Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kohti uutta luokkataistelua?

Slovenialaisen filosofin Slavoj Žižekin Uusi luokkataistelu : Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt (Into 2017), on todennäköisesti vuoden tärkein tietokirja, joka ei kuitenkaan tule saamaan ansaitsemaansa huomiota. Kun alkuteos on julkaistu jo vuonna 2015, voi suomalainen lukija vain kitkerästi todeta, ettei Žižekiä ole kuunneltu muuallakaan Euroopassa. Tai jos on kuunneltu, ei ole pahemmin välitetty. Tavallaan reaktion voi ymmärtää: totuus on joskus erittäin ikävä yllätys. Kun Žižek avaa patologin rauhallisudella sekä vasemmistoliberaalin, matuvihamielisen rasistin että globaalin kapitalistin julkisivun, puolestapuhujien luontainen joukko on pieni. Koska Žižek ei "valitse puolta" tarjolla olevista valmiista vaihtoehdoista, vaan tarjoaa kokonaan uuden näkökulman, lukijan on joko paneuduttava asiaan tai poistuttava paikalta jatkamaan sokeaa kulkuaan.

Žižekin kirjassa on vain runsaat sata sivua, mutta harvoin on näin pieneen tilaan saatu mahtumaan yhtä monta tärkeää ajatusta ja ajattelemaan pakottavaa väitettä. Rasistit ja kapitalistit tuskin kirjaan kajoavat, koska ei ole ihan pakko (fiksu kapitalisti kyllä lukee Žižekiään salaa vertaisiltaan). Tärkein kohderyhmä ovat siten "vasemmistoliberaalit", juuri se soinilaisten ja janitskinilaisten solvaama "suvakkien" ryhmä, jonka Žižek arvioi eläneen kuplassaan jo liian kauan ja tarvitsevan kunnon potkuja humanitääriselle persukselleen. Kun ainakin lähtökohtaisesti kuulun itsekin tuohon ryhmään, haluan ottaa Žižekin haasteen vastaan. Minusta hän kirjoittaa ajoittaisia vaikeaselkoisia pyrähdyksiä lukuun ottamatta juuri kuten yhteiskuntafilosofin tuleekin eli selkeästi ja vastuullisesti.

Žižekin kirjan ainoa "ongelma" arvioijan näkökulmasta on tärkeiden ja mainitsemisen arvoisten asioiden valtava määrä. Terrorismista on vähemmän puhetta, mutta pelkästään pakolaisuuden ja siihen suhtautumisen analyysi avaa loputtomasti huomiota kiinnittäviä ja ansaitsevia kohtia. Voisin täyttää koko blogitekstin loistavilla sitaateilla pääsemättä kuitenkaan alkua pidemmälle. Siksi pyydän hartaasti jokaista, joka tähän asti on lukenut tekstiäni: kun olet lopettanut, käy ostamassa Žižekin kirja tai lainaa se kirjastosta (joudut tosin jonottamaan - HelMet-kirjastossa sata ihmistä odottaa 27:n hankitun kappaleen vapautumista edelliseltä).

* * *

Žižek kurittaa eniten omiaan eli vasemmistoa. Hän ei tosin ole perinteinen kommunisti, mutta ehdottaa silti kommunismin keksimistä uudelleen, parempana, ilman ns. neuvostokommunismiin sisäänrakennettuja vikoja. Žižekin poliittinen asemoiminen ei kuitenkaan ole sinänsä tärkeää. Sen voi huoletta unohtaa, sillä hänen kritiikkinsä kohdistuu niin moneen "itsestäänselvyyteen", että poliittisen kartan eri puolilla on syytä epämukavuuteen tai hymyyn, ihan tapauksesta riippuen. Kun Žižek esimerkiksi toteaa, ettei oman elämäntavan puolustaminen ole sinänsä rasistista tai fasistista, voi kuulla äärioikealta hyväksyviä murahduksia. Toisaalta Žižek muistuttaa samaan hengenvetoon, että islamin paapominen on vain demonisoivan islamofobian peilikuva ja kaikki fanaatikot ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Žižek kieltäytyy yhtymästä eurooppalaiseen huonon omantunnon ja syyllisyyden vellontaa, hän haluaa järkeviä toimia. Kaikki uskonnot ovat yhtä rivoja, kun niiden nimissä tehtyjä tekoja ryhdytään tarkemmin tutkimaan (Rotherham, Vancouver, Vatikaani).

Žižekin keskeisiä toteamuksia on se, ettei moderni pakolaisuus ole sinänsä uusi ilmiö, vaan vääjäämätön seuraus toisaalta kolonialistisesta sorrosta, toisaalta uuskolonialistisesta, globaalista kapitalismista. Pakolaiset tulevat epäonnistuneista maista, mutta tuon epäonnistumisen seppinä ovat häärineet siirtomaavallat ja nykyiset vauraat länsimaat. Rikkaat muslimimaat kuten Saudi-Arabia eivät ota (pääosin muslimien asuttamista maista) pakolaisia vastaan ollenkaan, vaan käyttävät vierastyöläisiä orjina. Tämä paradoksi kumpuaa kuitenkin kietoutumisesta globaaliin kapitalismiin, ei islamista.  Žižek suhtautuu pakolaisiin ja pakolaisuuteen realistisesti ja korostaa, että monet liikkeelle lähteneet ovat vaarallisen harhan vallassa. Subjektiivista oikeutta liikkua vapaasti ja asettua asumaan sinne minne haluaa, ei yksinkertaisesti ole olemassa, kukaan ei sellaista ole koskaan tai missään luvannut.

Žižek myös muistuttaa - venäläistä kirjailijaa ja ohjaajaa Jevgeni Griškovetsia siteeraten -, etteivät myöskään pakolaiset ole humanitääristen perustarpeidensa jälkeenkään "eurooppalaisia":"Nämä ihmiset ovat uupuneita, vihaisia ja nöyryytettyjä. Heillä ei ole mitään käsitystä eurooppalaisista arvoista, elämäntavoista ja perinteistä, monikulttuurisuudesta tai suvaitsevaisuudesta. He eivät tule koskaan vapaaehtoisesti noudattamaan eurooppalaisia lakeja. He eivät tule koskaan olemaan kiitollisia ihmisille, joiden maihin he ovat onnistuneet vaikeuksien kautta pääsemään, koska juuri nämä valtiot ovat muuttaneet heidän omat kotimaansa teurastamoiksi." (s. 50)

* * *

Žižek kritisoi armotta vasemmistoliberaalista (Suomessa varmaan käytettäisiin ainakin oikealla termiä "vihervasemmistolaisuus") huonon omantunnon ja sentimentaalisuuden yhdistelmää, joka ummistaa silmänsä pakolaisuuden ja maahanmuuton ongelmilta ja estää samalla näkemästä todellista syyllistä, joka ei ole omaa tietämättömyyttään älisevä peräkylän rasisti, vaan kansainvälinen taloudellinen ja poliittinen järjestelmä, joka synnyttää pakolaisuutta omalla toiminnallan, vaikka ei sitä aina tavoittelisikaan (joskus tosin myös tavoittelee). Žižek ei arastele väittää, että käytännössä armeijat ovat ainoita organisaatioita, jotka kykenisivät hoitamaan kansainvälisen pakolaisuuden logistiikan, hyvää tarkoittavat pehmohumanistit ovat vain tiellä ja pahentavat ongelmia.

