Hyvä ja paha fosfori

Dan Eganin kirjoittama Paholaisen alkuaine : Elämä fosforin varassa (Aula & Co 2025, moitteeton suomennos J. Pekka Mäkelä ja Reea Ruusuvuosi) on mallikelpoinen tieto- ja hälytyskirja. Se kertoo asioista, joista yleensä tiedämme jotain, mutta vain pinnallisesti. Tietoisuus fosforin kaksinaisesta luonteesta ei sinänsä ole mikään tuore juttu. Olen itsekin ollut Ylioppilasteatterin proggiksessa (sanaa ei tosin tuolloin ollut vielä olemassa) 1970-luvun alussa tekemässä laulua nimeltä FOSFOLYSTI, jotta liikaa fosforia sisältävien pesuaineiden valmistaminen, myynti ja käyttö loppuisivat. Ja loppuihan se, mutta valitettavasti itse tarina FOSFORIA VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA ei ole päättynyt ja siksi myös tämä kirja on tarpeen.

Fosfori on jotenkin outo alkuaine. Meille suurten ikäluokkien ihmisille siihen liittyvä vahvin mielikuva lienee pimeässä hohtava, vähän vihertävä valoisuus jossain lelussa, koska sen sanottiin olevan "fosforoitu" ja siksi itsestään valaiseva. En muista, että alkuaine fosforin hurjasta luonteesta olisi suuremmin puhuttu sen paremmin koulussa kuin sen ulkopuolellakaan, mutta viimeistään Vietnamin sodan yhteydessä muistan lukeneeni, että Yhdysvallat olisi käyttänyt peltojen, ihmisten ja eläinten tuhoamiseen sekä napalmia (periaatteessa bensiiniä) että fosforipommeja (valkoista fosforia ja kautsua), joiden sammuttaminen on erittäin vaikeaa ja jälki kamalaa. Molemmat ovat nykyään kiellettyjä, mutta Yhdysvallat on myöntänyt käyttäneensä fosforipommeja Irakin sodassa ja Israel on käyttänyt fosforiasetta Gazan palestiinalaisia vastaan useampaan otteeseen – tietenkin asiaa myöntämättä.

Kirjan nimi johtuu toisaalta itse alkuaineen myrkyllisyydestä ja sen eräiden olomuotojen herkästä syttyvyydestä että liiallisen fosforipitoisuuden ympäristöä tuhoavasta vaikutuksesta. Sinällään fosfori on kaikelle elämälle täysin välttämätön ja korvaamaton alkuaine, koska sitä tarvitaan solun perusosien rakenneaineena. Lyhyesti ilmaisten kaikki kasvit tarvitsevat kukoistaakseen epäorgaanista fosforia eli fosfaattia. Mitä enemmän fosfaattia on tarjolla, sitä rehevämmin kasvit pystyvät kasvamaan. Ongelmaksi tämä sinänsä luonnollinen ja kaikelle elämälle välttämätön prosessi muuttuu, kun ylenpalttinen fosforin tarjonta saa rehevöitymisen villiintymään ja saa kasvamaan valtavasti myös sellaiset eliöt, jotka ovat ihmisille ja muille eliöille myrkyllisiä. Näemme ja tunnemme ilmiön valtavina levälauttoina, joiden takia veteen ei voi mennä edes uimaan.

* * *

Paholaisen alkuaine tarkastelee fosforin maailmaa pääosin ongelmien näkökulmasta, vaikka tarjoaa myös yleistietoutta. Paljon huomiota kirja tarjoaa sille, miten ihminen äkkäsi juuri fosforin olevan se ihmeaine, joka lannoitteissa saa kasvun aikaan. Tämän tajuamiseen meni yllättävän kauan, vaikka kokemusperäisesti oli havaittu, että kasvua voidaan vahvistaa kompostijätteellä ja mm. jauhetuilla luilla (kirjat tarinat brittien innosta muuttaa kaikki maailman luut, myös ihmisten, lannoitteeksi köyhtyneelle maalle olivat ainakin itselleni aivan uusia). Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin ymmärrettiin, että kolmen alkuaineen saaminen on kasveille kriittistä: typen, fosforin ja kaliumin. Kaikki ovat tavallisia ja yleisiä alkuaineita, mutta jos yhdestäkin on maaperässä pulaa, kasvu kärsii. Tämän yhtälön ratkaiseminen muutti tilanteen - ja rakensi pohjaa tuleville ongelmille.

