Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Ahneella on hyvä olo

Tuoreet uutiset kertovat mutamasta elinkeinoelämän varhaiseläkeläisestä (Halmesmäki, Tamminen, Grahn), joiden mielestä on tarpeellista välttää nekin vähät verot, joita Suomen valtio heidän puolen miljoonan ympärillä vuosittain liikkuvista eläketuloistaan olisi nirhaissut. Onneksi sopiva veronvälttelymaa löytyy aurinkoisesta Portugalista, jollaisessa maassa nämä vetreät varhaiseläkeläiset muutenkin saattaisivat aikaansa ja vähiä rahojaan tuhlata esimerkiksi golf-palloa hakkaamalla.

Asiaan tietysti kuuluu, että eläkeläisyys on alkanut, vaikka kyse on vasta 61-vuotiaista nuorukaisista. Ei-johtajillehan elinkeinoelämän edustajat suosittelevat lämpimästi työuran jatkamista ja eläköitymisen siirtämistä lähemmäs 70-vuotta. Siinähän on aina se mahdollisuus, että lykätty eläke jää lopulta nostamatta, kun tuoni korjaa työhön uupuneen huomaansa. Palaa sekin ei-johtajan eläkesumma järkevään tarkoitukseen eli nostamaan johtajien elintasoa.

Ahneus on meille kaikille yhteinen pahe, sitä ei käy kiistäminen. Herrojen varhaiseläkeläisten herättämä kuvotus ei johdukaan siitä, että he ovat ahneita vaan siitä, että heidän ahneutensa on niin tolkutonta ja hävyn määrä niin olematon. Kukapa meistä ei haluaisi viidensadan tonnin vuosittaista eläkettä. Mutta moni meistä pitäisi sellaista tuloa hyvin etuoikeutettuna ja maksaisi siitä verot silmää räpäyttämättä. Tietoisena siitä, että suurin osa eläkeläisistä pärjäilee vain juuri ja juuri. Jotkut eivät ihan niinkään hyvin.

* * *

Suurituloisten johtajien härski ahneus jaksaa vielä olla uutinen aina silloin tällöin, mikä on hyvä asia. Ei pidä turtua äärimmäisen eriarvoisuuden "luonnollisuuteen", vaikka tätä opetusta nämä prosenttiliikkeen edustajat aina kärkkäästi jakavatkin. On hyvä, että ahneutta kutsutaan säännöllisin väliajoin siksi mitä se on, ällöttäväksi ja itsekkääksi ahneudeksi tilanteessa, jossa lisäraha tulee jo ennestään suuren varallisuuden päälle. Rikkaan ei tarvitse hävetä sanojaan, rikkaan ei tarvitse piitata siitä, mitä ei-rikkaat sanovat tai ajattelevat. Ahneella on hyvä olo, jota räksytys ei vähennä. Ei siitä sen takia pidä kuitenkaan vaieta.

Todennäköisesti myös Halmesmäki, Tamminen ja Grahn (eläketulon suuruusjärjestyksessä) vain naureskelevat päivälehtien jutuille Portugalin veropakolaisista. Ei se heidän todellisuuteensa vaikuta, kun sosiaalinen viitekehys on samassa etuoikeutetussa asemassa. Meillä köyhillä on helposti sellainen kuvitelma, että rikasta voisi nolottaa, kun tällä lailla ikävästi kirjoitetaan jopa Helsingin Sanomissa, joka sentään on hyvin rikkaitten ihmisten omistama lehti. Se on luultavasti väärä kuvitelma. Ehkä pienet haukut julkisuudessa ovatkin näitten miesten seinällä lähinnä troféen roolissa.

On kiistatonta, että jotkut erittäin rikkaat ihmiset ovat julkisesti ilmoittaneet jakavansa omaisuutensa pois ja jopa kritisoineet ahnetta elämäntapaa. Koko prosenttiliikkeestä nämä warrenbuffetit muodostavat kuitenkin korkeintaan promillen, suurin osa ei kadu tolkutonta ahneuttaan julkisesti tai kaikessa hiljaisuudessa. Jos katuisi, veroparatiiseihin piilotetut sadat biljoonat palaisivat kaikkia hyödyttäviin toimiin ja Caymansaarista tulisi taas maantieteellinen yksikkö.

