Eeva Lennonin muistelmateos Eeva Lennon, Lontoo (Karisto 2018) yllätti, enimmäkseen myönteisesti. Kaikille suurten ikäluokkien ihmisille tutun äänen ja nimen elämäntarina on häkellyttävän tapahtumarikas. Lontoolla on siinä loppujen lopuksi aika vähäinen rooli, paljon tärkeämpiä ovat 1960-luvun suomalainen kulttuuriradikalismi, nuoruudenrakkaus Ranska ja Irlanti, Eeva Lennonin puolison Peterin kotimaa.
Kirjoittajan kotitausta on suomalaisittain mielenkiintoinen ja ainakin itselleni uutta asiaa. Eeva Lennonin äiti oli kaunotar, johon mm. Mika Waltari oli rakastunut, turhaan. Isä oli eversti V. A. M. Karikoski, myöhemmin Suomen työnantajien keskusliiton STK:n toimitusjohtajana parhaiten tunnettu vaikuttaja. Kuvaus isästä on lämminhenkinen ja ymmärtävä, vaikka tyttärestä kasvoi sosialidemokraatti ja kulttuuriradikaali. Henkistä demariuttaan Eeva Lennon ei varsinaisesti avaa, mutta ei tarvitsekaan, se käy kautta kirjan selkeästi ilmi.
Eeva Lennonin suhteet sodanjälkeiseen modernismiin ja kulttuuripiirin henkilöihin olivat olleet tiiviit, ystävien nimiluettelo on pitkä ja monipuolinen. Tämä jakso on ehdottomasti kirjan mielenkiintoisimpia, koska näkökulma on samaan aikaan intiimi ja ulkopuolinen. Eeva Lennon lähti mukaan täydellä innolla, mutta ei jäänyt pelkästään Suomeen. Kuvaus Ranska-suhteen synnystä ja kehityksestä on myös aidosti mielenkiintoinen ja täynnä uutta tietoa. Kirjoittaja analysoi sekä Ranskan että Irlannin muutosta tarkkanäköisesti ja katolisuuden roolin hienosti avaten.
* * *
Eeva Lennon ei ole käyttänyt tilaisuuttaan uransa kiusantekijöiden nimeämiseen saati haukkumiseen, vaikka perusteltua syytä olisi mitä ilmeisimmin ollut ja #metoo-hengessä monet haukut olisi otettu ilolla vastaan. Uteliaita ehkä kiinnostavimman analyysin kohteeksi on päätynyt kollega Erkki Toivanen, jonka haastavaa persoonaa Lennon kuvailee kohteliaasti ja arvostavasti, vaikka alku ei ollutkaan helppo. Kulttuuriradikaalina Eeva Lennon tuli tekemisiin monenkin aikansa puolijulkihomon kanssa ja kuvaukset ajalta ennen homouden julkista hyväksymistä ja laittomuutta ovat kiinnostavia. Eeva Lennon on itse ollut aina suvaitsevainen maailmankansalainen.
Eeva Lennon kuvaa työtään, mutta ehkä yllättäen muistelmien sivuista pääosan sieppaavat perusteelliset analyysit sekä Ranskan että Ison-Britannian poliittisesta historiasta toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Erityisesti näkemys Ranskan historian tärkeistä käännekohdista (Algerian sota, de Gaulle, vuoden 1968 mellakat) on kiinnostavaa luettavaa, koska Ranska ei ole ollut meillä samalla lailla tutkijoiden kiinnostuksen kohteena kuin pohjoisempi Eurooppa. Iso-Britannia ja Irlanti saavat samanlaisen käsittelyn, eikä kirjoittaja ole arastellut.
Tulkitsen kirjoittajan ratkaisun niin, että hän on ollut haluton avaamaan yksityistä elämäänsä ja on korvannut sen esiintymällä enimmäkseen työminänsä kautta. Ratkaisu saattaa olla järkevä, ehkä Lennonien yksityiselämästä ei tällaista kirjaa olisi saanut koottua. Pyrkimys pysyä työn varjossa menee kirjassa niin pitkälle, etteivät edes lapset ja puoliso anna aihetta puhua itsestä saati henkilökohtaisista tuntemuksista. Toimittaja pysyy toimittajana, vaikka muitakin mahdollisuuksia olisi voinut olla.
* * *
Eeva Lennonilla on hyvin vahva ja yksiviivainenkin näkemys niin Ranskan kuin Ison-Britannian poliittisen historian käänteistä, ratkaisujen syistä ja jälkiarvioista. Hän tarkastelee Euroopan tapahtumia de facto -demarina, vaikka tekeytyy ulkopuoliseksi toimittajaksi. Eeva Lennon on kapitalismikriittinen, mutta kunnon demarin tapaan tasapainottaa tätä "syntiä" olemalla myös antikommunisti, tosin poikkeuksellisen sivistynyt sellainen. Hän osaa olla kriittinen myös demaritoimijoita kohtaan, vaikka näyttää inhoavan thatcherismiä ja laitavasemmistoa yhtä paljon. Lennonin analyysit ovat kiistatta kiinnostavia, mutta eivät tutkijan työtä vaan poliittisen toimittajan usein aika provosoivasta kynästä syntyneitä.
Ei liene yllättävää, että Eeva Lennon on EU-mielinen ja brexit-vastainen. Hänen kokemuksensa sodanjälkeisestä Euroopasta selittävät tästä paljon, joskaan eivät ehkä kaikkea. Olisi mielenkiintoista tietää, millaiseksi Lennonin maailmankuva olisi muovautunut, jos Ranskan ja Ison-Britannian lisäksi olisi myös Saksa ollut yksi hänen uransa työvaihe. Ei ollut ja Saksa jääkin vähälle Lennonin anayyseistä, mielestäni valitettavasti. Eurooppaa ei oikein voi ilman Saksaa tulkita ja ymmärtää.
Lennonin kirja on ollut kirjastoissa valtavan kysytty. Olin siitä hiukan yllättynyt, kun ajattelin hänen kuitenkin olevan tuttu lähinnä suurille ikäluokille. Hyvä näin, Lennonin kertomus on kaikkinensa todella kiinnostava ja antoisa. Siellä täällä on yllättäviä, hetkittäisiä kielen horjuntoja, jotka menevät kai joko kiireen tai kesken jääneen oikoluvun piikkiin. Tämä ei haittaa kiehtoutumista esimerkiksi Samuel Beckettin kaltaisen hahmon lähikuvasta, mistä sellaista olisi suomalaisesta näkökulmasta muuten saanut. Tajusin itse aivan loppusivuilla, etten muista koskaan ajatelleeni Eeva Lennonia John Lennonin sukunimikaimana. Minusta se on aika hyvin onnistuttu.
