Sveaborg ja geopolitiikka

Alpo Juntusen kirja Sveaborg : Helsingin suoja ja Pietarin etuvartio (Docendo 2017) on juuri nyt varsin ajankohtainen - siis ainakin niille monille, joille on mahdottoman vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, ettei suurvallan turvallisuustarve ole mikään pahan ideologia, vaan vääjäämätön geopoliittinen ilmentymä. Sveaborg muistuttaa lukijaa myös siitä, miten vain riittävän isosti katsomalla geopoliittiset ilmiöt voi hahmottaa ja ymmärtää. Harva tulee ajatelleeksi, että sota Kiinan rannikolla voi heijastua suoraan Suomenlahdelle. Niin kuitenkin tapahtuu koko ajan, koska geopoliittinen maailma muodostuu toisiinsa linkittyvistä, viritetyistä ytimistä. Yhtä ei voi liikuttaa tai muuttaa ilman että kaikki muukin muuttuu. Juntusen kirja muistuttaa mm. siitä, että vaikka suomalaiset helposti ajattelevat Itämerta jonkinlaisena Saksan ja Venäjän taistelutantereena, todellisuudessa myös Ruotsi, Englanti ja Ranska ovat olleet aktiivisia ja ajoittain hyvin aggressiivisia osapuolia. Yhdysvalloista tuli osapuoli vasta myöhemmin, Juntusen kirjan kattaman aikakauden jälkeen.

Työuran Maanpuolustuskorkeakoulussa tehnyt professori Alpo Juntunen tuntee Venäjän historian, sen lähteet ja haasteet. Venäjäntaitoisena hän ei ole suodattajien varassa, vaan on voinut tutustua henkilökohtaisesti kaikkiin haluamiinsa dokumentteihin. Tuloksena on valtava annos yksityiskohtaista linnoittautumisen, liittoutumisen ja ulkopoliittisen laskelmoinnin historiaa, jossa painopisteinä ovat keisarillisen Venäjän viimeiset 110 vuotta ja ruotsalaisten rakentama Sveaborgin linnoitus, jonka nykypäivän ihmiset tuntevat ihastuttavana kesäturistin kohteena, Suomenlinnana. Juntunen käyttää systemaattisesti alkuperäistä nimeä, joka kelpasi itse asiassa myös venäläisille. Nimivalinta myös korostaa näkökulmaa, joka päättyy vuoteen 1918 eli Suomen itsenäistymiseen ja Sveaborgin venäläisen näkökulman katoamiseen. Tai ei nyt katoamiseen, mutta aktiivisen suunnittelun loppumiseen kuitenkin. 

Juntusen kirja on sekoitus linnoitus- ja sotilaspoliittista historiaa, jota kannattelee tapahtumien geopoliittisen taustan jatkuvan muuttumisen maininki. Juntunen on enemmän raportoija kuin yhteenvetojen tekijä, mitä pidän valitettavana. Isompi itsenäisen pohdiskelun osuus olisi tehnyt kirjasta helpompilukuisen ja aivan varmasti myös kiinnostavamman. Nyt on lukijalla usein sellainen tunne, että on tönäisty alamäkeen, jonka maisemat vilahtavat ohi ilman suurempia taukoja ja vauhti päättyy vasta vuoteen 1918. Lukijalla on myös oikeus marista kirjan puuttuvasta kustannustoimituksesta ja oikoluvusta. Aivan turhan suuri joukko kirjoitusvirheitä, erityisesti yhdyssanavirheitä, on jäänyt korjaamatta. Sitäkin harmillisempaa on, että Juntusen sinänsä asiantuntevaa tekstiä ei ole parsittu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tämä näkyy samojen asioiden toisteluna, välillä suorastaan jankuttamisenakin. Ensimmäinen maailmansotakin ehditään aloittaa pariin kertaan. Vastuu on viime kädessä kustantajalla, enkä moiti tästä Docendoa ensimmäistä kertaa.

* * *

Juntusen kirjan suurin ansio on siinä, että se tarkastelee aihettaan eli turvallisuusstrategiaa selkeästi ja kiihkottomasti Venäjän näkökulmasta. Se on tietysti tieteellisesti täysin perusteltua, koska koko tutkimuskauden ajan Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa - ja vieläpä suhteellisen tyytyväisenä ja kapinoimattomana suuriruhtinaskuntana. Näkökulma on juuri nyt ajankohtainen, koska tätä kirjoittaessani koko media välittää Venäjän toimista pelkästään antivenäläisiä, antiputinistisia tai suorastaan Venäjän tuhoa toivovia tulkintoja. Tämä on tietysti osa koti- ja ulkomaisen oikeistomedian kampanjaa Suomen liittämiseksi Natoon, mutta myös laajempi ilmiö. Pelkästään ajatus, että myös Venäjällä voisi tai saisi olla legitiimejä turvallisuusintressejä, tuntuu olevan julkisessa keskustelussa Putinin nuoleskelua. Sellainen on tietysti sekä lapsellista että vaarallista, koska jokin asia - tässä tapauksessa Venäjän itselleen varaama oikeus puolustaa turvallisuuttaan - ei katoa sillä, ettei siitä pidä. Se ei myöskään katoa, vaikka Ukrainan sota loppuisi nopeasti.

