Pimppienkeli opastaa

Vaikka en ikäni ja sukupuoleni takia kuulu tämän kirjan todennäköiseen kohde- ja lukijajoukkoon, ilmoittaudun silti kommentoimaan. Ennen muuta siksi, että Riina Tanskasen piirtämä ja kirjoittama Tympeät tytöt : Aikuistumisriittejä (Into 2021) on mielestäni erittäin onnistunut kirja. Se on onnistunut sekä visuaalisena pakettina että tekstillisenä analyysinä. Molempia luonnehtii älykäs ironia, joka ei kuitenkaan valahda missään vaiheessa itsetarkoitukseksi tai tyylikeinoksi. Kirjoittaja on nuorimman tyttäreni ikäinen, joten en sinänsä ole yllättynyt julkaisun kypsyydestä. Mutta on aina ilahduttavaa todistaa näin valmista ajattelua. (Tanskasen työhön voi tutustua myös Instagramin kautta, hakusana "tympeattytot").

"Koska meistä ketään ei ole tehty sokerista ja kanelista. Me ihmiset olemme erehtyväistä lihaa, eikä meidän tarvitse teeskennellä mitään muuta."  Juuri näin, hyvin sanottu. Tympeät tytöt nostaa keskiöön naisen (tai tytön) ja on ehdottomasti "feministinen". Mutta itse sanoisin myös, ettei tämä kirja ole pelkästään feministinen, vaan paljon enemmän. Se onnistuu puhuttelemaan uskoakseni jokaista, joka haluaa ymmärtää ihmisenä olemista, siis myös alistettuna ihmisenä olemista. Tanskanen ei ole tyytynyt raivaamaan miesoletettuja kirjan ulkopuolelle, vaan on piirtänyt naisen alistajista joukon stereotyyppejä, joista osa on naisia. Heitä ovat mm. TOLKUN IHMINEN (M), PATRIARKAATTI (M), YHTEISKUNTA (M), KAPITALISMI (M), TÄTI-IHMINEN (N), KOULULAITOS (N), TWITTER-KYYNIKKO (M), TEORIAPOIKA (M) ja HISTORIA (M).

En ole modernien piirrostyylien tuntija, mutta silti minusta tuntuu, että Tanskasella on jotenkin omaperäinen kynänjälki. Se leijuu realismin ja fantasian välillä niin, että tyypit ovat tunnistettavia, vaikka ovatkin karikatyyrejä tai yleistyksiä. Vaikka tekstiä on paljon, se ei ainakaan minua vaivannut, koska tekstiä on paljon hyvin perustein. Tanskanen ei ole myöskään lähtenyt leikkimään typografialla, joten lineaariseen tarinan kulkuun tottunut on mielissään. Hetkittäiset siirtymät historiaan ja taiteeseen istuvat kokonaisuuteen hyvin. Myös värimaailma, joka pinkkisen kansikuvan perusteella ehti jo herättää hiukan epäilyjä,  osoittautuu tasapainoiseksi ja myös vanhemman ihmisen estetiikkaan istuvaksi. Mielestäni naisten nenien piirtäminen kuin irrallisiksi tekoneniksi synnyttää hyvällä tavalla epärealistisen särön "nättiin" kuvaustapaan. Kirjan naiset katsovat lukijaa sopivan etäältä.

* * *

Tympeitten tyttöjen tekstit ovat pääosin puhekuplia, mutta kuplat toimivat pidempinäkin merkkijonoina. Eri hahmojen tekstit menevät arvatenkin ainakin osittain yli vanhemman ihmisen havaintokyvyn, mutta siltä varalta Riina Tanskanen on luonut kirjansa kekseliäimmän hahmon, PIMPPIENKELIN. Pienin enkelinsiivin varustettu Pimppienkeli on luojansa sanoin "teoksen protagonisti" eli tässä tapauksessa kaiken tietävä kertoja, joka asettaa reaalimaailmassa koheltavien ihmisten ja stereotyyppien toimet järjestykseen säännöllisesti toistuvien välikommenttien avulla. Pimppienkeli puhuu suoraan lukijalle, koska kirjan toimijat eivät toki ottaisi todesta pinkissä hamosessa ilman pikkuhousuja vilistävää pikkutyttöä, vaikka hänen tietonsa ja ymmärryksensä on ylivertaista.

Siinä missä stereotyypit laukovat  roolinsa edellyttämiä latteuksia, Pimppienkeli latelee vasta-argumentit kumoavia kiteytyksiä tai lyhyitä saarnoja, kun on niiden paikka. Pimppienkelillä ei ole sinisilmäisiä harhakuvitelmia siitä, mitä on olla nainen ihmisen historian tässä tai aikaisemmassa vaiheessa. Kun esimerkiksi TEORIAPOIKA tulkitsee taiteiden historiaa miesten luonnollisena paremmuutena, vastaus on tyly: "Naiset ovat jääneet ilman huomiota ja arvostusta ennen kaikkea sukupuolensa takia. Lahjakkaita naistaiteilijoita on ollut aina, historiamme vain näkee heidän taiteensa vähempiarvoisena puuhasteluna. Sukupuoli myös teki kouluttautumisesta ja julkisiin keskusteluihin osallistumisesta naisille lähes mahdotonta. Siksi monet julkaisivat kirjojaan miehisillä salanimillä."

