Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 19. tammikuuta 2019

Mingus

Musiikkikirjoja ei yleensä kannata lukea siinä toivossa, että ymmärtäisi musiikkia aiempaa paremmin. Mutta parhaimmillaan ne voivat kertoa ihmisestä, joka haluaa musisoida, oli miten oli. Charles Mingusin omaelämäkerrallinen Beneath The Underdog (1971) on tällainen kirja ja se on lopultakin suomennettu. Olen lukenut sen alkukielisenä ja joutunut toteamaan, että todennäköisesti ymmärsin sen kielen takia korkeintaan kolmanneksen asioista, hyvä jo sitäkään. Jussi Niemi on nyt urakoinut kiitettävästi ja siirtänyt Mingusin villin kielen ja maailman suomenkielisen ulottuvilla.

Koiraakin kurjempi (Aviador 2018) ei ole kirja musiikista, ei oikeastaan edes jazzista. Mingus ei halunnut kertoa lukijoilleen juuri mitään musiikillisista ajatuksistaan, sävellyksistään, levytyksistään tai soittamisestaan. Sen sijaan hän halusi 20 vuoden hauduttelun jälkeen tarjota kapean, mutta riittävän ikkunen rasismin, rakkauden ja seksin nälän, ristiriitaisiin suuntiin kiskovan ihmisparan maailmaan. Koiraakin kurjempi on lähempänä kauno- kuin tietokirjallisuutta, vaikka sitä pidetäänkin omaelämäkerrallisena ja tunnettujen jazz-muusikoiden nimien määrä on mykistävä.

En tiedä, olenko koskaan lukenut vaikuttavampaa tekstiä siitä arjen rasismista, jonka armoilla jokainen ei-rikas ja ei-valkoinen joutui elämään sodanjälkeistä nousukautta elävässä Yhdysvalloissa. Mingus ei heristele sormeaan vaan kuvaa tyynesti sitä avointa halveksuntaa, jolla kurjinkin valkoiseksi tulkittu suhtautui - ja saattoi ilman seurauksia - suhtautua "värillisiin". Samalla Mingus kuvaa rehellisesti myös sitä rasismia, jota jotkut "täysmustat" kohdistivat Mingusin kaltaisiin sekarotuisiin. Myös naisten alistettu asema tulee esiin uudelleen ja uudelleen. Jos ei ollut varakas, valkoihoinen mies, ei ollut mitään.

* * *

Mingus ei puhu musiikista, mutta rakkaudesta ja seksistä sitäkin enemmän. Uudestaan ja uudestaan nuori Mingus kohtaa naisen, jonka kokee olevan "se oikea" ja lopullinen. Mutta mikään ei mene Mingusin unelmien mukaan, koskaan. Voimakas libido vie miestä ja se vie kirjan kuvauksen mukaan myös naisia. Kirjan suorasukaiset seksuaalisten toimintojen kuvaukset ovat varmasti olleet vaikeaa nieltävää Yhdysvalloissa, mutta kyllä ne edelleenkin kohottavat lukijan kulmia ennen muuta siksi, että ne tuntuvat kuin tarkoituksella tukevan myyttiä seksuaalisesti kyltymättömästä ja ylivertaisesta mustasta miehestä.

Seksiin liittyy kulttuurisesti kiinnostava parittajatoiminnan kuvaus. Mingus ei paljon selittele, mutta hänen kuvauksensa perusteella moni mustaihoinen sutenööri (pimp) ajautui ammattiinsa, koska valkoisten yhteiskunta rajoitti voimakkaasti töitä, joita mustaihoisten sallittiin tehdä. Analogia juutalaisille Euroopassa määrättyjen elinkeinorajoitusten vaikutuksesta on ilmeinen. Myös Mingus itse toimi sutenöörinä tavalla, jota on ulkopuolisen hiukan vaikea tajuta, sillä hän paritti omia rakastettujaan.

Mingus kärsi mitä ilmeisimmin maanis-depressiivisyydestä ja oli myös lavalla arvaamaton, joskus väkivaltainenkin. Kirjassaan Mingus esiintyykin eri rooleissa, joista yksi on neutraali tapahtumien seuraaja ja kuvaaja, toinen tunteittensa heittelemä rikkinäinen ihminen. Ratkaisu toimii yllättävän hyvin, vaikka tietysti lisää fiktiivisyyden vaikutelmaa. Kirjassa on hyvin vähän tiettyyn aikaan sitovia vihjeitä ja tarinassa on pitkiä tyhjiä jaksoja, jotka lukija joutuu päätellen täyttämään. Suorastaan mielenosoituksellisen korostuneesti Mingus ei kerro mitään muusikon uransa huippuhetkistä. Jazzia täysin tuntematon ihminen voisi hyvin pitää kaikkea fiktiona.

* * *

Jussi Niemi on mielestäni onnistunut Mingusin moniulotteisen kielen kääntämisessä varsin hyvin. Mustien oma kieli erottuu sortumatta väkinäisiin ratkaisuihin. Joistakin voi tietenkin olla eri mieltä; minusta "hastler" olisi voinut olla ihan reilusti "hustler" tai sitten "häslääjä". Jostain syystä Niemi käyttää läpi kirjan sanaa "ablodi", kun sana suomeksi on "aplodi". Ratkaisu ei liity mustien kieleen vaan esiintyy normaalitekstissä. Jonkin verran on kirjaan muutenkin jäänyt kirjoitusvirheitä ja erityisesti takakansiteksti on aivan hutaisten tehty (löysin lyhyestä tekstistä 4-5 eritasoista virhettä). Jostain syystä kirjan alkuperäistä nimeä ei myöskään ole mainittu nimiösivun kääntöpuolella, kuten hyvään tapaan kuuluu.

Mingus oli poikkeusyksilö, monilahjakas ja hankala. Vaikka hänet kuvataan aina kontrabasson kanssa, harva lienee sen osuuksia hänen levytyksistään keskittyneesti kuunnellut, mutta sävellykset tunnetaan ja niitä arvostetaan. Mielestäni Mingus oli myös poikkeuksellisen lahjakas kirjoittajana. Koiraakin kurjempi on niin hyvin kirjoitettu, että sitä voisi epäillä ammattikirjailijan tuotokseksi. En tiedä, mikä osuus kustannustoimittajalla on asiassa ollut, mutta lopputulosta lukee mielellään siinä missä kuuntelee Mingusin sävellyksiä. Vinkkinä sille, jota kiinnostaa Mingus myös pianistina, voi mainita albumin Mingus Plays Piano vuodelta 1963. Siinä eivät muut muusikot ole häiritsemässä.

