Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Laulu kantaa ja nostaa

Tuntuu oudolta lukea kirjaa, joka suhtautuu 1970-luvun ns. taistolaisliikkeeseen jotenkin muuten kuin häijysti, pilkaten ja aikakauden toimijoiden "anteeksipyyntöä" vaatien. Jouko Aaltosen kirjan Agit-Prop : Lauluja utopiasta (SKS 2020) näkökulma on empaattinen, jopa ihaileva. Ei niin, etteikö Aaltonen suhtautuisi kriittisesti joihinkin ilmeisiin ylilyönteihin tai väistelisi Prahan 1968 kaltaisten tapausten vaikutusta. Hän on kuitenkin lähtenyt kertomaan tarinaa ryhmästä laulajia, joiden uran huippukohdat osuvat toisaalta yksiin ns. taistolaisuuden huippukauteen, toisaalta ylittävät sen komeasti ja tietämätöntä lukijaa varmasti yllättävällä tavalla. Elokuvadokumentaristi Jouko Aaltonen on itse niin nuori (syntynyt 1956), ettei ehtinyt varsinaisesti omakohtaiseen Agit-Propin kultakauteen, mutta on sittemmin sekä elokuvan että nyt tämän kirjan voimin onnistunut kirjaamaan merkittävän kappaleen suomalaista kulttuurihistoriaa.

Aaltosen myötäsukainen ote on poikkeuksellinen, eikä sellaisena täysin ongelmaton. Ehkä alitajuisesti hän on keskittynyt kuvaamaan lähinnä menestystä ja vaikeuksien voittamista, hienoja onnistumisia, solidaarisuutta ja joskus jopa ideologiset rajat ylittänyttä musiikin lumovoimaa. Tarinassa on oma melankolinen vireensä (vaikka kuinka yritettiin, porvari voitti ja kapitalismi uhkaa edelleen maailman tulevaisuutta), mutta kielteiset tunnelmat Aaltonen on painanut taka-alalle, jos on niitä halunnut ollenkaan käsitellä. Ketään ei haukuta, ei edes vastustajaa. Kirjan loppuun väistämättä sijoittuvat kvartetin miesjäsenten kuolemat eivät tietenkään tunnelmaa piristä, mutta Aaltonen onnistuu nostamaan yleisen yksityisen menetyksen ja liikutuksen yli. 

Varmasti moni jyrkkä oikeistolainen kysyy, missä ovat Aaltosen tai agitproppilaisten synnintunnustukset, joita ilman kyseinen ihmisryhmä ei halua 1970-lukua edes ajatella saati lukea riviäkään. No, niitä on turha etsiä ja vaatia, ryhmästä ei ns. takinkääntäjiä ole löytynyt, vaikka kaikki ovat harrastaneet itsekriittistä pohdiskelua myös julkisuudessa. Agit-Prop oli aikansa tuote, joka kaikkien, myös vastustajiensa yllätykseksi, kesti melkein viisi vuosikymmentä. Aaltonen avaa ilmiötä ja löytää uskottavia selityksiä. Agit-Propilla oli sekä sosiaalista tilausta että onnekas historian hetki, joka yhdisti laulajia, muusikoita, säveltäjiä ja lyyrikoita luovaan räjähdykseen sekä Suomessa että maailmalla. Aaltosen kuvaama tarina on yhtä aikaa uskottava ja epäuskottavan epätodennäköinen. Totta se kuitenkin on ollut.

* * *

Vaikka voin ilman sarvia ja hampaita suositella Aaltosen kirjaa jokaiselle, joka kuvittelee tietävänsä jotain 1970-luvun laululiikkeestä ja laajemmin ns. taistolaisuudesta, on syytä rehellisesti kertoa myös oma suhteeni asioihin. Vaikka olin 1970-luvun alkupuoliskon touhuissa mukana Helsingin yliopistolla ns. täyspäiväisesti sekä ainejärjestössä että Akateemisen Sosialistiseuran toiminnassa, joudun turhaan kaivamaan muististani konserttia, jossa olisin itse ollut kuuntelemassa Agit-Propia. Varmasti olen ryhmää jossain kuullut, mutta syystä tai toisesta se ei ole jättänyt minuun samanlaista jälkeä kuin moneen ikätoveriin. Arvostan monia ryhmän ikuistamia lauluja suuresti, mutta en silti koe olevani tai koskaan olleeni mikään Agit-Prop-fani. En osaa edes sanoa, mistä se on johtunut. Jokin ryhmän kokonaisestetiikassa ei ole minuun iskenyt. Oliko se musiikin täydellinen vakavuus, huumorittomuus, tietynlainen rennon musikanttisuuden korvautuminen ankaralla asenteella, joka heijastui sekä teksteistä että esiintymistavasta? En toisaalta ole pitänyt myöskään Ultra Bra -yhtyeestä, jolla on kirjassa selitetty yhteys Agit-Propiin. Ehkä olin liian folk ja liian hippi.