Juntunen liikkuu lähinnä sotilasammattilaisten piirissä, mutta siinä sivussa tulevat myös valtioitten ulkopoliittiset toimintaperiaatteet tutuiksi. Juntunen muistuttaa koko ajan siitä, ettei mikään turvallisuus- tai sotilaspoliittinen ratkaisu ole pitkäaikainen. Rakenteet ja tekniikka vanhentuvat, mutta niin vanhentuu myös strateginen ajattelu. Tänään tärkeä voi olla huomenna merkityksetön. Itämeren kohtaloita sanelleitten valtioitten keskinäiset suhteet näyttävät kuin nopeutetulta parinvaihtotanssilta, jonka ainoa sääntö on, ettei mitään ehdottomia sääntöjä ole. Vuosisata on toinen, mutta itse asiassa aika harvat asiat ovat kansainvälisessä politiikassa oikeasti muuttunut. Tiedonkulku on nopeutunut dramaattisesti, samoin vakoilukyky. 1800-luvulla strategisesti tärkeän tiedon kulku saattoi viedä viikkoja tai jopa kuukausia. Yleiseen tapahtumien logiikkaan sillä näyttäisi kuitenkin olleen vähemmän vaikutusta. Aseiden tuhovoima on kasvanut logaritmisesti, mutta sotien syyt ovat ennallaan.

Juntusen kuvaaman varustelukierteen toteuttajat eivät nouset kirjassa juurikaan toistensa yläpuolelle. Parhaatkin strategit kuolla kupsahtavat keuhkokuumeeseen tai saavat siirtyä syrjään itsevaltiaan käden viittauksella. Itse en yrittänyt edes pysyä henkilövyöryn suhteen kärryillä. Huomiota kuitenkin kiinnittää se itsestäänselvyys, jolla suomalaissyntyiset keisarin virkamiehet toimivat yli sadan vuoden ajan osana Venäjän hallintoa samalla kun Suomessa pikku hiljaa alkoi kerääntyä suomalaisuutta tukevia ajatuksia. Puolaan verrattuna Suomi oli rauhallinen ja luotettava rajamaa, jonka asukkaat olivat tottuneet elämään kuninkaiden alamaisina. Oikeastaan ainoa kiukutteleva ja vaarallinen kansanosa muodostui ruotsinkielisestä yläluokasta, joka odotteli koko ajan Ruotsin valtaavan Suomen takaisin. Se ei toteutunut, koska ajoittaisista houkutuksista huolimatta Ruotsissa voitti halu pysytellä isojen valtataisteluiden ulkopuolella. Lopulta voitti ymmärrys siitä, ettei Ruotsin tarvitse olla eikä se tosiasiallisesti myöskään ole aito suurvalta.

* * *

Juntunen ei kainostele esitellessään keisarillinen Venäjän imperialistisia taipumuksia, joiden perusteena on historiallisesti ollut hallitun maa-alueen koko ja luonnonvarojen määrä. Toisaalta Juntunen selittää kädestä pitäen Venäjän puolustusstrategisen ikuisuusongelman eli merireittien tukkoisuuden. Kun Siperian halkaisevaa rautatietä ei vielä ollut, laiva oli kätevin tapa siirtyä Venäjän länsiosista Tyynen meren rannoille ja itäiseen Siperiaan. Mutta se oli kätevää vain, jos tuo laiva pääsi ongelmitta toisaalta Itämeren, toisaalta Mustameren valtameristä erottavien kapeitten salmien läpi. Venäjän geopoliittinen ikuisuusongelma sijaitsee toisaalta Tanskan salmissa, toisaalta Mustanmeren ja Välimeren erottavissa salmissa. Pääsystä Tyynellemerelle ei ollut varsinkaan 1800-luvulla suurta iloa, koska ihmiset asuivat Euroopan suunnalla. Geopoliittinen yhtälö oli tuolloin niin erilainen, että Venäjä halusi myydä "tarpeettoman" ja kalliksi käyneen Alaskan Yhdysvalloille. Kauppa toteutui 1867, kun Venäjällä oli hävityn Krimin sodan jäljiltä kova rahapula. Hinta oli 7,2 miljoonaa dollaria (noin 135 miljoonaa nykydollaria eli halvalla meni). 

Lisämaata Venäjä ei tarvinnut, mutta turvallisiksi koetut rajat olivat pysyvä haaste myös keisarilliselle Venäjälle. Erityisesti Ison-Britannia siirtomaaimperiumin taloudelliset ja poliittiset edut tuntuivat olevat pahasti ristiriidassa Venäjän kanssa niin Kauko-Idässä kuin Euroopassa. Saksasta tuli uhka vasta 1800-loppupuolella, mutta se uhka olikin sitten sitäkin kovempaa. Ruotsin uhka pieneni, eikä Yhdysvallat ollut vielä kiinnostunut globaalista vallankäytöstä. Turkki oli ja on Sevastopolin laivastotukikohdan takia pysyvästi Venäjän sotilasstrategian polttopisteitä siinä missä Pietaria puolustava Sveaborg. Sadassa vuodessa Englannin kiinnostus Itämeren alueeseen väheni, koska puulaivoista siirryttiin teräksisiin höyrylaivoihin, jotka saivat energiansa polttamalla ihan muualta saatavaa öljyä. Laivojen rakentaminen ja huolto eivät kaivanneet myöskään Pohjolan puuta ja tervaa, vaikka Pohjois-Ruotsin teräs ja kuulalaakerit kelpasivat Saksalle. 1800-luku ei ollut Venäjän sotilaille erityisen menestyksekästä aikaa, mutta se ei merkinnyt varustelun lopettamista, pikemminkin varmisti, että se jatkui koko ajan.

Geopoliittisesti valveutuneen kansalaisen on pakko todeta, ettei venäläinen turvallisuustarve poikkea mitenkään suomalaisesta tai saksalaisesta turvallisuustarpeesta. Yhdysvaltalaisesta turvallisuustarpeesta se kuitenkin poikkeaa siinä, ettei sen tyydyttämiseen tarvita globaalia sotilastukikohtien verkostoa eikä transatlanttisia liittolaisia. Venäjä on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen lähes samojen valtioitten piirittämä, jotka muodostivat aikoinaan sotilasstrategien vaatiman turvallisuuspuskurin. Se ei voi ratkaista asiaa linnoittamalla, kuten 1800-luvulla, kuten ei kukaan muukaan. Siksi Sveaborg saa olla rauhassa, mutta koko Suomen liittyminen Natoon koetaan uhkana. Ei Suomen takia sinänsä, vaan koska liikkumisvara heikkenee jokaisen Nato-nappulan myötä. Jos Venäjän turvallisuustarpeita ei tunnusteta tai ne peräti kiistetään, kuten nykyään on muodikasta, rikotaan ainakin Paasikiven periaatetta tosiasioiden tunnustamisesta viisauden alkuna. Mutta ehkä viisautta ei edes tavoitella, riittää että ollaan transatlanttisen suojelijan oletetussa sylissä?

