Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 25. toukokuuta 2015

Suvivirttä hyräillen

Kohta taas tapellaan ja pahoitetaan mieltä Suvivirrestä. Kun en itse hyväksy uskonnollista pakkosyöttöä missään muodossa, olen luonnostaan rintaman toisella puolella. Usein kuitenkin tulee sellainen tunne, että Suvivirrestä ei edes tahdota löytää kompromissia. Niin isoista asioista on kysymys.

Tuo vanha ruotsalainen (tai saksalainen, kukaan ei tiedä) melodia tarttuu helposti korvaan, siinä on hittipotentiaalia enemmän kuin sadassa protestanttisessa laahusvirressä yhteensä. Tekstin tekijästä on sentään arvailuja, joiden mukaan Gotlannin piispa Israel Kolmodin olisi vuonna 1694 innoittunut Hångerin lähteellä luomaan tekstin Den blomstertid nu kommer. Kolmodin ei runoa tietysti koulujen päättäjäisiin suunnitellut, Gotlannissa kevät tulee aika paljon aikaisemmin kuin meillä Suomessa.

Mutta miksi juuri tästä nätistä laulusta on tehty periaatteellisen kiistan symboli? Jokainen lauluun ryhtyvä tietää, että julkiuskonnollisten tilaisuuksien ulkopuolella se ärsyttää niitä, jotka eivät usko luterilaiseen tai mihinkään muuhunkaan jumalaan. Voi vain kuvitella myrtyneitä ilmeitä, jos koulujemme perinteisiin kuuluisikin laulaa laulua, jossa kiitetään itse Saatanaa tai laulaa edes neutraaliksi muokattu Suvilaulua.

Leipäpapeille Suvivirsi-perinteessä roikkuminen on tietenkin järkevä toimi. Kun kerrankin on jokin asia, jota suomalaisten suuri enemmistö ihan vapaaehtoisesti haluaa, niin tottapahan siitä kannattaa kiinni pitää ja kaikki ilo irti ottaa. Mutta miksi sellaisetkin toimijat, joille uskonto ei ole maailman tärkein asia, varovat viimeiseen asti uhmaamasta tätä yhtä perinnettä?

* * *

Monet uskonnollisesti välinpitämättömätkin ihmiset saa Suvivirrellä kiihtymään. Onko se nyt jotenkin vaarallista, jos siellä sanoissa vilahtavat jumalat ja luojat? Sehän on vain laulu. Mutta näin eivät suhtaudu asiaan sen paremmin uskovat kuin uskonnottomatkaan. Kun kevään ihanuutta ylistetään, on merkitystä sillä, ketä tai mitä siitä kiitetään. Uskonnottoman mielestä on älytöntä, että kiitokset saa satuolento, vaikka auringon valo ja sen heijastuminen luonnossa on puhtaasti luonnontieteellisesti selitettävissä oleva asia, eikä yhdenkään keväisen luonnon elementin ole voitu todistaa olevan minkäännimisen jumalolennon tekosia.

Kun vastakkain ovat lapsenusko ja tieteellinen maailmankatsomus, eihän siitä sopua synny. Kiintoisaa on, ettei myöskään kompromissi eli Suvilaulu ilman jumalia kelpaa muille kuin uskonnottomille. Jokavuotinen Suvivirsi-taistelu halutaan käydä, se on kuin vappumarssi vasemmistolle.

2000-luvulla vanhaan taisteluun on tosin tullut aivan uusi juonne, joka voi osaltaan selittää Suvivirsi-puolueen kompromissihaluttomuutta. Joissakin kouluissa kun perinteestä on luovuttu ei uskonnottomien, vaan toisuskoisten, lähinnä muslimien suuren määrän takia. Esimerkiksi Latokartanon peruskoulussa rehtori lopetti perinteen, koska enemmistö koulun oppilaista oli muita kuin evankelis-luterilaisia. Ratkaisu kiihdytti vastavalitun Kuopion piispa Jari Jolkkosen kieltämään kolmelta lapseltaan osallistumisen koulun kevätjuhlaan suvivirrettömyyden takia. Suomalaiset eroavat kirkosta, mutta eivät he silti siedä, että Suvivirsi jätetään laulamatta pyytämättä maahan muuttaneiden muslimien takia. Se on ilmeisesti jotenkin väärin.