Fosforia on maapallolla paljon, mutta silti sen riittävyys puhuttaa. Syynä on se, että ihmisen näkökulmasta lannoitekelpoista fosforia on toisaalta kallioperässä hyvin epätasaisesti (mistä on seurannut paljon julmaa taistelua mm. Länsi-Saharassa, jota Marokko armotta sortaa voidakseen hallita fosfaatin saatavuutta ja sitä kautta hintatasoa)  ja toisaalta vedessä, mistä sitä on vaikea saada talteen. Ihminen on jo kerännyt ja käyttänyt pääosan helposti tarjolla olleista fosfaattivarastoista kuten kuivan ilmaston rakentamat lintujen ulosteista muodostuneet guanosaaret ja tunnetut ikivanhat eloperäisen fosforin keskittymät, joita on siellä sun täällä, mutta ei ollenkaan kaikkialla. Monilla mailla ei ole lainkaan hyödynnettävissä olevia fosforikaivannaisia. Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, pitäisikö fosforin riittävyydestä olla jo huolissaan. On kuitenkin fakta, että helpot ja taloudellisesti kannattavimmat varannot on pian käytetty.

Kaikki suurimmat ongelmat liittyvät kuitenkin siihen, että keinolannoitteiden keksimisen jälkeen on keskitytty tekemään lisää ruokaa jatkuvasti kasvavalle väestömäärällä, mutta ei estämään fosforin valumista pelloilta vesistöihin. Tämä ravinteiden poistuminen viljelymaasta on vanha ongelma, mutta uutena ilmiönä ja riesana on nykyinen tehomaatalous, joka tuottaa suunnattomat määrät painavaa ulostetta, jonka kuljettaminen seuduille, joilla olisi tarvetta, ei taloudellisesti kannata. Sen seurauksena valtavat määrät lannoitteita, erityisesti fosforia, valuu sekä makeisiin että suolaisiin vesialtaisiin sillä seurauksella, että ne ovat kyllä pois silmistä jonkin aikaa, mutta tulevat sitten silmille raivokkaina leväkukintoina, jotka muuttavat sopivissa olosuhteissa isotkin vesialueet vihreäksi puuroksi, joka muodostuu myrkyllisistä syanobakteereista. Kukaan ei sitä halua, mutta tehomaatalouden tavoitteena on liikevoitto, ei vesien suojelu.

* * *

Paholaisen alkuaine tarjoaa sekä kiinnostavia että kauhistuttavia taustoittavia tarinoita, mutta myös ajatuksia siitä, miten fosforin välttämättömyys ja samanaikainen paikallinen liiallisuus otetaan huomioon. Pääviesti on selkeä: fosforin haaskaaminen eli ylenpalttinen käyttö tarvetta arvioimatta on lopetettava. Vain sillä tavalla voidaan varmistaa, ettei fosforista tule ihmiskunnan ravinnontuotannossa kriittistä pulaa (vaikka fosforia riittäisi kallioissa miljooniksi vuosiksi, kuten ilmeisesti riittää, sen jalostaminen lannoitteeksi voi muuttua niin kalliiksi, ettei sillä voida tuottaa ruokaa massoille). Toinen haaste on pakottaa tehomaatalouden harjoittajat ruotuun eli estämään fosforin valuminen vesistöihin (sitä vaativat myös turismista elävät), fosforin tuhlaaminen ja tarpeeton käyttö (40 % maissin keinolannoituksella saadusta sadosta menee autoilun tarvitseman etanolin valmistamiseen).