Žižek menee vielä pidemmälle ja toteaa suoraan, että pelkkä "suvaitsevaisuus" ei toimi, sillä pakolaisuus peittää todellisuudessa alleen sen, että kaikkein huonoimmassa asemassa olevat eivät voi ryhtyä edes pakolaiseksi, he eivät pääse edes hukkumaan kumilautalle. Žižek käyttää ilmaisua "kaikkia sitovat vähimmäisohjeet", jotka siis koskisivat sekä tulijoita että vastaanottajia. Avuton suvaitsevaisuus on korvattava taistelulla pakolaisuutta synnyttävää uuskolonialismia ja toisaalta minkä tahansa kaavun takana toimivaa fundamentalismia vastaan. Pakolaiset ovat hinta globaalista taloudesta, ei ole toista ilman toista. Myös kansallinen suvereenisuus täytyy Žižekin mielestä määritellä uudelleen, aiempaa joustavammalla tavalla ja lähtökohdaksi on otettava ihmisyyden yhteisomistus.

"Pääsyy pakolaisuuteen on globaali kapitalismi ja sen geopoliittinen peli. Jos emme muuta sitä, afrikkalaisten pakolaisten joukkoon yhtyy pian toisia pakolaisia Kreikasta ja muista Euroopan maista. Minun nuoruudessani tällaista organisoitua yritystä säädellä yhteistä omaisuutta nimitettiin kommunismiksi. Ehkä meidän pitää keksiä kommunismi uudestaan." (s. 95) Žižekissä ei ole hitustakaan vallankumousromantikkoa, vaan hän pitää myös täysin mahdollisena sitä, että katastrofia ei voida välttää. Taistelu sisällä olijoiden ja ulos suljettujen, mutta sisään pyrkivien välillä, voi päättyä yhteiseen tuhoon. Kuvitelmat suunnattomasta eko- tai pakolaiskatastrofista maailman puhdistavana uuden mahdollistajana Žižek torjuu vihaisesti "hävyttöminä". Kaaokseen pyrkii yleensä vain se, joka siitä voi taloudellisesti hyötyä.

* * *

Žižekille suurin vastustaja on ihmisen passiivisuus, ihmeen tai "jonkun toisen" odottelu. "Me olemme ne, joita me olemme odottaneet", hän muistuttaa. Žižek pitää uutta luokkataistelua välttämättömänä: "Meidän pitää jälleen ottaa luokkataistelu osaksi päiväjärjestystä. Se on mahdollista vain vaatimalla riistettyjen ja alistettujen globaalia solidaarisuutta. Ilman tällaista globaalia näkökulmaa pateettinen solidaarisuus Pariisin uhreja kohtaan on näennäiseettistä hävyttömyyttä. (...) Ehkä tällainen globaali solidaarisuus on utopia. Mutta jos me emme tee mitään, olemme todella hävinneet. Ja ansaitsemme sen." (s. 103)

Žižekin viesti on pohjimmiltaan yksinkertainen. Ei ole väärin puolustaa omia arvoja ja elämäntapaa, mutta sitä ei tule tehdä jakamalla maailman ihmiset "meihin" ja ulkopuolelle jätettäviin. Ei pidä tuijottaa pakolaista, johon rasistin sormi raivosta tutisten osoittaa, vaan kysyä, kuka hyötyi siitä, että tämänkin ihmisen oli pakko lähteä liikkeelle. Žižek ei vaivaudu edes teeskentelemään puhuvansa kapitalismia puolustaville oikeistolaisille, hän puhuu suoraan niille, jotka uskovat olevansa pelastamassa maailmaa. Minusta Slavoj Žižekiä pitäisi kuunnella kaikkilla, missä on aitoa halua tehdä yhteisestä maapallosta ainakin siedettävä paikka kaikille. Lue Žižekiä, lopeta idealismi, rupea realistiksi. Uusi luokkataistelu tarvitsee myös sinua!


perjantai 24. helmikuuta 2017

Houreista hutiloiden ja liikaa luvaten

En mielelläni moiti kenenkään tietokirjaa. Tiedän, mitä kaikkea valmis kirja edellyttää ja miten vaikeaa asiantuntijankin on onnistua kirjoittamaan hyvä tietokirja. Tämän kriittisen arvion kirjoitan ennen muuta yleisistä syistä, vinkkinä sekä kustantajille että meille tietokirjoittajille. Sen vinkin voi kiteyttää vaikka näin: On aihe mikä hyvänsä, tee työ kunnolla, rakenna looginen kokonaisuus ja muista lähdeluettelo ja hakemisto.

Minna-Maria Fyrqvist on kustantajan sivujen mukaan " Hollannissa asuva Helsingin yliopiston kasvatti, vapaa kirjoittaja ja kulttuuriperinteen tutkija. Fyrqvist on aiemmin julkaissut teosofisia Kalevala- ja sampo-tulkintoja käsitteleviä artikkeleita. Teosofien Suur-Suomi on hänen ensimmäinen tietokirjansa." En tiedä, mitä kaikkea Fyrqvist on Helsingin yliopiston kasvattina opiskellut, mutta yleensä kustantajan tehtävänä on pitää huolta siitä, että jos se "ensimmäinen tietokirja" ei ole vielä valmis tuote, asialle tehdään jotain. Nyt niin ei ole selvästikään tehty.

Teosofien Suur-Suomi (Kustannusosakeyhtiö Teos 2016) houkuttelee lukijaa sekä kannella (Gallén-Kallelan paljon käytetty, mutta aina yhtä tehokkaasti katseet vangitseva Ad astra) että otsikollaan. Suuri yleisö ei todennäköisesti tiedä paljoakaan teosofiasta, mutta mihin tahansa yhdistettynä ilmaisu "Suur-Suomi" synnyttää jännitettä ja odotuksia. Valitettavasti Fyrqvistin kirjan sisältö ei vastaa otsikkoaan edes lempeästi tulkiten. Rehellinen otsikko olisi ollut jotain tyyliin "Tarinoita suomalaisten teosofien nationalistisista ja Kalevala-mystisistä näkemyksistä".

* * *

Heti kärkeen voi todeta, että Minna-Maria Fyrqvist kyllä tuntee aihepiirin, josta kirjoittaa. Hän on paneutunut erityisesti Pekka Ervastin ajatteluun ja vaiheisiin hyvin. Kirjan ongelmat eivät liitykään yksittäisiin sisältöosiin ja niiden faktoihin, vaan kokonaisuuteen, tietokirjaksi kirjoitetun teoksen rakenteeseen, etenemiseen ja lukijan kohtelemiseen. Itse oletan, että Teos ei ole tarjonnut kustannustoimittajan apua. Kokematonkin sellainen olisi nimittäin ohjannut - lempeästi tai väkisin - kirjoittajan tekemään kokonaisuutta parantavia ratkaisuja. Se on kustannustoimittajan tehtävä, josta hyötyvät kaikki.

Tietokirjaa on vaikea pitää onnistuneena, vaikka se olisi sujuvasti kirjoitettu ja täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, jos lukijasta tuntuu toistuvasti, että kirja on koottu erillisistä, kirjoittajaa kiinnostaneista palasista. En voi tietää, onko kirjan nimi kirjoittajan vai kustantajan päättämä. Oli kumpi tahansa siitä vastuussa, kirja kertoo äärimmäisen vähän minkäänlaisesta yhteydestä Suur-Suomi -ajattelun ja suomalaisen teosofian (jota käytännössä edustaa yksinään Pekka Ervast) välillä. Siitä, että Sigurd Wettenhovi-Aspan houreinen kiihkoilu sisälsi myös antikommunismin, juutalais- ja venäläisvihan sekä ylettömän kansallismielisyyden tuloksena myös unelmia Suomen valtiollisten rajojen ulottamisesta ties minne, on hyvin pitkä matka sen todistamiseen, että Suur-Suomi olisi ollut merkittävässä tai edes vähäisessä roolissa teosofisessa ajattelussa.

