Vähän Boris Sirobistakin

Runsaasti kuvitettu kirja Tutkimaton Boris Sirpo & Viipurin musiikin menestystarina (Siltala 2022) perustuu Tiina-Maija Lehtosen ja Laila Tarpilan vuonna 2019 toimittamaan 26-osaiseen Ylen verkkokirjoitussarjaan. Sen myös huomaa, hyvässä ja pahassa. Kirja on riemunkirjava salaatti monenlaisista aineksista, joita sitoo yhteen lähinnä viipurilaisuus, todellinen tai näennäinen. Aihepiiri on kiinnostava, mutta kun käsittelytapa on rapsodinen, selkeää kokonaisuutta ei mielestäni synny. Kirja on lähinnä temaattinen artikkelikokoelma, jollaisen tekeminen on sekä sallittua että onnistuessaan palvelus lukijoille. Henkilökohtaisesti olisin mieluummin lukenut päähenkilöönsä eli Boris Wolfsoniin (Sirob, Sirpo) keskittyvän, kunnolliseen arkistotutkimukseen perustuvan elämäkertateoksen. Sellaiseen ei tekijöillä ole kuitenkaan ollut motivaatiota tai aikaa, ehkä myös arkistoaineistoa on niin vähän, ettei työhön ole kannattanut tarttua. Makuasia, varmasti myös valitun tien halukkaita kulkijoita on paljon.

Viipurin monikulttuurinen maailma on historiallisten syiden takia sekä huonosti tunnettu että voimakkaiden intohimojen kohde. Oma äidinäitini oli viipurilainen, eikä asia jäänyt koskaan epäselväksi, kun olimme lapsia. Viipurilaisten murre tuli tutuksi, eikä sitä ole vaikea erottaa esimerkiksi nykyisen Suomen Karjalan asukkaiden puheesta. Tilausta viipurilaisen kulttuurin esittelylle on, ja onneksi esimerkiksi arkkitehtuurin puolella on viime vuosina saatu suurenkin yleisön käsiin hienoja perusteoksia. Käsillä oleva kirja jää tässä suhteessa melko pinnalliseksi viipurilaisen porvarillisen keskiluokan elämäntavan esittelyksi. Kyllä näinkin asioista saa selkoa, vaikka suuret linjat jäävätkin hahmottumatta. Tekijät ovat keränneet suuren määrän episodeja, muistoja ja autenttisia lausumia elämästä, joka on nyt pelkästään historiaa. Kirjan suuren henkilökavalkadin valossa on käsittämätöntä, ettei kirjassa ole henkilöhakemistoa. Se on kustantajan puolelta selvä moka, suorastaan lukijan heitteillejättöä. 

Kirja on taitettu mukavasti, Matti Berg on tavoittanut tekstin yleisen kepeyden ja katkelmallisuuden varsin onnistuneesti. Kirjan kuvituksen vaihteleva tekninen laatu herättää kuitenkin hämmennystä. On vaikea ymmärtää, miksi historiallisia kuvia ei ole vaivauduttu sovittamaan ja siistimään niin, että ne toimisivat itsenäisinä kuvina, eivät pelkästään yleisenä ajankuvana. Osa kuvista on niin huonolaatuisia, että ne olisi hyvin perustein voinut jättää kirjasta pois, jos aikaa, halua tai rahaa kuvien viimeistelyyn ei ole ollut. Esimerkiksi sivulle 204 on sijoitettu sinänsä hauska ja teknisesti hyvä kuva, jonka läpi kulkevaa ja ainakin itseäni kovasti häiritsevää valkoista murtumalinjaa ei ole kuvankäsittelyllä korjattu. Ei se naarmu tuo lisäarvoa historialliseen valokuvaan. Se on pelkkä häiriötekijä.

* * *

Kirjan otsikko "Tutkimaton Boris Sirpo" saattaa olla ironista itsekriittisyyttä, sillä aika tutkimattomaksi Sirpo tämänkin kirjan jäljiltä jää. Vaikka Sirpon elämänvaiheita yritetään kuvata, on kuin katselisi perhealbumia, jonka kuvista suurin osa on aikojen kuluessa kadonnut. Sirpo itse pysyi koko elämänsä vaitonaisena taustoistaan, vaikka ilmoitti olevansa nykyisessä Ossetiassa 1893 syntynyt ortodoksiarmenialainen, ei valitettavasti juutalainen. Kirjan luettuaankaan ei lukija tiedä, mitä tai ketä pitäisi uskoa. Aikalaiset epäilivät vahvasti miestään juutalaiseksi (ajatus ei ollut kaikille viipurilaisille ihailun aihe) ja Etsivän keskuspoliisin tietojen mukaan Sirpo oli syntynyt Pietarin lähellä Kolpinossa 1892. Alkuperäisen sukunimensä Wolfson Sirpo hylkäsi ehkä monistakin syistä. Taiteilijanimeksi valikoitunut Sirob on yksinkertaisesti etunimi käänteisessä kirjainten järjestyksessä. Muodon "Sirpo" kapellimestari otti Kalevalan juhlavuonna 1935, mutta se ei juurikaan edistänyt suomalaistumista.

Sirposta kirja kertoo niin vähän, että siitä yksinään olisi syntynyt korkeintaan 50-sivuinen vihkonen. Tekijät ovatkin tehneet ratkaisun pitää Sirpo ajoittain esiin ponnahtavana yhdistävän tekijänä samalla, kun esitellään kymmeniä muita kiinnostavia musiikkimaailmaan tavalla tai toisella liittyviä viipurilaisia, syntyperäisiä ja sinne elantoaan etsimään tulleita. Sirpon suojatikseen ottaman viulutaiteilija Heimo Haiton vaiheista kirja kertoo ainakin yhtä paljon kuin Sirpon elämästä. Yllättäen Haittoa ei kuitenkaan ole kirjan nimissä hyödynnetty, vaikka tämä oli ja on edelleen harvoja suomalaisia musiikin maailmanjulkkiksia. Tosin myös Haiton osuus jää loppujen lopuksi vähäiseksi, enkä osaa sanoa, kertooko kirja hänen elämäntarinastaan mitään uutta - paitsi tietenkin siitä, miten Haitto käytännössä korvasi Sirpon oman, traagisesti onnettomuudessa kuolleen pojan ja miten Sirpo loi Yhdysvaltoihin paenneena toisen uran Haiton "managerina".

Kysymys Sirpon mahdollisesta juutalaisuudesta on tavallaan merkityksetön yksityiskohta. Kirjan kattaman ajan asennemaailman ja eritoten 1930-luvun äärioikeistolaisen juutalaisvihan näkökulmasta se on kuitenkin mielekäs kysymys, joka saattaisi selittää sekä jotkut Sirpoon kohdistuneet oudot vihamielisyydet että hänen siirtymisensä Yhdysvaltoihin, missä juutalaisuus ei ollut normaalisti ongelmallista, kuten Euroopassa. Modernin DNA-tutkimuksen keinoin asiasta voisi kenties saada varmuuden, jos ja kun Sirpon taustatiedot ovat hämärtyneet dokumenttien tasolla pysyvästi epävarmoiksi, kuten monen Venäjältä Suomeen siirtyneen maastamuuttajan kohdalla tapahtui. Koko kirja päättyy hämmentävästi toiseen arvoitukseen, kun tekijät innostuvat pohtimaan, minne ovat "kadonneet" ne lukuisat Ilja Repinin taulut, joita Sirpo aikalaistodisteiden mukaan hankki suoraan lähellä asuneelta taiteilijalta ja joilla koristi Viipurin kotinsa. Sellaista mahdollisuutta, että Sirpo olisi joutunut myymään taulunsa voidakseen muuttaa Suomesta Yhdysvaltoihin, eivät tekijät jostain syystä ota pohdintaan. Kysymys jää ilmaan, ehkä symbolisen sopivasti koko kirjan päättäen.

* * *

Lehtosen ja Tarpilan kirjassa on kiistatta paljon kiinnostavaa asiaa ja tietoakin, kun sen jaksaa prosessoida läpi katkelmallisen rakenteen. Itseäni jäi kaihertamaan se, että kirja nostaa esiin enemmän kysymyksiä kuin mihin se edes yrittää vastata. Eräs tällainen asia on Boris Sirpon nauttima arvostus, joka toisaalta vaikuttaa olleen mitä korkeimmalla tasolla ja kiistaton, mutta toisaalta toistuvasti viitataan Sirpon vihamiehiin ja mm. siihen faktaan, että Sirpo sai yhdessä vaiheessa perustamansa musiikkikoulun opettajilta hämmentävän vahvan epäluottamuslauseen, joka johti useimpien irtisanomiseen. Tilanne saatiin muodollisesti ratkaistua, mutta ilmeisesti haavat jäivät jomottamaan puolin ja toisin. Lehtonen & Tarpila korostavat monin tavoin Sirpon joustavaa ja huumorintajuista luonnetta. Luonnehdinta tuntuu kuitenkin olevan ristiriidassa mm. edellä mainitun epäluottamuslauseen kanssa.

