Onni on odotuksessa, ei täyttymyksessä

Otsikko on lainaus Tove Janssonilta. Se on yksi monista hänen onnistuneista aforismin kaltaisista ajatuksistaan, joita on julkaistu jo kahtena kokoelmana (Sanojen lahja, WSOY 2017 ja Katse horisontin yli, WSOY 2020). Kävin katsomassa Zaida Bergrothin ohjaaman ja Eeva Putron käsikirjoittaman elokuvan Tove (Helsinki-filmi 2020) tuo otsikko aivoissa säihkyen. Olin sekä ihastunut ja vaikuttunut että ihan pikkuisen pettynyt. Elokuvassa on annettu perustelemattoman tai ainakin selittämättömän suuri rooli ryyppäämiselle ja tupakoinnille. Ehkä myös naisten välisen rakastumisen ja rakastamisen käsittelytapa tuntui välillä ylenpalttiselta, vaikka se ilman muuta on ja sen pitääkin olla yksi Janssonin elämää avaavia aiheita. Ehkä selitys on yksinkertainen; ilman niitä ei elokuvassa tapahtuisi oikeastaan juuri mitään. Olisivat vain Alma Pöystin ilmeikkäät kasvot vaihtelevissa ympäristöissä.

Mutta Alma Pöystin suoritus on yksinkertaisesti upea, unohtumaton. Hän on Tove Jansson niin täydellisesti, että kun elokuva päättyy dokumentaariseen kohtaukseen todellisen Tove Janssonin todellisesta villistä tanssista, ei voi olla ajattelematta, että siinä tanssitaan myös täyttymyksen riemusta, aivan kuin taiteilija olisi ennakoinut Pöystin roolisuoritusta. Elokuvan miljöö on huolella toteutettu, eikä sivuosienkaan näyttelijöiden suorituksia pidä aliarvioida. Alma Pöystin Tove on kuitenkin niin suvereeni keskushenkilö, etteivät edes Janssonin rakastetut pääse nousemaan käsikirjoituksen ja ohjauksen synnyttämän gravitaation pihdeistä, vaikka hienosti roolinsa tekevätkin.

Elokuvan huikeimpia kohtauksia on hetki Janssonin vasta kuolleen isän, kuvanveistäjä Viktor Janssonin työhuoneessa. Elokuvassa on väläytelty useamman kerran isän ja tyttären vaikeaa suhdetta ja korostettu isän tylyyttä ja ymmärtämättömyyttä erityisesti piirtämisen kohdalla. Toven äiti Signe Hammarsten-Jansson eli Ham - jolla on elokuvassa muuten yllättävän vähäinen rooli - laskee kesken hyväntuulisen veistosten nostelun tyttären käsiin leikekirjan, johon tunteiden ilmaisemiseen muuten niin huonosti taipunut isä on koonnut uskollisesti kaikki uutisleikkeet Toven ja muumien maailmanmenestyksestä. Katsoja ei voi kuin murtua Tove Janssonin tavoin kyyneliin.

* * *

Olen lukuisten muiden Tove Janssonin taiteesta pitävien tavoin pohtinut paljon syitä siihen, että Jansson on kyennyt tavoittamaan niin erilaisia ihmisiä ympäri maailmaa. Japanilaisten ihastuksesta on varmaan kirjoitettu väitöskirjojakin, mutta minusta Tove Janssonin vetovoimassa on jotain vaikeasti tavoitettavaa, määrittelyä välttelevää. On helppo puhua muumeista monen arkisen ihmisluonnon ilmiön heijastajina, sitähän ne ilman muuta myös ovat. Mutta toisaalta Janssonin maailma oli monella tavalla aikaansa edellä tai yläpuolella. Esimerkiksi hänen haluttomuutensa "kasvattaa" lapsia perinteisen isänmaalliskristillisen nöyryyden pohjalta johti kirjoihin, joissa tupakoidaan ja käytetään alkoholia ilman että asiassa nähdään mitään ongelmaa. Seksuaalisuuden Tove Jansson piilottaa teksteissään aika syvälle, mutta mielestäni ei silti kokonaan. Se on läsnä kuten lapselle. olemassa mutta ilman selkeää hahmoa.

Yksi Tove Janssonin puhuttelevuuden selitys on ilman muuta se, että hän on rehellinen itselleen ja maailmalle. Meistä on kiehtovaa seurata sitä, miten aikuinen ihminen uskaltaa olla villi ja hullu silloin kun siihen tekee mieli. Vaikka ahdasmieliset ihmiset ovat varmasti nähneet Tove Janssonin myös uhkana "säädylliselle" moraalille, enemmistö näyttäisi riemastuvan juuri siitä, että Jansson antaa piut ja paut kaikelle ahdasmielisyydelle, lajista riippumatta. Kaikki muumikirjat ovat täynnä epäsovinnaisuutta ja sen törmäyksiä pelokkaisiin, sovinnaisuudesta turvaa hakeviin eliöihin. Mutta ei koskaan ilkeästi, Tove Janssonin tapa hullutella ja olla vapaa ei ole keltään muulta pois. Yksityiselämässä saattoivat ikävät realiteetit tulla vastaan, mutta eivät fiktiivisessä maailmassa. Molemmissa oli myös äidin symboloima turvallinen muuttumattomuus, tyyni oikukkaan isän ja villien lasten tukipilari. Villeinkin meistä tarvitsee myös tukipisteen.

Vaikka Tove Jansson todennäköisesti ymmärsi tärkeytensä lukijoilleen ja taiteen ihailijoille, hän piti viime kädessä kiinni yksityisyydestään. Hän osasi myös sanoa ei. Muumien tuottama taloudellinen riippumattomuus ei ollut Janssonille ilmeisesti mikään arvo sinänsä, se vain helpotti joidenkin asioiden toteuttamista. Kuten aikanaan se mahdollisti kesät Klovharun saaren luonnon keskellä ja rauhassa yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa. Tässäkin suhteessa Tove Jansson oli vapaa ihminen, jota ei pysty edes kuvittelemaan öhyilemään somejulkkiksena uudella miljoonan euron autohankinnalla. Sellaiselle Jansson oli täysin immuuni.