* * *

Itselläni on asiaan rakentava ehdotus. Soitetaan Suvivirren melodia ja jokainen laulaa mielessään mieleisillään sanoilla, hyräilee tai vain mököttää. Jos sekään ei kelpaa, kielletään koulujen kevätjuhlat kokonaan.


sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Miksipä ei myös ruotsalainen?

Tammikuussa 2013 televisiossa esitetty ohjelma Suomi on ruotsalainen herätti kiivaita reaktioita. Palasin aiheeseen lukemalla Marjo Vilkon ohjelman pohjalta tekemän kirjan. Ajatuksia herätti erityisesti Vilkon kertoma vanhemmasta rouvasta, joka oli närkästynyt kirjailijan käyttämästä ilmaisusta "ruotsinkielinen suomalainen". Hän halusi edelleen olla finlandssvensk.

Historiaa voi tulkita varsinkin yksityiskohdissa monella tavalla, mutta kyllähän se mielikuva Suomesta, joka minun ikäisilleni toisen maailmansodan jälkeen tarjoiltiin, on aikamoista kansallishenkistä potaskaa. Olen itse ottanut näihin mielikuviin etäisyyttä jo 1970-luvulla, mutta Vilkon yhteenveto herätti taas ajattelemaan näitä kansallistunteiden outoja kiemuroita.

Vaikka tunnen pohjoiseurooppalaista (poliittista) historiaa kohtalaisen hyvin, monet tuntemukset ovat faktatiedon tuolla puolen. Kuten useimmat suomalaiset, tunnen perusteettomia kateuden, alemmuuden ja katkeruudenkin ailahduksia aina, kun puhutaan Ruotsista ja ruotsalaisista. Noista onnenpekoista, jotka ovat syntyneet onnelaan ja välttyivät sodiltakin.

Tällaisia tuntemuksia on vaikea selittää muulla kuin pitkäaikaisella, määrätietoisella aivopesulla. Itse arvelen, että koko Suomen nuoren itsenäisyyden sata vuotta ovat olleet tuon aivopesun aikaa, ehkä vähän pidempäänkin. Tuoreelle valtiolle piti rakentaa ylvästä menneisyyttä, eikä siinä rakentelussa vähäiselle osalle jäänyt ruotsalaisuuden ja venäläisyyden väheksymisen tai suoranaisen parjaamisen elementti.

* * *

En muista itse lapsena suhtautuneeni erityisen voimakkaasti sen kummemmin Ruotsiin kuin Venäjäänkään, mutta olen koko elämäni "tiennyt", että suomalaisen kuuluu vannoa sanonnan "ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia" nimeen ja suhtautua naapurimaihin ainakin vähätellen. Olin tiedostamatta omaksunut leppoisimmillaan naljailevan, pahimmillaan rasistisen suhtautumisen naapurikansoihin. Miksi?

Siksikö vain, että itsenäisen Suomen rakentajien hatarat illuusiot eivät karisi saman tien? Se nyt on turha pelko. Vaikka tiedän valkoisen Suomen itsenäisyyspropagandan valheellisuuden pitkän historian, koen ongelmitta olevani tyytyväisenä ja ylpeästikin suomalainen. Sillä tunteella ei itse asiassa ole mitään tekemistä sen kanssa, miten paljon suomalaisuudesta on sukupolvelleni ja myöhemminkin liioiteltu ja suoraan valehdeltu.

Tai ehkä olen vahvasti ja turvallisesti suomalainen siitä huolimatta, kuinka paljon minullekin on valehdeltu? Vaikka myönnän avoimesti kadektivani monia ruotsalaisuuden osasia, en haluaisi vaihtaa ruotsalaiseksi. Haluaisin mielelläni puhua ja kirjoittaa täydellistä ruotsia, mutta en ikinä vaihtaisi ihanaa suomen kieltä pois. Rakastan monia ruotsalaisia paikkoja ja voisin kuvitella asuvani Gotlannissa. Silti en osaa edes kuvitella vaihtavani asuinmaatani Ruotsiksi. Rakastan enemmän Suomea kuin Ruotsia.

