Valtakunnankuiskaaja

Jaakko Laakso ei ehkä yllättänyt häntä paremmin tuntevia sillä, että julkaisutti muisteluksiaan Docendon sarjassa Muistaakseni. Punainen takapiru Jaakko Laakso (Docendo 2025) lienee silti hiukan toisenlainen kirja, kuin moni odotti. Tekstistä voi hetkittäin päätellä jotain Laakson henkilökohtaisista tuntemuksista, mutta pääosin kirja on kokeneen politiikan toimittajan käsialaa, jonka kuivuus tai mehukkuus riippuu paljon käsiteltävästä aiheesta. Tällainen tyylivalinta – jos se on edes tietoinen – maksimoi kirjoittajan mahdollisuuden käsitellä valitsemiaan asioita hyvinkin etäännytetysti, vaikka lukija pitää varmana, että nyt ollaan kirjoittajalle henkilökohtaisesti tärkeän, ehkä jopa persoonaa määrittävän aiheen äärellä.

Tunnen Jaakko Laakson pitkältä ajalta eli 1970-luvun alkuvuosista lähtien. Emme kuitenkaan ole koskaan olleet läheisiä tuttuja, vaan lähinnä tietoisia toistemme olemassaolosta. En siksi koe olevani jäävi arvioimaan kirjaa, joka on jo ehtinyt saada varmaan kymmenien vastustajien ja tukijoiden sisäisen kriitikon heräämään. Oma tarkoitukseni ei ole yrittää määrittää, onko kirjan tavoitteena kaunistella Laakson elämänvaiheita, hakea oikeutta väärin tuomitulle tai peräti korjata monia suomalaisen poliittisen historian kertomuksia paremmin todellisuutta vastaaviksi. Pidän lähtökohtana sitä, että Jaakko Laakso on kokeneena toimittajana eli viestinnän ja verkostoitumisen asiantuntijana valinnut kirjaansa tarinoita, joiden kautta hän kuvailee subjektiivisesti tapahtumia, jotka on arvioinut käsittelyn arvoisiksi.

Olin silti hieman pettynyt siihen, miten tarkasti Laakso varoo omien näkemysten kirjaamista analyysin ja johtopäätösten muodossa. Niitä ei kirjassa oikeastaan ole ollenkaan, ellei rivien välejäkin lasketa mukaan. Esimerkiksi kysymykseen siitä, keitä Jaakko Laakso kirjan perusteella arvostaa tai ei arvosta suomalaisessa politiikassa, on yritettävä vastata lukijan oman analyysin ja johtopäätösten mukaan. Laakso antaa toki aineksia, eikä hänen näkemyksensä etumerkistä jää lukijalle esimerkiksi Paavo Lipposen, Ilkka Kanervan tai Alexander Stubbin kohdalla epäselväksi. Mutta kirjasta on turha yrittää löytää selkeäsanaisia henkilöarvioita. Jos joku jonkin arvion esittää, kyseessä on joku toinen poliitikko, ei Jaakko Laakso itse. Hän toteaa korkeintaan olevansa sen ja sen arviosta siitä ja siitä samaa mieltä.

* * *

Punainen takapiru on rakenteellisesti hieman krnologinen, mutta ei missään tapauksessa systemaattinen "kaiken olennaisen" muistelu tapahtumajärjestyksessä. Loppusanoissaan Laakso antaa ymmärtää, että sairastuminen kesken kirjan kirjoittamisen saattaa olla syynä siihen, ettei kirja käsittele kaikkia lukijaa todennäköisesti kiinnostavia vaiheita tai prosesseja. Itse pidän todennäköisempänä, että Laakso on toiminut tiukkana portinvartijana ja päästänyt painettaville sivuille vain sellaisia episodeja, jotka kuvaavat kirjoittajan tärkeää roolia koti- ja ulkomaisen politiikan tuhansien tapahtumien joukossa. Se on täysin oikeutettua ja tuskin lukijaa kiinnostaisikaan tietää, mitä mieltä Laakso on suomalaisesta maatalouspolitiikasta. Toisaalta on selvää, että kirjasta puuttuu lukuisia aiheita, joissa Laaksolla on ollut aktiivinen ja ehkä tärkeäkin rooli. Itse olisin mielellään lukenut siitä, miten Jaakko Laakso pujotteli vuosikymmenien aikana SKDL:n ja SKP:n sisäisten taisteluiden rintamilla. Elämäkerran kirjoittajaa voidaan moittia tärkeiden vaiheiden ohittamisesta, muistelija sen sijaan saa olla valikoiva, tarvittaessa myös omaksi edukseen.

