Arjen antirasismista

Tämän tekstin sisältämän ajatusleikin sytykkeenä on toiminut antologia Rasismi, valta ja vastarinta : Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus (Gaudeamus 2021). Erittäin suuren kirjoittajajoukon tekstit on toimittanut kirjaksi kolmikko Suvi Keskinen (etnisten suhteiden professori, Helsingin yliopisto), Minna Seikkula (tutkimuskeskus CEREN, Helsingin yliopisto) ja Faith Mkwesha (Svenska social- och kommunalhögskolan, Helsingin yliopisto). Näkökulmat ovat varsin globaaleja, vaikka myös Suomen romanit ja saamelaiset ovat mukana. Kun kannatan lämpimästi lähes kaikkea antologiassa käsiteltyä antirasistista ja -kolonialistista toimintaa, on tylsää joutua toteamaan, ettei näitä tekstejä selvästikään ole kirjoitettu ensi sijassa niille, joiden näkemyksiä pitäisi muuttaa, vaan lähinnä valmiiksi samanmielisille. Akateeminen jargon on paikoin musertavan vaikeakulkuista ja hankalasti hahmotettavissa sillekin, joka elelee ja lukee yliopistollisen loppututkinnon muka koulimana. Ideologinen itsevarmuus kitkeröityy mielestäni ajoittain ylimielisyydeksi, jota ei itse ehkä enää hahmoteta. Ymmärrän, ettei tämä (pääosin naisista koostuva) kirjoittajajoukko halua esiintyä enää koskaan nöyrän roolissa. Maailman ja totuuden monimutkaisuus voisivat kuitenkin ansaita hiukan enemmän kunnioitusta.

En edes yritä analysoida antologian yksittäisiä kirjoituksia, joista monilla on myös paljon vahvuuksia ja annettavaa sillekin, joka ei ole kuplaantunut akateemisen kielenkäytön maailmaan. Tartun yksityiskohtaan, joka edustaa minulle ideologista vauhtisokeutta ja haluttomuutta (toivottavasti ei kyvyttömyyttä) hahmottaa pitkän sodan taktisia ja strategisia vaatimuksia. Tarkoitan harkiten synnytettyjä kiistoja, joille on yhteistä takautuva tuomitseminen vähäisen todistusaineiston ja vahvan jälkiviisauden voimalla. Olen sitä mieltä, että näennäisistä taktisista osavoitoista (Brunberg & Co) huolimatta tämä toimintatapa heikentää mahdollisuutta rakentaa antirasistista rintamaa niiden keskuudessa, jotka yleensä vetäytyvät syrjään. Vanhoista teksteistä, kuvista ja peleistä rakennettu takautuva syyllisyys ei kasvata yhteistä rintamaa, vaan heikentää sen rakentamisen mahdollisuuksia. Kiihkeimmät barrikadin reunalla eivät tätä hevin usko, eikä sen todistaminen olekaan helppoa. Joudun siksi kirjoittamaan niitä vastaan, joiden puolella olen ja joiden voittoa itsekin tavoittelen.

* * * * *

"Joulumarkkinoille on ilmestynyt uusi peli, jolle sen kehittäjä, suomalainen Mari Kannerla on antanut arvoituksellisen nimen Z:n tähti. Pelialustana toimii kuvitteellinen Z:n maanosa, joka ulottuu kylmiltä seuduilta oikein lämpimiin tarjoten siten vaihtelevat olosuhteet pelaajille ja jatkuvasti yllättäviä yksityiskohtia kulttuurin, maantieteen, geologian ja kasvitieteen harrastajille.

Pelin ideana on kiertää Z:n maanosaa perinteisen, tasapuolisuudessaan armottoman arpanopan tahdissa. Tavoitteena on löytää äärimmäisen harvinainen kasvi, Z:n tähti, joka on niin harvinainen, etteivät edes kasvitieteilijät ole varmoja siitä, mistä sen voisi löytää. Matkan varrella pelaajat kyllä löytävät harvinaisuuksia, joita ei-kaupalliset museot lunastavat kokoelmiinsa kartuttaen näin matkalaisten kunniakirjojen kokoelmaa.

Koska Z on kuvitteellinen maanosa kuvitteellisine ja täysin ei-rodullistettuine asukkaineen (joita kuvaavat satunnaisgeneraattorin valitsemista väriviivoista koostetut tikkuhenkilöt), eläimineen ja kasvilajeineen, myös kaikki paikannimet ovat mielikuvitusta kiihdyttävän eksoottisia, mutta turvallisen historiattomia. Liikkeelle saa lähteä mistä tahansa maantieteellisesti nimetystä pisteestä. Koepelissä suosittuja lähtöpaikkoja olivat mm. pohjoisessa ääripäässä sijaitseva Sal Alainen, kuten myös mantereen keskellä oleva Tumma Wes ja idyllinen Sluck-O.

Maanosan ihmiset elävät sopuisasti ilman valtiollisia rajoja ja pelaajatkin saavat valita laudalla liikkuvan avatarinsa vapaasti Unicode-merkeistä, mutta jokunen inha eläinpeto on sentään pelaajia vaanimassa ja puhdasta sattumaa rajoittamassa. Kunnioituksesta oikeita petoja kohtaan Mari Kannerla on keksinyt kolmelle elementille omat kuvitteelliset petonsa, joita matkustavaisen on syytä vältellä (vaikka eihän se arpanoppa paljon valinnanvaraa anna): paarmankka uhkaa ilmasta, nilvikkä vaanii vesissä ja maalla mönkii muinaiset dinot lastenkamariin jättävä kuusijalkainen jättiosmo. Sitä ei ilman arvokasta kunniakirjaa voi ohittaa.

