Älä mumise, kuuntele!

Selkeästi, kauniilla suomen kielellä kirjoitetun tietokirjan lukee aina mielihyvällä. Kun vielä sisältö on täyttä asiaa, lukija ei enempää voi vaatia. Tällainen täyden kympin kirja on Arto Mustajoen Väärinymmärryksiä : Miten voisimme puhua ja kuunnella paremmin? (Gaudeamus 2020). Liioittelematta voi väittää, että jos kaikki ihmiset lukisivat tämän kirjan ja ottaisivat siitä opikseen, elämämme muuttuisi sujuvammaksi, perheissä riideltäisiin paljon vähemmän ja kuka ties maailmanrauhakin olisi hitusen lähempänä (siinä on valitettavasti muustakin kysymys kuin kommunikaatiosta). Mustajoki on kirjoittanut kirjan, jonka pitäisi olla peruslukemistoa opettajainvalmistuslaitoksissa, lukioissa, kaikkien oppilaitosten sisäänpääsyvaatimuksissa ja tietysti myös valtuustoissa, eduskunnassa ja asiakkaita palvelevissa virastoissa.

Mustajoen kirjan luettuaan on äimistynyt ennen muuta siitä, että ihmisen maailma kuitenkin joten kuten sujuu ja pysyy liitoksissaan (enimmäkseen). ”Kommunikaatio on taitolaji”, toteaa Arto Mustajoki – ja lukija haluaisi esittää jatkokysymyksen: miksi sitä ei sitten opeteta eskarista alkaen intensiivisesti? Kuvittelemme helposti, että kommunikaatio-ongelmat muodostavat jonkun 20 tai 30 % osuuden kaikista kommunikaatiotilanteista. Mustajoki osoittaa aika painokkaasti, että kuvitelma on kovasti ylioptimistinen. Saamme onnitella itseämme ja toisiamme, jos edes 20 % kohtaamisista sujuu ilman merkittäviä väärinkäsityksiä. Väärinkäsityksiä analysoi rauhallisesti ja perusteellisesti sekä aivojemme (mielen) toiminnasta seuraavat ongelmat että kommunikaatiossa käytettyjen kielten (myös ruumiinkieli on osa tätä) helposti synnyttämät väärinkäsitykset. Tietopaketti on tuhti, mutta en löytänyt mitään turhaa.

Kokeneena kielentutkijana Arto Mustajoki, venäjän kielen emeritus-professori, esittää asiansa rinnakkaisin tekniikoin. Pohjalla on tutkijan systemaattinen analyysi, jota keventää fiktiivisten, mutta meille kaikille tuttujen parisuhdemaailman esimerkkien maailma. Mustajoki ymmärtää erinomaisesti sen, miten monta äkkiväärää protestia hänen viestinsä täytyy läpäistä, jotta lukija todella ymmärtää olevansa itse kommunikaatio-ongelmien ytimessä. Ne kun eivät ole "muiden" ongelmia, vaan meidän jokaisen yhteisiä ongelmia. Aina kun lukijan tekee mieli väittää, etten minä ainakaan käyttäydy noin typerästi, kannattaa mennä sen peilin eteen ja miettiä asiaa toisenkin kerran. Psykologisesti oivaltaen Mustajoki käyttää runsaasti esimerkkejä omia kommelluksiaan säästelemättä. Kun besserwisserlukija lopulta tajuaa, että myös hän on osa ongelmaa, Mustajoki on onnistunut.

* * *

Ihminen on biologisesti itsekäs. Kaikki kommunikaatio kuluttaa yksilön kognitiivisia resursseja, jotka eivät – toisin kuin me besserwisseristit usein kuvittelemme – ole loputtomia. Aivot säästävät näitä elintärkeitä resursseja ja eräs säästöpyrkimyksen seuraus on kommunikaatioon kohdistuva säästöpaine. Se näkyy usein siten, että emme panosta kommunikaatioon, ellemme koe sen olevan itsellemme hyödyllistä. Suuri osa viestinnästä menee ns. autopilotilla, intuitiivisesti, hajamielisesti ja erilaisten ennakkoluulojen ja ajatusvinoumien kiillottamaa tietä pitkin liukuen. Oletus, että tähtäisimme aina mahdollisimman sujuvaan kommunikaatioon, on valitettavasti väärä. Aivot täytyy usein pakottaa keskittymään siihen, että viestintä toisen ihmisen tai ihmisryhmän kanssa sujuu mahdollisimman hyvin. Keskittyminen vaatii helposti alituista panostamista, koska aivot odottavat koko ajan tilaisuutta päästä taas säästämään resursseja.