Kyllä maailma on muuttunut paremmaksi - ainakin joiltain osin. Helsingin Sanomat julkaisi juuri värikkäästi kuvitetun jutun naisille tarjolla olevista dildoista otsikolla Naisten masturbointi on nyt kätevämpää kuin koskaan (Sandra Järvenpää, HS 3.7.2019). Ei niin, että dildot ja muut "seksilelut", kuten leikkisä kiertoilmaisu kuuluu, olisivat tyystin uutta perhelehtienkään sivuilla. Asenteet ovat kuitenkin muuttuneet melkoisesti. Häpeästä tai noloudesta ei ole jälkeäkään, kuten ei tietysti pitäisikään.
Sandra Järvenpään juttu on hyväntuulinen, mutta myös asiallinen ja kuluttajanäkökulmaa korostavan tietopitoinen siihen määrään, että jutusta voi lukea suoranaisia vinkkejä, kuten imevät vibraattorit, lasiset dildot ja hyvin moottoroidut sauvat. Juttu on niin luonteva, että luultavasti moni vanhemman polven nainen huokailee helpotuksesta, kun raskas kivi harteilla vierähtää tai suorastaan murenee pois. Ihan turhaan hävetty kaikki nämä vuosikymmenet. Tämä on mukavaa ja tämä on sallittua.
Edellä kirjoittamassani ei ole vähäisintäkään satiirin tai ironian elementtiä. Pidän arvokkaana sitä, että Suomen suurin sanomalehti julkaisee tällaisen jutun. Sen tarve joissakin nuoremmissa ikäryhmissä ei ehkä ole polttava, mutta aivan varmasti ainakin suuriin ikäluokkiin kuuluvista monille tällainen teksti on helpottavaa. Toki on niitäkin, joiden asenne seksuaalisuuteen on niin kielteinen tai passiivinen, että tällainen ohitetaan tuhahtaen tai kiivastuen. Ei kuitenkaan ole todennäköistä, että edes Kristillisdemokraattien riveistä syntyy tuohtunutta kyselyä oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonille. (Ei niin, etteikö prosessin seuraaminen olisi herkullinen ajatus.)
* * *
En muista koskaan törmänneeni Hesarissa tai missään muussakaan isossa mediassa juttuun, joka suhtautuisi miesten autoerotiikkaan samanlaisella empatialla, kuluttajaa valistavalla asenteella ja tietopaketilla. Toivottavasti olen väärässä, mutta äkkituntumalta sanoisin, että jos miesten masturbaatiosta on 2000-luvulla puhuttu, on puhuttu lähinnä tietoverkon synnyttämästä pornoriippuvuudesta, pornoteollisuuden naisia haittaavista rakenteista ja korkeintaan miehille myytävien peniksenpidentäjien ja -paksuntajien hyödyttömyydestä - niiden ilmeisen naurattavuuden lisäksi.
Itse asiassa ei tule muunlaista julkista puhetta mieleen koko elämäni ajalta, vaikka esimerkiksi 1970-luvulla yleiset seksiasenteet olivat paljon sallivammat kuin 2000-luvulla. Näyttäisi ainakin yhden ihmisen muistin varaisesti, että vaikka miesten taloudellis-hallinnollinen hegemonia on edelleen kiistaton (EU:n tuoreimmat nimitykset ovat vielä vahvistamatta), peniksen ja vaginan välisen maratonin johdossa näyttäisi olevan selkeästi vagina.
Siinä, missä nuoren polven naiset pystyvät esittämään naisten autoerotiikan ongelmattomana asiana (siis yleisestä näkökulmasta, itse asiassa voi toki esiintyä erilaisia ongelmia), ajatus jostain kolmikymppisestä Terosta kirjoittamassa ajankohtaista opasjuttua meille miehille tuntuu utopistiselta. Voin tietysti olla aivan väärässä ja tällainen juttu julkaistaan ensi viikon NYT-liitteessä. Peniksen ylistyksen tiellä on nimittäin yksi iso ongelma. Kiitos evoluution, sillä voidaan aiheuttaa kivuliaita ja traumaattisia ongelmia muille. Raiskaajan työkalupakin kunnossapito ei ole toimituksen MUST-listalla luultavasti ylimpänä. Ymmärrän ja en ymmärrä.
* * *
Naiset saattavat kuvitella, että miehet tietävät jotenkin luontaisesti kaiken masturboimisesta. Se on väärä kuvitelma. Naisten lähtökohta on sitä paitsi biologisesti aivan ylivoimainen. Kiihottua täytyy, kuten miehenkin, mutta sen jälkeen voi keskittyä itse asiaan. Sitä voi tehdä käytännössä huomaamatta vaikka julkisessa tilassa, jos ei ole kova huokailemaan. Laukeaminen ei tarkoita hauskuuden loppua, kuten useimmille miehille, uusiksi voi ottaa heti tai aika heti - ilman välisiivouksen tarvetta. Ennen kaikkea ei tarvitse murehtia hetkeäkään sitä, (a) kehkeytyykö riittävä erektio ja (b) kestääkö se riittävän kauan. Jos olen kuulemani ja lukemani oikein ymmärtänyt, naisille myöskään ikääntyminen ei ole mikään todellinen ongelma, kuten monille miehille. Kiinnostus ja kyky voi säilyä vaikka kuinka pitkään.
Miehillä on siis kaikki syyt kadehtia naisten orgasmivarustusta, jos toki asia on paljon monimutkaisempi. Myönnän julkisesti, että kokeilisin tässä asiassa mielelläni seuraavat 5-10 vuotta naisena olemista. Biologialle emme tietenkään voi mitään, joten me peniksen kera syntyneet saamme luvan kadehtia vaginoita ja klitoriksia ilman toivoa paremmasta. Usein mainittu "peniskateus" on uskoakseni pääosin harhanäky, eivätkä naiset Sigmund Freudin pakkomielteistä huolimatta kadehdi hankalasti reisien välissä retkottavaa elintä. Viimeistään ensimmäisen orgasmin jälkeen he todennäköisesti kiittävät onneaan isän ja äidin taannoisissa kromosomiarpajaisissa.