* * *

Suomesta löytyvä ruotsalaisviha ja -vastaisuus on käsittämätöntä. Russofobiaa voi vielä jotenkin eritellen ymmärtää historiallisena ilmiönä (vaikka se kammottavaa onkin), mutta ei minulle mene jakeluun, miksi joku jaksaa tänä päivänäkin inhota pakkoruotsia tai mitä muuta tahansa ruotsalaista. Minusta se on outoa ja yhteistä historiaa ajatellen kohtuutontakin. Nykyistä Suomea ei olisi ilman Ruotsia (joskin on myös niin, ettei nykyistä Ruotsia olisi ilman Suomea).

Svekofobian erittelyyn eivät tietoni ja ymmärrykseni riitä. Ei sitä selitä jonkun Carl Haglundin koppavan oikeistolainen militarismi, eivät myöskään Svenskfinlandin jotkut ikävät piirteet kuten turkistarhaus ja nuuska. Minä en kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miksi joku haluaa vihata ruotsalaisuutta ja aivan erityisesti sitä, että Suomi on paljolti ruotsalaisuuden synnyttämä.

Varmaan on fennomaaneja, joiden itsetunto rakentuu kokonaan sveko- tai russofobian pohjalta. Tällaiseen surkeaan elämään ei itselläni ole yhtään ymmärrystä, se tuntuu pelkästään omaan kinttuun ampumiselta. Jotain pakkoruotsiahan voi vastustaa ottamatta mitään kantaa Ruotsiin tai ruotsin kieleen sinänsä. Nostan kädet, en ymmärrä.


* * *

Viimeisenä yrityksenä käännän ajatukseni Ålandin demilitarisoidulle erikoistalousalueelle, joka kuuluu valtiollisesti Suomeen, mutta kielen, kulttuurin ja asenteiden tasolla ilman muuta Ruotsiin. Moni mannersuomalainen näkee ahvenanmaalaiset inhottavan ruotsalaisuuden arkkityyppeinä. Ne kun ottavat kaiken mahdollisen irti suomalaisesta Suomesta, mutta kelpuuttavat alueelleen vain ruotsia puhuvat, suomenkielisellä ei ole muita kuin turistin rajoitettuja oikeuksia.

Kansanäänestyksessä (jota ei ole näköpiirissä) suurin osa mannersuomalaisista todennäköisesti toivottaisi Ålandin osaksi Ruotsia, ihan ilman kaunaakin. Se koetaan jo vähän liian ruotsalaiseksi Suomen osaksi. Ilmankin pärjätään oikein hyvin. Historian ironiaa on, että ahvenanmaalaiset itse eivät halua vaihtaa valtakuntaa. Ruotsin yhteydessä kun erityisasema voisi kärsiä. Sellaista on isänmaallisuus joskus.

Itseäni ei ruotsinkielisten suomalaisten ja ruotsalaisten ajoittainen koppavuus ja ylemmyydentunto hetkauta. Siitä vaan, joskus on aihettakin, jos taas ei ollenkaan. (Abba oli hyvä, mutta dansbandit saavat kyllä jäädä laajemmin kokematta.) Minusta Ruotsia ja ruotsinkielisiä on oikein mukava sekä rakastaa että inhota, molempiin tuntemuksiin riittää syitä yllin kyllin. Jos joku erehtyy maailmalla pitämään minua ruotsalaisena, alistun ystävällisesti hymyillen. Taskussa voi käsi mennä nyrkkiin, mutta ei siitä sen enempää.

Urbaanisti luonnossa

Kokoomusvetoinen grynderismi on kautta aikojen tukenut kaupungistumista eli urbanisaatiota, koska suurimmat tulot asuntotuotannossa saa rakentamalla tehokkaasti eli ahtaasti ylihintaisia omistusasuntoja. Maaseudulla mittakaava ei riitä, siksi tarvitaan Helsingin kaltaisia "kasvukeskuksia". Tai kuka muu niitä nyt tarvitsee kuin grynderi?