Aaltosen kirja ei ole hymytön, mutta yllättävän vähän hauskoja tapahtumia on kirjan sivuille kertynyt. Hauskimmasta päästä on maininta siitä, että vuoden 1971 Berliinin poliittisen laulun festivaaleilla Agit-Propin komppiryhmään kuuluneella Pekka Sarmannolla oli pientä sutinaa tuolloin 16-vuotiaan FDJ-nuoren Angela Merkelin kanssa. Valitettavasti suhde jäi kirjeenvaihdon tasolle. Aaltonen kirjoittaa varsin luontevasti, vaikka tekstiä olisi paikoitellen voinut kyllä tiivistääkin, mihin selvästi ei aineiston yleisen vähyyden takia ole ollut hirveästi haluja. Pari pientä asiavirhettä osui silmään. Säveltäjä Hanns Eislerista on tullut tavallinen "Hans" (s. 197) ja José (Zeca) Afonson laulu Grândola, vila morena mainitaan kansanlauluksi (s. 106). Kuvitus on runsasta ja osittain ainakin itselleni ennen näkemätöntä. Vaikka ryhmän julkaistut äänitykset on kirjassa esitelty, muodollinen diskografia olisi liitteissä ehkä ollut paikallaan. (Sivulauseessa voi harmitella myös sitä, ettei Agit-Prop ole julkaissut kunnollista live-levyä, johon olisi taltioitu näyttävä esimerkki mm. Pekka Aarnion välispiikeistä.)

Ehkä yllättävin puute kirjassa on Agit-Propin konsertti- ja levytysrepertuaarin laulujen tekstien ja niiden tekijöiden vähäinen esittely. Säveltäjät ja muusikot saavat selvästi enemmän palstatilaa, vaikka hovisäveltäjät Kaj Chydenius ja Eero Ojanen korostavat tehneensä kaikki laulut valmiin tekstin pohjalta ja myös yhtyeen laulajat Sinikka Sokka, Monna Kamu, Pekka Aarnio ja Martti Launis korostavat tuon tuostakin laulujen viestin keskeisyyttä. Laulutekstejä on kyllä ahkerasti lainattu, mutta tekijät jäävät nimen maininnan varaan, myös kaikki keskeisimmät kuten Pentti Saaritsa (erityisesti kääntäjänä), Matti Rossi ja Elvi Sinervo. Tekstien valintojen taustoja ja lyyrikoiden näkemyksiä omista laulurunoistaan jää kovasti kaipaamaan, sillä juuri nehän aikoinaan sen suurimman kiistelyn aiheuttivat, eivät svengaava tai sydämeen käyvä musiikki. Tekstien erittely olisi ollut tarpeen siksikin, että Agit-Propin ohjelmisto oli suomalaisittain poikkeuksellisen kansainvälistä. Se puolestaan oli pääosin seurausta ryhmän lukuisista maailmanmatkoista ja niillä saaduista vaikutteista.

* * *

Vaikka ns. poliittinen laululiike oli 1970-luvulla varsin näkyvä ilmiö, Agit-Prop jäi sen ainoaksi ikoniseksi symboliksi. Edes Kristiina Halkola ei saanut laulajana yhtä kestävää asemaa, Kaisa Korhosesta puhumattakaan. Jouko Aaltosen kuvaus siitä, kuinka koko uransa ajan amatööripohjalta toiminut Agit-Prop nousi täydellisestä unohduksesta uuteen suosioon sekä 1990-luvulla että uudestaan 2000-luvulla, on yhtä aikaa liikuttava että liki uskomaton. Jotenkin ryhmä onnistui välttämään sen tappoleiman, jota oikeisto Helsingin Sanomien johdolla systemaattisesti on lyönyt kuluneitten kolmen vuosikymmenen aikana kaikkien ns. taistolaisliikkeen piirissä toimineitten otsaan. Agit-Propia kävivät presidentteinä kuuntelemassa sekä Urho Kekkonen että Tarja Halonen, sitä ovat kehuneet myös oikeistolehtien kriitikot ja kerran ovat jopa ovet Euroviisun karsintoihin avautuneet ja MTV halunnut nauhoittaa ohjelmaa. Merkille voi myös panna, että tämän kirjan on kustantanut kunnianarvoisa SKS, ei joku Into tai Johnny Kniga.