Samalla kun fosforin järkevä ja vastuullinen käyttö on ravintotalouden kestävyyden kiistaton ehto, on se myös olennainen osa ekologisesti kestävää tulevaisuutta. Fosforin rooli eliömaailman kokonaistaloudessa on niin keskeinen, ettei ihmiskunnalla ole yksinkertaisesti varaa jatkaa systeemin sotkemista. Akuuttiin ilmastonmuutokseen fosforiin liittyvillä ongelmilla on epäilemättä yhteys, mutta se on monimutkainen. Kaikki kasvu sitoo hiiltä ja hillitsee ilmaston lämpenemistä, mutta toisaalta tapa, jolla hiili ja fosfori taas palaavat luonnon kiertokulkuun, voi helposti mitätöidä myönteisen vaikutuksen. Kirjan yleinen viesti on selvä: ilman ihmisen toimintaa fosfori oli toiminut eliömaailman rakennusaineena kiertäen tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Ihmisen ahneet tarpeet ovat sotkeneet asioita, joten ihmisen velvollisuus on myös korjata jälkensä.

Ainoa asia, jota lukijana jäin kaipaamaan, oli sen selittäminen, miksi liiallisen fosforin poistaminen vedestä ja uusiokäyttäminen siellä, missä fosforista on pulaa, ei näytä olevan käytännössä mahdollista. Oletettavasti ei ole ainakaan vielä löydetty tapaa, jolla kerääminen olisi taloudellisesti järkevää. Tässä uhkaa kuitenkin noidankehä: veteen liuenneen turhan fosforin kerääminen ja siirtäminen korvaamaan kallista louhintaa kivestä olisi kaikin puolin mainio ratkaisu, joka estäisi myös säännöllisiksi muuttuneet jättimäiset leväkukinnat, mutta jos se ei ole taloudellisesti kannattavaa ratkaisua, siihen ei ryhdytä. Siksi on ehkä nopeampi tapa parantaa fosforitasapainoa puuttumalla tehomaatalouden päästöihin. On puhtaasti poliittinen päätös panna kuriin myös maatalous aivan kuten kuriin pantiin - vaikka ei helposti, nopeasti tai ilman vastarintaa - jo aiemmin pesuaineiden valmistajat. Ihmisellä on jo keinot pärjätä fosforin kanssa. Puuttuu vain sitä poliittista tahtoa.

 

Luupin alla sienten ihmemaailma

Sattumalta osui lukulistalle kaksi sienten ihmeellistä maailmaa esittelevää kirja aika lähekkäin toisiaan. Tämä kotimainen edustaa melkein tutkimuskirjallisuutta, niin yksityiskohtaisesti ja erityistermejä kaihtamatta emeritusprofessori Matti Vuento meitä lukijoita kurssittaa teoksessaan Hämmästyttävät sienet : Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa (Gaudeamus 2025. Vuento käyttää kirjassa termiä "sienitieto" ja juuri siitä kirjassa on kysymys, valtavasta sieniin liittyvästä tietopaketista. Ei kuitenkaan siten, kuten suurin osa kotimaisista sienikirjoista aihetta lähestyy eli esitellen houkuttelevin värikuvin herkullisia ruokasieniä tai varoittaen yhtä houkuttelevin värikuvin haksahtamasta myrkyllisiin lajeihin. Vuento ei ole kuviin suuremmin satsannut, vaikka on onneksi jokusen mustavalkoisen ja pienikokoisen kuvan mukaan sujauttanut katkaisemaan pitkiä tekstijoukkoja.

Kirjan teksti on siis aika lähellä ns. tutkimuskirjallisuutta, vaikka aina silloin tällöin täysiverinen asiapitoisuus hiukan kevenee. Vuennon tyyliä ei voi kutsua järin lennokkaaksi, vaan hän kertoo huikeatkin asiat samalla perusasiallisella tavalla, jota sienistä vähemmän innostunut voi varmaan kuvailla myös ilmaisulla "kuivahko". Itse olen innostunut, mutta myönnettävä on, että välillä Vuennon tasainen tykitys ja latinaa ja ammattitermistöä tulviva teksti saavat lukijan toivomaan niitä värikkäitä kuvia katkaisemaan tiedon tsunamia. Tästä riippumatta ei voi kiistää Vuennon pätevyyttä, joka kestää myös toistuvan muistutuksen siitä, kuinka vähän tätä tai tuota asiaa on kukaan tutkinut. Nöyryys haasteiden edessä kuuluu hyvien tutkijoiden välineistöön ja siltä osin kaikki on Vuennolla kunnossa.