Olen syntyperäinen helsinkiläinen ja lapsuudenmuistoni ovat pääosin miellyttävän urbaaneja Töölön sisäpihojen näkymiä ja kiskoille asetetun lantin litistäviä ratikoita. Silti suurimman vaikutuksen nuoreen mieleen tekivät kolmen kuukauden pituiset kesälomat maalla, minun tapauksessani vuokramökissä Fiskarsin pohjoispuolella sijaitsevassa Slickossa. Luontosuhteeni syntyi maalla, ei kaupungissa.

Olen kaupunkilainen, joka viihtyy paremmin maaseudun rauhassa. Suhtaudun nihkeydellä urbaaniin hipsterismiin, joka kuvittelee kaiken hyvän liittyvän kaupunkimaiseen elämänmenoon. Kun ajatellaan maailman tärkeimmäksi asiaksi se, että voi valita kahvilan, jossa latte-valikoima ei ole nolon suppea, on yksinkertaisesti ymmärretty ihmisen elämänkaari lyhytnäköisesti.

En silti vastusta kaupungistumista sinänsä, se on globaali ilmiö ja siltä osin turha vastustamisen kohde. Mutta vastustan jyrkästi sitä, että kaupungistuminen alistetaan grynderismille, autoistamiselle ja ahtaalle asumiselle ilman luonnon tarjoamaa vastapainoa. Kuten esimerkiksi Helsingin kaavoitusviraston suunnitelmissa tuhota Vartiosaari.

* * *

Aivan kanta-Helsingin lähellä uinuva Vartiosaari on säilynyt viehättävänä ihmisen ja luonnon sopuisan yhdessäelon paikkana, koska se on saari ilman autoyhteyttä. Grynderin kynsi ei ole päässyt kouraisemaan, koska kaavoittaja on toistaiseksi jättänyt rauhaan saaret, jonne ei voi autoilla. Mutta ei halua enää jättää. Turpiin tuli Kivinokassa ja myös Östersundomin ryöstöretki näyttää kaiken maailman Natura-alueiden takia tulevan rahastuskuntoon aivan liian hitaasti. Rikkaille täytyy saada asuntoja merinäköalalla, joten uhrataan sitten Vartiosaari ja pannaan samaan pakettiin Ramsinniemi.

Julkisessa keskustelussa Vartiosaaren kaltainen ainutlaatuinen kohde nähdään mielellään vain "rakentamattomana" alueena merimaisemalla. Tämä on juuri sitä juntti-Suomen urbanisaatiota: vain maapohjan arvonnousulla on merkitystä poliittisessa päätöksenteossa. Jokaiselle aivojaan käyttävälle on selvää, että jos Vartiosaareen päästään rakentamaan, hinnat tulevat olemaan keskituloistenkin ulottumattomissa. Tällaisiin paikkoihin ei rakenneta asuntoja ihmisille, jotka haluaisivat tulla Helsingin seudulle töitten perässä.

Umpeenrakentamisen ideologit haluavat unohtaa, että vaikka Östersundomin ryöstöretken kaltaisia operaatioita voidaan jonkin verran tehdä, merimaisemalla varustettuja rantoja ei enää valmisteta kohtuullisen matkan päässä Helsingin keskustasta. Ne ovat uusiutumaton luonnonvara, josta pitäisi huolehtia suojelemalla, ei tuhlailemalla. Ne kuuluvat meille kaikille, ei vain rikkaimmille.

Tai rakennetaan sitten saman tien asuntoja täyteen myös Seurasaari, Suomenlinna ja kyllähän Harakallekin aika monta kerrostaloa saa mahtumaan, kun oikein tungetaan. Sillä keinoin saadaan Helsingin niemelle ahdettua vielä joku kymmenentuhatta uutta veronmaksajaa. Hinnat voidaan nostaa pilviin, kyllä niillä landelta tulevilla on metsänsä, hakatkoot ne Helsingin grynderien pankkitilille.

