Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Alibi itsekkyydelle?

En ole lukenut Ayn Randin alkuperäisiä tekstejä, olen tyytynyt teksteihin, joissa niitä arvioidaan. Itse asiassa minulla ei ole mitään halua esitellä hänen maailmankuvaansa, joten en sitä tee. Sen sijaan Helsingin Sanomien Randille uhraama palstatila sai minut pohtimaan, miksi tällainen kaikesta päätellen varsin sekavista aineksista koostettu ristiriitainen "ideologia", joka on kaiken kukkuraksi uskontojen vastainen, on julkisuudessa esillä erityisesti yhdysvaltalaisen oikeistolaisuuden muusana. Oma tulkintani on, että yhtä hyvin Björn Wahlroos kuin Atlantin takaiset kovan oikeistolaisuuden edustajat viittaavat Ayn Randiin lähinnä siksi, että on niin vaikea löytää vakavasti otettavaa filosofia tai muuta ajattelijaa, joka ylistäisi riittävällä tavalla itsekkyyttä kestävänä ja moraalisesti oikeutettuna elämänasenteena.

Ayn Randiin viitataan, koska parempaakaan ei ole tarjolla. Ainakin Yhdysvalloissa moni äärioikealla vaihtaisi Randin tietysti ilomielin kehen tahansa jumaluskoiseen, mutta joutuvat nyt nielemään kitkerää kalkkia, koska kapitalismi itse on markkinan voimalla todennut, että Ayn Rand on parasta, mitä itsekkyyden puolestapuhujilla on saatavana. Kun ei kukaan oikea filosofi suostu tukemaan itsekkyyttä, otetaan se, joka tukee. Oli hän muuten mitä tahansa. Kunhan saadaan alibi omalle itsekkyydelle ja ahneudelle. "Enhän se minä tätä ole keksinyt, vaan sovellan maailmankuulun kirjailijan ja ajattelijan näkemyksiä. Hän on niin suosittu, ettei hän mitenkään voi olla väärässä."

Yritin muistella, eikö maailmanhistorian filosofien joukosta tosiaankaan löydy painavaa itsekkyyden moraalisen ylemmyyden julistajaa. Yllättävän hankalaa se on, altruismin kannatus tuntuu olevan kovin laajalle levinnyttä. Eettisen egoismin puolesta ja esirandilaisittain kirjoitti sentään jo vuonna 1723 hollantilainen Bernard de Mandeville ("Tukahduttakaa tai rajoittakaa egoismia, turhamaisuutta, kaikkia moraalia hävittäviä tunteita, niin samalla vahingoitatte teollisuutta ja kauppaa, joitten vaikuttimia ne ovat."), mutta vasta Friedrich Nietzsche alkoi suoraan puhua herra- ja orjamoraalista (Nietzsche nojautui Max Stirnerin 1844 julkaisemiin ajatuksiin "voimamoraalista). Nietzscheläisyys liittyi silti ehkä talousteorioita enemmän väärin tulkittuun evoluution "todistukseen", jonka mukaan vain voimakkaimmat pärjäävät. Todellisuudessahan evoluutio suosii muuttuviin luonnonolosuhteisiin "sopivia" piirteitä. Ei Tyrannosaurus rex ole nykyään maanpäällistä elävää hallitseva laji.

* * *

Olisiko todella niin,  että joku Björn Wahlroosin kaltainen muitten mielipiteistä riippumaton ja normaalisti myös piittaamaton toimija aidosti on löytänyt Randin ajatuksista jotain uutta, vai onko hänkin vain kylmästi tarttunut sopivaan nimeen ja ylentänyt tämän "kotijumalakseen"? Jos Ayn Randin suosio on huippukapitalistien salajuoni itsekkään ahneuden moraalisen oikeutuksen saamiseksi, ei se nyt mitenkään valtavan hyvin näytä kuitenkaan sujuvan. Rand myy hyvin, mutta mistä me tiedämme, luetaanko häntä oikeasti paljon tai luetaanko ajatuksella ja harkituin päännyökkäyksin?

Voihan niin ollakin. Aina on kysyntää "filosofialle", joka antaa alibin ja synninpäästön itsekkyydelle, jonka toiminnan useimmat uskonnotkin - ainakin puheen tasolla - tuomitsevat. Kun altruismi näyttää olevan ihmiselle biologinen lajiominaisuus, tarvitaan tietysti näin vaarallisen piirteen vastustamiseen kaikki mahdollinen aseistus, myös Ayn Randin mustavalkoinen maailma. Yhdysvaltalaisille roomalaiskatolisille oikeistolaisille paavi olisi luonnollisin esikuva, mutta mitä tehdä, kun tämä nykyinenkin saarnaa koko ajan vaatimattomuuden puolesta, tukistaa tuhlailevia ja omaa etuaan tavoittelevia kardinaaleja ja antaa jopa ymmärtää - mikä tietysti on kaikista kauhein asia - että köyhät ja alistetutkin ovat paavin jumalan silmissä arvokkaita (ehkä eivät  sentään kommunistit, mutta melkein kaikki muut).

