Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Kyllä ujokin ehtii ja saa aikaan

En ole koskaan tavannut Jukka Rislakkia, mutta hänen kirjojaan 1970- ja 1980-luvulla luin ja ostinkin. Nehän loivat terävää valoa nurkkiin, jotka eivät olleet vain pilkkosen pimeitä vaan joitten olemassaolosta harvalla oli edes hämärää käsitystä. Mullistusten mies (Otava 2018) pyrkii sekin valaisemaan polkua, joka olisi ulkopuoliselle liian mutkainen kuljettavaksi. Rislakin elämä on monella tavalla niin epätavallinen ja yllättävä, ettei tällaista tarinaa saisi kasaan taitavakaan fiktionkehrääjä. Rislakki pystyy kertomaan erikoisia juttuja, koska on sattunut usein olemaan väärässä paikassa juuri oikeaan aikaan.

Mullistusten mies on lukijalle ristiriitainen kokemus. Vaikka se etenee periaatteessa kronologisesti, sivupuikahduksia on niin paljon, että usein on vaikea hahmottaa, mitä aikaa eletään. Rislakki on muistelijana itseironinen, hyvämuistinen mutta ei kitkerän katkera. Itse asiassa hänen anteeksiantavaa suhtautumistaan niihin lukuisiin ihmisiin, jotka ovat häntä työkseen solvanneet ja häirinneet, voi lähinnä kadehtia. Kun Rislakki kertoo ikäviä, kohde on yleensä nimetön. Name droppingin tunnetta on ajoittain, mutta toisaalta toimittajan elämä tietysti perustuu ihmissuhteisiin. Ujoksi mieheksi Rislakki on saanut varsin paljon aikaan. Kehuja hän jakaa säästelemättä - jos on aihetta.

Mullistusten mies tarjoaa muutaman sisällöllisen yllätyksen. Perusteellisesti kommentoitu bibliografia on myönteinen harvinaisuus, jollaisen voi kirjoittaa vain tekijä itse. Tätä osuutta tulevat myöhemmät tutkijat arvostamaan suuresti, miks'eivät nykyisetkin, jotka haluavat tarkistaa jonkin Rislakin jutun päivämäärän. Liitteet ovat kunnossa, joskin itse olisin kaivannut henkilöhakemiston lisäksi myös asiahakemistoa. Ne eivät ole sama asia ja kun Rislakki on rakentanut kirjansa osittain tajunnanvirtatekniikalla (minkä toteaminen ei ole moite), olisi asiahakemistolle paljonkin käyttöä.

* * *

Oletan, että useimmat lukijat ovat kiinnostuneimpia kahdesta teemasta: Helsingin Sanomista ja Rislakin poliittisista kannoista. Ensimmäiseen kirja vastaa hyvin, toinen tuottaa ehkä pettymyksen ainakin niille oikeistolaisille jäärille, joitten mielestä Jukka Rislakki oli Hesarissa Kremlin (siis Neuvostoliiton, ei Putinin) ja taistolaisten myyrä. Koruttomasti ja ilman suurempaa dramatiikkaa Rislakki todistaa, että vaikka hänen sympatiansa kiistatta olivat 1970-lukulaisittain vasemmalla, ei hänestä tekemälläkään saan minkään puolueen tai ideologian edustajaa. Janan molemmissa päissä eli ja elää vahva usko siihen, että Rislakki pelasi vastustajan pussiin, mutta syytetty itse kuvailee hyvin uskottavasti sen, miten viattomana äärioikeistolaisen kodin kasvatti maailman pahuuksiin eri vuosikymmeninä törmäsi. Neuvostoliiton edustaman sortokoneiston vannutuneeksi viholliseksi Rislakki sentään itsensä muotoilee, mutta tuskin kaikki sitäkään koko totuudeksi uskovat.

Kuvaus Helsingin Sanomien sisältä on ehdottomasti kirjan parasta ydinosaa. Me ulkopuolisetkin ihmettelimme, miten Jukka Rislakin kaltainen oman tiensä kulkija on ikinä päässyt lehden palvelukseen ja miten hän saattoi tehdä niin pitkän uran. Helppoa se ei kyllä ole ollut. Pahimmillaan omat koirat ovat purreet säälimättä kun pelkkä julkaisematta jättäminen ei ole riittänyt kiukun laannuttamiseen. Kai lehdessä kuitenkin oivallettiin Rislakin tutkivan journalismin arvo ja häntä siedettiin. Ei "kiintiövasemmistolaisena" vaan "kiintiörislakkina". Viiltävän omakohtaisesti Rislakki joka tapauksessa kuvaa sitä, miten lähtökohtaisesti "liberaali" ja "sitoutumaton" valtalehti tiukan paikan tullen asettaa ideologian journalismin edelle. Pelkästään Rislakin julkaisematta jätetyistä - siis käytännössä sensuroiduista - jutuista syntyisi kai melkoinen pino.

Myös Rislakin analyysi 1960- ja 1970-lukujen nuorisoradikalismista on ansiokas ja läheltä koettuna riittävän autenttinen. "On kiintoisaa, miten suuri kompleksi joillakin kirjoittajilla - myös Helsingin Sanomissa - yhä on siitä, että hetken ajan, joitakin vuosia 1900-luvun jälkipuoliskolla, osa, pieni osa, opiskelevasta nuorisosta Suomessakin oli vasemmistolaista." (s. 82) Rislakki muistuttaa, että 1970-luku oli todellisuudessa oikeiston voimakasta nousun aikaa. Paradoksaalisesti se johtui osittain juuri nuorten vasemmistoradikaalien näkyvästä roolista, joka sai teollisuusmiesten lompakot ammolleen vastaiskun tarpeisiin. Rislakkihan ei kekkereihin varsinaisesti itse osallistunut, vaikka tarjosi kirjoillaan ja teksteillään toki sytytysainetta. Nyt hän toteaa, että "säästyy sankarien jalustalta suistamisen vaivalta, kun ei nosta ketään ihailun korokkeelle." (s. 83)

* * *

Rislakin "Baltia-fiksaatio" - jos näin vahva ilmaisu sallitaan, ja minkäs sille tekee - ilmenee muistelmissa sekä asenteissa että asian määrässä. Kuvaukset elämästä Latviassa ovat ehkä yllättäen varsin inhorealistisia, mitään kiiltokuvaa ei Rislakki tarjoile. EU-Latvian epäkohtien kuvailua Rislakki tasapainottaa muistuttamalla väsymättä Neuvostoliiton ja Putinin Venäjän propagandasodasta. Syntyy vaikutelma, että siinä missä journalistin silmä on itään päin edelleen erittäin tarkkana, se lännen suuntaan pilkkii tai pysyy luomen alla. Siihen nähden, miten paljon Rislakki on aikoinaan tutkinut Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja tiedustelua, hänen analyysinsä esimerkiksi Ukrainasta tuntuvat melko yksisilmäisiltä. Siihen on epäilemättä syynsä, mutta minusta molemmat silmät avoinna operoinut Rislakki oli parempi Rislakki.