Mingusin kirja on ylistys Yhdysvaltain värillisen väestönosan luovuudelle, seksuaalisuudelle ja selviämiselle julman ja kaikkialle yltäneen rasismin oloissa. Ymmärrettävästi Mingus ei valkoisten touhuista paljon myönteistä löydä tai jos löysi, ei siitä kerro. Ratkaisu on reilu, niin suoraan Mingus kirjoittaa myös omiensa raadollisista puolista, mikään hymistelijä hän ei todellakaan ollut. Mingusin tuskaiset pohdiskelut rakkauden katoavaisuudesta eivät ehkä ole ainutlaatuisia, mutta kokonaisuutena Koiraakin kurjempi kyllä on ainutlaatuinen.


sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Ei piru, ei enkeli

Hugo Simberg on erikoinen tapaus. Nekin, joita hänen taiteensa ei suoranaisesti viehätä tai kosketa, tietävät kyllä Kuoleman puutarhan ja Haavoittuneen enkelin. Helena Ruuskan tuore elämäkerta Hugo Simberg : Pirut ja enkelit (WSOY 2018) on kuitenkin kirjoitettu lähinnä uskossa jo oleville, ei näin muhkeankokoiseen kirjaan hevin tartu. Se ei ole puhdas elämäkerta eikä tuotannon analyysi, vaan jotain näiden yhdistelmää. Varsinaista uutta tutkimusta Ruuska ei ilmeisesti ole tehnyt, vaan kirja on enemmänkin tuore synteesi siitä tiedosta, joka dokumenttien valossa on suhteellisen luotettavasti käytettävissä. Valtaosa Simbergistä julkaistusta sinänsä aika laajasta materiaalista keskittyy hänen taiteellisiin töihinsä, mutta en itse pysty arvioimaan Ruuskan julkaisun merkitystä suhteessa niihin kirjoihin, joita 1980-luvulta lähtien on Simbergistä tehty. Ruuska itse katsoo olevansa Sakari Saarikiven 1951 julkaiseman elämäkerran perinteen jatkaja, mutta esimerkiksi Marjatta Levannon monia Simberg-monografioita hän ei erityisemmin suhteuta omaan kirjaansa.

Piruja ja enkeleitä on rakenteeltaan melko perinteinen, sovinnainen. Ruuska etenee kronologisesti, kuvaa Simbergin elämän linjaa sekä meko intiimisti että säikeenä suomalaisen kuvataiteen historiassa. Jos ei ole Simbergin elämän mosaiikin palasiin tarkemmin tutustunut, kuten en itsekään ole ollut, Ruuska tarjoaa epäilemättä kattavan yleiskuvan. Tuo kuva on varsin neutraali, kirjoittaja tuntuu koko ajan haluavan vetäytyä tilanteista, joissa pitäisi ottaa kantaa dokumenttien valossa epävarmoihin tapahtumiin. Ruuska mieluummin muotoilee ilmaan jääviä kysymyksiä kuin kertoo, mitä mieltä itse on. Asennetta kuvastaa hyvin se, että vaikka Simberg mitä ilmeisimmin sai syfilis-tartunnan jo nuorena ja sen takia myös menehtyi varsin nuorena, Ruuska jättää asian ilmaan, koska kiistattomia dokumentteja ei ole löytynyt (kirjoittaja kyllä muistuttaa läheisten aktiivisesta kirjeiden tuhoamisesta).

Toisaalta Ruuska spekuloi mielestäni aika turhaan Simbergin seksuaalisella suuntautumisella lähinnä vain siksi, että hän oli Magnus Enckellin hyvä ystävä. Kirja on kuitenkin täynnä kuvausta naisiin uudestaan ja uudestaan ihastuvasta ja aina vaan rukkaset saavasta Amorin hylkäämästä Hugo-parasta, enkä itse löydä kirjasta mitään tukea ajatukselle, että Simberg olisi ollut miehistä tai edes myös miehistä kiinnostunut seksuaalisessa mielessä. On varmaan perusteltua nähdä monissa Simbergin töissä tukahdutetun tai ainakin ongelmalliseksi koetun seksuaalisuuden merkkejä, mutta mitään erotiikkaan saati homoerotiikkaan vivahtavaakaan en itse Simbergin taiteesta löydä.

* * *

Pirut ja enkelit luo Simbergistä monipuolisen ja elävän kuvan sekä ihmisenä että taiteilijana, osana kuohuvaa vuosituhannen vaihdetta ja suomenruotsalaisen yläluokan elämäntapaa. Simberg ei edustanut koskaan sitä vaurainta yläluokkaa, johon ajatus helposti lipsahtaa, mutta kontrasti tavallisen suomalaisen "palvelijaluokan" ja Simbergin välillä on silti valtava. Simbergin suvun yhteenkuuluvuutta ja sisäisiä jännitteitä Ruuska kuvaa mielestäni onnistuneesti, samoin sitä monipuolista työnkuvaa, joka oli Hugo Simbergin lailla menestyneenkin taiteilijan arkea. Oli esimerkiksi kiintoisaa lukea siitä innosta, jolla taiteilija osallistui julisteiden, ex libristen, lavasteiden ja muitten tilapäistöiden tekemiseen. Simberg ei ollut ilmeisesti koskaan koppava Taiteilija vaan aina utelias etsijä ja kokeilija.

En itse ollut täysin tyytyväinen siihen tapaan, jolla Ruuska käsittelee Simbergin tunnettujen maalausten vaiheita. Minkään kohdalla ei varsinaisesti pysähdytä, vaan kuin taidemuseon oppaan kiirehtiessä eteenpäin joudutaan jättämään taakse juuri se, mikä kuitenkin loppujen lopuksi meitä Simbergissä kiinnostaa hänen elämänvaiheittensa yksityiskohtia enemmän. Ruuska kyllä tarjoilee pikaisia analyysejä ja kertoo siitä, miten taiteilija itse on on jättänyt vihjeitä teosten ymmärtämistä helpottamaan. Taiteentutkijoiden usein aivan vastakkaisia tulkintojakin Ruuska esittelee, mutta enimmäkseen ulkopuolisena, itse vältellen tiukan kannan ottamista. Osittain tyytymättömyyden tunne kumpuaa siitä, että taitollisista syistä kuvat taideteoksista ja taustateksti eivät aina kohtaa. Vielä ikävämpää tietysti on se, että monista käsitellyistä töistä ei ole kuvaa ollenkaan. Sitä pettymyksen tunnetta on vaikea kiistää.

Ruuska kirjoittaa sujuvasti, vaikka samalla myös kaikkea dramatiikkaa tiukasti varoen. Tämä on lähtökohtaisesti hyvä asia elämäkerrassa, koska lukija ei ole välttämättä virittynyt haltioitumaan kirjoittajan tahdissa. Lievää tasapaksuuden vaikutelmaa kirjassa silti on, eikä sitä kokonaan poista sinänsä runsas kuvitus. Ruuska käyttää runsaasti henkilöhistoriallisissa yhteyksissä harrastettua preeses-kerrontaa. Minua ratkaisu häiritsi, koska en kyennyt löytämään selkeää logiikkaa preesensiin siirtymisissä ja menneeseen aikaan paluussa. Tuli tunne, että kirjoittaja aina välillä muistaa tämän tehokeinon ja sitten taas unohtaa. Minusta sitä olisi voinut käyttää huomattavan säästeliäästi.

Kirjassa on hyvä henkilöhakemisto, mistä nykyään joutuu antamaan erikseen kehut. Kirja on hyvin oikoluettu, ellei sitten äidinkielenopettajan teksti ole valmiiksi ollut virheetöntä. Minua ärsyttävää tyyliä "Tanssi sillalla -akvarelli" esiintyy aika paljon, mutta Ruuska osaa käyttää myös luontevampaa muotoa "akvarelli Kalastajakylä Pitkäpaadessa". Taittajan ratkaisu käyttää tummanoranssia väriä otsikoissa ja kuvateksteissä on ehkä tyylikäs, mutta samalla vähänkin huonosilmäisemmälle ikävä ratkaisu. Jos joku pystyy lukemaan kolofonisivun tummanoranssille pohjalle painettua pientä mustaa tekstiä, onnittelen. Kirjan runsas itse taideteoksista riippumaton kuvitus ansaitsee kiitoksen, se valaisee myös Simbergin valokuvausharrastusta hienosti.