Me ei-tutkijat emme toki pysty arvioimaan sitä, miten hyvin jo eläkkeelle ehtinyt professori on pysytellyt oman tieteenalansa uusimman tutkimustiedon tasalla. Itse sain vaikutelman, että varsin hyvin tuntuu olevan perillä siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Ehkä saman asian voi päätellä myös siitä varmuudesta, jolla Vuento iskee pöytään sekä sienidatan murusia kuin itiöitä konsanaan ja isoja linjauksia siitä, mihin kuntaan sienet eliökunnassa kuuluvat tai miten olennaisen tärkeä, suorastaan ratkaisevan tärkeä rooli niillä on ja on varsinkin ollut Maan elämän eri muotojen kehittymisessä ja selviämisessä.

* * *

Tällaisessa pikkuruisessa blogitekstissä ei ole mitenkään mahdollista käsitellä kuin joitain puolia Matti Vuennon jättityöstä, mutta haluan tähän silti kirjata kirjan päälukujen nimet antamaan yleiskuvan aihepiirin laajuudesta. Se on tosiaan laaja, vaikka se tavallisin syötävien lakkisienten osuus on käytännössä kokonaan poissa.

Sienitiedon pitkä tie – Sienikunnan synty: 4,5 miljardin vuoden lyhyt historia – Sopeutumisen mestarit – Sieniä sisällämme: Ihmisen mykobiomi – Ihmisen sienipatogeenejä – Sato uhattuna: Kasvien sienitauteja – Fungisidit ja fungisidiresistenssi [Tämä osio käsittelee sieniä lääkkeinä - HP] – Lihansyöjiä, myrkyttäjiä ja zombiemestareita – Älyä sienisoluissa? – Lääkkeitä sienistä – Sienet bioteknologiassa – Sienet muuttuvassa maailmassa: Ilmastonmuutos ja kaupungistuminen – Eliökunnan yhteys.

Kirjassa on liitteitä mallikkaasti: on viiteluettelo ja bibliografia, luettelo lisäluettavasta, sienitiedon sanasto sekä hakemistot sekä asioista että henkilöistä. Jälkimmäisiäkin, sienten saloja selvittäneitä tutkijoita ja sienten hyötykäyttöä edistäneitä toimijoita on heitäkin häkellyttävä määrä. Lukijan ymmärrys siitä, että ne ruokapöytään noukittavat itiöemät ovat toki näkyvin, mutta eivät millään muotoa tärkein sienten olomuoto, kasvaa vääjäämättä, vaikka omaksuisi vain pienen osan kirjan asiasisällöstä. Lukeminen onnistuu kyllä myös luku kerrallaan. Asiat liittyvät toisiinsa, mutta kun perusta on tukeva, sen jälkeen voi harppoa mihin tahansa suuntaan.

* * *

 Hämmästyttävät sienet on pysyvä muistutus siitä, miten paljon sieniä on tutkittu ja miten vähän silti tiedämme niistä siihen verrattuna, miten monimutkaisia muotoja sienten olemassaolo on tuntemassamme maailmassa on evoluution näkökulmasta saanut. Itseäni kiehtoi ja kiehtoo vielä enemmän tämän kirjan jälkeen kysymys siitä, miten monissa muodoissa erilainen kommunikaatio eliömaailmassa esiintyy. Kun Vuento otsikoi kokonaisen luvun "Älyä sienisoluissa?", tuo kysymysmerkki lopussa johtuu siitä, ettemme tiedä vastausta, koska emme ole pystyneet rakentamaan tieteellistä teoriaa "älyn" ilmenemismuodoista, vaan olemme enemmän tai vähemmän rajoittuneeksi osoittautuneen ihmiskeskeisyyden vankeja. Sienillä ei ole aivoja, kuten ei suurimmalla osalla muutakaan eliökuntaa. Silti niiden toiminta täyttää häkellyttävän monet ihmisaivojen älykkyydelle kehitetyt määritelmät.