Kirjoittajan kuvaukset Juuso Waldenin ja hanen käsikassaroidensa yksinvaltaisesti hallitsemasta Jämsänkoskesta ja sen äärimmilleen kärjistyneestä luokkajaosta - Rislakit olivat tiukasti siellä omistavan luokan puolella vaikka palkkatyöläisiä hekin olivat - ovat herkullisia ja itse asiassa tästä kaikesta olisi lukenut enemmänkin. Jämsän seudullahan tapahtui 1918 tolkuttomasti raakuuksia, vaikka taistelut eivät sinne yltäneet. Vuoden 1918 maailma jatkui tehtailla pitkään. Erityisesti Jukka Rislakin suhde jyrkän oikeistolaiseen isäänsä olisi ansainnut ehkä vielä enemmän valaistusta. Äärimmäisen jyrkissä luokkavastakohtaisuuksien pienoismaailmassa kehittyi erilainen nuori, josta tuli erilainen aikuinen.

Ehkä sen tarinan kirjoittaa sitten joskus joku muu kuin Jukka Rislakki itse. Koko elämänsä muita päätä pidempänä, mutta ujona ja sitoutumattomana persoonana ei välttämättä ole ollut helppoa. Nyt jo tukka harmaantuneena Rislakki näyttää olevan leppoisassa sovussa taakse jääneen kanssa. En tiedä, onko se koko kuva, mutta siihen on nyt tyytyminen. Tämä on varmasti poliittisesti epäkorrektisti sanottu, mutta minulla on sellainen tunne, että Rislakki menee siellä Latviassa vähän hukkaan, kun maailmassa olisi vielä niin paljon tutkittavaa ja raportoitavaa. Toisaalta voidaan tietysti ajatella, että Rislakki on jo osansa tehnyt, muut jatkakoot. Njaa, jos niitä jatkajia sitten tulee. Hesarissa ovat ainakin osanneet varoa moista.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Kielipeliä fossiilikapitalismin vastaiselta rintamalta

Poimin tämän kirjan luettavaksi sekä otsikon että kansikuvan takia. Antti Salmisen ja Tere Vadénin kirjan Elo ja anergia (Niin & Näin 2018) kannessa retkottaa kallionäätä, joka kärventyi hengiltä pysäyttäessään - tietenkin vahingossa, mutta symbolisesti kuin itsensä uhraten - CERNin jättiläismäisen LHC-tutkimuslaitteen. Kiintoisa symboli ja kiintoisa termi "anergia", jota tuon näädän teko muuten myös edusti.

Kirjaa suurella vaivalla eteenpäin kahlatessani pohdin kahta asiaa. Ensin mietin pitkään, onko tämä suomalainen Sokal-jäynä ja vielä pitempään mietin, ovatkohan tekijät täysin harkiten ja tuottamuksellisesti luoneet mahdollisimman vaikealukuisen kirjan. Olen päätynyt siihen, että vastaus molempiin pohdintoihin on kielteinen. Kyllä Salminen ja Vadén tosissaan ovat, mutta en halua uskoa vaikealukuisuuden tarkoituksellisuuteen. Se olisi jo liikaa.

Silti on pakko sanoa suoraan ja kiertelemättä, etten ole pitkiin aikoihin lukenut yhtä hillittömästi verbaalis-filosofisen itsesaastutuksen syntiin uppoavaa kirjaa. En halua ajatella, että kun kyse on filosofeista, tällaiset määrittelyt ovat merkityksettömiä ja kysymys on vain oman kieleni surkeasta yksinkertaisuudesta. Viehtymys kielipeleihin ja ns. "sivistyssanojen" viljelyyn kotimaisen luomusanan sijasta ei toki ole ns. akateemisessa maailmassa harvinaista. Nykyään vaan pääsuuntauksena on pyrkimys saada lukija ymmärtämään, vaikka sitten vähän rimaa laskemalla. Sellaisesta eivät Salminen & Vadén liene kuulletkaan tai ainakaan eivät piittaa.

* * *

Jotta en leimaudu välittömästi paitsi ymmärtämättömäksi maallikoksi vaan myös pahantahtoiseksi liioittelijaksi, lainaan tähän yhden virkkeen, jonka kaunokirjalliset ansiot olen valmis myöntämään, mutta joka kuvastaa yleisemmällä tasolla Salmisen & Vadénin puhetavan ongelmallisuutta: "Vasta sitten hedelmällinen, maan pimeän tulen kirkastama ja kiduttama maatuminen, fossiiliobjektin mortifikaatio humistisessa humuksessa, voi riittää tarpeellisen laadukkaaseen luotetietoon, jonka on mahdollista auttaa yhteisöjä omavaraistumaan ja asubjektivoitumaan, löytämään ja kultivoimaan riittämiin virta-varannollista merkitysenergiaa, joka kykenee avaamaan fossiilisyntaksia murtavia polveutumia." (s. 164-165)

Olen itse tehnyt sen verran paljon töitä tämän opuksen kanssa, että arvelen olevani hitusen jyvällä siitä, mitä arvon filosofit (ehkä) haluavat sanoa. Peruseetoksesta olen jopa aivan samaa mieltä: fossiilisten polttoaineiden vimmaisen ylikäytön varaan rakentuva maailma ei kestä, se romahtaa ja tuhoaa samalla sekä tätä pelkäävät että siitä piittaamattomat ihmiset. Olen myös samaa mieltä siitä, että ihmisen elintavan pitäisi muuttua antihauraaksi (Nassim Nicholas Talebin termi), mikä olisi "fossiilisyntaksin" täydellinen vastakohta.

Salminen ja Vadén tekevät eetoksensa tulkitsemisen ja siihen yhtymisen äärimmäisen vaikeaksi. Jatkuvan kielellä temppuilun lisäksi he haastavat ns. tieteellisen ajattelutavan ja epäilevät vahvasti sen mahdollisuutta vapautua "fossiilisyntaktisesta" riippuvuudesta. Löytyypä kirjasta myös selkeä uskontoja mielistelevä lause, vaikka sen perimmäinen tarkoitus lieneekin piikittää tiedeuskovaisia lukijoita jollain hermomyrkyllä: "Onko esimerkiksi varmaa, että jonkinlainen uskonto ei pysty tarjoamaan ihmisille enemmän kärsimyksen lievennystä tai onnellisuutta kuin paras tuntemamme tiede?" (s. 197-198)

* * *

Tiedettä & tekniikkaa paljon paremmin hallitseva ystäväni oli tuomiossaan jyrkempi. Hänen mielestään Salminen & Vadén puhuvat monissa kohdin silkkaa pötyä, joka perustuu asioitten väärinkäsittämiseen, ei jonkin mystisen salaisuuden oivaltamiseen. Itse haluaisin uskoa, että vaikka näin olisi, tottapahan filosofit ovat parhaansa yrittäneet ja kukapa täysin virheettömän kirjan pystyisi kirjoittamaan. Silti on myös niin, että jos päättää kirjoittaa tavalla, jonka ymmärtää ehkä kourallinen muita Eurooppalaisen filosofian seuran jäseniä, lukijan ei ehkä pidä tuntea huonoa omaatuntoa, kun ei löydä ymmärrettävää tekstiä edes luvusta, jonka otsikkona on "Vastaus".