Jos Tutkimaton Boris Sirpo olisi perinteinen elämäkerta, siltä olisi voinut kohtuudella odottaa vastaamista ainakin useimpiin nyt ilmaan leijumaan jääviin kysymyksiin ja suoranaisiin arvoituksiin. Syvällisempi tutkimusote olisi ehkä myös arvioinut tarkemmin niitä yhteiskunnallisia piirejä, joiden keskuudessa Sirpo hyväksyttiin ja niitä, joissa häntä pidettiin vuosikymmenten jälkeenkin jotenkin epäilyttävänä ulkomaalaisena. "Ryssävihasta" ei kirjassa puhuta, mutta olisiko se voinut olla ainakin yhtenä taustatekijänä? Siihen ovat kuitenkin muutkin emigranttitaustaiset ihmiset viitanneet, jos oikein lukemaani muistan. Viipurin keskiluokkaiset seurapiirit eivät välttämättä aina olleet niin herttaisia kuin millaisena kirjan tekijät sen ovat pääosin kuvanneet. Erilaiset paikalliset intrigit ja taiteilijoiden väliset universaalit kateuden ja kaunan tunnot ovat varmasti vaikuttaneet myös Sirpon vastaanottoon ja kohteluun.

Kuvista meitä katselee silti aina ystävälliseltä vaikuttava muusikko, jonka intohimoinen suhde sekä musiikkipedagogiikkaan että esittävään taiteeseen näyttää kiistattomalta. Sirpon elämän loppupuolta on varmasti varjostanut kasvattipoika Heimo Haiton sinänsä normaali irtiotto, avioliitto ja kasvattisuhteen katkeaminen, varmasti myös Haiton alkoholismi ja uran katkeaminen. Boris Sirpo harkitsi paluuta Suomeen toisen maailmansodan jälkeen, mutta asiat eivät menneet toivotulla tavalla. Lopulta terveyden pettäminen esti paluun Viipurista Lahteen siirtyneen musiikkiopiston johtajaksi syksyllä 1963. Viipurilainen Boris Sirpo kuoli Yhdysvalloissa 1967 ja jäi ehkä juuri tämän takia pysyvän tuntuisesti suomalaisen musiikinhistorian hämärään jonkinlaisena Viipurin alaviitteenä. Rohkenen olla sitä mieltä, että Boris Wolfson-Sirob-Sirpo ansaitsisi myös perusteellisen, pelkästään hänen vaiheisiinsa paneutuvan monografian.

 

(C) Eka Karppanen 1935

Miksi niin moni rakastaa vihata vallassa olevia miehiä

Otsikko vaikuttaa retoriselta: onhan helppoa löytää perusteluita vihantunteille, joita meillä kaikilla on niitä kohtaan, jotka käyttävää valtaa mielestämme tai universaalisti väärin. Joku voi olla vihainen silkkaa kateuttaan eli haluaisi itse päästä vallankäyttäjäksi. Nykyhetken yksinvaltias on aina sellaiseksi haluavien kannalta vihaa herättävä este. Mutta luultavasti kateutta yleisempi syy on voimattomuuden tunne. Kun ei tuolle diktaattorille muuta mahda, voi sentään vihata ja halveksia. Paitsi ettei vihan kohde normaalisti ole tavoitettavissa ja loukattavissa. Vallankäyttäjillä ei ole mitään pakkoa tutustua mielenilmauksiin somessa tai lehtien palstoilla. Joskus toki diktaattorin kriitikko saa sen verran julkisuutta, että hipiästään herkkä diktaattori hermostuu. Muistamme varmaan kaikki oikeusjutun, jonka Turkin Recep Tayyip Erdoğan nosti saksalaista koomikkoa Jan Böhmermannia vastaan vuonna 2016 tämän luettua televisiossa tarkoituksellisen karkeasti Erdoğania pilkanneen runon. Saksalainen oikeuslaitos tulkitsi runon esittämisen mahtuvan sananvapauden piiriin. Ehkä päätöstä helpotti tieto siitä, että Erdoğan oli tultuaan presidentiksi ehtinyt nostaa kahdessa vuodessa omia kansalaisiaan vastaan 1845 oikeusjuttua väitetyn presidentin pilkan takia.

Erdoğan näyttäytyy reaktioittensa kautta lähinnä naurettavana, mutta vain Turkin rajojen ulkopuolella, koska niiden sisäpuolella rangaistus voi olla ankara. Suomalaisten Vladimir Putinin inhoajien on turvallista harrastaa hyvinkin rumaa vihapuhetta, koska Putinin mahdollisesti kostava käsi ei ulotu tänne. Erityisen turvallista se on, kun vihansa ilmaisee reilun anonyymisti eli ns. puskista. Voimme varmaankin olettaa, että Erdoğanin ja Putinin lisäksi vihaa tulvii kaikkien muidenkin vallassa olevien yksinvaltiaitten niskaan maasta, uskonnosta ja kansallisuudesta riippumatta. Naisjohtajia ehkä vihataan hitusen vähemmän, mutta se johtunee enemmänkin naisjohtajien pienestä lukumäärästä. Suurin osa maailman diktatorisesti käyttäytyvistä johtajista on mulkkuja myös anatomisesti. Margaret Thatcher ei ole ainakaan toistaiseksi tainnut löytää vihan kohteena vakavaa kilpailijaa, joskin vastikään kuollut Madeleine Albright saattoi päästä aika lähelle serbien ja irakilaisten mielissä: 1996 hän määritteli puoli miljoonaa kuollutta irakilaislasta hintansa arvoiseksi uhriksi ja 2012 hän huusi Prahassa tšekkiläiselle filmiryhmälle "Disgusting Serbs, get out!" (Albright oli itse syntyjään tšekki).

Vihattaviin vallassa oleviin miehiin palataksemme on muistettava, että lähes aina niihin miehiin, joita näkyvimmin ja vimmaisimmin vihataa, kohdistuu myös täsmälleen päinvastaisia tunteita, suurta ihailua, jopa suoranaista jumalointia. Osa siitä voi olla turvallisuushakuista teeskentelyä, mutta tuskin kaikki. Yhden halveksima hirviö voi tosiaan olla toisen ylistämä sankari ja hyvän ruumiillistuma. Tämäkin pakottaa ainakin hetken pohtimaan vihan syntymekanismeja ja perusteluja. Itseäni on aina mietityttänyt erityisesti määreen "hirviö" liittäminen milloin mihinkin ihmiseen, joka on syyllistynyt "suuren yleisön" (tai klikkimedian) mielestä erityisen vastenmielisiin rikoksiin kuten lasten seksuaaliseen riistoon tai surmaamiseen. Samaa termiä käytetään hämmentävästi myös täysin viattomien eläinten yhteydessä vain siksi, että jotkin lajit ovat kokonsa ja ulkonäkönsä - ehkä myös luontaisen käyttäytymisensä takia - ihmisen näkökulmasta "hirvittäviä". Minusta koko sanan voisi jättää fantasiamaailman puolelle.

* * *

On sinänsä ymmärrettävää, että varsinkin voimattomana kauheita asioita sivusta seuraava etsii turhautumiselleen purkautumisväylää, ja diktaattori, jonka rankaiseva käsi on riittävän kaukana, on tällöin mitä sopivin kohde. Ainakin tilanteissa, joissa vihan kohde ei koskaan tule tietämään vihapuheesta, se on kaikin puolin harmitonta paineiden purkamista, jonka jälkeen olo on ehkä hiukan parempi. Varmuutta tästä ei kuitenkaan ole, sillä monen ihmisen kohdalla viha on pysyvä tunnetila, vaikka aikaa kuluu ja kohdekin voi vaihtua. Vaikuttaa siltä, että monelle viha on enemmän kuin hetkellistä mielen kuohuntaa, ja juuri tällainen kestoviha on mielestäni yhteiskunnallisesti mielenkiintoinen ja - myönnettäköön se suoraan -, varsin pelottava ilmiö. Kun ihminen rakastaa vihata, onko edes vähäistä toivoa siitä, että viha joskus laantuu?