Omat ongelmansa tuottaa ihmisen käyttämä kieli, joka ei ole synnynnäinen, vaan opittu ominaisuus. Modernissa maailmassa joudumme käyttämään useita kieliä ja niiden erilaisia alamuotoja, koska kieli muuttuu koko ajan ja kieltä käytetään muihinkin tarkoituksiin kuin kommunikaation mahdollistamiseen. Kaikki ihmisen kielet ovat monitulkintaisia, merkitykseltään liukuvia ja vaihtuvia, ja muutamme viestiä myös eleillä, ilmeillä ja äänenpainoilla. Kommunikaation onnistumiseen ei riitä, että puhutaan muodollisesti ottaen samaa kieltä. Voimme helposti vaikuttaa kielen laatuun tilanteen mukaan. Mustajoki mainitsee erikseen asiapuheen, vaikuttamispuheen, tunnepuheen ja sosiaalisen puheen. Yhtä ja samaa kieltä voidaan käyttää niihin kaikkiin, tai sitten vaihtaa kieltä tarkoituksen mukaan. Parisuhteessa ja laajemmin perheissä syntyy vaivatta aivan omia ilmaisuja, joita ulkopuoliset eivät ymmärrä. Vastaavasti myös itselle vieraat organisaatiot ja tilanteet voivat tuottaa kieltä, jota on vaikea hahmottaa kielen käyttäjän tarkoittamalla tavalla.

Mustajoki käyttää paljon aikaa ja vaivaa osoittaakseen, että kommunikaatio on aina yhteispeliä. Jos toinen ei halua sen sujuvan, sabotointi on helppoa ja siihen löytyy loputtomasti erilaisia keinoja. Siksi on tärkeä ymmärtää, että keskusteluissa jokaisella meistä on sekä puhujan että kuuntelijan rooli. Molemmat ovat tärkeitä, sillä huonosti kuunneltu vesittää helposti hyvin puhutun vaikutuksen. Luultavasti hyvin yleinen tilanne on sellainen, jossa tunnepuheeseen vastataan asiapuheella, jolloin viestintä menee alusta lähtien pieleen. Mustajoki erittelee suorastaan kiusallisen tarkasti ja monipuolisesti niitä tapoja, joilla tapamme onnistuneen viestinnän saman omilla valinnoillamme sekä puhujana että kuuntelijana. Erityisesti jakso, jossa Mustajoki erittelee kymmeniä eri tapoja olla kuuntelematta toisen viestiä, saa nolouden värit poskille. Niin totta, niin noloa!

* * *

Arto Mustajoki on erinomainen tiedon popularisoija. Hän syöttää meille tutkijoiden löytöjä ja havaintoja niin taitavasti, ettemme edes huomaa tätä akateemista apetta (jotkut eivät halua sitä periaatteesta). Toisaalta hän osaa myös keventää pohjimmiltaan aika apeaa ja pessimististä väärinymmärrysten maailmaa heittäytymällä itse esimerkiksi. Myös fiktiiviset jaksot ovat yllättävän onnistuneita, vaikka aluksi arvelin niiden olevan tylsiä. Mustajoen fiktiiviset kommunikaatio-ongelmaiset pariskunnat eivät tietenkään edusta hyvin kaikkia väestöryhmiä, mutta ilahduttavan erilaisia kommunikaatiomokia heidänkin kanssaan on saatu aikaan. Ehkä eniten olisin kaivannut enemmän näkökulmia kasvavien lasten ja nuorten viestinnästä, mutta sen Mustajoki on jättänyt ilmeisesti suosiolla aiheeseen paremmin tutustuneille. Hyväkään tietokirja ei voi sisältää koko maailmaa.

Kirjan loppuun Mustajoki on koonnut sekä erilaisten viestintätilanteiden esimerkkejä, jotka kokoavat hyvin edeltävää systemaattista käsittelyä. Kirjassa on myös yhteenvedon kaltaisesti numeroituja tietoiskuja sekä vuorovaikutuksen reunaehdoista (18 kpl) että viestin perillemenon varmistamiseksi (24 kpl). Nämä vinkit ovat niin järkeviä, että mielellään asettaisi näiden omaksumisen ehdoksi mm. parisuhdetta harkitseville, asiakaspalvelussa työskenteleville sekä johtajille ja päättäjille. Toki tällainen tiivistäminen aina yksinkertaistaa todellisuutemme monimutkaisuutta, mutta kyllä nämä kaikki 42 vinkkiä ovat minusta sekä järkeviä että todennäköisesti toimivia. Mitään haittaa niihin perehtymisestä ja omaksumisesta ei ainakaan luulisi olevan - ei ainakaan meille, jotka kuvittelemme olevamme aina oikeassa.

Nostan lopuksi esiin muutaman Arto Mustajoen hyvän viestinnän käskyn. Kuuntele – kuuntelemalla oppii jotain toisesta ihmisestä. Harjoittele tunnepuhetta – moni mies ei edes osaa tunnepuhetta, en ainakaan minä. Vältä ihmisten leimaamista – kukaan ei halua tulla leimatuksi, joten älä syyllisty siihen itsekään. Valitse sopiva hetki – viestintä toimii vain, kun molemmat tai kaikki ovat valmiita siihen. Älä varasta koko ilmatilaa – vuorovaikutus on yhteispeliä, joka ei etene monologeilla. Ole armelias itsellesi ja muille – muista, että pääosa väärinkäsityksistä on tahattomia ja että niitä sattuu meille kaikille. Olennaista ei ole, kenen puheesta tai ymmärryksestä se syntyi. Olennaista on oppia epäonnistumisista ja onnistua seuraavalla kerralla paremmin.