Olen siis sitä mieltä, että Salmisella ja Vadénilla on tärkeä viesti, jota kannattaisi kuunnella. Mutta mihin kantaa viesti, joka on kääritty monimutkaiseen kielipeliin ja ilmiselvään haluttomuuteen tulla "yksinkertaisesti ymmärretyksi". Elo ja anergia lienee kunniakas luku kustantamon niin & näin melkein sadan nimekkeen mittaisessa katalogissa, joka pursuaa nimekkäitä filosofeja ja vähän vähemmän nimekkäitä suomalaisia kirjoittajia, oletettavasti filosofeja ainakin useimmat. Valitettavasti joudun tunnustamaan, etten ole aiemmin tähän kustantajaan törmännytkään, vaikka Tere Vadénin näkemyksiä olen kuullutkin.

Minäkin inhoan ja vastustan "fossiilikapitalismia", mutta mistä ihmeestä löytäisin sen yhteisen barrikadin Salmisen & Vadénin kanssa? Tämän kirjan perusteella minulla ja kaltaisillani ei ole eikä tule olemaan avaimia filosofisen elon valtakuntaan.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Anna minulle rahaasi

Voin yrittää kuvitella, mitä liikkui nuoren romaninaisen mielessä, kun en reagoinut hänen naamani edessä heiluttelemaansa pahviseen kahvimukiin, mutta hetkeä myöhemmin livautin vitosen setelin hienosti soittaneen nuorten fonibändin jo ennestään kolikoita ja seteleitä pursuavaan soitinkoteloon. Oletettavasti tuota naista otti päähän minun ja muiden ratkaisu. Taitavat katusoittajat saavat myötätuntoa ja kolikoita, ammattikerjäläiset eivät niinkään. Tai ilmeisesti homma vielä kuitenkin kannattaa ainakin vilkkaimpana turistiaikana, koska meno Helsingin keskustassa vaan kiihtyy koko ajan. Vakiohahmojen, hiljaa kumarassa istuvan mummon ja soittotaidottoman soittajan lisäksi varsinkin Ateneumin takaisella kujalla pyörii nyt näitä nuoria romaninaisia - ei miehiä. Pari viikkoa sitten en meinannut läpi päästä, vaikka kello oli vasta puoli yhdeksän. En usko näyttäneeni siltä, että olen seuraa hakemassa.

Toinen varma paikka seurata ammattikerjäläisyyden evoluutiota on tietysti Kurvi, missä käydään usein ohi kulkevan havaintojen mukaan kauppaa ainakin pillereillä, "kulta"sormuksilla ja naisseuralla. Jotenkin se yhteinen kieli tuntuu varsinkin jostain aineesta sekaisin olevien kanssa löytyvän. Tai sitten vaan näyttää siltä. Kaukaa tulleilla romanikerjäläisillä on Kurvissa jo vakiopaikat, aamusta iltaan. Kurvissa ei kainosti kerjätä, siellä ei niitä kultasydämisiä mummoja taida riittävästi kulkea.

Olen joskus aikaa sitten perustellut, miksi en anna ammattikerjäläisille rahaa. Lyhyesti kerraten: kysymys on EU:n siunauksella ja tieten harrastettavasta modernista orjuudesta, joka ei lopu ainakaan sillä, että se tehdään taloudellisesti kannattavaksi. Kysymys ei ole siitä, etteivätkö kerjäystyötä käytännössä tekevät olisi kurjassa asemassa. Kyllä he ovat. Mutta ne kerjäläisyydellä kerättävät rahat eivät varmastikaan mene lyhentämättömänä kotona kaukana etelässä odottavalle köyhälle perheelle. Pääosa rahasta menee orjaa käskyttävälle miehelle, joka hyvin saattaa olla lähisukulainen. Monta vuotta seurasin aamuisia käskynjakotilaisuuksia Malmin asematunnelissa. Kyllä siinä herkät tunteet karisivat.

* * *

Suhtautumiseni on "pitkäjänteisen tavoitteellista", voin vastata sille, joka soimaa minua kovasydämisyydestä. En halua tehdä mitään, mikä pitää yllä tätä modernia orjajärjestelmää. Ei minulla ole viisautta kertoa, miten ongelma ratkaistaan. Mutta kuten hyvin on nähty, ei se ainakaan lantteja jakamalla ratkea, pikemminkin tapahtuu täsmälleen toisin: ammattikerjäläisyys lisääntyy ja monipuolistuu. Monista nuorista kerjäläisammattilaisista voisi tulla erinomaisia feissareita, koska heiltä puuttuu useimpia suomalaisia alituiseen vaivaava tunne, etteivät halua "häiritä" muita. 

Henkilökohtaisesti minua ärsyttää myös tämän ammattikerjäläisyyden sukupuoliroolisto, joka heijastanee sekä bisneskokemuksia että ikivanhaa miesten ja naisten työnjakoa. Helsingissä ei nuoria miehiä näe kerjäämässä, he hoitavat käskyttämisen ja ties mitä muuta sillä puolella. Vanha mies voidaan laittaa "soittamaan" pienikokoista hanuria, vanhan ja raajarikkoisen miehen tai naisen roolina on aina herättää sääliä kyyhöttämällä hiljaa. Ison Numeron myynti-into näyttää lopahtaneen, välillä se oli kova sana ja siinä hommassa näki/näkee miehiäkin. Myös kielonippujen myynti on ilmeisesti molemmille sukupuolille sopivaa hommaa. Pikkulapset ovat onneksi kadonneet katukuvasta, siinä meni selvästi sääntö-Suomen ja EU-Suomen välinen sietoraja.

Ajatus siitä, että nuoria romaninaisia tuodaan Suomeen myös harjoittamaan prostituutiota, se herättää jo suoranaista kiukkua. Näin vanhemman ihmisen näkövinkkelistä useimmat siellä Ateneumin takana liikkuvista kuuluisivat ainakin ikänsä puolesta kouluun, ei kadulle. Viranomaiset ovat varmaan "voimattomia", saahan sitä liihotella miesten ympärillä ja yrittää ottaa käsipuolesta kiinni, ei siinä mitään lakia varmaan rikota. Mitä nyt ehkä ihmisoikeuksia, mutta kuuluvatko ne romaneille EU:ssa muutenkaan?