Miesten keskinäinen peniskateus on sen sijaan täyttä totta. Kun vaginaa ja klitorista ei voi saada, useimmat meistä haluaisivat edes riittävän kookkaan, riittävän jäykän ja riittävän kestävän peniksen, josta olisi iloa niin itselle kuin kumppanille. Sellaisen, joka ei hervahda pienestäkin jännityksestä, ei tyhjennä lähdettä pelkästä ajatuksesta mutta ei myöskään jätä ilman kiitosta. Kaikki miehet eivät ole siitossonnin tai -oriin inhimillisiä vastineita, joten vilkaisut naapuripisuaariin ovat refleksinomaisia. Tiedetään, että penis voi olla hankalan kookas, mutta se on harvinaisempaa kuin subjektiivinen pienuus. Älkää naiset uskoko heppoisia juttuja, kyllä vagina johtaa ja penis vikisee.
Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aholla on harmillisia ongelmia. Osa tulee puolueen sisältä, kun jotkut äkkiä pienoisiin valta-asemiin päässeistä paikallisstyrangeista kuvittelevat olevansa paljon enemmän kuin todellisuudessa ovat. Näillä poliittisilla nousukkailla ei ole mitään käsitystä siitä, miten julkisuudessa kannattaa esiintyä, jotta pitkän tähtäimen tavoitteet ehkä toteutuisivat. Halla-aho ei voi kuitenkaan julkisesti ja mitenkään kurittaa näitä itseään täynnä olevia tyyppejä, koska hän haluaa vaalia julkisuudessa harhakuvaa yksimielisesti puolueesta takinkääntäjien häivyttyä eikä ota riskiä sisäisestä mittelöstä.
Anoturtiaisten laukomien älyttömyyksien lisäksi Halla-ahoa hidastaa se tosiasia, ettei PS:llä ole poliittista tai ehkä muutakaan osaamista sen vertaa, että valtakunnallisen politiikan keskeiset osa-alueet olivat hallussa ja niistä olisi olemassa puolueen näkemys ja linja. Kun toiminta on pörrännyt vuosikausia maahanmuuton ja islamofobian ympärillä, valmius ottaa kantaa verotuksen kaltaiseen monimutkaiseen asiakokonaisuuteen ei liene erityisen hyvä. Ainakin ulospäin näyttää siltä, että osaamisen puutetta peitellään kovilla puheilla ja reteällä esiintymisellä. Enkä tarkoita tällä pelkästään Laura Huhtasaarta, vaikka hän ensimmäisenä varmasti mieleen tulee.
Kolmas ja ehkä yllättävin ongelma on siinä, ettei myöskään Halla-aho näytä erityisen hyvin hahmottavan omaa asemaansa ja poliittista voimaansa. Tuoreitten vaalien "torjuntavoitto" näyttää muuttuneen harhaiseksi kuvitelmaksi siitä, että PS on paitsi Suomen suurin puolue, myös jollain tuntemattomalla logiikalla oikeutettu määräämään kaikista asioista kuten eduskunnan istumapaikoista tai siitä, miten rasistisesti valtion tukema nuorisojärjestö voi julkisesti asioita käsitellä. Suomeksi sanottuna näyttää pahasti siltä, että Halla-aholle on noussut kusi päähän ja hän kuvittelee persujen voiman paljon suuremmaksi kuin se onkaan.
* * *
Poliittinen vauhtisokeus on ikivanha ilmiö. Halla-ahossa se näkyy huonona pelisilmänä (usuttaa kärsimättömyyttään lepakko-Putkosen ikäviä kysyvän toimittajan mikrofonin kimppuun) ja kiukutteluna asioissa, joissa hän ei voi voittaa (kuten vaatimus sananvapauslainsäädännöstä, joka sallii persujen käyttää rasistista ja natsihenkistä kieltä julkisesti). Halla-aho ei edes yritä esittää sitä roolia, joka isollekin oppositiopuolueelle lankeaa. Hän toimii, kuin olisi vähintäänkin moraalinen voittaja ja todellinen pääministeri. Myös Petteri Orpo on sortunut samaan, mutta kokoomuslaisille jääminen oppositioon oli tietysti traumaattisempaa.
Olen itse ollut yllättynyt siitä, miten huonosti Halla-aho hahmottaa julkisen PR-työn sisällön ja muodot. Hänelle on tärkeämpää olla omien silmissä oikeaoppisesti esillä kuin voittaa jokin kiista taitavalla politikoinnilla tai vaikkapa lehmänkaupoilla. Voi toki olla, ettei kukaan muu kuin Kokoomus suostu politikoimaan persujen kanssa ja osa Kokoomuksesta kannattaja- ja toimijajoukostakin pitää Halla-ahon joukkoja sietämättöminä. Halla-aho ei näytä hahmottavan, miten vähän valtaa alle 20 %:n kannatuksella käteen jää, jos ei ole mukana hallituksessa. Räksyttää saa, mutta räksyttämiseksi se jää, jos oma ohjelma ei ole vahva, vaan koostuu lähinnä parista iskulauseesta.
Myös marttyrismin käyttövoiman Halla-aho näyttää pahasti yliarvioivan. Persut ovat kerta toisensa jälkeen pyrkineet nostamaan meteliä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, mutta aina heikoin, epäuskottavin perustein. He yliarvioivat selvästi kansan syvien rivien myötätunnon määrän. Kyllä ilmeiseen epäoikeudenmukaisuuteen reagoidaan, mutta jos narina on jotain eduskunnan istumapaikan kaltaista marginaalia, käynnistyy Pekka ja susi -efekti. Se on persujen kaltaiselle marinapuolueelle huono juttu. Jos kukaan ei reagoi edes oikeutettuun marinaan, keinotekoisesti kehitelty itkupotku lähinnä naurattaa.
* * *
Tuoreimmassa linjapuheessaan uudelleenvalintansa jälkeen Halla-aho otti kiukuttelun kohteeksi sananvapauslainsäädännön. Se on uskoakseni suuremman luokan poliittinen virhelaskelma. Persut ovat sananvapauden väärinkäyttötilastoissa aivan poikkeuksellisen yliedustettuja. Voi melkein sanoa, että laittomaksi määritelty vihapuhe on persujen peruskauraa, jolla jotkut jopa rehentelevät saavansa sulkia hatun koristeeksi. Voikin olla, ettei Halla-aho tai kukaan muukaan puolueessa hahmota, kuinka höttöistä puheenjohtajan valitus sananvapaudesta on ja kuinka huonosti se heijastaa todellisuutta.