Vaikka monet stereotyypit ovat perinteisiä, itseäni huvitti KAPITALISMI (huom! ei siis KAPITALISTI), jonka Tanskanen on piirtänyt pellavapäiseksi ja punaposkiseksi nuoreksi mieheksi, ei suinkaan lihavaksi teollisuusmilitaristiksi. Ulkoasu ei kuitenkaan peitä sitä, että KAPITALISMIN viesti naiselle on pysyvästi alistava, mistä asemasta vain runsas raha voi nostaa: "On niin helpottavaa, kun ihmiset kokevat olevansa itse syy epäonnistumiseensa sen sijaan, että he koettaisivat saada yhdessä muutosta näihin järjettömiin vaatimuksiini". PATRIARKAATTI on omahyväinen nuori mies hänkin, mutta asenteissaan ikivanha: "Minusta on mukavaa, kun naiset kilpailevat keskenään eivätkä haasta koko systeemiä. Näin valta pysyy miehillä, kuten kuuluu." Tanskanen on oivaltanut, ettei pahiksia tarvitse piirtää pahiksiksi, ratkaisevaa on puhe, viesti.

* * *

Kun tekstin alussa kehun Tympeitä tyttöjä siitä, että kysymys on paljon enemmästä kuin vain feminismin ilosanomasta, viittasin siihen, ettei Tanskanen jättäydy pinta-ilmiöiden houkutukseen, vaan pureutuu naisen alistamisen rakenteellisiin aiheuttajiin. Monet näennäisen vähäiset ilmiöt vastustavat muutosta, jota kutsutaan hienosti naisten emansipaatioksi. Olen varma siitä, että moni tätä kirjaa lukeva mies (ne tylymmät miehet eivät kai kirjaan tartu) ajattelee, että kyllä se Tanskanen nyt kuitenkin liioittelee. Onhan esimerkiksi Suomessa tapahtunut valtava muutos ja eivät suinkaan kaikki miehet suhtaudu naisiin alistavasti. Tässä unohtuu se, ettei riitä, että jotkut asiat korjaantuvat ja jotkut miehet suhtautuvat naisiin tasa-arvoisesti. Ongelma on rakenteellinen. Se ei korjaannu ilman syviin rakenteisiin puuttuvia muutoksia lainsäädännössä ja asenteissa. 

Riina Tanskanen on selkeästi naisten yhteisen rintaman asialla. Hän luottaa joukkovoiman voimaan, ei pelkkään mystiseen "girl poweriin". Mitään ei saada aikaan, jos naiset eivät pidä yhtä ja lopeta keskinäistä taisteluaan, jota osa miehistä tukee ja yllyttää. Tehtävä on tietysti haastava, eikä sitä pelkästään sarjakuvakirjoilla hoideta. Mutta kyllä sitä hoidetaan myös tekemällä oivaltavia sarjakuvakirjoja. Arvelen, että Tympeiden tyttöjen aidonoloinen itseironia puree hyvin Tanskasen oman ikäluokan naisiin, joiden kokemuksiin jo kuuluu aimo annos skandinaavisesti laimennettua patriarkaattia. He tietävät, että tyttöjen ja naisten asema Suomessa on paljon parempi kuin valtaosalla maailman muista tytöistä ja naisista. Mutta he tietävät ja ymmärtävät myös, ettei tästä seuraa, ettei naista alistavia rakenteita ja käytäntöjä muka enää olisi.

Kauniiksi lopuksi haluan siteerata Tanskasen kirjan päättävän "Kirjeen Vähättelijöille", koska se tavallaan selittää, miksi Tympeät Tytöt ei päästä miesoletettuja edes osaksi porukkaa. 

"Voi kuule! Me ollaan juuri niin takakireitä akkoja, että sun vähättelysi saa meidät raivon partaalle. Mutta vaikka sä kuinka usuttaisit, me ei hyökätä toistemme kimppuun. Me haluaan vaan rakastaa, potkia hiljaisuudella hyväksytyt lasikatot säpäleiksi ja kasvattaa toisiamme täyteen mittaan. / Me ei olla enää sokeita joukkovoimalle eikä suostuta sopeutumaan rakenteisiin, joiden ei edes kuuluisi olla olemassa. Eikä sun tarvitse kiinnostua tyttömäisistä mielipiteistämme. Me kyllä selvitään ilman sua. / Eikä sun tarvitse pitää tätä taistelua tärkeänä. Mutta arvaas mitä beibi, sun itsekkäät pikku ajatuksesi eivät vesitä meidän voimaamme. / Tämä taistelu on tärkeä, ja me käydään se kaikkien puolesta. Jokaisen syrjityn, väheksytyn, halveksitun, nöyryytetyn, vaiennetun, häpäistyn, pilkatun, rikotun. Kaikkien niiden, joita sä et halua nähdä. / Rakkain haista vittu -terveisin, Tympeät Tytöt."

 

Liian hyvä elämään

 Tutkija Marko A. Hautala ei saanut Finlandia-palkintoa eikä edes ehdokkuutta kirjallaan Algoth : Kapinallinen kynämies : A. Untolan merkillinen elämä (Warelia 2021). Minun mielestäni olisi pitänyt saada. Toisaalta se, että Algoth Untola jälleen unohdettiin ja ohitettiin, on vain johdonmukaista jatkoa hänen eläessään saamalle vastaanotolle. Merkittävän poliittisen uran suomalaisen maaseutupuolueen agitaattorina ja organisoijana tehnyt Untola ei saanut koskaan anteeksi sitä, että hän oli ihmisenä johdonmukainen, armottoman rehellinen, väkivallattomuuden puolestapuhuja ja aina pienen ihmisen puolella. Se, että hänestä kehkeytyi elämänsä viimeisenä vuotena työväestön vallankumouksen pasifistinen tukija, antoi Untolan vihamiehille oivan tilaisuuden murhata kiusallinen kirjoittaja pois kuleksimasta. Sosialisti Untola ei koskaan ollut, mutta se ei murhaajia hidastanut. Riitti, että oli kirjoittanut valkoista valtaa - niin väkivaltaista kuin -vallatontakin - vastaan. 