* * *

Lukija arvannee, että kaltaiseni maaimanparantaja etsii mielessään ratkaisua, joka lopettaa kerjäläisorjuuden ja palauttaa myös eteläisen Euroopan ja Balkanin romaneille ihmisoikeuden. Se ei varmastikaan onnistu yksittäisen EU-maan viranomaistoimilla, kuten kerjäämisen kieltämisellä. Kiellot johtavat vain kieltojen kiertämiseen, koska perusongelmana on sietämätön ihmisoikeustilanne ja kohtuuton elintasokuilu yksittäisten EU-maitten välillä. On sinänsä helppo luetella niitä toimia, joilla ammattikerjäläisyyden ainoaksi elinkeinoksi jättävä rakenne muuttuu: koulutus ja nuorten perheiden tukeminen, rikollisten toiminnan estäminen. Paljon vaikempaa on edes kuvitella, miten eteläisten EU-maiden hallinnot saataisiin pakotettua muuttamaan sortavaa suhtautumistaan.

Yleinen Zeitgeist Euroopassa ei ainakaan näytä hyvältä. Itäisen Euroopan maat pystyttävät aktivisesti muureja maahanmuuttajia vastaan. On vaikea uskoa, että ne sen jälkeen keskittäisivät tarmonsa romanien aseman parantamiseen. Ei se ole tähänkään asti kiinnostanut, tuli EU:lta tukimiljardeja kuinka paljon hyvänsä. Rajaton Eurooppa näyttää sekin muuttuvan takaisin rajatarkastusten Euroopaksi. Sellainen kehitys voisi vaikeuttaa kerjäläisbisneksen ulottamista vauraaseen Pohjolaan, jonne on vaikea päästä kulkematta tarkastuspisteiden kautta. Itse perusongelmaa, romanien suuren enemmistön alisteista asemaa se ei tietenkään helpota.

Melkoinen osa Euroopan romaneista ei elä 2000-lukua, vaikka kännykkä kädessä onkin, hyvä jos 1900-luvun alkupuoltakaan. Arvaamme, että myös romaneilla on varakas, hyvin toimeen tuleva vähemmistönsä. En tiedä, onko se 1 vain useampi prosentti koko porukasta. Mutta sen uskon, että Euroopan romanien 99 % ei elä yhtä turvattua ja ihmisarvoista elämää kuin me muut - tai Suomen romanit. Varmasti osa tilanteesta on seurausta omista valinnoista, haluttomuudesta asettua, sulautua ja mukautua valtakulttuuriin. Mutta se ei selitä tätä orjasysteemiä eikä se varsinkaan oikeuta valtiollista välinpitämättömyyttä. Olen henkilökohtaisesti valmis taloudelliseen tukemiseen, mutta en orjakerjäläisen kupin kautta. Se on ihmisarvoa loukkaava tilanne ja sen salliminen on rikos ihmisyyttä vastaan.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Edistyksen hinnasta

En muistaakseni ole #metoo-kampanjaa erityisen paljon julkisesti kommentoinut. Olen ilmeisesti halunnut pysytellä siitä syrjässä, koska en oikein usko kampanjan minua kaipaavan ja koska ymmärrän tällaisten yleistysten aina johtavan myös ylilyönteihin ja kohtuuttomuuksiin. Nyt kun Pirkko Saisio on isosti noussut kyselemään myös #metoon myötä tapahtuvan edistymisen hintaa, tuntuu kommentointi lähes välttämättömältä.

Vaikka lienee selvää, että on olemassa sukupuolisen häirinnän, häiriköinnin ja suoranaisen väkivallan kulttuureja (sekä miehillä että naisilla ja hyvin monenlaisissa ympäristöissä), jokainen tapaus on ainutlaatuinen. Vaikka asialla olisi sarjakiusaaja eikä uhrikaan tilanteessa ensimmäistä kertaa, jokainen kerta on erilainen. Ihminen voi näennäisesti turtua kohtaamaansa väärinkohteluun, mutta se ei tarkoita, etteivät väkivallan vaikutukset kasautuisi.

Sekin on hyvä muistaa, että kuka tahansa meistä voi satunnaisesti syyllistyä toisen ihmisen itsemääräämisoikeuden loukkaukseen, vaikka ei tekisi sitä tietoisesti eikä tuntisi mitään viehtymystä häiriköidä muita ihmisiä seksuaalisesti tai muullakaan tavalla. Olemme niin erilaisia, että subjektiivisesti aidosti viaton ihastuksen osoitus voi vastaanottajan päässä tulla koetuksi häiriköintinä. Tätä ei voi estää, vaikka olisi kuinka #metoon kyllästämä.

* * *

On järkevää kysellä Saision tavoin, mikä hinta ollaan valmiita maksamaan siitä hyvästä, että edes tietoisuus seksuaalisen ja muun häiriköinnin olemassaolosta lisääntyy ja parhaassa tapauksessa vähentää todellisen maailman häiriköintiä (lienee selvää, ettei mikään määrä oikeudenkäyntejä tai julkisia häpäisyjä poista niitä syitä, joiden takia käyttäydymme huonosti). Mies- tai naisvihasta energiaa saava voi olla valmis melkein mihin tahansa, mutta jos tuollaisia äärimmäisiä tunteita haluaa visusti vältellä - kuten tolkku ihminen tietenkin tekee -, johonkin se raja kai täytyy yrittää piirtää.

Minusta sekä Leena Virtasen että Saision taistolais- ja stalinismi-mielikuvat ovat kovin putkinäköisiä ja enemmänkin kotimaiseen klikkijulkisuuteen kytkeytyviä. Eihän #metoon yhteydessä kauhisteltu lynkkausmentaliteetti ole millään tavalla uusi tai pelkästään joihinkin poliittisen vasemmiston vaiheisiin liittyvä ilmiö. Taistolais- ja stalinismipuheilla saa Suomessa päähäntaputuksia, mutta ongelman historiallinen ja globaali luonne uhkaa hämärtyä. Virtanen että Saisio kiertävät mielestäni tässä olennaista eli sitä että kysymyksessä on ihan yleisinhimillinen, kaikille sukupuolille, näkemyssuunnille ja maailmankatsomuksille aina maistunut mahdollisuus edistää omaa näkemystä, tarvittaessa muiden kärsimysten kustannuksella.