Business as usual

Kun aloitin tämän tekstin kirjoittamisen, Venäjän presidentti Vladimir Putin oli juuri lopettanut televisiossa tunnin mittaisen huokailevan puheen, jonka keskeisenä viestinä oli, että Venäjä tunnustaa Donetskin ja Luhanskin alueiden itsenäisyyden. Ilmoituksen vastaanotto on ollut täysin käsikirjoituksen mukainen eli "länsi" tuomitsee jyrkästi ja ilmoittaa varmaan pian uusista pakotteista. Myös Suomessa yhdytään virallisesti EU:n kantaan. Vaatimukset Suomen välittömästä liittymisestä Natoon ja aseiden myymisestä Ukrainan hallinnolle ovat roihahtaneet taas kerran käyntiin, nekin täysin käsikirjoituksen mukaisesti. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä lähipäivät tuovat uutisiin kahakoita Donetskin ja Luhanskin länsirajoilla, kuin myös ilmoituksia Venäjän sotilaallisesta lisäpanoksesta alueella.

Länsimedian näkökulmasta "sota on ovella" tai jo porstuassa, mutta jostain syystä se ei vaan ala. Syynä voi olla vaiettu tietoisuus siitä, että mikään ei muutu ja että tämä sama prosessi nähtiin jo vuonna 1999, kun Yhdysvallat pommitti Serbian hyväksymään Kosovon alueen "itsenäistymisen" - ja rakennutti heti pölyn laskeuduttua Kosovoon valtavan sotilastukikohdan, jolla on ironisen huvittava nimi Camp Bondsteel. Länsimedia ei ole koskaan myöntänyt sitä, että Kosovon irrottaminen Serbiasta tapahtui vastoin "Ukrainan" tahtoa, silkalla väkivallalla eli sietämättömiksi muuttuneiden terroripommitusten voimalla. Donetsk ja Luhanski ovat olleet Ukrainan hallinnon ulkopuolella jo melkein 10 vuotta, mutta eivät ole Kosovon lailla "itsenäisiä", koska Venäjä ei ole vääntänyt tahtoaan läpi pommittamalla Kiovaa. Ainakaan toistaiseksi. Toivottavasti ei koskaan.

Yhdysvaltain tekopyhyys ei tee minuun toivottua vaikutusta, vaikka suurimpaan osaan EU:n kansalaisista näyttää tekevän. En pysty näkemään Venäjän suurvalta-asenteessa mitään muuta eroa Yhdysvaltain suurvalta-asenteeseen, paitsi ettei Venäjä operoi Amerikan mantereella eikä ainakaan toistaiseksi ole käynnistänyt jättiläispommituksia. Kun Joe Biden itkee krokotiilinkyyneliä Ukrainan puolesta, ne kyyneleet eivät kostuta Serbian pommituksissa kuolleitten hautoja. Itse asiassa pelkään pahoin, että molemmilla suurvalloilla on yhteinen agenda, jonka tarkoituksena on jättää Ukrainan haava avoimeksi ja nostattaa kummankin suurvaltajohtajan profiilia oman kansan keskuudessa. Biden tarvitsee sitä estääkseen välivaalien katastrofaalisen tappion ja Putin varmistaakseen, ettei hänen uudelleenvalintansa tuoreen perustuslainuudistuksen pohjalta pakota jättimäiseen vaalihuijaukseen. Putin ei ole suurten ideologioitten mies, mutta nykyisessä tilanteessa isovenäläinen kansalliskiihko näyttää maistuvan parhaiten.

* * *

En ole Putinin hallinnon kannattaja, saati ystävä. En ole myöskään Yhdysvaltain hallinnon kannattaja tai ystävä. Suoraan sanoen inhoan molempia yhtä syvästi ja pysyvästi. Ne ovat epädemokraattisia, oligarkkien rahoittamia vallankäytön rakenteita, jollaisista maailman pitäisi päästä eroon. Vaikka vaatimus ei kuulostane realistiselta, pidän nykyisten suurvaltojen jakautumista pienempiin yksiköihin täysin välttämättömänä askeleena, jos jonkinlaista rauhanomaista kehitystä toivotaan. Sitä ei saada, jos maailmassa on yksikin muita selvästi vahvempi suurvalta. Ei rauhaa takaa sekään, että maailmassa on tusina pientä suurvaltaa. Mutta mitä pienempiin valtayksiköihin maailma saadaan purettua, sen pienemmäksi maailmansodan uhka muuttuu. Kaikille valtioille on aktiivinen kaupankäynti välttämättömyys. Vain liian suurilla valtioille itsekkäästä kaupan hallinnasta tulee pakkomielle ja politiikan lähtökohta. Yhdysvallat on tästä äärimmäinen esimerkki.

Sodankäynnin päämotiivi on aina ollut aseilla toteutettu naapureiden ryöstö, joka on pahimmillaan ulotettu hyvinkin kauas vanhoilta rajoilta. Uskonnot ja ideologiat näyttelevät usein isoa roolia sotapropagandassa, mutta oikeasti harvalla on rahaa sotia pelkästään jonkun jumalan tai aatteen kunniaksi. Ei Saksaa ja Adolf Hitleriä saanut sotaretkelle Neuvostoliittoon juutalaisten tai bolševikkien tuhoamisen halu, vaan Ukrainan viljantuotantoalueen ryövääminen ruokkimaan nälkäisiä saksalaisia. Yhdysvaltoja ja sitä ennen Isoa-Britanniaa on motivoinut yleensä öljy, kaikkia siirtomaahallintoja ryöstettävien luonnonvarojen moninaisuus. Ukraina on siitä poikkeuksellinen, ettei Venäjä havittele niinkään läntisen alueen viljavaa maata. Sillä joillakin sodilla on sotilasstrateginen motiivi eli pyrkimys varmistaa, ettei suurvaltaa estetä lähtemästä "turvallisesti" ryöstöretkelle, jos niin tekee mieli.