Keskeinen tekijä sienten olemassaolossa ja ratkaisuissa on kaikesta evoluutiosta löytyvä sopeutumisen elementti. Ihmiselle sopeutuminen tarkoittaa useimmiten ympäröivän todellisuuden pakottamista siihen kapeaan muottiin, jossa ihmisen kaltainen suuriaivoinen, mutta myös aika herkästi nujertuva eliö pystyy elämään. Sienten tie on ollut aivan toisenlainen. Sienten pärjääminen perustuu verkostoitumiseen, elämään pääosin mikroskooppisessa kokoluokassa, joka sallii erittäin monenlaiset tavat pärjätä, vaikka ihmisen näkökulmasta mitään mahdollisuuksia ei pitäisi olla. Itseäni ihastuttaa suuresti tapa, jolla sienet ovat osanneet liittoutua horisontaalisesti niin kasvien kuin mikrobien, selviämisen mestareiden kanssa. Geneettisen materiaalin horisontaalinen vaihto on huikaiseva esimerkki sopeutumisesta, jollaiseen ihminen ei kykene.

Myös Matti Vuentoa on selvästi kiehtonut sienten kyky rakentaa koko eliökuntaa yhdistäviä symbioottisia olemassaolon tapoja. Hän heittää keittoon myös Gaia-näkemyksen, jonka mukaan Maan eliökunta muodostaa kokonaisuutena jollain tavalla tietoisen toimijan. Vuento ei ota suoranaisesti kantaa puolesta tai vastaan, mutta toteaa, että jos Gaia-hypoteesit ovat todellisuuspohjaisia, sienillä on siinä rakennelmassa keskeinen rooli sekä rakenteensa että solmimiensa suhteiden kautta. Sienet eivät puhu, tanssi tai laula, mutta ne ovat läsnä kaikkialle siellä, missä elämää esiintyy. Ihmissilmälle tämä läsnäolo on pääosin näkymätön, ja juuri siksi tarvitaan Matti Vuennon kaltaisia tutkijoita, jotka osaavat tehdä näkymättömän näkyväksi: "Sienet rihmastoineen ovat kuin liimaa, joka pitää koossa eliömaailmaa." (s. 285)

 

Elämä, vanhuus ja kuolema

Tiina Raevaara on erinomaisen taitava kirjoittaja, aiheesta riippumatta. Hän osaa yhdistää henkilökohtaisen ja yleisen ihailtavan luontevasti, mutta ei tingi luonnontieteellisestä perusajattelustaan. Ei tarvitse pelätä kohtaavansa myötähäpeää synnyttävää haahuilua taikauskojen ja henkimaailmojen puolelle. Tuore kirja Ikuisen elämän lyhyt historia ; Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (Like 2024) antaisi sellaiseenkin kyllä aihetta, niin vaikeita kysymyksiä biologisen kuoleman väistämättömyys tarjoaa myös tieteellisesti koulutetulle ja ajattelevalle. Raevaaran kirja on järjestetty neljään ryhmään ja peräti 37 osaan. Määrästä voi päätellä, ettei mikään luku ole määräänsä pidempi, vaan pysyttelee kohtuudessa eli alle 10:ssä sivussa. Sisäsivuilla Raevaara paljastaa, ettei kirja ole todellisuudessa syntynyt lainkaan näin systemaattisesti tai tässä järjestyksessä, vaan pieninä palasina, jotka vasta lopussa ovat saaneet paikkansa. Lukija ei purnaa, tämä toimii hyvin.

Myönnän yllättyneeni siitä, miten iso rooli Raevaaran elämässä on fyysisellä treenaamisella ja sen yksityiskohtien seuraamisella. Se ei ole jotenkin käynyt aiemmista kirjallisista tapaamisista ilmeiseksi, ehkä olen ollut likinäköinen. Jokainen luku alkaakin osiolla, jossa kerrotaan jonkin tietyn vuorokauden "palautumisprosentti yön aikana", "päivän treenin yksityiskohdat" (jotka puistattavat kuntosaleilla viihtymätöntä), "päivän stressitason" sekä "alimman ja ylimmän sykkeen". Kesti tovin tajuta näiden merkintöjen henkilökohtainen tehtävä, sitä ennen oli hiukan epämukava tirkistelijän olo. Mutta tälläkin osiolla on tarkoituksensa, jota en ryhdy tässä avaamaan (yleinen pyrkimykseni on välttää sellaisia "juonipaljastuksia", joiden kirjoittaja on selvästi toivonut säilyvän tiettyyn hetkeen asti; toivon tässä onnistuneeni).