Vihaa rakastava ei todennäköisesti tule koskaan pohtineeksi sitä, että hänen vihansa kohde on joka tapauksessa elävä ihminen, jolla on omat tuntemuksensa. Vihaaja oikeuttanee toimintansa sillä, että vihan kohde on tehnyt paljon pahempia rikoksia - siis todella paljon pahempia, sillä eihän haukku haavaa tee, kuten väitetään. Ainakin Erdoğanin kohdalla on ilmiselvää, että hän pitää itseensä kohdistuvaa vihapuhetta paitsi poliittisesti, myös henkilökohtaisesti motivoituneena ja siksi erityisen loukkaavana. Erdoğanin ulkoinen olemus kielii myös heikosta itsetunnosta, jota täytyy pönkittää jatkuvasti ulkoisin keinoin. Mutta pitäisikö meidän siis piitata myös Erdoğanin tai Putinin mahdollisesta mielipahasta? Eivätkö he ole omin toimin menneet sen rajan yli, jolloin tällaisesta ei enää tarvitse välittää?

Itse olen pohtinut paljon sitä mahdollisuutta, että ainakin joillakin vihan kohteilla niskaan satava loka ja inho pikemminkin vahvistaa kuin heikentää heitä. Esimerkiksi Putin ei näytä Erdoğanin tavoin piittaavan vähääkään siitä, miten rumasti hänestä puhutaan ns. lännen mediassa tai somessa. Voi tietysti olla, että hän vain näyttelee tyyntä ja on todellisuudessa todella loukkaantunut. Mutta entä jos hän ihan oikeasti saa itsevarmuutta ja energiaa siitä, että "väärässä olevat" ihmiset syytävät vihaa hänen päälleen? Jos vihan kohde suhtautuu herjaajiinsa samanlaisella halveksunnalla ja inholla, eikö silloin julkinen vihapuhe ole käytännössä yllyttämistä uusiin pahuuden töihin? Jos näin käy, eikö silloin toteudu se jo Jeesuksen aikanaan kritisoima ilmiö, jonka mukaan viha synnyttää vihaa?

* * *

Mahdolliselle lukijalle lienee tässä vaiheessa selvää, etten pidä diktaattoreihinkaan kohdistuvaa vihapuhetta hyvänä asiana. Solvaaminen ja inho eivät ylipäätään ole toimivia keinoja saada asioita ohjattua haluttuun suuntaan. Usein solvauksen kohde reagoi uhmakkaasti ja lopputulos on huonompi kuin se olisi ollut, jos solvaaja olisi malttanut pitää turpansa kiinni. Tätä eivät varmastikaan allekirjoita kestovihaajat, joille esimerkiksi Ukrainan sodan kaltainen tragedia tuottaa tilaisuuksia, joita ei aina ole tarjolla. Mutta on pakko kysyä ääneen, parantavatko Putiniin kohdistetut julkiset solvaukset rauhan saavuttamisen todennäköisyyttä? Voi ollaanko jo yhtä kyynisiä kuin Madeleine Albright ja ajatellaan, että Venäjä tuhoaa Ukrainan joka tapauksessa, joten otetaan ilo irti mahdollisuudesta käyttää Putinista nimityksiä, joita ei silmästä silmään kohdattaessa luultavasti kenellekään osoitettaisi ja joista länsimielisinkin media joutuu luopumaan, jos diplomatia voittaa?

Itse arvelen oivaltaneeni, että viha ei koskaan kanna pitkälle eikä sen voimalla saavuteta hyvän voittoja. Vaikka vastassa olisi median yksimielisesti pahaksi julistama ihminen tai valtio, vihalle ei kannata antaa valtaa. Kuten edellä spekuloin, se voi pahimmillaan antaa pahalle lisävoimia ja kestävyyttä, mutta ainakin se rapauttaa vihapuhetta syytävän omaa mieltä, harkintaa ja arviointikykyä. Vihaa rakastavat tuskin tätä myöntävät, mutta ainakin ulkopuolinen havaitsee kyllä sen henkisen jumin, johon viha yleensä ihmisen saattaa. Omin voimin siitä ei välttämättä enää lähdetä liikkeelle, vaan kuolema korjaa aikanaan vihaan jo hukkuneen hiilisäkin. Vihaava ihminen ei pysty olemaan onnellinen, ei edes sillä mahdollisella hetkellä, jona vihan kohde häviää, kuolee tai menettää ainakin valtansa. Kun tarpeeksi paljon vihaa, mikään ei enää sitä tunnetta helpota.

Puhun edellä myös itsestäni. Pakotan jatkuvasti itseäni muistamaan, että pahimpiinkin tekoihin syyllistyneet roistot ovat myös ihmisiä (tosin ainakin osa heistä myös psykopaatteja, kyvyttömiä käsittämään pahoja tekojaan). Inhoan monia asioita, mutta yritän olla vihaamatta ihmistä. Vastustan kuolemantuomiota, samoin kaikkia kostoon perustuvia rangaistuksia. Valtiollinen kosto on aina merkki sivistyksen rappiosta. Sillä roistonkin tuntema tuska ja ahdistus ovat väärin, kukaan ei ole niitä ansainnut, ei vaikka olisi niitä muille aiheuttanut. En ymmärrä ihmistä, joka rakastaa vihata. En kykene asettumaan siihen tuntemukseen, enkä ennen kaikkea halua. Muuttuminen vihaamista rakastavaksi tuntuisi kauhealta epäonnistumiselta. Vaikka jonkun Putinin tai Erdoğanin käden jälki kuinka ällöttää, hekin pelkäävät, tuntevat kipua ja ahdistusta kuten me kaikki ihmiset. En tunne vihaa, pikemminkin jonkinlaista sääliä. Täytyy olla hirveätä olla joka päivä Putin tai Erdoğan ja tuntea maailmasta tunkevan vihan paino. Uskon, että he myös itse tietävät käyttäytyvänsä erittäin huonosti, vaikka eivät voi sitä koskaan myöntää.

 

Tämä kuva on tietysti tahattomasti koominen, mutta minä näen siinä kaksi vanhaa ukkoa sähläämässä ennen lehdistön edessä näyttelemistä ja teatraalisia kättenpuristuksia. Karmeaa elämää.

Tuoksujen kesä ja muita luontohavaintoja

Unohdamme helposti sen merkittävän roolin, joka hajuaistillamme on ympäröivän todellisuuden hahmottamisessa. Tajusin vastikään itse, kuinka vahvasti kevään ja kesän havainnointi nojautuu ja rytmittyy tuoksuvasti kukkivien kasvien mukaan. Lintujen paluumuutto on kansanviisauksia myöten ollut aina tärkeä mittari, mutta kaltaiselleni laiskurille, joka ei todellakaan nouse aamuneljältä ehtiäkseen Porkkalaan seuraamaan lintujen kevätmuuttoa, tuoksut ovat paljon helpompi tapa arvioida, miten pitkällä vuodenkierto jo on. Varsinaiset kukkaset eivät tässä näyttele pääroolia, sillä vuokot ja muut varhaiset nousijat hahmotetaan silmillä, ei nenällä. Mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun hämyisestä pyörätien vieruisesta metsiköstä leviää tuomen makeanlumoava tuoksu, ainakin oma tuoksukelloni käynnistyy vääjäämättä.

Tuomen kaltaisia rytmittäjiä ovat kesäkuiset syreenit, ruusupuskat ja heinäkuussa ainakin kaupunkialueilla sulojaan levittävät jasmikkeet. Oma nenäni odottaa myös valkoapilan peittämiä kenttiä, joiden vieno tuoksu voi vaatia naaman viemistä kukintojen tasolle, mutta palkinto onkin sitten mitä täydellisin. Valkoapilan kohtalona on tosin useimmiten aisteiltaan tylsän moottoroidun ruohonleikkaaja-armeijan armoton hyökkäys, joka tuhoaa sekä visuaalisen että tuoksullisen täydellisyyden pian sen ilmaannuttua. Mikä ihmeen pakko siellä puutarhaosastossa on kiirehtiä tuhoamaan nuo pölyttäjillekin arvokkaat apilakentät? Ne eivät aiheuta kenellekään mitään vahinkoa, eivät edes kasva erityisen korkeiksi ja tarjoa punkeille väijymispaikkoja.