Minusta jatkuva viittaaminen Randiin on ilmiönä mielenkiintoisempi kuin sinänsä ikiaikainen itsekkyyden sanoma. Mikä tässä ajassamme saa kylmäkiskoiset pankkiherrat tuntemaan tarvetta vedota johonkin sekavaan ajattelijaan, kun käytössä on sellaisia käteviä yleisfilosofioita kuten "yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa osakkeenomistajille voittoa", jota Wahlrooskin on ahkerasti takonut ymmärtämättömien suomalaistollojen kalloon. Tai miksi eri maiden wahlroosit eivät liity suoraan uusnatsien rinnalle vaatimaan herrakansan (itsekkäät kapitalistit) vapauttamista demokratiasta puhuvasta saastasta (kaikki ne, joista itsekäs ei voi suoraan hyötyä)? Onko kuitenkin wahlrooseillakin jokin yhteiskunnallinen hävyn tunne, joka saa valitsemaan mieluummin Ayn Randin kuin Adolf Hitlerin?


* * *

Elämme myös kapitalistisen itsekkyyden ja ahneuden osalta ristiriitaisia aikoja. Maailmanhistorian suurimmat omaisuudet kasaantuvat veroparatiiseihin kansallisten hallitusten ulottumattomiin, mutta samaan aikaan kun pankkiherrat ja vanhan kapitaalin perijät kilvan keksivät keinoja välttää mitättömänkin veron maksaminen sille orjaporukalle, osa rikkaista hylkää julkisesti eettisen egoismin ja julistaa yhteisvastuuta maksamalla vapaaehtoisesti maksimaaliset verot. Suomalaisen Supercellin perustajat Mikko Kodisoja ja Ilkka Paananen ovat näyttäneet wahlrooseille hyvin isoa keskisormea sekä maksamalla muhkeita yhteisöveroja että merkittävän suurilla hyväntekeväisyyssummilla. Mikä pahinta, he ovat myös ääneen sanoneet, että he haluavat maksaa heidän varakkuutensa mahdollistaneelle yhteiskunnalle. Miten puistattavaa nöyristelyä herramoraalin näkökulmasta.

En ihmettelisi, vaikka randilaisissa piireissä harkittaisiin Supercellin tyyppien vaientamista. Sen vielä kestää, että rikkaista rikkaimmat kuten Bill Gates tai Warren Buffett harjoittavat hyväntekeväisyyttä. Sehän ei ole itsekkäältäkään kiellettyä, kunhan kohteet ovat ideologisesti kelvollisia kuten syöpäpotilaat (syöpä uhkaa itsekkäitäkin ainakin vielä toistaiseksi) ja isänmaallisuus (tuo ihana tekosyy puolustaa omaa omaisuuttaan). Mutta kun rikas jakaa omastaan selvästi altruistisin tunnuksin, sehän on silkkaa sodanjulistusta. 

Kuten edeltä voi päätellä, en pidä tätä randilaisuutta erityisen aitona tai uskottavana liikkeenä. Itsekäs ahneus on epäilemättä todellisuutta siellä, missä olisi teknisesti mahdollista olla epäitsekäs (vaikka köyhä antaa roponsa, hän ei voi lahjoittaa Uudelle Lastensairaalalle 3,4 miljoonaa euroa, vaikka kuinka haluaisi). Mutta kyllä tämä Ayn Randiin vetoaminen taitaa olla pelkkää orjien vedättämistä. Eihän Rand itsekkyyttä ole keksinyt tai synnyttänyt, hän vaan sepitti sen ympärille sopivan viihteelliset perustelut. Mutta jos tämän maailman wahlroosit ovat kaivanneet Ayn Randin kaltaisen häpyliinan turvakseen, ehkä se on merkki siitä, että se biologinen altruismi tuikkii jossain syvällä näissäkin miehissä ja naisissa. 


Perkele

Helsingin Sanomat on julistanut kilpailun suomen kielen "kovimmasta" kirosanasta. Kilpaileminen tällaisessa asiassa on tietysti jo sinänsä typerää, mutta myös tarpeetonta. Suomen kielessä on täydellinen kirosana, joka tulee voittamaan tämän ja kaikki myöhemmätkin turhat kisat. Perkele on täydellinen ainakin suomenkielisen käyttöön. Siinä on kolme napakkaa tavua, joiden avulla sanan uhkaavuutta voi joustavasti pidentää ja lyhentää, painottaa ja keventää. Siinä on r-kirjain, jota ilman suomalaista raivoa on aika vaikea ilmaista. Siinä on myös sopivasti onomatopoeettista sukulaisuutta sanaan järkäle kertomassa, että nyt ei kiroilla pienistä asioista. Perkeleen voimaa voi myös lisätä sen etymologia paholaisen yhtenä nimenä.

