheid-poliittinen sionismi, jolle mikään muu kuin palestiinalaisten täydellinen alistaminen tai pois ajaminen ei kelpaa. Pohjoiseurooppalaista näkemystä kansalaisten tasa-arvosta taustasta riippumatta kannattaa hyvin pieni osa Israelin äänivaltaisista asukkaista. Myöskään palestiinalaisten asenteet eivät ole helposti muutettavissa. Heille kysymyksessä on tulevaisuus, joka vietetään joko pysyvästi vankileirillä tai sitten omassa valtiossa. Tällä hetkellä vankileirivaihtoehto näyttää ns. länsivaltojen päättämältä vaihtoehdolta.
PS. Kontula aloittaa kirjansa kuvailemalla analogisesti Euroopan suhtautumista Berliinin ja Gazan muureihin. Kovin monia eurooppalaisia ei näytä nolottavan, että he iloitsevat Berliinin muurin kaltaisen symbolin murtumisesta, mutta samaan aikaan annetaan täysi tuki valtiolle, joka rakentaa vielä pahempaa muuria. Muureillakin näyttää olevan ideologiset eronsa. Jotkut muurit ovat "hyviä", kaverin tekemiä.
