Tunnen historiallisista syistä tiettyä sympatiaa Maalaisliittoa kohtaan. Tärkeinä hetkinä se on aidosti puoluepoliittisen kentän keskelle sijoittuneena ja alkiolaisuudesta ammentaneena pystynyt vakauttamaan maata ja estämään vuoden 1918 jälkeen monet äärimmäisen oikeiston pahat aikeet. Toisen maailmansodan jälkeen puolueella oli keskeinen merkitys siinä, että Suomi kykeni solmimaan Neuvostoliiton kanssa ei nyt tasaveroista, mutta kuitenkin pelkoihin nähden hämmästyttävän hyviin tuloksiin johtaneen naapuruusliiton. Vaikka Urho Kekkonen hallitsi persoonallaan maata suvereenisti, hänen parlamentaarinen voimansa nousi maalaisliittolaisuudesta.
Edellä sanottu ei tietenkään poista sitä historian faktaa, että Maalaisliitto on aina edustanut maaseudun vanhoillista arvomaailmaa, joka on sekoitus oikeutettua tuottavan maan hoitamisesta kumpuavaa itsetietoisuutta, yli muodollisen ja välttämättömän menevää uskonnollisuutta ja kaupunkilaisuuden edustamien "modernien paheiden" vastaisuutta. Maalaisliitto ei ole kuitenkaan ruokkinut äärimmäisyysliikkeitä, jollei haluta nähdä isoa aluetta Pohjois-Pohjanmaalla hallitsevaa maalaisliittolaista lestadiolaisuutta sellaisena. Itse en ajattele, että se olisi Maalaisliiton synnyttämä.
Maalaisliitto yritti vuonna 1965 muuttua ainakin ulkoisesti ottamalla nimen Keskustapuolue. Tuloksena oli radikaali kannatuksen romahdus, jota vauhditti massamuutto Maalaisliiton tukialueilta Ruotsiin. Vuonna 1988 yritettiin ehkä jotain muuta muuttamalla nimi muotoon Suomen Keskusta. Muistelen ihmetelleeni muutosta, minkä muun maan Keskustasta olisi mitenkään voinut olla kysymys? Joka tapauksessa Maalaisliitosta tuli "Kepu" ja elämä poliittisen akselin keskivaiheilla on jatkunut yhtenä Suomen "isoista" puolueista.
* * *
On mielenkiintoinen ilmiö, että vaikka Suomen väestön muutto maaseudulta kaupunkeihin on ollut määrällisesti valtavaa, Kepun kannatus ei ole koskaan oikeasti romahtanut. Kaupunkiin muuttanut maalaisliittolainen on äänestänyt kuten ennenkin, tietenkin. Keskusta onnistui myös vuosien mittaan esittämään uskottavasti yleispuoluetta ja keräsi jonkin verran uutta kannatusta itsensä poliittisesti keskelle mieltäneistä kaupunkilaisista. Ilmeisesti ns. perinteiset kaupunkilaisliberaalit eivät kuitenkaan missään vaiheessa siirtyneen Kepun äänestäjiksi. Arvomaailmat olivat liian kaukana toisistaan.
Lienee tarkemmin tutkimatta, miksi juuri Kepun kannatus on ollut niin voimakasta vuoristorataa, jossa nöyryyttävää vaalitappiota on seurannut veret seisauttava vaalivoitto, kunnes taas on ollut nöyrtymisen paikka. Näyttäisi siltä, kuin poliittisesti keskellä olevan puolueen äänestäjistä osa olisi todella vähän uskollisia. He seuraavat linjauksia ja tuloksia olematta aatteellisesti maalaisliittolaisia. Jälkimmäiset saavat eduskuntaan 30 edustajaa, se muu porukka jotain väliltä 5-25. Kun puolueen kannatus vuonna 2015 hypähti taas Suomen suurimmaksi, osa poliittisista tarkkailijoista näytti jo uskovan siihen, että Sipilän johdolla puolue oli lopulta saanut harhailijat pysymään kotona. Keväällä 2019 tämä usko sai kovan iskun, vaikka vaalitulos puhdistettaisiin ns. Berner-efektistä.