Vaikka Jaakko Laakso toimi pitkään Tiedonantajan eduskuntatoimittajana, hänen suurin intohimonsa kohde tuntuu kirjan perusteella olleen toimiminen kansainvälisen politiikan kuiskaajana, näkymättömänä yhteyksien rakentajana ja äänestysten lopputuloksen järjestäjänä. Laakso toimi koko eduskuntauransa ajan puolustusvaliokunnan jäsenenä ja varapuheenjohtajana sekä 10 vuotta Euroopan neuvoston vasemmistoryhmän puheenjohtajana. Jäätyään pois eduskunnasta Laakso toimi mm. Azerbaidžanin valtion palkattuna lobbarina. Tämä synnytti paljon kritiikkiä, oman tulkintani mukaan ennen muuta siksi, etteivät suomalaiset ennen Laaksoa mitään tällaista harrastaneet joko kiinnostuksen tai kyvyn puutteen takia. Kritiikkiä ei varmaan olisi oikealta kuulunut, jos Laakso olisi siirtynyt jonkin yhdysvaltalaisen ajatushautomon palkkalistoille.

Jaakko Laakson julkista elämää ovat saatelleet, ehkä varjostaneetkin, syytökset toimimisesta Neuvostoliiton ja DDR:n agenttina. Laakso käyttää asian avaamiseen runsaasti kirjan sivuja. Laakso "myöntää" aktiivisen yhteydenpitonsa lukuisiin Neuvostoliiton suurlähetystön edustajiin, mutta toteaa lakonisesti, että samaa tekivät kaikkien muidenkin puolueiden edustajat. Hänellä vain sattui poliittisen taustansa ansiosta olemaan suurlähetystöön keskimääräistä paremmat suhteet, mikä tietysti harmitti kilpailijoita. Maanpetossyytteet Laakso toteaa kategorisesti poliittisiksi valheiksi ja muistuttaa, ettei häntä ole koskaan edes kuulusteltu saati syytetty. Laakso katsoo toimintansa olleen pääasiassa yhteyksien järjestämistä sitä halunneille ihmisille, useimmiten poliitikoille. Se oli hänen osaamisensa ydinaluetta, jossa kilpailijoita oli varsin vähän, päteviä vielä vähemmän.

* * *

Vaikka Punainen takapiru ei avaa Jaakko Laakson yksityiselämää, hän mainitsee puolisonsa huomiota herättävän monesti arvostettuna matkakumppanina ja tukijana. Kirjan merkittävimpiä lukuja on myös heti vakoilusyytteitä käsittelevää lukua seuraava Punakapina vei molemmat isoisäni. Toisin kuin monet ikätoverinsa ja kollegansa vasemmistossa, Jaakko Laakso on kiistatta työläistaustainen toimija. Kuvaus oman lähisuvun vaiheista voisi antaa monelle lisäymmärrystä, jos se vain luetaan ajatuksella ja ilman ideologisia aurinkolaseja. Myös Vietnamin sodan Laakso mainitsee tärkeäksi tekijäksi omassa radikalismikehityksessään. Siinä hän oli yksi tuhansista suomalaisnuorista, jos seuraukset sitten olivatkin epätavalliset. Laakson kuvaus opiskelusta Moskovassa "puoluekoulussa" on myös poikkeuksellisen kiinnostava, koska aiheesta ei ole paljoakaan kirjoitettu. 

Vaikka Jaakko Laakso teki työuran pääasiassa kulissien takana, eikä kuulunut missään vaiheessa suomalaisen politiikan ykköskaartiin, hänen uransa sivusi yllättävän monen tunnetumman ihmisen vaiheita. 55 vuoden ystävyys kokoomuspoliitikko Ilkka Kanervan kanssa on jo ehtinyt ihmetyttää lukijoita, joille Kokoomuksen oikean ja "vasemman" laidan valtataistelu ei ole tuttua. Ehkä vielä yllättävämpää on lukea, kuinka tiheään myös tuleva presidentti Tarja Halonen tarvitsi Jaakko Laakson palveluita ja osaamista. Toisaalta Laaksolla oli myös isokenkäisiä vastustajia, joista kärjessä olivat ehdottomasti Paavo Lipponen, joka järjesti Laaksolle potkut Euroopan neuvoston hommista ja ehkä oman puolueen puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes, joka antoi julkisuudessakin ymmärtää juuri Jaakko Laakson olemassaolon pääsyyksi siihen, että vaihtoi Vasemmistoliiton lääketeollisuuden edunvalvonnaksi. Ettei Laakson pirulainen juuri siksi ollutkin olemassa?

Kun Jaakko Laakson elämänkaarta katsoo kokonaisuutena, se on itse asiassa varsin johdonmukainen, vaikka epätavallinen. Laaksoa on usein kuvailtu kameleonttimaiseksi aina jaloilleen laskutuvaksi poliittiseksi kissaksi, mutta todellisuudessa hän on pysynyt melko samoilla puolustus- ja ulkopoliittisilla linjoilla koko ajan. Siksi ei yllätä, että esimerkiksi Wikipedian suomenkielinen ja osittain aika asenteellinen artikkeli mainitsee hänen olleen aktiivinen myös "putinistien perustaman Naapuriseuran" toiminnassa (eli Paasikiven-Kekkosen linjan puolustamisessa). Kun ideologiset vastustajat jaksavat haukkua, tietää pysyneensä oikealla tiellä, kuten vanha työväenliikkeen viisaus vahvistaa. Itse lukisin mielelläni jatko-osan, jossa Laakso hylkää etäisen toimittajan lähestysmistavan ja kirjoittaa edelleen vaietuista asioista suoraan ja tunteita säästelemättä. Kun Punainen takapiru jättää tämän näkökulman hyödyntämättä, moni poliittinen vihollinen ehkä huokaisi helpotuksesta, mutta ainakin yhtä montaa harmittaa. Kun ehkä 90 % kiinnostavista tiedoista pysyy Jaakko Laakson aivoissa, on lukijan tilanne sama kuin jos yrittäisi nyhtää lisätietoja tiedustelupalvelun ammattilaiselta.