* * *

Tunsin elokuvan aikana suurta myötätuntoa Atos Wirtasta kohtaan. Oli monia muitakin miehiä, jotka olisivat halunneet päästä osoittamaan Tove Janssonille tunteitaan ja saamaan vastarakkautta (elokuva synnyttää ehkä harhan, että Wirtanen olisi ollut Tove Janssonin ensimmäinen miesihastus - todellisuudessa hänellä oli ollut rakkaussuhde mm. elokuvassa vain hyvänä ystävänä esiintyvän Sam Vannin kanssa jo paljon aikaisemmin ja muitakin, kuten Tapio Tapiovaara). Kun Wirtanen elokuvassa Tove lopulta tajuaa mahdottomaksi saada Tove Jansson puolisokseen, hänen alakuloinen reaktionsa tuntuu aika yleispätevältä. Wirtasella oli kuitenkin pitkä onni odottaa ja toivoa, eikä heidän siteensä kokonaan koskaan katkennutkaan. Siinäkin suhteessa Tove Jansson oli vapaa ihminen. Hän kiintyi ihmiseen tämän sukupuolesta riippumatta, se ei ollut olennaista. Mikä ihmissuhteissa sitä olennaista oli, sitä emme tiedä, eikä elokuvakaan avaa arvoitusta vastausyrityksiin asti. Mistään yksinkertaisesta ei ainakaan Tove Janssonin kohdalla ollut kysymys.

Olen kuullut kitinää siitä, että elokuva kuvaa ihan "väärää" Tove Janssonia ja että olisi pitänyt kuvata enemmän juuri muumien syntyä ja vaikutusta Janssonin elämään. Olen täysin eri mieltä. Elokuvan onnistumisen olennainen tekijä on juuri siinä, ettei se yritä kuvittaa elämää, jonka me kaikki kuvittelemme tuntevamme, vaan antaa äänen Tove Janssonille, jolle itselleen kaikki on vielä etsinnässä, avoinna ja arvoitusta. Kuka tahansa rajauksen onkin tehnyt, ohjaaja tai käsikirjoittaja, pidän sitä oivaltavana ja ainoana oikeana. Minusta koko muumijuttu tulee hienosti kuitattua kohtauksessa, jossa Jansson kirjoittaa nimensä sopimukseen Evening News -lehden kanssa. Excellent! huudahtaa lehden edustaja.

Luultavasti Tove Janssonista ei olisi tullut rakastettua kuvataiteilijaa ja ihailtua kirjailijaa ilman muumeja. Se on niitä ihmisen elämän ikäviä tosiasioita; laatu yksinään ei useinkaan riitä ymmärrykseen, saati läpimurtoon. Silti on myös niin, että vaikka muumit elävät nykyään pitkälti omaa elämäänsä, Janssonin kirjoittama "aikuisfiktio" ja maalaukset odottavat koko ajan uusia löytäjiään. Niissäkin Janssonin maailma keskittyy "pieniin" asioihin, jotka silti ovat usein niitä kaikkein tärkeimpiä. Ehkä juuri siinä on selitys kiintymykseen, jota me ventovieraat ihmiset tunnemme Tove Janssonia ja hänen taidettaan kohtaan. Se on ihmisen kokoista, tavallisen ihmisen - tai jonkun muun eläimen.

 

Maisteri Kareen elämästä

Luokkatoverini kertoi jokin aika sitten, että olin vuonna 1967 suositellut hänelle innokkaana Kauko Kareen kirjaa Tähän on tultu. Olin ollut sitä mieltä, että kerrankin joku uskaltaa sanoa asioita suoraan ja kiertelemättä. En itse muista asiaa enkä sitä, että olin jo tuolloin noinkin poliittisesti aktiivinen oikeistolainen (kun osallistuin pienenä kuorolaisena presidenttiehdokas Olavi Hongan vaalitilaisuuteen, olin ainakin viaton ja tietämätön, saimme jopa markan tai kaksi palkkiota). Itse kirjan kyllä muistan, samoin sen kirjoittajan, jonka julkinen profiili oli kirjan hyvästä menekistä (70 000 kpl) huolimatta jotenkin sivullinen ja vähän menneisyyteen katsovan tunkkainen. Tartuin siis kiinnostuksella Seppo Konttisen ja Kari Vitien kirjaan Eri mieltä : Todenpuhuja Kauko Kareen elämä (Otava 2020). Ajattelin, että pääsisin nyt virkistämään muistikuviani ja arvioimaan uudelleen tuon moninkertaisen toisinajattelijan persoonaa ja elämäntyötä.

Rehellisesti sanoen kirja oli paha pettymys. Tekijät eivät ole vaivautuneet kovinkaan mittavaan arkistotutkimukseen, minkä seurauksena joudutaan jatkuvasti toteamaan, ettei syytä tähän tai tuohon tiedetä, vaikka kysymys on suhteellisen tuoreesta historiasta. Jos tekijät eivät tiedä, saiko Kare potkut vai erosiko hän omasta tahdostaan, selvitystyö on kyllä jätetty pahasti kesken. Kirjassa ei avata tekijöiden mahdollista työnjakoa, mutta ainakaan teknisesti se ei näytä hyvin toimineen: valpas lukija huomaa toistuvasti, että kirjoittaja vaihtuu ja samalla katkeaa edeltänyt logiikka. Toistoja ei sinänsä ole hirveästi, mutta ne näyttävät saumakohdat. En myöskään pysty pitämään itse kirjoitusjälkeä erityisen onnistuneena. Teksti on paikoitellen napakkaa, paikoitellen se on jäänyt hutiloiduksi. Esimerkiksi Kareen kotikartanon nimi on kirjassa "Vesunta", vaikka useimmat lähteet antavat suomenkieliseksi muodoksi "Vesunti" (ruotsiksi Vesunda). Selitystä erolle ei tarjota. Kaikkein yllättävintä on se, etteivät tekijät ole kyenneet rakentamaan kunnollista draaman kaarta, vaikka Kareen ja Urho Kekkosen päähenkilölyydet siihen antaisivat mitä parhaimmat eväät.

Minulle tuli vahva tunne siitä, että vähäisen taustatyön takia tai kohteen "tavallisuuden" takia kunnollista kirjaa pelkästään Kauko Kareesta ei olisi saatu aikaiseksi. Hänen henkilöhistoriaansa valotetaan sinänsä riittävästi, mutta kun päästään Kekkoseen, käsittelyyn tulee vahva steroidien maku eli Kareen sijasta päähenkilöksi nostetaan yleinen poliittinen historia, Suomen suhteet Neuvostoliittoon, oikeiston pyrkimykset Kekkosen nujertamiseen ja jonkinlainen Kareen puolesta kirjoittaminen. Ongelmana on, ettei Konttisella ja Vitiellä ole asioista mitään uutta tai omaperäistä sanottavaa. Erityisesti Neuvostoliitosta ja "suomettumisesta" kirjoittaessaan he vaikuttavat todella ikääntyneiltä ja paikoilleen jämähtäneiltä. Kerta kaikkiaan oudolta vaikuttaa se, että monin paikoin Kare unohdetaan kokonaan ja hänen sijastaan tai puolestaan polemiikkia käyvätkin Konttinen ja Vitie. Kareen kirjaa Tähän on tultu ei siteerata paljoakaan. Lienevätkö kirjoittajatkin tulleet siihen tulokseen, ettei se ole enää erityisen relevanttia tekstiä?