Marko A. Hautalan urakka on ollut valtava. Ei siksi, että arkistot tulvisivat Untola-aineistoa, vaan koska luotettavaa aineistoa on niin vähän. Monet muistelmat ovat ajalta vuosikymmeniä Untolan kuoleman jälkeen, eikä useimpien tueksi ole löytynyt riippumattomia dokumentteja. Monista Untolan elämän dramaattisista vaiheista ei ole ylipäätään säilynyt mitään dokumentteja, jos niitä on koskaan ollutkaan. Esimerkiksi Untolan teloittajat - sivistyneistöön kuuluneita miehiä kaikki - eivät halunneet jättää teostaan mitään todisteita, heille oli vain tärkeää saada Untola hengiltä. Hautala on siis joutunut kokoamaan elämäkerran sekä edeltäjiään kohteliaasti oikoen että yrittämällä monessa tapauksessa valistuneen päättelyn avulla rakentaa jälkikäteen kuva, jota ei koskaan otettu. Hautala kirjoittaa ajoittain piinallisenkin yksityiskohtaisesti, mutta tyylillisesti varmasti ja kauniilla suomen kielellä. Kustantaja Warelia saa erityisen kiitoksen paitsi kulttuurityöstä sinänsä, myös siitä, että kustannustoimitus on tehty erittäin hyvin ja Marko Vesterbackan nimi on voitu painaa etusivuille ilman pelkoa jälkimarinoista.

Hautala korostaa itse toistuvasti, ettei hänen jättimäistä (1180 sivua) teostaan tule pitää lopullisena sanana Algoth Untolan elämänvaiheista saati kirjailijantyöstä, joka muutenkin on kirjassa sivuosassa. On vaikea kuvitella, että kukaan jaksaisi urakoida Hautalaa enemmän tunnetun aineiston parissa. Mutta aina on mahdollista, että jostain arkistojen tai ullakoiden kätköistä löytyy merkittäviä dokumentteja, jotka joko vahvistavat tai kumoavat Hautalan tekemiä johtopäätöksiä. Näinhän tutkimus toimii humanistisissa tieteissä. Sattumalla on aina iso rooli siinä, mitä voidaan saada selville. Kuten Hautala elävästi kuvaa, Algoth Untolan elämässä oli lukuisia vaiheita, joista ei tiedetä käytännössä yhtään mitään. Kohde itse lisäsi näitä tutkijan vaikeuksia eläen koko elämänsä varjoissa, neljän seinän sisällä ja persoonansa kätkien. Lukuisien poliittisten nimimerkkien lisäksi hänen kirjailijanimiensä laaja kirjo kertoo siitä, ettei Untola halunnut maailman olevan hänestä itsestään tietoinen.

* * *

Hautala kertoo kaiken kerrottavissa olevan Untolan kirjailijanurasta, mutta on päätynyt jättämään sen "vain yhdeksi" uraksi, kuten Untola asian itsekin käsitti. Oli sitten kyseessä Irmari Rantamala, Maiju Lassila ja joku harvinaisemmista pseudonyymeistä, kyse oli aina kirjoittelusta ja tekeleistä, joita köyhän piti henkensä pitimiksi kyhätä. Untola tunsi kyllä arvonsa, mutta ei antanut kriitikoilleen sitä iloa, että olisi julkisesti kiukutellut haukuista ja ilkeilyistä. Päin vastoin Untola pyrki aina pitämään huolen siitä, ettei kustantaja jäisi hänen huonon tuotteensa takia tappiolle. Näin hän teki, vaikka tiesi tulleensa taloudellisesti riistetyksi. Toisaalta hän oli luovana kirjoittajana kustantajan painajainen, koska suhtautui kustannustoimitukseen ja tyylillisiin korjailuihin jyrkän kielteisesti. Hänen suhteensa kustantajien edustajiin olikin myrskyisä, eivätkä myöskään kirjailijakollegat oikein tienneet, miten suhtautua. Eino Leino ja Juhani Aho vähättelivät varsinkin Rantamalaa, mutta nuori V. A. Koskenniemi näki Untolan kuoren läpi.

Hautala ei kirjoita varsinaista kirjailija-analyysiä, mutta hän kuvaa varsin havainnollisesti sitä, miten jyrkästi aikalaisten näkemykset vaihtelivat sen mukaan, puhuttiinko Rantamalan Harhamasta vai Maiju Lassilan valtavan kansansuosion saaneista humoristisista kertomuksista. Useimmille aikalaisille Untolan henkilöllisyys oli tuntematon, eivätkä kaikki suostuneet uskomaan edes salaisuuden paljastuttua, että Rantamala ja Lassila olivat sama henkilö. Hautala tuntuu ajattelevan, että joku muu joutaisi tekemään uudelleenarvioinnin Algoth Untolan koko tuotannosta, myös siitä, jota ei koskaan painettu lehtiin tai kirjoina. Minusta tämä on perusteltu ja järkevä ajatus, koska edes koottuja teoksia ei ole saatu julkaistuksi 104 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen ja esimerkiksi Wikipedian artikkeli on perin heppoinen.