Jouko Aaltonen pohdiskelee kirjassaan yhtyeen suosion syitä moneen kertaan ja päätyy aina samaan: rautaiseen ammattitaitoon, kunnianhimoon, hyvin yhteen sopineisiin ääniin ja hienoihin lauluihin. Agit-Prop onnistui amatööripohjalta siinä, missä monet ovat epäonnistuneet keskittymään kyenneinä ammattilaisina. Siinä oli varmasti mukana paljon sattumaa ja hyvää onnea, mutta tuskin vain sitä. Olen itse kuullut ikätovereideni puhuvan haltioituneina Agit-Propin karismasta, joka kuulema kantoi loppuun eli vuoteen 2017 asti. Uskon sen kyllä, vaikka jäin siitä kovimmasta tunteesta ulos. Objektiivisesti arvioiden Agit-Prop jää musiikinhistoriaan suurena onnistujana ja genrensä loistavana esimerkkinä, käytännössä ainoana yleisesti muistettavana.

On paljon spekuloitu sillä, olisiko mitään ns. "nuortaistolaista" liikettä koskaan syntynytkään ilman Agit-Propia ja muita poliittisen laululiikkeen innostavia musisoijia. Omasta puolestani uskallan sanoa, että kyllä olisi syntynyt, mutta joukkoliike olisi jäänyt paljon toteutunutta pienemmäksi. Tiedän ihmisiä, jotka lähtivät musiikin voimasta mukaan ja kun sen lumous haihtui, palasivat vanhaan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. En usko, että pettyneiden ja takkinsa julkisesti kääntäneidenkään keskuudessa pidettäisiin pääsyynä huonoa musiikkia. Pikemminkin tuo poliittinen mielenmuutos tapahtui laululiikkeestä huolimatta. Jouko Aaltosen kirja antaa kyllä ulkopuolisellekin eväitä ymmärtää jotain noista eriskummallisista historian hetkistä. Takuuseen en silti menisi, aika usein on sellainen tunne, että vain nuo ajat henkilökohtaisesti elänyt voi nähdä tarvittavan valon. 

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Robottiaseet

Kirjoitan näitä ajatuksia hetkellä, jolloin Suomen punamultahallitus miettii, uskaltaako se (tai haluaako uskaltaa) lykätä valtavan mittaluokan hävittäjälentokonehanketta (HX) koronakriisin synnyttämän taloudellisen katastrofin varjolla. Oikeistolta ei asiaa tarvitse kysyä, se rakastaa äärikalliita jenkkiaseita viimeisen kommunistin hengenvetoon asti. Vaikka oikeisto muuten vaatii ankaraa säästämistä ja julkisten kulujen leikkaamista, vaatimus ei koske aseita, porvarillisen vallan perinteisiä takalautoja. Niihin on aina rahaa, varsinkin jos niitä ostamalla kieli voi liukkaasti liikkua yhdysvaltalaisten asekauppiaitten kankkujen välissä. En nyt kuitenkaan keskity pilkkaamaan tätä oikeiston valikoivaa säästämistä, senhän ymmärtää jokainen muutenkin. Sen sijaan pohdin tässä ääneen, onko tässä tuoreimmassa veromiljardien mustassa aukossa mitään järkeä edes kiihkokansallisen oikeistolaisen militaristin näkökulmasta. En nimittäin usko, että on.

Tunnetusti aseteknologia etenee paljon nopeammin kuin militaristisimpienkin päättäjien mielikuvat. Eivät toki kaikki enää loju siellä toisen maailmansodan juoksuhaudassa kasapanosta väsäämässä, vaikka jotkut kyllä. Itseään edistyksellisinä militaristeina pitävät uskovat sen sijaan, että sodat ratkaistaan lentokoneilla. Se, jolla on tehokkaimmat ja monipuolisimmat hävittäjälentokoneet, voittaa muun kuin mannertenvälisillä ohjuksilla käydyn sodan, jonka voittamiseen uskovia ei toivottavasti ole enää ollenkaan. (Ei Kim Jong-un tietenkään kuvittele voittavansa ydinaseilla käytävää taistelua. Se ase on hänelle pelkästään neuvotteluväline.) Oma näkemykseni on, että nämä miehitettyihin lentokoneisiin pakkomielteisesti kiinnittyneet ovat pudonneet pahasti kelkasta. Tulevaisuushan on ilmiselvästi lentävissä robottiaseissa, joissa ei ole kyydissä haurasta ihmistä.

Olen lapsesta asti ihaillut lentokoneita, myös sotakoneita, vaikka inhoan syvästi kaikkea sotimista ja väkivaltaa. Spitfire, Messerschmitt Me 262 tai Locheed P-38 Lightning olivat ja ovat hirveästä tarkoituksestaan huolimatta kauniita ihmiskäden tuotteita. Pelkästään tuhon tuottamiseen rakennetut Avro Lancaster ja Heinkel He 111 olivat muovisina pienoismalleinakin upeita. Myös nykyajan hirviöt kuten Suhoi Su-30 ja McDonnel Douglas F/A-18 Hornet ovat taivaalla kiitäessään kiehtovan näköisiä. Silti tuomitsen ne sekä funktionsa että tulevaisuutensa osalta. Tulevaisuus ei ole miehitettyjen sotakoneiden. Tieteiselokuvien automaattiset aseet tulevat ne korvaamaan, olen siitä aivan varma. Kehitys ei pasifistia ilahduta, mutta sentään kansantaloudellisesti ne voivat pelastaa Suomen kaltaisen pikkuvaltion hirmuiselta rahan hukkaan heittämiseltä.