Monet kasvikunnan tuottamat ihanat tuoksut vahvistuvat öiseen aikaan ja sateen jälkeen. Olen joskus ihmetellyt, miksei voitaisi yhtä hyvin järjestää tuoksuretkiä kuin linturetkiäkin. Tai ehkä jossain järjestetäänkin, toivon kovasti. Sillä varsinkin kaupunkioloissa näitä luonnollisia tuoksuja uhkaavat monet luonnottomien kilpailijoiden ylivoimaisuus. Aivan kuten ihmisen tuottama melu ja valosaaste saastuttavat aistimuksiamme, myös kukkaistuoksut nujertavat dieselin, kuuman asfaltin ja paistinrasvojen käry ovat pienimuotoinen ympäristörikos. Siksi jokainen kaupunkiympäristöön onnekkaasti jäänyt kaistale luontoa on tärkeä, vaikka vain sen tuoksujen ja äänimaailman takia.

* * *

Suomen Luonnon tuoreessa kesänumerossa 5/2022 on valtavasti mielenkiintoista luettavaa, kuten tuossa lehdessä yleensäkin. Katriina Kontusen laajassa artikkelissa Viimeinen pesäpuu esitellään varsin kattavasti liito-oravien eli liitureiden ainutlaatuista elämää. Tämä viehättävä eläinhän on muuttunut symboliksi maailmalle, jota grynderiarvoilla pelaava ihminen kiivasta tahtia tuhoaa. Kontusen artikkeli osoittaa, että liiturimme on yllättävän hyvin sopeutuva eläin, joka ei "vaadi" maaseutua pärjätäkseen, mutta rajansa kaikella. Oikein pysähdyin huomioon, jonka mukaan liiturin kannalta kohtuullisen kokoinen kaupunkipuisto voi olla parempi asuinalue kuin maaseutu, jonka metsät on hävitetty muuttamalla ne muutaman orvon puuyksilön avohakkuuaukeiksi. Sellaisessa maisemassa ei mikään eläin kykene sopeutumaan, mutta juuri sellaisen maaseudun suomalainen elinkeinoelämä tarjoaa kiihtyvässä määrin.

Samassa lehdessä on myös Anna Tuomisen mainio juttu Arvokkaat apilat, joka paitsi valaisee apilakasvien tärkeää roolia ihmisen harjoittaman viljelyn apulaisena, esittelee häkellyttävän monta apilalajia, joista monista en ollut tätä ennen kuullutkaan. Tässä yhteydessä Tuominen esittelee myös käsitteen "muinaistulokas", jolla viitataan siihen, että vaikka useimmat apilat ovat jo pitkään kuuluneet vakiintuneeseen lajistoomme, ne ovat melkein kaikki ihmisen tietoisen toiminnan levittämiä. Jostain syystä 1600-luku on valittu rajaksi, jonka jälkeen lajistoon ilmaantuneet ovat "uustulokkaita". Minusta tällainen määrittely on sekä keinotekoista että mielivaltaista. Minulle myös valkoapila on täysin "riittävän alkuperäinen".

Tässä yhteydessä haluan myös kehua Suomen Luonnon kahta vakiopalstaa, nimittäin Havaintokirjaa ja perinteistä Kysy luonnosta. Lehden lukijoitten lähettämistä kuvista löytyy joka numeroon uskomattoman hienoja, hauskoja ja "vain" mielenkiintoisia valokuvia luontomme monipuolisesta maailmasta. Suomen Luonnon asiantuntijoiden kyky vastata miltei mihin tahansa lukijoitten esittämään kysymykseen jaksaa hämmästyttää vuodesta toiseen. Salaisuus on tietenkin siinä, että vastaajia on paljon, eihän kukaan yksin kaikkea tietoa hallitse. Toisaalta on aina yhtä jännittävää havaita, kuinka paljon on asioita, joihin edes parhailla asiantuntijoilla ei ole selitystä tai jotka ovat uusia havaintoja asiantuntijoillekin. Luonto jaksaa yllättää.

* * *

Lehden päättää hienosti kasvitieteilijä Johannes Enrothin kolumni Levän ylistys. Enroth pystyy lyhyessä tekstissään horjuttamaan ihmiskeskeistä harhamaamme toteamalla, että biologisesti yksisoluinen levä on paljon onnistuneempi kuin norsu tai ihminen, joiden pari miljoonaa olemassaolon vuotta kalpenevat levän miljardin vuoden rinnalla: "Yksisoluinen levä on elinympäristössään huippuunsa viritetty menestyjä, joka on ainakin ulkoisesti muuttumattomana ollut olemassa ikuisuudet. Se on rakenteellisesti huiman paljon norsua tai ihmistä yksinkertaisempi, mutta ei yhtään alkeellisempi. Se pystyy tekemään kaiken, mitä sen tarvitsee tehdä. Se ei verota ympäristöään raskaasti eikä tuhoa sitä millään tavalla. Sitä paitsi se tuottaa happea." (s. 80).

Kuten Enroth toteaa, levä on omalla tavallaan kehittyneempi kuin norsu tai ihminen, jotka ovat isokokoisia, mutta toisenvaraisia eliöitä eli loisia. Nämä loiset eivät pärjää, elleivät ne pysty haalimaan ympäristöstään lähes kohtuuttoman paljon tilaa ja ravintoa. Mitä "ylempiarvoista" moisessa muka on? Enroth ei tekstissään ota kantaa keskusteluun "vieraslajeista", mutta itse tulkitsen hänen tekstinsä sisältävän viestin myös siihen suuntaan. Intomme määritellä eliölajeja niiden "hyödyllisyyden" tai "vierauden" perusteella on puhdasta ihmiskeskeisyyttä ja siinä mielessä ei-biologista. On perusteltua määritellä jättiputki ihmiselle vaaralliseksi, koska sitä se kiistatta on, kun siihen kajoamme. Mutta käsite "vieraslaji" on ongelmallinen, koska se on ajallisesti mielivaltainen ja biologisesti keinotekoinen rakennelma. Biologisesti tarkastellen sen, miten yksittäinen laji sopeutuu ja leviää tai ei sopeudu ja ei leviä, pitäisi kai olla arvovapaasti tutkittavissa oleva asia. Eliölajien jaottelu vieraisiin ja ei-vieraisiis ei ole mielestäni biologiaa vaan ihmisen arvomaailman heijastusta.

En tohdi väittää, että Johannes Enroth on tässä asiassa samaa mieltä kanssani. Tulkitsen kuitenkin hänen tekstiään siten, ettei ole mielekästä - ainakaan biologiassa - arvottaa eliölajeja sen perusteella, miten ihminen yhtenä eliölajina niihin suhtautuu. Esimerkiksi biodiversiteetti ei ole määriteltävissä mielekkäästi ihmisen tarpeiden perusteella. On puututtava ihmisen ongelmia tuottavaan elämäntapaan, ei "rangaistava" eliölajia sillä perusteella, että se pärjää evolutiivisesti paremmin kuin jokin toinen, ihmisen subjektiivisen näkemyksen mukaan "arvokkaampi" tai "alkuperäisempi" eliölaji. Minulle luonnonsuojelussakin esiintyvä vieraslajifundamentalismi on ihmiskeskeisen ajattelun tuottama harha. Tehokkain tapa ratkaista näitä ongelmia on jättää luonto rauhaan, lopettaa sen prosesseihin puuttuminen eli yleinen sählääminen. Jos ihminen tarjoaa eliölajille nopean leviämisen keinon, on täysin luonnollista, että tuo laji käyttää tilaisuuden hyväksi, oli se sitten komealupiini, espanjansiruetana tai covid-19-virus. Haittaa ihmiselle voi esiintyä, mutta vieraita ne ovat vain inhimillisen harhan näkökulmasta.

 

Kuvassa on jonkin pajun kukintoa hyvin läheltä katsottuna. Salix-suvun jäseniä on Suomessa 20 eri lajia. Niitä pidetään usein "rikkakasveina", koska ne kasvavat sitkeästi eli ovat sopeutuneet erinomaisesti. Toisaalta ihminen hyödyntää pajuja sekä energiana että lääkkeen tuottajana, soittimien ja kaikenlaisten esineiden raaka-aineena. Terijoen salava on sekin paju. Kuva © Heikki Poroila

 

Diplomatia, pakotteet, sota

Seuraavat ajatukset sai liikkeelle lehdessä Le Monde Diplomatique, tuttavallisemmin Diplo ja numero 2/2022, ollut artikkeli Ukrainan konflikti pakotteiden ja sodan välimaastossa (teksti Helène Richard ja Anne-Cécile Robert, suomennos Kirsi Kinnunen). Hyvä esimerkki journalismista, jollaista kotoinen media ei tuota, sellaista, joka korvaa propagandan ajattelemaan pakottavalla analyysillä. Suosittelen lukemaan itse jutun, sillä en aio sitä tässä tarkemmin esitellä, vaan enemmänkin sen esiin nostamia kysymyksiä ihmisten välisten konfliktien ratkaisemisen keinoista ja niiden toimivuudesta. Perinteisestihän ajatellaan, että ainakin kansainvälisessä politiikassa annetaan ensin mahdollisuus diplomatialle eli keskustelun kautta kompromissiin pääsemisestä. Jos diplomatia ei toimi, käynnistetään väkivaltaiset toimet tai vähintäänkin niillä uhkaaminen. Pakotteet eivät ole historiallisesti uusi ilmiö, mutta niiden logiikkaan ja toimivuuteen on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota siihen nähden, miten suosittu väline ne nykyään ovat perinteisten kolonialististen ja imperialististen valtioitten penaalissa.