Ikuisen elämän lyhyt historia on niitä kirjoja, joiden runsaasta sisällöstä on vaikea valita ne aiheet, joista ainakin tällaisessa lyhyessä blogitekstissä haluaa jotain kirjoittaa. Luin kirjan niin vastakarvatta, ettei siitä syntynyt ainuttakaan muistilappua, vaikka tiedän monta kertaa harkinneeni, kirjoitanko jotain muistiin. Jostain syystä luovuin siitä aina, ilmeisesti luotin lujasti siihen, että totuuden hetkellä muistan kyllä, mistä ainakin haluan kirjoittaa. Se oli vähän turhan uhmakasta, mutta toisaalta tämän lukija ei voi tietää, mitä lukiessani ajattelen, joten hän ei huomaa myöskään sitä, että sittenkin unohdan jonkin tärkeänä pitämäni. Niin tapahtuu siis vääjäämättä, mutta en piittaa siitä. Saan olla yhtä epäsystemaattinen kuin Raevaara itsekin on ollut (vaikka syy ei ole sama).

* * *

Raevaara myöntää pelkäävänsä kuolemaa tai kuolemista. Hänellä on ollut liikenteessä läheltä piti -tilanne, jolla koko kirja alkaa. Minä puolestani pelkään vain kuolemista, siis sitä fyysistä tapahtumaa, joka voi olla brutaalin kivulias tai tulla täysin sopimattomalla hetkellä. Mutta on totta, mitä Raevaara kirjoittaa: "Synnyttyään ihminen jatkaa kuolemista." (s. 77) Elämä on yllättävä, sattumanvarainen mahdollisuus, mutta kuolema on kirjoitettu sekä geeneihimme että niiden tuottamiin rakenteisiin. Raevaaran kirjan kantava teema on ihmisen yritys muuttaa tämä biologinen fakta joko ohitettavaksi tai ainakin huijattavaksi. Esimerkkejä riittää kautta historiamme ja useimmiten asialla – kuoleman huijaamisessa – ovat olleet vallan ja rikkauden ympäröivät miehet. Toki myös naiset, mutta suoranaisen pakkomielteen tasolle näyttää riittävän yhdistelmä valta+vauraus+miehen sukupuoli.

Raevaara myöntää itsekin kuuluvansa niihin, jotka pyrkivät ainakin lykkäämään kuoleman niin kauas tulevaisuuteen kuin mahdollista. Kaikenlaista kuuluu päivittäiseen ohjelmaan, jonka ainoa tehtävä on estää (ainakin) ennenaikainen kuolema. Kuolema tuntuu olevan ennenaikainen monella sellaiselle ihmiselle, joka on saanut sattumaelämältään paljon, usein paljon enemmän kuin useimmat muut ihmiset. Tässä lienee selvä psykologinen kytkös: kun on paljon saanut, on myös paljon menetettävää. Saavutetuista eduista luopuminen on tunnetusti vastenmielistä ihmiselle ja mikäpä olisi enemmän saavutetun edun lajia kuin keskimääräistä terveempi ja pidempi elämä.

Raevaaran itsekritiikki tekee hänen kirjansa lukemisen erittäin kiinnostavaksi ainakin sille, jonka elämässä ei ole vimmaista pyrkimystä pysyä elossa. Kiinnostavaa siksi, että Raevaaran ankaruus itseään kohtaan pakottaa lukijankin pohtimaan peilikuvaansa ilman lupaa uskoa kauniisiin puheisiin ja hyviin tekoihin. Mikä elämässämme ei muka olisi osa elossa pysymisen projektiamme? Toki teemme monia asioita vain siksi, että tiedämme, mitä ikäviä asioita kaikenlainen sairasteleminen ihmisparalle tuottaa, vaikka ei liippaisi läheltäkään kuolemaa. Ainakin itse pyrin hampaiden pesemisellä minimoimaan tarpeen maata hammaslääkärin epämukavalla hoitoalustalla pää vielä epämukavammassa takakenossa avaimet ja kolikot taskusta alamäkeen vierien. En rohkene tavoitella kuoleman huijaamista, riittää, että fyysistä ja henkistä kipua on vähemmän jäljellä olevan elämän pituudesta riippumatta. Kyllä se taitaa useimmille meistä riittää.