* * *

Miksi miehittämätön lentävä ase tulee korvaamaan nykyiset lentokoneet? Syitä on monia, mutta tärkeintä on rahan säästäminen, toiseksi tärkeintä ihmisuhrien välttäminen. Siinä ei tietenkään ole kysymys mistään humaanisuudesta. Ilman mukana olevaa ihmistä ase voidaan rakentaa yksinkertaisemmaksi, kun haurasta ihmiskehoa ei tarvitse edes yrittää suojella. Automaattiase voidaan myös rakentaa liikkumaan tavoilla, joita ihmiskeho ei koskaan voisi kestää. Automaatti voi toki mennä rikki, mutta sitä ennen se ei kaipaa koulutusta, ylläpitoa, majoitusta, psykiatrin palveluita eikä hautajaiskuluja. Lentävä automaatti, joka voidaan ilman omia henkilötappioita lähettää mihin tahansa hornanpesään, on kenraalien unelmasotilas rintaman kaikilla puolilla. Vielä parempi on vain robotti, joka lentää, kävelee, kiipeää ja sukeltaa ongelmitta. Kotirintama kiittää ja hurraa.

Helposti ajattelee, että Yhdysvaltain valtiollisen murhaorganisaation pääväline eli drone, melko hitaasti liikkuva miehittämätön lennokki, on tulevaisuuden ase. Sekin on osa sitä, mutta vasta ensimmäinen tai toinen vaihe. Drone on suhteellisen helppo torjua, kunhan asiaan paneudutaan. Todennäköisesti aseiden suunnittelijoiden pääsuuntana on pienentää automaattisen aseen kokoa ja lisätä samalla sen tuhovoimaa. Jos varpusen kokoinen lentävä laite saadaan riittävän tuhovoimaíseksi, perinteinen sotilaallinen ajattelu menee väkisin uusiksi. Jos tuollaisen varpusen kokoisen tarkasti kohteeseen ohjautuvan räjähteen tuotantokustannukset ovat tavanomaisia ohjuksia paljon vähäisemmät, siirtymää tuskin voidaan välttää, vaikka perinteisiin aseisiin satsanneet yritykset tietysti yrittävät lykätä väistämätöntä (siksi ne ovat Suomessakin noita menneisyyden hävittäjiään myymässä typerille ostajille).

Mutta ei tietenkään ole mitään periaatteellista syytä, miksi tuhovoimaisen aseen kehittely jäisi varpusen kokoluokkaan. Tieteiskirjallisuus on täynnä kuvauksia vakoilevista ja räjähtävistä "mehiläisistä". Itse uskon siihen, että merkittävää tutkimusta tehdään myös mikrokokoisten aseiden, jonkinlaisten nanoräjähteiden puolella. En osaa arvella, onko fysiikan lakien puitteissa pysytellen mahdollista rakentaa äärimmäisen pieniä ja samalla tuhovoimaisia laitteita. Mutta jos on, tuskin mikään voi estää sellaisten rakentamista. Mikrokokoisten, autonomisesti liikkuvien aseiden rakentaminen voi myös tarjota uusia mahdollisuuksia biologisten ja kemiallisten tuhoaineiden levittämiseen. Uskallan tällaista ääneen ajatella, koska pidän varmana, että asetehtaissa tätä on jo pitkään kokeiltu. Eivät kansainväliset sopimukset sellaista kykene estämään. Enkä tässä yhteydessä edes kosketa elektronisen sodankäynnin mahdollisuuksia, jotka ovat liian moninaiset tähän pikku tekstiin.

* * *

Kuulostaako edelle kirjoitettu jotenkin innostuneelta? Ei pitäisi, tarkoitus on herättää vain kauhistusta ja inhoa. Eihän meillä ole mitään mahdollisuutta estää suurvaltojen ja sellaisten suojeluksessa toimivien gangsterivaltioitten (Israel, Turkki, Saudi-Arabia, Pohjois-Korea) asekehittelytyötä. Voimme korkeintaan yleisemmällä tasolla puhua aseistariisunnan tärkeydestä ja rauhantyön konkreettisista muodoista. Kansallisella tasolla voimme kuitenkin edes yrittää vaikuttaa siihen, tuhlaako Suomi niukkoja verovarojaan tarpeettomiin asejärjestelmiin (tuhlaa joka tapauksessa, mutta jos edes HX estettäisiin). Toisin kuin militaristinen oikeisto antaa ymmärtää, jatkuva aseistautuminen ja aseiden uusiminen ovat poliittinen valinta, eivät mikään luonnonlaki. Edustan itse näkemystä, että Suomen pitäisi yksipuolisesti riisua itsensä aseista ja tyytyä rajavalvontalaitokseen.

