Dan Eganin kirjoittama Paholaisen alkuaine : Elämä fosforin varassa (Aula & Co 2025, moitteeton suomennos J. Pekka Mäkelä ja Reea Ruusuvuosi) on mallikelpoinen tieto- ja hälytyskirja. Se kertoo asioista, joista yleensä tiedämme jotain, mutta vain pinnallisesti. Tietoisuus fosforin kaksinaisesta luonteesta ei sinänsä ole mikään tuore juttu. Olen itsekin ollut Ylioppilasteatterin proggiksessa (sanaa ei tosin tuolloin ollut vielä olemassa) 1970-luvun alussa tekemässä laulua nimeltä FOSFOLYSTI, jotta liikaa fosforia sisältävien pesuaineiden valmistaminen, myynti ja käyttö loppuisivat. Ja loppuihan se, mutta valitettavasti itse tarina FOSFORIA VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA ei ole päättynyt ja siksi myös tämä kirja on tarpeen.
Fosfori on jotenkin outo alkuaine. Meille suurten ikäluokkien ihmisille siihen liittyvä vahvin mielikuva lienee pimeässä hohtava, vähän vihertävä valoisuus jossain lelussa, koska sen sanottiin olevan "fosforoitu" ja siksi itsestään valaiseva. En muista, että alkuaine fosforin hurjasta luonteesta olisi suuremmin puhuttu sen paremmin koulussa kuin sen ulkopuolellakaan, mutta viimeistään Vietnamin sodan yhteydessä muistan lukeneeni, että Yhdysvallat olisi käyttänyt peltojen, ihmisten ja eläinten tuhoamiseen sekä napalmia (periaatteessa bensiiniä) että fosforipommeja (valkoista fosforia ja kautsua), joiden sammuttaminen on erittäin vaikeaa ja jälki kamalaa. Molemmat ovat nykyään kiellettyjä, mutta Yhdysvallat on myöntänyt käyttäneensä fosforipommeja Irakin sodassa ja Israel on käyttänyt fosforiasetta Gazan palestiinalaisia vastaan useampaan otteeseen – tietenkin asiaa myöntämättä.
Kirjan nimi johtuu toisaalta itse alkuaineen myrkyllisyydestä ja sen eräiden olomuotojen herkästä syttyvyydestä että liiallisen fosforipitoisuuden ympäristöä tuhoavasta vaikutuksesta. Sinällään fosfori on kaikelle elämälle täysin välttämätön ja korvaamaton alkuaine, koska sitä tarvitaan solun perusosien rakenneaineena. Lyhyesti ilmaisten kaikki kasvit tarvitsevat kukoistaakseen epäorgaanista fosforia eli fosfaattia. Mitä enemmän fosfaattia on tarjolla, sitä rehevämmin kasvit pystyvät kasvamaan. Ongelmaksi tämä sinänsä luonnollinen ja kaikelle elämälle välttämätön prosessi muuttuu, kun ylenpalttinen fosforin tarjonta saa rehevöitymisen villiintymään ja saa kasvamaan valtavasti myös sellaiset eliöt, jotka ovat ihmisille ja muille eliöille myrkyllisiä. Näemme ja tunnemme ilmiön valtavina levälauttoina, joiden takia veteen ei voi mennä edes uimaan.
* * *
Paholaisen alkuaine tarkastelee fosforin maailmaa pääosin ongelmien näkökulmasta, vaikka tarjoaa myös yleistietoutta. Paljon huomiota kirja tarjoaa sille, miten ihminen äkkäsi juuri fosforin olevan se ihmeaine, joka lannoitteissa saa kasvun aikaan. Tämän tajuamiseen meni yllättävän kauan, vaikka kokemusperäisesti oli havaittu, että kasvua voidaan vahvistaa kompostijätteellä ja mm. jauhetuilla luilla (kirjat tarinat brittien innosta muuttaa kaikki maailman luut, myös ihmisten, lannoitteeksi köyhtyneelle maalle olivat ainakin itselleni aivan uusia). Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin ymmärrettiin, että kolmen alkuaineen saaminen on kasveille kriittistä: typen, fosforin ja kaliumin. Kaikki ovat tavallisia ja yleisiä alkuaineita, mutta jos yhdestäkin on maaperässä pulaa, kasvu kärsii. Tämän yhtälön ratkaiseminen muutti tilanteen - ja rakensi pohjaa tuleville ongelmille.
Fosforia on maapallolla paljon, mutta silti sen riittävyys puhuttaa. Syynä on se, että ihmisen näkökulmasta lannoitekelpoista fosforia on toisaalta kallioperässä hyvin epätasaisesti (mistä on seurannut paljon julmaa taistelua mm. Länsi-Saharassa, jota Marokko armotta sortaa voidakseen hallita fosfaatin saatavuutta ja sitä kautta hintatasoa) ja toisaalta vedessä, mistä sitä on vaikea saada talteen. Ihminen on jo kerännyt ja käyttänyt pääosan helposti tarjolla olleista fosfaattivarastoista kuten kuivan ilmaston rakentamat lintujen ulosteista muodostuneet guanosaaret ja tunnetut ikivanhat eloperäisen fosforin keskittymät, joita on siellä sun täällä, mutta ei ollenkaan kaikkialla. Monilla mailla ei ole lainkaan hyödynnettävissä olevia fosforikaivannaisia. Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, pitäisikö fosforin riittävyydestä olla jo huolissaan. On kuitenkin fakta, että helpot ja taloudellisesti kannattavimmat varannot on pian käytetty.