Vaikka Hautala antaa Untolan kirjailijantyön ilmeentyä ilman suurempaa numeroa, hän on nähnyt todella suuren vaivan kootessaan yhteen tiedot Untolan toiminnasta poliittisena organisaattorina ja piikikkäänä kirjoittajana ennen vuoden 1918 tapahtumia. Untola oli nimittäin vuosikausia Suomalaisen puolueen Kokkola-nimisen lehden aktiivinen pakinoitsija (mm. nimimerkillä Liisan Antti) ja myöhemmin puolueen vaalityötä Pohjanmaalla järjestänyt palkattu toimitsija. Virallisesti Untola oli opettaja, mutta hänen pestinsä olivat pääosin suhteellisen lyhyitä, vaikka hän pidettiin hyvänä opettajana. Untolan naissuhteet olivat vaikeita ja kun niihin liittyi myös julkiseksi tulleita skandaaleja (puolalaisen kanssa naimisissa ollut täysin suomalainen Olga Jasinski heitti Untolan jalkoväliin happoa jonkin perheriidan yhteydessä ja kilpailevien puolueiden lehdet pilkkasivat tämän takia Untolaa armoa tuntematta vuosikausia), Untola vetäytyi käytännössä erakoksi, joka kirjoitti, kirjoitti ja kirjoitti.

* * *

Vaikka valkoisen Suomen poliitikot ja kirjailijat tuomitsivat Untolan punakapinan suurimpana yllyttäjänä, tämä ei pitänyt itseään missään vaiheessa edes sosialistina, vaan porvarina, jolla oli voimakas oikeudentunto. Vaikka Untolan jotkut sisällissodan aikaiset kirjoitukset vaikuttavat edelleen melko radikaaleilta, todellisuudessa hän varoitti toistuvasti väkivallasta ja varsinkin siviileihin kohdistuvan mielivallan vaarallisuudesta. Untola ei edes saanut kaikkia tekstejään julki Työmies-lehdessä, koska häntä huomattavasti radikaalimmat punakaartilaiset päättivät viime kädessä, mitä lehdessä sai kirjoittaa. Untola jäi näin kahden tulen väliiin, mutta ei paennut ja tapettiin "omat" pettäneenä luokan vaihtajana. Hautala on tehnyt arvokkaan kulttuurityön siteeraamalla laajasti Untolan lehtitekstejä pitkin elämäkertaa. Tätä kautta käy hyvin ilmi se, miten vahvan johdonmukainen ja selväpäinen ajattelija ja ideologi Untola koko elämänsä oli. Hän vastusti varsinkin ruotsinkielisiä rikkaita, joita ei liikuttanut tavallisen rahvaan kohtalo millään lailla. Useita vuosia Venäjällä toimineena ja kielen hallinneena Untola ymmärsi myös Venäjän vallankumouksen taustoja paljon paremmin kuin useimmat suomalaiset. Valkoisten näkökulmasta Untola oli kuitenkin vain "liika viisas".

Untolan päätös elää vaatimattomasti oli selkeästi maailmankatsomuksellinen. Hän ei katsonut kuuluvansa mihinkään "sivistyneistöön" saati "porvaristoon", vaikka opettajana, toimittajana ja kirjailijana näin olisi muodollisesti ollut. Monien todistusten mukaan Untola jakoi vähästään niille, joilla oli vielä vähemmän. Hän ei ollut vähääkään sosiaalinen, mutta suhtautui lähtökohtaisesti myönteisesti ja ystävällisesti kaikkiin, joiden kanssa oli pakko olla tekemisissä. Osa aikalaisista tuomitsi Untolan elämäntavan "omituiseksi" ja jotenkin todisteeksi "huonoista tavoista". Ani harva kustantamoidenkaan edustaja saavutti Untolaan luottamuksellisia välejä, koska hän toimitti käsikirjoitukset ja viestit juoksupojan välityksellä eikä viihtynyt hetkeäkään ns. paremman väen piireissä. Tämä luultavasti sinetöi hänen kohtalonsa, koska keväällä 1918 ei puolestapuhujista ollut tungosta. Ne harvat, jotka yrittivät pelastaa Untolan teloittajien kynsistä, olivat liikkeellä liian myöhään ja liian hennoin voimin.

Jälkipolvien arvioita Algoth Untolasta persoonana, yhteiskunnallisena toimijana ja kirjailija luonnehtii pääosin hämmennys. Hänen tuotteliaisuutensa synnytti välillä hätiköityjä tekstejä, joita kirjailija itse oli kuitenkin haluton korjaamaan, mieluummin hän teki jotain ihan uutta ja tarjosi sitten sitä. Lienee kuitenkin kiistatonta, että kaunokirjailijana Untola oli 1900-luvun alun merkittävimpiä kirjailijoita, jonka tuotantoa ei kunnolla vielä ymmärretä ja tunneta. Tietokirjoittajana eli pakinoiden ja poliittisten tekstien tuottajana Untola oli erittäin voimakas ilmaisussaan, ajoittain hyvin piikikäs ja armoton, mutta ei koskaan sydämetön. Mielikuva väkivaltaan lietsovasta punikista on tyypillinen valkoinen valhe, epätosi ja vähienkin todisteiden valossa kestämätön. Untola vastusti väkivaltaa sen kaikissa muodoissa ja varsinkin hänen viimeisiään hetkiään voi kuvailla pikemminkin "kristusmaisena" elävien ajattelemisena itsensä sijaan. Untolan vihamiehet olivat niin armottomia, etteivät he sallineet edes jo valmiiksi kirjoitetun puolustuspuheen lukemista. Se olisikin ollut yllättävä loppu teloitukselle, joka oli alusta loppuun mielivallan, ei oikeusistuimen päättämä. On tuskin liioiteltua ajatella, että hänen teloittajansa pelkäsivät Untolaa liikaa antaakseen hänen elää - ja kirjoittaa.