Valtavan vaalitappion jälkeenkin Kepu on silti hallituksessa, mikä näyttää raivostuttavan yhtä paljon Kokoomusta, Persuja kuin hallituskumppaneita. Historian pysyvän ironian mukaisesti ns. kansanrintamaa ei voitu nytkään rakentaa ilman kovan tuomion kansalta saanutta Kepua. Vaihtoehtona olisi ollut jonkinlainen Viron mallin mukainen keskustaoikeistolainen Sipilä II ilman Sipilää. Kepussa ymmärrettiin oma vaa'ankieliasema ja kuluneitten kuukausien perusteella Kepu tinki itselleen vahvemman aseman kuin kukaan haluaisi puolueen ulkopuolella uskoa.
* * *
Kepun suurin ongelma ei tänä päivänä ole arvokonservatiivisuus, koska sitä esiintyy jokseenkin kaikissa muissakin puolueissa. Arvokonservatiivit löytävät tiukan paikan tullen toisesta. Mutta kaksi ylittämätöntä estettä tulla aidosti hyväksytyksi keskustalaisena vihreänä puolueena on jäljellä: suuryrityksiä tukeva suhtautuminen ympäristökysymyksiin (työpaikkoja vaikka ympäristöä tuhoten) ja välineellinen suhde luontoon ja eläimiin. Kepulla vihreys on aina propagandapuhetta, ei koskaan samaa väriä kuin ns. punavihreillä. Kepussa ei ole myöskään ymmärretty, että maaseudun ihmisille luontainen tyly suhtautuminen eläinten hyödyntämiseen on monille kaupunkilaisille kynnyskysymys. Kepu ei ole löytänyt vegaanisuuden ydintä. Ei ole välttämättä yrittänytkään.
Henkilökohtaisesti toivon, että Keskusta säilyisi vakauttavana tekijänä suomalaisessa politiikassa, mutta samalla muuttuisi niin, että se voisi tulla aidosti hyväksytyksi myös kaupungeissa. Sinne suomalaiset joka tapauksessa tasaisena virtana keskittyvät. Kepun pitäisi siirtyä myös arvomaailman osalta keskemmälle, muuten se joutuu Kokoomuksen ja äärioikeiston puristukseen. Mutta missä ovat Kepun nuoret, edistykselliset kasvot? Kun on seurannut Sipilän paikan täyttöprosessia, on pitänyt oikein hieraista silmiään voidakseen uskoa, että jonkun Katri Kulmunin ikäisen (s. 1987) poliitikon suusta tulee niin vanhoillista suurtilallisia ja tehomaataloutta kosiskelevaa tekstiä. Minä en löydä hänen puheistaan mitään aitoa alkiolaisuutta, en mitään aitoa maalaisliittolaisuutta.
Eivät Kulmuni ja Antti Kaikkonen mitään Anne Bernerin manttelinperijöitä ole. Mutta kun heidät asettaa Vihreitten ja Vasemmistoliiton energisten nuorten naisjohtajien rinnalle, kulahtuneisuuden vaikutelmaa ei voi välttää (Kaikkonen on aika kuluneen näköinenkin, kaikella kunnioituksella). Jos näinä Greta Thunbergin aikoina puolustaa turkistarhausta tai 200 miljoonan vuotuista tukea turveteollisuudelle, poliittinen uskottavuus on heikko. Keskustankin täytyy valita, ovatko he kansalaisten vain yritysjohtajien puolue. Sipilä näytti, että ainakin Kokoomuksen kyljessä tulee äänestäjiltä turpiin. Jos Kepu ei opi olemaan keskellä uudella tavalla, sen äänestäjät valuvat sekä vasemmalle että oikealle. Nyt olisi tarvetta modernille Maalaisliitolle, jolle nauta on muutakin kuin tehotuotannon väistämätön väline.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja, jos mainitsee tämän vuosikymmenen tärkeimpien henkilöiden joukossa ruotsalaisen Greta Thunbergin, joka on ehtinyt olla Time-lehden kannessa ja jolle kolme norjalaista kansanedustajaa on ehdottanut Nobelin rauhanpalkintoa. On ollut upeaa seurata, kuinka 16-vuotias sytyttää maailmanlaajuisen vastuunkannon roihun. Tätä kirjoittaessani Thunberg on matkalla Yhdysvaltoihin ilmastokokoukseen. Matka kestää tavallista kauemmin, koska periaatteilleen uskollinen ei lennä, ei matkusta moottoroidulla laivalla vaan kulkuvälineenä on purjevene.