Z:n maanosassa ei olla rahavallan vankeina, vaan liikkuminen on kaikille tasapuolisen hidasta kävelemistä, oikoteitä onneen eli nopeaan ihmekukan etsimiseen ja löytämiseen ei ole. Vaikka Z:n tähden löytäjä on virallisesti pelin voittaja, moraalisen voiton saa eniten kunniakirjoja kerännyt. Pelillä on siis selvä moraalinen opetus. Kärsivällinen luonnon ja kulttuurin ihmeitten kerääminen on yhtä arvokasta kuin satunnaiseen onnenkantamoiseen perustuva Z:n tähden löytäminen. Näinhän pitäisi olla oikeassakin elämässä!"

* * * * * 

Kysymys on myös siitä, mistä päätetään puhua ja mihin kiinnittää yleistä huomiota.

• Suomen valtion saamelaisiin kohdistama kolonisaatio aikojen alusta nykyhetkeen on vakava puheenaihe ja todiste raskaasta valtiollisen rasismin taakasta.  
• Suomen yritys kolonisoida Itä-Karjala 1918-1944 on vakava puheenaihe ja todiste rakenteellisesta rasismista, joka ei ole suinkaan kadonnut historian usvaan ja utuun. 
• Suomen romaneihin kohdistuva etninen syrjintä on vakava puheenaihe ja todiste siitä, että Suomessa on samanlaisia syvälle ajatteluun ja rakenteisiin uponneita etnisen rasismin ilmiöitä, kuten mm. mustaihoisiin ihmisiin kohdistettu rotusorto Yhdysvalloissa. 
• Vaatimukset rajan sulkevan aidan rakentamisesta ovat vakavan keskustelun paikka ja todiste siitä, että rasistinen suhtautuminen "muihin" on elävää todellisuutta myös Suomessa vuonna 2021 (aitaa ajaa näkyvimmin entinen sivistyspuolue Kokoomus, ei avoimen rasistinen Perussuomalaiset). 
• Poliisin usein avoin arjen tuki äärioikeistolaisuudelle ja rasistisuudelle on vakava ongelma, johon ei haluta tai kyetä puuttumaan. Molemmat mahdollisuudet ovat huonoja.
  

Pepin isä, jäätelöpuikkojen ja pusujen nimet tai Afrikan tähti eivät mielestäni ole aidosti vakavia puheenaiheita. Ne ovat sijaistoimintaa, jolla kuitenkin saadaan huomiota ja julkisuutta enemmän kuin vakavilla aiheilla. Arjen rasismin kuvastimina ne edustavat ajattelua, jossa takautuvan teksti- ja kuva-analyysin keinoin muutetaan menneen aikakauden "viattomuus" nykyhetken syyllisyydeksi. Minusta pitäisi punnita tietoisesti solvaavat ilmaisut ja kuvat (niitäkin on) eri vaa'alla kuin ne, joiden semanttinen sisältö on selvästi muuttunut ajan myötä tavalla ja joiden käyttöä siksi on syytä harkita. Jos tätä eroa ei osata tai haluta tehdä, ei mielestäni oteta asiaa riittävällä vakavuudella.

Arjen rasismi on pohjimmiltaan vallankäyttöä ja kiistelyä siitä, onko "muilla" ihmisarvoa vai ei. Me suomalaiset emme ole mitenkään syrjässä tästä. Emme ole mitenkään poikkeuksellisen vähän rasistisia. Meillä ei vaan mikään etninen vähemmistö ole koskaan uhannut valkoisen miehen valtaa. Siksi täällä ei ammuta vähemmistöön kuuluvia nuoria miehiä tuosta vaan. Mutta poliisi on jo osoittanut, että äärioikeistolainen vähemmistöviha on valmiina odottamassa hetkeä, jolloin on virallinen lupa ampua. Siihen asti suojellaan tarkasti natsien kansalaisvapauden toteutumista ja nuorten miesten väristä riippumatta heidät heitetään putkaan, jos väkivallaton mielipide uhkaa esimerkiksi yhdysvaltalaisen kanantappofirman taloudellista etua.

Kolonialismissa ja rasismissa ei ole kysymys oikeuksista vaan vallasta. Kun kolonialistit löysivät tiensä heille tuntemattomiin paikkoihin, joissa oli jotain ryöstettävää, he eivät uppoutuneet opiskelemaan ja ymmärtämään itselleen uusia asioita. He keskittyivät alistamaan valtansa alle tuntemattoman paikan ihmiset, eläimet, kasvit ja mineraalit. He keskittyivät ryöstämään ja tuhoamaan tuhansia vuosia kukoistaneet kulttuurit ja niitten henkiset saavutukset ja tyrkyttämään tilalle omaa mitätöntä uskontoaan. Joskus pelosta ja typeryydestä, usein silkasta ahneudesta (ja typeryydestä). He keskittyivät valtaamaan alueita nimeämällä ikivanhat paikat uusilla nousukkaiden nimillä. Kolonialisteja ei innostanut uusien paikkojen löytämisen ilo ja riemu, vaan teknisesti ylivoimaisen väkivallan takaaman ryöstämismahdollisuuden toteuttaminen. Nuo miehet eivät olleet sivistyksen, vaan brutaalin vallanhimon lähettejä. Heissä ei ollut eikä ole mitään ihailtavaa. Kuten ei ole meissäkään, jos emme myönnä osuuttamme historiallisissa vääryyksissä ja keskity jatkossa toimimaan toisin.