Kohtauksia Helmi Krohnin elämästä

Ikävää, että joudun aloittamaan kertomalla pettyneeni kirjaan Helmi Krohnin ihmeellinen elämä : Kulttuurivaikuttajana ja spiritualismin edelläkävijänä (Into 2021). Olisin voinut toki pitää kokemuksen vain itselläni, mutta koska minulla on kirjastonhoitajan eetos, haluan myös perustella arvioni. Kirjalla on kolme kirjoittajaa, joista Hilkka Oksama-Valtonen on Krohnin tyttärentyttärentytär, Maarit Leskelä-Kärki on Krohnien suvusta aiemminkin kirjoittanut "elämäkertatutkija" (määritelmä kirjan esittelytekstistä) ja Marjut Hjelt Krohnien kirjeenvaihtoa ja spiritualismia tutkinut tietokirjailija. Kirjoittajien osuudet on kohtalaisen onnistuneesti sulautettu toisiinsa ja vain muutamat siistimättä jääneet toistot vihjaavat siitä, että kyseessä on osista koottu kokonaisuus. Kirjoitustyyli on lukijaystävällinen ja liitteissä on viitteiden lisäksi suppea spiritualistinen sanasto, Helmi Krohnin bibliografia (aina kiitettävä kulttuuriteko) ja kunnollinen henkilöhakemisto perustietoineen.

Kirjoittajat ovat päätyneet ratkaisuun, joka varmaan viehättää joitakin lukijoita, mutta joka jätti minut tyytymättömäksi (tai peräti pettyneeksi). Kirja on jaettu kronologisiin lukuihin, mikä on tavallista, mutta kunkin vuoden (tai muutaman vuoden ryppään) sisällöksi on poimittu vaihtelevasti jokin Helmi Krohnin elämän teema tai kyseiseen ajanjaksoon ainakin osittain osuva elämänkaaren tapahtuma. Hetkittäin ratkaisu toimii, mutta koko kirjan mittaiseksi venytettynä se latistaa elämäkerran tarjoamat dramaattiset kaarteet ja pyörteet Pohjanmaan tasangoksi. Ratkaisu myös korostaa Krohnin elämäntapahtumien vähäistä yleistä dynamiikkaa. Kerrontatapa tuntuu toistavan samoja havaintoja vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen: omapäisyys, isän menetyksen rikkoma persoona, ankara luterilainen (tai krohnilainen) työteliäisyys, uteliaisuus, kosmopoliittisuus, kielitaitoisuus jne.

Ei tietenkään ole kirjoittajien vika, jos kohdehenkilöltä ei ole säilynyt päiväkirjaa tai hänen elämänsä nousut ja laskut ovat suhteellisen yleisiä ja epädramaattisia. Kenelläpä ei olisi traumaattisia menetyksiä, kiistoja sisarusten välillä, taistelua leivässä pysymisestä ja vaikeuksia pysyviksi tarkoitetuissa ihmissuhteissa saati seksuaalisuudessa. Mutta on silti kirjoittajien valinta täyttää kirja hyvin lyhyillä luvuilla, joissa ei tapahdu kovinkaan paljon ja jos jokin asia sattuisi lukijaa erityisesti kiinnostamaan, siihen ei missään tapauksessa paneuduta ainakaan yhdessä ja samassa luvussa. Toisaalta jotkin teemat - kuten Krohnin loppuelämän kattanut kiinnostus spiritualismia kohtaan - on hajautettu niin moneen lukuun, että kokonaiskuvan muodostaminen on yllättävän haastavaa. Vika voi tietysti olla myös lukijassa, jolla on kirjaan sopimattomia odotuksia.

* * *

Olin itse etukäteen kiinnostunut Helmi Krohnin roolista kulttuuri- ja taidetyötä tekevänä naisena. Tätä odotusta kirja palvelee kohtalaisen hyvin, vaikka kuvan joutuu kokoamaan monista palasista. Samoin olin utelias sen suhteen, miten kirja avaa itselleni muuta kautta tuttua Krohnin ystävyyttä säveltäjä Erkki Melartinin ja teatterimies Jalmari Finnen kanssa. Nämä osuudet jäivät lopulta varsin rapsodisiksi ja erityisesti suhde Finneen käytännössä arvoitukseksi, koska sitä ei kirjassa juuri avata edes kirjesitaatein, kuten Melartinin kohdalla. Ongelma on kirjassa tavallinen: henkilömäärä on 350 sivun kokonaismäärään nähden valtava, mistä seuraa vääjäämättä tärkeimpienkin suhteiden kursorinen esittely. En itse voinut välttyä ajatukselta, että nyt on määrällä yritetty korvata keskittynyttä ja paneutuvaa laatua.