Kaikissa muissa suosituissa uskonnollisperäisissä kirosanoissa on pahoja puutteita. Saatana on melkein ruotsia, siihen ei saa minkäänlaista rytmiä ja voimaa yrittämälläkään. Jumalauta voi tuntua uskovaisesta hurjalta, mutta muille se on auttamattoman periksiannettu huudahdus, oman avuttomuuden myöntö. Helvetti on liudentunut täysin voimattomaksi samaan tahtiin kuin usko raamatullisen helvetin olemassaoloon on kadonnut, samoin piru. Voihan niillä manailla juuttunutta ikkunankarmia tai sormeen napsahtanutta vasaraniskua, mutta kun sen on sanonut, muuta ei sitten seuraakaan.

Sukuelimistöllinen sanastomme on tunnetusti rikas ja monipuolinen, mutta kirosanoina ne ovat yllättävän kapeakäyttöisiä (jonossa lausuminen tosin lisää tehoa huomattavasti). Vittu on muuttunut yleiskielen välimerkiksi, jonka käytöstä tunnistaa karkeasti ottaen puhujan ikäryhmän. Jos aikuinen käyttää sitä kirosanana, vaikutelma on lähinnä koominen, joten on järkevämpää sanoa suoraan "voihan vitulus pillus" tai jotain vastaavaa. Kulli ja pillu ovat sähäköitä ja ytimekkäitä ilmaisuja sinänsä, mutta miten niillä kiroilee? Ei mitenkään, niin puhujan kuin kuulijankin aatokset kulkeutuvat saman tien ihan vääriin suuntiin. Ainoa kiroilukäyttöön sopiva elinsana on kyrpä, koska siinä on tuo r-kirjain. Sana on vaan jotenkin niin ruman näköinen ja kuuloinen lyhyyteensä nähden, ettei sen käyttäjälle heru helposti myötätuntoa. Se on myös aika vaikea lausua, jos ärrä vähänkin sorahtaa, jolloin sanasta tulee vain naurattava.

* * *

Kiroilen itse aika herkästi, vaikka olen pakon edessä opetellut myös hillitsemään kirosanojen käyttämistä. Erityisen mielellään päästän pitkän sanaketjun, kun oikein raivostuttaa esimerkiksi paidanhihan tarttuminen ovenkahvaan, liukastuminen paikassa jossa ei olisi ihan pakko liukastua, pakastehernepussin sisällön helähtäminen ympäri keittiötä tai etuajassa pysäkille saapuneesta bussista myöhästyminen. Yleensä kiroilen itsekseni hiljaa, mutta jos ei ole pilttejä tai muita herkästi järkyttyviä lähistöllä, tuntuu todella miellyttävältä päästää suusta oikein vihainen kirosanojen pötkö. Kun metsä raikaa, mieli kevenee ja kirkastuu.

Olen vakuuttunut siitä, että kiroileminen on terveellistä. Kiroileminen on tapa purkaa ärtymyksen painetta vaarattomalla tavalla. Se on parhaimmillaan myös luovaa sanankäyttöä ja jopa keksimistä, kun on niin äkäinen, ettei mikään olemassaoleva riitä. Minusta jokaisen ihmisen pitää saada kuitenkin kiroilla siten kuin haluaa, en minäkään tuota perkelettä kenellekään tuputa, vaikka sitä parhaana kehun. Kiroilukin on makuasia ja joillekin se ei maistu ollenkaan. Sekin on selvä juttu, kunhan siitä ei seuraa vaatimus, että kukaan muukaan ei saa kiroilla.

Tietenkin ymmärrän, miksi kiroilemista yritään karsia ja itse hillitä. Voimakas kirous voidaan ymmärtää väärin, vaikka toki ihan oikeinkin. Jos joukossa on ihmisiä, joille kiroileminen ei ole luontevaa, voimakas sadattelu synnyttää kiusallisen sosiaalisen tilanteen, joka laukeaa vain kiroilijan anteeksipyynnöllä - jos silläkään. Siksi onkin myönnettävä, että kiroileminen on aina taitolaji. On ymmärrettävä, milloin se sopii tilanteeseen, milloin ei. Joskus sitä on vaan vaikea arvioida ja silloin voi tulla traumoja. Pyydän siis tässä jo etukäteen anteeksi, että edes kirjoitan koko asiasta ja kirjoitan "tuhmia" sanoja tällaiseen vakavaan tekstiin.

* * *

Pohjimmiltaan kiroilussakin on kysymys ihmisen viehtymyksestä sanamagiaan. Asiallisesti ottaen sanat merkitsevät ja tarkoittavat sitä, mitä on sovittu niiden tarkoittavan. Mikään sana ei ole sinänsä muita kummoisempi, ennen kuin joku arvovaltainen kutsuu sitä "rumaksi" tai "kielletyksi". Muistan elävästi, kuinka lapsena kiersimme kiroilukieltoa toistamalla nopeasti sanaa "tuvit" tai kertomalla muka tosissamme tapahtumasta, jossa "miestä oli pahasti raavittu, mutta oli sovittu, ettei poliisia tarvittu". Kirosanat kiehtoivat, koska ne olivat kiellettyjä. Eihän lapsi voi sellaista ymmärtää, korkeintaan pelätä seurauksia. Miksi "vattu" on hyvä sana, mutta "vittu" paha? Voi himskatin pirskatti, miten monimutkaista! (Lapsille sallitut kirosanat olisivat oman tekstinsä arvoinen aihe, mutta jätetään nyt tuonnemmaksi.)