Britit, Raamattu ja Stalin

Valtiotieteen tohtori Timo R. Stewart oli syksyllä 2025 otsikoissa kahdesta aivan eri syystä. Hänelle myönnettiin Vuoden tieteentekijän palkinto työstään Lähi-Idän kriisien väsymättömänä, tutkimuspainotteisena taustoittajana. Oletettavasti täsmälleen samasta syystä hänen vanhemman tutkijan työsuhdettaan Ulkopoliittisessa instituutissa (UPI) ei laitoksen nykyinen johto suostunut enää jatkamaan, vaan potki palkitun tutkijan ja tietokirjoittajan pihalle. Tämän ulkopuoliselle käsittämättömän typeryyden taustalla on se karu tosiasia, ettei Stewart ole suostunut kirjoittamaan istuvan hallituksen ja varsinkaan sen kristillisäärioikeistolaisen siiven haluamalla tavalla suitsutusta Israelin suorittamalle kansanmurhalle. Kyse ei siis ole ollut mistään Hamasin fanituksen kaltaisesta poliittisesta erheestä vaan pelkästään siitä, että Stewart on tavoitellut objektiivista totuutta. Sellainen olisi aivan liian vaarallista ideologiselle hallitukselle, jonka "mandaatti" on sulanut aikoja sitten ja jäljellä on vain kilpajuoksu ennen seuraavia eduskuntavaaleja ja demareitten nousua pääministeripuolueeksi. Sitä odotellessa mitään hoipertelijoita ei suvaita.

Edellisellä ei ole suoraa yhteyttä Stewartin tuoreeseen kirjaan Palestiina ja Israel : Historia karttoina (Gummerus 2025), mutta on hyvä tietää, jos ei ole seurannut kirjoittajan vaiheita ollenkaan. Se, joka on seurannut, on voinut odottaa löytävänsä Stewartin kirjasta tiedollisesti hyvin taustoitettua ja punnittua, mutta myös varovaisesti suomen kielen vivahteita poliittisesti arkaluonteisista aiheista käyttävää tekstiä.  Kirjan konsepti on ainakin Suomen oloissa harvinainen, sillä historiallisia karttoja lienee käytetty harvoin tämän hetken politiikan taustoittajana näin systemaattisesti. Maantieteilijää ratkaisu miellyttää, joskin mielihyvää rajoittaa se tuho, jota formaatti B5 vääjäämättä tuottaa kartoille, joiden luonnollinen koko vaatisi kirjakokoa A2 tai A3. Ymmärrän kustantajan ratkaisun, vaikka sen seurauksena muutamat kartat jäävät visuaalisesti hyödyntämättä. Joukossa on onneksi myös muutamia Afrikan tähden selkeydellä toimivia karttoja. Kartat on painoteknisesti toteutettu kiitettävän hyvin.

Stewartin ratkaisu on saattanut kummuta siitä erityisesti joidenkin sionistiaktiivien jankuttamasta historiallisesta valheesta, ettei sellaista asiaa kuin "Palestiina" ole koskaan ollut edes olemassa. Väite olisi totta vain muodossa "ettei itsenäistä Palestiinan valtiota" ole ollut koskaan olemassa, mutta siitä ei tietenkään ole propagandassa kyse, vaan palestiinalaisten kotimaaoikeuden kiistämisestä sionisteille niin rakkaalla tavalla eli valheella. Jos ei mitään muuta etsi, Stewartin kirja selittää ja kuvailee Palestiinan historiallisen nimen ja alueen vaiheet paremmin kuin uskoakseni mikään aiempi suomenkielinen teos. Helppo nyrkkisääntö on, että jo antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset tunsivat Palestiinan nimen ja käsitteen eli Palestiina on tuhansia vuosia vanha käsite.