* * *

Onko kateus vähäisempi pahe kuin ahneus? Me kaikkihan sairastamme kateuden kalvavaa tautia, myös useimmat onnistuneesti ahneet, joiden koko toiminta pyörii jo kasatun vaurauden kasan suurentamiseksi. Voisiko olla niin, että Halmesmäki, Tamminen ja Grahn eivät enää kadehdi itseään rikkaampia - vaikkapa ruotsalaiseen keskivauraistoon nykyään kuuluvaa Björn Wahlroosia - vaan tyytyvät välttelemään Suomen verottajaa Portugalissa ja elämään rauhallista rikkaan elämää etelän lämmössä? Eivätkö he siinä tapauksessa olisi moraalisesti parempia kuin me tavalliset ihmiset, joiden sisuksia kalvaa koko ajan ärtymys siitä, että muilla menee paremmin, erityisesti rikkailla?

Useimmat meistä ihmisistä käyttäytyisivät kuten Halmesmäki, Tamminen ja Grahn, jos vain saisivat sellaisen tilaisuuden. Ottaisivat rahat ja häipyisivät nauttimaan niiden tuomasta ties mistä. On silti mahdollista, että eivät ihan kaikki. Osa ihmisistä on nimittäin huomannut - sekä rahatta että rahan ylenpalttisuuden karusti opettamana - ettei ihmisen onnellisuus lisäänny lineaarisesti vaurauden myötä. Ihminen voi elää ja kuolla vähävaraisen onnellisena pyrkimättäkään ahneen tielle (onnistunut ahne tietysti kuittaa, että köyhänä onnellinen on todellisuudessa vain elämän luuseri, joka tekee väistämättömästä hyveen).

Omasta puolestani voin tunnustaa, että ottaisin mielelläni tässä tekstissä esimerkin asemaan joutuneiden varhaiseläkeläisjohtajien eläketulon. En tosin itselleni, sillä minä en moisia summia mihinkään tarvitse, mutta onhan niitä aitoja rahanreikiä maailmassa. Niitä olisi mukavaa täytellä ennen kuolemaansa.


torstai 23. heinäkuuta 2015

Ne tekevät sen taas itse

Tuoreimpien kyselyiden perusteella Jimmie Åkessonin johtama Sverigedemokraterna on kasvanut Ruotsin toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Jos kasvu jatkuu tällaisena, SD on suurin puolue jo muutaman vuoden kuluessa. Mitä sitten tapahtuu?

En ole vähimmässäkään määrin Ruotsin valtiollisen tai puoluepoliittisen elämän tuntija, mutta aivan ulkopuolisenakin on helppo nähdä se prosessi, jonka harjalla Åkesson puolueineen ratsastaa. Prosessissa on kaksi piirrettä, joiden ansiosta SD:n ei oikeastaan tarvitse tehdä paljon muuta kuin louskuttaa leukojaan rasistisia tunnelmia myötäillen. Ne muut tekevät sen taas itse.

Ensinnäkin Ruotsin perinteiset vallankäyttäjät eli demarit ja "moderaatit" eli sikäläinen kokoomus ovat pienempien puolueiden tavoin vältelleet viimeiseen asti puhumasta maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista (monista muistakin asioista Ruotsissa vaietaan poliittisen korrektiuden hysteerisen tulkinnan hyväksi). Åkesson on kiittänyt ja ohjannut ohikatsomisesta ärsyyntyneiden äänet omaan laariinsa.

Toiseksi samaiset perinteiset puolueet ovat munanneet pahasti kieltäytymällä paitsi yhteistyöstä SD:n kanssa, myös noudattamasta normaaleja kohteliaita tapoja puolueen edustajien kohdalla. Jälleen Åkesson on kiittänyt kauniisti ilmaisista äänistä, joiden eteen ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin näytellä se marttyyrin rooli, joka SD:lle on huolella pedattu.

* * *

On vaikea tietää, onko kysymyksessä käsittämätön poliittinen ääliömäisyys vai ehkä vielä käsittämättömämpi poliittinen uhkapeli. Ruotsin demareillahan on historian painolastina perverssin pitkä yksinvaltiuden aika 1920-luvulta lähtien. Puolueen eliitti ei selvästikään ole vielä sisäistänyt sitä mahdollisuutta, että demarien yksinvallan aika on ohi. Löfvenin vähemmistöhallituksen syntyprosessi 2014 oli tästä tragikoominen todiste.