* * *

Raevaara esittää hyviä kysymyksiä sille, joka vakavasti pyrkii pitkäikäisyyteen tai peräti kuolemattomuuteen. Vakavin liittyy siihen näköalaan, että kuolemattomuuteen pääsee vain suurten rikkauksien avulla, loppuelämän joutuu elämään aika yksin. Onko sellainen kaiken vaivan ja rahan arvoista? Mitä muuta se ikuinen elämä voisi olla kuin nykyisen elämän jatkamista ympäristössä, joka ei enää muista ikieläjää ja muuttuu nopeassa tahdissa täysin vieraaksi. Vai aikovatko rikkaat vallan miehet pysyä vallassa ja upporikkaina ikuisesti? Täysin mahdollista lienee, että juuri tätä monet tavoittelevat, ettei tarvitsisi päästää otetta siitä "kaikesta", jonka on onnistunut itselleen kahmimaan. Täytyy silti todeta ääneen, että jos pitkän iän tai kuolemattomuuden tärkein motiivi on näyttää keskaria sanonnalle "käärinliinoissa ei ole taskuja", niin aika lattealta se kuulostaa.

Raevaaran haave on "oppia elämään toisiamme ja elonkehää varten". Eettisesti kypsä johtopäätös, johon on helppo yhtyä. "Ihminen voisi haluta elää pitkän elämän, jotta hän ehtisi korjata mahdollisimman paljon kaikkea sitä, mitä lajimme on olemassaolonsa aikana ehtinyt hajottaa. Pitkän elämän aikana voisi rakentaa mahdollisimman syvää yhteyttä muihin ihmisiin ja muuhun elolliseen." (s. 298) Oma näkemykseni on samankaltainen, vaikka muotoilen sen hiukan toisin: ihminen lunastaa oikeutensa sattumalta saamaansa elämään sillä, että minimoi vahingot ja maksimoi erilaiset hyvän tekemisen muodot. Itselleni se tarkoittaa toivetta, etten kuole kesken sellaisten (kirjoitus)projektien, joita kukaan muu ei osaa tai halua viedä päätökseen. En haaveile enemmästä kuin aloittamieni hankkeiden saattamisesta kunnialliseen loppuun. Sitten, tervetuloa kuolema, ajatus kaiken sammumisesta on minulle tervetullut, lohduttava.

Edellisen sanottuani kirjaan tähän vielä Raevaaran neljä viimeistä sanaa: "Tärkeää on vain elämä." Tottahan tämä on. Kuolemaa toki tarvitaan jo pelkästään tilasyistä, mutta eihän se tärkeää ole, logistiikka ja hiilen kiertokulku. Vain elämä on tärkeää elollisille, joihin ihminenkin lukeutuu. Sanonta "elää kuin viimeistä päivää" ei kuitenkaan ole leppoisa, vaan vähän kiusaannuttava. Eikö kannattaisi elää niitä edeltäviä päiviä niin, ettei viimeisenä ole enää kiirettä ja hinkua yhtään minnekään. Itseäni sellainen näköala houkuttaa suuresti. Koska elämän tärkeys nousee suoraan kuoleman väistämättömyydestä. Jos kuolemaa voisi väistellä ja vältellä loputtomiin, elämästä katoaisi sen ainutkertaisuuden tuottama arvo. Eiväthän sitä arvoa tunnusta nytkään kaikki ihmiset, eri syistä. Itse toivon hartaasti, että elän niin pitkälle, että saan virtuaalisen työpöydän tyhjennettyä järki jollain lailla tallella. Sen jälkeen joutaakin jo lähteä. Ikuista elämää en halua, enkä suostuisi ottamaan, vaikka tarjottaisiin.