Itselleni kirjoitus- ja toimitustyön pahasta keskeneräisyydestä todistavat myös sekä viitteiden ja lähdeluettelon että hakemiston puuttuminen. Kirjassa on paljon siteerauksia, joiden lähdettä joutuu lähinnä arvailemaan. Joskus on perusteltua jättää lukemista raskauttavat sadat viitteet pois, mutta kyllä tällaisissa tapauksissa on yleensä aina kunnollinen bibliografia, josta lukija voi päätellä, mihin aineistoon kirjan sitaatit nojautuvat. Hakemiston puute menee ilman muuta kustantajan piikkiin, sellaisen tekeminen näinkin suppeasta kirjasta ei olisi kokeneelta toimittajalta vienyt kuin 1-2 työpäivää. Hakemiston puute tarkoittaa lukijalle, että on luettava läpi koko kirja voidakseen todeta, että se ja se oletettu henkilö ei esiinnykään kirjassa. Älytöntä ja aivan turhaa.

* * *

Fyrqvistin kirja sisältää myös mielenkiintoista aineistoa sille, joka yrittää ymmärtää 1900-luvun alun aatevirtauksia ja ennen muuta sitä, miten omituisiin houreisiin houkuttuivat mukaan monet tunnetutkin taiteilijat. Harva suomalainen tiennee, että vuonna 1907 perustettuun Kalevala-looshiin tulivat mukaan Ervastin lisäksi mm. Eino Leino, Yrjö Kallinen sekä säveltäjätrio Oskar Merikanto, Leevi Madetoja ja Erkki Melartin*. Ervast on silti kirjan ilmeinen avainhenkilö, jonka ajattelun kehitystä kuvaillessaan Fyrqvist onkin parhaimmillaan. Mitään kokonaiskuvaa Ervastista ei kuitenkaan synny, sillä Fyrqvist ei edes pyri kriittisesti kysymään, mistä kaikista aineksista Ervastin persoona lopulta rakentui. Esimerkiksi Ervastin väitettyä homoseksuaalisuutta ei Fyrqvist edes hipaise, vaikka asialla on saattanut olla vaikutusta sekä Ervastin kokemuksiin että ajattelun muodostumiseen. (Wettenhovi-Aspan naisviha sentään mainitaan.) Kirjoittaja myös tuo Ervastin tarinaan jotenkin vaivihkaa ja aivan yhtä huomaamatta Ervast myös tarinasta katoaa ilman minkäänlaista yhteenvetoa. Lukija ei myöskään kirjan luettuaan tiedä, suhtautuuko kirjoittaja teosofiaan neutraalisti kuten tutkija, vai jollain muulla tavalla. Kirjan teksti antaa perusteita monenlaisiin oletuksiin.

Wettenhovi-Aspa on kirjassa jokseenkin turhaan, jollei ajatella, että hänen värikkäistä tempauksistaan saa takuuvarmasti viihdyttävää lukemista. Fyrqvist ei myöskään rakenna perusteltua siltaa Ervastista Martti Haavioon, joka saa lyhyesti edustaa modernimpaa Suur-Suomen tavoittelua. Sama ongelma vaivaa koko kirjaa: sen henkilöhahmot pulpahtelevat esiin ja katoavat tavalla, josta on vaikea löytää mitään johdonmukaisuutta. Madame Blavatskyn ja muitten teosofisen maailmanliikkeen nimihahmojen mukanaolon voi perustella selityksenä Ervastin ajattelulle, mutta nämäkin kohdat ovat kovin rapsodisia. Juttu kulkee mutta tarina ei oikein millään rakennu.

Paradoksaalisesti sekä teosofia näkemysjärjestelmänä että Suur-Suomi -ajattelu poliittisena ideologiana jäävät kunnolla määrittelemättä ja rajaamatta. Vaikka Kalevala-mystiikka onkin olennainen osa suomalaisten teosofien perinnettä, olisi erityisesti Ruusu-Ristin perustamiseen johtaneita syitä pitänyt lukijoille avata. Tässäkin olisi kriittinen esilukija ollut tarpeen, sillä pidän täysin mahdollisena, että Fyrqvistillä jäi yhtä ja toista informaatiota käyttämättä. Sokeus oman aineiston edessä uhkaa jokaista tietokirjoittajaa. Teosofien Suur-Suomi ei kanna kunnolliseksi tietokirjaksi, mutta siinä on aineksia useampaankin mielenkiintoiseen esseeseen. Kustannusosayhtiö Teos ansaitsee julkaisusta ehdot, vaikka kirja onkin esineenä nätisti taitettu ja tyylikäs. Hyvä tietokirja on kuitenkin aina siellä kansiensa välissä.


* Fyrqvist ei kerro, mistä lähteestä on peräisin tieto säveltäjien liittymisestä Kalevala-looshiin. Erkki Melartin kuitenkin liittyi Teosofisen Seuran Suomalaiseen osastoon vasta tammikuussa 1910, sillä Ervastin allekirjoittama tervetulokirje on säilynyt Kansalliskirjaston Melartin-arkistossa (KK Coll. 530)

tiistai 21. helmikuuta 2017

Olen ihminen, siis eläin

Hyvän tietokirjan tunnistaa siitä, että sellaisen luettuaan on hyvä ja virkistynyt mieli. Helena Telkänrannan Eläin ja ihminen : Mikä meitä yhdistää (SKS 2016) on juuri sellainen. Kirja tarjoaa sekä uutta informaatiota että uusia näkökulmia. Se saa ajattelemaan kansien välissä olevaa tietoa pidemmälle. Telkänranta kirjoittaa miellyttävällä tavalla asioita paisuttelematta, vaikka monet kirjassa esitellyt uudet tutkimustulokset antaisivat mahdollisuuden kissaakin isompiin otsikoihin ja ihmettelyihin. Ratkaisu on hyvä senkin takia, että näitä ihmeellisiä uusia tietoja on niin paljon.

Telkänranta osaa popularisoida kirjansa taustalla olevan monitieteisen maailman niin hyvin, ettei lukija juuri jää epäilemään virhetulkintoja. Toisaalta kirjoittaja muistuttaa jatkuvasti siitä, kuinka tietomme eläimistä on muun tieteen lailla itseään korjaavaa ja alati täydentyvää. Lopullista sanaa ei ole sanottu sen paremmin kanasta kuin bonoboista. Tällainen asenne on modernin pintatiedon ja -valheen maailmassa aina tervetullut. Lukijasta tuntuu, ettei häntä aliarvioida tai pidetä pöljänä. Telkänranta kirjoittaa kiinnostuneille, kriittiseen ajatteluun halukkaille aikuisille.

Kirjan painopiste on uusien tutkimustulosten esittelyssä, ei tieteenhistoriallisessa vertailussa. Minusta tämä on hyvä ratkaisu, sillä biologinen ja muu eläintutkimus on harpponut niin valtavin askelin, ettei jo ohitettujen näkemysten kertaamisesta varsinaisesti olisi saanut erityistä lisäarvoa. Sen Telkänranta tekee kuitenkin selväksi, että vaikka monet aiemmat näkemykset tuntuvat uudemman tiedon valossa suorastaan huvittavilta (tai järkyttäviltä), ei meillä ole mitään syytä naureskella. Ihminen toimii kunkin historian hetken tarjoamilla eväillä. Tiedon puute ei ole peruste sormella osoittelemiseen, tiedosta piittaamattomuus sen sijaan on iso moka.