Ruotsin kokoomuksen ongelma on toisentyyppinen. Kannattajakunta ajattelee monissa asioissa kuten Sverigedemokraterna, mutta teeskentelee suvaitsevampaa. Tai ainakin puolueen johdon mielestä on ollut järkevää teeskennellä, ettei mitään maahanmuuttokysymystä ole olemassa. Äänestäjien reaktion perusteella ratkaisu on ollut typerä.

On tietenkin mahdollista, että niin demarit kuin kokoomuskin laskelmoivat kylmästi, että teeskentelemällä, ettei Åkessonin puoluetta ja sen esillä pitämiä kysymyksiä ole olemassa, kansalaisten ärtymys muuttuu väsymykseksi ja passivoitumiseksi. Tällainen väsytystaistelu toimii ehkä pienten kanssa, mutta SD ei ole enää pieni, ei ole ollut enää moneen vuoteen.

* * *

Suomessa on toimittu toisin. Urho Kekkonen aikoinaan ymmärsi ottaa demareista vasemmalle olevat näkemykset lujaan syleilyyn sen sijaan että olisi oikeiston (kokoomus ja demarit) tavoin pyrkinyt vain täydelliseen eristämiseen. Kekkosen syleilylinja toimi tehokkaasti. Osa SKDL:n ja SKP:n johdosta mielistyi nopeasti eliitin elämäntapaan ja vasemmisto hajosi tehokkaasti tehottomaksi. On vielä näkemättä, käykö Timo Soinin Perussuomalaisille samalla tavalla Sipilän keskustavetoisessa hallituksessa. Voi käydäkin.

Ollaanko Suomessa siis poliittisesti taitavampia kuin Ruotsissa? Siltä näyttää, vaikka monen mielestä Perussuomalaiset ja Sverigedemokraterna ovat suunnilleen sama asia. Tosiasia kuitenkin on, että siinä missä Timo Soini on juuri ja juuri pystynyt säilyttämään puolueensa kannatuksen, SD porskuttaa koko ajan eteenpäin. Vaikka SSS-hallituksen yhteinen arvokonservatismi voi vähentää syleilyn voimaa, on silti todennäköistä, että Soini joutuu seuraavissa vaaleissa maksamaan siitä, että PS on hallituksessa tekemässä ikäviä päätöksiä.

Miksi ruotsalaiset eivät ota SD:tä kantamaan vastuuta vaikeista päätöksistä? Miksi puolue on aktiivisesti eristetty nostamaan kannatustaan kaikessa rauhassa? Tätä kaikkea on vaikea ymmärtää ja sietää. Mutta jos Åkessonista tulee Ruotsin ykköspuolueen puheenjohtaja, demarit ja kokoomus saavat luvan katsoa peiliin. Sieltä se syyllinen löytyy. Jos Åkesson panee joskus tuulemaan Hitlerin malliin, on turha tulla selittämään, että kyllä me yritimme sen kaiken estää. Ette yrittäneet, te teitte kaikkenne saadaksenne Åkessonin puolueen valtaan. Saatanan tunarit.



Hampusta ja hamputta

Ihmisen suhtautuminen päihdyttäviin ja huumaaviin aineisiin on kautta historian ollut intohimoinen, mutta myös käytännöllinen, pragmaattinen. On käytetty sitä mitä on ollut saatavana ja mihin on ollut varaa. Suuri muutos tapahtui vasta 1900-luvun alkupuolella, jolloin ryhdyttiin valtiollisessa tasolla taistelemaan niin alkoholia kuin ei-juotavia huumeita vastaan. En ryhdy edes referoimaan tätä paradigman muutosta, koska Jaakko Hämeen-Anttila on kuvannut prosessin erinomaisessa historiikissaan Trippi ihmemaahan : Huumeiden kulttuurihistoria (Otava 2013). Kirjan pitäisi kuulua jokaisen päättäjän pakollisiin lukemisiin. Jäljistä päätellen aniharva on sen kuitenkaan lukenut, saati ymmärtänyt.

Yhdysvaltain johtama ns. "sota" huumausaineita vastaan on epäonnistunut pahemmin kuin mikään muu historian tuntema sotaretki. Sen seurauksena huumausaineiden käyttö on yleistynyt sosiaalisesti ja lisääntynyt absoluuttisesti, kokonaiset yhteiskunnat ovat romahdustilassa kriminalisoitujen aineitten kauppaan liittyvän rikollisuuden takia ja mikä ironisinta, valtavat rahasummat valuvat valtion kassan sijasta rikollisille.