Rosa Emilia Lemberg (o.s. Clay, 31. elokuuta 1875 Omaruru – 1959 Covington, Michigan, Yhdysvallat) oli opettaja, laulaja, näyttelijä, kuoronjohtaja ja teatteriohjaaja, joka oli 1900-luvun alkupuoliskon merkittävimpiä amerikansuomalaisen työväenliikkeen kulttuurivaikuttajia lähes 50 vuoden ajan. Namibiassa syntynyt Lemberg asui 1800–1900-lukujen vaihteessa myös Suomessa, jossa hän valmistui opettajaksi ja työskenteli myöhemmin ammatissaan muutaman vuoden ajan. Rosa Clay kohtasi Suomessa runsaasti arjen rasismia, vaikka myös arvostusta. Näytelmäkirjailija Lauri Lembergin kanssa Clay solmi avioliiton vasta Yhdysvalloissa. (Wikipedia https://fi.wikipedia.org/wiki/Rosa_Lemberg)

Jokainen elämä on arvokas

Elisa Aaltolan ja Birgitta Wahlbergin toimittama antologia Me & muut eläimet : Uusi maailmanjärjestys (Vastapaino 2020) on tärkeä, vaikka ei helppolukuinen katsaus uusiin tapoihin lähestyä eläinten ja toislajisen ihmisen suhteeseen. Monet kirjan lähestymistavat ovat itselleni uusia ja ehkä vähän outojakin, ehkä myös hitusen akateemisia. Kokonaisuutta hallitsee kuitenkin selkeä pyrkimys nähdä ja ymmärtää eläinkunnan roolit uudella tavalla. Tuo uusi tapa ei ole yhdellä käsitteellä kuvattavissa, mutta sille on olennaista purkaa perinteinen, sanoisinko suorastaan raamatullinen ajatus ihmisestä "luomakunnan" ja sen myötä myös eläinten hallitsijana, ylä- ja ulkopuolella olevana hegemonina.

Kirjan tutkijat (toimittajien lisäksi Otto Latva, Heta Lähdesmäki, Liisa Kaski, Limppu Witick, Marianna Koljonen, Maria Helena Saari, Helena Ääri, Outimaija Hakala, Elli Lehikoinen, Tiina Ollila, Tarja Koskela ja Saara Kupsala) edustavat hyvin erilaisia näkökulmia, eikä tässä ole tarkoitus oman vähäisen kompetenssin takia edes yrittää niiden kaikkien esittelyä saati analyysiä. Kirja pakotti kuitenkin ajattelemaan monta kertaa sitä, miten ratkaisevassa asemassa suhteemme muihin eläimiin on kielen kautta muotoutunut etäännytys, joka erityisesti ikävistä asioista puhuttaessa hallitsee kieltä. Kielellinen etäännytys ja suoranaiset kiertoilmaisut eivät toki ole käytössä pelkästään suhteessamme eläimiin, mutta eläinpuheemme valheellisuus tuntuu keskimääräistä voimakkaammalta.

Tiina Ollilan kirjoituksessa Kielellisesti loppuuntuomitut tuotantoeläimet (s. 213) kuvataan hätkähdyttävällä tavalla kielipeliä, jonka avulla eläimen murhaaminen, teurastaminen, silpominen ja tuotteistaminen häivytetään silloinkin, kun tuotantoeläinten kohtelusta suostutaan ylipäätään puhumaan. Mielenkiintoinen on Ollilan havainto, ettei teurastajien työstä ja ajatuksista ole juuri lainkaan kirjallisuutta. Vaistomaisesti tiedämme, että teurastajan työ on sellaista, josta ei parane puhua, koska väkivaltaa, kipua, ahdistusta, tuskaa, verta ja muita eritteitä ei kerta kaikkiaan voi välttää. Siksi on parempi vaieta, kääntää selkä ja katse.

 * * *

Paitsi että voidaan välttää, kun käytetään kiertoilmaisuja ja kaunistellaan konkreettisia tekoja. Tehotuotannossa eläimet eivät kuole. Ne "lopetetaan" tai "tainnutetaan", ei tapeta. Niitä "poistetaan" ja "hävitetään", mutta ei tapeta. Pelkästään teurastamolle kuljetus naamioidaan, eläimet "lähtevät matkaan" tai "tien päälle" ja tuottamaton lehmä "lähtee autoilemaan" tai "joutuu makkaratehtaalle". Kuolemasta saa näissä yhteyksissä puhua vain, kun kyseessä on tapaturma tai pedon toiminnan seuraus. Pedot tappavat tuotantoeläimiä, eivät ihmiset. Todellisuudessahan jokaisen teurastetun eläimen kohdalla oikea termi olisi murha, murhaaminen eli tavoitteellinen (tahallinen) ja suunnitelmallinen (harkittu) hengen vieminen. Mutta kuten jo Wikipedian määritelmässä tehdään verbaalinen taikatemppu: eläintä ei voi murhata, vain ihmisen.