* * *

Telkänranta keskittyy kirjansa alaotsikon mukaisesti kuvaamaan niitä piirteitä, jotka näyttävät olevan ihmiselle ja muille eläimille yhteisiä. Kysymys ei ole kuitenkaan mistään viihdelehtimäisestä hassujen samankaltaisuuksien esittelystä, vaan vakavammasta yhteisen evoluution selittämisestä. Yhteiset piirteet eivät ole sattumaa, vaan niillä on useimmissa tapauksissa selitys yhteisessä menneisyydessä, ajassa ennen eri suuntiin lähtemistä. Eliömaailmassa toki on myös ilmiöitä, jotka vain näyttävät samanlaisilta (kuten monet "hymyt", joita ihminen mielellään näkee milloin minkin eläimen kasvoilla), mutta biologinen tutkimus on myös osoittanut, että vanha hokema yhteisestä geneettisestä pohjasta ei ole viihdettä.

Itseäni on jo pitkään kiinnostanut kysymys siitä, onko ihmisen kuvitelmille omasta ainutlaatuisuudestaan varsinaisesti mitään tieteellistä perustaa. Telkänrannan yhteenveto kerää valtavan määrän todistusaineistoa sen puolesta, että vaikka ihmiseen kertynyt kombinaatio näyttää varsin ainutlaatuiselta, melkein kaikkien ihmisen taitojen kohdalla eläinkunnasta löytyy yksittäisiä lajeja, jotka ovat juuri tuon ominaisuuden osalta kehittyneet ihmistäkin pidemmälle. Mutta kyllä myös näillä näkymin pelkästään ihmiselle ominaisia piirteitä löytyy, vaikka Telkänranta tyytyy vain vilauttamaan näitä "ratkaisevia eroja".

Telkänrannan mukaan pelkästään ihmiselle ominaisia näyttävät olevan kyky ajatella paitsi omia, myös muiden ajatuksia. Osaamme myös kumuloida, kasata tietämystämme täysin ainutlaatuisella tavalla abstraktin kielen avulla. Kyky ajatella tulevaisuutta osana pitkää jatkumoa näyttää sekin olevan vain ihmiselle mahdollista. Tämä kaikki on ratkaisevasti tärkeämpää kuin se, että kykymme valmistaa esineitä on ylivertainen. Ihmisen kulttuuri on ainutlaatuinen eliömaailmassa ja siksi me olemme hyvin erilainen eläinlaji. Ensimmäinen laji, joka pystyy tuhoamaan sekä itsensä että kaikki muut lajit.

* * *

Telkänranta ei vähättele eettisiä kysymyksiä, mutta ei myöskään tee niistä suurempaa numeroa kuin mihin evoluutiobiologia näyttäisi antavan perusteita. Eläinten maailmassa ei moraalisia ongelmia ole, vaikka me ihmisinä mielellään sellaisia olemme näkevinämme, kun harakka nappaa pikkulinnun poikasen omaksi ravinnokseen tai käki pullauttaa alkuperäiset munat tylysti reunan yli. Ihmisen rakentamien eettisten koodien soveltaminen muihin eläimiin on yhtä epämielekästä kuin olisi sinivalaan vaatia, että ihmisten tulisi kommunikoida kuten ne, veden läpi laulaen.

Silti jokainen ihmisen asemaa eläinmaailmassa esittelevä kirja synnyttää aina pohdinnan siitä, mitkä ihmisen teot ovat "biologisesti väärin" eli aiheuttavat prosesseja, joita biologinen evoluutio ei voisi sallia. Itse ajattelen, ettei ihmisen alkuperäinen kilpailu muiden eläinlajien kanssa resursseista voi olla "väärin", mutta että jossain vaiheessa ihmisen kyky ryövätä rajallisia resursseja itselleen muuttui ei-biologiseksi. En tarkoita niinkään ihmisen kykyä tuhota muita lajeja, sukupuutot ovat evoluution erottamaton osa myös ilman ihmisen toimintaa. Tarkoitan ihmisen kykyä pakottaa muut eläimet luopumaan omasta elämäntavastaan ja vaihtamaan se ihmisen palvelemiseen. Tiedämme, että jotkin loiset kykenevät orjuuttamaan isäntäuhrinsa tahdottomaksi zombiksi, mutta oma kykymme ja ennen muuta halumme alistaa muiden lajien elintapa omallemme on ainutlaatuinen.

Ihmisen ei-biologisuus näkyy sekä lajien muuttamisessa lemmikeiksi tai tuotantoeläimiksi että miljoonien lajien ainoan mahdollisen elinympäristön tuhoamisessa. Olemme ainoa eläinlaji, joka aktiivisesti ja menestyksellä estää muita lajeja elämästä biologisen evoluution ja maapallon tarjoamien fyysisten reunaehtojen mukaisella "omalla tavalla". Itselleni tämä on raskas eettinen ongelma, jonka ratkaisemisen tiedän lähes mahdottomaksi. Lemmikkieläimistä voisimme jollain aikavälillä luopua ja jättää papukaijat sinne, missä ne voivat elää papukaijan elämää. Paljon vaikeampaa olisi luopua tuotantoeläimistä, siis lihansyönnistä, meijeritaloudesta ja teollisesta eläinperäisten muiden tuotteiden valmistamisesta. Kaikkein vaikeinta ihmisen on jättää muu eliökunta rauhaan, lopettaa niiden maailman tuhoaminen, tyytyä olemaan vain yksi laji muiden joukossa. Iso kysymys - johon en näin suppeassa tekstissä edes yritä ehtiä - on se, voisiko ihminen pysyä ihmisenä ja jättää silti muut eläimet rauhaan. Se on ajankohtainen kysymys joka päivä miljardeille ihmisille ja eläimille.


lauantai 11. helmikuuta 2017

Laillistetut huumekauppiaat

Tupakka (Nicotiana) on myrkkykasvi, jonka sisältämä nikotiini aiheuttaa useimmille käyttäjilleen voimakkaan riippuvuuden eli addiktion. Nikotiini on myrkky, jota kuitenkin käytetään erittäin yleisesti aisteja huumaavana nautintoaineena. Nikotiinin pitkäaikainen käyttö johtaa tilastollisesti erittäin usein hengenvaarallisiin sairauksiin, joista tunnetuimpia ovat erilaiset syövät keuhkoissa ja kurkussa. Nikotiini on useimmissa maailman valtioista laillinen huumaus- ja nautintoaine, vaikka sen käyttöä on viime vuosikymmeninä pyritty monissa maissa myös rajoittamaan. Suomessa toimet tupakoinnin rajoittamiseksi alkoivat vuonna 1976 säädetyllä lailla. Vuonna 2017 on edetty niin pitkälle, että tupakointi on pääsääntöisesti sallittua vain sitä varten osoitetuissa tiloissa ja ulkona.