* * *

Tällaiset lyhyen elämän kuvaukset muistuttavat siitä, miten nopeaa myös taiteen kaltaisen ilmiön muutokset voivat parhaimmillaan tai pahimmillaan olla. Hugo Simbergin oma tuotanto ei välttämättä kerro ei-asiantuntijalle mitään mistään suuntauksista, mutta näin tiivistettynä ajan kiito on hengästyttävää. Jos Simberg olisi elänyt edes keskimääräisen elinajanodotuksen mukaisesti, olisiko hänestä löytynyt myös ekspressionistinen puoli, kubisti tai jotain vastaavaa? Maallikon on riittävän vaikea yhdistää joku taulun Faster kaltainen "ajaton" muotokuva Simbergin groteskeihin piruihin tai luistimilla pakoon kiitävään kuolemaan. Simberg kykeni tekemään sitä mitä hän halusi tehdä, mutta mitä hän ehkä olisi pidempään eläessään halunnut, sitä emme koskaan saa tietää.

Tämä elämäkerta kuvaa kiintoisalla tavalla sitä läpimurron vaikeutta, jonka jokainen uusi yrittäjä kohtaa. Me tarinan jo tuntevat voimme naureskella pilkallisesti kriitikoille, jotka eivät ymmärtäneet Simbergin varhaisten töiden arvoa, mutta tuskin olisimme toimineet itse toisin. Simbergin mieli oli erilainen ja se tuotti näkyjä, joiden tulkinnasta emme vieläkään voi olla varmoja. Itseäni on askarruttanut Pariisissa 1896 maalatun taulun Tonttukuningas nukkuu kompositio ja monet yksityiskohdat, kuten tonttujoukon jääminen jonkinlaisen mäenrinteen taakse kuvan oikeassa laidassa. Rotan kaltainen eläin ei ole päänalunen (kuten Ruuska näkee), vaan se pikemminkin suojelee ja lämmittää paljastettua päätä. Onko liinalla peitetty esine todellakin potta ja odotammeko tonttujoukon kanssa kuninkaan heräävän ja käyttävän sitä siinä kaikkien edessä? Miksi tontut näyttävän pysyttelevän jonkinlaisen aitauksen takana, vaikka se ei todellisuudessa estä mitään? Emme tiedä, emme koskaan tule tietämään.

Aivoissani ollut mielikuva Hugo Simbergistä muuttui tämän elämäkerran lukemisen takia. En niinkään tarkoita minulle uusia faktoja, niitä yksittäisiä mosaiikin paloja, vaan enemmänkin sitä ristiriitaa, jonka taiteilijan optimismi ja samanaikainen epävarmuus synnyttivät. Hugo Simbergillä oli vahvat tukiverkot, eikä hän missään vaiheessa romahtanut säädystään katuojaan, vaikka ymmärrys omaperäisen taiteilijan työtä kohtaan syntyi vasta pikkuhiljaa. Olisiko meillä tuntemaamme Hugo Simbergiä ollenkaan, jos hän olisi tavannut Anni Bremerinsä 10-15 vuotta aikaisemmin? Olisiko meillä piruja, luurankoja ja symbolistisia arvoituksia, jos Simberg olisi löytänyt elämänsä rakkauden heti eikä viime hetkellä?

perjantai 4. tammikuuta 2019

Jos oma nahka ei ole pelissä...


Ylivertaisen Levantin lahja Yhdysvaltain raadollisille pörssimeklarimarkkinoille, Nassim Nicholas Taleb, jatkaa Incerto-sarjaansa kirjalla Oma nahka pelissä : Arkielämän piilotetut eläsymmetriat (Terra Cognita 2018), jonka Kimmo Pietiläinen on kiitettävän rivakasti suomentanut (joskin taas kerran yksikin ulkopuolinen oikoluku olisi tehnyt ihmeitä aivan tarpeettomille pikkuvirheille). Taleb on hankala tapaus jokaiselle, joka hänen kirjojensa äärellä vaivautuu viipymään. Kirjoitustyyli muistuttaa sitä käveleskelyä, jota Taleb tunnustaa rakastavansa, eikä sanavalikoiman osittainen omavaraisuus madalla kynnystä sille, joka vasta aloittaa.

Luulin aiempien kirjojen valossa, ettei mikään voi ylittää Nassim Nicholas Talebin besservisserismiä ja kykyä halveksia piikikkäästi ja henkilökohtaisia antipatioita kätkemättä jokseenkin kaikkia muita ajattelijoita, tutkijoita, tiedeihmisiä, journalisteja, opettajia jne. Luulin väärin. Taleb itse on nyt onnistunut mahdottomaksi luulemassani. Niitten henkilöitten luettelo, joita Taleb avoimesti arvostaa eikä yhtään hauku, on lyhyt kuin koiran ostoslista. On vaikea tietää, johtuuko tämän kirjan tauoton piikittely Yhdysvaltain tietokirjamarkkinoiden vaatimuksista vai onko Taleb vaan saanut niin paljon skeidaa niskaansa, että vastaa samalla mitalla heti kun pystyy. Ajoittain tämä taistelu kyllä vie kohtuuttomasti huomiota niistä asioista, joista Taleb haluaa meidän vakuuttuvan.

Oma nahka pelissä on eräissä muissakin suhteissa epämukava kirja kuin vain polveilevassa tyylissään ja talebilaisen, erittäin huonosti "kätketyn" älyllisen ylimielisyyden hiostavan tunnelman takia. Taleb on ilmeisesti ottanut tässä välillä yhteen Dawkinsin ja muiden ns. "taistelevien ateistien" kanssa ja rummuttaa nyt omaa "kreikkalaisortodoksista" uskoaan ja ateismin halveksuntaansa niin pontevasti, että välillä alkaa ihan oikeasti miettiä, voiko Taleb olla tosissaan vai eikö hän oikeasti tiedä, että on olemassa myös ihmisiö, joille uskonto on merkityksetöntä. No, ainakin hän ottaa uskonnot hyvin vakavasti, minun mielestäni keskimääräistä selvästi köykäisemmin perustein. Mutta olkoon, se ei ole tämän kirjan pääasia.

* * *

Vaikka kirjan nimi lienee harkitusti näin raflaava (alun perin Skin in the game), se vastaa varsin hyvin kirjan käsittelemää, sinänsä aika sekalaista joukkoa asioita, joita yhdistää kysymys reiluudesta, riskistä ja vastuusta. Talebin perusviesti on suunnilleen se, ettei voi olla olemassa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ilman henkilökohtaista riskinottoa ja että pelaaminen ilman henkilökohtaista riskiä johtaa aina epäoikeudenmukaisuuksiin, katastrofeihin ja viime kädessä tuhoon. Taleb on mielenkiintoisella tavalla pelkistänyt ajattelunsa ytimen siten, että rationaalista on se, joka pitää hengissä ja mukana olemassaolossa. Ajatus on niin kaukana perinteisistä etiikan periaatteista, ettei ole yllättävää lukea, etteivät eettiset säännöt ole Talebille universaaleja.