* * *

Kauko Kare oli kaikin puolin ristiriitainen persoona, mikä heijastuu myös kirjoittajien suhtautumisesssa. Se vaihtelee jyrkästi pontevasta myötäkarvasta ja sympatiasta suorastaan töksähtävän tylyihin kommentteihin Kareen vaikeasta luonteesta, itsekeskeisyydestä ja kompromissikyvyn täydellisestä puutteesta. Selvästi näkee, että kirjoittajilla on ollut vaikeuksia ottaa kohteeseensa riittävästi etäisyyttä, mikä yleensä on onnistumisen ehto tällaisia henkilökuvissa. Ehkä parhaan analyysinsä kirjoittajat tekevät perustelemalla, miksi Kauko Kareen määrittely fasistiksi menee metsään. Hän oli jyrkän oikeistolainen, antikommunisti, antikekkoslainen ja neuvostovastainen. Mutta hänen poliittinen esikuvansa ei ollut Adolf Hitler vaan Väinö Tanner. Kauko Kare oli suurtilallisen poika, mutta ei pitänyt itseään talonpoikaisen yläluokan edustajana, vaan samastui enemmän demareitten asevelisiipeen, jota piti ilmeisesti tehokkaimpana kommunistien vastustajana.

Kauko Kare oli ristiriitainen myös sikäli, että hän arvosti klassista sivistystä, kirjallisuutta ja kirjoittamista, mutta oli liian kärsimätön opiskelemaan kunnolla (upseerin uran kariutui kyllä epäonnisesti ajoittuneeseen keuhkokuumeeseen, ei Kareen laiskuuteen tms.). Omin avuin hankittu sivistyneisyys riitti Suomen piireissä, mutta synnytti ehkä alitajuisen kaunan niitä kohtaan, joiden sivistys kumpusi systemaattisesta koulutuksesta ja elinympäristöstä. Sivistyksen ihannointi ei myöskään ulottunut ilmeisesti Kareen omaan käytökseen, jonka on täytynyt olla joko riidanhakuista tai sitten jatkuviin ovienpaiskomisiin johtanutta jääräpäisyyttä ja oikeassa olemisen kiihkoa. Alemmuudentuntoihin on voinut vaikuttaa myös 1950-luvulla tapahtunut leikkaus, jonka seurauksena puhekyky huononi ja kasvojen toinen puoli ei pysynyt miehen hallinnassa.

Kare oli taitava kirjoittaja, mutta sortui ilmeisesti usein (en ole lukenut laajemmin hänen tuotantoaan) toisaalta tyylilliseen snobbailuun (hän oli kiihkeä frankofiili), toisaalta ilkeilyyn ja pahansuopuuteen, joka kääntyi epädiplomaattisen oikeassaolijan tarkoituksia vastaan useammin kuin kerran. Esimerkiksi tapa, jolla hän kaiveli Kekkosen yksityiselämän likasankoja, sai osalta lukijoista taputuksia, mutta todennäköisesti myös vieroitti osan yleisöstä. Ristiriita tyyliniekan ja pinttyneen poliittisen mustamaalarin välillä saattoi olla Kareen sokea piste, josta hän ei koskaan päässyt eroon tai selville. Konttinen ja Vitie eivät asiaa mainitse, mutta Kauko Kareen substanssiosaamisesta ei taida olla mitään erityisiä todisteita. Hän oli melko hyvin verkottunut, mutta ei pelkällä maisterin tittelillä ja lehtimiehen töillä monenkaan aihepiirin asiantuntijaksi nousta. Todennäköisesti Kare ei kyennytkään sellaiseen nöyryyteen, joka vähäisellä koulutuksella uraa tehneelle olisi ollut hyödyksi.

* * *

Oliko Kauko Kare "todenpuhuja" ja sananvapauden marttyyri? Ehkä osittain, mutta vain osittain. Kareen kompastuskivi oli selvästi pakkomielteenomainen keskittyminen toisaalta Kekkoseen, toisaalta Neuvostoliittoon. Häntä kiinnosti totuus lähinnä niissä asioissa, joita hän inhosi ja vastusti. Kaikesta päätellen häntä ei edes kiinnostanut aikansa hannukarpon rooli yleisenä epäkohtien paljastajana. Hän oli henkilökohtaisesti rohkea - tai uhkarohkea - haastaessaan maan tavan vastaisesti vallassa olevat (Kekkosen), mutta toisaalta hän nojautui oikeistolaiseen turvaverkkoon, jonka miehet tarjosivat tiukan paikan tullen töitä ja rahoitusta, joskin saattoivat varsinkin myöhemmin myös kääntää selkänsä. Täytyy muistaa, että vaikka Kekkonen varjeli tiukasti Neuvostoliiton kunniaa, hän ei millään lailla pyrkinyt rajoittamaan kotimaisen vasemmiston eli SKDL:n ja SKP:n haukkumista. Jos Kare olisi keskittynyt siihen, hänestä olisi helposti tullut jonkin ison lehden pysyvä työntekijä. Työnantaja olisi voinut olla yhtä hyvin Kokoomus kuin SDP, molemmille Kareen piiskanterävä kieli olisi varmasti kelvannut antikommunistiseen työhön.

Rajoitettiinko Kauko Kareen sananvapautta jotenkin poikkeuksellisen paljon? Tämän asian Konttinen ja Vitie jättävät käytännössä tutkimatta ja analysoimatta. Oma näkemykseni on, että Kare teki tekemällä itsestään sananvapauden marttyyriä. Hän vaati itselleen oikeutta kirjoittaa mistä ja miten tahansa, mikä ei silloin kuten ei muulloinkaan ole muiden kuin eliitin huipulla olevien oikeus. On vaikea arvioida, kuinka paljon Kareen jääräpäinen uhmakkuus oli harkittua, missä määrin luonnonvoima. Se antoi ylimääräistä hohtoa oikeistolaiselle vastarinnalle, mutta toisaalta vähensi vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien määrää. Todennäköisesti Kauko Kare ymmärsi alan ammattilaisena, ettei kenelläkään toimittajalla ole täydellistä sananvapautta. Hänen oli vain vaikea sitä hyväksyä omalla kohdallaan, hänhän oli aina oikeassa ja näki totuuden selkeämmin kuin useimmat muut.

Tämän päivän Suomessa Kauko Kare olisi ahkera somevaikuttaja, luultavasti omalla ja salanimillä ja ehdottomasti omalla nettilehdellä. Todennäköisesti Kauko Kare rakastaisi mahdollisuutta sivaltaa heti eikä vasta huomisen lehdessä, mutta toisaalta häntä ärsyttäisi se, että kaikenmaailman kielipuolet moukat ovat samalla viivalla hänen, kielitaiturin kanssa. Kauko Kare olisi inhonnut Tarja Halosta, mutta hyväksynyt Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön. Mutta olisiko hänestä tullut julkipersu, sitä en rupea enää arvailemaan. Kauko Kareen kuningashetki suomalaisessa tietoisuudessa oli joka tapauksessa lyhyt, eikä hän noussut missään vaiheessa todellisen mielipidevaikuttajan asemaan. Kekkoskaunan kanavana ja jossain määrin lietsojanakin hän oli hetken merkittävä, mutta se hetki meni ohi ja Kekkonen voitti lopulta tämänkin osataistelun, vaikka vastus olikin kova. On vaikea uskoa, että tämäkään kirja muuttaisi tilannetta mitenkään.