Tämä on valistuneelle ja tiedonhaluiselle ihmiselle selvä asia. Vähemmän selvää ja tunnettua on, kuinka raivoisasti nikotiiniriippuvuuteen nojaava teollisuus on taistellut jokaista rajoituspyrkimystä vastaan. Aika ajoin uutisissa näkyvät oikeustaistelut tupakkateollisuus onkin pääosin voittanut tai saanut päätöksen, joka on antanut tälle huumekaupalle jatkoluvan. Tupakkateollisuus on käyttänyt miljardeja dollareita puolustaakseen oikeuttaa kääriä valtavia voittoja ihmisiä vammauttavan ja tappavan huumeen kaupalla. Se on lahjonut, huijannut ja painostanut lääkäreitä, tutkijoita ja päättäjiä. Se on toistuvasti jäänyt kiinni julkeasta lobbauksesta, myös Suomessa.

Kaikesta tästä meille vähemmän tutusta vastenmielisyydestä kertoo Heikki Hiilamon kirja Maailma tupakkayhtiöiden vallassa (Into 2017). Kirjan otsikko on dramaattinen. Niin on myös kertomus kuolemankauppiaiden häikäilemättömyydestä ja kyvystä olla piittaamatta tuotteensa aiheuttamista kärsimyksistä ja tuhoista. Hiilamo itse ei voisi kirjoittaa vähemmän dramaattisesti. Harvoin törmää kirjaan, jossa on jätetty käyttämättä jokseenkin kaikki mahdollisuudet rakentaa lukijaa pihdeissä pitävää dramaattista kaarta. Hiilamo on ilmeisesti ajatellut, että karut faktat itsessään riittävät. Tavallaan se on totta, tavallaan ei. Kirja on vaikuttava, mutta se olisi kyllä voinut olla myös paljon vaikutavampi.

* * *

Hiilamo on valitettavan varovainen syyllisten nimien mainitsemisessa. Erityisesti päättäjät pääsevät kohtuuttoman vähällä. Muutaman kansainvälisen lobbauksen keskeisen herran esittely jää sekin hyvin värittömäksi. Välillä tuntuu, kuin kaikki konnantöitä tehneet olisivat jonkinlaisia Adolf Eichmanneja, ylempien käskyjä tottelevia ja siksi vastuusta vapautettavia. En tiedä, onko tämä ratkaisu ollut Hiilamon puolelta harkittu. Jos on, ratkaisu on minusta huono. Kun tuomiolla on jättimäinen teollisuus, se hahmottuu lukijalleen keskeisten toimijoiden persoonan kautta. Ei kuitenkaan tässä kirjassa. Tupakkateollisuuden omistajista ei puhuta mitään, muutama PR-työtä hoitanut nilkki mainitaan, mutta yleisesti ottaen tupakkateollisuus jää yhtä kasvottomaksi kuin ennenkin.

Näin on myös Suomea koskevissa kirjan luvuissa, vaikka - kuten Hiilamo itse todistaa - Pohjoismaat ja Suomi ovat olleet tupakkateollisuudelle tärkeä alue tutkittaessa ja sovellettaessa sekä aktiivista lobbausta että julkisen mielipiteen muokkausta.  Kirjassa ei ole edes hakemistoa, jonka kautta voisi hahmottaa toimijoiden kokonaisuutta. Suomen lobbareista nimetään vain Johan Puotila ja Lasse Lehtinen, mutta heidätkin lähinnä mainitaan neutraalisti, vaikka erityisesti Lasse Lehtinen on käyttänyt häikäilemättä tupakkateollisuuden hyväksi myös henkilökohtaista näkyvyyttään ja suhteitaan. Hiilamo on jättänyt kokonaan käyttämättä mahdollisuuden avata tupakkateollisuuden lobbaukseen liittyvää korruptiota. Yhdessä lauseessa - jonka kaltaisia lukija olisi kaivannut paljon lisää - Hiilamo toteaa kuivasti lobbari Matti Otvan vaihtaneen puolta vasta sitten, kun Philip Morris oli jättänyt jonkin hänen laskunsa maksamatta.

Poliittiset päättäjät Hiilamo päästää myös vähällä. Sauli Niinistön rooli ryhmäkannelainsäädännön jarruttajana tulee mainituksia, mutta esimerkiksi esitellessään tupakkateollisuuden perustamaa peitejärjestöä Huomaavaiset tupakoitsijat ry:tä jättää mainitsematta sen, ettei Lasse Lehtinen ollut ainoa, vaan sille antoivat kasvonsa myös monet tunnetut päättäjät kuten SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ja Jörn Donner. Yhdistys sai kohtuutonta arvovaltaa juuri tätä kautta ja sen analyysin jättäminen pois on vakava puute kuten eri puolueiden suhtautumisen esittelyn loistaminen poissaolollaan.

* * *

Hiilamon kirja toimii epäilemättä siinä perustehtävässään, että se osoittaa tupakkateollisuuden häikäilemättömyyden ja tuloksellisuuden. Kirja myös osoittaa, että vaikka Suomesta katsoen voisi kuvitella, että tupakkateollisuus on auringonlaskun juttu, globaalissa näkökulmassa näin ei suinkaan ole. Teollisuudella pyyhkii edelleen erittäin hyvin, eikä tietoisuus tupakoinnin vaarasta kosketa miljardeja maailman asukkaita millään lailla. Hiilamo ei millään tavalla vähättele tilannetta, mutta ei toisaalta myöskään hyödynnä aiheensa tarjoamia mahdollisuuksia. Kyllä näin tunteita kuohuttavasta aiheesta olisi voinut kirjoittaa myös hiukan enemmän tunteisiin vaikuttavalla tavalla. Nikotiiniriippuvuus koskettaa Suomessakin edelleen satojatuhansia ihmisiä. Myös Suomessa kuollaan edelleen tupakoinnin aiheuttamiin sairauksiin. Ennen muuta myös Suomessa joutuu tupakoimaton edelleen lähes päivittäin toteamaan sen, etteivät tupakoitsijat juuri koskaan ole huomaavaisia. Ei narkomaani ole.

Edellä olevan arvioinnin tylyyttä selittää ehkä osittain se, että suhtaudun aiheeseen itse hyvin voimakkaasti kielteisesti. Minusta jokainen tupakkateollisuudessa mukana oleva on moraalisesti rikollinen, vaikka toistaiseksi vielä lain suojaama sellainen. Minusta Lasse Lehtisen kaltaiset rahasta tupakkateollisuutta palvelevat julkkikset ovat halveksittavia nilkkejä. Ottaa nyt rahaa siitä, että ihmisten myrkyttäminen voisi jatkua! Toisaalta suhtaudun tupakkateollisuuteen myös esimerkkinä siitä, miten kapitalismi ideologisella tasolla on täysin piittaamaton ja vastuuton. Tiedämme, että tupakkateollisuuden edustajat ovat viimeistään 1950-luvun alusta lähtien tienneet, että tupakkaa ei pitäisi sen myrkyllisyyden takia valmistaa. Teollisuuden purjehdus on tietysti vaatinut joukon ihmisiä, joiden moraali taipuu melkein mihin tahansa. Pohjimmiltaan kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että Lasse Lehtinen on moraaliton nilkki vaan siitä, että kapitalistinen markkinatalous ruokkii tällaista vastuutonta toimintaa.