Suurelle yleisölle todennäköisesti melko vieraan spiritualismin osuus on sinänsä riittävän laaja, mutta samalla hämmentävän epäkriittinen. Kirjoittaja - oletettavasti Marjut Hjelt - kirjoittaa asiantuntevasti, mutta samalla niin asianosaisena, että kirja tulee esitelleeksi spiritualismiin liitetyt hyvin kiistanalaiset ilmiöt itsestään selvinä totuuksina. Sivumennen tulevat mainituiksi alalla liikkuneet huijarit, mutta heidänkin roolinsa on lähinnä korostaa vakavamielisten spiritualistien ajatusten ja "kanavointien" todellisuutta. Elämäkerran kirjoittaja saa toki olla minkä tahansa ajattelutavan kannattaja, mutta Helmi Krohnin tapauksessa se synnyttää kirjan jälkipuoliskolle hiukan epämukavan propagandistisen tunnelman. Sekään ei ole kiellettyä, mutta pidän näinkin avointa kiistanalaisen ajattelutavan puolustusta elämäkerran neutraaliuden heikentäjänä.

Kirjasta jää jostain syystä myös epäselvä kuva siitä, millainen suhde uskonnollisuuteen Helmi Krohnilla loppujen lopuksi oli - jos sellaista on mahdollista määritellä. Kirjassa toistuvat kuvaukset uskonnollisuuden täyttämistä elämän tapahtumista, mutta toisaalta 7.7.1907 Krohn kirjoitti Erkki Melartinille näin: "Minä joka en ole yhtään uskonnollinen, joka en usko dogmeihin, en voi käydä kirkossa, joka useimpien ihmisten mielestä olen pakana." Myös uppoutuminen spiritualismiin merkitsi monien kristillisten uskonnollisten käsitysten hylkäämistä. Krohn oli nuorempana flirttaillut teosofian suunnalla, mutta spiritualismin myötä hän hylkäsi monet kristilliset peruskivet kuten ajatuksen kuolemasta ja kadotuksesta, synnistä ja viime kädessä monoteistisestä ajatuksesta yhdestä ylijumaluudesta. Ratkaisu oli radikaali, mutta sen vaikutus Krohnin ihmissuhteisiin jää jotenkin epäselväksi. Omiensa joukossa Krohn joka tapauksessa eli pitkän ja tuotteliaan elämän rakastettuna ja arvostettuna "Mukkana".

* * *

En ole itse lukenut Helmi Krohnin kaunokirjallista tuotantoa, vaikka hänen kokoamansa oman ajan taiteilijoita kuvaavat tekstinsä ovatkin tuttuja, kuten myös ne monet lastenlehdet, joita Krohn päätoimitti. Syynä jälkimmäisten tutkimiseen on ollut se liikuttava tosiasia, että yhtä vähävaraiset taiteilijat tukivat toisiaan, tässä tapauksessa niin, että Krohn tilasi mm. Erkki Melartinilta pieniä sävellyksiä julkaistavaksi erityisesti joululehdissä. Krohn sai arvokasta sisältöä ja säveltäjä hiukan taskurahaa. Joululehtiä olivat tekemässä käytännössä kaikki 1900-luvun alun kirjailijat, kuvataiteilijat ja jotkut säveltäjätkin. Käytännössä kukaan kultakautemme taiteilijoista ei ollut varakas, joten joululehtien pikku palkkiot kyllä kelpasivat ja lukijat saivat kunnon vastiketta ostoksilleen. Omasta lapsuudestani en Helmi Krohnia juuri muista, mutta hänen mukaelmansa englantilaisista satukirjoista kuten Hipsuvarvas ja Nököhammas ovat ainakin kansikuviltaan tuttuja.

Tässä elämäkerrassa ei juurikaan spekuloida ja päädytä rohkeisiin jälkiviisauksiin Helmi Krohnin persoonallisuudesta. Se voi olla viisasta, jos lähdeaineistoa ei kerta kaikkiaan ole. Itse en voinut olla pohtimatta sitä mahdollisuutta, että kirjasta hiukan kajasteleva aseksuaalisuus saattaa olla vihje Helmi Krohnin homo- tai biseksuaalisuudesta, joka näkyi erittäin vahvoina ystävyyssuhteina erityisesti ulkomaalaisiin, voimakkaisiin naisiin.  Avioliitto Eemil Nestor Setälän kanssa oli onneton, ja se ja sen aikana koettu lyhyt seikkailu saksalaisen filosofin Hermann Friedmannin kanssa riittivät Krohnille loppuelämäksi. Sitten oli vielä vahvan ihaileva suhde isään eli Julius Krohniin. Spiritualistisella urallaan Helmi Krohn "kanavoi" lähinnä isänsä tai "persialaisen" Ispahanin opetuksia. Molemmat olivat turvallisesti henkiolentoja.

Ei voi olla ihailematta Helmi Krohnin työteliäisyyttä, aikaansaavuutta ja sitkeyttä maailmassa, jossa vielä vallitsi vahva miehinen hegemonia. Krohn ei ollut perinteinen naisasianainen, mutta hänen epäpoliittinen toimintansa ja esikuvansa on oletettavasti antanut voimaa lukuisille omanikäisille ja nuoremmille naisille. Krohn oli myös esimerkillisen kosmopoliittinen aikana, jolloin naiset matkustivat yleensä ulkomaille vain puolisoineen johonkin varakkaille varattuun lomakohteeseen. Laajasti kielitaitoisena ihmisenä Helmi Krohn ei jättäytynyt miesten armoille, vaan matkusti, milloin halusi tai milloin piti, kuten usein pitikin lukuisten järjestöjen eurooppalaisiin kokouksiin. Krohn eli myös pitkän elämän, eihän hän mitään kuolemaa pelännytkään. Seitsemän vuotta ennen todellista kuolemaansa 96-vuotiaana Krohn tokaisi kerran sairasvuoteeltaan: "En minä kuole, saanko teetä ja munan." 