Suomi olisi millä tahansa mittarilla mitätön huumemaa, ellei täällä väestö rakastaisi niin kovasti etanolin avulla tapahtuvaa sekoamista. Totaalisesti epäonnistuneesta kieltolakikokeilusta ei kuitenkaan opittu mitään, vaan kesällä 2015 Suomen poliisi jahtaa edelleen hampuntaimia ja -kasvattajia. Muualla maailmassa otetaan jo askelia kohti jollain lailla realistista huumepolitiikkaa, mutta ei Suomessa. Meillä päättäjät haluavat elää itse rakennetussa harhassa, jonka ainoa logiikkaa näyttää olevan, että kielletään vaan kaikki kunhan ei kosketa kansanedustajan omaan lempihuumeeseen eli alkoholiin.

* * *

Huumausaineista kirjoittaminen on kahdella tavalla hankalaa. Ensinnäkään minulla ei ole henkilökohtaisten kokemusten tuomaa tietopohjaa (olen ollut tupakoimaton absolutisti koko elämäni). Minulta näyttää myös puuttuvan aivoista tai sisäerityksestä se palikka, joka saa ihmisen haluamaan huumaavia kokemuksia. En siitä syystä myöskään tiedä, miltä viinanhimo tai huumeaddiktio tuntuu (persous marsipaaniin eo näköjään ole ihan sama asia). Joudun siksi arvioimaan asioita ulkoapäin järkeilemällä. Sellaista eivät kaikki hyväksy.

En siis puhu omassa asiassani kritisoidessani suomalaista huumepolitiikkaa ja pilkatessani kannabisistutuksia ratsaavia poliiseja. Minusta aivotoiminnan kemiallinen muuttaminen kuulostaa aina typerältä riskinotolta, eivätkä todellisuudessa esiintyvät ongelmat ja haitat tietenkään ole tämän näkemyksen kanssa ristiriidassa.

Pidän kuitenkin ohittamattomana faktana, että ihmisellä on voimakas taipumus ja halu saada pollansa jollain kemikaalilla sekaisin. Tuo halu on niin voimakas, että se on syytä ottaa lähtökohdaksi, kun mietitään, miten tuon halun haittavaikutuksia ja aivan erityisesti ulkopuolisille aiheutuvia haittoja voitaisiin vähentää. Minua inhottaa erityisen syvästi se kaksinaismoralismi, jolla useimmat päättäjät ja jopa jotkut lääkärit suhtautuvat erilaisiin huumaaviin kemikaaleihin laittaessaan ne kriminalisoinnin näkökulmasta kahteen ryhmään eli "omiin" ja "niiden muiden" paheisiin.

* * *

Kannatan huumausaineiden valmistamisen ja myymisen siirtämistä valtion monopoliksi kahdesta syystä. Ensimmäinen on tarve poistaa laittoman kaupan synnyttämältä jättimäiseltä rikollisuudelta tärkein valtti eli niukkuuden säätely ja sillä rikastuminen. Toinen syy on kansanterveydellinen. Huumaavien aineiden käyttöä ei voi estää kieltämällä, siksi sitä on vain yritettävä pitää joissain aisoissa, kuten nyt tehdään tupakan ja vähemmässä määrin alkoholin osalta. Käytön kriminalisointi nostaa kynnystä hakeutua ajoissa hoitoon ja se myös heikentää hoidon resurssointia.

Jos kertarysäys on Suomen päättäjille ylivoimaisen vaikeaa - ja sitä se näyttää olevan -, kannattaa lähteä liikkeelle edes tuosta otsikkokasvista eli hampusta. Tarjolla olevan faktatiedon perusteella kannabis on miedompi ja vähemmän terveyttä turmeleva huume kuin nikotiini tai alkoholi. Sillä on myös selviä hyötykäytön ulottuvuuksia, joita ei vaan ideologisista syistä haluta tunnustaa. Kannabiksen käytön dekriminalisointia puolustavat kaikki järkiperusteet.