Halla-aho ei tietenkään oikeasti ole huolissaan yleisestä sananvapaudesta. Jos olisi, hän puhuisi analysoiden suurten viestimien vaikenemista asioista, jotka eivät liity persuille tärkeisiin teemoihin vaan ihan muihin. Halla-aho on huolissaan persujen mahdollisuuksista vääntää siedetyn vihapuheen tasoa puolueen haluamalle löysyydelle. Kun vaalitulos jäi hiukan vajaaksi äärioikeistolaisesta kurihallituksesta, Halla-aho yrittää lietsoa äänestäjiä jonkinlaiseen "sananvapauskapinaan". Yritys tulee jäämään yritykseksi. Useimpia koko asia ei liikuta, koska he eivät käytä sananvapauttaan. Monille asia on tärkeä, mutta he ovat täysin eri mieltä persujen kanssa siitä, mistä pitäisi puhua ja mistä ei pitäisi vaieta. Pieni asiantuntijajoukko ymmärtää heti, ettei Halla-aho yritä kehittää suomalaisten sananvapautta vaan luodan Suomeen säännöstön, joka mahdollistaa kaksoisstandardit eli persuille vihapuheen, josta muita rangaistaan.
* * *
Halla-ahon amatöörimäinen tulkinta sananvapaudesta jättää kokonaan vaille pohdintaa asian toisen puolen eli vastuun sananvapauden käyttämisestä. Persuja ei ole rangaistu mielipiteittensä sisällön, vaan esitystavan laittomuuden takia. Tätä Halla-aho ei joko ymmärrä tai ei halua ymmärtää, molemmat toki huonoja vaihtoehtoja. Sananvapaus on säädetty suojaksi niille, joiden yhteiskunnallis-taloudellis-sivistyksellinen asema pakottaa varovaiseksi puheissaan ja kirjoituksissaan. Sananvapaus ei ole asekauppa, josta poliittinen bandiitti voi käydä hakemassa loputtomasti uusia panoksia tarvitsematta maksaa niistä mitään.
Halla-ahon propagandistinen väite siitä, että maahanmuutosta, islamista, seksuaalivähemmistöistä ja EU:sta olisi tullut "uusi Neuvostoliitto" eli tabulla suojattu asia, on selkeästi perätön. Todellisuudessa Halla-ahoa kiukuttaa, ettei hänen inhokeistaan voi puhua, mitä sylki suuhun tuo ilman seurauksia. Halla-aholle ei riitä sananvapaus, hän haluaa vihapuhevapauden. Juuri siitä hän on puolueineen yksin eri mieltä kaikkien muiden kanssa. Jopa Kokoomuksessa myönnetään hyvin laajasti, ettei sananvapauden varjolla voi puhua ihan miten tahansa.
Paradoksaalisesti Halla-aho näyttää kuitenkin tajuavan, että "väärien mielipiteiden" (= rikollisten ilmaisutapojen) takia voi joutua taloudellisten ja juridisten sanktioiden kohteeksi. Kun järjestöä ei voi tuomita vankilaan, sille tuomitaan taloudellisia sanktioita. Tämä on Halla-ahon mielestä tietenkin väärin, koska ainoa näin pitkälle vihapuheessaan mennyt on ollut persujen nuorisojärjestö. Virheellinen puhe "vääristä mielipiteistä" kosiskelee marttyyreille varattua myötätuntoa ja -raivoa. En kuitenkin usko, että tämä toimii. Ihmiset tajuavat, että Halla-aho kiukuttelee itsekkäistä syistä, ei ylevistä.
Dave Goulsonin Kimalaisen kyydissä : Matka mesipistiäisten maailmaan (Gaudeamus 2019) on sekä tärkeä ja hyödyllinen että hauska kirja. Se viihdyttää biologiasta ja luonnosta kiinnostunutta, mutta myös vetää maton alta monilta kuvitelmilta, joita meillä on hyönteisistä. Itse asiassa kirjan häkellyttävin viesti kertoo siitä, miten vähän ihminen tuntee edes kaikkein läheisimpien hyönteisten elämää ja biologiaa. Dave Goulson on siitä hyvä kirjoittaja, että hän muistuttaa koko ajan tutkimuksen kokemista epäonnistumisista ja siitä, miten vähän tutkittua hyönteistietoa meillä on. Auli Kilpeläisen luonteva käännös välittää Goulsonin tarinoinnin onnistuneesti. En tiedä, onko alkuteoksessakaan mitään kuvitusta, mutta kyllä värikuvat kymmenistä seuratuista mesipistiäisistä olisivat olleet tarpeen. Nyt piti koko ajan vierailla googlaamassa.
Goulson on tutkijana ja kirjoittajana ns. yleisöystävällinen. Hän ei piiloudu ammattisanaston taakse, ei peittele motiivejaan tai erinäisten tutkimusten vaatimia uhreja. Goulson kirjoittaa rehellisesti ja sehän on aina ilahduttavaa. Hän on myös viehättävällä tavalla maaninen, mitä varmaan tarvitaan kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä edellyttävässä tutkimuksessa, kuten myös monokulttuurisen heinäpellon muuttamisessa kukkakedoksi. Viimeksi mainittua Goulson harrastaa Ranskasta ostamallaan maatilalla, jonka tarkoitus on yksinkertaisesti ilahduttaa kimalaisia ja niiden ystäviä.
Goulson on myös opettaja ja organisaattori, jonka ansiosta Isossa-Britanniassa on peräti kimalaisten etua ajava säätiö. Goulson ei vähättele ongelmia, mutta hän suhtautuu niihin biologin ja syvällisen harrastajan rauhallisuudella. Tarvitaan tietoa, tarvitaan rahaa, mutta ennen muuta tarvitaan pieniä tekoja. Kun tehomaatalous tuhoaa miljoonia hehtaareja kukkamaita, ratkaisuna ei ole repiä hiuksia päästä vaan istuttaa kukkamaita omin voimin ja yhteistyössä maankäyttäjien kanssa. Goulsonin linja tuntuu järkevältä ja menestykselliseltä.