Alfa Fox News

Helsingin Sanomien toimittaja Jaakko Lyytinen on paneutunut televisiokanava AlfaTVn taustoihin ja tuloksena on hyvää journalismia. Alfa aikoo isoksi (HS 12.9.2021) ei ole tyytynyt siihen, ettei kanavan omistava Hannu Haukka suostunut haastatteluun ja päästi toimittajan vain hyvin tiukoin rajoituksin seuraamaan Viikon Parkkosen kuvauksia. Näin Haukka perusteli kieltäytymistään: ”Helsingin Sanomien linja ei miellytä minua. Me emme tarvitse Hesarin julkisuutta. Meillä on valtakunnallinen tv-kanava, valtatie jokaiseen kotiin tässä maassa joka päivä”. Nämä sanat kannattaa painaa mieleen. Myös Hannu Haukan puoliso ja taistelutoveri Laura Haukka, AlfaTVn ohjelmapäällikkö, oli vuonna 2018 näin avomielinen: ”Alfa-tv on väline, jonka avulla voimme toteuttaa missiotamme Suomessa. Sen kautta pääsemme kaikkiin suomalaisiin koteihin. Alfan kautta voimme myös kylvää ja tukea oikeita arvoja tänä päivänä, jolloin niitä puretaan voimalla.”

Jaakko Lyytinen jättää johtopäätösten tekemisen meille lukijoille, joten vastaan huutoon. Meillä taitaa nyt olla luupin alla aitosuomalainen vastine Pohjois-Amerikan konservatiivisille, uskonnollisesti virittäytyneille oikeistokanaville, joista parhaiten tunnettu on Fox News, Donald Trumpin presidenttitien tärkeä tasoittaja ja edistäjä. On täysin mahdollista, että osa AlfaTVn käynnissä olevaan varainkeruukampaan osallistuvista on asialla pelkästään hyvän bisneksen toivossa. Hjallis Harkimon vainusta ollaan tosin montaa mieltä, mutta hän itse uskoo sijoitusmahdollisuuteen puuhamiesten taustoista riippumatta. Myös kovassa kasvukierteessä olevan Keskisuomalaisen konsernijohtaja Vesa-Pekka Kangaskorpi lienee asialla ensi sijassa lehtibisneksen kasvattamisen tarkoituksessa. Mutta ei Alfan tukijoiden joukossa kuitenkaan löydä Hannu Haukan parjaamia ”vihervasemmistolaisia”. Jonkin asteen oikeistolaisuus näyttää olevan käsirahan asemassa. Tuskin Haukoille kelpaisikaan esimerkiksi Suomen Vapaa-ajattelijoiden tai SKP:n ankkurisijoitus.

Lyytisen jutussa vahvimmat epäilijät ovat äänessä anonyymisti. Se viittaa kritiikkiin omasta pesästä. Oikeistolainen media – josta HS on merkittävin – ei välttämättä kaipaa mainosmarkkojen jakajia lisää. Alfan perussuomalaisiin ja kristillisdemokraatteihin vihjaama aatemaailma ei luultavasti miellytä kaikkia oikeistomielisiäkään. Kuten kannatusluvuista näkee, uskonnollisuus ei ole Suomessa iso bisnes, kuten Yhdysvalloissa. Jos joku uskovainen pärjää politiikassa, hän pärjää uskonnollisuudestaan huolimatta, kuten Timo Soini tai Juha Sipilä. Sitä ei tarvitse ihmetellä, että Tommi Parkkosen vieraista Keskustan Katri Kulmuni toivottaa kohteliaasti AlfaTVn ”monipuolistamaan kanavavalikoimaa” ja Vasemmistoliiton Jussi Saramo, hänkin kohteliain sanakääntein, toteaa, että ”Ehkä pitää antaa mahdollisuus ennen kuin itse tuomitsee.”

* * *

AlfaTVllä on nähdäkseni sekä selvä visio että samaisesta visiosta kumpuava ongelma. Hannu Haukka ja hänen kanadalaiset rahoittajansa eivät selvästikään tyydy pyörittämään marginaalista propagandakanavaa. He haluavat kammeta Alfan vakavasti otetuksi kansalliseksi mediaksi, joka pääsee perinteisten lehtitalojen ja Ylen & MTV:n rinnalle levittämään omaa ideologista sanomaansa. Ongelma on siinä, että Haukan ideologia ei ääneen lausuttuna innosta kovinkaan suurta suomalaisten joukkoa. Uskonnollisesti motivoituneita konservatiiveja Israel-ystäviä toki on, mutta he ovat pääosin vanhempaa väkeä. Valistunut nuoriso ei innostu siitä, että vihataan homoja ja hurrataan Israelin harrastamalle valtiolliselle apartheidille. Alfan omistajien ideologia on nykykielellä jokseenkin "toksinen" sekoitus vanhaa ja vielä vanhempaa ahdasmielisyyttä. Sellaisen paketin myymisessä on ylimääräinen kynnys.

Hannu Haukka on selvästikin päättänyt kokeilla suuren mittakaavan silmänkääntötemppua. Jaakko Lyytisen tutkivan journalismin ansiosta tämä temppu on kuitenkin melko huonosti verhottu. Alfan mainospuheet ovat selvästi vain sijoittajille tarkoitettua propagandaa. On turha etsiä todisteita siitä, että Haukkojen ja heidän rahoittajiensa mieli olisi muuttunut. He haluavat yleiseen mielipiteeseen vaikuttamaan kykenevän propagandakanavan, jonka avulla voidaan vaikuttaa sekä paikalliseen että valtakunnalliseen politiikkaan. Ehkä Haukka & Co eivät varsinaisesti usko voivansa ainakaan vielä valita Suomen seuraavaa presidenttiä, mutta aivan varmasti he uskovat voivansa jarruttaa ja sabotoida "vihervasemmistolaisuutta", ilmastonmuutoksen vastaista toimintaa ja muita epäisänmaallisia toimia.