Mutta aseiden ostaminen on kietoutunut niin moneen intressiryhmään, että HX voi edetä, vaikka valtioneuvosto ei asiaa aktiivisesti edistä. Armeijan puolella suhtautuminen on ristiriitaista, vaikkei sitä ulospäin myönnetä. Ilmavoimien tuhlailu kun uhkaa näivettää maa- ja merivoimien mahdollisuuden saada omaa rahaa. Voidaan silti lähteä siitä, ettei armeija tule koskaan itse ehdottamaan edes lykkäystä, pikemmin päin vastaista ("tarvittavien" eli haluttavien koneiden määrää ja jo lehdistössä ruvettu nostamaan). Kysymys ei ole välttämättä siitä, että armeijan puolella olisi kaikki kenut voideltu lobbausrahalla. Kyse on ideologisesta valinnasta, jota erityisesti jenkkiaseiden ostaminen symboloi. Kenraalit haluavat vakuuttaa olevansa Naton puolella, vaikka kansan ja päättäjien selvä enemmistö ei Naton täysjäsenyyttä haluakaan.

Kuinka vakavasti Sanna Marinin hallituksen voidaan odottaa suhtautuvan asiaan? Taloudelliset syyt voivat painaa, mutta onko hallituksen ja siihen kuuluvien puolueiden piirissä sotateknistä asiantuntemusta? Onko edes vakaumuksellista pasifismia, joka voisi muodostaa jonkinlaisen vastapainon oikeiston ja kenraalien yksimieliselle militaristiselle rintamalle? Vasemmistoliitto on perinteisesti ollut rauhanliikkeen kannalla, mutta sillä ei näytä olevan vaikutusta esimerkiksi asekauppalupiin, joita Marinin hallitus on jakanut kuin ei mitään ongelmallisia maita olisikaan. Pahasti näyttää siltä, etteivät SDP ja Vihreät ole painavasti sotilaallista varustautumista vastaan. Erkki Tuomiojan rauhanmerkillä ei ole enää painoarvoa. Keskustan armeijamyönteisyys lienee väistämätöntä, joten hyvältä ei näytä. Täytyy siis toivoa, että edes kansalaiset jaksavat muistaa, että juuri he, ei kukaan muu, maksaa joka hemmetin taisteluhävittäjän ja jokaisen niiden kuluttaman kerosiinilitran. Tai sitten täytyy toivoa, että korona painaa talouden niin perhananmoiseen lyttyyn, ettei aseisiin tuhlailuun kerta kaikkiaan riitä rahaa. Olisihan se tavallaan aika ihana ratkaisu.


tiistai 15. syyskuuta 2020

Ajattele kuin Jose Ahonen

Jose Ahosen tuore kirja Ajattelu kuin mentalisti (Atena 2020) on erittäin taitavasti kirjoitettu. Missään ei luvata paljastaa Ahosen näyttämöviihteen salaisuuksia, mutta sitä lukija silti huomaa odottaneensa ja jää kirjan luettuaan nälkäiseksi. Todellisuudessa kirja vastaa varsin hyvin juuri otsikkonsa lupaukseen, mutta ei niin perusteellisesti, etteikö jatkoa jäisi odottamaan. Sillä Ahonen osaa annostelun taidon juuri niin hyvin kuin aktiiviselta ammattimentalistilta voi odottaakin.

Mentalisti on suhteellisen tuore käsite niissäkin piireissä, joissa Jose Ahonen toimii. Wikipedia ei anna termille omaa artikkelia, vaan ohjaa mentalismin piiriin, joka on taas vähän eri asia. Ahosen ammattikunnan Wikipedian kirjoittaja kuittaa lauseella "Mentalisti-nimitystä käyttävät jotkut viihdetaiteilijat, jotka pyrkivät esityksissään synnyttämään vaikutelman, että heillä olisi yliluonnollisia psyykkisiä kykyjä. Sen sijaan psyykikot – esimerkiksi selvänäkijät ja meediot – väittävät yliluonnollisten kykyjensä olevan todellisia."