* * *
Onko tällaisessa kimalaismaniassa mitään järkeä? Mitäpä ihminen mahtaa sille, jos jokin laji katoaa ja uusia tulee tilalle? Antaa luonnon olla rauhassa, kyllä se tasapaino löytyy jos on löytyäkseen. Muuten aivan kannatettava näkökanta, mutta kun ongelmat johtuvat juuri siitä, että ihminen ei ole antanut kimalaisten olla rauhassa vaan on ahneuksissaan synnyttänyt mahdollisuuden, että pääosa maailman mesipistiäisistä kokee romahduksen ja pahimmillaan sukupuuton. Pääsyyllinen on tehomaatalous, joka on toisaalta hävittänyt mesipistiäisten kaipaamat ekotyypit ottamalla ne kukattomien viljelykasvien käyttöön (muutamin poikkeuksin kuten rypsi), toisaalta uhkaa levittää mesipistiäisten paikalliset taudit kaikkialle maailmaan hunajateollisuuden ratkaisujen takia.
Goulson muistuttaa, että monissa tapauksissa emme tarkasti tiedä, mikä kimalaisten ja muitten hyötyeläinten joukkokuolemia ja vähenemistä aiheuttaa. Toisaalta hän myös muistuttaa, että riittävän usein tiedämme syyllisen oikein hyvin. Jos mesipistiäisten tarvitsemat kukat raivataan pois, julistetaan pörriäisille samalla kuolemantuomio. Pohjimmiltaan se on näin yksinkertaista, vaikka muitakin syitä on.
Vastaavasti mesipistiäisten merkitys ihmiselle on yksiselitteisesti välttämätön. Kysymys ei ole vain hunajasta, vaikka sitä helposti pidetään mesipistiäisten päätuotteena. Todellisuudessa hunajan tuottavat ihmisen jalostamat tarhamehiläiset. Mutta ilman pölyttäviä hyönteisiä meillä olisi olennaisesti vähemmän ihmisen hyödynnettävissä olevia kasvituotteita. Ihminen voi toki korvata hyönteiset siitepölyastialla ja pehmeällä sudilla, mutta kun kysymys on miljardeista pölytettävistä hedelmistä, marjoista ja muista kasveista, on paljon fiksumpaa antaa pörriäisten hoitaa homma ammattitaidolla ja kustannuksitta.
* * *
Dave Goulsonin kyydissä lukija saa valtavasti uutta tietoa kimalaisista ja muista kirjoittajan loputtoman mielenkiinnon kohteiksi joutuneista eläimistä ja ilmiöistä. Samalla lukija saa realistisen kuvan siitä, miten työlästä pienten hyönteisten tutkiminen on. Tätä kuvaa hyvin se, että edes Goulson ei ole kunnolla päässyt seuraamaan kimalaisten parittelua luonnonolosuhteissa. On yksikertaisesti vaikea olla oikealla paikalla oikealla hetkellä.
Goulson pyrkii osaltaan myös purkamaan ihmisten mielissä olevia aiheettomia pelkoja. Suurin osa mesipistiäisistä ei todellakaan jahtaa ihmisiä maittavan aterian toivossa. Varsinkin kimalaisilla on pistämisen kynnys hyvin korkea, vaikka syksyisin parveilevat nälkäiset ampiaiset tunnetaan parhaiten kynnyksen mataluudesta. Ihmisellä ei normaalisti ole mitään järjellistä syytä vahingoittaa tai surmata kimalaista. Kuningattaren tapauksessa (keväällä) kyseessä on kirjaimellisesti joukkosurma tai kansanmurha, sillä kimalaiset elävät ja kuolevat kuningattarensa tahtiin.
Pörröiset kimalaiset herättävät useimmissa ihmisissä myönteisiä mielikuvia. Kesä, lämpöä. kukkasia, tuoksuja, kimalaisen pörinää, elämä on mallillaan. Dave Goulson toivoo, että näkisimme asiat vielä hiukan syvällisemmin ja auttaisimme mesipistiäisiä auttamaan meitä myös silloin, kun idylli ei ole täydellinen. The Bumblebee Conservation Trust on brittiläinen säätiö, joka tähtää Brittein saarilla elävien mesipistiäisten elämän turvaamiseen. Tällainen voisi olla paikallaan myös Suomessa.
Minun helvetissäni on erityinen osasto ihmisille, jotka käyttävät sanaa digi, kun pitäisi puhua verkoista, palveluiden mobiiliudesta, teknologian automatisoitumisesta ja globaalin big datan hallinnan ongelmista. Pekka Vahvanen kuuluu tuolle erikoisosastolle ilman muuta, vaikka hänen kirjansa Kone kaikkivaltias : Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (Atena 2018) on paljon muutakin kuin "digin" väärin käyttämistä. Pekka Vahvanen voisi testata oman digipakkomielteensä asteen korvaamalla termin "digi" kaikissa kymmenessa käyttömuodossaan ilmaisulla "digitaalinen koodaustapa" ja pohtimalla, millaista tuhoa CD-levy maailman ensimmäisenä "digilaitteena" on musiikin puolella saanut aikaan.
Vahvanen ilmoittautuu konservatiiviksi, joka ei omista älypuhelinta. Osittain sekavan teknopessimistisen terminologian takana on Vahvasella vahva usko siihen, että maailman verkottuminen, some ja riippuvuus modernista viestintäteknologiasta ovat enemmän uhka kuin mahdollisuus. Pohjimmiltaan Vahvanen onkin perinteinen teknologiavetoisen kehityksen kriitikko, joka haluaisi pysäyttää vimmaisena kiitävän muutoksen, joka uhkaa jo heikentää ihmisen subjektiivista elämänlaatua ja onnen tunnetta. "Meistä on tulossa oman menestyksemme uhreja", kuten kirjan takakansiteksti tiivistää.
Vahvanen ei ole tutkija vaan toimittaja. Hän on perehtynyt laajasti kritisoimiinsa ilmiöihin, eikä varsinaisesti huutele tyhjän päältä. Välillä lukijaa ehkä kiusaa Vahvasen opettajamainen ote, joka luettelee jokaisen sivistyneen lukijan muutenkin hyvin tuntemia asioita. Näissä kohdissa lukisi paljon mieluummin Vahvasen omia näkemyksiä ja perusteluja. Omaperäiset ajatukset ovat tunnetusti harvinaisia, eikä niitä mielestäni myöskään tästäkään saarnasta oikein löydy. Vahvasen huolenaiheiksi pukemat väitteet ovat kuitenkin niin apokalyptisia, ettei niitä tee mieli päästää kritiikittä läpi.