* * *

Tämän tekstin otsikon joudun kyllä avaamaan, vaikka Lähi-Idän asioihin paneutunut saattaa aavistaa selityksen. Ns. Lähi-Idän kriisit olisivat tuskin läheskään niin vaarallisia kuin ne ovat, ilman otsikossa mainittua kolmea toimijaa. Jos Stalin ei olisi ensin mokailtuaan marssittanut puna-armeijaansa Berliiniin, jo 1800-luvulla käynnistynyt sionistien hanke Israelin valtion perustamiseksi olisi tuskin päässyt puhkeamaan kukkaansa Hitlerin hallitseman Euroopan tuella ja siunauksella. Stalin suhtautui muutenkin myönteisesti Israelin perustajiin, vaikkakaan ei välttämättä sionistisen innostuksen takia, vaan koska sen seurauksena Neuvostoliiton alueelta muutti pois mittava määrä juutalaisia, joihin Stalin suhtautui epäluuloisesti (kuten kaikkiin muihinkin jotenkin hahmotettaviin ryhmiin). Jos Neuvostoliitto ja Yhdysvallat toimivat Israelin haltijattarina, lopen kyllästyneenä kätilönä oli Brittiläinen imperiumi, jolle oikeistosionistien terrorijärjestö Irgunin hotelli King Davidissa 1946 toteuttama 91:n britin joukkomurha oli viimeinen pisara, joka sai hiukan palestiinalaistenkin näkökulmia pohtineet mandaattihallitsijat heittämään rukkaset kehään. Olivathan britit aikoinaan jo luvanneet paroni Walter Rotschildille "kansalliskodin" perustamista juutalaisille ns. Balfourin julistuksen myötä. Yläluokan edustajien maailmaan ei oikein sopinut moisten lupausten rikkominen.

Raamattu on sitten vähän monimutkaisempi taustatekijä, vaikka Stewartin kirjan luettuani tuumin kyllä varsin tympääntyneenä, kuinka monta kuolettavan vaarallista hulluutta kristityt ovatkin sen eepoksen pohjalta historian aikana kehitelleet. Raamattu ei tosin toiminut sionistien innoittajana, heillähän on samoista tarinoista omakin versionsa, mutta sitäkin enemmän ns. kristilliseksi sionismiksi jälkikäteen nimetyllä pakkomielteellä pitää kaikkia Raamatussa mainittuja tapahtumia ja paikkoja maailmanhistoriallisen tärkeinä. Vaikka siis juutalaiset suhtautuvat pääsääntöisesti aika tylysti kristittyihin, se ei hillitse kristillisten sionistien kiihkoa, sillä he tulkitsevat Israelin valtion perustamisen Raamatun ennustamaksi vaiheeksi, jota ilman kunnon kristitty ei voi olettaa historiallisten käänteiden muuttuvan Jeesuksen palaamiseksi ihmisten pariin ja kaikkien uskovaisten (tietenkin vain itse kunkin oman tulkinnan mukaisesti aitojen) siirtymistä ikielämään siellä jossain.

Uskaltaisin väittää, aika paljon Stewartiin tukeutuen, mutta osittain ilman hänenkin apuaan, että ilman kristillisten sionistien uupumatonta tukea maallisten sionistien unelma Israelin valtiosta olisi hyvin voinut kompastua kansainvälisen tuen puutteeseen. Vaikka juutalaisuus on maailman mittakaavassa pieni uskontokunta, sillä on ollut vaikutusvaltaa kokoaan enemmän, eivätkä kristilliset sionistit ole siinä joukossa mitään statisteja. Israelin juutalaisvaltio ei olisi ehkä voinut saada riittävää tukea ilman kristillisissä länsimaissa toimivia Raamatun ympärille elämäänsä hahmottaneita kristillisiä sionisteja. Näiden periaate ihailla ja suojella kaikkea Raamatussa myönteisesti mainittua ulottui kriittisissä vaiheissa kattamaan myös maalliset ja usein jopa sosialistisiin aatteisiin kallellaan olleet varhaiset sionistit ja heidän unelmansa Israelin valtiosta. Edellä sanotun tarkoitus ei ole vähätellä sionistien omaa sitkeyttä, juonikkuuttaan ja valmiuttaan edistää asiaansa tarvittaessa myös mitä raaimmalla väkivallalla. Mutta uskolliset tukijat ovat aina hyvä asia karussa maailmassa.

* * *

Vaikka Timo R. Stewart pidättäytyy kaikenlaisesta väkivallalla mässäilystä, kirjan kertoma historia on sitä tulvillaan. Stewart ei myöskään harrasta mitään puolenvalintaa, ellei sellaisena pidetä jo sitä, ettei Israelin toimia kaunistella, kun ei arabienkaan. Historiallisten faktojen pohjalta ei ole pakko asettua minkään osapuolen kannalle, mutta nähdäkseni Stewart on kuitenkin päättänyt, ettei länsimaissa niin yleistä pro-Israel-ajattelutapaa pidä eikä voi hyväksyä asiallisen tarkastelun lähtökohdaksi. Pysytteleminen puolueettomana ei silti ole helppoa, kun nykyhetki sisältää kuitenkin armottoman kansanmurhan, jossa on arvioiden mukaan surmattu jo ehkä 700 000 palestiinalaista, joista suurin osa on ollut aseettomia ja voimattomia siviilejä eli lapsia, naisia ja vanhuksia. Mielestäni Stewart on tässä tehtävässä onnistunut yllättävänkin hyvin. Jos tällainen neutraalius ei riitä Orpon hallituksen sionistiselle fraktiolle, se ei ole ainakaan tutkijan syytä.