Kyllä sotilaalliset puskurivyöhykkeet kelpaisivat pientenkin maitten kenraaleille, mutta käytännön syistä sellaista ylellisyyttä on edes teoriassa tarjolla vain suurvalloille. Kun on oikein suuri, oma turvallisuus on paljon tärkeämpää kuin pienen turvallisuus, koska isolla on niin paljon enemmän turvallisuutta menetettävänä. Jos suurvalta on saanut vallattua naapurimaat oman elinkeinoelämänsä palvelijoiksi, on tietysti harmillista, jos nuo naapurimaat eivät olekaan lojaaleja lähelle, vaan etsivät "turvatakuita" joltain toiselta suurvallalta. Yhdysvallat ei ole vieläkään antanut Kuuballe anteeksi sitä, että se kansallisti mafian liiketoimet ja vaihtoi "turvatakuiden" antajaa. Venäjäkään ei ole antanut anteeksi sitä, että sen toisen maailmansodan jälkeen suurella vaivalla ja törkeällä pakkovallalla rakentama puskurivaltioiden rengas on vaihtanut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta puolta ja odottaa nyt saavansa ne "turvatakuut" Yhdysvalloilta.

* * *

Maailmanpolitiikka ja varsinkin suurvaltapolitiikka sopivat äärimmäisen huonosti yhteen kohtuuden, reiluuden ja oikeudenmukaisuuden tavoitteiden kanssa. Tarkemmin ottaen niillä ei ole mitään yhteistä. Ei ole ollut, ei ole ja pahimmillaan ei tule olemaankaan (paitsi ehkä, jos kaikki suurvallat saadaan pilkottua). Siksi nytkin käynnissä olevan sotaisan propagandan läpi on hyvin vaikeaa päätellä, onko suurvaltojen toimissa mitään tolkkua tai logiikkaa. Itse arvelen, että kyllä niissä on, mutta vain hiekkalootan vahvimman öykkärin näkökulmasta. Viaton tavis ajattelee, ettei mikään ole niin arvokasta, että sen puolesta kannattaa vuodattaa viattomien tavisten verta. Vahvan näkökulmasta asia ei ole näin. Kyllä verta kannattaa vuodattaa ja tuhoa tuottaa, jos vastuunkannon ja laskun joutuu hoitamaan joku muu. Tästä on ihmisen historia täpösentäynnä ikäviä esimerkkejä, ei kai tarvitse ruveta luettelemaan?

Eikö se Putin piittaa yhtään niistä inhimillisistä kärsimyksistä ja taloudellisista tuhoista, joita Ukrainan sisällissota vääjäämättä aiheuttaa? Vaikea tietää, piittaako edes yksilönä, mutta tuskin suurvallan johtajana ainakaan. Ei ainakaan yhtään sen enempää kuin muutkaan peliin osallistuvat suurvaltajohtajat. Toisin kuin Suomessakin moni tuntuu uskovan, Joe Biden tuskin piittaa vähääkään siitä, mitä seurauksia Yhdysvaltain aggressiivisella ulkopolitiikalla on muulle maailmalle. Jos kotipesä hurraa ja kannustaa, hinta on sopiva. Näin on uskoakseni myös Putinilla ja Venäjällä. Vetoaminen kansainväliseen oikeuteen tai ihmisoikeuksiin on täysin perusteltua, mutta aina yhtä tehotonta, kun vastassa ovat Maan vaikutusvaltaisimmat. Heidän ei ole pakko piitata, joten he eivät piittaa.

Suurvallan peesaaminen on suosittua, mutta ei sitä kannata ainakaan sinisin silmin harrastaa. Ihmisen historia osoittaa, että kun suurvalta alkaa kehua ja ylistää pientä valtiota, syynä ei ole humaani ihmisrakkaus ja kulttuurinen ihailu, vaan jonkin haluaminen siltä pieneltä. Parhaimmillaan riittää, että on hiljaa ja äänestää ison vanavedessä. Suurvalta voi myös haluta tukikohdan pienen alueelta tai oikeuden ryöstää pienen luonnonvaroja niin, että se näyttää sopuisalta yhteistyöltä. Kun iso haluaa sijoittaa sotavoimiaan pienen alueelle, syynä on pienen geopoliittinen sijainti, ei mikään muu. Suomella on vähän sellaista, mitä Yhdysvallat haluaa. Valitettavasti se vähä mitä se haluaa, on ihan samaa kuin mitä Venäjäkin Suomelta haluaa eli lupausta olla olematta kilpailijan sotilaallisessa käytössä. On varsinaista taitoluistelua pitää yllä illuusiota, että molemmat suurvallat saavat saman lupauksen. Mutta Ukrainaan verrattuna Suomi on sikäli onnekas, ettei Venäjä koe meitä osaksi historiallista kotimaataan, enkä ole kuullut Yhdysvaltain hallinnossa väitettävän, että Suomen kamara on Jumalan osoittamaa pyhää maata.