Talebin aiemmissa kirjoissa hänen jyrkkää anti-intellektuaalisuuttaan ovat saaneet symboloida baseball-filosofi Yogi Berra ja amerikanitalialaisten käytäntöjen asiantuntija Lihava Tony. Nyt kierrokset kovenevat ja vaikka Tony säilyttää edelleen totuudenlaukojan roolinsa, Berra on korvautunut Isoäidillä, joka tietää kaiken paremmin kuin kuka tahansa IMI (intellektuelli mutta idiootti). Kirjan keskeinen käsite on myös "paskanjauhanta" (oletettavasti alkuteoksessa "bullshit"), joka symboloi erityisesti yliopistomaailman, mutta yleisemminkin sekä IMIen että muidenkin ei-tekijöiden halveksittavaa asennetta. Eli kuten Tony toteaa, "Puhe on aina halpaa". Taleb ei todellakaan piilottele näkemystään, jonka mukaan vain asioiden tekijöillä on jotain arvoa. Pelkästään puhuva on parhaimmillaankin korkeintaan harmiton.

Talebin nihilistinen suhtautuminen ihmisten epätäydellisyyteen voi olla lukijalle rasite, mutta kannattaa katsoa sen läpi eli unohtaa kirjoittajan häijyilyjen verbaalinen taso ja miettiä väitteitä, joita hän esittää. Sillä kuten ennenkin, kyllä Talebilla on paljon miettimään pakottavaa sanottavaa. Ja mikä tärkeintä, sen törkeyksiä kanssaeläjiensä päälle syytävän kirjoittajan sydän sykkii kuitenkin pohjimmiltaan sille, että maailma kohtelisi kaikkia reilusti, myös yliopistomaailman ihmisiä, vaikka sitä Taleb ei suostu myöntämään. Lyhyesti sanottuna Oma nahka pelissä tavoittelee yhteistä hyvää ja vastustaa epäreilua "epäsymmetriaa" eli riskien ja palkintojen jakaantumista epäreilusti. Kun kirjoittaja on itse toiminut pörssimeklarina, lukijan täytyy vaan uskoa, että hän on tekemisen asiantuntija.


* * *

Tällaisen lyhyen blogin puitteissa Talebin kirjojen asioita on mahdoton esitellä saati arvioida, eikä ainakaan minun ymmärrykseni kaikkien ideoitten arviointiin edes kykene (esimerkiksi ergodisuus jäi edelleen aika hämäräksi). Noukin silti muutaman itseäni erityisesti kiehtoneen idean, joista ensimmäinen on via negativa (ilmiön pohdiskelu sen pohjalta, mitä se ei ole) ja sitä heijasteleva hopeinen sääntö (älä tee muille sellaista, mitä et haluaisi heidän tekevän sinulle). Kylpyammeeseen voi hukkua, mutta via negativan kautta ajatellen kylpyamme ei pyri tappamaan sinua, toisin kuin esimerkiksi ebola-virus, jonka aiheuttamia kuolemia on tilastollisesti ja todennäköisyydellä laskien paljon vähemmän. Siksi näitä kuolinsyitä ei ole järkevää vertailla.

Hopeinen sääntö estää muita - esimerkiksi puolueita, uskontoja, huijareita, pankkiireja jne - määrittämästä arvojasi, kun sitä joutuu ihan itse määrittämään, mitä pitää moraalittomana tai muuten sietämättömänä. Otat riskin, mutta samalla myös ohjat ja vastuun siitä, minkä puolesta toimit. Minusta tämä on houkutteleva ajatus, kuten myös Talebin lanseeraama "Lindyn vaikutus", joka vakuuttaa, että antihaurautensa jo osoittanut asia (minkä tahansa lajin klassikko, ammattiylpeydellä tehty talo, kirjasto) on todennäköisesti myös jatkossa elossa, vaikka tuoreet jumalat, jotka oikeasti ovat hauraita eli eivät joustavia, tulevat katoamaan tähdenlentonsa jälkeen. Tämä oli yksinkertaistus, mutta niitä Talebkin rakastaa.

Päätän esittelyni Talebin käsitteeseen "älyllinen monokulttuuri", joka ei ole kirjassa pääosassa, mutta jatkuvan haukunnan kohteena. Lainaan, koska vain siten tavoitan kirjoittajan myrkyllisyyden koko voimallaan: "Journalistit, yliopistoväki ja muut orjat, joilla ei ole oma nahka pelissä tietyssä asiassa, suppenevat kohti omahyväisyyttä, jota voidaan manipuloida ja joka usein vastustaa kokeellisia havaintoja. Syynä on se, että poikkeavia rangaistaan usein esimerkiksi leimaamalla 'putinistiksi', 'vauvansurmaajaksi' tai 'rasistiksi'." (s. 270) Oma nahka on uskallettava laittaa peliin, mutta riski täytyy arvioida niin, ettei siihen sisälly tuhoutumisen uhkaa. Helppoa? Ei todellakaan, vaikka sen Taleb jättää sanomatta.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Kun vastaajalta ei kysytä

Isäni oli harvoin läsnä kotona, eikä silloinkaan käyttänyt aikaansa lasten valistamiseen keskustellen. Äiti oli aina lähellä, mutta äidin kanssa ei voinut keskustella esimerkiksi siitä, mitä tarkoittaa avaruuden äärettömyys (häntä moinen ahdisti). En tarkoita, etteikö hyviä käytöstapoja olisi opetettu. Niin hyvin opetettiin, että nykymaailmassa vanhemmat rouvat suorastaan säikähtävät, kun heille pitää kohteliaasti ovea auki tai tarjoaa apua raskaan laukun nostamisessa. Mutta maailmassa on paljon muitakin asioita kuin käytöstavat, joita ei voi tietää, ennen kuin joku muu niistä kertoo.

Tiedämme yleisellä tasolla, että suuret ikäluokat siittänyt ja synnyttänyt sukupolvi paiski töitä, kärsi sotien kauhut ja ainaisen puutteen. Mutta se sukupolvi ei kunnostautunut lastensa kanssa keskustelijoina. Ei ainakaan hankalista asioista, kuten seksistä ja ihmissuhteista, eksistentiaalisesta ahdistuksesta tai siitä, keitä vastaan suomalaiset siinä "vapaussodassa" oikein taistelivat ja vielä keskellä Tamperetta. Minulla oli jo lapsena paljon kysymyksiä, joita en edes ääneen lausunut, koska kukaan ei olisi kuitenkaan vastannut. Siis muitakin kuin kosmologisia.

Päätin joskus nuorena aikuisena, että minä tulen tekemään asiat aivan toisella tavalla. Päätin, että minun lapseni voivat kysyä minulta mitä tahansa ihan mistä tahansa aiheesta. Ei voinut luvata osaavani vastata kaikkeen, mutta halusin viestittää, että tabuaiheita ei minun puoleltani ole, ainakin yritän vastata kaikkiin, vaikeimpiinkin kysymyksiin. Tunsin itseni moraalisesti vahvaksi, suorastaan rohkeaksi ja yleväksi, ainakin verrattuna omien vanhempieni ikäpolveen. Paitsi ettei niitä vaikeita, haastavia kysymyksiä koskaan kuulunut. Vastaamaan halukkaalta ei ole oltu halukkaita kysymään.

* * *

Tietysti hiukan liioittelen. Kaikilla kolmella tyttärelläni on ollut kyselykausi, jolloin minäkin olen päässyt posket innosta hehkuen selittämään luonnonihmeitä ja kertomaan, millaisista paikoista kannattaa kantarellia tai herkkutattia toivoa löytävänsä. Pääsin siis kiitävän hetken ajan vastaamaan "lasten tiedekysymyksiin", jotka Helsingin Sanomien palstoille siirrettynä kuuluvat ehdottomasti lehden journalistisesti mielenkiintoisimpaan ja antoisimpaan kymmenykseen. Lasten usein nerokkaat kysymykset laittavat meidät besservisseraikuiset niin hienosti seinää vasten, että tekisi mieli palkintoja jakaa.