Thunbergilla on ollut sähköistävä vaikutus myös muiden maiden nuoriin. Suomessakin lukiolaisten ilmastolakko perjantaisin on ollut poikkeuksellisen näyttävä ja sitkeä mielenosoitus poliitikkojen saamattomuutta ja täydellistä muutoshaluttomuutta vastaan. Mutta tietenkin Greta Thunberg on saanut vastaansa kaikki ne, joiden elämäntehtävä on tuhota alkuunsa kansalaisaktivismi, tulevaisuudesta välittäminen ja antikapitalismi.
Thunbergiä vastaan nousseita yhdistää setämiehisyys. Näillä iästään riippumatta ennen aikojaan vanhentuneilla miehillä on mielestään oikeus pilkata, loukata ja ahdistella jokaista, joka uskaltaa asettaa pyhän kapitalismin syvimmät arvot kyseenalaiseksi. Näitä arvoja ovat tietysti mm. jatkuva kasvu, valkoisten ultrarikkaiden jatkuvan rikastumisen ikuinen jatkuminen ja köyhien pitäminen köyhinä. Kapitalismia puolustavat setämiehet ovat gretathunbergien edessä moninkertaisesti raivoissaan, sillä onko mitään ärsyttävämpää kuin luontaisesti miehen palvelijaksi luotu nainen esittämässä röyhkeästi näkemyksiä, joita on vaikea kiistää?
* * *
On jotain mahanpohjaa hytkyttävää siinä, että OPECin pääsihteeri Mohammed Barkindo julisti heinäkuussa Thunbergin ja muiden ilmastoaktivistien olevan fossiiliteollisuuden "suurin uhka". Tällaista ei tietenkään sanottaisi, ellei pelko olisi todellinen. Öljy-yhtiöiden setämiehet ovat huomanneet, että heidän miljardinsa eivät voi estää fiksua nuoria tajuamasta, että heidän tulevaisuutensa suurin vihollinen on öljyä häikäilemättä polttava ja metsiä tuhoava teollisuus. Ilmaston raju muutos on niin selvää, ettei sitä voi vaieta olemattomiin. Nuoret taas ymmärtävät, miksi tulevaisuus huolestuttaa setämiehiä paljon vähemmän kuin tämän päivän rikkauksien ryöstäminen.
Setämiehille myös nuorten aktivistien sukupuoli näyttää olevan ongelma. Nuorten naisten tehtävähän on viihdyttää setämiesten seksuaalisia ja vallannäyttötarpeita, ei esittää mielipiteitä saati vaatia setämiesten päitä vadille. Greta Thunberg on aivan erityisen ärsyttävä, koska hän näyttää olevan täysin immuuni setämiesten alentuvalle "imartelulle" ja "huolenpidolle". Thunberg on toistuvasti kiistänyt olevansa jonkun taustavaikuttajan bulvaani. Setämiesten maailmassa bulvaanit ovat jokapäiväisiä, joten heidän on vaikea uskoa, että joku toimii itsenäisesti, syvästä vakaumuksesta.