PS. 25.2.2022 Putin päätti sitten astua rajan yli, ei kuitenkaan Bidenin punaisen viivan. Jenkit katsovat sivusta, miten Eurooppaa järjestellään uudelleen. Asekauppiaat onnittelevat toisiaan, Putinia uhkaavat  sekä taloudelliset pakotteet että oman kansan rauhaa vaativat mielenosoitukset. Tähän ei olisi tarvinnut tulla, mutta tähän tultiin, koska se sopii suurvalloille. Jenkeillä ei ole nyt puhtia uusiin omiin sotiin, mutta kunhan asekauppa kukoistaa, ongelma on vähäinen. Putinin kasautunut katkeruus vaati näköjään henkilökohtaisen sodan. Putin on hävinnyt PR-sodan 10-0, mutta jotain tyydytystä sotiminen ilmeisesti tuo. Myös Suomessa on ihmisiä, joiden tekisi mieli päästä sotimaan. Toivon mukaan valtiovalta pitää heidät kurissa.

Miehet vallan ja rahan jahdissa

Motiivini kirjoittaa blogiteksti Björn Wahlroosin "eräänlaisten päiväkirjojen" ensimmäisestä osasta Barrikadeilta pankkimaailmaan (Otava 2021) ei ole Wahlroosin elämän kiinnostavuus. Vuotta Wahlroosia vanhempana olen elänyt periaatteessa samassa maailmassa, mutta käytännössä en. En tunne vähäisintäkään vetoa siihen maailmaan, jossa tämän kirjan alfamiehet ottavat mittaa toisistaan jahdissa, jossa on kyse taloudellisesta vallasta ja sen myötä rahasta. Vielä vähemmän minua kiinnostaa näille jahtimiehille niin mieluisa sivu-ura viattomien eläinten lahtaajina. Oletan, että kuusipeuran tai fasaanin elämän lopettaminen kiväärillä korvaa ne hetket, joina muinaisina hienoina aikoina voittaja vetäisi miekallaan häviäjän kaulan poikki. Sellainen kun on säädetty nykyään ei-hyväksytyksi tavaksi juhlistaa toisen alfamiehen nujertamista.

Wahlroosin päiväkirjamerkinnät ovat pääosin mitä epäkiinnostavinta kronikointia siitä, miten ei-aatelinen suomenruotsalainen villikkopoika tajuaa, ettei elämää kannata haaskata barrikadeilla paremman yhteisen hyvän takia, kun sen voi käyttää pelkästään oman hyvän lisäämiseen pankki- ja yritysmaailmassa. Wahlroosin elämä on omasta näkökulmastani kuolettavan ikävää, vaikka tietenkin rahalla pystyy järjestämään itselle, lojaalille puolisolle ja lapsille kaiken sen, minkä rahalla voi järjestää. Mutta vaikka Björn Wahlroos on varmasti aivan vilpittömästi onnellinen hyvin sujuneesta elämästään - tai kaikista niistä, kuten hän itse ajattelee -, en vaihtaisi osia. Silti myönnän auliisti, että tähän rahamiesten maailmaan tutustuminen asiantuntijan johdolla on ehdottomasti opettavaista, joten suosittelen sen lukemista jokaiselle kapitalismin helvetinkoneiston nujertamisesta unelmoivalle. Wahlroosin temppujen toistamisesta kiinnostuneille kirja sen sijaan ei ole antoisa, koska eihän taikuri temppujaan paljasta.

Täytyy korostaa, että tätä kirjaa ei tule lukea muistelmina. Wahlroos ohittaa vuodet ennen taloudelliseen uskoon tuloaan hyvin nopeasti ja vähällä. Aivan turhaan lukija odottaa edes pienen pientä murusta niistä "barrikadeista", joista otsikko puhuu. Tämä villin nuoruuden hairahdus on nopeasti ohi ja varmuuden vuoksi Wahlroos selittää itse asiassa nähneensä poliittisen radikalismin merkityksettömyyden hyvin pian. Jos Björn Wahlroosilla ehkä olikin jokin rooli ruotsinkielisten radikaalien historiassa, suomenkieliselle puolelle hänen vallankumouksellinen toimintansa jäi tuntemattomaksi - ja jää edelleenkin. Wahlroos ei harrasta itselle nauramista, vaikka sallii pienen hassuttelun silloin tällöin. Virheethän ovat sitä, että oppii niistä eikä sorru niihin uudestaan. Radikalismia Wahlroos ei arvosta, vaikka luultavasti monen mielestä juuri hän on edustanut sitä vanhoillisessa pankki- ja yritysmaailmassa.

* * *

Björn Wahlroosin ura on kiistatta ollut omalla mitta-asteikollaan huikea, eikä vain siksi, että hänellä on ollut sopivia suhteita suomenruotsalaisessa kuplassa. Wahlroosin älyä, kielitaitoa, lukeneisuutta ja valtapelin taitoja ei parane epäillä, muuten tällaista iraa ja kirjaa ei olisi syntynyt. Tietenkin kirjan tarkoituksena on kuvata ainutlaatuisen yksilön ainutlaatuinen elämä juuri sellaisena kuin Björn Wahlroos on itse halunnut. Ja mikä on kuvatessa, kun voi keskittyä niin moniin menestystarinoihin ja kuljettaa itseään valppaana ja tarkkaavaisena oppilaana siihen asti, kunnes on aika näyttää vanhoille ukoille kaapin paikka. Wahlroosin hedonistinen omahyväisyys on luultavasti ymmärrettävissä vain koko elämänsä suomenruotsalaisessa maailmassa eläneelle, mutta siinä on oma viehätyksensä myös ulkopuoliselle. Wahlroos ei nimittäin suomalaistapaan häpeä aineellista menestystään, vaan kuvaa voitokkaat operaatiot hillitysti, mutta voittajan onnellinen hymy suupielessä. Kirjan kansikuva vastaa tässä suhteessa täydellisesti kirjassa esiintyvää Wahlroosia.