Dekriminalisointivaatimus ei ole kannatuspuheenvuoro. Kannabiksen lääketieteellisen käytön ulkopuolella aivojen hienon toiminnan huumaaminen millä tahansa aineella on minusta typerää käyttäytymistä. Vain omaa pollaa ja elämää haittaava typeryys ei kuitenkaan ole laitonta tai edes moraalitonta, se on vain typerää. Pössyttelijä ei voi seurauksista syyttää ketään muuta kuin itseään. Poliisin voimavaroja moiseen ei pidä tuhlata ja laillisen jakelun verotuksella pannaan pössyttelijät maksamaan edes pieni osa tulevista turhista sairaudenhoitokuluistaan. Win-win?


sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Aivan tavatonta

Joukossamme elää ja toimii ihmisiä, joilla on omasta mielestään sekä oikeus että velvollisuus edustaa ns. "hyviä tapoja". Huonoja tapoja kun on meillä kaikilla, toisilla jopa vielä enemmän, on sinänsä ymmärrettävää aktiivisuus huonoja parempien tapojen edistämisen puolesta. "Tapakouluttaja" onkin ihminen, joka ei ainoastaan elä itse "hyvien tapojen" mukaisesti, vaan on valmis kertomaan meille muille - myös pyytämättä -, millä tavalla meidän tulisi "parantaa" käytöstämme.

Tapakouluttajuus muuttui hömppälehdistön viihdeosastoa vakavammaksi asiaksi viimeistään vuonna 1996, kun Suomeen perustettiin Tapaseura ry -niminen aatteellinen yhdistys. Sen tavoitteena on verkkosivujen mukaan "vahvistaa hyvien tapojen tuntemusta ja herättää kiinnostusta käytöskulttuurin alalla tapahtuvaan kehitykseen niin meillä kuin muuallakin maailmassa."

Vakavampien seuraamusten ennalta ehkäisemiseksi haluan ennen tätä pidemmälle menemistä todeta, että arvostan suuresti kohteliaisuutta, ystävällisyyttä, ovien pitämistä auki muille kulkijoille, naapureiden tervehtimistä ja satoja muitakin arjen pikku toimia, jotka mitä todennäköisimmin kuuluvat myös Tapaseuran arvostamiin asioihin. Olen todennäköisesti jopa keskimääräistä äkäisempi huonojen tapojen moittija.

Silti nämä tapakouluttajat ärsyttävät minua enemmän kuin ihmisten huono käytös - useimmiten. Eniten ärsyttää tietenkin se, että jollakulla on otsaa nimetä oma epätäydellinen itsensä hyvien tapojen asiantuntijaksi ja edustajaksi eli käyttää tätä julkeaa "tapakouluttajan" titteliä. Toiseksi eniten ärsyttää se, että tapakouluttajien maailmassa "hyvät tavat" ovat jollain minulle tuntemattomalla mekanismilla määriteltyjä yhdenmukaisiksi tapakouluttajien omien näkemysten kanssa yhteensopiviksi. Minulta ei nimittäin ole kysytty mitään.

* * *

Jonkin käyttäytymistavan yleinen hyväksyttävyys tai tuomittavuus on tietenkin syvältä hihasta tempaistu "totuus", joka muuttuu historian myötä, joskus hyvinkin nopeasti (turvallisena esimerkkinä miesten tukka ja erityisesti sen pituus). Hallitseva eliitti muuttaa kurssia ja hyvien tapojen määritelmiään aina tarpeen mukaan, sillä vallastahan tässäkin pohjimmiltaan on kyse, vaikka puuha voi silmämääräisesti näyttää keski-iän turvallisesti ylittäneiden porvarisrouvien ajanvietteeltä ja harmittomalta kukertelulta.

Tapaseura on vuodesta 2000 lähtien palkinnut "Vuoden käyttäytyjän" suurimpana mahdollisena kunnianosoituksena. Näiden esimerkiksi sopivien kansalaisten joukko koostuu lähinnä suomalaisen valtaeliitin edustajista, oletettavasti sen takia, että ihan tavalliset ihmiset eivät kerta kaikkiaan sovi esimerkiksi muille. Maallinen ja kirkollinen eliitti sentään ymmärtää tällaista nimeämistä arvostaa, joku alempien sosiaaliluokkien edustaja voisi vaikka pyyhkiä peppunsa Tapaseuran kunniakirjaan.