Greta Thunberg on kommentoinut julkisesti muitakin "perusteluja" sille, miksi hänen ei pitäisi tehdä sitä mitä tekee eli taistella ilmastonmuutosta vastaan. Diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä ei Thunbergin mukaan vaikuta ainakaan haittaavasti, eikä vihapuheen levittäjien pitäisi myöskään olla huolissaan siitä, että hän on vielä "lapsi": riittää, että kuuntelevat tiedettä. Thunberg on myös pontevasti torjunut väitteet siitä, että hän yksinkertaistaisi monimutkaista ongelmaa. Ilmasto on monimutkainen, mutta sen lämpenemisen estämisen keinot ovat yksinkertaisia: kasvihuonekaasujen päästäminen ilmakehään on lopetettava.
* * *
Olen usein miettinyt, kuinka ajattelemattomia setämiehet ovat pilkatessaan Greta Thunbergia tai Suomessa eräänlaiseksi ilmastolakon kellokkaaksi noussutta Thunbergin ikätoveria Atte Ahokasta. Vaikka kuinka eläisi kvartaalitaloudessa, ilmastonmuutos koskee myös rikkaimmista rikkaimpia tai ainakin heidän jälkeläisiään. Maailmantalous ja sillä rikastuminen edellyttävät suurta vakautta ja maailmankansalaisten ostovoimaa. Jos sadat miljoonat joutuvat lähtemään kuivuutta ja kuumuutta pakoon, myös setämiesten bisnes kärsii. Rikaskaan ei voi loputtomasti paeta ja eristäytyä.
Kuvassa näkyy kapitalistisen tuotantotavan perusongelma. Se on tehokas maksimoimaan työvoiman riiston ja tekniikan käytön pääoman jalostamiseksi voitoksi. Mutta se on myös täysin piittaamaton ihmishengistä ja mikä tärkeintä, tulevaisuudesta. Kapitalisti elää vain tässä hetkessä, menneellä ja tulevalla ei ole mitään merkitystä. Vaikka kapitalisti tietää, että tämän vuoden voitto merkitsee ensi vuoden tappiota, hän valitsee tämän vuoden voiton. Koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Kapitalismi ei salli vaihtoehtoja, se on helvetinkone.
On ennenaikaista arvata, riittääkö Greta Thunbergin ja muitten nuorten aktivistien voima nujertamaan setämiesten kapitalismin selkärangan. Pieniä merkkejä on ollut näkyvissä, että monen suuryhtiön johdossa ollaan huolestuneita siitä, ettei esimerkiksi Trumpin hallinto piittaa varoituksista, vaan toimii kaikin tavoin ilmastonmuutoksen edistämiseksi. Thunberg itse on suoraan sanonut, ettei hän aio New Yorkissa tuhlata aikaa puhumalla Trumpin kanssa, koska tämä ei kuitenkaan kuuntele. Toivottavasti edes jotkut Trumpin hallintoa tukevat kuitenkin kuuntelevat. Eivät tietenkään vastuullisesti ja kaukonäköisesti, mutta vaikka motiivi olisi kapitalistinen ahneus, parempi sekin kuin tulevaisuuden harkittu tuhoaminen. Siihen setämiehet valitettavasti kykenevät, ellei heitä panna seinää vasten.
Tuija Siltamäki julkaisi vain Hesarin tilaajille näkyvän (siksi ei linkkiä) poleemisen kolumnin Kun ketään ei saa loukata, sananvapauden mallimaasta on tullut lässyttäjien valtakunta (HS 10.8.2019). Suurin osa tekstiä kommentoineista kehuu sitä ja sen pääviestiä:
"On lakattava kuvittelemasta, että mielipaha on aikuiselle ihmiselle
vaarallista. Ei ole. Siitä voi tulla vähäksi aikaa kurja fiilis, mutta
mitä sitten? Samoin on tajuttava, etteivät loukatut tunteet ole välttämättä oikeassa."