Hyväksyn itse sosiaalisen sopimuksen, jonka mukaan kultivoituneessa pöytäkeskustelussa ei sanota "voihan vittu" tai "kyrpä". Kun tiedämme, että niiden käyttäminen ahdistaisi ainakin joitakin läsnäolijoita, olisi epäkohteliasta vaatia toista sietämään epämukavuutta vain siksi, että saisi itse sanoa vapaasti mitä haluaa. Kiroileminen ei liity sananvapauteen, vaan kyse on tunteiden ilmaisemisen vapaudesta. Se on kaikissa kulttuureissa monimutkaisin normein säädeltyä, ei missään täysin vapaata. Vaikka useimpia näistä normeista emme edes ajattele, toimimme niiden mukaan huomaamatta.

En silti jaa näkemystä kiroilemisen kielteisistä vaikutuksista. Vaikka kova kiroilu voi aiheuttaa hetkellistä epämukavuutta, on kirouksen symboloima paineen purku aina parempi vaihtoehto kuin paineen kasvu siihen pisteeseen, että sanoista siirrytään tekoihin, erityisesti peruuttamattomiin tekoihin puukolla, kirveellä tai puntarilla. Eihän tällaista voine mitenkään todistaa, mutta vähän epäilen, että luontevasti kiroilevat ihmiset eivät ole väkivaltaisia. Mutta jos se luontevin tapa paineen purkuun kielletään, sosiaalisesti tai jotenkin muuten, kyllä se jossain toisessa tilanteessa maksetaan.


PS En muuten usko, että me suomalaiset olemme poikkeuksellisen lahjakkaita kiroilijoita. Luultavasti tällaiset puheen kumpuavat enemmän muitten kielten pinnallisesta tuntemisesta. Eihän se kirosanojen luova kirjo sanakirjoista löydy. Itse uskon, että kaikissa kulttuureissa on omat savolaisensa.

torstai 23. marraskuuta 2017

Oikeus olla köyhä ja silti tasa-arvoinen

Raisiosta kajahtaa! Asta Leppä on kirjoittanut tärkeän kirjan, josta kotimainen poliittinen ja taloudellinen eliitti ei taatusti halua kuulla sanaakaan, eivät luultavasti myöskään ne, jotka tuohon eliittiin haluaisivat kuulua. Voittajien varjot : Elämää eriarvoisten tasavallassa (Kirjapaja 2017) osuu juuri siihen, mistä eliitti haluaa vaieta eli kansalaisten tasa-arvoisuuden illuusioon. Tällaisena "Suomi 100" -ilveilyn juhlavuonna teräväkielisistä ilonpilaajista vaietaan tietysti oikein tuplaten, koska keskitysleirit nyt eivät enää kuulu yleisesti hyväksyttyjen ratkaisu- ja rankaisuvälineitten joukkoon.

Leppä kirjoittaa rohkeasti, ketään mielistelemättä. Hän ei silittele myötäkarvaan myöskään "voittajien varjossa" eläviä, joitten puolesta on liikkeellä. Se tuo kirjaan lisää uskottavuutta, vaikka ei lähtökohtaisesti epäuskottava olekaan. Leppä kirjoittaa selväjärkisesti, hän uskaltaa olla aidosti itsekriittinen (ei siis vain esitä itsekriittistä) ja kaivaa tietä kohti totuutta, oli se kuinka kitkerä ja masentava hyvänsä. Tällaista rehellisyyttä ei (tieto)kirjallisuudessamme ole ainakaan haitallisen paljon.

Asta Leppä toteaa useammankin kerran olevansa feministi, mutta se ei estä häntä laukomasta suoria sanoja naiseudesta ja siihen liittyvistä harhaluuloista. Kuten aina, feministiksi itseään kutsuvan naisen sanomana viestillä on eri paino kuin sillä olisi jonkun tunnetun machoilijan vinoiluna. Leppä ei toki säästä miestenkään typeryyksiä, hän vetää maton sukupuolisidonnaisen itsetyytyväisyyden alta useammankin kerran hyvin tasapuolisesti.

* * *

Voidaan kysyä, sopiiko tällainen suorapuheisuus, jonka kyynisyyden ja pessimistisyyden kirjoittaja itsekin myöntää, jo valmiiksi syksyn pimeydestä ja huonoista uutisista masentuneen suomalaisen luettavaksi. Heikkona hetkenä sanoisin, että kyllä tämän lukemiseen aika karaistunut sopii olla, herkästi mielensä mustuttavat voivat sovulla jättää väliin. Toisaalta olen sitä mieltä, että todenpuhujana Asta Leppä kuuluu jokaisen kriittisesti ajattelevan lukulistalle, halusi tai ei. Leppä ei välttämättä sano mitään täysin ennenkuulematonta (en ole ihan varma, pitäisi lukea kirja toiseen kertaan), mutta hän kirjoittaa omaperäisesti, oivaltavasti ja osuvasti asioista, joita emme aina osaa asioiksi hahmottaa.