* * *

Olen alkuperäiseltä koulutukseltani kulttuurimaantieteilijä, jolle urbanisaation kaltaiset ilmiöt ovat viileä tutkimuskohde. En ole seurannut tuoreimpia virtauksia, mutta epäilen vahvasti, että täyteen rakentamista pidettäisiin missään järkevänä, vaikka kovalla ja nykyään myös hyvin vihreällä äänellä mainostetaankin "tiiviin ja tehokkaan" urbanisaation hienoutta. On yksi asia keskittää rakentamista hyvien julkisten yhteyksien äärelle ja aivan toinen asia uhrata sen takia kaikki se vihreä, jonka ansiosta ihminen pysyy järjissään.

Siitä luonnon riittävyydessä on ihmiselle pohjimmiltaan kyse. Raaka pakkourbanisaatio tuottaa huonoa elämänlaatua ja huonosti voivia ihmisiä. Sen lattenryystämisen ohessa voi olla vaikea muistaa, että kaikki kaupunkilaisiksi ryhtyvät eivät tee sitä vapaaehtoisesti tai ainakaan erityisestä halusta. Helsinkiläisten on ylipäätään vaikea ymmärtää, että muualla Suomessa syntynyt voi rakastaa omaa kotiseutuaan, vaikka joutuu muuttamaan työn perässä pääkaupunkiseudulle. Pakkohelsinkiläiset eivät pidä itsestään meteliä. Se ei tarkoita, ettei heitä olisi, paljonkin.

Ihmisten täytyy saada asua kaupungissa, jos he haluavat. Mutta heillä täytyy olla myös oikeus asua riittävän väljästi ja riittävän lähellä luontoa, joka on enemmän kuin muutama hehtaari hoidettua puistoa ja sameavetinen ankkalammikko. Ahneiden rakentajien ja yksityisautoilun ideologisten puolustajien äärikapea käsitys urbanisaatiosta on torjuttava. Suomessa on tilaa kaupungistua myös ihmisen mittakaavassa. Helsinki ei ole Hong Kong.


PS. Kiitos Pirkko Kotirinta!

lauantai 16. toukokuuta 2015

Tasa-arvo tai ei arvoa


Tasa-arvo on vaikea asia. Usein tuntuu siltä, että mikä tahansa muu on aina helpompaa kuin kohdella kaikkia ihmisiä samanarvoisina. Itse olen saanut kasvatuksen, jonka mukaan miehellä on kaikenlaisia velvollisuuksia naisia, lapsia ja vanhuksia kohtaan. Ei kuitenkaan muita miehiä kohtaan, vaikka käytännössä olen yhtä kohtelias kaikille esimerkiksi ovissa.

Vanhanaikainen kohteliaisuus kätkee sisälleen ajatuksen, että jonkinlaisena ykkösluokan ihmisenä miehen on osattava suhtautua itseään heikompiin suojelevasti ja huomaavaisesti. Ajatuksen ”sovinistisuus” kävi ilmeiseksi vasta sen jälkeen, kun yleinen kohteliaisuus muuttui puhtaasti kaupalliseksi tuotteeksi. Nykyäänhän vanhukset lähinnä säikähtävät, jos heille pitää kohteliaasti ovea auki tai tarjoutuu nostamaan raskaan laukun bussiin tai bussista.

Mekaanisen tasa-arvonäkemyksen mukaan naisen on kohteliasta pitää ovea auki miehelle siinä missä mieskin pitää. Kaikkien mielestä se ei kuitenkaan ole välttämätöntä, koska tasa-arvosta täytyy taistella siellä, missä sillä on oikeasti merkitystä eli siellä, missä mies sortaa naista.

Minun enemmän netissä liikuskeleva veljeni lähettää aina silloin tällöin kuvia, joiden kohdalla hän kysyy retorisesti, mitä tapahtuisi, jos kuvassa olevien sukupuolet vaihdettaisiin päittäin. Vastauskin on aina sama, häkki heiluisi alta aikayksikön. Näissä kuvissa on aikuinen nainen, jonka enemmän tai vähemmän avoimesti tarjolla olevia eroottisia arvoja (yleensä paljasta rintaa) ympärillä olevat pikkupojat yhtä avoimesti tuijottavat naama hymyssä. Tällaiselle kuvallehan sopii naurahtaa. Voi noita pojankoltiaisia, nyt ne jo tietävät, mitä tuijottaa! Mutta jos naisen tilalla olisi timmissä kunnossa oleva shortsiasuinen aikuinen mies, ja ympärillä tätä timmiyttä ja sepaluksen pullistumaa ihailevia pikkutyttöjä, samaa kuvaa pidettäisiin törkeänä, ehkä jopa rikollisena.