"Tunteiden ylivalta" on mielenkiintoinen tiivistys ajastamme, jota tosiaan perustellusti voi kuvailla ylireagoinnin ja raivostumisen kulta-ajaksi. Politiikassakin asiat ovat nykyään sitä, miltä ne tuntuvat ja näyttävät, totuus kiinnostaa harvoja. Poliittinen uhriutuminen, joka minun nuoruudessani tulkittiin lapsellisuudeksi, on populistisen politiikanteon ytimessä. Mitään substanssiosaamista ei kaivata, jos poliitikko osaa kohtuullisesti esittää "kansan puolesta" milloin mistäkin loukkaantuvaa ja närkästyvää edustajaa
Olen itsekin moittinut yliviritettyä poliittisen korrektiuden kulttuuria, joka näennäisesti suojaa erilaisia vähemmistöjä, mutta todellisuudessa estää rehellisen ja avoimen keskustelun tai pakottaa sen ties kenen määrittämään "sallittuun" muotoon. Sellainen sopii yksinvaltiuteen, sellainen ei sovi kansan valtiuteen perustuvaan järjestelmään. PK-ajattelu on sopinut pienessä kuplassa eläville, mutta eliittiä asia ei kiinnosta, kunhan se vähentää ja heikentää kriittistä keskustelua. Eliitille uhriutumispuhekulttuuri sopii, koska se on vaaratonta.
* * *
Vaikka olen Siltamäen kanssa monesta asiasta samaa mieltä, pidän kirjoitusta aivan liian "turvallisena". Se herättää kyllä tunteita eli saa vastakaikua sekä PK-kulttuuria inhoavilta ja harrastavilta. Mutta jos ihan vakavissaan esitetään - kuten Siltamäki tekstinsä lopussa tekee -, että on tärkeää saada haukkua vapaasti filosofi Frank Martelan päähinettä tai päätoimittaja Markus Pirttijoen lehtensä etusivulle päästämiä söpöilykuvia, minun peukaloni kääntyy alas.
Kun käy ilmi, ettei toimittaja kaipaakaan vallan tiukempaa kritiikkiä, vaan nykyistä laajempaa oikeutta olla satiirisesti ja ironisesti ilkeä ärsyttäville ihmisille, joudun heti kysymään Siltamäeltä, oliko hänen tekstinsä satiiria, ironiaa vai totisinta totta? Kun hän kirjoittaa "Suomesta on tullut lässyttäjien maa, jossa korkeakoulutettu ihminen ei
tunnista sarkasmia, vaikka se ajaisi Sananvapauden aukiolla hänen
päälleen sähköpotkulaudalla.", onko kysymyksessä aito huoli sarkasmin huonosta tilasta Suomessa?
Lähdetään siitä, että Siltamäen teksti ei ole sarkasmia, vaan totisinta totta. Että hän haluaa julkiseen viestintään lisää särmikästä rohkeutta, sanontoihin leikkaavaa purevuutta ja älyllistä leikkiä silläkin uhalla, ettei kouluttamaton mieli ymmärrä, vaan hämmentyy ja loukkaantuu henkisesti. Mikä esimerkiksi toimittajia estää kirjoittamasta Siltamäen haluamalla tavalla? Ovatko median päätoimittajat kaikki sensitiivisyyden ja intersektionaalisen ajattelun vallassa? Hekö estävät toimittajia kirjoittamasta kirpaisevan vapaasti? Vai osakkeenomistajat siellä taustalla?
* * *
Maailmassa ei ole koskaan liikaa vallankäyttäjiin kohdistuvaa satiiria, ironiaa, ivaa, suoraa vittuilua ja häiriköintiä. Minusta on terveen yhteiskunnan merkki, kun joku törkeilevä eliitin jäsen kakutetaan julkisesti, kakulla tai sanoilla. Tästä kaikesta meillä Suomessa on huutava pula, koska toimittajien suuri enemmistö toimii sanattomasti sovitun itsesensuurin laatikosta käsin - eikä tuon laatikon ovessa ole edes lukkoa. Mutta ei meillä ole minkäänlaista pulaa vallan ulkopuoliseen henkilöön käyvästä vihasta, häijyydestä ja ilkeilystä. Sitä ovat kaikki keskustelupalstat nykyään täynnä. Siihen sortui myös Tuija Siltamäki - jos siis ei ollut vain satiirinen.