Nykypäivän ihmisille tutuimpia pakotteita ovat Yhdysvaltain Venäjää (ja aikaisemmin Neuvostoliittoa) vastaan kohdistuvat toimet. Mutta myös kauppasaarrot ovat pakotteita, ja Kuuba on saanut kärsiä sellaisesta jo 60 vuotta. Vielä pidempään Yhdysvaltain kauppasaarron kohteena on ollut Pohjois-Korea, joka on ollut Yhdysvaltain kohteena Korean sodasta eli vuodesta 1950 lähtien. Vuonna 1997 Yhdysvaltain taloudellisten pakotteiden kohteena oli puolet maailman väestöstä. Venäjä/Neuvostoliitto on joskus ollut otsikoissa, kun se on kohdistanut lähinnä öljyn ja kaasun toimituksiin uhkauksia. Kiina suhtautuu tunnetusti hyvin herkkähipiäisesti maihin, jotka ovat väleissä Taiwanin kanssa tai arvostelevat Kiinan ihmisoikeustilannetta. Arabimaat ovat joskus vaikeuttaneet öljytoimituksia Israeliin. Käytännössä pakotteet ovatkin keino, jota käyttävät vain kaikkein vahvimmat suurvallat. Ne kohdistavat pakotteita itseään pienempiin maihin, koska ne voivat niin tehdä. Systemaattinen osa ulkopolitiikkaa pakotteet ovat vain Yhdysvalloille.

Todellisuudessa on varsin vähän näyttöä siitä, että pakotteilla olisi tarkoitettua vaikutusta tai myönteistä vaikutusta ylipäätään. Esimerkiksi Kuuban kauppasaarto on kyllä kurjistanut tehokkaasti kuubalaisten elämää, mutta sen varsinainen tarkoitus - Kuuban hallinnon vaihtaminen Yhdysvalloille mieluisaksi - ei ole onnistunut. Pohjois-Koreakin jatkaa omalla tiellään - ja kansa kärsii pakotteista. Libyassa kuitenkin saatiin Muammar Gaddafi myöntämään ja lopettamaan matkustajalentokoneiden pommit ja Etelä-Afrikan apartheidhallinnon murtumisen tärkeä osa oli kansainvälinen kaupallinen painostus. Käytännössä on kuitenkin niin, että vaikka propagandassa usein ylistetään pakotteita ja yllytetään niiden käyttöön, todellisuuden tasolla poliittisia tuloksia näyttää ani harvoin tulevan, mutta järjestään seurauksena on tavallisten kansalaisten kärsimys. Tämä pakottaa pohtimaan, ovatko taloudelliset ja muut ei-sotilaalliset pakotteet loppujen lopuksi moraalisesti ollenkaan parempi keino kuin valtiollinen väkivalta.

* * *

Venäjän hyökkäys Ukrainaan nosti pakotteiden vaatimukset aivan uudelle tasolle, sekä propagandistisista syistä että eräänlaisena korvikesotana maille, jotka eivät todellisuudessa haluaisi missään tapauksessa joutua sotilaalliseen konfliktiin Venäjän kanssa. Vaikka pakotteita on EU:n ja Yhdysvaltain tasolla pidetty yllä jo vuodesta 2014 lähtien (Krimin miehitys), erityisesti vaatimukset energiakauppojen tekemisen lopettamisesta Venäjän ovat aktivoineet myös sellaisia ryhmiä, joiden varsinainen tavoite on ilmastonmuutokseen vaikuttaminen fossiilisten polttoaineiden yleisen käytön kautta. Logiikka tässä on, että samalla kun Venäjän hanat suljetaan, siirrytään ylipäätään muihin energialähteisiin. Tämä voi olla sinisilmäinen kuvitelma, sillä ainakin Yhdysvalloille kyse on oman, kalliin särötystekniikalla valmistetun kaasun markkinoinnista, ei suinkaan mistään "vihreästä siirtymästä".

Sota Ukrainassa on kuitenkin tuonut esiin sen ikävän tosiasian, että pakotteet ja sotiminen eivät loppujen lopuksi eroa toisistaan kovinkaan paljon. Sodassa välittömiä kuolonuhreja ja muuta kamaluutta on tietysti enemmän, mutta jos pakotteet synnyttävät ongelmia väestöjen ruokkimisessa, pitkällä tähtäimellä hinta voi olla pahempikin kuin lyhytkestoisella sodalla. Ukrainassahan on sodittu jo kahdeksan vuotta, mutta vasta nyt sodalla ja pakotteilla näyttää olevan radikaali vaikutus globaalin elintarviketuotantoon ja ruoan hintaan, myös ns. vauraammissa maissa. Tämä näyttää tulleen jonkinasteisena yllätyksenä ainakin suomalaisille, koska tähänastiset sodat maailmalla eivät ole heijastuneet mm. lannoitteiden tuontiin Venäjältä.

Pakotteiden ongelmallisuus ei ole näennäisesti vaikuttanut innokkuuteen käyttää niitä. Varsinkin propagandistisissa uutisissa, joita media on sodan ansiosta tavanomaistakin enemmän pullollaan, on syntynyt selkeä tarve "todistaa" kovilla pakotteilla poliittinen ja ideologinen linja suhteessa Ukrainaan ja suhteessa Venäjään. Hiukan yksinkertaistaen kaikki Venäjää vihaavat rakastavat pakotteita siitä riippumatta, mikä niiden vaikutus on. Ne tarjoavat teknisesti ottaen sivullisina pysytteleville maille jonkinlaista yhteisen rintaman uskottavuutta. Samanlainen vaikutus lienee Ukrainaan toimitetuilla aselähetyksillä, joiden todellinen vaikutus selvinnee vasta joskus vuosien kuluttua. Sekin on nimittäin mahdollista, että aseapu Ukrainan armeijalle osoittautuu loppujen lopuksi sotaa merkittävästi pidentäväksi ja inhimillisiä kärsimyksiä lisääväksi toimeksi. Yhtä lailla arvio pakotteiden vaikutuksista selviää - jos sitä ylipäätään halutaan koskaan selvittää - niin myöhään, ettei sillä ole vaikutusta ajankohtaiseen pakotepolitiikkaan.

 * * *

Rauhanomaiselle ihmiselle lienee selvää, että diplomatia on aina ensisijainen ja suositeltavin tapa suhtautua konflikteihin. Siksi onkin yllättävää, kuinka moni täysijärkiseltä vaikuttava suomalainenkin on vaatinut kovaan ääneen (ainakin somessa) luopumista ns. kasvojen säilyttämisen perinteestä, koska "Putin on raivohullu koira, johon tehoaa vain kova  kovaa vastaan". Näille ihmisille ei diplomatian maailma liene ollenkaan tuttu tai ainakin sitä jotenkin väheksytään, koska tuossa maailmassa lopputulos ratkaisee, eivät tyylipisteet tavoissa, joilla hyvään eli rauhanomaiseen ratkaisuun päädytään. Diplomatian näkökulmasta vaatimus, ettei sen tai tuon diktaattorin kanssa pidä neuvotella, on järjetön. Juuri diktaattoreiden ja öykkäreiden kanssa niitä neuvotteluja eniten tarvitaan. Jos joku järjetön ja tuhoisa sota kyetään välttämään sillä, että öykkäri A saa säilyttää kasvonsa, miten kukaan voi sitä pitää huonona asiana? Ei yhden öykkärin nolaaminen estä uusien syntymistä. "Voiton" hinta voi olla paljon kompromissia suurempi. "Vain voitto kelpaa" voi tarkoittaa painajaista niille, joiden puolesta sitä voittoa muka tavoitellaan.