Asta Lepän madonluvuilla on otsikot "Nopeudesta", "Onnesta ja onnellisuudesta", "Tasa-arvosta", "Minästä", "Rakkaudesta, sukupuolista ja hivenen seksistä" ja "Mammonasta ja materiasta". Ehkä hiukan yllättäen hän ei kirjoita suoraan politiikasta tai poliittisesta järjestelmästä, vaikka antaakin niiden pilkottaa lauseittensa välistä. Ehkä Asta Leppä on halunnut korostaa viestinsä epäpuoluepoliittisuutta, vaikka lukija tietenkin pystyy asemoimaan hänet perinteisellä puoluejanalla selkeästi keskiviivan vasemmalle puolelle. Leppä viittaa toistuvasti Vihreiden vasemmistoon yleensä luettuun Maria Ohisaloon. Se on tuskin sattumaa.

Asta Leppä on kuitenkin ennen muuta niiden puolella, jotka eivät kuulu "voittajiin". Hän tunnistaa kuuluvansa itse keskiluokkaan, jota suomii mennen tullen, ei siihen työväenluokkaan, joka on kaikkein huonoimmassa asemassa. Kyky pitää itsensä osasyyllisten penkillä on kirjassa voimavara, vaikka sekin käy ilmi, ettei kirjoittaja todellakaan kuulu taloudelliseen tai poliittiseen eliittiin, ei ole siihen koskaan kuulunut eikä varsinkaan sinne janoa.

* * *

Asta Leppä toistaa lausetta "eipä nyt moralisoida", koska hän ei halua lukijan tuudittautuvan helppoon sormella osoittamiseen tai perusteettomaan uhriutumiseen. Leppä haluaa meidän ymmärtävän, että jokaisen teot ovat merkityksellisiä, vaikka yksittäisen ihmisen teko ei sinänsä vaikuta juuri lainkaan. Ehkä hän on pohjimmiltaan pessimistinen, mutta toisaalta "Ihminen voi toimia moraalisen imperatiivin mukaan, vaikka haluaisi 'oikeasti' muuta. Ihan sama, vaikka minua ei haluttaisi lahjoittaa rahojani kehitysapuun, jos lopulta kuitenkin lahjoitan. (...) Hyvinvointivaltion ylläpito on hyvä teko. Näin ajateltuna suomalaiset ovat hyviä ihmisiä. Kiitos hyvinvointivaltiosta. Säilykää hyvinä ihmisinä tulevaisuudessakin." (s. 201)

Asta Leppä ei ole perinteinen poliittinen agitaattori. Hän osoittaa epäkohdat, mutta ei saarnaa siitä, miten ne täytyy ratkaista. Silti varsinkin luku "Mammonasta ja materiasta" antaa aika selkeästi ymmärtää, että kapitalismi, erityisesti sen moderni, hallitsematon muoto eli finanssikapitalismi, on Lepänkin mielestä tuhoisa voima. On silti vaikea tietää, uskooko Leppä enemmän järkeen vai joukkovoimaan. En yritä tulkita, mutta kannustan lukemaan ajatuksella hänen mietteitään. Näin ironisesti hän päättää rahan pahaa tekevää kaikkivaltaa suomivan jakson: "Voin kulkea korskeasti pystypäin, luoda halveksivia katseita muihin kuin köyhtynyt aatelinen nukkavierussa samettitakissaan. Sillä jos pienituloisella ei muuta ole, on hänellä ainakin moraalinen ylemmyys." (s. 198)

On aina hienoa, kun epäkohdista ankarasti kirjoittava ei sääli myöskään itseään, ei kuvittele olevansa moraalisesti tai tuottamuksellisesti parempi saati täydellinen. Asta Leppä on onnistunut kirjoittamaan vaikeista asioista niin rehellisesti ja fiksusti, että on liki mahdotonta olla koko ajan nyökkäilemättä ja virtuaalisesti aplodeeraamatta. Yllätin itseni pohtimasta, minkälaisia ovat mahtaneet olla ne ihmiset, joiden kanssa Leppä ei ole parisuhteessa onnistunut. Itselleni tuli vahva tunne, että tämän ihmisen haluaisin tavata vakavan keskustelun merkeissä. Se on aika paljon se.


lauantai 18. marraskuuta 2017

Vanhuus ei ole kiva juttu

Olen miettinyt biologista vanhenemista ja sosiaalista vanhuutta jo pitkään, vaikka oikeasti vanhat ihmiset tietysti pitävät 68-vuotiasta vielä "nuorukaisena", joka ei ymmärrä asiasta yhtään mitään. Päätin kirjoittaa tämän tekstin lähinnä siksi, että nykyään joudun katsomaan peilistä naamaa, josta ovat kadonneet kaikki taakse jääneen elinvoiman tunnusmerkit. Peilissä näkyy biologisen "parasta ennen" -päiväyksensä aikaa sitten ohittanut Klonkku. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se on fakta.