Wahlroosin kliinisen tarkka prosessikuvaus ei armahda muita pelureita. Omalla puolella pelaavat ja ystävät saavat silityksiä, mutta jokseenkin kaikki vastustajat ja kilpailijat (eivät aina sama asia) Wahlroos paketoi tylyin ottein (talous)historian kaatopaikalle. Hän ei ole arvioissaan välttämättä väärässä, mutta kun vanhemmasta polvesta oikeastaan vain Mika Tiivola näyttäytyy osaavana ja taitavana, lukija alkaa kaivata tekstiin jotain ulkopuolistakin arviota. No, sitä ei ole tarjolla, joten tämä tylytyskin kannattaa ottaa opiksi ja muistutuksena siitä, että alfamiesten jahdissa voittaja ottaa kaiken ja hävinnyt menettää - jos ei henkeään niin ainakin paikkansa vallan huipulla. Wahlroos ei näytä kumartelevan ketään, mutta mielenkiintoisena yksityiskohtana hän ohittaa Tampellaa käsitellessään firman asekauppasektorin hyvin nopeasti mainitsematta sen paremmin Israelin valtiota kuin Zabludowiczin suvun nimeä. Kysymys tuskin on vahingosta.

Wahlroosin kuvaus pankkien ja yritysjohtajien keskinäisestä pelistä on raadollinen, mutta juuri sen takia kiinnostava - tai ainakin opettavainen. Se muistuttaa monella tavalla kuvauksia järjestäytyneen rikollisuuden piiristä, vaikka toki muodollisesti näitten miesten toimet ovat melko harvoin rikoslaissa kiellettyjä. Lojaalius on arvossaan, mutta aitoa ja kestävää luotettavuutta on rajoitetusti tarjolla. Pääasiassa kaikki juoruilevat ja odottavat kuulevansa vastapalveluksena muita juoruja. Täysin avoin ja rehellinen ei voi olla, koska sitä käytetään heti hyväksi. Kun riittävästi rahaa nostetaan pöydälle, kenenkään sanaan ei voi enää luottaa. Wahlroos näyttää tässä maailmassa viihtyvän oikein hyvin, koska hän ei moralisoi eikä ajattele sinisilmäisesti.

* * *

Barrikadeilta pankkimaailmaan kattaa Wahlroosin työelämän vuoteen 1992, jolloin hän luopui asemastaan Yhdyspankissa ja ryhtyi itsenäiseksi toimijaksi. Kun lukija tietää jo lopputuloksen, päiväkirjojen kakkososaa ei tarvitse jännittää. Ykkösosassa eletään vielä markkojen ja säännöstellyn talouden maailmassa. Poliitikot ovat tarpeellisia pankkiirin apulaisia, mutta enimmäkseen he ovat ärsyttävän osaamattomia tumpeloita. Mutta rahavalta edellyttää suhteita myös poliitikkoihin, joten Wahlroos on valmis uhrautumaan. Mitään suuria paljastuksia hänellä ei kuitenkaan ole tarjota. Yksityiselämää sivutaan vain hyvin kevyesti ja ehdottomasti mitään paljastamatta. Todennäköisesti tahattomasti Wahlroos tulee kuitenkin avautuneeksi siinä, että ruoka ja ruokailu on hänelle merkittävä asia, samoin ihmisten asumismuoto. Molemmista on kirjassa mainintoja tarjolla runsaasti, vaikka edes metsästysretkien yksityiskohtiin Wahlroos ei tuhlaa sivuja.

Wahlroosin kirjoitustapa on taloudellinen ja tehokas. Huumoria on vähän ja se on luonteeltaan brittiläisen pidättyväistä ja sarkastista. Ihmisten nimiä Wahlroos käyttää jokseenkin holtittomasti. Samat ihmiset seikkailevat kirjan sivuilla välillä etu- ja sukunimellä, välillä pelkällä etunimellä ja usein myös lempinimellään ilman mitään havaittavaa logiikkaa. Suomenkielisten lempinimet ovat tylsiä Jaskoja ja Jusseja, mutta suomenruotsalaisten kulttuuriperintö on tällä alalla ylittämätön. Henkilöiden armottomuutta on vaikea muistaa, jos nimi on Casse, Jojje, Mulle, Hekrus, Micke, Tancku, Hencka, Nöppa, Ecku, Kurre tai Bunta. Pankkipiireissä Björn Wahlroos on "Nalle", toista lempinimeään "Böna" Wahlroos ei käytä. Suomen kieli on pääosin sujuvaa ja hyvää, vaikka hetkittäin myös Wahlroos "vetää johtopäätöksiä" ja "alkaa kasvattamaan". Wahlroos elää miesten hallitsemassa maailmassa, jossa naisen rooli on yleensä sihteerin tai tarjoilijan, mutta hän itse näyttää arvostavan osaavien naisten panoksen yhtä korkealle kuin miesten. Mikään julkisovinisti saati misogynisti Wahlroos ei ole koskaan ollut.

Mutta muuttuiko Björn Wahlroos taloudellisen heräämisensä yhteydessä itsekkääksi kapitalistiksi, joka ei kanna huolta muiden tai edes maapallon ja luonnon pärjäämisestä. Siltä valitettavasti kyllä näyttää. Mitään ideologisia avautumisia Wahlroos ei harrasta, mutta muista yhteyksistä tiedetään, että hän arvostaa Ayn Randin ajatuksia, jotka korostavat omistusoikeuden pyhyyttä ja pitävät itsekkyyttä hyvänä asiana. Päiväkirjojensa julkaisulla Wahlroos tuskin on tavoitellut lukijoiden hyväksyntää tai provosointia, ne ovat molemmat hänen näkökulmastaan ajan hukkaa. Sitäkään Wahlroos ei avaa, miksi hän on halunnut niin usein osallistua julkiseen talouspoliittiseen keskusteluun Suomessa, vaikka on muuttanut itsekkäistä verotussyistä Ruotsiin. Hänellä on kannattajansa, mutta on myös suuri joukko ihmisiä, jotka inhoavat Wahlroosin omahyväistä kapitalistin iloisuutta ja besserwisserististä muitten virheiden osoittelua. Ehkä on kuitenkin niin, että vaikka vaurastunut kapitalisti ei ole muiden varassa, jonkinlaista julkista hyväksyntää ja ihailua hän silti kaipaa. Rahalla kun ei sittenkään saa ihan kaikkea.