Hannu Haukka janoaa erityisesti omaa uutiskanavaa, koska se on helpoin tapa tarjota ideologisesti painottunutta propagandaa ”vaihtoehtoisen” uutistarjonnan verhoamana. Tällä tiellä ongelmana on se, että uutisbisnes on kallista, kilpailtua ja asiallisesti ottaen jo nyt tarjoaa pääosin tämänhetkisen opposition näkemyksiä tukevaa asennetta. On myös vaikea uskoa, että Haukka pystyisi pitämään uskonnollisuuden poissa uutisista. Missio on missio, eikä sijoittajien mahdollisesti maallisemmat tavoitteet päättäväistä pariskuntaa pitele. On yksi ja sama, miten asian ilmaisevat Alfan julkiset tukijat kuten Matti Virtanen, Sanna Ukkola, Heikki Hesburger Salmela, Toivo Sukari, Eero Lehti, Jarmo Kalliola, Arto Luukkanen, Matti Vanhanen,  Tapani Ruokanen tai Kike Elomaa. He vetävät Haukkojen vankkureita, tiesivät sisällöstä tai, tykkäsivät siitä tai ei.

* * *

Sananvapautta AlfaTV ei tule laventamaan. Hannu Haukan tavoite on oman sanan vapauden lisääminen, ei muiden. Ei ole uskottavaa odottaa, että AlfaTV antaisi vähäisintäkään tilaa näkemyksille, jotka ovat ristiriidassa Haukkojen mission kanssa. Keskisuomalainen voi pääkirjoituksessaan kaarrella näin pehmeästi: ”Alfa-tv poikkeaa arvoiltaan terveesti Ylen ja Helsingin Sanomien vihervasemmistolaisesti sävyttyneestä tekemisestä. Alfa-tv:n ohjelmissa näkyy maltillisesti konservatiivinen ja loivan porvarillinen arvomaailma”. Viime kädessä päätoimittaja Hannu Haukka ja ohjelmapäällikkö Laura Haukka ratkaisevat sen, millaisia ohjelmia kanava tarjoaa. Jos loogisesti jatketaan mainosten lupaalla linjalla, yleiskuva neutraloituu, mutta ei muutu keskeisissä asioissa. En jää jännittyneenä odottamaan Pride-kulkueen mainosta tai tutkijoiden enemmistön näkemysten mukaista ilmantonmuutoskeskustelua.

Mitä edellä olen kirjoittanut, ei perustu AlfaTVn ohjelmatarjontaan tutustumiseen, vaan Jaakko Lyytisen kirjoitukseen (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000008233559.html) ja loogiseen arvailuun sen pohjalta, mitä tiedämme kristillis-konservatiivien toiminnasta Suomessa ja Yhdysvalloissa. Vaikka Haukkojen tukirahat tulevat ilmeisesti Kanadasta (Hannu Haukka on kanadansuomalaisia ja Laura Haukka uskontonsa takia Neuvostoliitossa vainottu venäläinen), toimintamalli ja ideologia kuulostavat Donald Trumpin tukijoiden maailmasta syntyneiltä. Itseäni ei kiinnosta niinkään AlfaTV, vaan Haukkojen missio ja pyrkimys valtakunnallisesti merkittäväksi toimijaksi. Sehän voi toteutua vain niin, että riittävän monet toimijat (persujen ja kristillisdemokraattien lisäksi) antavat kanavalle julkisen tukensa tai AlfaTV toteaa jonkin nykyisistä poliittisista toimijoista olevan ideologisesti riittävän lähellä ja lyöttäytyy sen kylkeen. Sari Essayahin puolue taitaa olla liian mitättömän kokoinen, vaikka ideologisesti varmaan läheisin. Perussuomalaisten suhtautumista ei voi suoraan Kike Elomaan kommenteista päätellä, mutta jos jälkimmäinen malli toteutuu, mikään muu puolue se ei oikein voi olla.

Demokraattisessa yhteiskunnassa sallitaan ja täytyy sallia erilaisten ideologioiden kannattaminen ja edistäminen. On kuitenkin toivottavaa, että varsinkin valtakunnallista vaikutusvaltaa hamuavat pelaavat avoimin kortein. AlfaTV näyttää toteuttavan missiotaan ilman avoimuutta, mahdollisesti jopa harkiten huijaamalla. Jos modernin ja neutraalin uutiskanavan julkisivun takaa paljastuukin vanhoillinen, uskonnollis-oikeistolainen ideologia, onko vastuussa kanavan omistaja vai hyväuskoinen kanavan seuraaja? Laki ei kiellä yhteiskunnallista huijaamista, mutta eettisesti sitä ei kai pidetä hyväksyttävänä. AlfaTVn kohdalla epäilen vahvasti ideologista vedätystä, jossa mission todellinen sisältö pidetään suljetussa laatikossa mahdollisimman pitkään. Siksi toivon, ettei rahankeruukampanja riitä säännöllisen uutistoiminnan aloittamiseen. Vaihtoehtoisesti toivon, että Hannu Haukka julistaisi avoimesti kanavansa Suomen Fox Newsiksi ja ehkä myös kertoisi, mitä mieltä hän on avoimesti kristillisen TV7:n rokotevastaisuudesta ja väitteestä, että Pride-kulkueet täyttävät kaupungit ”Jumalan vastaisella saastalla”.