Palestiina ja Israel on suositeltavaa luettavaa jokaiselle, myös puolensa valinneelle, joka kuvittelee tietävänsä kaiken tai ainakin tarpeeksi. Stewartin kirja muistuttaa oivallisesti siitä, miten mutkikasta kansakuntien ja valtioiden historia on jo pelkästään vallasta käytävän taistelun seurauksena. Kun siihen lisätään uskonnolliset ja kulttuuriset kiihkoilut, soppa alkaakin olla jo enemmän puuroa, sitkeää ja moniaineksista. Yksi näkökulma, jonka Stewart jättää jokseenkin käsittelemättä (eikä tämä ole moite), on Palestiinan ja Israelin ristiriidan sanoisinko luonnonvarapoliittinen puoli. Kun Israelin valtiota ajettiin kuin onnetonta käärmettä pyssyyn, Lähi-Idän öljy oli vielä pääosin löytymättä, eikä varsinkaan Gazan edustalla olevasta valtavasta luonnonkaasuesiintymästä tiennyt kukaan. Kun ihmetellään Israelin länsimaissa nauttimaa ehdotonta tukea, vaikka maa syyllistyy päivittäin ihmisoikeusrikoksiin, joita keltään muulta ei hyväksyttäisi, yhtään väheksymättä kansainvälisen sionismin vaikutusvaltaa, kannattaa muistaa myös se, että Yhdysvallat tukee nykyään Israelia myös koska pitää sitä edustajanaan valvomassa Lähi-Idän öljyn hallintaa (kumpi on lopulta se pomo, on eri tekstin tarina). Sitäkään ei pidä unohtaa, että Israel on noiden seutujen ainoa ydinaseen omistaja. Seuraavat löytyvät vasta Pakistanista, Venäjältä ja Euroopan Nato-maista (mistä kaikista, se onkin pikku salaisuus).

Stewartin tekstissä esiintyy usein viittaus Israelin kolonialistiseen syntyhistoriaan, joka jatkuu edelleen. Israelin ideana ei koskaan ole ollut normaali demokratia, vaan aina yhden uskonnon ja/tai etnisyyden koloniaalinen, lähtökohtaisesti rasistinen ja apartheidia edellyttävä hallinto. Se, että sen uhriksi valikoituivat juuri palestiinalaiset, johtuu tietenkin ennen muuta Raamatusta, mutta myös historian oikuista. Sionistien enemmistö piti aina Palestiinaa ainoana tai ainakin parhaana vaihtoehtona, vaikka Israelin valtion asukkaat piti haalia pääosin ei-seemiläisistä Euroopan juutalaisista. Pragmaattisimmat sionistit olisivat voineet kelpuuttaa myös Kenian tai Argentiinan, ja itse Adolf Hitler ainakin harkitsi holokaustin vaihtoehtona juutalaisten rahtaamista Madagaskarin saarelle. Viime kädessä palestiinalaisten joutumisen uhrilampaaksi ratkaisi varmaankin Raamattu ja sen usein kovin hämäräperäiset ja moneen tulkintaan antautuvat lupaukset. Ihmisen historiassa ei ehkä ole ollut koskaan mitään vaarallisempaa kuin tarina "jumalan valitsemasta kansasta", joka voi kuvitella itsensä herrakansaksi kaikkien muiden yläpuolelle. Se tarina ei kuollut Hitlerin natsien myötä.

 

Parempaa kapitalismia yhteisvoimin?

Sahra Wagenknechtin kirjan Die Selbstgerechten – Mein Gegenprogramm – für Gemeinsinn und Zusammenhalt (Campus Verlag 2021) suomentaminen vasta vuonna 2025 kertoo valitettavan paljon sekä saksankielisen yhteiskunnallisen kirjallisuuden jäämisestä täysin angloamerikkalaisen katveeseen että kapitalismikriittisen kirjallisuuden nihkeästä suomentumisesta ylipäätään. Nytkin kulttuuritekoa on ollut tekemässä pienen kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särön vuonna 2021 perustama kustantamo Särötär, ei mikään vakiintunut toimija kuten vaikka Vastapaino. Suomennoksen puuttumiseen saattaa tosin olla syynä myös se, että Yhteisöllisyyden manifesti (Särötär 2025) kritisoi kapitalismiakin ankarammin Wagenknechtin "vasemmistoliberalismiksi" nimittämää poliittista ajattelutapaa, joka suomalaisittain kääntyisi lähinnä vihervasemmistolaisuudeksi, joskin vain osittain, sillä Suomi ei ole Saksa eikä Saksa Suomi.

Kansainvälistä politiikkaa edes jotenkin seuraavan lukijan mielestä käännös tulee suomalaisille ainakin kolme vuotta myöhässä. Ei siksi, etteikö se oman aikansa analyysinä olisi kiinnostava ja osittain edelleen pätevä, mutta maailman muutosvauhti on huimaava. Wagenknecht kirjoitti kirjansa keskellä pandemiaa ja pokkariversion esipuhekin on kesältä 2022. Se aika tuntuu todella kaukaiselta, koska silloin emme vielä eläneet Ukrainan ja Gazan katastrofien keskellä, Euroopan unioni ei ollut romahtanut sotahullujen ja kansallisvaltioitaan tiukasti suojelevien taistelutantereeksi eikä Yhdysvallat ollut ensin Joe Bidenin kaudella alistanut Eurooppaa vasallikseen eikä Donald Trump 2.0 ollut aloittanut marssia kohti täysfasistista maailmanpoliisia.