Nuo valottomat materian tihentymät

Pyrin lukemaan kaiken kosmokseen liittyvän yleistajuisen kirjallisuuden. Alkuperältään suomalaista tuotantoa julkaistaan melko vähän, mutta onneksi Tähtitieteellinen yhdistys URSA jatkaa rohkeaa julkaisusarjaansa maailman menosta riippumatta. Tuorein julkaisu on nro 175, Matka mustaan aukkoon : Alkuräjähdyksestä kaiken teoriaan (Ursa 2021). Sen kirjoittaja - takakansitekstin mukaan "teoreettinen fyysikko" - Tommi Tenkanen on hyvin julkisuudessa viihtyvä uuden polven kosmologi, jolle viestintä meille maallikoille on selvästi tärkeä asia. Uusin kirja on tosin hetkittäin niin vaativa, että ainakin itse putosin silmät harittaen vankkureilta useammankin kerran. Toisaalta Matka mustaan aukkoon on kirjoitettu hyvin populaariksi jopa siinä määrin, että sitä tuntee helposti lukevansa sujuvan televisiosarjan käsikirjoitusta, jossa Tenkaselle uran varrelta tutut ulkomaiset asiantuntijat istutetaan haastateltaviksi ja selittäjiksi. On varmaan sukupolvikysymys, että tällainen ratkaisu monografiassa tuntuu minusta vieraalta ajatukselta, vaikka luen vastaavia lehtijuttuja sujuvasti mm. julkaisusta Tähdet ja avaruus.

Tenkasella on selkeästi useita missioita eli hyviä pyrkimyksiä meidän maallikoiden suhteen. Sen lisäksi, että tarjolla on tuoretta spekulatiivista pohdiskelua (en sano, että enemmän kuin tarpeeksi, koska itse viihdyn spekulaatioiden maailmassa) ja tieteen eturintaman saavutusten esittelyä, Tenkanen esittelee perusteellisesti myös havaintolaitteiden kehitystä ja propagoi tällaisten ensi lukemalla järkyttävän kalliiden LIGOjen mielekkyyttä. On totta, että viisi miljardia on paljon rahaa, mutta toisaalta se ei ole tiedeyhteisön taustalla olevien yhteisöjen tasalla kuin euro per asukas ja toisaalta sillä rahalla ei saa kuin 50 rynnäkköhävittäjää. Tenkanen on selkeä tekno-optimisti, joka antaa myös haastateltaviensa toistuvasti muistuttaa umpikujan äärellä, että paremmat laitteet ja uusi ajattelu voivat tehdä mahdottomasta mahdollista.

Matka mustaan aukkoon tarjoaakin paradoksaalisesti suhteellisen vähän uusia tosiasioita, mutta valtavasti uusia mahdollisia näkökulmia. Se voi olla teoreetikon taustan seurausta. Joka tapauksessa se on lukijan kannalta mielenkiintoista, sillä jos Tenkanen puhuisi vain kokein ja havainnoin vahvistetuista faktoista, kirja olisi jäänyt perin ohueksi. Ensimmäisen mustaa aukkoa - tai tarkemmin sanottuna sen varjoa - esittävän valokuvan tarinan Tenkanen kertoo suorastaan liikuttavan perusteellisesti. Vaikka kaupallinen media on hyödyntänyt mustien aukkojen shokkipotentiaalia huolettomasti jo vuosikymmeniä, todellisuudessa kyseessä on ollut mitä suurimmassa määrin päättelyn, ei yksiselitteisten todisteiden vahvistama ilmiö. Mustien aukkojen olemassaoloa ei vakavasti kiistetä, mutta varmasti on monen tutkijan harteilta pudonnut jotain raskasta, kun ensimmäinen valokuva onnistuttiin kokoamaan ja julkaisemaan.

* * *

Vaikka tarkoitukseni ei ole tällaisessa esittelyssä käydä läpi Tenkasen kaikkia teemoja, tekee mieli nostaa esiin muutama sellainen asia, jotka ainakin itselleni olivat uusia näkökulmina tai ideoina sinänsä. Ne kuvaavat hyvin paitsi kirjan moninaisuutta, myös itse tutkimuskohteen häkellyttävää antoisuutta. Tavallisen taivaalle katsojan silmissä tapahtuu hyvin vähän, mutta todellisuudessa tapahtumien määrä ja moninaisuus on niin valtava, ettei edes avaruuden mittasuhteisiin periaatteessa paneutunut aina voi saada aivojaan oivaltamaan todellisuutta. Tenkanen ei yritä kertoa meille, millainen mustan aukon singulariteetti voisi olla, koska emme tiedä siitä mitään, eikä toistaiseksi ole löydetty mitään kiertotietä vihjaisemaan singulariteetin ominaisuuksista. Mutta monista muista ilmiöistä on havaintoja.

Hauskimpia on ajatus, että vaikka mustat aukot eivät määritelmän mukaan päästä tapahtumahorisontin läpi yhtään fotonia, niiden aktiivinen elämä synnyttää gravitaatioon liittyvää värähtelyä, joka voidaan tulkita myös ääniksi. Vaikka sen paremmin pientä "visertelyä" kuin kahden massiivisen mustan aukon yhteensulautumisen "jyrinää" ei ole yksikään korva kuuntelemassa, äärimmäisen tarkoilla mittalaitteilla on mahdollista - lukuisien hälyäänten suodattamisen jälkeen - "kuulla" näitä värähdyksiä, joita ei välitä ilman tai veden kaltainen väliaine, vaan gravitaatio. Vuonna 2015 saatiin 1,3 miljardin valovuoden päästä talteen "sirinää" eli aika-avaruuden gravitaatioaaltoja, joiden lähteenä on kahden mustan aukon yhdistymisen synnyttämä värähtely.