Vihaava ei ole koskaan vapaa

Pauline Harmange on ranskalainen 1995 syntynyt bloggari, jolle onnetar hymyili leveästi, kun Ranskan tasa-arvoministeriön neuvonantaja Ralph Zurmély sai päähänsä vaatia hänen kirjansa Moi les hommes, je les déteste ("Miehet, vihaan heitä") kieltämistä varmistamatta ensin ministeriönsä tukea. Tällainen ilmainen mainos sai aikaan kohun, jonka siivittämänä kirjanen (todellisuudessa laaja essee) on nyt myös suomennettu nimellä Miksi vihaan miehiä (S&S, sujuva suomennos Saana Rusi). Kirja on pamflettimainen puheenvuoro (vai pitäisikö suosiolla sanoa puheenvyöry?) misandriasta eli naisen vihasta miehiä kohtaan. Harmangen puheenvuoro pyrkii olemaan perustelu sille, miksi misandria on hyvä juttu, eikä mitenkään verrattavissa myrkylliseen misogyniaan. Laajemmin katsoen Harmange pyrkii perustelemaan, miksi naisten kannattaisi pysytellä keskenään, erossa miehistä ja patriarkaatin pilaamasta maailmasta. Harmange kertoo olevansa itse naimisissa miehen kanssa ja että hän on seksuaalisesti biseksuaali.

Kirjasen lukeminen sujuu nopeasti, mutta sen viestien sulattaminen kommenteiksi ei niinkään. Ensimmäinen reaktioni oli tunne siitä, että Harmangen sanoma tuntuu 1980-luvun jutulta (tyyliin "Nainen tarvitsee miestä yhtä paljon kuin kala polkupyörää"). Jouduin kuitenkin tarkentamaan havaintoani, sillä Harmange korostaa ja toistaa, ettei "vanha" feministinen "miehet ovat tylsiä ja tarpeettomia" riitä, naisen vapautus miehisen hegemonian tyranniasta edellyttää kaikkien miesten vihaamista eli ideologista misandriaa. Ja totta, ihan niin pitkälle varsin harva feministiaktivisti oli takavuosina valmis menemään. Eikä viha tunteena ole senkään jälkeen oikein saanut laajaa kannatusta. Viha puheenakin on lainsäädännöllisen sääntelyn kohteena, joskaan ei yksimielisesti (monelle kiihkomielelle oma vihapuhe ei ole vihapuhetta vaan totuuden julistamista).

Pyrin seuraavassa purkamaan näkökohtia, jotka herättävät minussa vastustusta ja huolta siitä, mihin naisten oikeutettu ja tarpeellinen emansipaatio ehkä on menossa, ehkä ei. Näennäisen sukupuoleni takia joudun asettelemaan sanani niin, etten saman tien huku syytöksiin "miesselittelystä" (onnekseni blogiani lukevia on hyvin vähän). Käytän pääosin samoja termejä kuin Harmange (suomennoksessa). Olisin kiinnostunut keskustelemaan kirjasen väitteistä ja teemoista, mutta se voi jäädä haaveeksi. Ensimmäiset yritykset reaalimaailmassa eivät ainakaan ole johtaneet hedelmällisiin keskusteluihin. Olen siis tietoinen siitä, että voin jää yksin keskustelemaan tuulen kanssa.

* * *

Ensimmäinen mieleen noussut kysymys liittyy Harmangen ilmaisuun "miehet". Ehkä se tarkoittaa lähinnä aikuisia ns. cis-miehiä, mutta silti kiinnostaisi tietää, missä vaiheessa biologisesta poikavauvasta tulee vihattava "mies". Harmange ei myöskään avaa misandrian saloja suhteessa homomiehiin tai transmiehiin, biseksuaaleihin tai aseksuaaleihin miehiin. Syynä lienee se, että häntä kiinnostaa pohjimmiltaan vain päästä eroon tilanteesta, jossa patriarkaattinen (siis sukupuolella, ei omilla kyvyillä hankittu) valta on "keskinkertaisilla" miehillä, ei "upeilla" naisilla. Liian pitkälle viety analyysi olisi nimittäin voinut johtaa havaintoon, että ilmaisun "miehet" käyttäminen on epätarkka ja leimaava yleistys. Esseessä ei tietenkään voi käsitellä kaikkea, mutta keskeisen käsitteen jättäminen määrittelemättä on tuskin vahinko.

Toinen Harmangen ajattelun ongelmallinen piirre on sen historiattomuus. Kukaan tuskin kiistää sitä, että naisten kohtelun historia sisältää karmeita lukuja, joista osa jatkuu edelleen joissakin maapallon osissa ja kulttuureissa. Tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta jopa bloggarilta perustella tämän hetken ratkaisuja koko ihmiskunnan historian painolla. Naisten rooli eri aikoina ja kulttuureissa on vaihdellut, vaikka onkin ilmeinen historiallinen totuus, että vallitseva malli on ollut miesten hegemonia. Harmange ei tunnu myöskään pitävän mahdollisena, että Ranskan tilanne ei ole välttämättä sama kuin tilanne kaikissa muissa maissa, vaikkapa Pohjoismaissa. Historiaton yleistäminen on kätevää, mutta ajatteluna huteraa.