Samaa logiikkaa jatkaen meidän pitäisi puhua joukkomurhasta ja massamurhaamisesta. Vuonna 2015 Suomessa kasvatettiin ja massamurhattiin 117 miljoonaa broileria eli ihmiselle maistuvaksi lihaksistoksi jalostettua kanaeläintä. Tästä näkökulmasta broileriteollisuus on myös ritualisoitua joukkomurhaa, jossa uhrien muistoa kunnioitetaan syömällä niiden liha ei tavoilla maustettuna. Rituaalia johtava papisto koostuu sekä rahan keräävästä omistajistosta että surmatyöt käytännössä hoitavista palkkamurhaajista eli teurastajista. Joukkomurhattavat eläimet eivät ole meille yksilöitä, joilla olisi nimi ja mieli. Jos on, kyseessä on lemmikkieläin, jota ei myöskään tapeta, vaan se ehkä lopetetaan, haudataan läheisten surressa ja läsnä ollessa paikkaan, jonne voidaan palata kunnioittamaan eläimen muistoa. Se voi jopa olla hän, tuo suurin inhimillinen kielellinen myönnytys.

Tiedämme edelleen elävien pienten kansanryhmien perinteestä, että ihmisen suhde eläimiin voi olla kunnioittava ja arvostava, vaikka siihen sisältyisi "petomaista" käyttäytymistä eli metsästystä ja kalastusta. Vielä sata vuotta sitten kesällä hellitty possunpulliainen oli jouluksi melko pakko lahdata, jotta perheelle riitti syötävää pitkän talven yli. Mutta siitä on laadullinen harppaus teolliseen joukkomurhaamiseen, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole enää pitää ihmisiä hengissä, vaan kerätä valtavasti rahaa ihmisen lihanhimolla. Jotta minä voin herkutella Savonlinnan torilla vastapaistetuilla muikuilla, jonkun täytyy ensin suorittaa muikkujen keskuudessa keskisuuri massamurha. Broileriteollisuus ei ole kehittynyt pelastamaan suomalaisia nälkäkuolemalta, vaan tarjoamaan keinotekoisen edullista (broilerien kurjilla olosuhteilla halvennettua) vaaleaa ja mietoa eläinproteiinia sopimuksella, etteivät lihaa ahmivat puutu tuotantoeläinten julmaan kohtaloon ja kohteluun.

* * *

Edustan itse sitä melko jyrkkää kantaa, ettei ihmisen ja muun eläimen välillä pitäisi tehdä eroa ja rakentaa seinää. Olen valmis lähtemään siitä, että eläimille kuuluvat samat oikeudet kuin ihmisellekin, koska me olemme yksi eläinlaji muiden joukossa. Joudun kuitenkin puhumaan eettisesti ristiriitaisesti ja tekopyhästi, koska olen edelleen ns. sekasyöjä, ajoittaista lihanhimoaan häpeävä moralisti. Eläinten inhimillinen kaltoinkohtelu kauhistuttaa ja ahdistaa minua, koska pohjimmiltaan näen lemmikkien pitämisenkin vangitsemisena, orjuuttamisena ja ainakin ajoittaisena nöyryyttämisenä, jopa kiduttamisena. Tunnen tilapäistä helpotusta, kun katson videoita Tuulispäästä ("Jokainen elämä on arvokas" https://tuulispaa.org/, tue!) ja muista tuotantoeläinten turvapaikoista. Mutta tiedän, että maailman tuulispäät ovat hiekanjyväsiä tehotuotannon murhaavalla hiekka-aavikolla.

Henkilökohtaisesti olisin valmis uuteen maailmanjärjestykseen vaikka heti. Luopuisin ongelmitta kaikista eläinperäisistä hyödykkeistä (juusto olisi se vaikein), jos tietäisin ihmisen lopettaneen eläinten sortamisen, kaltoinkohtelun ja alistamisen. Ymmärrän ajatuksen akuutin epärealistisuuden, mutta en pidä itse tavoitetta mitenkään epärealistisena. Ehkä jo lähitulevaisuudessa elävistä eläimistä peräisin oleva proteiini on kallista ja epäeettisenä pidettyä ravintoa, jonka korvaa synteettinen liha ainakin joksikin aikaa. Sen jälkeen ihminen voisi antaa luonnon takaisin ja luopua ekologisesti kestämättömästä maankäytöstä. Mutta muutos ei tapahdu itsestään, vaan kovalla työllä, valistuksella ja propagandalla. Eläimet eivät itse sitä kykene organisoimaan, vaikka ilman kuvia eläimistä ehkä mikään puhe ei auttaisi.

Eläinten pelastaminen ihmiseltä ei ole muista globaaleista haasteista erillinen eettinen kysymys. Tehotuotannolla ja säälimättömällä eläinsuhteella on suora yhteys niin ilmastonmuutokseen kuin käynnissä olevaan eläinlajien sukupuuttoaaltoon ja biodiversiteetin nopeaan heikkenemiseen. Vaikka ei olisi valmis kutsumaan äkäisenä tuijottavaa vuohipukkia häneksi, pidemmällä tähtäimellä eläinten oikeuksien ja lajiläheisyyden tunnustaminen on jokaisen ihmisen edun mukaista. Eläinten riistäminen on osoittautunut umpikujaan johtavaksi valinnaksi. Viisas ihminen ei törmäile umpikujassa vaan etsii uusia teitä. Mieluiten yhdessä muiden eläinten kanssa.