Luonto takaisin luonnolle

Brittiläinen biologi ja juontaja David Attenborough on kaikille suomalaisille tuttu hahmo hienoista luontodokumenteista, joista olemme koko ajan parantuvan tekniikan välityksellä voineet vuosikymmenien ajan voineet nauttia. Monista muista juontajista Attenborough poikkeaa paitsi omakohtaisen, konkreettisesti keskelle luontoa heittäytyvän tyylinsä takia, myös jatkuvasti optimistinsa säilyttäneenä valistajana. Tarkoitukseni ei ole seuraavassa esitellä Attenborough'n elämäntyötä, koska siihen voi tutustua tuoreen dokumentin David Attenborough : A Life On Our Planet (2020) avulla. Tartun sen sijaan tuon hienon elokuvan lopussa olevaan viestiin siitä, että parasta mitä voimme luonnon hyväksi tehdä, on antaa luonnolle takaisin siltä ryöstämäämme elintilaa, maata, vettä ja ilmaa. Attenborough dramatisoi viestiään kävelemällä Ukrainan Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden autioittamassa Pripjatin kaupungissa, jossa ihmisen jäljet ovat häviämässä puitten, pensaitten ja ruohon taakse.

Muistan kokeneeni samanlaisen tunnelman myös vuosia sitten kuvassa, jossa näytettiin hajalle räjäytetyn Beirutin kuvaa ennen ja jälkeen sodan tuhojen. Tykistötulen raunioittamassa kaupungissa oli jo käynnistynyt voimakas luonnon paluu. Kasvit kasvoivat lukuisista asfaltin halkeamista, puuntaimet nousivat maahan luhistuneen talon keskeltä. Myös omasta elämänpiiristäni olen tällaisia hetkiä ja näkyjä ikuistanut. Vierailu 1960-luvun alun kesäpaikassa 1990-luvun puolivälissä oli mykistävä, sillä kasvillisuus oli vallannut kokonaan ennen huolellisesti hoidetun pihamaan. Päätalo oli vielä pystyssä, mutta tiedän, että ellei purkaja ehdi ensin, jonain päivänä koivu ja kuusi alkavat nousta talon paikalle. Lapsesta lähtien olen lukenut innoissani viidakon peittämistä eteläisen Amerikan kaupungeista, jotka ovat kirjaimellisesti kadonneet vihreän kasvillisuuden alle. 

Todisteet ovat selkeät: kun ihmisen ote kirpoaa, luonto ei jää ihmettelemään, vaan ottaa nopeasti takaisin sen, minkä ihmiselle aikoinaan menetti. Tietenkin betoni, teräs ja lasi vastustavat kulumista tehokkaasti, mutta vihreällä luonnolla on aikaa. Luonto ei tarvitse ihmistä mihinkään erityiseen, pikemminkin päin vastoin. Ihminen on ainoa Maan eliölaji, joka pystyy tuhoamaan kokonaisia ekologisia lokeroita, tuottamaan massasukupuuttoa ja tietenkin yksittäisten lajien nopeaakin katoamista. Jos luonto ajattelisi (ehkä ajatteleekin tavalla, jota emme osaa kuvitella), se epäilemättä toivoisi lajimme jotenkin tuhoavan itsensä mahdollisimman nopeasti. Olemassaolomme on uhka melkein kaikille muille eliölajeille (rotta, torakka, punkki ja virukset ehkä kiittävät). 

* * *

David Attenborough ajattelee toisin, paljon lempeämmin omaa lajiaan kohdellen. Hän ei pyri linkolalaisittain ihmislajin hävittämiseen, vaan palaamiseen kestävään elämäntapaan. Vaikka Attenborough ei puhu kapitalismista, hän tarkoittaa sen hillittömän kasvun ja ahneuden nujertamista, vapaaehtoista luopumista rajattoman kasvun kuvitelmasta. Hän uskoo ihmisen kykenevän tekniikan avulla pärjäävän nykyistä olennaista vähäisemmällä luonnonvarojen ryöstämisellä ilman että puoli ihmiskuntaa täytyy pyyhkäistä yhtälöstä. Attenborough uskoo järkeen, vastuullisuuteen ja kekseliäisyyteen. Mutta kyllä hän myös vaatii meiltä ajattelutapojen ja käytäntöjen muuttamista, kuten lihansyönnin vähentämistä ja maankäytön radikaalia muutosta. 

Attenborough'n kaltaisten ihmisten ongelmana on, miten kääntää järkevä ja kaunopuheinen luonnon puolustus ymmärrettäväksi ihmisille, jotka eivät piittaa pitkän tähtäimen tulevaisuudesta tai suoraan kieltävät ilmaston lämpenemisen faktan. Kun Greta Thunberg kehoittaa ihmisiä kuuntelemaan tutkijoita, hän on saman ongelman äärellä. Toistaiseksi vielä liian monet ihmiset eivät halua kuunnella tutkijoita tai muita ilonpilaajia, koska selän kääntämällä ja korvat sulkemalla voi tehdä tässä hetkessä suurempaa taloudellista tulosta. Eihän trumpilaisessa tieteenvastaisuudessa ole kysymys tieteestä sinänsä, vaan bisneksen esteestä, joka nyt sattuu olemaan tiede, joka kannustaa luopumaan fossiilisten polttoaineiden käyttämisestä, tehomaatalouden alasajosta ja avohakkuiden lopettamisesta.

Kapitalismi ei kuuntele tiedettä tai valistusta, koska se on pohjimmiltaan kuuro, sokea ja rampa, mutta mammonan tekemisessä tehokas kone. On yksilöitä, jotka uskaltavat sanoa ääneen, että koneen ohjelmointia täytyy muuttaa pelkästään järjestelmän itsensä selviämiseksi. Sitten on yksilöitä, joiden mielestä kapitalismia ei voi korjata, se täytyy korvata. Mielenkiintoista kyllä, monet kapitalismikoneella bisnestä tekevät ovat jo sen suurempaa meteliä pitämättä siirtäneet sijoituksiaan tekniikkaan, joka hylkää fossiiliset energian lähteet. Se ei korvaa konetta, mutta tekee siitä hiukan vähemmän tuhoisaksi. Elon Musk ei ehkä ole luonnon suuri ystävä, mutta siirtyminen bensiinistä sähköön autoissa saattaa olla yksi ratkaisevista tekijöistä siinä prosessissa, jota David Attenborough, Greta Thunberg ja sadat tuhannet muut aktivistit vievät eteenpäin.