Suomen horisontista katsoen tupakkateollisuus ja tupakoitsijat ovat vuonna 2017 historiallisen heikossa hapessa. Parveketupakoinnista vielä väännetään kättä, mutta julkinen tavoite on Suomi ilman tupakkaa. Mutta todellisuus ei ole niin hyvä kuin äkkiä ajatellen voisi luulla. Vaikka perinteinen tupakointi on vähentynyt, nuuskaaminen ja "sähkötupakka" ovat ilmeisesti ainakin joissakin väestöryhmissä lisänneet suosiota. Se on varoitusmerkki tupakkateollisuuden sitkeähenkisyydestä ja vallasta. Ei se ole luovuttanut eikä tule luovuttamaan. Taistelua on pakko jatkaa silloinkin, kun vastustajaa ei näyttäisi olevan lähimaillakaan. Suomessa tupakkateollisuudella ei ole hyvää karmaa, mutta ei pidä tuudittautua kuvittelemaan, ettei uusia lasselehtisiä ja mattiotvia löydy tekemään tupakkateollisuuden osakkeenomistajien puolesta likaista työtä. Olisi Hiilamo voinut edes yhden luvun kirjoittaa siitä, ketkä viime kädessä keräävät voitot tästä laillistetusta huumekaupasta.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Jos presidentti ei osaa lukea eikä kirjoittaa...

Katsoin pari päivää sitten David Pakmanin tuoreen ohjelman Uh-Oh: Does Donald Trump know how to read?, joka esittelee todisteita jo pitkään liikkuneille epäilyille, että Yhdysvaltain presidentiksi vastikään valittu Donald Trump ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Tämä 12 minuutin pituinen ohjelma on sinällään aika karmiva, mutta aivan erityisesti minuun vaikuttaa dokumentaarinen pätkä, jossa Trumpin oma asianajaja yrittää saada häntä lukemaan paperista todistajalausuntoon tarkoitettu pätkä. Trump on kuvassa aivan eri ihminen kuin julkisuudessa: hiljainen, hämmentynyt ja erittäin säälittävä. Trump yrittää ensin keksiä tekosyitä sille, ettei rupea lukemaan pyydettyä kohtaa ("tämä on kovin pitkä" ja "minulla ei ole silmälaseja mukana", vaikka kukaan ei ole koskaan nähnyt Trumpin käyttävän laseja).Lopulta Trump kokoaa ilmeisesti yksittäisistä sanoista lauseita, jotka liittyvät paperilla olevaan asiaan, mutta ovat hänen itsensä muotoilemia.

David Pakman sen paremmin kuin muutkaan asiaa käsitelleet toimittajat eivät näytä ottavan kantaa siihen, onko kyseessä lukihäiriö eli dysleksia vai ihan oikeasti lukutaidottomuus. Trumpin kirjoitustaitokaan ei näytä ohjelman perusteella menevän allekirjoitusta pidemmälle. Jopa ne kuuluisat tviitit ovat ilmeisesti saneltuja. Pakman voi olla puolueellinen, mutta vaikuttaa siltä, ettei kenelläkään ole näyttää kiistämättömiä todisteita siitä, että Donald Trump kykenee lukemaan ja kirjoittamaan normaalilla tavalla. Jostain syystä edes Hillary Clintonin kampanjaväki ei kuitenkaan tätä asiaa pitänyt vaalikampanjassa esillä, kuten ei myöskään Trumpia uhannutta oikeusjuttua 13-vuotiaan tytön raiskaamisesta 1990-luvulla. Jälkimmäinen selittyisi sillä, että myös Bill Clinton oli sotkeutunut samoihin kuvioihin. Mutta miksi vaietaan presidentin lukihäiriöstä?

Jos oletamme kohteliaasti, että kyseessä on lukihäiriö, ei kouluja käymättömyyden seuraus, voidaan kai arvioida, että kirjoitustaidon puute on vähemmän dramaattinen ongelma jopa presidentille. Hänen virkatoimiensa ytimessä ei ole kirjallisten tekstien tuottaminen ja vaikka olisi, sen asian voi aina hoitaa sanelemalla sihteereille. Jos Trumpin tviitit hoituvat sanelemalla, ainoat ongelmat liittyvät tviittien sisältöihin, eivät niiden syntytapaan. Kokonaan toisenlainen on tilanne lukutaidon kohdalla. Jos presidentti ei kykene lukemaan papereita, joita hän allekirjoittaa tai ei kykene lukemaan tärkeiden asioiden taustaksi tuotettuja dokumentteja, hän on kokonaan sen varassa, mitä apulaiset hänelle kertovat dokumenttien sisällöstä. Se on todella pelottava ajatus. Riittää kun muistaa, että Steve Bannon on Trumpin neuvonantaja.

* * *

Trumpin lukihäiriötä vähätelleet ovat muistuttaneet siitä, että monella Trumpin edeltäjälläkin on ollut samanlaisia ongelmia. Se on totta: George Washington kärsi dysleksiasta, samoin Woodrow Wilson ja Dwight D. Eisenhower. Kenenkään ei ole kuitenkaan aikaisemmin väitetty olleen täysin luku- ja kirjoitustaidoton. Trumpin kohdalla sekin on mahdollista. Kun kuuntelee esimerkiksi Trumpille tyypillistä, rehentelevää ja itserakasta puhetta, voi panna merkille sen yksinkertaisen ja jankkaavan rakenteen. Trump harrastaa lyhyitä, muutaman sanan pituisia lauseita, joita myös toistelee herkästi. Vertailu kaunopuheiseen Barack Obamaan on järkyttävä.

Ei liene syytä epäillä, etteikö Donald Trump olisi istunut koulun penkillä hänkin. Kokonaan toinen asia sitten on, oppiko hän siellä mitään. Trump syntyi miljonäärin lapseksi, joten hänen ei välttämättä ole koskaan tarvinnut selvitä luku- ja kirjoitustaitoa vaativista arkisista asioista. Trump on myös voinut tottua ajatukseen, että hänen asemassaan luku- ja kirjoitustaito eivät ole välttämättömiä. Ainahan voi käyttää apulaisia tai katsoa televisiota. Trumpin on väitetty myöntäneen, ettei hän ole koskaan lukenut kirjoja ja että hänen tärkein informaatiokanavansa on televisio.

Kaikki tuo sopii kuvaan, jonka Trump on itsestään halunnut luoda julkisuudessa (ne muut kuvat hän torjuu valheina). Luku- ja kirjoitustaidottomuushan eivät kerro mitään ihmisen kognitiivisesta älystä. Trumpilla on selvästikin ollut tällaista operationaalista älyä niin paljon, että hän on pysynyt lukuisten konkurssiensa ja epäonnistuneiden hankkeiden keskellä miljardöörinä (tai näin joudumme olettamaan, koska Trump ei suostu kertomaan todellista varallisuuttaa). Hänen käytöksensä, visuaalinen makunsa ja näkemyksensä eivät kuitenkaan kerro minkäänlaisesta sivistyneisyydestä, ei sielun tai järjen.

* * *

Entä jos luku- ja kirjoitustaidoton, mutta äärimmäisen kunnianhimoinen ja narsistinen liikemies päättää, että hänpä haluaa rahan lisäksi myös poliittista valtaa. Entä jos tällainen liikemies on niin epäempaattinen, ettei piittaa halunsa seurauksista muille ihmisille? Jos tällainen liikemies valitaan presidentin tehtäviin, kuka loppujen lopuksi huolehtii siitä, että päätökset perustuvat sekä tutkittuun tietoon että tuon tiedon punnitsemiseen? Trump on toistuvasti korostanut, ettei hän lue mitään pitkiä selostuksia. Mutta lukeeko hän mitään omin silmin ja aivoin? Ei varmaan, jos hänellä ei ole lukutaitoa. Onko hänellä perusteita poiketa esittelijän näkemyksestä, joka todennäköisesti perustuu taustatietojen läpikäyntiin? Ei tietenkään, mutta silti voi niin tehdä. Mikään ei pakota luku- ja kirjoitustaidotonta presidenttiä luottamaan avustajiensa järkeen.