Unohda Eurooppa, katso Aasiaan!

Peter Frankopanin kirja Silkkitiet : Uusi maailmanhistoria (Atena 2021) on monella tavalla järisyttävä kirja. Se on perinteinen tiiliskivi, 700 sivua tiukkaa asiaa ja kauniit värikuvat pienenä liitteenä kuin erämaan keidas. Se on myös erinomaisen hyvin kirjoitettu, suomennettu (Jaana Iso-Markku) ja kustannustoimitettu, löysinköhän ensimmäistäkään virhettä tai typoa. Ennen muuta Frankopanin tapa pakottaa katsomaan maailmaa ja sen historiaa muusta kuin Euroopan näkökulmasta on sekä monet stereotypiat ja pinttymät tuhoavalla tavalla virkistävä että rohkeasti suurvallat samalle arviointiasteikolle pakottavana pelottavan haastava. Tällaisia pölyisiä asennevinoutumia on 2000-luvulla ennenkin pöyhitty, mutta Frankopan vie työn astetta pidemmälle eleettömästi ja selittelemättä. 

Vaikka Silkkitiet pysäyttää tarinansa 2000-luvun alkupuolelle eli Trump tai Putin eivät pääse siinä esille, se kykenee varsin hyvin ennustamaan aivan tuoreitakin tapahtumia. Tämä ei johdu nähdäkseni niinkään siitä, että Frankopanilla olisi ollut pääsy muilta suljettuihin aineistoihin. Selkeä näkemys maailmasta ja sen kohtaloita eri suuntiin tönivistä suurvalloista perustunee enemmän oivallukseen siitä, että vaikka historia ei sinällään toista itseään, valtaan, talouteen ja niihin liittyvään ikuiseen taisteluun voidaan soveltaa lukuisia sivilisaatiopohjaisia tendenssejä ja toistuvia ilmiöitä. Tämä oivallus antaa Frankopanille mahdollisuuden suhtautua maailman kohtaloita heilutteleviin hallitsijoihin ja valtioihin yhtä aikaa vakavissaan ja mahtipontisille kuvitelmille naureskellen.

Frankopanin tarkastelun keskuksena on keskinen Aasia, se maailman alue, jota pöyhkeät eurooppalaissyntyiset siirtomaaisännät edelleen luonnehtivat maailman "persläveksi". Tuolla muinaisen Mesopotamian ja Persian seudulla on todellisuudessa pitkä ja erittäin menestyksekäs historia sekä sodan että kaupankäynnin ja kulttuurin suosimisen aloilla. Me emme vaan tiedä siitä, emmekä sivistymättömien johtajiemme takia ole osanneet edes haluta tietää. Tiedämme juuri ja juuri Kiinan, mutta sen ja Euroopan välinen alue on perinteisesti ollut pelkästään hyväksikäytön, alistamisen ja ryöstämisen kohde. Vaikka Frankopanin kirja ei ole korostuneesti siirtomaahistoriikki, senkin kurjuus ja karmeudet tulevat perusteellisesti valotetuksi. Mutta syvin paljastus koskee kuitenkin sitä, miten lyhytaikaisia ovat aina olleet ne suurvallat, jotka on rakennettu ikuisiksi ja kaiken valtiaiksi. Mikään ei voisi olla kauempana toteutuneesta historiasta.

* * *

Suurvaltoja on ollut yhtä kauan kuin valtioitakin. Yhtä kauan on käyty sotia ja kauppaa. Molempia varten on tarvittu kulkuvälineitä ja -väyliä. Maantiede ja sen kaksosveli geopolitiikka ovat aina määritelleet sen, mihin ahnas mieli ja koura ovat tarttuneet tai kurotelleet. Jotkut maantieteelliset muodot kuten vaikeakulkuiset vuoristot, autiomaat ja jääaavikot ovat edelleen ylivoimaisia esteitä useimmille, mutta teknologian avulla ihminen on koko ajan vähentänyt luonnollisia liikkumisen esteitä. "Silkkitie" on useimmille ihmisille tuttu vain Kitaron elokuvamusiikista, mutta nuo Kauko-Idän ja Euroopan yhdistävät reitit ovat olleet tuhansia vuosia todellisuutta, joka muuttuu, mutta ei katoa. Frankopan kuljettaa lukijan historiaan, jossa vellovat uskonnot, kauppiaat, soturit ja tavallisten ihmisten suuri, nimetön joukko, jonka kohtalona on kärsiä, maksaa ja kärsiä uudelleen, kun ahne eliitti taistelee vallasta ja rahasta.

Frankopan romuttaa monen muun yksityiskohdan ohessa myös eurooppakeskeisen harhan Euroopasta jonkinlaisena kulttuurin kehtona. Todellisuudessa me olemme myöhään mukaan tulleita murusten kärkkyjiä, joilla alkoi olla globaalia merkitystä vasta 1400-luvun lopulta lähtien. Tässä ei ole mielekästä ruveta maailmanhistoriaa kertaamaan - lukekaan Frankopanin kirja! - mutta olennaista on ymmärtää, että ns. eurooppalainen sivistys on syntynyt aasialaisen sivistyksen pohjalta. Sekin on olennaista ymmärtää, etteivät uskonnot aina ja vääjäämättä ole merkinneet ahdasmielisyyttä ja riidanhalua. Pikemminkin on ollut niin, että kun maalliset hallitsijat ovat suhtautuneet uskontoihin maltillisen suvaitsevasti, kaikki ovat hyötyneet (paitsi turhautuneet kiihkoilijat ja aina verta janoavat soturit). Islamin historia on Frankopanin kertomana täysin erilainen, kuin millaisena se on modernien jihadistien aikana totuttu kertomaan.