Vastuutonta ja itsekästä

Rokotteisiin voi suhtautua epäillen myös hyvin perustein. Koko rokotuksen idea on vahvasti intuition vastaista, suorastaan homeopatiaan viittaavaa. Tartutetaan ihmiseen "heikennetty" tauti ja saavutetaan näin kehollinen herätys immuunijärjestelmässä. On myös totta, että mikään rokote ei ole sataprosenttisen turvallinen. Itse asiassa mikään ihmisen lääkkeenä käyttämä yhdiste ei sitä ole. Lääkkeisiin ja rokotteisiin on voinut eksyä jotain asiaankuulumatonta, mutta ennen kaikkea me ihmiset olemme kovin monenlaisia. On käytännössä mahdotonta kehittää yhdistettä, joka on turvallinen jokaiselle potentiaaliselle ihmiskäyttäjälle. Monenlaisten allergioiden lisäksi on biologisia yksilöpoikkeamia, joiden takia tämä tai tuo rokotteen ainesosa on yksilölle sopimaton tai suorastaan vaarallinen. Emme ole toistemme klooneja, vaan kaikki erilaisia perinnöllisten ainesten yhdistelmiä. Meitä on mahdotonta lääkitä millään kaikille sopivalla kemiallisella yhdisteellä. Luultavasti vesi on ainoa yhdiste, jota kaikki siedämme.

On siis järkevää suhtautua vissillä varovaisuudella ja kysymyspinolla yksittäisen rokotteen kohdatessamme. On rokotteita, joilla on pitkä testaus- ja käyttöhistoria. On myös rokotteita, joiden kohdalla kokemuksia on vasta lyhyeltä ajalta. Joissain tapauksissa kokemusten vähyys voi johtua myös kiireestä, joka ei välttämättä ole lääketieteellisesti perusteltu, vaan liittyy rokotteen kaupalliseen hyödyntämiseen. On perusteltua ja järkevää kysyä ääneen, onko tämän lääkkeen tai tuon rokotteen kohdalla tingitty turvallisuustesteistä, koska ensimmäisenä rokotteen markkinoivaa odottavat jättimäiset taloudelliset tuotot. Lääketeollisuus eli Big Pharma, kuten sitä erityisesti kriittisissä piireissä kutsutaan, ei ole liikkeellä hyvää hyvyyttään, vaan koska lääkkeiden kehittäminen, tuottaminen ja varsinkin monopolimainen levittäminen tarjoavat häkellyttävän hyvän taloudellisen tuloksen tekemisen mahdollisuuden. On järkevää lähteä siitä, ettei Big Pharman eli osakkeenomistajien tarvitse olla hyväntekijöitä eivätkä he sellaisia ole. He ovat kapitalistisen markkinatalouden sijoittajia, eivät sen enempää.

Toisaalta on syytä kysyä, kannattaako lääketeollisuuden missään olosuhteissa myydä tuotetta, joka ei toimi, vaan aiheuttaa sen sijaan ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Ei kannata, sillä käytännössä lääketeollisuuden on lähes mahdoton toimia periaatteella "varasta ja häivy". Yksittäinen huijari voi kadota rahojen kanssa, mutta eivät vakiintuneet isot yritykset. Vaikka Big Pharmaa on perustellusti epäilty ja syytetty epäeettisestä toiminnasta kuten patenttioikeuden tuottaman monopoliaseman väärinkäytöstä hintojen nostamiseksi, on vaikea nähdä järkeä yleistävissä väitteissä, joiden mukaan jotkin lääkkeet olisivat tarkoituksella tehottomia tai vaarallisia. Ongelmia varmasti peitellään rutiininomaisesti, mutta se on eri asia kuin tuottaa tietoisesti markkinoille vaarallisia aineita. Sellaista motivaatiota ei bisnespohjalta toimivalla lääketeollisuudella yksinkertaisesti ole.

* * *

Rationaalisen varovaisuuden ja epäilyn lisäksi rokotteisiin liittyy kritiikkiä, jota on vaikea pitää millään tavalla täysjärkisten ajatteluna. On toki vaikea todistaa, että koronarokote EI sisällä illuminaattien mikropiiriä, jonka avulla kaikki rokotetut (toistaiseksi varakkaan maailman asukkaat) saadaan salaisen maailmanhallituksen täyteen komentoon. Mutta hurjan väitteen edustajalla on toki tässäkin todistustaakka. Hänen tulisi kyetä todistamaan, että rokotteiden mukana levitetään jotain sirua, muuten kyse on pelkästä huhujen levittämisestä ja juoruilusta. Sama periaate koskee kaikkia epätavallisia väitteitä, joita rokotteiden vaikutuksiin liitetään. Jos joku, vaikka suomalainen pienpuolueen kansanedustaja, antaa ymmärtää, että kaikki koronarokotteen ottaneet tulevat kuolemaan ja vain rokotuksista kieltäytyvät tulevat jatkamaan ja johtamaan ihmissukua, voidaan kohtuudella odottaa jotain virallisia tilastolukuja ihmisten yllättävästä joukkokuolemasta. Ellei enemmistö suomalaisista piakkoin kuole rokotuksen takia, väitteen esittäjää voi hyvin kutsua valehtelijaksi ja perättömien huhujen vastuuttomaksi levittäjäksi.