Ahonen määrittelee mentalismin taikuuden alalajiksi. Siinä missä taikurit luovat pääosin visuaalisia illuusioita, hävittävät esineitä ja kumoavat gravitaatiota, mentalisti keskittyy luomaan illuusioita ihmisten ajatuksiin tunkeutumisesta ja niihin vaikuttamisesta. Arjen näkökulmasta erottelu tuntuu jossain määrin hiusmittakaavassa tapahtuvalta sijaistoiminnolta, mutta suotakoon ero ammattilaisille, kaikkihan eivät ole yleismiehiä tai -naisia.

* * *

Kautta kirjan Ahosen muistuttaa siitä, ettei mentalisteilla - tai taikureilla - ole mitään "yliluonnollisia" kykyjä. Ahonen on uskonnoton skeptikko, mutta lähtökohtaisesti avoin kaikenlaisille ilmiöille ja niiden kohtaamiselle. Monesta kollegastaan Ahonen poikkeaa siinä, että hänellä näyttää olevan vahva pedagoginen elämäntehtävä, jota käsillä oleva kirjakin edustaa. Se nimittäin ei ole paljastuskirja Ahosen viihdetemppujen ymmärtämiseksi, vaan ohjekirja ymmärtää hiukan paremmin sitä, miten herkkäuskoinen ihmisen mieli on, miten helppoa aivojamme on huijata ja miksi tästä huolimatta tai juuri sen ansiosta on kenelle tahansa hyödyllistä paneutua miettimään tekniikoita, joissa mieleemme voidaan vaikuttaa.

Ahonen ei ole varsinaisesti huijareiden ja muiden vedättäjien vastaisella retkellä, mutta kyllä se yhtenä tavoitteena selvästi on ollut mielessä tätä kirjaa tehtäessä. Ahonen suhtautuu kuitenkin nöyrästi lähtökohtaan, jossa hän on käytännössä opettaja ja lukija oppilaan asemassa. Ahonen muistuttaa tuon tuostakin, ettei hänellä ole mitään synnynnäisiä superlahjoja, nykyiset taitonsa ihmismielen manipuloijana ja ymmärtäjä hän hankkinut ankaralla opiskelulla ja toistolla. Samat asiat ovat yleensä minkä tahansa toistaitoista hämmentävän taustalla. Ahonen ei väitä, että mentalistiksi on helppo tulla. Mutta hän väittää, että se on periaatteessa kenen tahansa ulottuvilla. Oikoteitä ei vaan ole.

Itseäni skeptikkona miellyttää Ahosen maltillisuus. Hän ei missään vaiheessa revittele tai pyri lyömään lukijaa lekalla päähän. Monet esimerkit, joiden kertojiksi hän melkein aina kutsuu jonkun tutkijan tai kollegan (taitavaa jääväämistä osoittaen) ovat silti ajatuksia herättäviä ja jopa huolestuttavia. Ahonen ei nimittäin edes yritä esittää, että meillä olisi helppoja keinoja vastustaa taitavaa mielipiteen muokkausta. Meillä ei ole, jos emme sattumalta ole opetelleet ajattelemaan kuten mentalisti. Mikä tärkeintä, kysymys ei ole mistään yleisestä älykkyydestä tai typeryydestä. Taitava mentalisti käsittelee huippuälykästä ihmistä yhtä helposti kuin kognitiivisesti yksinkertaisempaakin. Mentalistiksi ei synnytä, vaan opiskellaan.

* * *

Vaikka luultavasti ymmärrän, miksi Jose Ahonen ei ole kirjoittanut monista menetelmistään kuin pinnallisesti, kärsimättömänä lukijana jäin monta kertaa harmittelemaan sitä, miten nopeasti äärimmäisen kiinnostavat ja monimutkaiset asiat kuitataan. Ajattele kuin mentalisti käsittelee nimittäin miltei kaikkia todella mielenkiintoisia ihmisen ajattelun ihmeellisyyksiä, mutta vain lyhyesti. Sellaiset ilmiöt kuten karisma, sattuma, hypnoosi, plasebo ja intuitio kiitävät ohi, vaikka Ahosella varmasti olisi mielenkiintoista kerrottavaa kustakin kokonaisen kirjan verran. Ehkä tulevina vuosina jotain sellaista tapahtuukin.

Ehkä hitusen yllättäen Ahonen käyttää kirjansa lopun samaan tapaan kuin Yuval Noah Harari, jonka 21 oppituntia maailman tilasta päättyy suhteellisen pitkään vipassana-meditaation esittelyyn ja suoranaiseen suositteluun. Ahosella vastaava tekniikka on mindfulness eli tietoisuustaito, jonka juuret ovat buddhalaisuudessa. Ahonen haluaa kuitenkin tehdä selvän rajanvedon nimellä neurolingvistinen ohjelmointi (NLP) tunnettuun soveltavan psykologian suuntaukseen, jota pidetään yleisesti tieteellisesti perustelemattomana joukkona väitteitä. Ahosen mukaan sielläkin on silti hyödyllisiä tekniikoita, joita hän itsekin on käyttänyt pyrkiessään parantamaan synnynnäisesti huonoa keskittymiskykyään