Kolmas erittelemättä jäävä asia on biologia ja ihmisten perimä. Harmange näyttää pitävän ihmistä – tai ainakin miestä – puhtaasti historiallisena konstruktiona tai jopa itse valittuna ja harkittuna yhteiskunnallisen roolin toteuttajana. Biologisella perimällä – jolle ihminen ei voi juuri muuta kuin yrittää hillitä sen aiheuttamia ikävyyksiä – Harmange ei anna oikein mitään roolia. Häntä ei myöskään kiinnosta se, kuinka yleistä miesten keskuudessa esimerkiksi seksuaalinen välivalta on. Yhtenä nippuna kaikki "miehet" ovat vastuussa joidenkin miesten väkivaltaisuudesta, vaikka esimerkiksi raiskaukseen syyllistyneiden miesten osuus koko miesväestöstä lienee vain joitakin prosentteja. Suurin osa miehistä ei syyllisty raiskauksiin, vaikka jotkut syyllistyvät. Seksuaalirikoksiin syyllistyneistä 95 % on  Suomessa miehiä, mutta uhrikokemuksia väkivallasta on naisilla ja miehillä suunnilleen yhtä paljon. Miehenkin voi raiskata.

* * *

"En lähtökohtaisesti juuri pidä miehiä arvossa." (s. 9) Harmange ei edes yritä peitellä sitä, että hänen misandriansa ei perustu pelkästään itsepuolustukseen, vaan taustalla on myös sosiologisesti varsin hutera ajatus "kaikkien miesten" yhteisestä huonoudesta naisiin verrattuna. Hänen mielestään miehet ovat "väkivaltaisia, egoistisia, laiskoja pelkureita" (s. 10), mutta misandrian saldo on nolla kuollutta ja nolla loukkaantunutta. Tämä arvio on tietysti helppo kumota niitten miesten äänillä, jotka ovat kokeneet omakohtaisesti fyysistä tai henkistä väkivaltaa naisten taholta (kuolleet eivät äänestä, mutta heidän nimensä löytyvät tilastoista). Harmange ei kuitenkaan löydä itsestään empatiaa miesten kokemuksia kohtaan. Ilmeisesti jokainen mies on huonon kohtelunsa ansainnut pelkästään olemalla "mies". Yleistykset kuuluvat tiiviiden esseitten tekniikkaan, mutta Harmange tuntuu vakavasti uskovan olevan perusteltua puhua "kaikista miehistä".

Harmange perustelee misandriaa myös väitteellä, että "keskinkertaiset miehet" vievät kaiken tilan naisilta (jotka ovat jotenkin lähtökohtaisesti ei-keskinkertaisia eli "upeita"). Tässä on varmasti perää. Monilla miesvaltaisilla aloilla nainen joutuu edelleen todistamaan pätevyytensä vahvemmin kuin mieskollega. Mutta ajatus siitä, että kaikki miehet olisivat "keskinkertaisia" ja kaikki naiset "upeita", on niin lapsellinen, ettei uskoisi sellaisen pohjalta voivan rakentaa minkäänlaista toimintaohjelmaa. Niin Harmange kuitenkin tekee, kun hän hahmottelee johdonmukaisesti sovelletun misandrian muutosvoimaa. "Meillä on täysi oikeus vihata miehiä ja kaikkea, mitä he edustavat. Se tuottaa myös valtavasti riemua. - - Uskon, että misandria avaa meille mahdollisuuden rakastaa naisia (ja itseämme) kaikin mahdollisin tavoin. Ja uskon, että tämä rakkaus ja sisaruus vapauttaa meidät." (s. 65)
Silti ihan määritelmällisesti suurin osa ihmisistä on "keskinkertaisia", myös naisista. Jos "kaikki naiset" ovat "upeita", termi "upea" pitäisi määritellä ei-gaussilaisella tavalla.

Minulla ei ole käsitystä siitä, millaista kannatusta Pauline Harmangen ajattelu mahdollisesti nauttii heteroseksuaalisesti suuntautuneiden naisten keskuudessa meillä tai Ranskassa. Se on kuitenkin asia, joka kiinnostaa itseäni enemmän kuin misandria sinänsä. Elämme edelleen – myös Suomessa – yhteiskunnassa, jossa aito tasa-arvo (= juridisella tai binäärisellä sukupuolella ei ole määräävää merkitystä missään ihmiselle tärkeässä asiassa) on tavoite, ei voitettu kanta. En osaa kuitenkaan nähdä mitään tavoiteltavaa yhteisössä, jossa miehet ja naiset elävät toisistaan erillään ja vuorovaikutuksetta. En myöskään pysty kokemaan vihaa voimana, joka tuottaa mitään aidosti hyvää ja kestävää. Harmangen vihan logiikka voi toimia yksilön tasolla, mutta tuskin yhteisöllisesti, koska kokemuksemme ovat niin monimutkaisia ja erilaisia. Vihaava ihminen ei ole silti koskaan vapaa. 