Tapaseura valitsee myös Vuoden tapatekoja, nimeää Hyvien tapojen lähettiläitä (aivan oikein, ei ihan tavallisia ihmisiä joukossa) ja antaa koululaisten nimetä "Nuorten hyvien tapojen lähettiläitä" (lähinnä tietysti urheilijoita ja laulajia). Loppuvuodesta on jäsenille tarjolla vielä rapujuhlat, golf-kisat, tapapäivä ja silakkamarkkinat. Toukokuun päätapahtuma oli seuran puheenjohtajan, Kaarina Suonperän kamarineuvoksen arvonimen juhliminen. Varmaankin suorastaan poikkeuksellisen hyvien tapojen mukaisesti.

* * *

Porvaristoa on kautta historian huolestuttanut palveluväen käyttäytyminen. Nykyään kun ei voi tukistaa tai nykäistä korvasta (potkut pääluottamusmiehelle ovat toki edelleen mahdolliset), täytyy potentiaalisia väärinkäyttäytyviä opettaa tavoille muilla keinoin. Siitä näkökulmasta katsottuna on vakava epäkohta, ettei edes Tapaseuran verkkosivuilta löydy selkeää listaa asioista, jotka ovat hyvien tapojen mukaisia ja ennen muuta niitä asioista, jotka eivät niitä hyviä ole. Kun ei ole listaa, on pakko varmistaa Kaarina Suonperältä, saiko saunalta laiturille kuljettaessa persvako vilkkua muotivärisen pyyhkeen suojista vai ei.

Kun ei ole yksiselitteistä listaa, joutuu jokainen meistä tutkiskelemaan asioita sydämessään ja toteamaan, että tämähän on pirun vaikea homma! Täytyy olla ihan epäinhimillisen pätevä, että pystyy aina ja erehtymättä sanomaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Tapakouluttajahan on presidenttiäkin pätevämpi, Sauli Niinistö ei uskalla suutaan avata siitä, minkämittainen rintavako terassilla on OK.

Mutta kaikkein eniten minä kaipaan listaa niistä huonoista tavoista, joista en vielä tiedä. Osaan hävetä julkista nenänkaiveluani ja tiedän, että ääneen röyhtäily ei kuulu Tapaseuran suosimiin hyviin tapoihin. Mutta vähän harmittaa, kun ehkä en vain tiedä jotain ulottuvilla olevaa käyttäytymistapaa, joka saisi tapakouluttajat tolaltaan. Sillä miksi edes yrittää, kun en taida Vuoden käyttäytyjäksi koskaan kelvata, tällainen huonosti pukeutuva, ylipainoinen uskonnoton hippipunikkirötjäke, joka yrittää olla kohtelias ja ystävällinen muille ihmisille ihan vääristä syistä.


perjantai 10. heinäkuuta 2015

Rehellinen omalla nimellä

Kansanedustaja Anna Kontula on ottanut ikävästä asiasta kunnolla kiinni ja nimennyt FB-sivuillaan kolmen Kontulan tappamisella uhonneen ja ilkamoineen nimet. Ratkaisu on mielestäni kannatettava, joskin jää väistämättä harvinaisuudeksi. Melkein kaikki vihapuhe ja muu törkeily kun päästetään tulemaan puskan suojasta, ilman omaa nimeä.

Anonyymi uhkailu ja solvaaminen on nettikommunikaation vastenmielisimpiä ilmiöitä. Arkielämässä ihminen ainakin teoriassa on vastuussa tekemisistään ja sanomisistaan. Rikoslain pykälät hillitsevät pääosan siitä törkytulvasta, joka ihmismielessä velloo. Mutta vain, kun voi joutua vastuuseen. Heti kun täydellisen nimettömyyden autuus on mahdollista, ihmisluonnon ikävimmät puolet tulevat esiin.

Osa nimettömästä verkkosolvaamisesta ja -uhkailusta tietysti on pelkkää tyhjää puhetta ihmisiltä, joilla ei tosi paikan tullen olisi rohkeutta toteuttaa fantasioitaan. Vaikka asiaa ei sen luonteen vuoksi ole mahdollista kunnolla tutkia (yhtä vähän kuin saada luotettavia kyselytutkimustuloksia kysyttäessä ihmisten taipumuksesta pedofiliaan tai eläimiin sekaantumiseen), voi yleisen elämänkokemuksen perusteella arvata, etteivät useimmat nettiuhoajat ole arjen sankareita vaan muiden solvaamisella pikemminkin alleviivataan omaa avuttomuutta.