Miksi on näin? Onko kyse siitä, että pikkupojat saavat olla eroottisesti aktiivisia ”veijareita”, mutta tyttöjen on oltava siveitä ja seksuaalisesti passiivisia? Vai olisiko kysymys siitä, että aikuisen naisen flirttiä arvioidaan eri mittapuulla kuin aikuisen miehen? 2000-luvulla on yleistynyt käsite ”puumanainen”, jolla tarkoitetaan keski-ikäisiä tai vanhempia naisia, joita miellyttävät nuoret miehet. Vastaava käsite miesten puolellahan on ollut aina ja on edelleen ”vanha likainen mies”. Miksi iäkkään miehen halu nuoren naisen suuntaan on iljettävää, mutta iäkkään naisen vastaava halu jotain muodikasta ja suorastaan kadehdittavaa?

* * *

Minunkin kysymykseni ovat tietenkin retorisia, koska vastaus on aina sama: kaksoisstandardi. Ns. poliittisesti korrektin maailman tasa-arvo ei ole edennyt kuin kaksoisstandardien asteelle. Siitä on matkaa aitoon tasa-arvoon, jossa toimijan sukupuoli ei määritä tekoa tai puhetta. En ole erityisen varma edes siitä, onko kehitys ylipäätään matkalla nykyistä rehellisempään tasa-arvokäsitykseen. Ei välttämättä ainakaan havaittavalla määrätietoisuudella.

Ns. ”vapaamielistä länttä” perinteisemmissä kulttuureissa sukupuolten tasa-arvo ei ole edes puheenaihe. Usein jo omaksuttu uskonto ilmoittaa, että mies on naisen yläpuolella tai kuten erään juutalaisen uskonnollisen lahkon edustaja televisiodokumentissa vuosia sitten kauniisti ilmaisi, ”miehen käden jatke”. Kun uskonto, jonka määräyksiä ei voi asettaa kyseenalaiseksi, ilmoittaa tasa-arvon olevan lähinnä Saatanasta, ei tarvita mitään kaksoisstandardeja.

Ironista tai traagista on, ettei sukupuolten aito tasa-arvo ole kaikkien naistenkaan ihanne. Yhtäällä ovat jyrkimmän linjan feministit, joiden mielestä miesten on ensin maksettava hyvitystä vuosituhantisesta naisen alistamisesta. Summa ja takaisinmaksun aika ovat avoimia, joten sillä suunnalla tasa-arvo on aika teoreettinen käsite. Janan toisessa päässä ovat ne naiset, jotka omasta tahdosta tai alistetun asemansa takia pakotettuina ovat sitä mieltä, että tasa-arvoa ei tarvita, maailma on hyvä sellaisena kuin se uskontojen ja perinteiden määrittämänä miehen ylivaltana on rakentunut.

* * *

Olenko itse jossain janan harvaanasutulla keskialueella, kun otan tasa-arvon vakavasti, enkä ole valmis hyväksymään sen paremmin kaksoisstandardeja kuin täydellistä tasa-arvottomuuttakaan? Tappelenko tuulimyllymaassa, jos vaadin feministisen tasa-arvokäsityksen riisumista kaikista naisia suosivista tulkinnoistaan ja toisaalta tuomitsen kaikki – varsinkin uskonnolliseen – mielivaltaan perustuvat mieshegemonistiset kulttuurit?

Olisiko elämänviisautta hymähtää lempeästi, kun mies tuomitaan samasta asiasta eri standardilla kuin nainen? Olisiko monikulttuurista suvaitsevuutta nyökytellä ymmärtävästi, kun uskonnollinen poliisi kivittää kuoliaaksi pukeutumiskoodia rikkoneen naisen? Entä jos tasan ihmisten kesken jaettavissa olevaa arvoa ei ole edes olemassa?