* * *

Suomessa monen varsinkin keskustalaisen poliitikon iskulause on pitkään ollut "pidetään koko Suomi asuttuna". Miksi pitäisi? Mikä tai kuka hyötyy siitä, että ihminen asuttaa mahdollisimman suurta osaa Suomesta? Ehkä keskustalainen puolueorganisaatio, mutta ei ainakaan luonto. Itse asiassa mitä nopeammin ihminen häipyy lopullisesti, sen parempi luonnolle. Olen vakuuttunut tästä, kun olen liikkunut itäisen ja pohjoisen Suomen harvaanasutuilla alueilla. Aikoinaan raivatun metsätilan autioitumiseen liittyy inhimillistä tragiikkaa ja alakuloa, mutta jos asiaa ajattelee luonnon selviytymiskyvyn tai biodiversiteetin näkökulmista, tilanne on aivan toinen. On varmasti järkevää ajatella, että siellä, missä elämisen edellytyksiä vielä on, yhteiskunnan toimin täytyy pitää huolta siitä, että poismuuton hylänneet eivät jää täysin osattomiksi.

Minusta on kuitenkin tosiasia, että merkittävä osa Suomesta tulee tyhjentymään asukkaista, haluttiin sitä tai ei. Luonnon näkökulmasta tiheästi asutettu kaupunki on pienempi paha kuin väljästi, mutta luonto syrjäyttäen asutettu maaseutu. Poikkeuksena ovat tietenkin ne harvat tapaukset, joissa ihminen elää kutakuinkin luonnon ehdoilla sitä kohtuuttomasti riistämättä ja tuhoamatta. Useimmat meistä eivät siihen kuitenkaan pysty kuin pakon edessä, joten on parasta, ettei pidetä keinotekoisesti yllä illuusiota kokonaan asutusta Suomesta. Pelkkä asukasihmisen poistuminen ei kuitenkaan riitä. Kaivokset, metsänhakkuut, turvetuotanto, keinolannoitettu tehomaatalous (myös poroja on liikaa) ja ylimitoitettu turismi tuhoavat luontoa ilman ensimmäistäkään paikallista asukasta. Niihin tehoaa vain tiukka lainsäädäntö, jota halutaan myös valvoa, toisin kuin nyt.

Minusta olisi hienoa, jos Suomesta tulisi joskus Attenborough'n tavoittelema ekologisesti luonnon ehdoilla elävä mallimaa. En tosin usko eläväni niin pitkään, sillä kehitys oikeaan suuntaan on nihkeän hidasta ja vaivalloista. Liian moni on saavuttanut korkea elintason luontoa häikäilemättä riistämällä. Saavutetuista eduista on vaikea luopua, se koskee meitä kaikkia. Mutta näen myös myönteisiä signaaleja, muitakin kuin David Attenborough'n hieno esimerkki. Lihansyönnin korvautuminen joko kasviksilla tai vegaanisella ruokavaliolla on jo alkanut ja yhtenä päivänä se näkyy lihakarjan vähentymisenä. Malmirosvojen häikäilemätöntä toimintaa ei enää pidetä "luonnollisena", vaikka välineet rosvojen kurissapitämiseksi ovat vielä heiveröiset. Luonnon tuhoamisesta pitää tehdä taloudellisesti kannattamatonta, se on avain muutokseen, jota ei voi välttää eikä väistää. Kun luonnon jättäminen rauhaan kannattaa, se jätetään rauhaan.

Aidosta demokratiasta eli kansan vallasta

Olen varmaankin sivunnut "aidon demokratian" kysymyksiä lukuisissa kirjoituksissani, mutta nyt tuli tarve yrittää kiteyttää niitä. Kirjeenvaihtoystäväni suhtautui nihkeästi ajatukseen, että kansan edustajien tulisi esimerkiksi kerran vuodessa olla kutsuttavissa pois luottamustehtävästä eli olla potkujen uhan alla nykyistä useammin. Ystäväni arveli, että se olisi populististen liikkeiden märkä uni, samoin kuin liian helposti järjestyvä kansanäänestys. Näissä toki ollaankin kansan vallan mutkikkaassa ytimessä, joten asiaa sietääkin pohtia kunnolla. Yritän seuraavisa kohdissa tiivistää oman näkemykseni siitä, mitä tarkoittaa "aito demokratia" eli se, että yhteisistä asioista päätetään ilman senhetkisten vallankäyttäjien painostusta. Kirjoitan ilman perinteistä vasemmistolaista retoriikkaa, jottei kukaan kiinnostunut jää ovenpieliin kiinni. Sitä paitsi, ei aidon demokratian suosio puoluevasemmistoissakaan välttämättä aina kukoista. Puolue- ja kansanvalta eivät ole synonyymejä.

Ajatus kansan edustajan luottamuksen jatkuvasta mittauksesta saattaa olla vanhempikin, mutta viimeistään sitä viljeltiin Neuvostoliitossa paikallisten neuvostojen asettamien ainoitten ehdokkaitten järjestelmässä. Ainakin teoriassa jos neuvosto ei ollut tyytyväinen sen mandaatilla edustajaksi valitun toimintaan, hänet oli mahdollista kutsua pois ja valita tilalle joku toinen. En osaa sanoa, miten hyvin systeemi toimi, mutta ajatuksen tasalla se on mielestäni kansanvaltainen. Tilanne tietysti muuttuu monimutkaisemmaksi, kun kysymys on useammasta edustajasta ja valitsijaryhmästä. Vaalisalaisuus kieltää meiltä tarkan tiedon siitä, ketkä äänestivät ketäkin, joten ei ole keinoa todeta, että edustaja Se Jase edustaa juuri tiettyjä äänestäjiä ja että hänen tulisi nauttia ensi sijassa heidän luottamustaan.

Mutta luottamuksesta on kysymys, kun edustuksellisesta demokratiasta puhutaan. Lähtökohtaisesti edustaja voi olla sekä käytännöllinen ja jopa ainoa mahdollinen ratkaisu että onnistunut, demokraattinen tapa toimia. Näin ei kuitenkaan ole, jos edustajan mandaatti on riittävän pitkän ajan riippumaton äänestäjien luottamuksesta. Meillä kausi on neljä vuotta. Minusta se on pitkä aika. Paljon ja kaikenlaista ehtii tapahtua. Edustaja voi huumaantua uudesta asemastaan ja unohtaa, keiden puolesta hän valtaa käyttää. Niinkin hassusti voi käydä, että äänestäjät korvautuvat puoluejohdolla tai jopa täysin ulkopuolisella lobbarilla, joka lupaa kahdeksan kaunista ja kymmenen kilisevää, jos edustaja toimii lobbarin toivomalla tavalla kuuntelematta äänestäjiään. Tämän kai kaikki ymmärtävät, että näin voi käydä.