Yhdysvaltain rooli maailman johtavana pakotteiden ja sotien soveltajana kummunnee kahdesta aivan erilaisesta lähteestä. Toinen perustuu ymmärrettävästi maan rooliin maailman vahvimpana taloudellisena ja sotilaallisena mahtina, joka syntyi toisen maailmansodan tuloksena. Kun on globaalin leikkikentän ylivoimaisesti isoin poika, kynnys käyttäytyä öykkärimäisesti laskee helposti hyvin alas. Toinen syy, jonka arvelen olevan Yhdysvaltain ulkopoliittisen linjan takana (tuo linja on ollut hyvin vakaa riippumatta siitä, kuka tai mikä puolue on vallassa), on kulttuurinen innostus rankaisu- ja kostotoimiin Villin Lännen hengessä. Kuuban saartoa on mahdoton perustella rationaalisesti, se on puhtaasti kostoa siitä, että Fidel Castro kansallisti mafian hallitsemat kasinot ja esti jenkkikapitalisteja tekemästä bisnestä Kuubassa. Samaa ajattelua edustavat toistuvat valtiolliset salamurhat, joita Yhdysvallat kohdistaa vastustajikseen kokemiinsa ulkomaalaisiin valtiojohtajiin ja virkamiehiin. Yhdysvallat on silti kärkkäästi arvostellut mm. Venäjää täsmälleen samasta eli poliittisten vastustajien salamurhista. Yksikään salamurha ei ole maailmaa paremmaksi tehnyt.

Kun pahin Ukrainan synnyttämä sotahuuma on ehkä ohi, kannattaa pysähtyä pohtimaan, miksi ainakin näyttää siltä, ettei kumpikaan osapuoli näytä olevan kiinnostunut lopettamaan sotaa, vaan sekä pakotteita että ammuksia syydetään tiuhaan tahtiin. Joitakin diplomaattisia toimia on ehkä ollut, mutta mikään ei näytä johtaneen tuloksiin. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sitä väärää johtopäätöstä, että diplomatia on voimaton. Voi se sitäkin olla, kun sodan osapuolet uskovat molemmat kykenevänsä vastapuolen nujertamiseen. Mutta aina tulee hetki, jolloin ainakin toisella alkaa tehdä mieli neuvottelupöydän ääreen. Oli se kuka tahansa, neuvottelunhalua pitää kansainvälisen yhteisön aina tukea. Ihmiset, jotka haluavat kieltää rauhanomaisen ratkaisun Putinin kanssa, käyvät viha- ja kostosotaa toisten hengellä, eivät omallaan. Siksi heitä ei pidä kuunnella ollenkaan. Diplomatia on harvoin saanut ansaitsemaansa kiitosta, vaikka se on aina parempi tapa kuin pakotteet tai sotiminen. Mikään määrä kansainvälistä teeskentelyä ei ole liikaa, kun tuloksena on sodan päättäminen ja rauhan tarjoaminen kärsiville ihmisille.

Tappion hetkellä katsotaan eteenpäin

Tapahtunutta tosiasiaa ei kannata kiistää. Porvarillinen Suomi sai läpi monikymmenvuotisen Nato-projektinsa. Pettymystä ei vähennä, että näin kävi puolivahingossa Vladimir Putinin onnettoman sotaretken takia. (Jostain syystä Putinia ei ole kiitetty vetoavusta, vaan kaikki kunnia on otettu itselle.) Porvaripuolueet ovat aina olleet potentiaalisia Suomen itsenäisyyden myyjiä (saksalainen kuningas 1918, Saksan miehitykset 1918 ja 1941-1944), mutta demarien ja vasurien enemmistön petos kirpaisee. Historiallisesti on toki niin, että demareitten kaiho transatlanttiseen alistumiseen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, vaikka yksilöille myös rauhanliike on ollut ja on edelleen tärkeä. Mutta Vasemmistoliitosta en olisi uskonut, että näinkin selkeä enemmistö kääntyy arvostamaan hallitusjäsenyyttä periaatteellista rauhanpolitiikkaa vahvemmin. Pahimman takinkääntäjän tittelin saa silti Sauli "Sanansasyöjä" Niinistö, jonka mairealla hymyllä kuorrutettu kansanäänestyksen vaatimuksesta luopuminen lienee ainakin sotienjälkeisen Suomen poliittisen historian näyttävin lupauksen pettäminen.

Kertaan lyhyesti syyt siihen, miksi itse olen pitänyt Natoon liittymistä vaarallisena hankkeena jo 1970-luvun alusta alkaen. Selkeänä ykkösenä on se, että luopumalla sotilaallisesta riippumattomuudesta Suomi on samalla luopunut arvokkaimmasta diplomaattisesta välineestä, joka sillä on koskaan ollut ja luultavimmin tulee olemaan. Mahdollisuus toimia suurvaltakiistojen sovittelijana ja kompromissiratkaisuiden etsijänä on menetetty, todennäköisesti pysyvästi. Toisena suurena vahinkona on alistuminen ja sitoutuminen jatkuvaan asevarusteluun, joka vie tärkeitä hyvinvointiin tarvittavia miljardeja Yhdysvaltain ja Israelin asevalmistajille. Tämä lisää yhteiskunnan yleistä militarisoitumista. Kolmanneksi on mainittava Venäjän valtavien taloudellisten markkinoiden menettäminen, nekin luultavasti suurelta osalta pysyvästi, koska Venäjä tulee korvaamaan pienenSuomen kaupan joidenkin Aasian maiden kanssa. Neljäntenä henkilökohtaisena inhokkina on riski joutua ottamaan Suomen maaperälle sekä Naton tukikohtia että ydinaseita. Vääjäämättä niin ei käy, mutta koska Pietari ja Murmansk eivät katoa minnekään, riski on koko ajan olemassa. Viidentenä, ja pahimpana, on kasvanut riski joutua globaalin selkkauksen aikana täydellisesti tuhotuksi. Mikään tai kukaan ei voi luvata, että niin ei käy. Venäjän rajavihollisena olemme juuri niitä alueita, joiden tuhoamiseen molemmat suurvallat tähtäävät, jottei vastapuoli saa Suomea aluettamme tukikohdakseen.

Tämän tekstin tarkoituksena ei kuitenkaan ole analysoida Nato-jäsenyyden synnyttämiä uhkia, vaan pohtia, miten asiaan voi suhtautua henkilökohtaisesti ja miten tällaisen takaiskun hetkellä on katsottava eteenpäin. Sillä maailma ei pysähdy vähääkään sinä hetkenä, kun Suomen Nato-jäsenyys on ratifioitu ja siitä tulee sitova sotilaallinen liittoutumissopimus. Osa niistä ihmisistä, jotka ovat Ukrainan sodan aiheuttaman järkytyksen takia kääntyneet Nato-jäsenyyden kannattajiksi, tulee pahimman järkytyksen haihduttua ihmettelemään, että miten tässä nyt näin kävi, minähän olen aina vastustanut sotilaallista liittoutumista ja kannattanut Suomen itsenäistä puolustusta. Näillä ihmisillä, joita on paljon, on edessään henkinen prosessi, jonka vaikeutta en osaa edes arvioida. Puhun vain meidän heti pahasti pettyneiden äänellä.

* * *

Tiedän kyllä, mitä aion henkilökohtaisesti tehdä, kun Nato-jäsenyys on sinetöity. Lähetän pääesikuntaan kirjeen, jossa ilmoitan luopuvani reservin luutnantin arvostani ja ryhtyväni totaalikieltäytyjäksi. Tarkoitukseni on myös ollut polttaa symbolisesti sotilaspassini, mutta ainakin tällä hetkellä se on fyysisesti kadoksissa, joten tämä teatraalinen ele jää virtuaaliseksi. Katson kuitenkin vapautuneeni kesällä 1968 antamastani juhlallisesta vakuutuksesta puolustaa Suomen tasavaltaa ja sen perustuslakia ja kansalaisia. Omatuntoni ei salli osallisuutta militaristiseen organisaatioon, jonka esikunta ja päätösvalta sijaitsevat Suomen ulkopuolella. Oman tulkintani mukaan Nato-jäsenyyden myötä Suomi menettää valtiollisen itsenäisyytensä ja sen armeijasta tulee vieraan vallan väline. (Sivumennen sanoen olisin ehkä reagoinut samoin, jos Suomi olisi päättänyt liittyö vuonna 1968 Varsovan liittoon.)

Jotkut tutut, joille olen aikomuksistani kertonut, ovat pitäneet niitä liioiteltuina, pateettisina ja ainakin merkityksettöminä eleinä. Objektiivisesti katsoen asia tietenkin on juuri näin. Yksilön näkemyksellä ei ole tässä kuviossa mitään merkitystä. Sitä ei ole kysytty ja vaikka olisi, sitä ei olisi kuunneltu eikä siitä piitattu. Kun valtiojohto ei uskaltanut antaa asiaa kansanäänestykseen (vastoin Sauli Niinistön toistuvaa lupausta), se samalla myös viestitti, että vastuu on yksin päättäjillä. Itse en aio osallistua hengenvaarallisen ratkaisun legitimointiin edes pieneltä osalta. Siksi tällainen mielenosoituksellinen irrottautuminen on itselleni tärkeää. Niillä, jotka eivät ole koskaan armeijaan menneet ja siellä mitään luvanneet, ei tätä ongelmaa tietenkään ole.