Donald Trumpin arvot, asenteet ja näkemykset ovat yksi asia, hänen kykynsä arvioida presidentin päätösten seurauksia aivan toinen. Muutamassa viikossa Trump on ehtinyt allekirjoittaa määräyksiä, jotka joku muu on oletettavasti kirjoittanut, mutta joilla on synnytetty ennen näkemätön kansainvälisten protestien aalto. Keith Olbermann on listannut 50 Trumpin mokaa parilta ensimmäiseltä viikolta. Tämä kaikki tilanteessa, jossa Trumpin hallinto on suurelta osin järjestämättä, virkamiehistö vaihtamatta. Trump on jo ehtinyt julistaa sodan mediaa ja "niinkutsuttuja" tuomareita vastaan. Luku- ja kirjoitustaidon puutetta ei tarvita tähän kaikkeen selittäjäksi, mutta tuskin se aivan merkityksentön asia silti on. Kyllä lyhytnäköisten, typerien päätösten takana voi olla yksinkertaisesti äärimmäinen sivistymättömyys, joka perustuu siihen, että kirjallisuuden sijasta lähdeaineistona on televisio.

Minusta on painavia perusteita kysyä, ymmärtääkö Donald Trump ollenkaan, mitä hänen ja hänen avustajiensa ajamat asiat tarkoittavat? Ehkä Trump tuntee kiinteistökeinottelun, mutta teollisuustuotanto on hänelle selvästi täysin tuntematon alue. Muuten ei vaalilupauksia ja protektionistista politiikkaa voi mitenkään käsittää. Oma veikkaukseni on, että jo nyt moni fiksumpi käyttää Trumpia edistääkseen omia bisneksiään seurauksista piittaamatta. Trumpin sivistymättömyys ja tietämättömyys saattavat olla paljon syvällisempiä kuin kukaan uskaltaa ajatella. Tarpeeksi itsekeskeinen, sivistymätön narsisti saattaa olla teräväpäiselle toimijalle tai kiihkoilijalle juuri se oikea näkösuoja. Tällä vauhdilla neljä viikkoa on jo liikaa, neljä vuotta varma katastrofi.


PS. Odotan jännityksellä Melania Trumpin avomielisiä muistelmia. Ne tulevat myymään miljoonia, jos maailma on tuolloin vielä kirjapainokunnossa.

Jälkiteksti 12.2.2017: Oskari Onnisen kirjoituksessa Stephen Bannonista (Helsingin Sanomat) kuvataan Bannonin nimitystä kansalliseen turvallisuuskomiteaan näin: "Tällä viikolla samainen lehti kirjoitti, että Bannonin nimitys kansalliseen turvallisuuskomiteaan tuli Trumpille yllätyksenä. Bannon oli itse valmistellut asetuksen ja Trump allekirjoittanut sen ilmeisesti ymmärtämättä, mistä on kyse." Juuri tällaista voi tapahtua, jos presidentti ei osaa lukea.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Aina oikealla puolella

Olen suomalaisen upseerin poika, reservin luutnantti ja vakaumuksellinen pasifisti. Minulla ei ole Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisuutta, mutta isän puolen sukutaustan puolesta voisi ollakin. Reservin upseerin tittelistä huolimatta henkilötiedoissani on ainakin virtuaalisesti paksu punainen merkintä, jonka takia (a) minua ei olisi otettu sisään Kadettikouluun eikä (b) päästetty reserviläisenä lähellekään mitään strategisesti tärkeää, "salaista" tai salaista. Syynä ei kuitenkaan ole ollut se, että isoisäni isoisä päätti tulla jostain Rostovin takaa kaukaiseen provinssikaupunki Gelsingforsiin yrittäjäksi. Syyksi riitti se, että olin ja olen yhteiskunnallisten näkemysteni takia "epäluotettava".

Viime päivinä on ihmetelty, valehtelevatko puolustusministeri Jussi Niinistö ja Suomen armeija, vai pelkästään jälkimmäinen. Itse epäilen, että vaikka Niinistö on perussuomalaisten edustaja, ei häntä niin täydellisesti ole voitu asioista sivussa pitää, ettei hän tuntisi Suomen armeijan historiallista ja nykyaikaista rakenteellista oikeistolaisuutta. Itse uskon tässä vaiheessa paljon enemmän Ylen toimittajia kuin kenraaleja. Heille totuuden kertominen ei tarjoa mitään etuja, mutta kaikki kiistämällä voidaan jatkaa "kansanarmeijan" illuusion ylläpitoa. En usko, että Ylen puoleltakaan ollaan valmiita penkomaan tätä asiaa pohjia myöten, kyllä toimitusjohtaja jossain vaiheessa puhaltaa pelin poikki.

Ääneen puhutaan vain Venäjästä ja sen vaikutusvallasta, mutta koko ajan kaikki asioista vähänkin perillä olevat tietävät, että puhutaan myös niistä suomalaisista, joiden isänmaallisuutta ja luotettavuutta kriisin hetkellä epäillään. Kaksoiskansalaisuudesta voidaan puhua ääneen, minun kaltaisistani ei. Suomalaisten jakaminen luotettaviin isänmaallisiin ja epäluotettaviin epäisänmaallisiin oli julkista arkea 1920- ja 1930-luvuilla, mutta Neuvostoliiton voittoon päättyneen sodan jälkeen kaikki se piti painaa pinnan alle, näkymättömiin ja kuulumattomiin. Mutta ei se mihinkään kadonnut, tietenkään. Armeija on aina ja kaikissa yhteiskunnissa vallassa olevan luokan ja eliitin työkalu. Suomen armeija on ollut pian sata vuotta valkoisen, porvarillisen Suomen armeija. Jos se sodan jälkeen hetken näytti joltain muulta, se häivähdys ei kauaa kestänyt.

* * *

Ideologisesti epäluotettavien kansalaisten diskriminointi jopa armeijassa olisi perustuslain vastaista, joten virallisesti sitä ei tietenkään esiinny. Jokainen armeijan käynyt julkisesti vasemmistolainen kuitenkin tietää, miten homma toimii. Suomen armeija on itse itseään täydentävä säätiö, jonka palvelukseen otetaan vain "sopivia" ihmisiä. Ei niin, etteikö jopa vastuunalaisissa tehtävissä saattaisi joku demari olla - muistan itse rajut huhut Kadettikouluun päässeestä demarista 1970-luvulla -, mutta todennäköisesti hänkin on demari tannerilaisittain, ei mikään "tuomiojalainen". Varusmiehet ovat tietenkin eri asia, vaikka vahvistamattomien huhujen mukaan erinäinen joukko kommunistiksi leimattuja olisi erityisesti 1970-luvulla saanut vapautuksen palveluksesta hyvin köykäisin perustein. Ei niitä pahimpia agitaattoreita haluttu edes varusmiehiksi. Parempi oli pitää ne ulkopuolella.