Rokotteiden ei-rationaalinen vastustus on perinteisesti liittynyt sekaviin uskonnollisiin ja pseudofilosofisiin (kuten steinerilainen antroposofia) ajatusrakennelmiin, mutta nykyään se yhdistyy vahvasti myös puoluepoliittiseen kansalliskiihkoiluun ja jopa äärioikeistolaisiin ajatuksiin. Kummallisen liiton selitys lienee siinä, että rokotteet ovat sopiva tekosyy kaikenlaisen ylhäältä johdetun hallinnan jyrkkään vastustamiseen. Kun lääketieteellisesti arvioiden riittävää rokotekattavuutta ajavat kaikki vakiintuneet poliittiset voimat, idean vastustamisesta saadaan tunteisiin käyvä symboli vähällä vaivalla. Samalla kierolla logiikalla rokotteen torjuvissa on paljon myös niitä, jotka kiistävät ilmastonmuutoksen, luonnon kiihtyvän tuhon ja rasisminvastaisen toiminnan, ylipäätään minkä tahansa toiminnan, joka ei sovi kansalliskiihkoiseen ja oikeistolaiseen maailmankuvaan. Jopa osa aikaisemmin selkeästi tieteen arvon tunnustaneen Kokoomuksen piiristä kaikuu kovin outoja ajatuksia ja kiihkoilua.

Tässä on muistutettava siitä, että kaikki rokotekriittiset ihmiset eivät ole oikeistolaisia kiihkoilijoita. Osalle kysymys on todella pelkästään rokotteen turvallisuuteen liittyvästä huolesta ilman yhteyttä militanttiin järjestyneen valtion kritiikkiin. On ihmisiä, joilla rokottamattomuus liittyy niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin pistämisen pelkoon. Ei ole perustetta niputtaa kaikkia rokotuksista kieltäytyviä ja syyttää heitä salaliittohörhöilystä tai muusta kiihkoilusta. Mutta valitettavasti heitäkin täytyy syyttää vastuuttomuudesta ja arjen itsekkyydestä. Rokottamattomuus kun ei ole pelkästään yksilöä itseään koskeva ratkaisu, vaan mitä suurimassa määrin yhteisöllinen ratkaisu. Tämänhetkisen tiedon ja ymmärryksen perusteella motiivista riippumatta rokotuksesta kieltäytyvä syyllistyy yhteisölle vaaralliseen käytökseen.

* * *

Kun kutsun rokottamattomia itsekkäiksi ja vastuuttomiksi, totean mielestäni faktan, en pyri haukkumaan tai maalittamaan ketään. Emme pääse siitä faktasta, että yksilön rokottaminen on parhaan mahdollisen lopputuloksen (haitallisen pieneliön leviäminen estyy) kannalta vasta toissijainen tavoite. Yksilön pelastaminen tartunnalta ja sairastumiselta on hieno asia, koska rokotettu tuskin tulee rasittamaan sairaanhoitojärjestelmää. Mutta me rokotetutkin voimme kantaa virusta ja levittää sitä tietämättämme ja tahtomattamme. Kun puhutaan rokotekattavuudesta, tarkoitetaan sitä, että viruksen siirtyessä ihmisestä toiseen sen mahdollisuus sairastuttaa yksilö ja lisääntyä itse suuressa mittakaavassa heikkenee ja estyy lopulta kokonaan, kun etäisyys rokottamattomien välillä kasvaa tarpeeksi suureksi. Idea on yksinkertainen, mutta jostain syystä rokotekriittinen ei halua uskoa sitä tosiasiaksi. Itse kannatan pakollisia rokotuksia pandemian uhatessa, mutta ainakin toistaiseksi valtiovalta on antanut rokottamattomille mahdollisuuden antaa periksi tai jatkaa vastuutonta toimintaansa, joka ironian huipuksi tietysti kääntyy rokottamattomien omaksi tappioksi, koska viruksen vaikutukset korostuvat jatkossa juuri rokottamattomien joukossa. Tiukimman ennusteen mukaan jokainen rokottamaton tulee sairastumaan koronaan. Ei kuolemaan, mutta sairastumaan.

Olen päätynyt kannattamaan pakollisia rokotuksia, koska se näyttää ainoalta keinolta päästä edes lähelle tarvittavaa kattavuusminimiä ajoissa. Meillä on historiassa ollut ennenkin koko kansan pakollisia rokotuksia, ei pitäisi olla mitään erityistä syytä pitää nykyistä tilannetta jotenkin miedompien keinojen suuntaan poikkeavana. Pikemminkin täytyisi ajatella, että pakolliset rokotukset ovat nyt ja jatkossa ainoa keino vastata yhä nopeammin uudistuviin virusmutaatioihin ja niihin pandemioihin, jotka eivät vielä ole käynnistyneet. Vaikka maailmalla on nähty varsin dramaattisia lockdown-esimerkkejä, emme varmaankaan palaa niin vähään matkustamiseen, että tilanne olisi virusten kannalta toivoton. Matkailu pitää nykyistä vähempänäkin huolta siitä, että virukset pääsevät nopeasti maailman ympäri. 