* * *
Pekka Vahvanen kuuluu selkeästi niihin uuden teknologian vastustajiin, joitten mielestä "on menty liian pitkälle" ja joiden mielestä teknologian tuottamasta mielihyvästä "maksetaan liian kova hinta". Mikään linkolalainen Vahvanen ei kuitenkaan ole, pikemminkin nostalgiaromantikko, joka haluaisi pysäyttää kehityksen internetiä ja kännyköitä edeltäneeseen aikaan - suunnilleen. Ydinkysymys on "edistyksen" määrittely. Vahvanen kritisoi yleistä tapaa nähdä tieteen ja teknologian liitto edistyksen ehtona ja takeena. Modernina luddiittina Vahvanen korostaa teknologisen edistyksen haittapuolia.
Mutta kyse ei ole vain haitoista, joista monissa tapauksissa voidaan olla helposti yhtä mieltä. Vahvasella on voimakas näkemys siitä, että kehitys ja edistys merkitsevät suoranaista uhkaa ihmiselle ajattelevana ja tietoisena lajina. Kuten luvun 3. Aivovuoto alaotsikko asian ilmaisee: "Kuinka digilaitteet tuhoavat ajattelua, näivettävät älyllistä kulttuuria ja uhkaavat demokratiaa."
Tässä kohdassa tulee Vahvasen saarnan heikoin lenkki selkeästi näkyviin. Hän on kyvytön tai haluton ajattelemaan, että ongelmana ei ole laite tai tekniikka. Ihmisen historia on täynnä teknisiä harppauksia, jotka eivät pelokkaiden ennusteiden mukaisesti ole tuhonneet ihmiskuntaa. Vahvasen sinänsä perustellusti esiin nostamat ongelmat näyttävät usein teknologialähtöisiltä, mutta eivät mielestäni sitä kuitenkaan ole. Kun keskittyy haukkumaan teknologiaa ja laitteita, jää varsinainen ongelma helposti tunnistamatta ja huomaamatta.
* * *
Vahvanen kyllä puhuu kapitalismista ja sen edellytyksistä. Hän ei kuitenkaan näytä halukkaalta erittelemään, mikä kapitalismin ja teknisen kehityksen liitossa on vaarallista, mikä tarpeen ja hyväksi ihmiselle. Erityisesti pakkomielle "digitaalisuuden" tuhoisuudesta luultavasti estää Vahvasta havaitsemasta, että ihmiskuntaa eivät uhkaa niinkään Googlen & Co kaikenkattava valta tai supertekoälyn epäinhimillinen vallankumous, vaan kapitalismin kyvyttömyys tyytyä kohtuulliseen ja siihen liittyvä rahan valta, joka ei ole enää kenenkään hallinnassa. Tehokkaita toimia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ei saada aikaan, koska ne edellyttäisivät kapitalismin logiikan hylkäämistä.
Kun Vahvanen kritisoi "digilaitteita", hänen pitäisi kritisoida kapitalistista kasvuajattelua, joka on sekä ekologisesti kestämätön että sosiaalisesti tuhoisa. Isojen mediajättien valta romahtaa, kun mainostajien raha loppuu. Googlet ovat liikeyrityksiä, ei niistä ole todellisiksi maailmanpoliiseiksi. Mutta fossiilipolttoaineisiin perustuva kapitalismi ei romahda, ellei sen tilalle rakenneta uskottavaa ja toimivaa vaihtoehtoa. Sen täytyy olla jotain parempaa kuin toisen maailmansodan molemmin puolin elänyt ns. reaalisosialismi. Mutta sen täytyy kuitenkin sisältää nykyisen rahakapitalismin kieltäminen.
Vahvasen ajatus "Käsi, joka hallitsee Googlen algoritmeja, hallitsee koko maailmaa" kuulostaa pelottavan uskottavalta, mutta ei ole mielestäni totta. Google, Facebook ja Amazon ovat muokanneet modernin viestinnän maailmaa, mutta eivät ne kapitalismin ytimeen ole koskeneet. Mikään niistä ei toimi esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun eturintamassa, koska ne ovat palasia kapitalistisen kakun jakotaistelussa. Vahvasen "kone" on pääosin kapitalismin synnyttämä ilmiö, jonka yöpuoli voidaan saada kuriin vain puuttumalla kapitalismin perusvikaan: se ei lähde ihmisestä vaan ahneudesta.
Jo kolmiosaiseksi venynyt John Wick -toimintaelokuvien sarja poikkeaa monella tavalla lajityypin tavanomaisista kuvioista. John Wick ei romuta satoja autoja. Jos tien päälle lähdetään, moottoripyörä on ykkönen. John Wickin maailmassa ei ole poliisin tai armeijan kaltaisia häiriötekijöitä. Ei teoriassa eikä varsinkaan käytännössä. Myöskään tiellä olevia siviilikansalaisia ei ole, kukaan ei reagoi julkisella paikalla riehuvien palkkamurhaajien toimintaan. Kaikki epäolennainen on poistettu kuvista. Pelosta itkeviä ja siksi pakosta pelastettavia lapsia ei ole. On vain palkkamurhaajia lasillisella tai toistensa kimpussa.
Ulkonaisesti John Wick toimii nykyisessä maailmassa, mutta se on käytännössä kulissi. Elokuvat kuvaavat salamurhaajia, joiden kansainvälinen järjestö High Table on kaikkivaltias, yhteiskunnan toimintaa poliitikkojen ja poliisin sijasta ohjaava organisaatio. Eräässä kohtauksessa tätä valtaa kuvataan vilkkaalla torilla, joka tyhjenee yhdellä kädenliikkeellä (kohtaus on tarkoitettu katsojalle, John Wick luonnollisesti ymmärsi asian ilman demoakin). Järjestö kuvataan elokuvissa kaikkialla läsnä olevaksi, mutta viestintäteknologisesti vanhanaikaiseksi toimistoksi, jolla murhien välittäminen on arkista rutiinityötä, jota hoitavat stereotyyppiset nuoret ja vanhemmat sihteerinaiset. Kontrasti on varmasti tarkkaan harkittu.
Elokuvan toiminnallinen keskus on New Yorkissa - missäpä muualla - sijaitseva hotelli Continental, jonka eleetön johtaja Winston (aikoinaan suositusta tv-sarjasta Lovejoy tuttu Ian McShane) ohjailee tapahtumia. Continental on palkkamurhaajien turvapaikka, jonka kynnykselle ehtineet nauttivat suojaa, hotellissa ei saa harjoittaa yhteistä ammattia, siellä rentoudutaan ja neuvotellaan. Jos tästä poikkeaa, joutuu järjestön tappolistalle. Luonnollisestikin myös John Wickille käy näin. Asiat eivät suju kuten Strömsössä.