Yhdyn useimpiin Saision näkemyksiin tässä asiassa, mutta kernaasti kuulisin vaikka vain Suomen olosuhteisiin ja nimettyihin "syyllisiin" yhdistettynä, miten "syytetty on syytön, kunnes hänet syylliseksi todetaan" ja "syylliseksi todetullakin on ihmisarvo ja oikeus tulla kohdelluksi inhimillisesti" käytännössä muutettaisiin todeksi. En usko, että Saisio vaatii "karenssiaikaa", jonka jälkeen nostetut kanteet raukenevat, koska monissa tapauksissa metelin nostamisen hitauteen on inhimillisesti painavia syitä (kukapa sitä oman alan diktaattoria rupeaa haastamaan julkisesti, Kristiina Halkola tässä juuri muistutti siitä, kuinka työ elokuvapuolella loppuivat Jörn Donneria vastaan nostetun oikeusjutun jälkeen).

* * *

Miten meillä tai maailmalla tikun nokkaan nostetut ja henkisen lynkkausporukan armoille käytännössä jätetyt weinsteinit ja törhöset pitäisi Pirkko Saision ihannemaailmassa hoitaa? Tai ne kymmenet/sadat/tuhannet vähemmän tunnetut nimet, jotka ovat aikojen kuluessa syyllistyneet johonkin #metoo-kampanjan hahmottamaan ikävään tekoon (jätän asian juridisen puolen huomiotta, se on aivan liian monimutkainen tässä pohdittavaksi). Häirintä on asianomistajarikos. Jos ihminen ei koe tulleensa ahdistelluksi, onko hän silti uhri, jolle täytyy olla rangaistava vastinpari? Pitäisikö pippelinsä koosta ja toimintakyvystä pilkattu mies painostaa nostamaan asiasta meteliä ja vaatimaan pilkkaajia julkiseen vastuuseen?

Näitten asioitten ytimessä on yksityisyyden varjelu, joka monelle on tärkeämpää kuin oikeus ja kohtuu #metoon hengessä. Kumpi on suurempi häpeä, tulla puolisonsa kaltoin kohtelemaksi yksityisyyden suojassa vai asian julkinen käsittely? Ei tällaisiin kysymyksiin ole vastausta. En tiedä, onko #metoo vaikuttanut asenteisiin yksityisyyden varjoisessa maailmassa. Kymmenienkään elokuva-alan vaikuttajien ristiinnaulitseminen ei välttämättä hillitse sitä häirikköä, joka niin monessa meistä pesii ja esimerkiksi alkoholin vapaaksi päästämänä tekee tuhoja, joita aamun kirkkaudessa sitten hävetään, kauhistellaan ja luvataan ei-koskaan toistuvan.

Tikunnokkaan nostetut ovat joutuneet ikiaikaisen talikko & soihtu -lynkkausasenteen uhreiksi siitä riippumatta, miten paljon ovat itse muita ihmisiä kohdelleet huonosti, eikä se ole oikeus eikä kohtuus. Kyvyttömyytemme hoitaa jotain #metoo-kampanjaa ilman ylilyöntejä on ilmeinen. Pitäisikö siitä tehdä johtopäätös, että taistelua "edistyksen" puolesta ei pitäisi koskaan tehdä kampanjoiden, koska se johtaa vääjäämättä ylilyönteihin? Vai onko vika siinä, miten kampanjoita rakennetaan ja johdetaan? On niin paljon rakenteellisia ongelmia, jotka eivät itsestään katoa, koska ne tuottavat joillekuille etua, hyvää tai suoranaista mielihyvää. Kaltoinkohtelu ei kohteliaasti pyytämällä lopu, mutta sitäkin sopii miettiä, miten kaltoin niitä pahiksiakaan on syytä kohdella. Ihmisarvo ja oikeus tulla kohdelluiksi inhimillisesti koskevat myös pahiksia.



 

torstai 21. kesäkuuta 2018

Stalin-komedian teko on vaikeaa

Järkeni luettelemia vastaväitteitä uhmaten kävin katsomassa Armando Iannuccin ohjaaman elokuvan The Death of Stalin. Ajattelin ehkä lapsellisesti, että kun elokuva kuitenkin perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan, se ehkä välttäisi karkeimmat klisheet, joiden varassa angloamerikkalaisten  mielikuvat Neuvostoliitosta ja sen johtajista ovat perinteisesti olleet. Ei välttänyt, en tiedä onko erityisemmin edes yritetty - tosin en tätä sarjakuvaakaan ole nähnyt. Mutta kenenkään Neuvostoliittoa inhoavan ei tarvitse pelätä tämän elokuvan katsomista. Voin taata, että sen tekijät ovat nähneen vain yhden värin eli verenpunaisen.

Elokuva ei ole kokonaan huono. Sen nimittäminen komeadiaksi tosin on katteetonta ja mautonta, niin avoimesti alleviivaten ja toistuvasti brutaalia väkivaltaa ja ahdistusta kuvataan. Muutaman naurahduksen elokuva kuitenkin kirvoitti ja kiitos siitä kuuluu lähinnä näyttelijöille, jotka hetkittäin ja käsikirjoituksen putkinäköisyydestä huolimatta tavoittavan sen absurdin maailman, jota olin itse kuvitellut koko elokuvan näyttävän. Erityisesti Steve Buscemin tulkitsema  Nikita Hruštšov on herkullinen sekoitus poliittista juonittelijaa ja arkijärjellä operoivaa musikkaa. (Buscemin laihuus tosin on aika häiritsevää aivan kuten Lavrenti Berijan lihavuus. Todellisuudessa asetelma oli juuri päinvastainen. No, näyttelijöiltä olisi varmaan ollut kohtuutonta vaatia lihottamista ja laihduttamista vain tämän takia.)

Valitettavasti elokuva epäonnistuu juuri siinä, minkä takia se olisi kannattanut tehdä ja nähdä eli käytännössä rajattoman vallan korruptoimien vanhojen äijien absurdina teatterina, jossa mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Elokuva ei tässä onnistu, koska ehkä lipputulojen varmistamisen takia ei ole uskallettu mennä absurdin suuntaan riittävän pitkälle vaan on tyydytty tekemään mahtavat neuvostojohtajat sekä naurettaviksi että halveksittaviksi. Ironista tässä ratkaisussa on se, että itse Iosif Stalin pääsee käsikirjoittajien mankelista lähes koskemattomana, kaikki muut keskuskomitean jäsenet Iannucci on päättänyt esittää yksiulotteisina typeryksinä tai juonikkaina psykopaatteina.


* * *

Ongelma ei ole siinä, että neuvostojohtajat näytetään elokuvassa vain yhdessä eli siinä verenpunaisessa valossa ja eroa on vain akselilla typerä - ovela. Ongelma on siinä, että tässä varmasti kassalla myönteisesti näkyvä ratkaisu tekee henkilöhahmoista epäkiinnostavia. Elokuvan pääpahis eli Lavrenti Berija saa käsikirjoittajilta sentään muutaman hetken menettää hermonsa ja näyttäytyä hitusen ihmiseltä ja Nikita Hruštšov kerran pyjamassa, mutta edes Berijan kohdallaan elokuva ei välitä taustoittaa pahiksen käsittämätöntä pahuutta millään lailla. Ilmeisesti on riittänyt, että hän toimi Stalinin käsikassarana ja salaisen poliisin pomona. Hyvä elokuva ei kuitenkaan vahvista vanhoja ennakkoluuloja vaan synnyttää kysymyksiä ja entisten näkemysten pohdiskelua. Siksikään The Death of Stalin ei ole mielestäni hyvä elokuva. Se ei pakota katsojaan miettimään uusiksi yhtään mitään.