Kannatan myös vahvasti sitä, että valtiollisin päätöksin varmistetaan rokotteiden riittävyys ja siedettävä hintataso kaikille maailman ihmisille ja tarvittaessa ihmisestä riippuvaisille eläimille. Suomi on häpeällisesti edelleen siinä porukassa, jolle lääketehtaan osakkeenomistajan taloudellinen etu on tärkeämpi kuin globaali taistelu pandemioita vastaan. Kapitalismi ei ole koskaan piitannut ihmishengistä, eikä välttämättä edes globaali hätätila saa osakkeenomistajia hievahtamaan. Silloin on päättäjien velvollisuus tehdä välttämättömät ratkaisut, joilla pandemiat estetään, pidetään aisoissa tai voitetaan. Kaikki tämä täytyy tehdä maailmanlaajuisesti, mitään "turvallista" omaa ja "turvatonta" muiden ei ole enää olemassa. Sellaiseen uskovat tulevat huuhtoutumaan pois komentosillalta. Vastuuttomat ja itsekkäät.

Kuva Rick McKee 2021

Je suis petit bourgeois

Anna Kontulan kirja Pikkuporvarit : Pohdintaa aikamme hengestä (Into 2021) valmistui selvästi otollisella hetkellä. Moni aito pikkuporvari heiluu huolestuttavasti fasismin imelän houkutuksen portailla, mutta myös moni pikkuporvarillisuutta sanoissa vastustava on voinut huomata itsessään piirteitä, joita Kontula kirjassaan "parjaa", kuten hän itse tyylilajinsa määrittelee. Onkin terveellistä lukea pikkuporvarillisuuden yleisyydestä sekä muissa että varsinkin itsessä. Sillä vaarallisinta on tietysti juuri sellainen pikkuporvarillisuus, johon muka kukaan ei ole syyllistynyt. Kontulan tekstiä on ainakin Twitterissä kehuttu silmiä avanneena kokemuksena. Ja sitä se varmasti monille meistä vasemmistolaisista pikkuporvareista on, kunhan pääsee alun taustoituksesta itse parjaamisjaksoihin.

Kontulan kirja on ja ei ole pamfletti. Lyhyehkö teksti on tuottanut sankan viiteapparaatin ja muhkean kirjallisuusluettelon. Silti on totta, että päästessään parjaamaan pikkuporvarillisuutta Kontula lieventää tieteellistä kirjoitustapaa ja päästää poliittisen kolumnistin valloilleen. Minusta ratkaisu tuntuu järkevältä. Pelkkä muodollinen tutkielma jäisi epäkiinnostavaksi ja teoreettiseksi, ehkä jopa epäuskottavaksi. Itse peruskäsite on niin liukas ja epämääräinen, että ilman elävää konkretiaa se katoaa pian nurkan taakse – ja pikkuporvari voi taa hengähtää. 

Anna Kontula parjaa pikkuporvarillisuutta viiden pääotsikon alla: Hallinnan harha – Ulkokultaisuus – Mukavuudenhalu – Pikkuporvarillisuuden ekspansio ja Pikkuporvarillisuuden veto. Tuskin yksikään lukija pääsee näistä luvuista läpi ilman pientä punerrusta poskipäillä ja lievää pahempaa hikoilua. Karu tosiasia on, että me vauraan länsimaan asukkaat olemme kaikki jollain tavalla pikkuporvareita, ja juuri tämän osoittaminen on Kontulan kirjan tärkein anti. Kysymys ei ole "niistä" tai "noista", vaan meistä. Pikkuporvari, joka kuvittelee olevansa kaiken pikkuporvarillisuuden ankara vastustaja ja moisen yläpuolella, on se vaarallisin.

* * *

Olen itse pahasti kontrollifriikki, turvallisuushakuinen ja taipuvainen järjestämään maailmaa hallittaviin lokeroihin. Olen kirjastonhoitaja, sihteeri ja viimeisen päälle "turhia" riskejä karttava nojatuolimatkaaja. Jännitän kaikkea matkustamista, myös lyhyitä ja rutiininomaisia. Koskaanhan ei voi tietää, mitä voi tapahtua pienen kotipiirin ulkopuolella. Minulla on mielestäni myös hyviä perusteluita hallinnan ja järjestyksenpidon halulleni. Esimerkiksi, jos ei ensin ole järjestystä, mitä iloa sen sotkemisesta voisi olla? Taiteellinen luovuus ei synny sekasotkusta vaan siitä, että omat ja muiden löydöt ovat saavutettavissa ja kasattavissa uudelleen ennen näkemättömillä ja kuulemattomilla tavoilla. Ja nykyään, vaikka ei ennen, maailmanmatkailu on ekologisesti itsekästä ja lyhytnäköistä touhua, joka on syytä jättää jokahenkilön to do -listalta pois.