* * *
Wick-elokuvat kuuluvat selkeästi noir-perinteeseen (Wikipedia puhuu neo-noirista). Huumoria on yhtä niukasti kuin kauniin kesäisiä päiviä. Elokuvat ovat korostuneen epärealistisia kaikessa, mitä tulee John Wickin kykyyn kestää ampumahaavoja ja putoamisia kymmenien metrien korkeudelta. Toimintaelokuvien yleiseen tapaan päähenkilö on tappavan tarkka, mutta ammattilaisvastustajat harrastavat lähinnä ohiampumista, vaikka kaikki tietävät, mitä siitä John Wickin tapauksessa seuraa. Alusta lähtien tehdään katsojalle selväksi, että Wick on omiensakin joukossa poikkeus, jota kaikki pelkäävät ja kunnioittavat - tai ainakin pelkäävät.
Normitavarasta John Wick poikkeaa siinä, että päähenkilölle on rakennettu hitaasti avautuva henkilöhistoria, jonka juuret ovat Venäjällä. Moraalisesti puhtoisesta jenkkipojasta ei siis ole kysymys. Venäläiset ovat tietenkin hirveitä ganstereita, mutta eivät varsinaisesti sen hirveämpiä kuin muutkaan toimijat. Vanhemman polven rikollisten kanssa voi neuvotella, nuoret ovat typeriä kuumapäitä, jotka sotkevat jatkuvasti normaalia rikollistyötä. Ykkösosassa sotkut aiheuttaa venäläisen rikollispomo Tarasovin poika, kakkososassa nuori ja itsestään liikoja luuleva mafioso Santino, joka ei ymmärrä, mitä John Wickille vittuilusta seuraa.
Molemmat saavat John Wickin peräänsä tappamalla tai uhkaamalla lemmikkikoiraa. Wickin leppoisalla pit bullilla onkin elokuvien ainoa inhimillinen rooli kohteena, johon ihmiset - kuten hotelli Continentalin monitaitoinen concierge - kiintyvät ilman sen kummempia selityksiä (Wickin ensimmäinen koira, beagle Daisy, ehtii vain vierailla uhriutuakseen elokuvan sisäiselle logiikalle). John Wick ei koiraansa ihmeemmin hellittele, mutta ei siedä sen uhkailua. Siinä missä ykkönen kuvaa John Wickiä kostoa hakemassa, kakkonen ja varsinkin kolmonen keskittyvät kuvaamaan Wickiä kansainvälisen palkkiometsästyksen kohteena. Jahti jatkuu vielä ainakin neljännessä osassa, kaikkia todennäköisyyksiä, fysiikan lakeja ja erityisesti ihmisen anatomista kestävyyttä uhmaten.
* * *
Kirjoitan John Wick -sarjasta, koska se on oudolla tavalla yhtä aikaa kiinnostavan erilainen ja ärsyttävän ennalta arvattava, hollywoodmainen. Vahva panostus aasialaisen toimintaelokuvan suuntaan on tuottanut normaaleista mättöactioneista poikkeavan koreografian ilman että elokuvat olisivat puhdasta James Bond -turismiakaan ympäri maailmaa (tosin kolmososassa tehdään mielestäni turha poikkeama Saharan autiomaahan, jotta päästään näyttämään vihaisenakin viehättävää Halle Berryä ja hänen upeasti näytteleviä koiriaan). John Wick ei suostu vaihtamaan naamalla roikkuvaa kampaustaan edes tullakseen hiukan vaikeammin tunnistettavaksi. Itsepäisyys on hänen tavaramerkkinsä, ja koska katsoja tietää, ettei häntä voi ohjaaja tappaa tässä vaiheessa, mitäpä jääräpäisyyden typeristä puolista.
Wick-sarjan ytimessä on kysymys luottamuksesta ja petturuudesta. Erityisestä kolmannessa osassa katsojan oletuksia käännetään ja myllätään perusteellisesti, mitä pidän hienona ratkaisuna. Mikään ei sitten olekaan, kuten ehti kuvitella. Paitsi ettei John Wickiä saa millään hengiltä, ei edes globaalin palkkamurhaorganisaation voimin ja 14 miljoonan dollarin palkkiolla. Wickin oma moraali on elokuvassa koko ajan läsnä, mutta viitteellisesti, ei kunnolla avaten. Emme vieläkään tiedä, miten Wick oikeuttaa ammattinsa ja sen seuraukset. Sen tiedämme, että sarjan alkaessa hän oli vetäytynyt eläkkeelle murehtimaan kuollutta puolisoaan, eikä olisi halunnut palata työelämään. Mutta miten Wickistä tuli palkkamurhaaja, sitä ei ole vielä kerrottu.
Kysymys palkkamurhaajan moraalista on filosofisesti kiinnostava ja sarjan tekijät ovat selvästi halunneet katsojan joutuvan sitä pohtimaan. Osa elokuvien hahmoista on selkeästi vastenmielisiä, mutta osa kaikkea muuta, ainakin aluksi. Ulkopuolinen ajattelee kerkeästi, että murhaaminen on aina väärin. Mutta jos kohteena on julma rikollisjohtaja, jonka toiminta aiheuttaa mittaamatonta kärsimystä? Eikö Hitlerin salamurhayritys olisi saanut onnistua? Rahasta tappavalla ei välttämättä ole ylevää motiivia, mutta onko lopputulos automaattisesti aina huono? Tällaisiakin John Wick laittaa pohtimaan. Itse odotan suurella jännityksellä, mille puolelle Wickin koiraa hektisinä pakoaikoina mieluusti hoitanut hotelli Continentalin concierge Charon (Lance Reddick) lopulta asettuu.
Simo Sipolan Verokirja (Teos 2019) on mainio tietokirja. Ensin se johdattelee viattoman lukijan verotuksen historiaan ja käy rauhallisesti läpi suomalaisen verotuksen ah niin lukuisten käänteiden kirjomat vaiheet. Ensimmäinen luku "Tarve" tuskin nostattaa kenessäkään vastarintaa, jollei kuulu veroja periaatteessa vihaavaan pieneen (ja oletettavasti sikavarakkaaseen) ryhmään. Toisessa luvussa "Kohtuus" nousee varmasti jo useampikin kulmakarva tai mitä sen paikalla nyt itse kullakin sattuu olemaan. Eikös verotus ole aina "kohtuutonta", manailee moni ja Sipola perustelee rauhallisesti.