* * *

Edustajan nauttiman luottamuksen jatkuva mittaaminen on äänestäjän, ei kenenkään muun etu. Siksi se edustaa ei-niin-suosittua aitoa demokratiaa. Siitä eivät innostu puolueet eivätkä edustajat itse, lobbareista nyt puhumattakaan. Sillä äänestäjähän on pelottava asia, suora ja aito demokratia on kauhistuttava asialla sille, jonka elämä ja toiminta perustuu "perinteiseen poliittiseen tasapainoon", jonka punnuksina käytetään vakiintuneita puolueita ja vakaajina kirjavaa valikoimaa etuisuuksia (pääosin tietysti rahaa). Ehkä vastoin parempaa tietoa me äänestäjät myös haluamme luottaa siihen, että edustajat pysyvät uskollisina äänestäjille. Onhan ne uudet vaalitkin odottamassa neljän vuoden päässä. Minusta sellainen on lapsellista ja sinisilmäistä. Haluaisin itse järjestelmän, jossa kerran vuodessa olisi nimiä keräämällä mahdollisuus pakottaa suorittamaan - ainakin kunnallisella tasolla - uudet vaalit siksi, että yksi tai useampi edustaja ei enää nauti luottamusta. Joko äänestäjiensä tai laajemmin.

Hyödyt olivat moninaiset. Edustajat eivät olisi yhtä helposti houkuteltavissa korruption poluille kuin nyt. Uusintavaalien mahdollisuus piristäisi poliittista keskustelua ja pakottaisi niin vallassa olevat kuin opposition edustajat skarppaamaan puheitaan ja tekojaan. Ennen muuta tällainen mahdollisuus pakottaisi edustajat muistamaan, keiden luottamusta heidän on ensi sijassa nautittava - jatkuvasti, ei vain kerran neljässä vuodessa. Vaalit kerran neljässä vuodessa on surkea vipuvarsi äänestäjille, varsinkin niille, joilla ei ole verkostojen kautta minkäänlaista valtaa vaalien välilläkään. Verkostoituneille tilanne sen sijaan on erinomainen ja siksi sitä ei haluta muuttaa. Kansalaiselle olisi arvokasta saada edes optio puuttua harjoitettuun politiikkaan pitkin vaalikautta. Optiostahan olisi kyse, ei siis pakollisista välivaaleista. Jos edustajat nauttivat vankkaa luottamusta, mitään tarvetta uusiin äänestyksiin ei tietysti ole.

Pitäisi myös miettiä, onko edustajan nauttimissa etuoikeuksissa mitään järkeä ainakaan aidon demokratian ja kansan vallan näkökulmasta. Muuttuvatko päätökset paremmiksi, jos palkka on suurempi? Ei ainakaan pitäisi. Jättäisivätkö "parhaat" pyrkimättä, jos taloudellisia ja muita kannustimia ei ole tarjolla? Jos motivaatio on kannustimista kiinni, on ehkä vain hyväksi demokratialle, että tällaiset persoonat siirtyvät suoraan ja suosiolla yksityiselle sektorille kasvattamaan varallisuuttaan. Yhteisten asioiden hoito on luottamustehtävä, josta ei pitäisi maksaa mediaanipalkkaa enempää. Ei edustajan roolista pidä joutua kärsimäänkään, mutta jos ei edustajaksi valmiilla ole valmiutta pärjätä sillä, millä kansalaiset keskimäärin pärjäävät, miksi hänellä olisi ymmärrystä tai myötätuntoa niitä kohtaan, joilla valinnan varaa ei ole? Voin olla idealistinen, mutta minä haluaisin mieluummin edustajaksi ihmisiä, joille tehtävä on velvollisuus, ei "tilaisuus". Päätöksiä yhteisistä asioista tekevällä täytyy olla kunnon työskentelyolosuhteet, mutta ei liian hyvät. Koko ajan on hyvä pysyä muistissa, mistä se edustajan valta kumpuaa. Kansan edustajilla ei pidä olla mitään poikkeavia oikeuksia, vaan enemmänkin poikkeavia velvollisuuksia, Vain niin voidaan seuloa esiin ihmiset, jotka eivät tavoittele valtaa tai rahaa, vaan tyytyvät hoitamaan yhteisiä asioita.

* * *

Entä miksi vallassa jo olevat suhtautuvat yleensä nihkeästi ns. kansanäänestysoptioon eli siihen, että vastoin normaalia käytäntöä johonkin asiaan saavat ottaa suoraan kantaa kaikki äänestäjät? Mielestäni kynnystä on laskettava, jos tavoitteena on aidompi kansan valta. Pohjimmiltaan on kysyttävä, onko mitään periaatteellista eroa äänestyksellä, joka suoritetaan eduskunnan tai kunnanvaltuuston salissa tai kansanäänestyksellä. Kansanäänestysten vastustajat antavat mielellään sellaisen kuvan, että päättäjät ovat tehtävään jotenkin parempia. Mitään uskottavia perusteluja tällaiselle väitteelle en kuitenkaan ole nähnyt tai kuullut. Empiiriset havainnot sekä kuntien että valtakunnan päättäjistä viittaavat pikemminkin siihen, että he ovat kognitiivisesti ihan samanlaisia kuin äänestäjätkin. Ei valinta kansanedustajaksi synnytä mitään uutta asiantuntemusta, jota ihmisellä ei valmiiksi ole. Mutta se synnyttää voimakkaan paineen irtaantua täysin itsenäisestä asian punnitsemisesta. Edustajan täytyy totella puoluettaan. Edustajan täytyy kuunnella lobbareitaan. Edustajan täytyy kuunnella myös äänestäjiään, mutta näiden kyky rangaista kuuntelemattomuudesta on vähäinen.