Ihminen haluaa uskoa ihmeisiin, vakuuttaa myös Jose Ahonen. Jos näin ei olisi, mentalisteilta ja taikureilta loppuisivat ainakin palkkatyöt. Sellaistakin ihmistä, joka ymmärtää ihmismielen helpon huijattavuuden, kiinnostaa tavattomasti se taito, jolla jotkut meistä ovat oppineet muita manipuloimaan. Ilmiöllähän on vakava puolensa, koska samoja tekniikoita, joilla viihdytetään, myös kiihotetaan ihmisiä vihaamaan ja tuhoamaan, uskomaan vaarallisia valheita ja antamaan vapaaehtoisesti rahansa huijarille. Ahonen ei näitä eettisiä kysyksiä juurikaan käsittele, vaan lähtee siitä, että ne ovat itsestäänselvyyksiä. Ja jos eivät ole, pitäisi olla. Ehkä hän palaa tähän näkökulmaan myöhemmin. Se olisi nykyisen globaalin somevaikuttamisen aikana mitä toivottavin teko.

tiistai 1. syyskuuta 2020

Hiski

Tartuin Markku Salomaan kirjaan Hiski Salomaa : Vapauden kaiho (Lector kustannus 2020) uteliaana, joskaan en suurin odotuksin. En ole itse koskaan pitänyt Hiski Salomaan laulutavasta tai välittänyt ihmeemminen hänen laulujensa sanoista. Vapauden kaihokin on minulle jokseenkin yhdentekevä laulu, vaikka sen sävelmä onkin onnistunut. Kun kirjoittaja kuvaa sitä kommunistien vapun "adventtivirtenä" (mitä se mahtaakaan tarkoittaa tässä yhteydessä), en voisi olla vähemmän samaa mieltä. Laulu on ns. renkutus, vaikka minkä tekisi. Olin kuitenkin utelias, koska Hiski Salomaan vaiheista on tiedetty varsin vähän eli hän on ollut hyvin tunnettu tuntematon.

Valitettavasti sotahistorioitsija Salomaa, joka ei ole mitään sukua Hiskille, ei ole erityisen onnistunut kaimansa elämäkerturina. Kirja perustuu varmasti laajaan aineistoon ja sen tutkimiseen, mutta kirjoittajan kyvyt rakentaa mielenkiintoinen ja elävä kulttuuritutkimus eivät ole yksinkertaisesti riittäneet. Vaikka kirja on suppea, sivumäärästä merkittävän osan vievät lähinnä sotahistorialliset syrjähypyt ja ideologisesti atlanttisesti virittyneen tekijän yhteiskunnallisiin oppitunteihin, joiden yhteys Hiski Salomaan elämään on yleensä varsin etäinen. 

Markku Salomaa vaikuttaa ainakin tämän kirjan perusteella tietokirjoittajana amatöörimäiseltä. Hän toistelee asioita, ajatus harhailee, eikä edes kirjan yleinen kronologinen kaari oikein pidä. Kirja olisi hyötynyt valtavasti ulkopuolisesta kustannustoimittajasta, joka olisi karsinut esimerkiksi yksityiskohtaisten sotatarvikeluetteloiden kaltaiset tarpeettomuudet ja keskittänyt tarinan itse kohteeseen. Kustannustoimittaja olisi voinut myös stilisoida kirjoittajan suomea, jossa on yllättävää horjuvuutta ja esimerkiksi systemaattinen kyvyttömyys käyttää termejä "mikä" ja "joka" oikealla tavalla. Myös Salomaan terminologia on välillä outoa. Einari Kukkosen diskografiaa Lännen lokarit hän esimerkiksi kutsuu "antologiaksi".

* * * 

Jos unohdamme kirjan rakenteelliset ongelmat ja kummallisuudet (kuten sen, että erittäin ylimalkainen diskografia on yllättäen keskellä kirjaa, eikä kirjassa ole minkäänlaista hakemistoa), voimme kysyä, miten Markku Salomaa on onnistunut kohteensa vaiheiden kuvaamisessa? Vaikka elämäntarina on hukkua kirjoittajaa enemmän viehättäneiden sivujuonien paljouteen, kirjasta silti piirtyy jokseenkin kaikessa tavanomainen ja kaikkea muuta kuin menestyksekäs siirtolaisen tarina. Hiskillä oli lyhyt menestyksen hetkensä suomalaisten siirtolaisten juhlien esiintyjänä ja levyttäjänäkin, mutta kokonaisuun kannalta se oli vähemmän merkittävää. Hiski Salomaa eli pääosan elämästään räätälinä, joka ei koskaan vaurastunut, kuten ei siirtolaisten suuri enemmistö muutenkaan.
 