Harva asia harmittaa yhtä paljon kuin tasa-arvon teeskentely samaan aikaan kuin sitä häikäilemättä poljetaan. Tätähän tapahtuu kaikkialla, myös siellä missä tasa-arvo on arvokas iskusana, olennainen osa uskottavaa julkista puhetta. Oli kiihkoilijan motiivi uskonto, kansallismielisyys, rotu tai sukupuoli, aina saa ajatus ihmisten samanarvoisuudesta peräänsä varauksen ”mutta kuitenkin” ja sen jälkeen tuhat ja sata syytä siihen, miksi tasa-arvoa ei tule ajatella liian konkreettisesti ja miksi sitä ei ainakaan tule soveltaa ihmiselämän tärkeissä kysymyksissä "tässä ja nyt".

Sveitsissä naiset saivat äänioikeuden vuonna 1971, Liechtensteinissa vasta 1984. Saudi-Arabiassa kokeillaan 2015 paikallisvaaleissa, mitä kauheata naisten äänioikeudesta voisi seurata (Miten äänestämään pyrkivien naisten henkilöllisyys tarkistetaan kasvot peittävän verhon takaa? Ai niin, siihen kelpaa toinen nainen.). Pieniä askelia, mutta askelia sentään. Mutta eipä taida kannattaa hengitystä pidätellä ensimmäistä saudikuningatarta odotellessa.

Hitunenkin tasa-arvoa on tietysti enemmän kuin ei yhtään. Asian luonteeseen kuitenkin kuuluu, että vähänkin vajaa tasa-arvo ei oikeastaan ole tasa-arvoa ollenkaan. Kakkoslaatuista, vajaamittaista ja vanhentunutta tasa-arvoa on vaikea ihailla, vaikka maailman ihmisistä luultavasti useampi miljardi ilahtuisi aika vähästäkin eriarvoisuuden vähentymisestä.

Vähänkin vajaa tasa-arvo ei kelpaa, koska kyseessä on ihmisen arvo, kaiken mitta. Jos ihminen on toista arvokkaampi vain siksi, että on syntynyt mieheksi eikä miehen käden jatkeeksi tai saa nauttia sukupuolikiintiöstä vain siksi, että on syntynyt naiseksi, emme puhu ihmisarvosta vaan sosiaalisesta laskelmoinnista. Se on pysyvän, systemaattisen eriarvoisuuden tie.

torstai 14. toukokuuta 2015

Resoluutiota kaikki tyynni

Ihminen reagoi asioihin eri tavalla siitä riippuen, millä resoluutiolla niitä tarjoillaan. Tulisimme luultavasti hulluiksi, jos nenämme varustettaisiin yhtäkkiä samalla resoluutiolla, jolla koira maailmaa haistelee. Tai ehkä innosta hulluksi, jos silmämme erottelukyky yhtäkkiä siirtyisi kotkan tasoluokkaan.

Resoluution määrää vaihtelemalla ihmisen aisteja - tai siis tietenkin aivoja - on suhteellisen helppo huijata. Juuri sopivalla pikselitiheydellä ja katsomisetäisyydellä saamme aikaan katsojaa kuohuttavan kuvan, mutta resoluutiota jyrkästi vähentämällä tai lisäämällä näky muuttuu joko kärpäsenliaksi tai merkityksettömiksi väripisteiksi.

Resoluutio jyllää kaikessa informaation välityksessä ja vastaanottokyvyssä. Kartalla kotoinen hiekkaranta näyttää sileältä, hiekanjyvien tasolla loputtoman monimuotoiselta ja varsin epämääräiseltä. Väitteessä "homeopaattinen valmiste parantaa" on olematon resoluutio, kun taas väite "eliöt muuttuvat evoluution mekanismien avulla" on vahvan todistusaineiston tarjoaman resoluution kyllästämä.

Minkä tahansa lajin huuhaalle onkin ominaista, ettei resoluutiota ole eikä sitä voida millään tavalla lisätä. Jumaliin, menninkäisiin tai joulupukkiin voi uskoa, mutta tällaisen uskomisen tosiasiallinen resoluutio on nolla. Väitteen tarkkuutta parantavaa todistusaineistoa ei kerta kaikkiaan ole. Uskova ei huomaa tätä puutetta, koska ei osaa sitä vaatia. Aivot voivat tottua alhaiseen resoluutioon.