Klonkku siksi, että kesäkuussa 2017 koko elämäni ajan samanlaisina pysyneet hiukseni alkoivat yhtäkkiä harventua, ensin arvokkaasti päälaelta, mutta sitten kiihtyvällä vauhdilla kaikkialta muualta paitsi niskasta ja otsan reunasta. Minusta ei tullut kaljua, vaan H A R V A H I U K S I N E N, kuten Klonkusta. Mikä pahinta, karvanlähtö iski syksyllä myös viiksi- ja partakarvoihin. Se oli oikeasti kova isku hipille, jolla on ollut viikset nenän alla noin 50 vuotta. En tunnista peilistä näkyvää vanhusta, enkä haluakaan tunnistaa.

Järjen tasolla ongelmaa ei ole, vaikka terveyskeskustasoinen palvelu ei ole löytänyt karvakatoon syytä. Karvojen katoaminen ei ole todellinen ongelma, kuten olisi vaikkapa näkökyvyn tai sormien motorisen kontrollin menetys (ajatus siitä, ettei enää koskaan voisi soittaa kitaraa on hyvin surullinen). Vanhan hipin itsetunto on koetuksella, mutta ei siihen todennäköisesti kuole. Monen muun kremppaosaston ilmiön myötä karvojen katoaminen kuitenkin symboloi tylysti sitä, mistä tietenkin on kyse, eli vanhuuden vääjäämättömästä lisääntymisestä. Se on luonnonlaki: vanheneminen lisääntyy, se ei koskaan vähene.

* * *

Moderni ihminen kammoksuu vanhenemista, koska siitä on tunnetusti hyvin lyhyt matka kuolemiseen. Itseäni ei kuoleminen mietitytä tai huoleta sen enempää kuin auringon nouseminen, mutta tunnistan kyllä vanhenemiseen liittyvän, ääneenlausumattoman kauhun. Se valtaa vanhenevan itsensä, mutta myös ne ihmiset, jotka eivät itse vielä ole vanhoja, mutta joutuvat meidän kanssamme tekemisiin, pahimmillaan kohtaamaan vanhuuden ikävyydet omaishoitajana tai muuten vain, sattumalta. Onhan se kauppareissulla kaatunut vanhus autettava ylös, vaikka ei voi olla varma, onko se kuitenkin humalassa eli tuottamuksellisesti nurin mennyt.

Vanhenemisen kauhistuttavuus piilotetaan mielellään kauniilla sanoilla ja kuvitelmilla. Mutta eivät sanat tosiasioita muuta: seniori ei ole nuori ja vahva seilori vaan vanha ja väsynyt, biologisesti kuoleman merkitsemä ja vain modernin teknologian ansiosta todennäköisesti vielä vuosia nuorten ja vahvojen joukossa elävä oikean ihmisen haamu. Tämä haamu voi olla "herttainen", "lapsille ja eläimille kiltti", vaikka minkäsävyinen puuma tai pukki, mutta silti lähestyvän kuoleman merkitsemä.

On tietysti totta, että vanhustenkin joukossa on poikkeuksellisia yksilöitä, ikäistään nuorempia, vahvempia ja terveempiä. Nämä biologiset anomaliat eivät kuitenkaan hämää ketään, joka on kohdannut normaalin, keskivertoisen vanhuksen. Sellaisen, jonka lihakset eivät enää jousta, jonka pumppu alkaa valittaa rappusissa ja joka ei pelkästään ole menettänyt heinäsirkkoja vaan on kohta myös omassa kohortissaan yksin ja yksinäinen. En minä ihmettele vanhusten juopottelua tai itsemurhia. Oudompaa olisi, ellei niitä esiintyisi.

* * *

Mitä se papparainen oikein valittaa? Helppohan se on eläkeläisenä olla, ei ole vastuuta muista kuin itsestä ja kaikki laitetaan nykyään niin valmiiksi että ei muuta kuin ole ja nauti. Vanhuuden ja vanhuksen murheellisen tilanteen ydin on siinä, että kun lopultakin saisi ottaa rennosti ja kevyesti, sitäkään ei enää kunnolla jaksa tehdä. Elinajan tilastollinen pidentyminen ja sairaaloiden huipputekniikka peittävät alleen sen ikävän tosiasian, että kun emme enää kuole pian eläkkeelle päästyämme, joudumme laahustamaan vanhuuden rappusia ylös alas viikatemiestä odottaen ties kuinka kauan ja ties kuinka yksin kaikkine kremppoinemme.