Kustantajan edustajat Venla Saalo ja Mark Mallon tarjoavat lyhyessä henkilökuvassa pikakatsauksen Wagenknechtin vaiheisiin ja poliittiseen uraan sekä tarjoavat lukijalle aineistoa pohtia, onko kirjoittaja "vaarallinen vai toivottu tulokas poliittiselle kentälle". Katsaus on tarpeen, sillä jokseenkin kaikki hänestä Suomessa kirjoitettu on keskittynyt mustamaalaamaan kohteensa "putinistiksi" ja "Venäjä-mieliseksi", koska Wagenknecht on kritisoinut loputtoman sodan koituvan jokaisen EU-maan taloudelliseksi tappioksi. Suomessa ei ole ketään edes lähelle Wagenknechtin tyyppiä pääsevää poliitikkoa, joten hänen arviointinsa voi olla vaikeaa. Ehkä lähinnä ovat ne Vasemmistoliiton vaikuttajat, joita puoluejohto yrittää saada häipymään puolueesta hyvällä tai sitten väkisin. Ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole Wagenknechtin poliittisen viestin keskiössä, se on vain koettu tehokkaimmaksi keinoksi pysäyttää hänen nousunsa perinteisten puolueiden haastajaksi. Parlamenttivaaleissa se näytti olevan toimiva resepti, ainakin toistaiseksi.

Kirjan käännös on sujuva ja oikoluku on hoidettu kunnolla. Silmään pistää kuitenkin hiukan tapa, jolla kääntäjä Riikka Johanna Uhlig oikoo yleisesti ottaen hyödyllisissä alaviitteissä muutamia Wagenknechtin asiavirheitä. Lukija ei osaa odottaa kääntäjältä närkästynyttä tekstiä tyyliin "Spinning Jenny, joka tunnettiin Suomessa nimellä kehruu-Jenny, oli kehruukone, ei kutomakone, kuten Wagenknecht väittää." (s. 61) Kirjassa on aika ahdas taitto, epäilemättä kustannussyistä, jotka selittänevät senkin, ettei mukaan ole saatu edes henkilöhakemistoa. Tässä tapauksessa se ei ole valtava puute, koska kirjan tyyli on enemmän pamfletin kuin muodollisen poliittisen ohjelman tai systemaattisen historiikin kaltainen.

* * *

Yhteisöllisyyden manifesti (joka sivumennen sanoen ohittaa kirjan nimenä alkukielisen, paljon haastavamman ilmaisun, joka viittaa suoraan hyveposeeraamiseen ja tekopyhyyteen, johon Wagenknecht esittää vastaohjelman) on aivan liian moniaineksinen yhdessä blogitekstissä arvioitavaksi, eikä siihen tekstin ikäkään suoranaisesti kannusta. Pidän Sahra Wagenknechtiä kuitenkin vakavasti otettavana poliittisena toimijana, jonka monet huomiot vasemmistolaiseksi luonnehdittavan politiikan kriisistä Euroopassa koskevat Saksan lisäksi varsin pitkälle myös Suomea. Keskityn seuraavassa huomioihin, joita en itse pidä vanhentuneina, vaan edelleen täysin mielekkäinä jokaiselle, joka etsii vastausta peruskysymykseen siitä, miten toimia antikapitalistisesti samaan aikaan johdonmukaisesti ja vesittäviä laimennuksia välttäen, mutta myös tuloksellisesti niin, että poliittinen vasemmistopuolue saa tukea kaikilta niiltä ryhmiltä, joiden elämän parantamiseksi se ilmoittaa toimivansa.

Mielestäni on tärkeä ymmärtää, ettei Wagenknecht ainakaan tässä kirjassa puhu kapitalismin korvaamisesta minkään sortin sosialismilla. Hänen huomionsa keskiössä on rakentaa puoluetta, joka ottaa huomioon ne epäoikeudenmukaisuudesta ja muista kapitalismin ikävistä puolista eniten kärsivät ihmiset, joista perinteinen vasemmisto ei enää piittaa tai joita se ei ainakaan osaa enää lähestyä. Pyrkimys parantaa oikeudenmukaisuutta nousee tulkintani mukaan marxilaisesta aatemaailmasta, mutta Wagenknecht ei ole – ainakaan tässä vaiheessa – ollenkaan leniniläinen. Hänen ajattelunsa keskittyy myös voimakkaasti Eurooppaan ja eurooppalaisiin, perinteisestä työväenliikkeen internationalismista hän ei ainakaan vaikuta olevan kiinnostunut. Tai voimme olettaa, että se kuuluu vastaohjelman seuraaviin vaiheisiin.