Kirjoittajalle on ollut tärkeätä ja keskeistä todistaa, että Hiski Salomaa ei ollut työväen miehiä, vaan pikkuporvari ja periaatteellinen republikaani. Tämä olisi vähemmälläkin ollut helppo uskoa, mutta kirjoittajaa on selvästi vaivannut kaimansa postuumi suosio erityisesti Vapauden kaihon tekijänä ja jonkinlaisena vasemmistoikonina. Hiskin repertuaarin tekstien tavanomaisuus käy muutenkin ilmi erittäin runsaista siteerauksista, joita on pitkin kirjaa. Hän kirjoitti lauluja tavallisen kansan tavallisista aiheista kuten vähävaraisuudesta, lemmenongelmista ja vapaa-ajan viettotavoista. Hiskiä eivät kiinnostaneet uuden kotimaan tarjoamat musiikilliset virikkeet, kuten blues tai jazz, hänen tuotantonsa pysyi vanhoillisesti samana.

Markku Salomaalla on eriskummallinen tulkinta Hiski Salomaan tekijänoikeudesta. Koska lapsia ei ollut, kirjoittajan tulkinnan mukaan "Hiskin kaikki kappaleet ovat vailla oikeudenomistajaa." (s. 124) Kirjoittaja myös olettaa, ettei Hiskin oikeuksia voida valvoa ja hänen kuplettinsa soivat sen takia radiokanavilla ilmaiseksi. Asian oikean tilan olisi voinut tarkistaa Teostosta helposti (Salomaa kuoli 1957, joten hänen tuotantonsa vapautuu tekijänoikeudellisesti vuoden 2028 alusta), mutta sellaiseen ei kirjoittaja ole vaivautunut. Ehkä senkin takia, että hän on itse voinut tunnonvaivoitta hyödyntää Hiskin tekstejä?

* * *

Markku Salomaan kuvaukset siirtolaisten elämästä eivät ole vailla mielenkiintoa. Kirjasta kuitenkin näkyy selkeästi, kuinka paljon enemmän kirjoittajaa kiehtovat sotilaspoliittiset kuin rauhan ajan arkeen liittyvät asiat. Suomalaisten siirtolaisten olosuhteiden kuvaukset ovat hajallaan siellä sun täällä, mikä ei helpota kokonaiskuvan muodostumista. Kuvaukset jäävät myös pinnallisiksi, mikä on erityisesti Hiski Salomaan muusikonuraa ajatellen pettymys. Kollegojen nimiä esiintyy, mutta mitään elävää kuvaa siitä musiikkikulttuurisesta todellisuudesta, jossa Hiski Salomaa eli, ei synny. Mitään tietoa tekstien tai sävelmien taustoista en löytänyt. Syynä voi toki olla dokumenttien puute. Silti jää täysin vastaamatta, miksi Hiski Salomaa sanoitti ja sävelsi. Ehkä vain saadakseen rahaa elämiseen? Emme tiedä.

Hiski Salomaa : Vapauden kaiho on selvästi julkaisu, joka olisi kannattanut tehdä paremmin. Jos yleinen sotilaspoliittinen luennointi olisi korvattu systemaattisella Hiski Salomaan toimintaympäristön analyysillä, jotkut nyt ilmaan jäävät kysymykset olisivat ehkä saaneet vastauksen. Itseäni vaivaa eniten se, etten kirjan luettuani tiedä mitään Hiski Salomaan motiiveista. Hän teki maailmansodan jälkeen Suomessa bisnestä tuomalla hienoja autoja ja myymällä ne entisessä kotimaassaan. Kiinnostava yksityiskohta, mutta ei kerro mitään laulaja-lauluntekijästä.

Markku Salomaa siteeraa kaimansa tekstejä ja viittaa toistuvasti niitten kieliopillisiin virheisiin, joiden perusteella hän päättelee joidenkin anonyymien tekstien olevan Hiski Salomaan käsialaa. Itse olisin lukenut mieluummin enemmän analyysiä tekstien aihepiireistä ja vertailua kollegojen tekstehin. Hiski Salomaa on nimittäin tunnettu vain Suomessa, Yhdysvalloissa hänen laulunsa eivät ole kirjan mukaan jääneet elämään. Voi jopa kysyä, onko historian ironia niin vahvaa, että poroporvari Hiskias Möttö elää edelleen lähinnä sen ansiosta, että vasemmisto omi laulun Vapauden kaiho ja Aunuksen radio soitti metsätyömiesten elämästä kertovaa laulua Lännen lokari? Hiski Salomaa ei kummassakaan laulussa kertonut itsestään, vaan toimi tulkkina. Ehkä se oli hänen tehtävänsä tässä matoisessa maailmassa.