Toisaalta en taida olla hirveän ulkokultainen. Olen kapinoinut jo lapsena sitä vastaan, että "joku muu" saa määrätä, mikä on oikein tai väärin, mikä on kiinnostaa ja mikä ei ja varsinkin, että tuo joku muu saisi määräillä, miten pukeutua ja käyttäytyä. Minusta tulikin ensin hippi ja sitten monen sortin radikaali, koska olen halunnut tehdä toisin. Harvoin se on ollut omaperäistä, mutta aika usein kyllä toisin. Inhoan kulisseja ja niihin liittyvää häpeän tuntoa. Inhoan kunniamerkkejä ja vielä enemmän niiden ottamista jotenkin tosissaan. Vaaraa kutsusta Linnan juhlille ei ole ollut, mutta myöskään avecina en ole moiseen tasavaltaisuuden pilkkaan suostunut osallistumaan. Rahaan olen suhtautunut aina harmitellen sen vähyyttä, en kiihkeästi. En ole koskaan tehnyt mitään pelkästään rahan takia. En usko, että minua voisi ostaa tekemään mitään periaatteideni vastaista (en voi varmasti tietää, houkutuksia on ollut niin vähän, otan vastaan tarjouksia).

Mutta mukavuudenhaluinen olen, ainakin nykyään raihnastuneena eläkeukkona. Eikä minulla ole siihen edes mitään selityksiä. Olen ns. hypotenuusamies, kävelen aina lyhintä mahdollisuutta reittiä, valitsen polkupyörän kävelemisen sijaan ja vältän ulkoilua sateella ja kovalla pakkasella (ja tuulella). Stressaannun elämän tavallisistakin häiriöistä kuten metelistä, roskaisuudesta, häiriköivästä käyttäytymisestä, kerjäläisestä S-Marketin ovella (haluaisin auttaa, mutta uskon tietäväni, että kerjäyslantit vain sementoivat vallitsevan kurjuuden) ja nuorten nättien henkilöiden nättiyden pilaavasta meikkilastista. Toisaalta puutun hyvin herkästi häiriköintiin julkisissa, kaikenlaiseen pienempiin kohdistuvaan kiusaamiseen ja muihin ihmisoikeusrikkomuksiin. On jokin raja, jonka toisella puolella se oma mukavuus ei olekaan ykkönen. Ilahdun aina, kun huomaan näin käyvän.

* * *

Kannatan rajoituksia vapaaseen ilotulitusoikeuteen, mutta en itseni, vaan paukkupelosta kärsivien ja täysin viattomien koirien takia. Minusta ihminen olkoon vapaa hankkimaan iloa ihan mistä tahansa, kunhan se ei haittaa muita. Hillitön ilotulitus haittaa, keskitetty tulitus yhdestä paikasta ei. Samoin tupakointi, jossa ulos puhalletaan myrkyllisiä ja pahanhajuisia kaasupilviä, haittaa. Jos opettelette pitämään savut sisällänne, vaikenen. Pidän graffiteista, mutta inhoan historiallisten ja muuten esteettisesti viehättävien pintojen sotkemista tägeillä ja muulla tuhrimisella. En käytä itse mitään päihdettä (marsipaania ei vielä sellaiseksi laskettane), mutta kannatan nykyisten tekopyhien huumelakien muuttamista sallivammiksi. En sen sijaan kannata kapitalismin oikeutta nylkeä työntekijän matalaa palkkaa entistäkin ohuemmaksi, en lääkejakelun yksityisomistusta ehkä myöskään kaupallista vakuuttamista.

Pidän itseäni osittain tyypillisenä pikkuporvarina, osittain pikkuporvarin täydellisenä vastakohtana. En omista asuntoa, autoa tai kesähuvilaa, minulla ei ole omaisuutta eikä velkaa. Äänestän vaaleissa kommareita tai Vasemmistoliittoa, en koskaan porvaria. Pukeudun epäsiististi (siis mukavasti), kiroilen julkisesti enkä häpeä vaihtaa uimarannalla vaatteita ilman pyyhkeeseen kietoutumista. En perusta vuotuisjuhlista (pieniä lapsia ei enää ole), olen uskonnoton ja kirkonvastainen, en käy päivittäin suihkussa enkä tykkää puuroista (joita ei voi pureskella). En juuri piittaa siitä, mitä minusta ajatellaan tai takanapäin supatellaan (tuskin edes supatellaan). Musiikki- ja muu taidemakuni eivät kuulu muille ja uskallan avoimesti vaatia Marskin patsaan siirtämistä muualle arvostamaani Postitaloa rumentamasta. Ehkä pelkästään se tekee minusta ei-pikkuporvarin?

Edellä käyttämästäni tekovitsikkäästä tyylistä riippumatta pidän hyvänä ja tärkeänä, että pikkuporvarillisuudestakin puhutaan. Pikkuporvarin ulkokultaisuus nyt harvemmin aiheuttaa muuta kuin myötähäpeää. Mutta kun aikaisemmin sivistysporvaria äänestänyt pikkuporvari on niin peloissaan, että äänestää äärioikeistoa liehittelevää puoluetta kuten Perussuomalaisia, täytyy olla ihan oikeasti huolissaan. Vaikka pikkuporvari pelkää usein ihan turhia, itse pelkoa ja sen aiheuttaa paniikkikäyttäytymistä täytyy kohdella todellisina ongelmina. Porvarimedian viime vuosina harrastama pelkojen lietsominen voi johtua pelkästään klikkijournalistisista tarpeista, mutta oli syy mikä hyvänsä, sen seurauksena on pikkuporvarin hätääntyminen ja radikalisoituminen. Ei niin, että pikkuporvari itse lähtisi 6.12. käsi Hitler-tervehdyksessä marssimaan. Mutta hän saattaa äänestää vaaleissa sitä radikaalia toimen miestä, jonka siellä marssimassa näki.