Mutta viimeistään kun koulu alkoi, loppuivat ainakin minun kohdallani toivotut kysymykset. Enhän ollut enää minkään asian auktoriteetti, koska ensinnäkin oli olemassa OPE ja toisekseen satuin olemaan miesoletettu isä, jonka kanssa ei tietenkään voinut keskustella mistään intiimistä, ei tunteista, ei mistään tärkeästä. Myönnän olleeni pettynyt, hyvin pettynyt. Totta kai minua ilahdutti saada edes pienten korjaushommien hoitajan ja erinäisten hankintojen maksajan rooli. Mutta niitä samoja kysymyksiä, joita itse olin ollut pullollani, niitä ei koskaan kuulunut.

Jos joskus erehdyin pyytämättä selostamaan, luennoimaan ja opettamaan, vastaanotto oli yleensä kohteliasta tyyliin "isä, nykyään näistä asioista puhutaan jo koulussa" tai vähemmän kohteliasta tyyliin "isä, sä et nyt vaan ymmärrä tästä asiasta yhtään mitään" tai "me nyt emme todellakaan tarvitse noita jurakautisia neuvoja". Oikeassahan he olivat, koska siltä heistä tuntui - aivan kuten minusta oli lapsena tuntunut siltä, etteivät aikuiset koskaan halua vastata hankaliin kysymyksiin ja jouduin yksin sängyssä pohtimaan, miksi kolmiosainen Jumala joutuu uhraamaan yhden osan itsestään lepyttääkseen itse itsensä.

* * *

Kuten valistunut lukija ymmärtää, asia kaihertaa minua edelleen. Nuorin tyttäristäni täytti juuri 20 ja elää omaa elämäänsä. Yritän edelleen hienovaraisesti muistuttaa aikuisia lapsiani siitä, että minun kanssani voi keskustella mistä tahansa. Tulos ei ole juuri parantunut, vaikka kaikki yrittävät vuorollaan kohteliaasti sietää isän säälittäviä yrityksiä olla hyödyllinen ja helposti kohdattava vanhempi. Ilahduttavasti lastenlasten sukupolvesta erehdytään aina silloin tällöin heittämään ääneen haastavia kysymyksiä, joihin onnellisena tartun kuin varpushaukka saaliiseensa.

Ymmärrän toki, että monia asioita välittyy lapsille puhumatta, esimerkin ja asenteiden kautta. Lapsistani on tullut kyselytunneittakin vastuuntuntoisia, luontoa rakastavia kansalaisia, joiden päihittäminen Trivial Pursuitin tai Alfapetin rintamilla vaatii suurten ikäluokkien edustajalta keskittymistä ja hyvää onnea (paitsi maantieteen kysymyksissä, sillä Googlen kasvattamat riiviöt eivät enää ole maantieteellisesti yleissivistyneitä, eivätkä osaa sijoittaa maailmankartalle edes Malakan niemimaan, Surinamin tai Bornholmin kaltaisia olennaisia kohteita, eivät nämä kymppikalletkaan).

Joten ei tässä jää kuin nöyrtymisen ja itsetutkiskelun paikka. Kai se into ja valmius vastata sille joka ei halua kysyä on lähinnä yritystä päteä, olla tarpeellinen tai suorastaan tärkeä niille joista eniten välittää. Opinhan minä itsekin, vaikkei vastaajia ollut. Vai opinko? En tiedä, ehkä opin ihan vääriä asioita. En oppinut ajamaan autoa, metsästämään, tekemään osakesijoituksia, keräämään rahaa tai rakentamaan omaa taloa. Jos intohimona on tositiedon organisointi, ei kai voi odottaa kenenkään muun sitä korkealle noteeraavan. Silti, kaikesta huolimatta, viimeiseen hengenvetoon asti odotan sitä lapsenääntä, joka kysyy haastavasti "Pappa, mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?"

torstai 27. joulukuuta 2018

Virtuaalivallankumousta tekemässä

Lähihistoriasta kirjoittaminen on aina haastavaa. Liian vanhat ovat asianosaisina jäävejä, liian nuoret taas sen varassa, mitä ovat sattuneet saamaan tai halunneet saada selville. Anton Montin ja Pontus Purokurun kirja 1968 : Vallankumouksen vuosi (S&S 2018) on tehty jälkimmäisen menetelmän varassa. Tämä kirja ei ole tutkimusta vaan enemmänkin valmiin "uuden näkemyksen" vahvistukseksi koottu valikoima kirjoittajien maailmankuvaa tukevia aikalaismuistoja. Kirjan alanimeke on paradoksi, jonka avulla kirjoittajat haluavat antaa "vallankumouksen" glooriaa 1960-luvun radikalismille, vaikka toisaalta ilmoittautuvat selkein sanoin perinteisen työväenluokan vallankumouksen vastustajiksi.

Montin ja Purokurun kirjaa historian tutkimuksena vaivaavat voimakkaat ja säästelemättä esillä pidetyt arvoarvostelmat. En tiedä kirjoittajien puoluekantaa, mutta eivät he ainakaan jätä arvailujen varaan sitä, että kirjan sankareita ovat viisaat, kauaskatseiset demarit, kaikki "uusvasemmistolaiset" ja ainakin jotkut SKDL:n sosialistit. Konnien rintama on tuttuakin tutumpi, Neuvostoliitto, kommunismi ja varsinkin taistolaisuus (jota kirjoittajat inhoaan alleviivatakseen kutsuvat jatkuvasti myös stalinismiksi, vaikka hyvin tiedetään, ettei Stalin ollut ns. taistolaisten suosiossa ollenkaan, vaan ykköstyyppi oli Lenin), joka Montin ja Purokurun todistuksen mukaan käytännössä tuhosivat sen vallankumouksen, jonka hyvikset olivat 1960-luvulla käynnistäneet.

Jotenkin ristiriitaiselta tuntuu, että kirjoittajat ovat halunneet rajata käsittelynsä päättymään vuoteen 1968 ja Vanhan valtaukseen, ettei heidän tarvitsisi koskea taistolaisuuden saastuttamaan 1970-lukuun, mutta silti he käyttävät kirjan sivuista paljon muistuttaakseen lukijaa "stalinistien" lukuisista synneistä ja 1970-luvun ikävistä puolista (muut toimijat saavat niistä kuitenkin käytännössä synninpäästön; asioita huonosti tunteva voi jäädä käsitykseen, ettei 1970-luvulla muita poliittisia voimia Suomessa ollutkaan). Tämä ratkaisu - joka ei välttämättä ole edes hyvin tiedostettu - muuttaa kirjan vahvasti pamflettimaiseksi. 

* * *

Ehkä häkellyttävintä kirjassa on, etteivät Monti ja Purokuru ole edes muodon vuoksi ottaneet kirjaansa mukaan saati todistajaksi ketään, joka edustaisi selkeästi toisenlaista tulkintaa. Esimerkiksi kaikki lähdeluettelossa esiintyvät "taistolaiset" ovat ns. takinkääntäjiä eli julkisen pesäeron tehneitä toimijoita. Tämän ratkaisun kautta teoriassa moniääninen pamfletti on muuttunut samanmielisten hyminäksi, jota kuka tahansa Vasemmistoliitosta oikealle itsensä poliittisesti asemoiva voi kuunnella nirvanaa tavoitellen. 