Poliittisen järjestelmän (siis puoluevallan) näkökulmasta kansanäänestykset ja potkujen uhka ovat huolestuttavia kehityssuuntia. Eiväthän puolueet ole olemassa vain siksi, että kansalaisilla olisi puhekanava. Kaikki perinteiset puolueet ovat vallankäyttöä varten, mutta eivät sitä demokratiaa varten, jota minä tavoittelen. Kansanäänestykset eivät ole ratkaiseva parannus, mutta tarjoavat äänestäjille kuitenkin yhden kanavan tavoitella ratkaisua, jota päättäjät eivät halua tehdä (kuten eutanasialaki) tai jota päättäjät eivät uskalla päästää kansan päätettäväksi (kuten Naton täysjäsenyys ja aikoinaan liittyminen euroalueeseen). Kansanäänestyksissä on omat ongelmansa, joista suurin on se, että joillakin vallankäyttäjillä on ylivoimaisen vahva tiedotuksellinen asema. Mutta jos kansanäänestyksestä tehtäisiin luonteva osa kansan vallankäyttöä, nämä ongelmat muuttuisivat toissijaisiksi. Kaikkia asioita ei voi eikä kannata ratkaista mielipiteitten perusteella (kuten ilmastonmuutoksen torjunnassa riittävät prosentit). Mutta moniin asioihin voi jokainen vastata KYLLÄ, EI tai EN HALUA OTTAA KANTAA. Aidosti demokraattisessa järjestelmässä kansalaisilla pitäisi aina olla oikeus vaatia tällainen asia kansanäänestykseen, eikä tuo kynnys saisi olla liian korkea. Ei kansanäänestyksen pidä silti olla itseisarvo, vaan väline edistää demokraattisen enemmistön tahtoa asiassa, joka ei muuten tunnu etenevän. Esimerkiksi Brexit-äänestys edusti minusta aitoa demokratiaa, vaikka toteutus eli äänestykseen liittynyt valehtelu ja manipulointi ei sitä edustanutkaan.

 

Tässä ovat Suomen demokraattisen päätöksentekojärjestelmän suurimmat rakenteelliset ongelmat: (1) mekaaniseksi jämähtänyt puoluevalta, joka myös suosii suurimpia puolueita syistä, jotka eivät ole perusteltuja, (2) porvarillisen yhteiskunnan tiedotus on aina epäoikeudenmukaista ja sen myötä rahalla ostettava näkyvyys ja vaikutusvalta näyttelee kohtuuttoman suurta roolia, (3) erityisesti kansanedustajilla on liian paljon taloudellisia ja muita etuuksia, joiden takia niihin tehtäviin pyritään myös muista kuin demokraattisista syistä ja (4) historiallisista syistä joillakin yhteiskunnallisilla toimijoilla (suuryritykset, kirkko, armeija, ay-liike, ehkä muitakin) on kohtuuttomasti vaikutusvaltaa, joka häiritsee aidosti demokraattista päätöksentekoa. Tuo "aito" tarkoittaa minulla sitä, että kansalaisten toistuvasti ja ilman erehtymisen riskiä todettu tahto toteutuu, eikä sitä voi pelata sivuun, kuten tällä hetkellä tapahtuu esimerkiksi eutanasialain kohdalla, kun eduskunta ei suostu ottamaan lakia käsittelyynsä, vaikka kansalaisten selkeä enemmistö (jotain 70-80 %) on kaikissa kyselyissä ollut lain säätämisen puolella. Vaikka aito demokratia koskee tässä yhteydessä vain julkista päätöksentekoa, on sillä iso merkitys arjessa vielä isommista asioista riippumatta. Demokraattinen päätöksenteko ei estä taloudellisen vallan väärinkäyttöä, mutta parhaimmillaan ehkä vähän pehmentää sitä.

 

Pitäisikö Kiinaa pelätä vai ihailla?

Olen syntynyt samoihin aikoihin kuin moderni Kiinan kansantasavalta. Myöhästyin Mao Zedongin perustamisjulistuksesta neljä viikkoa, mutta en kanna siitä syyllisyyttä. En ole millään muotoa sinologi, kiinnostukseni kumpuaa siitä tosiasiasta, että Kiina on ikivanha kulttuuripiiri ja nykyään yksi harvoista oikeista suurvalloista (kolmanneksi suurin pinta-alaltaan, väkimäärältä suurin, samoin armeijansa koossa). Tämän kirjoituksen pontimena oli tuore uutinen, jonka mukaan Australiassa on havahduttu Kiinan kasvaneeseen vaikutusvaltaan, joka näkyy paitsi taloudessa, myös politiikan johtokerroksessa. Uutinen kuulunee faktoista riippumatta siihen pelottelukampanjaan, jonka Yhdysvallat on Trumpin hallinnon aikana käynnistänyt. Kampanjan ytimenä on väite, että Kiina pyrkii suistamaan Yhdysvallat maailman mahtavimman valtion roolista (hyvin todennäköistä) ja että tämä on maailman kansoille suurempi uhka kuin Yhdysvaltain hegemonia on koskaan ollut (paljon kiistanalaisempaa).

Suurvallat ovat kautta tunnetun historian kiistelleet keskenään siitä, mistä kohdasta ääneen tai hiljaisesti hyväksytty valtapiirien raja kulkee. Yhdysvallat ja Kiina sijaitsevat eri mantereilla, toisin kuin Kiina ja Venäjä. Rajanveto on silti ongelmallista, koska Yhdysvallat on aktiivisesti pyrkinyt koko 1900-luvun jälkipuoliskon ja 2000-luvun ajan hallitsemaan koko sitä maailmaa, joka ei aivan kiistatta kuulu Venäjän tai Kiinan reviireille. Yhdysvaltain sotilastukikohtien verkosto kattaa koko maailman. Muilla tällaista järjestelyä ole, mistä syystä sotilaallinen epätasapaino on pysyvä ja tila ärtynyt. Ajoittain vaivoin siedetty kauhun tasapaino on järkkynyt. Näin kävi Euroopan itäisissä osissa, kun Yhdysvallat liitätti Neuvostoliiton entiset alusmaat Natoon ja Venäjä pani konkreettisesti vastaan vasta Ukrainassa. Pohjois-Korea, joka itsessään olisi suurvalloille merkityksetön pikkumaa, hämmentää reviirirajoja omalla ydinaseellaan, joka on periaatteessa Kiinan suojeluksessa, mutta ei ongelmitta. Tilanne Kiinan rannikoilla on muutenkin pysyvästi levoton, koska suurvalta Kiina hamuaa Vietnamin edustalla olevia öljyalueita ja tietenkin Taiwanin saarta, jota se pitää laillisena osanaan.

Ensimmäisen kylmän sodan aikana Kiina oli Yhdysvaltain vihollinen ideologisesti, taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti. Sittemmin, kun Kiinassa lopetettiin yritys hoitaa liian isoa valtiota sosialistisin talousopein, ideologinen vihollisuus on muuttunut teatteriksi, koska Kiina on jättimäinen markkinatalousyhteiskunta, vaikka sitä johtaakin tiukin ottein itseään "kommunistiseksi" kutsuva puolueorganisaatio. Ironisesti voikin todeta, että siinä missä Yhdysvallat on kapitalistinen vain seuraavaan valtion varoilla pelastettuun jättikriisiin asti, Kiinan "kommunistisuus" tai "sosialistisuus" on jäänyt kokonaan puheiden tasolle. Poliittiset aatteet on korvannut eräänlainen "aitokiinalaisuus", joka näkee luokkavihollisen sijasta etnisesti epäilyttäviä vähemmistöryhmiä kuten uiguurit ja tiibetiläiset. (Tämä olisi tärkeä aihe, mutta ei mahdu tähän tekstiin.)