Vaikka pääesikunnassa kirjeeni menee oletettavasti suoraan silppuriin, pidän tärkeänä korostaa jälkipolville, etteivät kaikki suurten ikäluokkien ihmiset ole halunneet Suomen luopuvan sotilaallisesta itsenäisyydestään. Emme ole Arndt Pekurisen veroisia rauhantyön sankareita, mutta vain pitämällä tiukasti kiinni pasifistisesta asenteesta voimme säilyttää itsekunnioituksemme ja edellytykset Pekurisen työn jatkamiselle. Sillä juuri siitä Nato-jäsenyyden vastustamisessa on kysymys, työstä rauhan puolesta sotaa vastaan. Tiedän, että monet takkinsa Ukrainan sodan takia kääntäneet eivät tehneet sitä militaristisen innostuksen vallassa. Mutta valitettavasti motiiveja ei mitata, kun galluppeja tulkitaan "kansan yksimieliseksi tueksi" sotahakuiselle politiikalle. Tällä hetkellä typeränsokea militarismi hallitsee Suomea, mutta ei se ikuinen tila ole. Tuuli tulee vielä kääntymään ja siihen täytyy valmistautua. Seuraava tilaisuus on Naton ja sodan vastainen mielenosoitus armeijan lippupäivänä 4.6.2022. Klo 14 kokoonnutaan Tokoinrantaan ja sieltä mennään Rautatientorille.

* * *

Tiedän, ettei Nato-vastaisen rintanapin pitäminen takissa sydämen kohdalla kanna kovinkaan pitkälle. Mutta jostain on aloitettava, jotta pystymme minimoimaan eliitin lyhytnäköisen ratkaisun haitat Suomessa eläville. En itse usko, että Turkin iltalypsy tuottaa lottopottia sen paremmin sulttaanille itselleen kuin Suomen Nato-kriittisillekään. Mutta sen puolesta täytyy tapella näköjään nyt heti, ettei Suomi myy Pohjolaan paenneiden kurdien ihmisoikeuksia Recep Tayyip Erdoğanin kyseenalaiseen suosioon pääsemiseksi. Turkin ilmaisemia ehtoja on vastustettava jyrkästi, suhtautui Nato-jäsenyyteen muuten miten tahansa. Valtiojohtoon ei tässä asiassa voi luottaa, se tekee mitä tahansa päästäkseen Naton "turvaan". Toinen välitön toimintakohde on sopimus, jolla Suomi jäsenyyteen ryhtyy. Vastoin eliitin näkemystä siihen täytyy ehdottomasti saada ehto, joiden mukaan Suomi ei ota maaperälleen Naton ydinaseita eikä tukikohtia - näinhän on Norja aikoinaan päättänyt ja tällaisen ehdon on myös Ruotsi asettanut liittymiselleen. Tällä ehdolla on uskoakseni suomalaisten selkeä tuki, mutta koska valtiojohto (kuten poliittista eliittiä nykyään tavataan kutsua) ei kansalaisten näkemyksiä aio kysyä ja kuunnella, on asiasta rankutettava päivästä toiseen. Eli jos mennään, niin ei ainakaan ehdoitta kuin oikeudeton ja alistettu orja.

Pidemmän tähtäimen toimista tärkein on jatkuva rauhan puolesta puhuminen ja toimiminen. Rauha ei ole "tärkeämpää" kuin ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen, mutta se on yhtä tärkeää. Millään muilla ihmisen ratkaisuilla ei ole merkitystä, jos suistumme suurvaltojen kiistelyn takia maailmanlaajuiseen ja ydinaseita käyttävään sotaan. Sellaisessa sodassa ei ole voittajia, vaan pelkästään häviäjiä. Luonto voi siitä selvitä, ihminen ei. "Turvallista" ydinasetta ei ole, se on aina uhka sekä kohteelle että käyttäjälleen. Hyvin rajoitettukin ydinaseilla käytävä sota raunioittaisi todennäköisesti maailmantalouden (kun nyt Ukrainan sotakin näyttää aiheuttavan laajalti energian ja ruoan hintojen nousun) ja synnyttäisi pakolaisaaltoja, jollaisia ei ole aikaisemmin nähty. Tästä näkökulmasta sodanvastainen toiminta on kaiken muun toiminnan perusta ja mahdollistaja.

Mikään järjestö ei ole myöskään ikuinen. Nato on perustettu Yhdysvaltain välineeksi sodassa Neuvostoliittoa ja nyttemmin Venäjää ja Kiinaa vastaan. Yhdysvaltain hegemonia näyttää tällä hetkellä voittamattomalta, mutta kuten historia osaa kertoa (sen se kertoo vakuuttavasti), mikään hegemonia ei ole pysyvä. Oma veikkaukseni on, että Aasia ottaa Kiinan johdolla Yhdysvaltain aseman viimeistään 2030-luvulla. Näin voi käydä siitä riippumatta, hajoaako Yhdysvallat sisäisiin ristiriitoihinsa vai ei. Vaikka Kiina on kapitalistinen valtio, sen kärsivällisyys kansainvälisessä politiikassa on aivan toista luokkaa kuin Euroopalla ja Yhdysvalloilla. Jos Kiina vetää mukaansa muut ei-läntiset suurvallat (Intia, Nigeria, Etelä-Afrikka, Korea, Brasilia jne.), Natosta voi nopeastikin tulla vanhentunut, tomuinen ja pahalta maistuva jäänne. Sehän olisi pitänyt lakkauttaa jo Neuvostoliiton myötä. Ikuinen Nato ei ole, joten ehkä Suomikin taas joskus palaa itsenäisten kansakuntien joukkoon. Maailma voi kyllä olla silloin aika toisenlainen muutenkin.

Onko tehokkuus hyve?

Kun totean, että Leo Straniuksen kirja Tehokkuuden taika : Näin voit elää enemmän (Into 2022) ei loppujen lopuksi ole kaiken siihen talvella kohdistuneen kauhistelun mittainen, tarkoitukseni ei ole vähätellä tai mitätöidä kirjassa esiintyviä ajatuksia ja vinkkejä. Mutta ei se nyt mitenkään ole niin "vaarallinen" tai omituinen, kuin millaiseksi se monissa reaktioissa kuvattiin. Siinä, että joku tekee kyykkyjä hampaita pestessään tai nousee sängystä 4:45, ei ole mitään outoa. Jos Straniuksen kirjan vissin konsulttimaisuuden onnistuu häivyttämään mielestä (minulle se tuotti kyllä vaikeuksia, myönnän avoimesti), voi keskittyä pohtimaan asioita, joita Stranius näyttää pitävän tavoittelun vaivan arvoisina. Sillä Tehokkuuden taika on ehdottomasti kiinnostavampi elämänfilosofialtaan kuin konkreettisissa neuvoissaan, joista monet ovat tällaisen vanhemman kontrollifriikin näkökulmasta itsestäänselvyyksiä.

Seuraavat ajatukset siitä, mitä Stranius on ehkä tarkoittanut, ovat kokonaan minun vastuullani, eikä niistä pidä syyttää kirjan kirjoittajaa, joka on työnsä tehnyt nähdäkseni omaksumassaan ajanhallintaneuvojan roolissa. Termi on huono ja Stranius kritisoi sitä itsekin; ei aikaa voi hallita, kaikki voimat kannattaa keskittää oman itsensä ajatteluun, asenteisiin, tapoihin ja tottumuksiin. Stranius ei juurikaan aseta omia ihanteitaan paholaisen asianajajan ruodittavaksi, mikä on linjassa konsulttimaisuuden kanssa. (Oman näkemykseni mukaan palkallinen konsultti myy paitsi mahdollisesti hyviksi osoittautuvia toimintaohjeita, myös optimismia ja asioiden sujumista haittaavan kritiikin vaimentamista. Ainakin kaikki työurallani kirjastossa kohtaamani konsultit olivat tässä suhteessa epäuskottavia joka ikinen.) Vähän enemmän ristiriitaa ja särmää olisi voinut olla kokonaisuudelle eduksi.