Kun otsikko ei vastaa sisältöä

Porvoolainen tietokirjoittaja, sota- ja eräkirjojen kirjoittaja Atso Haapanen ei ole historian tutkija. Ehkä kannattaisi olla, jos kirjoittaa ja julkaisee kirjan otsikolla Ennen Auschwitzia ja alaotsikolla Suomen juutalaisten tarina (Into 2021). Haapasen kirja on koottu kahdesta päälähteestä, sanomalehtien kirjoituksista ja EK:n/Valpon arkistoaineistosta. Sieltä lienevät peräisin loputtomat yksityiskohtaiset listaukset jahdattujen juutalaisten nimistä, arvelluista kansallisuuksista ja muusta vastaavasta datasta. Tutkimukselliseen yhteyteen sijoitettuna tällä aineistolla voisikin olla tapahtumien kulkua tarkentavaa vaikutusta. Lukijalle Haapanen välittää vain dataa, jota on aika mahdotonta kytkeä paljon mihinkään. Kirjan aihe – juutalaisten kohtelu itsenäisessä Suomessa ja erityisesti toisen maailmansodan aikana – on toki kiinnostava. Nyt siitä on kuitenkin tarjolla vain lähdekritiikitön tarina, jota markkinoidaan takakannessa tällaisella myyntipuheella: "Ne [em. lähteet – HP] avaavat näkymiä, mikä oli Suomen valtion ja kansalaisten osuus holokaustiin, miten Suomi lopulta onnistui juutalaisten kohtelussa ja miten juutalaiset vakiinnuttivat paikkansa osana Suomen väestörakennetta." (Viimeksi mainittua aihepiiriä ei kirja käsittele ollenkaan.)

En usko lukeneeni aikaisemmin tietokirjaa, joka nostaisi lehtikirjoitukset vakavasti otettaviksi primaarilähteiksi niinkin monimutkaisessa prosessissa kuin suhtautuminen juutalaisiin myös Suomessa on ollut. Haapanen ei näytä ymmärtäneen, että vaikka lehtien kirjoittelu kertoo omistajiensa ja taustayhteisöjensä asenteista, sitä ei kannata pitää kritiikittä lähteenä ja tosiasioiden veroisena. Sama varauma koskee tietysti myös poliittisen poliisin arkistoja. Niissä on toki oma byrokraattinen totuuskerroksensa, mutta esimerkiksi seurattujen henkilöiden profiilit ovat mielipiteitä, eivät faktoja. Lukijalle, joka ei ole lainkaan perillä poliittisen historian vaiheista, voi Haapasen valitseman linjan perusteella syntyä vaikutelma, että hänellä on vankkaa todistusaineistoa juutalaisten kohtelusta Suomessa 1918-1945. Minusta näin ei ole.

Ehkä sitä tarkoittamatta Haapanen tulee toistuvasti todenneeksi, että luotettavaa tietoa ei ole, joten tämä ja tuo asia jäävät lukijan omien päätelmien varaan. Tämä on toki tavallista asioissa, joihin on liittynyt voimakkaita näkemyksiä jo omana aikanaan ja joitten kohdalla tietoa on pyritty sekä salaamaan että tuhoamaan. Juutalaisten kohtelu ei ennen toista maailmansotaa liikuttanut montaakaan suomalaista, mutta hävityn sodan jälkeen antisemitismistä tuli yhtäkkiä ei-toivottu ja salattava asenne. Aktiivisimmille juutalaisia Saksaan lähettäneille tuli kiire peitellä jälkiään ja kaunistella näkemyksiään. Tätä Haapanen ei näytä juuri noteeraavan, vaan sisäministeri Toivo Horellin ja Valpon pomon Arno Anthonin kaunistelevat jälkipuheet tuntuvat menneen täydestä. 

* * *

Haapanen suhtautuu juutalaisuuteen jotenkin kaksijakoisesti. Pinnalla on jonkinlainen muodollinen "sinnikkään kansan" kehuskelu, mutta juutalaisiin kohdistuneiden rodullisesti motivoituneiden rikosten käsittely on jotenkin hyvin etäännytettyä ja muodollista. Suomen juutalaisista Haapanen ei kerro oikeastaan mitään, mikä ei olisi lehtikirjoittelun ennakkoluuloista ja pahantahtoisuudesta kumpuavaa. Haapanen ei anna Suomen juutalaisille omaa ääntä ja puheenvuoroa. Analyysi siitä, miksi antisemitismi oli Suomessa yleistä koko itsenäisyyden alkuajan, jää vähäiseksi, vaikka juuri sen pohjaltahan juutalaisten karkottaminen Saksaan oli ylipäätään mahdollinen. Tältä osin Haapasen kirja on suorastaan pettymys, niin vähän hän on vaivautunut paneutumaan antisemitismin taustoihin. Sehän oli Suomessa pääosin muuten kuin kansallissosialistisesti motivoitunutta toimintaa. 