Agraarisessa Suomessa vanhuksilla oli sosiaalinen pesti hoitaa asioita, joihin nuoremmilla ei ollut intoa eikä osaamista. Jaettiin elämänviisauksia, katsottiin pienten perään, vahdittiin tulta ja muuta semmoista. En minä tiedä tai osaa sanoa, oliko se mitenkä täyttä ja antoisaa elämää. Se oli kuitenkin elämää muiden ihmisten joukossa, jollain tavalla arvostettuna yhteisön jäsenenä. (Monissa ei-suomalaisissa kulttuureissa vanhuksia jopa arvostetaan ja kunnioitetaan, mutta ei nyt mennä siihen, koska me emme niin tee). Tänä päivänä vanhus on yleensä yksin, vaikka ajoittain yhdessä muitten kaltaistensa kanssa.

En kiistä, oman ikäpolven ihmisten kanssa monet jutut sujuvat helposti, kun on yhteisiä kokemuksia ja yhteistä tajua. Mutta muitten vanhusten seura ei nuorenna, hauskakaan. Ainoa tapa huijata itseään on seurata lasten ja nuorten energistä elämistä, muistella aikoja jolloin saattoi hypätä metrin korkeudelta joustavien reisien varaan ilman ajatustakaan periksi antavasta organismista. Sitäkään en kiistä, että biologinen vanheneminen ei välttämättä heikennä kognitiivisia kykyjä. Itsekin suollan tekstiä vähintään yhtä tehokkaasti kuin nuorempana. Ei se silti ihan sama asia ole. 

Oikeasti ei mikään muutu helpommaksi tai mukavammaksi. Vanheneminen ei ole kivaa, se on yleensä kivuliasta rapistumista ennen poispääsyä. Ei meitä kannata kadehtia, ei edes niitä, joilla on hyvä eläke tai suoranaisia rikkauksia. Kaikki me vaihtaisimme nuoreen ja terveeseen kroppaan, jos se vain olisi mahdollista. Totta tosin sekin, että aivojani en vaihtaisi teinin kanssa. Niin epätoivoinen en sentään ole.


PS. Biologiseen vanhenemiseen liittyy vain yksi ilahduttava piirre. Siltä eivät ole turvassa rikkaimmatkaan, eivät psykopaattiset huijarit eivätkä häikäilemättömimmätkään diktaattorit. Minä toivon, ettei kuolemattomuutta koskaan löydetä.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Oikeassa kestämättömin perustein?

Riitta Kylänpää on kirjoittanut Pentti Linkolasta onnistuneen elämäkerran alaotsikolla Ihminen ja legenda (Siltala 2017). Jos legenda Pentti Linkola tämän lukemisen jälkeenkin tuntuu vaikealta täysin ymmärtää, syy ei ole ainakaan kirjoittajassa. Kylänpää on yhdistänyt perinteisen kronologian ja monen haastatellun äänet aina silloin tällöin pilkahtavaan Linkolan omaan ääneen - haastattelun tai päiväkirjamerkinnän muodossa - ja rakentanut näin kertomuksen ihmisestä, joka on vielä joukossamme mutta jonka elämä on käytännössä ohi. On vaikea tietää, olisiko postuumina julkaistu teos ollut ollenkaan toisenlainen. Ehkä ei.

Kuten Linkolaa ennalta jotenkin tunteva voi arvata, kohteen luvalla tehty elämäkerta on ristiriitainen. Kylänpää valottaa Linkolan persoonaa ja varsin poikkeuksellista elämäntarinaa lempeästi, mutta ei pelkästään myötäsukaisesti. Kirjoittaja on epäilemättä hänkin lumoutunut Linkolan karismaattisuudesta, mutta häiritsevästi se ei kirjassa näy. Välillä lähinnä takaiskuja ja alakuloa tarjoava tarina tuntuu suorastaan pitkästyttävältä, niin vähän tarjolla on valon tai ilon pilkahduksia. Kylänpää on myös jättänyt kokonaan käyttämättä mahdollisuudet rakentaa kirjaan draaman kaaria; ei varmaankaan siksi, ettei aineksia olisi ollut tarjolla, vaan siksi, ettei Pentti Linkola ole halunnut olla sellaisen näytelmän henkilöhahmo.

Veikkaan, että Riitta Kylänpää on tiivistänyt kirjansa sivuille kaiken olennaisen siitä tinkimättömästä ja kompromissittomasta maailmankatsomuksesta, jonka tulkki ja vanki Pentti Linkola on koko aikuisen elämänsä ollut. Samalla Kylänpää tulee kunnolla kumonneeksi perusteettomat myytit Linkolan erakkoluonteesta tai ihmisvihasta. Harvalla meistä on niin valtavaa ihmissuhdeverkostoa kuin Pentti Linkolalla. Hän itse onkin korostanut, että vihaa ihmiskuntaa, ei yksittäisiä ihmisiä, joita hän kirjan todistuksen mukaan on pikemminkin kaivannut koko elämänsä. Kyllä Linkola siitä huolimatta sympatiseeraa Hitleriä ja Stalinia huolestuttavan loogisesti. Ei Linkolaa uskaltaisi valtaan päästää.