Aloitan tehokkuuden käsitteestä, koska se toistuu Straniuksen evankeliumissa eri näkökulmista kohdattuna. Joidenkin kriitikoiden mielestä kirja heijastaa kapitalistisen pakkoyhteiskunnan pakonomaista tehokkuuden tavoittelua, jonka tuloksena ihminen väsyy ja kuolee ennenaikaisesti. Minusta tämä on täysin väärä tulkinta. Ei Straniuksesta saa kapitalistisen tehokkuusajattelun edistäjää muuten kuin ymmärtämällä hänet tahallaan väärin. Toivottavasti olen oikeammassa, kun tulkitse tehokkuuden tarkoittavan Straniukselle samaa kuin rajallisen inhimillisen resurssin käyttöä niin, että siitä koituu mahdollisimman paljon hyötyä mahdollisimman monelle ihmiselle, ei pelkästään tehokkaalle toimijalle itselleen. Tässä mielessä voi ehkä kiteyttää, että Straniuksen eetos on käyttää hyvin ja vastuullisesti se mahdollisuus, jonka yksilö on (sattumalta) saanut.

* * *

Stranius välttelee varsin huolellisesti leimautumista minkään tiettyjen ideologioitten tai löysempien ajatusrakennelmien tukijaksi saati aktiiviseksi ajajaksi. Tämäkin lisää kirjan konsulttimaisuutta, koska näin toimien samaa ohjetta voivat hyödyntää jostain taistelun kohteena olevasta yhteiskunnallisesta asiasta kiistelevät osapuolet. Ei voi silti sanoa, että Stranius jakelisi nappisuosituksia yhtä hyvin suuryrityksen johtajalle kuin kroppaansa myyvälle perustason duunarille. Tulkintani mukaan Tehokkuuden taika ei ole tarkoitettu vain "omille", vaan kenelle tahansa, joka haluaa tehostaa työkykyään. Tässä ei ole mitään epäeettistä, vaikka voin myös ymmärtää, jos joku Straniuksen käytännön poliittisten liikkeiden tasolla tunteva kokee hänen ottavan etäisyyttä ainakin aiemmin edustamiinsa ideologisiin valintoihin.

Useimmat Straniuksen vinkit (termi ei ole minulla arvottavassa käytössä, vaan se on arkinen yleistermi hyväksi arvioidulle neuvolle tai ohjeelle) ovat siis ideologisesti neutraaleja, mutta kyllä hän silti selkeästi haluaa tukea enemmän sellaisia arvoja kuten ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen ja hyvinvointi kuin maksimaalisen tulon tavoittelu kaikki mahdollinen teho ihmisestä nyhdettynä. Itseäni vaivaa Straniuksen maailmassa ehkä eniten se, ettei se tunnu sisältävän ollenkaan taiteen, seksuaalisuuden tai vammaisuuden kaltaisia vaikeasti hallittavia ulottuvuuksia. On ymmärrettävää, ettei "ajanhallinta" tarvitse luetteloa ihmisen elämään tavallisesti kuuluvista asioista. Mutta oudoksun itse sitä, ettei Stranius edes kursorisesti pohdi sitä, miten esimerkiksi mainitsemani kolme asiaa "häiritsevät" vääjäämättä sitä järjestystä ja järjestelyä, jonka rakentamisesta kirja muodostuu.

On tietenkin mahdollista ja sinänsä sallittua, että Stranius on yksinkertaisesti rajannut kirjansa kattaman alueen toteutuneella tavalla ja jättänyt isojakin asioita käsittelynsä ulkopuolelle perusteellisen harkinnan tuloksena. Olisin silti odottanut hänen tällöin edes mainitsevan, että tätä ja tuota ihmisen toiminnan aluetta ei kirjassa käsitellä. Sillä on mielestäni niin, että vain jotkut ihmisistä elävät juuri sellaista elämää, johon Straniuksen vinkit osuvat. Moni meistä elää niin erilaisessa todellisuudessa, että samat vinkit kuulostavat vitseiltä tai älyttömyyksiltä. Kaikki ihmiset eivät käy kokouksissa, vaan heidän työnsä on esimerkiksi yhtä ja samaa liukuhihnalla puurtamista, johon ei ole sallittua puuttua minkäänlaisessa järkeistämisen tarkoituksessa, koska tuo aika kuuluu työnantajalle, ei työn tekijälle. Stranius myöntää puhuvansa etupäässä etuoikeutetuille, "siistiä sisätyötä tekeville ylemmän keskiluokan" ihmisille, joilla lähtökohtaisesti voi olla motivaatio "tehostaa" työtään. Liukuhihnan äärelle tai kaupan kassalle jumittuneen motivaatio voi suuntautua ihan toisaalle.

* * *

Edellä oleva kritiikki on sikäli paradoksaalista, että kuulun itse Straniuksen tavoin kaiken organisoijiin. Eromme on lähinnä siinä, että Straniuksella korostuu heikon luonteen kurissa pitämisen tavoite, kun itse olen pakotettu esimerkiksi käyttämään almanakkaa ja jatkuvasti päivitettäviä tehtävälistoja surkean muistini takia. Stranius on myös edelleen nuori, sporttinen ja kokonaisvaltaisesti täynnä energiaa, kun itse joudun kamppailemaan päivittäin fyysisen rapistumisen, laiskuuden ja kipujen kanssa. Kadehdin Straniuksen kuntoa, mutta en silti vaihtaisi osia hänen kanssaan, koska vaikka ymmärrän, minusta Stranius on vienyt eetoksensa pidemmälle kuin mihin itse olen valmis. Toisin kuin ilmeisesti Stranius, pidän äärimmäisen tärkeänä säilyttää jokaisena elämän päivänä yllätyksen ja elämysten mahdollisuuden, niin kontrollifriikki kuin olenkin. Ajatus siitä, että hereilläolon tunnit olisivat tarkkaan suunniteltuja viikkoja eteenpäin, on minusta ahdistava, vaikka ehdottomasti haluan, että jokainen sopimani ja lupaamani asia on minulla tarkasti paperille kirjattuna (muuten en pystyisi lupauksiani lunastamaan).

Vieroksun myös jossain määrin Straniuksen ilmeistä riippuvuutta (voi olla liian vahva termi tässä) tietotekniikasta. Tai ehkä on reilumpaa todeta, että Stranius sallii itsensä olla monessa asiassa niin riippuvainen modernista tekniikasta, että pasmat voisivat mennä sekaisin, jos kännykkä ja muut laitteet kerättäisiin yhtäkkiä pois. Minulle myös ajatus äänikirjojen kuunteleminen lukemisen sijasta on käsittämätön, niin eri asioita ne mielestäni ovat. Nämä voivat olla sukupolvikysymyksiä (Stranius on syntynyt 1974, pari vuotta ennen kuin oma esikoiseni syntyi), mutta ehkä jostain muustakin on kysymys. Stranius ei anna itsestään ollenkaan omnipotentin hullun vaikutelmaa, mutta hetkittäin tätä kirjaa lukiessani tuli silti tunne, että ehkä vähän vähempikin määrä pointteja voisi riittää. Ja ehkä niitä perheen sisäisiä asioita voi pohtia joskus muulloinkin kuin aikataulutun viikkopalaverin aikana. (Toki näin tapahtuu varmasti myös Straniuksen perheessä.)

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Straniuksen kirja sisältää merkittävän paljon hyödyllistä arjen analyysiä ja sen pohjalta tehtyjä johtopäätöksiä. Vinkit voivat panna liikkeelle vanhat rutiinit rikkovia prosesseja, joista on myönteisiä seurauksia. Suurin osa Straniuksen vinkeistä on ehdottomasti järkeviä ja ansaitsevat ajattelevan ihmisen huomiota. Myös ne, jotka äkkiseltään tuntuvat vähän lapsekkaan hyväntahtoisilta ja itseoppineiden konsulttien "viisaudelta", jonka useimmat tietävät jo ennestään, vaikka eivät ole älynneet sitä tuotteistaa. Pidän itse kovasti siitä, että Stranius uskaltaa häpeämättä edistää "hyviä asioita", joille aikamme markkinaliberalismi (ja -listi) pilkallisesti nauraa. Mutta jäin kyllä miettimään, miten elämän vääjäämättömät yllätykset sekoittavat Leo Straniuksen tarkkaan suunniteltua elämänkulkua. Vai sekoittavatko? Onko musiikkia, joka saa Straniuksen unohtamaan ajoitetun kokouksen tai voisiko seksuaalivietti raunioittaa ajoissa aloitetun kokouksen, johon osallistuu aivojen mielihyväkeskuksen valloittava toinen ihminen? Koneitahan emme ole, joten tehokkuuden hyveelle taitaa löytyä itse kultakin selvät rajat. Se "elää enemmän" voi tarkoittaa varsin erilaisia asioita.