Tenkanen pohdiskelee myös maailmamme kestävyyttä, sillä toisin kuin vielä jokin aika sitten uskottiin, mustat aukot eivät näytä olevan ikuisia. Pitkäikäisiä ne kyllä ovat, joten teoretisointi täysin pimeästä ja hiljaisesta avaruudesta tarkoittaa ihmisen mittapuun mukaan merkityksetöntä jaarittelua satojen tai tuhansien miljardien vuosien päässä odottavista olosuhteista. Tällainenkaan pohdinta ei silti ole merkityksentöntä, koska tyhjiin haipuvan mustan aukon yhteydessä pitäisi myös selvittää, minne ja miten katoaa se entropia, joka mustan aukon sisään on aikoinaan kertynyt - jos se on sinne kertynyt, mistä emme voi olla varmoja, koska emme tiedä, mitä mustan aukon sisällä on tai tapahtuu. Maailmankaikkeuden kuolemalla voi ehkä myydä jokusen iltapäivälehden, mutta sen pohtimisen yhteydessä tulevat käsittelyyn monet muutkin toistaiseksi tuntemattomat luonnon voimat ja lainalaisuudet. Mustat aukot ovat osoittautuneet uskomattoman monipuolisiksi työkaluiksi ja testikohteiksi niille, jotka etsivät "kaiken teoriaa" eli suhteellisuusteorian ja kvanttimaailman yhdistävää näkemystä.

* * *

Suurelle yleisölle tarkoitetun tietoteoksen terminologinen johdonmukaisuus ei ole nipottamista, vaan aidosti tärkeä asia. Yleisesti ottaen Tenkanen on selvinnyt haasteesta hyvin, mutta termiä painovoima hän käyttää sillä lailla vaihdellen, että välillä terminä on kansainvälinen gravitaatio. Sanat ovat synonyymejä, mutta yhdistettynä usein varsin monimutkaisiin muihin ilmiöihin voi syntyä mielikuva, että gravitaatio olisi jotain muuta kuin painovoima. Kun käytössä on myös termi "antigravitaatio", jolla kuvataan mm. toistaiseksi tunnistamattoman pimeän energian synnyttämää maailmankaikkeuden laajenemisen nopeutumista, vähemmän perehtynyt menee kyllä helposti sekaisin. Vaikka yleensä kannatan aina suomenkielisiä termejä, tässä kohdassa pidän gravitaatiota selkeämpänä. "Painovoima" assosioituu helposti myös aktiiviseen painamiseen ja siten synnytettyyn voimaan.

Henkilökohtaisesti olen myös kyllästynyt termiin "musta aukko", joten marmatan lopuksi siitä, vaikka tiedän, etten saa tiedeyhteisön ja suuren yleisön valintaa muuttumaan. En niinkään pahoita mieltäni alkuosasta "musta", vaikka tarkasti ottaen ja Hawkingin säteilyn takia mustan aukon musta ei ole täydellistä mustaa. Enemmän ärsyttää pallonmuotoisen, kaikista suunnista identtisen ja karmeja vailla olevan kohteen kutsuminen aukoksi. Sen voin hyväksyä, että aukossa on vain yksi kulkusuunta, mutta en sitä, että tuota pallonpintaa kutsutaan aukoksi vain siksi, että yksisuuntainen ja tietyn rajan jälkeen vääjäämätön liike synnyttää mielikuvan "syöveristä", "kuilusta" tai "onkalosta". Todellisuudessa mustat aukot eivät ole mitenkaan erityisen tehokkaita pölynimureita, vaikka lähietäisyydellä hakkaavatkin maalliset dysonit 1000-0. Mustat aukot imevät sisäänsä kaiken riittävän lähelle tulevan materian, mutta niiden kertymäkiekon pyörimiseen liittyvät suihkut ovat itse asiassa tehokkaampia siivoajia. Lopputuloksena sellaisesta nimittäin on hyvin hiljainen ja tyhjä tienoo, jonka keskellä musta aukko viettää rauhallista hiljaiseloaan.

Minusta musta aukko on pikemminkin valoton materian tihentymä. Se on fysikaalisesti samantyyppinen kuin neutronitähti, jollainen syntyy kuolevasta tähdestä gravitaation voimalla, kun tähden massa ei ole riittävä mustan aukon syntymiseen. Kukaan ei kuvaile neutronitähteä aukkona, vaikka sen vetovoima on mustan aukon tavoin järisyttävän suuri (pakonopeus on puolet valonnopeudesta). Mustan aukon kiehtovuus ei myöskään perustu siihen, että siinä on koko pinnan peittävä "aukko" vaan siihen, että ainakin vallitsevan teorian mukaan kaikki tapahtumahorisontin ylittänyt pakkautuu singulariteettiin, joillaista ei muuten ole tavattu sitten alkuräjähdyksen. Teoria voi olla väärä, ehkä siellä näkymättömissä onkin vain kvarkkipuuroa tai jotain uutta fysiikkaa, jota emme osaa edes kuvitella. Niin tai näin, "musta aukko" on tylsä ja mielikuvitukseton nimi äärimmäisen kiehtovalle kosmologiselle ilmiölle, jonka salojen selvittäminen on fysiikan haasteiden keskiössä.

P. S. Henkilökohtainen suosikkini on teoria - tai pelkkä idea, en ole varma, kummasta on kyse - siitä, että pimeä materia tai energia - tai molemmat - voitaisiin selittää minikokoisilla mustilla aukoilla. Kun isojenkin löytäminen on suoraan havainnoimalla hankalaa, miten helppoa minikokoisten mustien olisi piileskellä aika mustassa avaruudessa. Kun vielä osattaisiin todistaa, että minikokoisia on olemassa...