Suomalaiselle, joka ei syvällisemmin tunne saksalaista yhteiskuntaa, vaan joka elää kapean "Made in Germany" -lumouksen ja "kaikki on Saksassa halvempaa" -hokeman välissä, Wagenknechtin poliittisen ohjelman mielekkyys voi olla hankala arvioida. Kannattaa lähteä siitä, että Saksa on Suomea paljon konservatiivisempi yhteiskunta. Se on liittotasavalta, jonka osavaltiot muistuttavat kovasti itsenäisiä valtioita. Digitaalisessa siirtymässä Saksa on vuosia Suomea jäljessä. Saksan naisille myönnettiin vasta vuonna 1958 lupa avata pankkitili ja mennä töihin ilman aviomiehen lupaa. Ei siis kannata ajatella, että kaikki, mitä Wagenknecht sanoo, on suoraan Suomen oloihin siirrettävissä. Osa on, osa ei. Tulkintani mukaan se hyytävä kritiikki, joka muodostaa kirjan alkupuolen ja kohdistuu "vasemmistoliberaaleihin" (jotka eivät Wagenknechtin mielestä ole vasemmistolaisia eivätkä liberaaleja), on aika laajasti sovellettavissa myös Suomen vasemmistoon.

Suomessa sekä Vasemmistoliitto että SDP ovat liukuneet oikealle jättäen suurelta osin kaikkein huonoimmassa asemassa olevat pelkkien juhlapuheiden varaan. Wagenknechtin alkuperäinen kritiikki kohdistuu ennen muuta siihen identiteettipolitiikkaan, jonka akateeminen sivistyneistö on omaksunut ja jolla se on korvannut aiemman luokkaperusteisen poliittisen analyysin. Se ei ole demareille uutta, mutta se on merkinnyt sitä, että sekä Die Linke Saksassa että Vasemmistoliitto Suomessa jättivät suuren joukon työväenluokkaan kuuluvia kodittomiksi ja persujen kaltaisten kansallismielisten populistien houkutteluille alttiiksi. En ole varma, voidaanko Suomessa puhua täsmällisesti uudesta "akateemisesta keskiluokasta", joka harrastaa identiteettipolitiikkaa, väheksyy perinteisten duunareiden vanhoillisuutta ja pitää itseään kaikkia muita moraalisempana ja aina oikeassa olevana. Aihetta kannattaa silti pohtia.

* * * 

Sahra Wagenknechtiä on moitittu tai suoraan haukuttu sekä Venäjän-mielisyydestä että väärästä suhtautumisesta maahanmuuttoon. Kuten jo edellä totesin, Wagenknecht näkee EU:n Nato-henkisen Venäjän-vastaisuuden sekä järjettömänä viattomien ihmisten kärsimysten aiheuttajana (sodan pitkittäminen "viimeiseen ukrainalaiseen") että oman taloudellisen istumaoksan typeränä sahaamisena. Ainakaan tästä kirjasta ei löydy mitään ideologista tukea Venäjän suuntaan, puhumattakaan mistään oikeasta "putinismista" (mitä se sitten lopulta onkaan muuta kuin modernia Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan puolustamista). Wagenknecht on sotimisen vastainen, sekä yleisistä että erityisistä, eurooppalaisista syistä. Luopuminen Venäjän edullisesta energiasta on romahduttanut myös mahdollisuudet parantaa heikoimmassa asemassa olevien tilannetta. Rikkaathan aina selviävät, oli sota tai rauha.

Yritin löytää kirjasta perustetta väitteille, että Wagenknecht on samoilla linjoilla kuin AfD, Saksan persupuolue. Mielestäni väitteillä ei ole mitään pohjaa. Tapa, jolla Wagenknecht analysoi maahanmuuttoa, poikkeaa kyllä siitä sanavapaamielisyydestä, jolla läntinen Eurooppa on yrittänyt selvitä myös maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista vuosikausia. Minusta tärkein huomio on se, ettei rajoittamaton maahanmuutto ole koskaan eikä missään ole ollut mahdollista eikä se tarkemmin analysoiden ole myöskään maahanmuutosta ratkaisua elämänsä ongelmiin hakevien kannalta paras mahdollinen periaate. Wagenknecht muistuttaa myös aivan oikein, ettei pakolaisuudesta ja maahanmuutosta pidä puhua samalla kerralla, ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Ensimmäinen liittyy ihmisoikeuksiin, toinen oikeudenmukaisuuteen kansainvälisesti.