Kyllä jokaisella ihmisellä on yksilönä oikeus tuntea loukkaantumista ja mielipahaa. Vaikka kritisoimme vallankäyttöä kuinka rajusti, ei se oikeuta loukkaamaan ja pilkkaamaan esimerkiksi vallankäyttäjän lihavuudesta, puheviasta tai ihonväristä. Ei edes tyhmyys oikeuta henkilöön menevää pilkkaa. Kun perussuomalainen poliitikko rutiininomaisesti uhriutuu, kun häntä syytetään veljeilystä uusnatsien kanssa, hän yrittää sekoittaa julkisen roolinsa ja yksityishenkilönsä. Kun joku Junes Lokan kaltainen räyhähenki "loukkaantuu", kun vastustajat kutsuvat rasistiksi ja natsiksi, kyse on arvatenkin harkitusta teeskentelystä julkisuuden maksimoimiseksi.
Uskon Tuija Siltamäenkin ymmärtävän, mikä ero on vallankäyttäjään ja viattomaan kanssaeläjään kohdistelulla julkisella puheella, oli se suoraa loukkaamista tai satiirin käärittyä vittuilua. Mutta ilmeisesti hänkään ei uskalla puhua vallasta ja eliitin sananvapaudesta, vaikka se olisi olennaisesti tärkeämpää kuin Frank Martelan päähineen pilkkaaminen. Joka päivä Yhdysvalloissa julkaistaan todella häijyjä pilapiirroksia johtavista vallankäyttäjistä (näyte alla). Suomessa ei mitään tällaista voi kuvitellakaan. Kyllä, olemme lässyttäjien ylivarovainen valtakunta, koska vallan vahtikoirista on tullut eliitin sylipuudeleita. Poliittista satiiria ei ole, eikä sellaiseksi lasketa jonkun Timo Haapalan tilauspohjaista, yksinkertaisen propagandistista hallituksen haukkumista. Sen tasoisen "satiiriin" osaa jokainen peruskoulun käynyt.
Ongelmana ei ole tunteiden ylivalta, vaan median hampaattomuus. Kun raha määrää kaikesta, Hesarin toimittaja kirjoittaa asian vierestä - eli Frank Martelan hatusta -, ettei vahingossakaan mennä eliitin määrittämälle no go -alueelle. Niinä muutamana kertana, kun HS on "unohtanut" rajansa, lehti on nopeasti palautettu ruotuun päätoimittajan selittelyiden saattelemana (mm. yhdeksi jutuksi kuivanut sarja armeijan salaisesta tiedustelutyöstä). Joten, jos sopii Tuija Siltamäki, palataan asiaan, kun Helsingin Sanomat julkaisee vaikkapa satiirisen piirroksen Antti Herlinistä, joka saattaa olla Helsingin Sanomien suuromistaja (emme tiedä, koska lehti ei jostain syystä kirjoita tällaisista asioista).
Yksityiskohta The Washington Postiin ainakin toistaiseksi vielä piirtävän loistavan Ann Telnaesin piirroksesta huhtikuussa 2019. - Thanks Ann Telnaes for you magnificent work! We don't have any of your kind here in Finland.
Piirtäjä Jyrki Vainio piirsi ja tviittasi äsken mahdollisuudesta, että jatkuva natsittelu ja puhuminen (Suomen) äärioikeistoon liittyvistä pienistä arjen asioista (Vainio ei täsmentänyt, mitä nämä ovat) johtaa terminologiseen inflaatioon ja lukijoiden kyllästymiseen & kuuroutumiseen. Kommentoin huolta toteamalla, että Suomessa äärioikeistolaisuus asemoituu varsin selkeään yhteen poliittiseen kohtaan eli Perussuomalaisiin, enkä nähnyt ilmeistä vaaraa inflaatiosta. Vainio ei perääntynyt, monet tukivat hänen ajatteluaan.