* * *

Absoluuttista tietoa ja totuutta ei ehkä voida saavuttaa, mutta parempaa tiedollista tai kyvyllistä resoluutiota on mielekästä tavoitella kaikilla elämänalueilla. Jos resoluutio on heikko, kestäviä arvioita on vaikea tehdä.

Tämä koskee myös systemaattista valehtelemista, propagandaa, mielipiteenmuokkausta ja suostuttelua. Vihapuhe nojaa aina heikkoon resoluutioon, vahvoihin väitteisiin, joiden totuusarvoa on vaikea tai mahdoton arvioida. T'ätä kautta resoluutio liittyy myös valtaan ja vallankäyttöön. Keinotekoinen tiedollisen resoluution pitäminen mahdollisimman alhaisena on ominaista esimerkiksi Ukrainan kaltaisille konfliktialueille. Tiedon tarkkuus on aina propagandasodan ensimmäinen teloitettava.

Aito rasisti vihaa tietoa, jonka tarjoama terävämpi resoluutio vie rotupuheilta uskottavuuden. Ennakkoluulot elävät parhaiten siellä, missä resoluutiota pidetään vaikka väkivallalla mahdollisimman vähäisenä. Arviointitarkkuuden kasvattaminen on aina vaarallista sille, joka haluaa tiedon ja vallan monopolin.

* * *

Lisää resoluutiota, mikään ei ole minulle valokuvauksen harrastajana liikaa. Ilmaisu "hirviökamera" on outo, sillä lupaus 40 megapikselin kennosta herättää minussa vain ihastusta. Rakastan pyyhkäisyelektronimikroskoopeilla otettuja kuvia, joiden kahden nanometrin erottelukyky on kuin toisesta maailmasta - kuten onkin. Siinä maailmassa asiat nähdään sellaisina kuin ne ovat. Paitsi ettei kaksi nanometriä tietenkään ole perimmäinen raja ja ihmisen silmän ja aivojen yhteistyö vain yksi havaintolaji. Maksimaalinen resoluutio on ainakin toistaiseksi ulottuvilla vain teoreettisesti.

Inhimillisen tiedon tasolla ollaan teoreettisestikin lapsen asemassa. Tekoälyn tavoittelun tiellä on muitakin esteitä kuin tietokoneiden laskentateho. Emme taida erityisen hyvin ymmärtää tiedollisen resoluution ominaispiirteitä. Richard Feynman totesi tylysti, ettei kukaan ihminen ymmärrä kvanttifysiikkaa. Voinee turvallisesti väittää, ettei tilanne tietoresoluution puolella ole parempi.

Erityisen vaikeaa taitaa olla ymmärtää "täydellisen" ja "sopivan" tai "riittävän" resoluution eroa. Hiekkarannalla täytyy mennä kvanttien tasolle, jos haluaa rannan muodosta täydellisen kuvauksen, vaikka se sitten onkin ihmisjärjelle käsittämätön. Hiekkarannan kuvaukset eri resoluutioilla ovat kaikki sinänsä totta, mutta inhimillisen tiedon kohdalla näin ei taida olla. Ihmisaivojen ulottuvilla olevan tiedon kohdalla "riittävä" lienee mielekkäämpi tavoite, ihan haastava sekin.

Resoluution määrällä ja laadulla on herkkä suhde. Hahmotamme asian, kun tarkkuus on riittävä, juuri sopiva. Jos resoluutiota on liikaa tai liian vähän, hahmotuskykymme heikkenee tai katoaa kokonaan. Ärsyttävää! En voikaan janota lisää resoluutiota kaikkeen. Täytyy tyytyä siihen, minkä kohdalla resoluutiota ei ole tarpeeksi, kuten aiemmin mainitsemani vihapuhe ja jumalusko. Kyllä niissäkin haastetta riittää. Mutta voisitteko insinöörit silti rakentaa minulle kameran, joka yltää pyyhkäisyelektronimikroskoopin tarkkuuteen? Kiitos.