Osa anonyymistä vihasta on kuitenkin pakko ottaa vakavasti. Mielenterveydeltään häilyvän tai pysyvästi empatiakyvyttömän yksilön matka puheista tekoihin ei välttämättä ole pitkä. Verkossa nopeasti ja helposti roihahtava kollektiivinen lynkkausinto voi kannustaa anonyymin suunsoittajan tosimaailman tekoihin, joita ei voi perua näppäinkomennolla. Siksi ei ole merkityksetöntä, miten julkista puhetta kontrolloidaan.

* * *

Verkon tarjoama hyvin pitkälle vietävissä oleva anonyymius on tietenkin monisyinen ilmiö, jossa vastenmielisen puskasta solvailun rinnalla on kiistatta perusteltu ja arvokas yksilön suoja kritiikin kohteena olevien kostotoimilta. Sama näkymättömyysviitta, jonka alta voi itselleen turvallisesti solvata ja uhata muita, suojaa myös sitä, joka oman mukavuutensa tai jopa henkensä uhalla esittää kritiikkiä, paljastaa vallassa olevien rikoksia tai edistää asioita, joiden edistämistä valtaeliitti ei halua.

Monet nimimerkkikirjoittajat vetoavatkin sananvapauteen, kun esitetään vaatimuksia ensi sijassa omalla nimellä kirjoittamisesta. (En tässä paneudu kaikkiin niihin huonoihin tekosyihin, joita näillä nimimerkkikirjoittajilla on roppakaupalla varastossa. Ne ovat toisen pohtimisen asia.) Onkin kiistatonta, että yhteisöllisessä elämässä jopa Suomen kaltaisessa suhteellisen turvallisessa oikeusvaltiossa on paljon tilanteita, joissa oman henkilöllisyyden paljastaminen olisi sekä typerää että vastuutonta.

Anonyymius on erottamaton osa sananvapautta, kun sitä käyttävä on alisteisessa, helposti kostettavassa olemassa asemassa. Jos pomolla on valta tehdä kriitikon elämä ikäväksi, nimettömyys on heikomman tuki ja turva. Vielä tärkeämpää on mahdollisuus nimettömästi paljastaa asioita, joiden salaamiseen on vain eettisesti kestämättömiä syitä.

Anonyymi totuudenpuhuminen on toki monimutkainen asia. Joskus salaisuuksien vuotaminen aiheuttaa heijastusvaikutuksia, joita ei voi pitää eettisesti hyväksyttävinä. Wikileaks-tyyppiset vuodot ovat harvoin sataprosenttisesti hyvä juttu edes niitten kannalta, joille on valehdeltu, joille ei ole kerrottu totuutta ja joiden mielipidettä ei ole edes kysytty. Totuus on usein monimutkainen asia.

* * *

Olen itse omalla nimellä kirjoittamisen vankkumaton puolestapuhuja. Olen käyttänyt elämäni aikana nimimerkin suojaa vain muutaman kerran, lähinnä työyhteisöllisissä asioissa viattomia kohtuuttomilta seurauksilta suojellakseni (myös itseäni). Pääasiassa kuitenkin kirjoitan aina omalla nimellä, mistä tietenkin seuraa altistuminen anonyymille loanheitolle. Olen saanut siitä osani sekä pienemmissä piireissä että esimerkiksi Helsingin Sanomissa moderaattorien suosiollisella avustuksella.

Jotkut ihmiset eivät voi käsittää, miksi kirjoitan usein kärkevääkin asioiden kritiikkiä omalla nimellä, kun samat asiat voisi esittää myös anonyymisti. Olen saanut haukkuja myös sillä perusteella, että omalla nimellä kirjoittaminen on vain oman hännän nostoa, pitäisi mennä "asia edellä". Tästä moittivat eivät tietysti koskaan itse käytä omaa nimeä. Se onkin valintakysymys, josta seuraa monia asioita. Tärkein seuraus on tietoisuus omasta vastuusta.

Kirjoitan omalla nimelläni, koska haluan pysyä vastuussa sanomisistani. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka paljon helpompaa nimimerkin suojasta on olla häijy, itsekäs ja valheellinen. Nimettömyys ei siihen pakota, mutta houkutus on aina olemassa. Omalla nimellä kirjoittaminen ei ole laadun tai totuudellisuuden tae, mutta kyllä se saa useimmat meistä miettimään toisenkin kerran. Se edellyttää myös uskallusta pyrkiä rehellisyyteen. Se voi olla haasteista kovin.