Ei minua Helsingissä asuessani koskaan häiritty kertausharjoituskäskyillä, mutta kun asuin joitakin vuosia Kainuussa, siellä oli pula reservin upseereista niin kova, että kaltaiseni K-mapin äijäkin kutsuttiin muutamaksi päiväksi maastoon. Kuten varusmiesaika, myös nämä muutamat reservin harjoitukset olivat perin opettavaisia (typeriä, mutta opettavaisia). Ensinnäkin vahvistui oletus, että armeija valmistautuu ainakin tykinruokaporukan kohdalla edelleen pitkin pääteitä idästä panssarivaunuilla köröttelevän vihulaisen varalle. Tätäkin mielenkiintoisempaa oli erään ilmeisesti hiukan liikaa ilolientä nauttineen paikallisen gauleiterin uhopuhe siitä, mitä tapahtuu, kun liikekannallepanokäsky tulee. Kun ketään kantahenkilökuntaan kuuluvaa ei ollut kuulolla, tämä sankari kertoili varsin avoimesti siitä, miten salaistakin salaisempi systeemi toimii.

Viesti tulee ensin tietysti gauleiterin kaltaisille varmoille yhteyshenkilöille. Seuraavaksi pannaan turvasäilöön epäilyttävät tyypit (siis minut, kaksoiskansalaiset ja varmaan myös maahanmuuttajat taustastaan riippumatta - tarinan aikaan asia ei vielä ollut ajankohtainen). Lopuksi kootaan niistä luotettavista ja isänmaallisista etukäteen tehdyn suunnitelman mukainen joukkio sotakuntoisia miehiä. Avainhenkilöitä olivat tietysti metsästäjät, rajamiehet ja "määrättyjen" klubien jäsenet. Gauleiterimme huomasi jossain vaiheessa olevansa ehkä liian puhelias ja korosti, että tällaisista asioista ei tietenkään saa puhua ääneen. Eihän sitä voi tietää, milloin sellainen epäluotettava "isänmaanpetturi" on kuulolla.

* * *

Minusta on aivan turhaa kiistellä siitä, ovatko armeijan vakanssit kaikille avoinna. Eivät ole, tietenkään, eivät ole koskaan olleet eivätkä tule koskaan olemaan. Armeijan kaltainen organisaatio toimii vain osittain ns. parlamentaarisessa valvonnassa, monet asiat se päättää täysin itsenäisesti ja siviilejä vaivaamatta. Kaikkein salaisimpien organisaatioiden osat eivät ole mukana eduskunnan budjetissa, vaikka valtion rahaa käyttävätkin. Näin on kaikissa maissa järjestelmästä riippumatta. Sitä voi turvallisesti pitää ns. oletusarvona kaikkialla. Armeija on tiedustelupalveluiden lisäksi aina se yhteiskunnan nurkka, jossa yleiset lait pätevät vain näennäisesti. Järjestelmä toimii, koska armeijan edustajat kiistävät kaiken jyrkästi ja koska sanattoman sopimuksen perusteella ideologisesti riittävän samanhenkiset päättäjät teeskentelevät uskovansa, mitä armeija sanoo.

Historian ironiaa tietenkin on, että kansallis-oikeistolaisen Venäjän hallinto on Suomen armeijan näkökulmasta yhtä epäilyttävä kuin oli aikoinaan Neuvostoliiton hallinto. Venäjän kohdalla edes yhteinen oikeistolainen ideologia riitä tekemään naapurista luotettavaa. Tunne lienee molemmpinpuolinen. Kun oikeistolainen puolustusminsiteri julmistelee oikeistolaisten johtamalle Yleisradiolle oikeistolaisten täydellisesti hallitseman armeijan puolesta, täytyy ehkä henkäistä muutaman kerran paradoksin ymmärtämiseksi. Avain on tietysti russofobia, joka on porvarillisuuttakin vahvempi ideologia. Niinistön fobiat eivät välttämättä kumpua ihan samasta lähteestä kuin kenraaleilla, mutta kyllä se heidät samalle puolelle varmistaa.

Mutta miksi siis Yleisradio on ruvennut keikuttamaan valkoisen armeijan venettä? Onko joku ihan oikeasti huolissaan Suomen kansalaisten tasa-arvoisesta kohtelusta armeijassa? Jos on, sitä huolta tulee riittämään, vaikka kaksoiskansalaisuusasia ratkaistaisiin lailla tai millä muulla tahansa tavalla. Omassa kiihkeässä poliittisessa nuoruudessani kiisteltiin siitä, onko parempi boikotoida porvarillista armeijaa (siviilipalvelus) vai yrittää vaikuttaa siihen sisältä päin (normaali asepalvelus, pyrkiminen aliupseeri- ja upseerikouluun). Reservin upseerina kannatin jälkimmäistä, vaikka tiesinkin, että armeija on umpiporvarillinen maailma, jonka muuttaminen ei ole mahdollista. Minusta tuli kuitenkin pasifisti, joskaan ei armeijan ideologisen valkoisuuden takia. Minulle kaikki armeijat ovat nykyään saman värisiä, kuoleman mustia.

* * *

En pidä siitä, että armeija ja porvarilliset vallankäyttäjät eivät myönnä armeijan poliittista väriä. Se on ohittamaton tosiasia, josta ei kuitenkaan saa puhua ääneen. Tämä vaikeneminen on asian vaarallisin puoli, ei niinkään se, ettei vasemmistolaisesti ajatteleva ihminen pääse näkemään armeijan strategisia papereita, tukikohtia ja asejärjestelmiä. Tietenkin tämä kansalaisten jakaminen luotettaviin ja epäluotettaviin on sietämätöntä ja perustuslain vastaista. Sitä muuria ei kuitenkaan hevin rikota, en itsekään ole pitänyt pään takomista mielekkäänä. Aina löytyy jokin näennäisesti legitiimi peruste sille, ettei epäluotettavaa päästetä näkemään ja kokemaan liikaa. Armeijan pakasta eivät valttikortit lopu koskaan kesken.

On kuitenkin eri asia todeta asioiden tila ja tyytyä periaatteelliseen kritiikkiin kuin teeskennellä Jussi Niinistön tavoin, että Suomen armeija kohtelee kansalaisiaan tasa-arvoisesti ja vielä vaatia, että muidenkin täytyy yhtyä teeskentelyyn. Isänmaan puolustaminen, isänmaan etu ei ole sama asia kuin eliitin, vallassa olevien etu. Jussi Niinistö palvelee Suomen nykyistä eliittiä (ikä yli 100 vuotta), kuten tekee myös Suomen armeija (epäilyt epäisänmaallisesta hingusta alistua Naton päätäntävallalle eivät mahdu tämän tekstin puitteisiin) ja päättäjien suuri enemmistä. Minäkin haluan suojella isänmaatani, mutta myös ja ennen muuta tältä samalta eliitiltä, ahneelta ja epäisänmaalliselta oikeistolaiselta porvaristolta, joka tiukan paikan tullen on ennenkin hypännyt milloin Saksan, milloin Yhdysvaltain sylikoiraksi.

Loppuvuodesta tunteet tulevat kiihtymään. Jos Jussi Niinistö on joulukuun alussa edelleen puolustusministeri, hän tulee pitämään perinteisiä juhlapuheita perinteisesti hurraaville kansanjoukoulle. Minä taas muistutan siitä, että eliitti ei koskaan anna kaikille suomalaisille samaa arvoa. Veneen keikuttaja tai sellaiseksi leimattu on automaattisesti alempiarvoinen tai suoraan arvoton, oikeudeton ja saa kuulla kunniansa, kuten nyt Yle (nykyisissä oloissa ei kuitenkaan kuulaa kalloonsa). Historia tuntee puolta vaihtaneita armeijoita. Sen varaan ei Suomessa kuitenkaan kenenkään kannata laskea. Armeija valitsi puolensa vuonna 1918 - tai eliitti armeijansa, ihan kuinka vain asian haluaa ilmaista. Muutosta ei ole näköpiirissä.