Oletettavasti elokuvayhtiön kamreerin vaatimuksesta Iannucci käyttää paljon aikaa Stalinin maansisäisen terrorin graafiseen kuvailuun. Sillä olisi voinut ollut merkitystä luomassa vastapainoa Stalinin hautajaisten yhteydessä kuvatulle kansalaisten vilpittömälle surulle. Käsikirjoituksessa tätä yhteyttä ei ole osattu rakentaa, vaan brutaaleilla kohtauksilla näyttää olevan vain yksi tehtävä eli muistuttaa toistuvasti, että kaikki neuvostojohtajat olivat psykopaattisia murhaajia. Osa olikin, mutta elokuvan luoma kuva on propagandistisen lattea. Tekniikka sinänsä on tuttu jokseenkin kaikista Hitlerin Saksaa kuvaavista elokuvista, missä se sivistynyt ja ei-brutaali saksalainen on aina salainen toisinajattelija.

Väkivallalla mässäilyn lisäksi tarinaan on punottu aivan tarpeettomasti Stalinin tytär Svetlana ja poika Vasili. Kummallakaan ei ollut todellista roolia siinä valtataistelussa, joka on elokuvan sydän ja verisuonet, mutta aikaa hukkaantuu juopon pojan toilailuihin ja Svetlanan käsienrevittelyyn. Liian monta kohtausta, joiden aikana rupesi väkisinkin vilkuilemaan kelloa. Sellaista ei kestä parempikaan elokuva.


* * *

Minusta elokuvan parhaat hetket sijoittuvat heti alkuun, kun Stalin vielä on elossa. Kuvauksessa Mozart-konsertista, joka joudutaan äkillisesti rekonstruoimaan Stalinin vaadittua siitä itselleen äänitettä, on juuri sitä yksinvallan tuottamaa absurdismia, jonka varaan elokuva olisi kannattanut pääosin tehdä. Kuvat saliin raahatuista neuvostoihmisistä kuuntelemassa ostoskorit sylissä konserttia, johon eivät hevin olisi muuten ilmaantuneet, ovat hienoja. Tällä episodilla on myös historiallista osuvuutta, sillä ainakin perimätiedon mukaan Stalin tosiaan kuunteli mielellään Mozartia (ja katseli lännenelokuvia) ja hänen kuoltuaan levylautaselta olisi löytynyt Mozartin pianokonserton levytys.

Niille, jotka eivät tunne sen paremmin Stalinin Neuvostoliiton tapahtumia kuin toisen maailmansodan jälkeisen kylmän sodan asenteita, voi olla vaikea nähdä, mitä elokuvassa ehkä on tavoiteltu siinä onnistumatta. Tai mistä minä tiedän, mitä Iannucci on tavoitellut, mutta ainakin hän on käsitellyt historiallisia faktoja varsin löysäkätisesti (ks. kohta Historical accuracy Wikipedian artikkelissa). On kuitenkin selvää, että keskittyessään demonisoimaan neuvostojohtajia Iannucci menettää mahdollisuuden ymmärtää ja kritisoida Stalinin luomaa koneistoa. Opportunistiset juonittelijat olivat tietysti osa tuota koneistoa, mutta diktaattoria nuoleskelevat käsikassarat eivät ole erityisen uusi ja antoisa elokuvatekninen keksintö. Berijan nostaminen itse Saatanan rooliin vain korostaa ratkaisun hollywoodmaisuutta. (Itse asiassa oli mielessä helppo vaihtaa Stalinin paikalle Donald Trump ja Berijan paikalle Steve Bannon, ihan samalla konseptilla olisi saanut elokuvan myös tämän hetken Yhdysvalloista).

Iannucci olisi voinut pelastaa osan elokuvasta siirtymällä edes hetkeksi tavallisen neuvostokansalaisen näkökulmaan, siis sen kansalaisen, jolle Stalin oli ihan oikeasti Isä Aurinkoinen, arvostettu ja ihailtu johtaja. Kaikki elokuvan taustalla olleet tositapahtumat olivat mahdollisia siksi, että Stalinilla oli kansan suuren enemmistön tuki takanaan - aivan kuten Vladimir Putinilla tällä hetkellä, vaikka hänet on "lännessä" demonisoitu liki Stalinin kaltaiseksi hahmoksi, mikä on karkeaa tosiasioiden vääristelyä ja Stalinin hirmutöiden vähättelyä. The Death of Stalin on huono elokuva, koska se tyytyy vahvistamaan ennakkoluuloja ja välttää esittämästä kiusallisia kysymyksiä.



PS. Elokuvasta levitetyt julisteet olisivat erillisen pohdinnan arvoinen asia. Asetelma on kaikissa sama, mutta henkilögalleria vaihtelee. Erikoiseksi julisteen tekee se, ettei sillä ole suoraa yhteyttä elokuvan päähenkilöihin. Stalinin lapset komeilevat valitsemassani kuvassa, kun taas Berija on työnnetty viimeiseksi ja keskelle nostettu Michael Palinin näyttelemä Molotov, jolla on hyvin vähäinen rooli. Julisteen ainoa hyvä idea on ollut panna Hruštšov mulkoilemaan epäluuloisena vierellään seisovaa Berijaa, mutta tämänkin on filmiyhtiö onnistunut munaamaan sijoittamalla Berijan paikalle kenraali Žukovin, joka on elokuvassa Hruštšovin action-sankarina, vaikka todellisuudessa ei ollut Stalinin kuollessa sen paremmin paikalla kuin Puna-armeijan johtajakaan. Puhdasta Hollywoodia pahimmillaan siis.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kosmisia näkökulmia

"Tähtitiede" ei ole järin onnistunut termi, sillä tähdet - kaukana ja vielä kauempana loistavat auringot - ovat vain yksi avaruuden tai maailmankaikkeuden lukuisista elementeistä. Tärkeitä toki, mutta on paljon muutakin tärkeää. "Avaruustiede" kuulostaisi suomalaisen korvissa oudolta, joten itse käytän mieluiten käsitettä "kosmologia". Kosmoksen tutkijat toki nojautuvat tiukasti tieteeseen, mutta asian luonteesta johtuen - arvoituksia on paljon ja tutkimuskohde lievästi ilmaisten "laaja" - ääneen asioita pohtiva kosmologia joutuu tuon tuostakin toteamaan "emme tiedä" tai esittämään hypoteeseja, joiden testaaminenkin on toistaiseksi ylivoimaisen vaikeaa.