Ymmärtääkseni Wagenknechtin maahanmuuttokritiikissä on kaksi suomalaisessa keskustelussa jokseenkin unohdettua näkökulmaa. Toinen liittyy vastaanottajamaan valmiuksiin ja toinen lähtömaan menetyksiin, kun aktiivisin, koulutetuin ja ehkä keskitasoa paremmassa asemassa olevien nuorten sukupolvet lähtevät maahanmuuttajina pois rakentamasta synnyinmaataan. Usein mainitaan vain rahalähetykset ja niiden tärkeys lähtömaihin jääneille omaisille. Saksaan työn perässä muuttaneiden turkkilaisten nuorten oletettiin palaavan Turkkiin joidenkin työvuosien jälkeen. Toisin kävi, valtava määrä inhimillistä osaamista ja koulutusta siirtyi Turkista Saksaan, pysyvästi. Pitäisi olla Euroopassa myös selvää, että jos tulomaassa ei ole aitoa valmiutta ottaa vastaan toisenlaisen kulttuurin ja uskonnon piirissä kasvaneita ihmisiä, kasataan ylimääräisiä ongelmia jo sinänsä haasteelliseen tehtävään integroida yhdessä elämään erilaiset ihmiset. Kuten tiedämme, asiat eivät ole Euroopassa menneet lähellekään optimaalisesti. Jos maahanmuutosta ei uskalleta keskustella rasismikortin pelossa, on jo epäonnistuttu.

* * *

Itseäni yllätti jo mainitun tiukasti kapitalismin piiriin jäämisen lisäksi se aktiivisuus, jolla Wagenknecht kannattaa aitoa ja oikeudenmukaista meritokratiaa eli omien toimien reaalista palkitsevuutta kapitalismin puitteissa. "Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan oikeista kannustimista. Vaatimus suoritusta vastaavasta palkkiosta kuuluu vastavuoroisuuden arvokaanoniin, joka kumpuaa vuosisataisesta yhteisöelämästä." (s. 304) Meritokratia ei ole perinteisesti kuulunut vasemmiston kielelliseen arsenaaliin, mutta Wagenknecht nostaa kierroksia vaatimalla lisäksi kapitalistiseen omistamiseen "suoritusomaisuutta" eli käytännössä osakeyhtiömuodosta luopumista (osakeyhtiömuoto kannustaa vastuuttomuuteen, sillä parhaassa tapauksessa sijoittajalla ei ole riskiä, joka siirretään konkurssin kautta yhteiskunnalle eli veronmaksajille). En muista törmänneeni tähän suoritusomaisuuden käsitteeseen aiemmin. Minusta se kuulosti kapitalismin puitteissa suorastaan houkuttelevalta, vaikka ei tietenkään sijoittajalle, joka on tottunut elämään muiden työstä.

Wagenknecht puolustaa voimakkaasti usein jo menneen maailman ilmiöksi todettua kansallisvaltion ideaa (sen vastakohtana on EU-eliitin voimakkaasti ajama liittovaltio, joka hävittää kansallisvaltioiden toimintapiirin käytännössä kokonaan). Tämä ajatus lienee suurin syy vastustukseen, jota Wagenknecht on kohdannut vasemmalla, missä kansallisvaltion ihannointi on perinteisesti liitetty oikeistohenkiseen konservatismiin. Wagenknecht haastaa ajattelun, joka samaistaa kansallisvaltion tukemisen ja kansallismielisyyden, tunkkaisen rasistisen isänmaallisuuden idean. Hänen mielestään Euroopan vahvuus voi olla vain itsenäisten, kansallisvaltioiden tasolla demokraattisten valtioiden vapaaehtoinen yhteistoiminta. Kysymys ei ole siitä, etteivätkö kansallisvaltiot voi harjoittaa myös epäoikeudenmukaista ja sosiaalisesti armotonta politiikkaa. Käytännössä kuitenkin se, mitä lähellä kansalaisiaan olevien valtioiden tilalle on tarjottu, on byrokraattinen, läpinäkymätön, lobbareiden hallitsema EU, jonka päätöksenteko on monimutkaista ja mahdollisimman kaukana kansallisvaltioiden kansalaisista.

Ainakin neljä vuotta sitten Sahra Wagenknechtin poliittisen ohjelman ytimessä oli yhteisöllisyys ja siihen liittyvien arvojen tukeminen. Toisaalta olennaista on korvata oligarkkinen rahan ylivalta toimivalla demokratialla. Sen yhteydessä Wagenknecht tuo mietittäväksi edustuksellisen demokratian haastavan osallistuvan demokratian muodon, jonka ytimenä on arpomalla valittujen kansalaisten osallistuminen tärkeiden poliittisten linjaratkaisuiden valmisteluun. Arpominen korvaa ihannetilanteen eli sen, että konkreettisesti "kaikki" (halukkaat) voisivat olla lakeja valmistelemassa. Edustajien, asiantuntijoiden ja arvan valitsemien vapaiden kansalaisten yhteinen neuvottelutulos viedään sitten päätöksentekoon, jossa voitaisiin Wagenknechtin mielestä käyttää nykyistä paljon useammin sitovaa kansanäänestystä Sveitsin malliin. Kukaan ei väitä, että Sveitsi olisi kansanäänestystensä takia ns. epäonnistunut valtio.

"Oltaisiin jo voiton puolella, jos myös meidän aikamme korkeasti koulutetut vasemmistoliberaalit ymmärtäisivät, ettei heillä ole oikeutta tehdä omasta elämänmuodostaan edistyksellisen elämän mittaria eikä katsoa alaspäin kaikkia, jotka noudattavat muita arvoja ja näkevät maailman toisin." (s. 343)