Kirjan henkilögalleria koostuu pääosin tutuista nimistä, mutta kirjoittajat ovat halunneet kirjalleen myös uuden löytämisen ja esittelyn auraa nostamalla kaksi suurelle yleisölle tuntemattomampaa nimeä kantamaan 1960-luvun vallankumouksen soihtua (tai jotain sen sosialidemokraattista vastinetta). Antti Kuusi oli nuorena syöpään kuollut Alkon pääjohtaja Pekka Kuusen poika, jonka Monti ja Purokuru esittelevät suurena ja perusteetta unohdettuna visionäärinä. Liisa Liimatainen puolestaan oli käytännön aktivisti ja toimija, eräänlainen Suomen Jean d'Arc, joka kuitenkin on pysynyt hengissä ja jatkanut näihin päiviin asti yhteiskunnallisena kirjoittajana.

1960-luvun aktivismia huonosti tuntevalle tämä kirja on muutenkin antoisa toimijoiden, liikkeiden ja julkaisuiden yleisesittely, jota kirjoittajien tendenssimäisyys ei pahemmin häiritse. Ongelmallisempia ovat monet jälkiviisaat väitteet tapahtumien todellisesta luonteesta, kun kirjoittajat pyrkivät näkemään johdonmukaisuutta ja suunnitelmaa sielläkin, missä useimmat ne vuodet itse eläneistä ehkä näkee lähinnä sattumanvaraisia tapahtumia. Kirjoittajat mm. kiistävät kokonaan ajatuksen, että 1960-luvun liikehdintä olisi ollut sukupolvikapinaa. Ei, heidän mielestään "kyse oli itsetietoisesta poliittisten projektien sarjasta", joka johti "mellakoihin, uudenlaisiin mielenosoituksiin ja kulttuurin vapautumiseen". Vai niin, sanoisin minä.

* * *

Kumpikaan kirjoittajista ei ole tutkija, ja sen valitettavasti myös lukija huomaa varsin nopeasti, vaikka alaviitteitä riittää. Minusta 1968 ei ole tiedekirja, eikä sen sitä tietysti tarvitsekaan olla. Mutta kun se ei ole myöskään tietokirja siinä mielessä, että se tarkastelisi käsittelemiään ilmiöitä eri näkökulmista ja erilaisia ääniä esitellen. 1968 on sosialidemokraattinen mielipidekirja. Toki sellaisellekin on Suomen kirjamarkkinoilla tilaa ja tarvetta, vaikka kuluttajansuojan näkökulmasta katsoen kirjaa muilla mielikuvilla markkinoidaankin.

Kirjan suurin ongelma ei silti ole sen poliittinen yksisilmäisyys vaan kirjoittajien vahvojen väitteiden todistelun keveys. Mitä esimerkiksi tarkoittaa takakannessa oleva lause "1960-luvun liikkeet tekivät aidosti vallankumouksellisen avauksen."? En löytänyt kirjasta oikein mitään tämän tueksi. Kirjoittajat joutuvat itsekin toteamaan loppuluvussaan "Miksi uusvasemmistolaisuus ajautui kriisiin?", ettei sitä vallankumousta oikeasti tapahtunut, vaan "vanhat liikkeet" imivät radikalismin itseensä ja neutraloivat sen tai - kuten taistolaisuuden tapauksessa tapahtui - päästivät pahan irti pullosta. Monti ja Purokuru menevät jossittelussaan niin pitkälle, että vihjaavat Antti Kuusen varhaisen kuoleman olleen osasyy uusvasemmistolaisuuden uuvahtamiseen. Tällainen tuntuu vähän epätoivoiselta.

1968 olisi voinut olla toteutunutta paljon onnistuneempi katsaus 1960-luvun radikalismiin. Vähän etäisyyttä demareihin, ripaus itseironiaa ja edes hiukan moniäänisyyttä haastatteluihin olisi voinut tuottaa ansiokkaan tietoteoksen. Nyt tätä kirjaa ei voi suositella varauksetta kuin vasemmistodemarieläkeläisten kirjallisuuskerhon lukemisiksi. Ei maailma ole niin yksioikoinen kuin Monti ja Purokuru yrittävät väittää. Ei varsinkaan 1960-luku, jonka käänteet onnistuivat yllättämään omana aikanaan meistä jokaisen monella eri tavalla.


PS. Olen itse syntynyt 1949, joten olen kyllä Beatles-nuori, mutta varusmiespalveluksessa kesän 1968 ja seuraavan talven, joten ehdin mukaan vasta Iranin shaahin vastaisiin mielenosoituksiin kesäkuussa 1970. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että osallistuin viimeiseen "vapaaseen" poliittiseen mielenosoitukseen Suomessa. Mutta onnistuin tulemaan raahatuksi polvet alfaltti-ihottumaisina poliisin maijaan siinä missä Erkki Tuomiojakin. Sittemmin ajauduimme vähän eri suuntiin.

tiistai 18. joulukuuta 2018

Ajasta

Olen lukenut Carlo Rovellin kirjaa Ajan luonne (Ursa 2018) ja joudun myöntämään, että se on älyllisesti niin haastavaa tekstiä, etten pysty edes arvioimaan, olenko ehkä ymmärtänyt siitä jotain. Samasta syystä en tiedä, kenelle uskaltaisin sitä suositella. Rovelli kuitenkin sivuaa monia aiemminkin pohtimiani kysymyksiä ja tarjoaa siten tekosyyn niiden esittelyyn. Olen ainakin sisäistämässä Rovellin toteamusta, että todellisuus on tapahtumien, ei esineiden verkosto ja että aikaan on suhtauduttava suurella varauksella. En uskalla arvioida, miten tulen onnistumaan.

Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 8/2018 on varattu paljon tilaa erilaisille maailmanlopun mahdollisuuksille. Jutuissa ei pohdita Maan vaan koko maailmankaikkeuden tuhoutumisen vaihtoehtoja (repeytyminen, jäätyminen, romahtaminen, räjähtäminen). Huomasin juttua vilkaistessani ärtyväni. Pohdinnot liittyvät toki mielekkäällä tavalla pyrkimykseen ymmärtää maailmankaikkeuden toimintaperiaatteita. Mukana oli kuitenkin jonkinlainen "huolen" ulottuvuus, jota pidän itse aivan älyttömänä.

Rovelli muistuttaa toistuvasti, ettei mitään yhteistä aikaa ole olemassa eikä meistä etäällä olevan galaksin "ajasta" ole mitään mieltä puhua, mehän näemme miljardeja vuosia vanhan heijastuksen. Yhtä vähän kiinnostavaa on mielestäni pohtia sitä, koittaako maailmankaikkeudelle loppu triljoonan vai sadan triljoonan vuoden kuluttua. Ihmisen aivoille sata vuotta on jokseenkin maksimaalinen "ikä" jotenkin hahmottaa, koska joukossamme on tuon ikäisiä ihmisiä. Kun sanotaan, että joku puu on 4000 vuoden ikäinen, saatamme juuri ja juuri kuvitella neljäkymmentä peräkkäistä sadan vuoden ikää. Siitä eteenpäin kaikki on toivotonta. Maapallon arvioitu ikä, noin 4,5 miljardia vuotta, on täysin käsittämätön, konkreettisesti.