Sitten päästään kolmanteen lukuun "Oikeudenmukaisuus", jonka lopussa Sipola päästää yhtäkkiä kaikki jarrut irti esittelee iloisen optimistisesti yhteiskunnallisen uudistusohjelman, jonka tuloksena globaali verotus muuttuu vain tarpeellisen kokoiseksi, kaikkien näkökulmasta kohtuulliseksi ja ennen muuta kaikkia veronalaisia tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti kohtelevaksi "kaikki tulot samalla viivalla" -politiikaksi. Voin kuulla, kuinka oikeistohenkisten lukijoitten suusta alkaa nousta savua ja solvauksia "sosialisti-Sipolalle", ilmiselvälle kommarille ja Neuvostoliiton ihailijalle.
Niin, ei Simo Sipola mikään harjoitetun veropolitiikan ystävä ja ihailija ole. Hän osoittaa kylmän rauhallisin, kenen tahansa ymmärrettävissä olevin esimerkein ja luvuin, kuinka Suomen hyvinvointivaltioksi nostanut verotusjärjestelmä 1990-luvun laman sekasorrossa reivattiin kokonaan uuteen uskoon, jonka pyhä kolmiyhteys muodostuu käsitteistä Varakkaiden verotusta kevennetään - Köyhät kyykkyyn kulutusveroilla - Veroparatiisi on paha asia vain teoriassa.
* * *
Suomalaiselle lukijalle kuvaus verotuksen systemaattisesta mullistamisesta voi tulla yllätyksenä. Eihän sitä näin meille ole kerrottu. Kaikki ratkaisuthan kuuluivat sarjaan "vaihtoehtoa ei ole" ja "jos emme halua hyvätuloisten joukkopakoa Suomesta". Tai sitten kysymys oli siitä iänikuisesta kansainvälisestä kilpailusta siitä, kuka tarjoaa valmiiksi äveriäille siirtomaaisännille leppoisimman verokohtelun. Sipolan yhteenveto on joka tapauksessa yksiselitteinen: kaikki vuodesta 1993 lähtien tehdyt verouudistukset ovat tarkoittaneet varakkaimpien verotuksen kevenemistä ja veropohjan kaventumista. Ei ihme, että keskituloisista on välillä tuntunut siltä, että ihan yksin täytyy EU:n taloutta pitää yllä.
Erityisen ahdistavaa on lukea siitä monimutkaisesta tukijärjestelmien päällyskasvustosta, joka Suomeen on rakennettu varmistamaan, että jos nyt on käynyt niin hassusti, että miljardien voittoja tekevä yritys näyttää joutuvan maksaan parikymmentä milliä veroja Suomeen, kyllä löytyy tukijärjestelmä pykälä, jonka nojalla tällä onnettomalle voidaan vekslata 100-200 miljoonan helpotukset, takaisinmaksut ja "maksakaa sitten joskus jos jaksatte". Koko ajan olemme saaneet lukea uutisia yritysten taistelusta "sietämättömän kovaa verotusta" vastaan, jotta "Suomella" menisi mahdollisimman hyvin. Aika oksettavaa menoa.
Eikä tietenkään riitä, että oikeistolaiset hallitukset ovat säädättäneet lakeja, jotka tarjoavat yrityksille ja varakkaille omistajille loputtomasti porsaanreikiä vähentää "Suomelle" maksettavaa veroa. Ns. veroparatiisikulttuuri on 2000-luvun vastenmielisimpiä ilmiöitä, jota edes rahaa laillisesti ja laittomasti piiloon kärräävät banksterigangsterit eivät välttämättä halua mainostaa. Sipola osoittaa, että veronvälttelijät ovat toimineet sekä häikäilemättömästi että määrätietoisesti. Mistään "unohduksista" ja "epähuomiossa tekemisestä" ei ole ollut kysymys.
* * *
Sipolan tarjoileman kylmän kyydin jälkeen on suorastaan virkistävää lukea listaa asioista, joita voitaisiin ja joita pitäisi tehdä verotuksen systemaattisen epäoikeudenmukaisuuden korjaamiseksi. Sipolan listalla ovat perustulo, tasavero, saastevero (päästökauppa on huijausta, eikä toimi), lentämisen verovapaudesta luopuminen, perintö- ja kiinteistövero, molemmat hyviä verotuksen kohteita. Suorastaan ilahduttavan suoraviivaisesti Sipola toteaa, että verotuksella ei ilmastokriisiä voi ratkaista, mutta verotuksella voidaan pakottaa muutoshaluttomat ihmiset toimiin, jotka ratkaisuja auttavat.
"Nyt on korkea aika palauttaa verotukselle sen asema hyvinvointijärjestelmän tukipilarina. Kun verotuksen avulla voidaan taas lisäytä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja edistää ekologisesti kestävää tuotantoa, maailmasta voi tulla piirun verran parempi." (s. 239) "Rikkaiden veronkierto ei vähene veroja poistamalla." (s. 238) Sipolan lääkkeet kelvannevat kaikille vähä- ja keskituloisille, joita nykyinen verotus kohtelee epäoikeudenmukaisesti (köyhimpiä ei veroteta välittömästi, mutta heitä rangaistaan välillisillä eli kulutusveroilla, jotka muodostavat kaikista verotuloista selvästi suurimman osa, mitä et taatusti tiennyt).
Mutta Sipolan uudistusohjelma on porvaripuolueille "silkkaa sosialismia", vähintään, vaikka esimerkiksi keskimääräiselle kepulaiselle ei toteutetuista rikkaiden verohelpotuksista ole ollut mitään iloa. Suomeen on syntymässä vasemmiston ja keskustan hallitus pitkän markkinaliberalistisen sortokauden jälkeen. On vaikea jaksaa olla optimisti, mutta jos nyt vaikka aloittaisitte palauttamalla varallisuusveron, jonka alareunaa sopii alentaa nykyisestä 250 000 eurosta ja itse veroa kiristää niin että se tuntuu. Historiallinen periaate, jonka mukaan veroja kannattaa kerätä niiltä, joilla on maksukykyä, ei ole muuttunut mitenkään. Globaalia ratkaisua kuitenkin tarvitaan, koska nykyään näillä maksukykyisimmillä ei ole kotimaata, joka heitä uskaltaisi verottaa.