Haapasen kirjassa on varattu oma luku kysymykselle "Surmasivatko suomalaiset SS-miehet juutalaisia?". Ainakin itselleni oli vastenmielistä lukea Haapasen tekstiä, jonka päätarkoitus on vähätellä suomalaisten osuutta ja mitätöidä "teologian tohtori" André Swanströmin uudempia tutkimuksia, joissa tuodaan suomalaistenkin syyllisyyttä todistavaa aineistoa esiin. Rivien välistä käy ilmi, että oikeistohenkisyyttään muuallakin kirjassa väläyttelevä Haapanen on Mauno Jokipiin linjoilla. Eli kun yksiselitteisiä todisteita ei ole löytynyt, suomalaiset SS-miehet olivat seikkailunhaluisia nuorukaisia ilman antisemitistisiä asenteita. Haapanen ei sentään väitä, ettei mitään tapahtunut, mutta mielikuvien tasolla synninpäästö on ilmeinen.

Myös poliittisen ja sotilasjohdon asenteita Haapanen pyörittelee niin, että lukijalle jää tunne siitä, ettei oikeastaan kukaan tahtonut juutalaisille pahaa, mutta kun Saksa vaati, niin jotain piti tehdä. Haapanen kuvaa sinänsä aivan oikein juutalaisten luovuttamisen monimutkaista prosessia ja siihen liittynyttä eräiden vasemmistopoliitikkojen yritystä saada luovutukset estettyä. Jotenkin Haapanen onnistuu kuitenkin jättämään lukijan epätietoiseksi siitä, missä määrin esitetyt väitteet luovutettujen juutalaisten rikollisuudesta olivat totta ja missä määrin julkisuuteen syötettyä valhetta, jolla tosiasiallinen kuolemantuomio perusteltiin. Siltä kuitenkin näyttää, että muu hallitus pesi kätensä verestä päättämällä, että asia kuuluu Toivo Horellin toimivaltaan eikä edellytä muun hallituksen ratkaisuja.

* * *

Haapasen kirja ei tuo valoa kysymykseen siitä, missä määrin juutalaiskysymystä olisi Suomessa ollutkaan ilman saksalaisten vaatimuksia. Suomen viranomaiset totesivat useissa yhteyksissä, ettei juutalaiskysymystä ole, koska maassa oli niin vähän juutalaisia. Vähemmällä huomiolle jää, koska Haapasen kirja ei ole Suomen juutalaisten yleinen historiikki, se tosiasia, että Suomi ja mahdollisesti suomalaisten enemmistö suhtautui juutalaisiin torjuvasti ja jopa vihamielisesti jo ennen sotaa. Antisemitismi näyttää pohjautuneen ennen muuta kateuteen ja kaupalliseen kilpailuun, vaikka myös rodullista rasismia esiintyi ainakin puheissa ja lehtikirjoituksissa. Juutalaisilla ei näytä olleen Suomessa vaikutusvaltaisia tukijoita, mistä syystä heidän lukumääränsä pysyi pienenä. Eräänä seurauksena oli myös se, että Hitlerin Saksankin näkökulmasta Suomen juutalaiskysymys pysyi lillukanvarsina, vaikka sitä periaatesyistä pidettiinkin esillä.

Minusta Haapasen kirja ei avaa Suomen tai suomalaisten suhtautumista holokaustiin, toisin kuin takakansiteksti väittää. Lienee selvää, että natsien kanssa läheisessä yhteistyössä olleet sotilaat ja virkamiehet tiesivät jotain keskitysleireistä, mutta oliko kenelläkään yleiskuvaa? Oliko sellaista kovin monella saksalaisellakaan? Puolan tuhoamisleirejä ei mainostettu, vaan ne pyrittiin pitämään poissa julkisuudesta. On vaikea uskoa, että missään olisi Saksa saanut erityistä goodwilliä surmaamalla systemaattisesti juutalaisia. Juutalaisten surmaaminen herätti kyllä riemua monissa Itä-Euroopan kylissä, mutta tuskinpa ne olisivat pohjoisen aseveljen taistelutahtoa lisänneet. Joten on todennäköistä, ettei suomalaisilla yksinkertaisesti ollut mitään osallisuutta holokaustiin, lukuun ottamatta niitä pieniä ryhmiä, jotka Saksaan lähetettiin, kuka milläkin verukkeella loppujen lopuksi. Ironista on, että Haapasenkin perusteellisesti käsittelemä Walter Cohen, monen viranomaisen syvästi inhoama häsläri, ei joutunut luovutetuksi, vaikka hänen kohtalonsa jääkin kirjassa avoimeksi.

Kirjoittajat eivät aina pysty vaikuttamaan kirjojen nimeen ja takakansiesittelyihin. Tässä tapauksessa olisi varmasti kannattanut edes yrittää, sillä ainakaan takakansitekstin tekijä ei ole kirjaa lukenut. Tutkimuksellisista heikkouksistaan (tutkimusta ei ole tehty) huolimatta kirja olisi varmasti kiinnostanut monia ilman katteettomia lupauksiakin. Suomalaisen antisemitismin historiaa on jonkin verran tutkittu (Jari Hanski: Juutalaisviha Suomessa 1918-1944, 2006; Paavo Ahonen: Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917-1933, 2017 ja Teuvo Laitila: Uskonto, isänmaa ja antisemitismi : Kiistely juutalaisista suomalaisessa julkisuudessa ennen talvisotaa, 2014). Tähän sarjaan Haapasen opuksella ei valitettavasti ole mitään erityistä lisättävää. Juutalaisia on Suomessa edelleen varsin vähän, mutta antisemitismi on silti voimissaan erityisesti kansallismielisen oikeiston piirissä.