* * *

Kun Carlo Rovelli toteaa, ettei aikaa oikeastaan ole olemassakaan tai että siitä pitäisi puhua hyvin täsmällisin ehdoin, puhuu hän vahvaa intuitiotamme vastaan. Olemme niin tottuneet siihen, että kaikki tapahtuu ajan janalla, ettemme hevin anna houkutella itseämme tarkastelemaan asiaa "ulkopuolisena". Näin on siitä huolimatta, että arkemme on täynnä esimerkkejä ajan ja sen tajuamisen suhteellisuudesta. Kaikilla meillä on hetkiä, jolloin aika tuntuu matavan (meillä on tylsää) ja hetkiä, jolloin aika tuntuu kiitävän ja karkaavan käsistä (kun meillä on mukavaa). Jokainen aikuinen muistelee, että lapsena kesät olivat pidempiä kuin aikuisena (eikä lapsi tietenkään muista sadepäiviä tai muitakaan pieniä vastoinkäymisiä).

Pääsyyllinen kuvitelmaamme ajan absoluuttisuudesta on epäilemättä kello. Tekninen laite, jonka uskotaan ilmoittavan meille jotain absoluuttisesti uskottavaa ja varmaa. Rovellin näkökulmasta kellot ovat lähinnä leluja, jotain likimääräistä hahmottavia apuvälineitä. Mitä merkitystä on mekaanisesti nykyttävällä aikalaskurilla, jos ajan kulku hidastuu pelkästään nousemalla vuorelle? llluusio säilyy kuitenkin vahvana sen takia, että ihmisaivot eivät kykene mittaamaan aikaa kovinkaan tarkasti. Rovellin tarkoittamassa mielessä "kun aurinko on keskitaivaalla" on paljon täsmällisempi ilmaisu kuin "klo 12.00", koska kyseessä on todellinen tapahtuma.

Ajan "henkilökohtaisuus" ja "paikallisuus" on itse asiassa häkellyttävän totta. Olemme oppineet ajattelemaan, että ns. aikavyöhykkeet heijastavat jotain objektiivisesti olemassa olevaa, vaikka kysymys on sopimuksesta, vieläpä varsin karkeasta sellaisesta. Todellisuudessa ajassa ei tapahdu radikaalia loikkaa, kun siirrymme Ruotsin tai Englannin aikavyöhykkeelle. Jo matka Itäkeskuksesta bussilla 550 Westendiin siirtää meidät toiselle aikavyöhykkeelle. Sitä ei vaan mitata ja noteerata, vaikka tarkoilla laitteilla siirtymä olisi helppo havaita.

* * *

Carlo Rovelli toteaa, ettei fysiikka varsinaisesti tarvitse ajan käsitettä, se on enemmän "inhimillinen" tapa suhtautua fysikaalisten ilmiöiden joihin piirteisiin. Ennen muuta se auttaa meitä jotenkin hahmottamaan kausaalisuutta, tapahtumien järjestystä. Tämäkin on silti totta vain makroilmiöiden maailmassa. Kun katse ja ajatus siirtyvät kvanttitason ilmiöihin, ajan käsitteelle ei ole enää tarvetta. Mutta koska kaikki ihmisen ajattelu ja aistiminen tapahtuu (tiettävästi) makroilmiöiden maailmassa, meillä on ajan käsite ja sen mittaamiseen soveltuvia välineitä.

Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että kaikki maailman kulttuurit suhtautuvat aikaan ja kelloon yhtä orjamaisesti kuin teollistuneen, vauraan maan kansalainen, joka haluaa olla ajoissa, kyetä ennakoimaan ja hallita edes osaa lähiympäristöstään hallitsemalla "ajankäyttöään". Mieleeni on painunut ties kenen kertoma esimerkki siitä, miten esimerkiksi afrikkalaiset suhtautuvat aikaan. Eurooppalaiset ajattelevat, että kokous alkaa kello 12, johon mennessä kaikkien syytä olla paikalla. Afrikkalaiset taas ajattelevat, että kokouksen on syytä alkaa, kun kaikki ovat saapuneet paikalle.

Olen itse rajoittuneen aikakäsityksen kulttuurinen vanki. Inhoan myöhästymistä sovitusta, omaa ja muiden. Inhoan bussia, joka tulee etuajassa eikä noudata aikataulua. Inhoan sitä tunnetta, joka iskee usein alkuillasta, kun tajuaa taas yhden päivän melkein menneen ja työsaldon olevan kovin kevyt. Toisaalta olen yrittänyt opetella ajattelemaan, ettei bussille tarvitse juosta ja että aikaa on elämän loppuun asti. En ole kovin hyvä rennossa suhtautumisessa aikaan. Ehkä Rovellin lukeminen saa aikaan isomman ajatustavan muutoksen, ehkä ei. En kuitenkaan aio odottaa kellon tai kalenterin kanssa. Tapahtuu jos tapahtuu, tapahtuu kun tapahtuu. Samoin suhtaudun Maapallon ja maailmankaikkeuden päättymiseen. En murehdi vähääkään.





 

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Tulitikuilta säästynyt totuus Suomen SS-natseista

Oletan, että André Swanström tiesi ennalta, minkälaisen raivon oikeistopiireissä synnyttää pienikin yritys avata sitä valheellista myyttiä, johon suomalaisten SS-miesten toiminta onnistuttiin sodan jälkeen käärimään. Hakaristin ritarit : Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (Atena 2018) ansaitsee lukijan kiitokset sekä rohkeutensa että vähäisestä aineistosta tekemiensä uusien johtopäätösten takia. Aineistoa on vähän, koska merkittävä määrä aihepiiriin liittyvää dokumenttiaineistoa tuhottiin tietoisesti ennen sodan päättymistä. Ei tarvita mitään erityisosaamista sen päättelemiseen, että tulitikkujen uhriksi ovat joutuneet juuri ne dokumentit, jotka olisivat sisältäneet kaikkein raskauttavinta todistusaineistoa miehistä, joita yhdisti usko Hitlerin aatteisiin, Suur-Suomeen ja herrakansan suureen tulevaisuuteen.

Vaikka kirja käsittelee näennäisesti yksittäisten SS-miesten vaiheita ja tarjoaa yleistämiseen riittäviä aineksia henkilökuvien kautta, Swanströmin kirjan pääkohteena on epäilemättä se valheellinen kuva, joka SS-miesten oman järjestön Veljesapu ry:n tuella ja valvonnassa rakennettiin tutkijaksi valitun Mauno Jokipiin avulla. Swanström ei syytä Jokipiitä tutkimuksellisista virheistä, mutta kylläkin siitä, että tämä on ohittanut raskauttavat todisteet eli kirjan Panttipataljoona (1968) lopputulema oli kirjoitettu ensin ja tutkimus sovitettiin SS-miesten itsensä hyväksymään näkemykseen. Todistusaineisto on aika vakuuttava, enkä itsekään ole ollut aiemmin tietoinen kirjan tilausteosluonteesta ja Jokiin sidonnaisuuksista.