Neil deGrasse Tyson on yhdysvaltalainen "astrofysiikan  supertähti", kuten kirjan Tähtitiedettä kiireisille (Aula & Co 2018) takakansiteksti asian ilmaisee. Tyson ei ole Suomessa yhtä tunnettu kosmologian popularisoija kuin kotimaassaan, ja tämä onkin ensimmäinen suomennos häneltä (J. Pekka Mäkelän käännös on mielestäni varsin onnistunut). Jostain syystä esimerkiksi Ursa ry ei ole hänen tuotantoaan katsonut tarpeelliseksi käännättää ja julkaista. Tähtitiedettä kiireisille on vuosina 1997-2007 kirjoitettujen ja julkaistujen esseiden kokoelma, ei suinkaan systemaattinen pikakurssin, kuten nimestä voisi ehkä päätellä. Kirjaa voi silti lämpimästi suositella kaikille kiinnostuneille, myös asioista pitempään harrastaneille, koska Tysonin tapa pohdiskella avaa tutuistakin aiheista mielenkiintoisia polku pohdittavaksi.

Tyson on taitava tieteen popularisoija. Hän ei tingi itse asioiden vaatimasta tarkuudesta mutta osaa sortumatta tavanomaiseen yhdysvaltalaiseen tekovitsikkyyteen tai "lapsille puhumiseen" löytää puhetavan, jota lukeva unohtaa puhujan ammatin ja yksinkertaisesti kuuntelee mielikseen. Tysonissa ei ole hiukkaakaan ylimielisyyttä, vaan hän korostaa luontevasti nöyryyden välttämättömyyttä ja uskaltaa sanoa suoraan, kun ammattilaisetkin ovat ymmällään eivätkä todellisuudessa tiedä mitään. Tältä osin hän muistuttaa kosmologian popularisoijana Syksy Räsästä.

* * *

Neil deGrasse Tyson juttelee tutuistakin asioista, mutta ennen muuta hänen esseekokoelmaansa arvostaa siksi, että se tarjoaa myös yllättäviä aiheita. Esimerkiksi essee "Linnunratojen lomassa" muistuttaa siitä, että vaikka isoja galakseja on arvioitu olevan näkyvässä maailmankaikkeudessa jopa 100 miljardia, niiden välinen avaruus on kaikkea muuta kuin tyhjä.Tai kirjoitus "Pyöreydestä", joka selittää järkeenkäyvästi sen omituisuuden, että avaruus ei suosi teräviä kulmia vaan palloja, yleensä hiukan litistyneitä. (Tyson tosin väittää, että vinhaan pyörivät pulsarit olisivat täydellisimpiä palloja kaikkeudessa, vaikka esimerkiksi Wikipedian mukaan keskipakoisvoima saa nekin litistymään, kuten kaikki nopeasti pyörivät pallot. En osaa sanoa, kumpi on oikeassa.)

Tysonin tekstit ovat luonnontieteellisiä, mutta koska hän käsittelee myös pimeän aineen ja energian kaltaisia arvoituksia, on hänen teksteissään sijaa myös kaikelle uuden keksimiselle välttämätöntä vapaata pohdiskelua. Melko jyrkästi Tyson poikkeaa useimpien kollegoittensa tavasta käsitellä maailmaa vuonna 2007 valmistuneessa viimeisessä luvussa "Ajatuksia kosmisesta näkökulmasta". Tyson muistuttaa ensinnäkin siitä, ettei suinkaan kaikilla maailman ihmisillä ole mahdollisuutta sellaiseen ylellisyyteen kuin "kosminen näkemys elämästä". "Ei maatilalla uurastava maahanmuuttaja eikä hikipajan orjatyöläinen, eikä varmastikaan asunnoton, joka penkoo roskapönttöjä löytääkseen itselleen ruokaa."

Tyson muistuttaa myös siitä, kuinka helppo on unohtaa maailman karut realiteetit, kun etuoikeutettuna vauraan valtion huippukoulutettuna tutkijana voi keskittyä pohtimaan maailmankaikkeutta tarvitsematta käyttää kaikkea energiaansa jokapäiväiseen selviämiseen. Kunniansa saavatkin - kohteliaasti minä-muodossa - kuulla selkänsä ihmisten hädälle kääntävät, väkivaltaa uskonnon tai ideologian takia levittävät, ympäristöä häikäilemättä riistävät ja piittaamattomat vallankäyttäjät. "Kun riisutaan verhot yhteiskunnan rodullisten, etnisten, uskonnollisten, kansallisten ja kulttuuristen konfliktien edestä, nähdään että vipuja vääntää ja säätimiä kääntää inhimillinen itserakaus."

* * *

Neil deGrasse Tysonille maailmankaikkeus ei ole pelottava tai masentava, vaan voimaa ja intoa tarjoava käsittämättömyys. Mutta ehtona on luopuminen kuvitelmasta, että ihminen on kosmoksen keskipiste tai edes millään lailla tärkeä. Olemme osa maailmankaikkeutta, rakennumme sen hiukkasista kuten kaikki muukin materiaalinen ja katoamme ohikiitävän hetken kuluttua taas samaan hiukkasten kiertokulkuun. "Me emme ainoastaan ole osa maailmankaikkeutta, vaan maailmankaikkeus elää meissä."

Tysonin viimeinen essee päättyy 11-kohtaiseen listaan "kosmisen näkökulman" ominaispiirteistä. Tätä listaa voi suositella jokaiselle, joka epäilee kosmologeja arjesta vieraantuneiksi kummajaisiksi, itseään täynnä oleviksi besserwissereiksi. Itse asiassa tämä lista on mainio johdatus tieteellisen maailmankatsomuksen perusteisiin ja sellaisena suositeltava kenelle tahansa meistä. Mieli tekisi kopioida se kokonaisuudessaan tähän, mutta en tee niin, jotta mahdollisimman moni tarttuisi itse kirjaan ja löytäisi sen sieltä.

Neil deGrasse Tyson puhuu avaruudesta ja olemisestamme toisin kuin useimmat muut. Minun mielestäni hänen tapansa lähestyä usein vaikeita ja monitulkintaisia ilmiöitä on onnistunut. Kirjaa Tähtitiedettä kiireisille voi suositella erityisesti sellaisille "humanisteille", joiden mielestä avaruus on kylmä, kolkko ja "kulttuuriton" paikka, jonka tutkijoitten on pakostikin oltava samanlaisia. Tähtitiedettä kiireisille on enemmän kuin hyvä tietokirja, se ei jätä kylmäksi ketään, jolla on halua innostua ja oivaltaa.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Lääkkeet valtion jakeluun

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 18.6.2018 kannustetaan vapauttamaan apteekkien omistaminen. Tämä on sinänsä kannatettava pyrkimys, apteekkareiden privilegiot eivät ole nykypäivää. On kuitenkin epäuskottavaa, että apteekkareiden erioikeuksien purkaminen johtaisi lääkkeiden hintojen alentumiseen, mikä on ydinasia tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Lääkkeiden korkeat hinnat kun riippuvat monesta muustakin asiasta kuin apteekkarien henkilökohtaisesta ahneudesta. Apteekkien lukumäärän lisääminen ei ole kohtuullisten hintojen tae.