Kaikki suurimmat ongelmat liittyvät kuitenkin siihen, että keinolannoitteiden keksimisen jälkeen on keskitytty tekemään lisää ruokaa jatkuvasti kasvavalle väestömäärällä, mutta ei estämään fosforin valumista pelloilta vesistöihin. Tämä ravinteiden poistuminen viljelymaasta on vanha ongelma, mutta uutena ilmiönä ja riesana on nykyinen tehomaatalous, joka tuottaa suunnattomat määrät painavaa ulostetta, jonka kuljettaminen seuduille, joilla olisi tarvetta, ei taloudellisesti kannata. Sen seurauksena valtavat määrät lannoitteita, erityisesti fosforia, valuu sekä makeisiin että suolaisiin vesialtaisiin sillä seurauksella, että ne ovat kyllä pois silmistä jonkin aikaa, mutta tulevat sitten silmille raivokkaina leväkukintoina, jotka muuttavat sopivissa olosuhteissa isotkin vesialueet vihreäksi puuroksi, joka muodostuu myrkyllisistä syanobakteereista. Kukaan ei sitä halua, mutta tehomaatalouden tavoitteena on liikevoitto, ei vesien suojelu.
* * *
Paholaisen alkuaine tarjoaa sekä kiinnostavia että kauhistuttavia taustoittavia tarinoita, mutta myös ajatuksia siitä, miten fosforin välttämättömyys ja samanaikainen paikallinen liiallisuus otetaan huomioon. Pääviesti on selkeä: fosforin haaskaaminen eli ylenpalttinen käyttö tarvetta arvioimatta on lopetettava. Vain sillä tavalla voidaan varmistaa, ettei fosforista tule ihmiskunnan ravinnontuotannossa kriittistä pulaa (vaikka fosforia riittäisi kallioissa miljooniksi vuosiksi, kuten ilmeisesti riittää, sen jalostaminen lannoitteeksi voi muuttua niin kalliiksi, ettei sillä voida tuottaa ruokaa massoille). Toinen haaste on pakottaa tehomaatalouden harjoittajat ruotuun eli estämään fosforin valuminen vesistöihin (sitä vaativat myös turismista elävät), fosforin tuhlaaminen ja tarpeeton käyttö (40 % maissin keinolannoituksella saadusta sadosta menee autoilun tarvitseman etanolin valmistamiseen).
Samalla kun fosforin järkevä ja vastuullinen käyttö on ravintotalouden kestävyyden kiistaton ehto, on se myös olennainen osa ekologisesti kestävää tulevaisuutta. Fosforin rooli eliömaailman kokonaistaloudessa on niin keskeinen, ettei ihmiskunnalla ole yksinkertaisesti varaa jatkaa systeemin sotkemista. Akuuttiin ilmastonmuutokseen fosforiin liittyvillä ongelmilla on epäilemättä yhteys, mutta se on monimutkainen. Kaikki kasvu sitoo hiiltä ja hillitsee ilmaston lämpenemistä, mutta toisaalta tapa, jolla hiili ja fosfori taas palaavat luonnon kiertokulkuun, voi helposti mitätöidä myönteisen vaikutuksen. Kirjan yleinen viesti on selvä: ilman ihmisen toimintaa fosfori oli toiminut eliömaailman rakennusaineena kiertäen tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Ihmisen ahneet tarpeet ovat sotkeneet asioita, joten ihmisen velvollisuus on myös korjata jälkensä.
Ainoa asia, jota lukijana jäin kaipaamaan, oli sen selittäminen, miksi liiallisen fosforin poistaminen vedestä ja uusiokäyttäminen siellä, missä fosforista on pulaa, ei näytä olevan käytännössä mahdollista. Oletettavasti ei ole ainakaan vielä löydetty tapaa, jolla kerääminen olisi taloudellisesti järkevää. Tässä uhkaa kuitenkin noidankehä: veteen liuenneen turhan fosforin kerääminen ja siirtäminen korvaamaan kallista louhintaa kivestä olisi kaikin puolin mainio ratkaisu, joka estäisi myös säännöllisiksi muuttuneet jättimäiset leväkukinnat, mutta jos se ei ole taloudellisesti kannattavaa ratkaisua, siihen ei ryhdytä. Siksi on ehkä nopeampi tapa parantaa fosforitasapainoa puuttumalla tehomaatalouden päästöihin. On puhtaasti poliittinen päätös panna kuriin myös maatalous aivan kuten kuriin pantiin - vaikka ei helposti, nopeasti tai ilman vastarintaa - jo aiemmin pesuaineiden valmistajat. Ihmisellä on jo keinot pärjätä fosforin kanssa. Puuttuu vain sitä poliittista tahtoa.