Tosin ilman Swanströmin työtäkin olisi ilmeistä, ettei Jokipii tarjoa koko totuutta. Ristiriita suomalaisten ja muitten ei-saksalaisten SS-joukkojen toiminnan välillä on niin räikeä, että se selittyy vain totuuden valikoidulla käsittelyllä. Swanströmin mukaan Jokipiin tehtäväksi annettiin ennen muuta paaluttaa "oikea" kuva suomalaisista SS-miehistä. Tuohon kuvaan kuuluivat "epäpoliittisuus", täydellinen tietämättömyys keskitysleireistä ja muista natsien synnyttämistä kauhuista sekä ehkä tärkeimpänä mielikuva kurinalaisista ammattisotilaista, jotka eivät syylistyneet sen paremmin sotarikoksiin kuin mihinkään muuhunkaan kielteiseen. Puhtoinen sankariporukka siis oli tavoitteena ja tuon kuvan Jokipii myös rakensi.

* * *

Swanström murskaa kaikki SS-miesten "kunnollisuutta" todistelleet väittämät. Tutkija muistuttaa tuon tuostakin, etteivät kaikki SS-miehet olleet samasta muotista, mutta kova ydin ja selkein enemmistö oli todistetusti aatteellisia natseja, joko suoraan IKL:n jäseniä tai muuten äärioikeistoon orientoituneita, minkä Jokipii pyrki pontevasti peittämään. Swanström myös osoittaa, että IKL:n tulkitseminen vain "fasismia myötäileväksi" puolueeksi on kaunistelua. IKL:n viesti oli kaikissa olennaisissa asioissa yhteneväinen Saksan natsien politiikin kanssa. Merkittävä joukko SS-miehistä värväytyi Saksan ihailijoina, vaikka myös Suur-Suomen rakentaminen oli useimmille olennainen elementti.

Julkisuudessa eniten esillä ollut kysymys suomalaisten SS-miesten osallistumisesta selkeisiin sotarikoksiin jää vähäiselle käsittelylle, koska oletettavasti jokseenkin kaikki siihen viittaavat dokumentit on tuhottu ensimmäisten joukossa, kun Saksan häviö alkoi olla selkeä kiihkeimmällekin natsille. Swanström onnistuu kuitenkin osoittamaan loogisin perustein, että tässä tapauksessa suorien sotarikostodisteiden puuttuminen ei vapauta SS-miehiä vastuusta, vaan olisi päinvastoin äärimmäisen epäuskottavaa olettaa, etteivät pitkin raiskattua Ukrainaa liikkuneet suomalaiset olisi joutuneet käsiään siviilien ja juutalaisten vereen tuhrimaan. Saksalaiset eivät olisi suoneet suomalaisille sellaista ylellisyyttä ja valitusoikeutta ei ollut.

Ehkä hiukan yllättäen Swanström valaisee myös SS-miesten ulospäin yksimielisen rintaman takana todellisuudessa vallinneita ristiriitoja ja erimielisyyksiä. Suhtautuminen uskontoon oli yksi iso vedenjakaja - monella suomalaisella natsilla oli körttiläinen tausta ja Saksan puolueen tyly suhtautuminen uskontoihin oli järkytys -, toinen oli saksalaisten ylimielisyyden ja alentuvan brutaalin käyttäytymisen sietäminen. Moni innolla Saksaan lähtenyt pettyi melkein kaikkeen, mutta ehkä eniten siihen, ettei perillä odottanutkaan tasa-arvoinen paikka saksalaisten rinnalla. Kuvaava esimerkki on, että suomalaiset upseerit joutuivat SS-joukoissa useimmiten aliupseerin asemaan ja vain pieni valittu eliitti koulutettiin ja päästettiin suhteellisen tasa-arvoisesti saksalaisen upseeriston rinnalle.


* * *

Kun pääosa arkistodokumenteista on tuhottu, jää yleensä ainoaksi mahdollisuudeksi eloonjääneiden haastatteleminen. SS-miehet ovat tässä suhteessa olleet hankala tapaus. Monin rituaalein vahvistettu vaikeneminen on pätenyt niittenkin osalta, jotka pettyivät koko touhuun. Sodan jälkeen valittu vaikenemisen ja hiljaisen paluun politiikka on onnistunut käsittämättömän hyvin. Osa SS-miehistä tietysti jäi pohjalle esimerkiksi vammautuneina ja osa pakeni Ruotsiin ja sieltä Etelä-Amerikkaan saksalaisten natsien tapaan. Mutta merkittävä osa palasi siviilimaailmaan kuin eivät olisi koskaan SS-joukoissa palvelleetkaan. Jyrkän antisemitistinen toimittaja Mauno Alhainen yksinkertaisesti vaihtoi sukunimensä: nimellä Mauno Alsta hän toimi sekä Lallissa että Helsingin Sanomissa ja lopulta Yhtyneitten Kuvalehtien piiripäällikkönä. Jyrkän linjan fasisti Karl-Erik Ladau oli vakuutusyhtiö Varman pitkäaikainen toimitusjohtaja, kokoomuslainen valtuutettu Tampereella ja presidentin valitsijamies 1968. Kaksi SS-miestä nousi peräti ministeriksi: Pekka Malinen 1957 ja Sulo Suorttanen 1966-1970. En muista, että Suorttasen SS-taustasta olisi puhuttu tai siinä nähty mitään raskauttavaa.

Swanström on itse sitä mieltä, että väitteet SS-miesten kaltoinkohtelusta ovat vailla perää. Pahimpien annettiin livahtaa tai suorastaan autettiin Ruotsiin ja oikeastaan vain yksi keskeinen aktivisti eli Unto Boman pidätettiin ja luovutettiin valvontakomission kautta Neuvostoliittoon vankileirille, eikä siinä auttanut sukunimen vaihto Parvilahdeksi. Jollain ihmeellä Unto Parvilahti kuitenkin selvisi vankileiriltä takaisin ja kirjoitti natsiaatteestaan juuri lainkaan tinkimättä hyvin myyneen kirjan Berijan tarhat (Otava 1957 ja 2004). Kuvaavaa on, ettei Otavan kaltaisella kustantamolla ollut silloin eikä 2000-luvulla estoja levittää aatteellisen natsin palopuheita. Swanströmin kirjaa Otava ei ole kuitenkaan ilmeisesti halunnut kustantaa.

Swanströmin kirja paneekin miettimään ennen muuta sitä, kuinka paljon näkymätöntä fasismia ja sen tukemista Suomesta on löytynyt ja löytyy edelleen. Tiedämme. että kun valvontakomissio oli poistunut Suomesta ja muodolliset sotasyyllisyystuomiot oli annettu (ja tuomitut pian jo armahdettu), minkäänlaista todellista suomalaisen fasismin pesänselvitystä ei tehty. Vasta 2000-luvulla on ruvettu, kokonaan uusin tutkijavoimin, ylipäätään miettimään, miten isosta liikkeestä voidaan suomalaisesta fasismista osana äärioikeistoa puhua. Swanströmin kirja saa ajattelemaan, että SS-miehiä suojeltiin, sodanaikaisia natsihenkisiä sivistyneistön jäseniä (kuten V. A. Koskenniemi tai Rolf Nevanlinna) ei pelkästään suvaittu vaan suorastaan ihailtiin ja tilinteko jätettiin tietoisesti ja harkitusti tekemättä. Kansallinen valkopesuohjelma oli päällä pysyvästi, eivätkä viime vuosien ilmiöt anna syytä olettaa, että isoa muutosta olisi tapahtunut. Pahoin pelkään, että vuoden 2018 Suomesta olisi vaivatta kerättävissä uusi suomalainen SS-pataljoona. Eduskuntapuolueistakin voisi löytyä innokkaita lähtijöitä.