Minusta koko lääkejakelun logiikkaa pitäisi miettiä uusiksi. Tärkeintä olisi kysyä, miksi sairastuneen ihmisen hoitamisen ylipäänsä pitäisi olla kenenkään bisnes. Se on tietenkin kerettiläinen kysymys nykyisinä markkinaliberalistien happy hour -aikoina, mutta esitän sen silti vakavasti. Meillä ei ole kaupallista peruskoulutusta eikä kaupallista kirjastolaitosta. Miksi meillä pitää olla kaupallinen lääkkeiden jakelu? Mitä ihmeen etua kaupallisuus voisi tuoda alalle, joka kai kiistatta myönnetään peruspalveluksi?

Lääkkeiden maailmassa on kahdenlaisia hintoja, patentin suojaamia monopolihintoja ja periaatteessa patentin vanhenemisen takia kilpailun piiriin joutuneita lääkkeitä. Isoja lääkefirmoja kiinnostavat lähinnä ensimmäiseen ryhmään kuuluvat lääkkeet. Mutta ovatko kilpaillut lääkkeetkään muuttuneet edullisiksi? Omien havaintojeni mukaan apteekeissa myydään vain kalliita ja superkalliita lääkkeitä. Kelakorvauksen jälkeenkin monet pysyvässä käytössä olevat lääkkeet ovat pienituloiselle kova menoerä. Se ei ole yhteiskunnan etu, se on vain lääkealan yrittäjän etu.

* * *

Lääkkeiden hintoja on pyritty jossain määrin säännöstelemään ja nykyään apteekit on velvoitettu tarjoamaan potilaalle lääkärin määräämän kalliin valmisteen sijaan vähän halvempaa rinnakkaistuotetta. Mutta miksi ylipäätään sallimme lääkkeiden olevan kalliita? Miksi asiaa ei järjestetä niin, että meillä on yksi valtiollinen lääkkeiden jakelija, joka koollaan ja lainsäädännön tarjoamalla selkätuella tarjoaa kaikki monopolihinnoittelun ulkopuolella olevat tuotteet omakustannushinnalla? Normaali vastaus "se olisi sosialismia" ei tässä kohdin edes naurata.

Valtion ei tarvitsisi lääkejakelijana kerätä edes niitä voittoja, joita rinnakkaislääkkeiden valmistajat keräävät. Valtion apteekki hoitaisi kilpailutuksen asiakkaiden puolesta ja huomattavasti tehokkaammin. Vielä parempi tietysti olisi, jos valtion lääketehdas valmistaisi kaikkea sitä, mitä patentti ei suojaa. Siten voitaisiin varmistaa, etteivät lääkkeet maksa yhtään enempää kuin on pakko. Se estäisi myös lääketehtaiden ja lääkäreiden hiljaisen symbioottisen suhteen (paitsi monopolihinnoiteltujen lääkkeiden kohdalla). Minusta se olisi erinomainen kehityssuunta. Lääketehtaan osakkeita omistava lääkäri on epäeettinen ilmestys. 

Liisa Hyssälän (Kepu) johtama työryhmä ehdottaa apteekkarien privilegioiden purkamisen lisäksi "säänneltyä enimmäishintaa".  Tämän ei pitäisi tarkoittaa käytännössä yhtään mitään sille, joka uskoo markkinakilpailun hintoja alentavaan voimaan. Jos tarvitaan enimmäishintajärjestelmää, kilpailu ei toimi tarkoitetulla tavalla vaan alalla vallitsee salainen hintakartelli. Sitä ongelmaa ei synny, jos toimijoita on tasan yksi, jota laki velvoittaa myymään lääkkeet omakustannushinnalla. 

* * *

Hädänalaisessa asemassa olevan ihmisen käyttäminen oman bisneksen edistämiseen pitäisi säätää rangaistavaksi teoksi. Apteekkarit selviäisivät tästä uhasta vain lopettamalla ja antamalla avaimet valtion lääkelaitokselle. Me tarvitsemme ammattitaitoisia proviisoreita, mutta emme kartellimaisesti keskenään "kilpailevia" apteekkareita. Vanhan vitsin mukaan apteekkilupa on lupa painaa seteleitä omaan käyttöön. Kaikissa pienemmissä kunnissa apteekkari on ollut perinteisesti veroäyrien huipulla. Se ei ole perustunut ylenpalttiseen ammattitaitoon vaan monopoliasemaan.

Teoriassa apteekkien perustamisen täydellinen vapauttaminen markkinavoimille johtaisi ainakin ns. rinnakkaislääkkeiden kohdalla hintakilpailuun. Mutta missä määrin apteekeilla olisi oikeasti kiinnostusta hintakilpailuun? Todennäköisempää on, että Suomeen ei hirveästi nykyistä enempää apteekkeja mahdu, eikä yhdelläkään uudella ole motiivia ruveta polkemaan hintoja. Jos olisi, miksi sitä kilpailua ei nähdä jo privilegioapteekkareiden kesken? Valitettavasti apteekkien määrän lisääntyminen ei yksinään takaa kilpailuhaluja. Kapitalistiseen markkinatalouteen kuuluu myös omistuksen keskittyminen. Ei ole mitään syytä uskoa, ettei niin tapahtuisi nopeasti myös markkinatalouteen siirretylle lääkejakelulle.

Valtio on tietysti luotettava kansan palvelija vain siinä tapauksessa, että hommaa hoidetaan ilman taka-ajatuksia. Jos lääkejakelun monopoli määrätään valtion laitokselle, sen johtoon valittavilla ei saa olla mitään kytköksiä lääkkeiden valmistajiin. Vastoin järjen varoitusta haluan itse uskoa, että tästä maasta vielä löytyisi ammattilaisia, jotka olisivat valmiita työskentelemään sen hyväksi, ettei kukaan lääkkeitä tarvitseva joudu maksamaan niistä ylihintaa eikä toisaalta joudu kärsimään huonosta laadusta. Maailmassa on asioita, joiden tuottamisessa markkinakilpailu on järkevä laatu- ja hintatason säätelijä. Tällaisia ovat esimerkiksi juustonvalmistus ja lomamatkat. Mutta peruspalvelut on syytä jättää markkinatalouden ulkopuolelle nyt ja tulevaisuudessa.