* * *

Yhdysvaltain näkökulmasta Tyynen valtameren toisella puolella sijaitseva Kiina on valtava ongelma kahdesta konkreettisesta syystä. Ensinnäkin Kiinan talous on kasvanut vuodesta toiseen vauhdilla, jollaisesta Wall Streetillä voidaan vain uneksia. Kiina hallitsee monia modernin tuotannon aloja tavalla, joka tekee Yhdysvalloista siitä riippuvaisen. Vaikka tarkat tiedot eri yhtiöiden omistuksesta puuttuvatkin, monet arvovaltaiset talousasiantuntijat pitävät ilmeisenä, että kiinalaiset sijoitusyhtiöt omistavat merkittävän osuuden muodollisesti yhdysvaltalaisista suuryrityksistä. Aidon kapitalismin oloissa sijoittajan kansallisuudella ei ole mitään merkitystä, mutta Kiina on poikkeus. Syynä on se toinen valtava ongelma, jonka Kiina synnyttää. Sen pyrkimys maailman valtiaaksi näyttää nimittäin olevan täyttä totta, ei pelkästään propagandaa. Kukaan asioista jotain tietävä ei kuvittele Venäjän pystyvän aidosti haastamaan Yhdysvaltain hegemonista asemaa. Mutta Kiina pystyy ja monien merkkien perusteella se siihen myös pyrkii.

Kiina on lähialueillaan kalisuttanut perinteisiä aseitakin, mutta kansainvälisessä politiikassa se on valinnut hitaan ja pehmeän vaikuttamisen keinon. Ei ole mitään syytä odottaa, että jonain aamuna Kiinan laivasto olisi parkkeerannut itsensä Los Angelesin tai San Franciscon edustalle ja vaatisi Kalifornian osavaltion liittämistä Kiinan kansantasavaltaan. Sen sijaan on ilmeistä, ettei Kiina hyväksy mukisematta yksinapaista maailmaa, vaan odottaa ensi vaiheessa itseään kohdeltavan yhtenä suurista ja seuraavassa vaiheessa kenties maailman johtavana teollisuus- ja talousvaltana. Sitä on vaikeampi hahmottaa, missä määrin tähän bisnesvallan tavoitteluun liittyy pyrkimys alistaa muita alueita kiinalaisen kulttuurin, kielen ja poliittisten näkemysten valtaan. Mahdollista se ainakin on.

Trumpin johtama kampanja Kiinan kanssa käytävän kaupan muuttamiseksi Yhdysvalloille edullisemmaksi voidaan nähdä "luonnollisena" pyrkimyksenä tilanteessa, jossa entinen renki uhkaa isännän asemaa. Tekopyhät puheet Kiinan kyvystä ja halusta valvoa jonkun TikTokin tai Huawein ohjelmistojen kautta Yhdysvaltain kansalaisten elämää voivat olla teknisesti totta, mutta ne ovat poliittisesti merkityksettömiä, koska on aivan selvää, että Yhdysvallat tekee samaa koko ajan. Julkinen kiukuttelu johtunee siitä, että menestys Kiinassa on ollut vähäisempää kuin kiinalaisilla Yhdysvalloissa. Trump ei voi mitään sille, että Yhdysvallat tarvitsee nykyään enemmän Kiinaa kuin Kiina Yhdysvaltoja. Keskinäinen riippuvuus ei ole kadonnut, mutta tasapaino on muuttunut.

* * *

Palaan otsikon kysymykseen, joka ehkä yllättäen on relevantti myös Suomen kaltaiselle pienelle ja syrjäiselle toimijalle. Käynnissä oleva koronakriisi on osoittanut, että Suomen turismiteollisuus on jo varsin riippuvainen vaurastuneiden kiinalaisten vierailuista. Kiinaa kiinnostavat Suomen luonnonvarat ja poliittinen vaikuttaminenkin on jo noussut otsikoihin, vaikka perussuomalaisten Mika Niikko selvisikin kohustaan vähin naarmuin. On silti selvää, että kiinalaisen teollisuuden valtava mittakaava tarjoaa suomalaisille toimijoille houkuttelevan suuria markkinoita. Alussa mainitussa Australia-uutisessa annettiin ymmärtää, että Kiinalla on jo siellä nippu ostettuja huipputason poliitikkoja. Suomessa näin tuskin on, emme me niin tärkeitä kuitenkaan ole. Periaatteessa on silti olemassa mahdollisuus, että päättäjistämme osa toimii lobbareina Yhdysvalloille, Venäjälle tai Kiinalle. Tai Israelille, Turkille jne.

Tavallisen kansalaisen näkökulmasta on tietysti helpointa olla ajattelematta Kiinaa. Eihän sitä ole pakko rakastaa eikä vihata. Olkoon mitä on, ei kuulu meille. Jos kuitenkin esitetään asia niin, ollaanko meillä valmiita vaihtamaan yhdysvaltalainen kulttuuri- ja taloushegemonia kiinalaiseksi saati venäläiseksi, kulmakarvat saattavat jo liikahtaa. Suomea on monissa sosiologisissa tutkimuksissa pidetty Euroopan "amerikkalaisimpiin" yhteiskuntiin kuuluvana. Tämä ei todennäköisesti vastaa keskivertokansalaisen mielikuvaa, koska se indoktrinaatio on tullut viihteen, kulttuurin ja kaupan kautta, ei panssarivaunuilla rajan yli. Suomalaisen on luultavasti jopa vaikea kuvitella, mitä tarkoittaisi muuttua Euroopan "kiinalaisimmaksi" maaksi.

En minäkään tiedä, mitä se tarkoittaisi. Rajoittaisin ilomielin yhdysvaltalaisen kulttuurin hegemonistista roolia, mutta siitä ei seuraa, että haluaisin sen tilalle kiinalaisen tai venäläinen tai minkään muunkaan itselleni vieraan kulttuurin ylivaltaa. Kun inhoan lähtökohtaisesti suurvaltoja ja koko suurvallan käsitettä, pidän "Kiinan uhkaa" todellisena. En siten kuten Trump, mutta en todellakaan haluaisi elää kulttuurissa, joka pelkää erilaisuutta niin paljon, että se yritetään juuria väkivallalla ja "uudelleenkasvatuksella". Haluan tutustua Kiinankin kulttuurin omaan tahtiin. En usko, että meitä uhkaa Kiinan vallankaappaus. Mutta pidän mahdollisena, että kiinalaisten yritysten kanssa kauppaa käyvien suomalaisten yrittäjien ruokahalu ja vaikutusvalta kasvaa sietämättömän suureksi. Se voi olla todellinen uhka nopeastikin. Parlamentarismi ei välttämättä ole toimiva tapa vastustaa tällaista vaikutusta.

(汉语

漢語

中国话

中华人民共和国