Ikivanha Pekka ja susi -efekti on tietenkin olemassa. Aiheeton pelottelu voi johtaa tilanteeseen, jossa todellista vaaraa ei enää hahmoteta, koska on totuttu vääriin hälytyksiin. Itse en ymmärrä, mitkä reaktiot olisivat Suomessa olleet tällaisia vääriä hälytyksiä. Kun perussuomalaisten johtajien ja kansanedustajien yhteyksistä avoimesti äärioikeistolaisiin järjestöihin ja toimijoihin kerrotaan, tärkeitä paljastuksiahan ne ovat, eivät turhaa hälyä tai leimaamista. Kun perussuomalaisia on äärioikeiston kesäleirillä ammuskelemassa pääministerin ja ministerien naamakuvia, pitäisikö sellainen jättää kertomatta? Tai pitäisikö vaieta siitä, että kansanedustaja Olli Immonen poseeraa jatkuvasti järjestäytyneen äärioikeiston edustajien kanssa?
Suomessa ei ole vielä eduskuntaan yltänyttä, virallisesti äärioikeistolaista puoluetta. Siitä ei voi kuitenkaan tehdä päätelmää, ettei niin voi tulevaisuudessakaan olla. Pikemminkin on täysin mahdollista, että Perussuomalaisista irtoaa kovempaa linjaa vaativa porukka ja - kas! - meillä onkin yhtäkkiä eduskunnassa aito äärioikeiston puolue. Tällainen kehitys on teknisesti täysin mahdollinen ja byrokraattisesti yksinkertaistakin. Voi tietenkin olla, että Jussi Halla-aho osaa jatkossakin antaa puolueensa ääriaineksille tilaa, eikä repeämää tapahdu. Mutta pitkät vuodet oppositiossa voivat kypsyttää.
* * *
Keskustelua äärioikeistolaisuudesta ja sen yhteiskunnalle aiheuttamasta vaarasta vaikeuttavat sekä Adolf Hitler että Donald Trump. Moni sortuu vähättelemään vaaraa väittämällä, ettei Halla-aho nyt kuitenkaan mikään Hitler ole. Toisessa päässä moni on valmis hyväksymään raa'an äärioikeistolaisen puhetavan ja politiikan, koska eihän Yhdysvaltain presidentin ohjeiden mukaan toimiminen voi olla mitenkään kiellettyä. Suomessa onkin syytä aina välillä unohtaa nämä historialliset ja kansainväliset esimerkit ja keskittyä tutkimaan sitä, mitä arjessa ja sen arvoissa tapahtuu.
Kun valtuutettu Abdirahim Husu Hussein esitti julkisesti väitteensä Perussuomalaisten ja puolueen kannattajien tai äänestäjien rasismista, hän järjesti tahallaan tai vahingossa ansan, johon ainakin Twitterin puolella lankesi suuri joukko suomalaisia rasisteja. Monet kommentaattorit haukkuivat Husun, väittivät hänen lausuntoaan valheelliseksi - ja sen jälkeen toivottivat hänet tervemenneeksi "takaisiin Somaliaan". Eli todistivat omalta osaltaan Husun väitteen todeksi myös niille, jotka eivät koskaan ole varsinaisiin vihakeskusteluihin edes sotkeutuneet.
Se, että Perussuomalaiset on ideologisesti selkeästi rasistinen puolue, ei tietenkään todista, että se olisi samalla myös äärioikeistolainen puolue. Rasismi liittyy yleensä, mutta ei aina oikeistolaisiin, ahdasmielisiin asenteisiin. On olemassa myös ei-oikeistolaista rasismia, joka kumpuaa yleisemmästä vieraskammosta, tietämättömyydestä ja silkasta joukkohysteriasta. En itse pidä rasismia riittävänä äärioikeiston tunnusmerkkinä. Pahoin pelkään, että rasisteja löytyy kaikkien puolueitten kannattajakunnasta.