Frankopan myös korostaa sitä, että vaikka uskonnot ja ideologiat liikuttavat valtavia ihmisjoukkoja, melkein aina ne toimivat vain tekosyynä pohjimmaiselle pyrkimykselle eli ottaa väkisin haltuun jonkun toisen omaisuus, luonnonvarat ja inhimilliset resurssit. Valtiot ja suurvallat ovat taloudellisen uudelleenjaon välttämätön väline, sillä vaikka näennäisesti kurittomilla paimentolaisjoukoillakin on valtavia alueita ryöstetty ja pidetty kurissa, viime kädessä vain valtiollinen väkivalta antaa vallankäytölle vähääkään pidemmän elinajan. Silti mahtavinkaan ei ole kestänyt montaakaan vuosisataa. Suurvallat tuppaavat haurastumaan ajan myötä, aikoinaan voitokkaat toimintatavat unohtuvat ja rappio etenee sekä sisäisesti että ulkopuolelta tulevien uusien ideoitten voiman takia. Mikään ei kestä aikaa ja muutoksen jauhinkiviä.

* * *

Vaikka Frankopan toimii Oxfordin yliopiston tutkijana, hänellä ei ole estoja suorittaa laajaa ja veristä brittiläisen siirtomaavallan ruumiinavausta (hän tekee sen myös kaikille muille, mutta otan britit esimerkkinä, koska he itse pitävät itseään tässä suhteessa muiden yläpuolella olevina). Tämä yhdistyneenä Yhdysvaltain historiallisesti lyhyen maailmanpoliisin uran erittelyyn on Frankopanin kirjan toinen fokus. Siinä missä Iberian niemimaalta lähdettiin vielä mausteiden ja jalometallien perään, Englanti oli ensimmäinen suurvalta, joka pyrki johdonmukaisesti alistamaan komentoonsa kaikki ne alueet, joilta oli löytynyt öljyä. Kyse ei ollut mistään oikusta, vaan taustalla oli Englannin merivallan säilyttämisen pyrkimys. Kun siirtymä puun ja hiilen poltosta öljyyn toteutui laivoissa, merivallan himojen kohteissa nousi ykköseksi öljy, jota Ison-Britannian saarivaltio ei itse tarjonnut. Kun viaton historian harrastaja ihmettelee, miksi brittien ja myöhemmin jenkkien on pitänyt päästä päsmäämään milloin missäkin maailman kolkassa, voi turvallisesti vastata yhdellä sanalla.

Öljy ja sen kuljetuksen kannalta keskeiset merikapeikot kuten Mustanmeren ja Välimeren väliset Turkin salmet ja Suezin kanava (ja suurelle yleisölle vähemmän tuttu Malakan niemen ja Sumatran välinen kapeikko) ovat suurvaltojen keskeisiä kiistelyn kohteita. Frankopan kuvailee kiehtovasti sitä loputonta juonittelun, mielistelyn, kovistelun ja avoimen sotilaallisen väkivallan kudosta, joka peittää Lähi- ja Keski-Idän valtioitten historian, kun milloin Venäjä, milloin Kiina, mutta yleensä ainakin Englanti ja Yhdysvallat pyrkivät edistämään valtiollista etuaan. Frankopan ei harrasta poliittisia johtopäätöksiä, mutta lukijalle ei voi jäädä epäselväksi, että suurvaltojen ulkopolitiikkaa ohjaa pelkästään kansallinen itsekkyys. Historia on sakeana kauniita puheita yhteistyöstä ja keskinäisestä kunnioituksesta, mutta todellisuudessa öljyä ja muita luonnonvaroja omistavat pienemmät valtiot ovat suurvaltioille pelkästään ryöstettäviä kohteita. Olkoon tuhatvuotinen sivistyshistoria, se ei paina grammaakaan, kun suurvallat jylläävät.

Vaikka Frankopanin suurteoksella on paljon ansioita, pidän hänen suurvalta-analyysiään tärkeimpänä. Se tekee ymmärrettäväksi (joskaan ei vähääkään hyväksyttävämmäksi) monet suurvaltioiden "järjettömät" liikkeet, joita muu maailma joutuu ottamaan vastaan, kun ei muuta voi. Frankopan riisuu myös kokonaan illuusion suurvaltojen menestyspropagandan päältä. Esimerkiksi Yhdysvaltain Aasiassa ovat kerta toisensa jälkeen osoittautuneet joko täysin merkityksettömiksi tai katastrofaalisiksi sekä Yhdysvalloille itselleen että tietenkin poloisille kohdemaille, joiden asukkaat maksavat hengellään toistuvat mokat. Aina välillä joku suurista pelaajista onnistuu huijaamaan muita, mutta ilo on yleensä lyhytaikaista ja virheet tehdään aina vaan uudellaan. Frankopan ennustaa, että tulevaisuus kuuluu Iranin ja Kiinan kaltaisille silkkiteitten ikiaikaisille toimijoille, ei eurooppalaisille, venäläisille tai jenkeille, joiden piipahdus maailmanhistoriassa alkaa olla ohi.