* * *
Rasismia selkeämmin tämän päivän äärioikeistolaisuus liittyy "kansallismielisyyteen", jolla on historialliset juurensa sekä fasistien ja natsien ideologiassa että monissa muissakin oikeistolaisissa liikkeissä. Kiihkoileva kansallismielisyys on käytännössä aina antikommunistista, antivasemmistolaista ja antikansainvälistä. En usko tämän päivän järjestäytyneen äärioikeiston (meillä lähinnä Suomen vastarintaliike SVL, jonka Pirkanmaan käräjäoikeus lakkautti marraskuussa 2017 sillä seurauksella, että toiminta on jatkunut ennallaan, koska prosessi on kesken) kannattajien lukeneen Hitleriä, vaan omaksuneen ideologiansa enemmänkin kovien iskulauseiden ja "miehekkään" toimintamallin innoittamana (mukana on kyllä myös naisia eli muodollinen tasa-arvo toteutuu).
Aktiivinen huoli äärioikeiston vahvistumisesta Suomessa ei johdu SVL:stä sinänsä. Se on pieni joukko ja tullee sellaisena pysymään, koska suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ei tarjoa loputonta reservilähdettä rekrytoijille. Huolta aiheuttaa se läheinen suhde, joka keskeisissä tehtävissä Perussuomalaisten puolueessa olevilla näyttää olevan uusnatsien ja sittemmin perustetun, syksyllä 2018 rekisteröidyn Kansallismielisten liittouman toimintaan.* Myös puolueen nuorisojärjestö on edustanut hyvin jyrkkää "etnokansallista" linjaa - ja nuoristahan ne puolueen toimijat pääosin tulevat.
Jo tämä avoin flirttailu - vai pitäisikö suoraan puhua esileikeistä - ääriainesten kanssa olisi yksittäisten perussuomalaisten toimintana huolestuttava ilmiö. Merkittäväksi sen tekee se tosiasia, ettei puolueen kiistaton keskushenkilö Jussi Halla-aho halua ottaa selkeää etäisyyttä puoluetovereidensa toimintaa. Syykin on selvä: Halla-aho pelkää puolueen hajoamista, eikä PS ilman jyrkimmän laidan kiihkoilijoita olisi gallupeissa ykkösenä. Halla-aho ei ehkä henkilökohtaisesti ole jyrkkä äärioikeistolainen, vaikka tunnetusti edustaa selkeästi rasistisia ja mm. islamofobisia kantoja. Asialla ei kuitenkaan ole merkitystä, kun Perussuomalaiset puolueena tarjoaa poliittisen kodin Suomen äärioikeistolle. Jos Halla-aho ei heitä äärilaitaa puolueesta, hän on sen vanki. Näin kävi Soinille, näin voi käydä myös Halla-aholle. Siitä on syytä muistuttaa kansalaisia joka ikinen päivä. Se ei ole pikkuasia, se on iso asia. Perussuomalaisia puolueena kannattaa gallupkyselyiden perusteella joka viides suomalainen.
* Poimintoja "Kansallismielisen liittouman" säännöistä. Tekstin suomea ei ole pilkanteon tarkoituksella vääristelty, se on alkuperäisessä asussaan.
"3. Liittouman asioita ei levitellä negatiivisessa sävyssä tai haitanteko tarkoituksessa ulkopuolisille. (...) Kaikki asiat, joista liittouma ei ole virallisilla tiedotuskanavillaan kertonut julkisesti, ovat lähtökohtaisesti salaisia.
6. Liittouman nimissä toimiessa tai Liittouman tunnuksia päällä kantaessa käyttäydytään asiallisesti, koska silloin edustat Liittoumaa."