* * *

Kuulun itse siihen luultavasti laajaan joukkoon, joka ei löydä Linkolan luonnonpuolustusideologiasta loogista virhettä, mutta joka ei silti voi asettua täysin Linkolan kannalle tämän fundamentaalisen vimmaisuuden takia. Olen itse ajatellut 1970-luvun alusta lähtien, että ihminen on Maapallon vaarallisin ja tuhoisin laji, että usko jatkuvaan kasvuun on mitä todennäköisimmin vaarallista itsepetosta ja että biologisesta näkökulmasta katsottuna ihmisellä ei ole sen suurempaa arvoa kuin torakalla tai ahmalla. Vaikka Linkolan dystooppiset ennusteet eivät ole toteutuneet nopeimmalla mahdollisella aikataululla, vähättelevä suhtautuminen ilmaston lämpenemiseen jo yksinään riittää todistamaan, ettei syynä ole ihmisen viisastuminen.

Minusta Linkola on useimmissa pääväitteissään kiistatta oikeassa, mutta ei aina kestävin perustein. Vaikka hyväksymme väitteen, että ihminen on laji muitten joukossa, ajatus jostain ihanteellisesta luonnontilasta (ilman ihmistä tai agraarisen Suomen tyyppisen ihmisen kera) on ihmisaivoissa syntynyt fantasia. Linkolan esteettinen ihanneluonto on vain yksi näyte kaikista niistä lukemattomista tavoista, joilla luonto on ollut ja on olemassa. Miksi juuri tuon Linkolaa eniten viehättävän näytteen pitäisi olla yleispätevä tai moraalisesti ylivoimainen? Väite ihmisestä muun luonnon suurimpana uhkana on minusta totta, mutta se, mitä Linkola pitää ihannetilanteena, on minusta pelkkä mielipide, makuasia.

Kun en ole itse ornitologi, vaivaannun tavattomasti Linkolan subjektiivisesta suhtautumista eläimiin. Linkola rakastaa lintuja enemmän kuin muita ja tässä rakkaudessaan muuttuu täysin kylmäksi ei-lintujen säilymiselle. Yhdelläkään lauseella Linkola ei murehdi veden uumenista kuolemaan ja ihmisen lautaselle joutuvien kalojen kohtaloa, vaikka toimi itse 54 vuotta aktiivisesti tuhansien ja tuhansien kalojen teurastajana - täysin omalla päätöksellään. Yhtä vähän myötätuntoa Linkolalta heruu pyydystämälleen oranssille kollikissalle, jonka kohtalona on tulla Linkolan hukuttamaksi vain siksi, että kissat metsästävät biologisen luontonsa mukaisesti lintuja.

* * *

Pentti Linkolan syvälle pessimismille on perustelunsa, joten on erittäin hyvä muistuttaa hänen Luonnonperintösäätiöstään. Sehän on väkivallaton, erittäin myönteinen ja rohkaiseva tapa taistella luonnon tuhoutumista vastaan. Lähinnä luonnonystävää harmittaa, ettei idea syntynyt jo kymmeniä vuosia aikaisemmin. Jos Pentti Linkolan vimma ja energia olisi raivoisan talvikalastuksen sijasta suuntautunut suojelualueiden perustamiseen ja organisoimiseen, ehkä meille olisi syntynyt toisenlainen tarina Pentti Linkolan elämästä. Voi tietysti olla, että hänen parhaat tekstinsä saattoivat syntyä vain voimattoman raivon ja talttumattoman vihan voimalla. Ehkä sitä legendaa ei olisi koskaan syntynytkään, jos Linkolan voimat olisivat kanavoituneet toisin.

Pentti Linkolan kaksijakoinen suhtautuminen kulttuuriin ei ole ainutlaatuista, mutta hänen kohdallaan ristiriita on harvinaisen voimakas. Lienee selvää, ettei ekologisesti kestävä ihmisen tapa olla olemassa osana luontoa olisi koskaan mahdollistanut sitä rikasta kulttuurikirjoa, jonka tiettyjä osia - musiikkia ja kirjallisuutta ainakin - Linkola arvosti ja rakasti. Luultavasti hän ahdisteltuna olisi hylännyt Dostojevskin ja Brucknerin mieluummin kuin tarkistanut ihanneyhteiskuntansa rakennetta. Mutta jotenkin liikuttavan inhimillisen särön Linkolan kulttuurinrakkaus synnyttää hänen ehdottomaan luontosuhteeseensa. Linnuthan eivät voisi vähempää välittää ihmisen kulttuurista.

Pentti Linkola voisi hyvin perustein olla tyytyväinen jälkeen, jonka hän on suomalaiseen yhteiskuntaan kyennyt tekemään. Harvalla 1900-luvun jälkipuoliskon yhteiskunnallisella ajattelijalla on ollut yhtä voimakasta vaikutusta hyvin erilaisiin ihmisiin. Linkola itse on tietenkin täysin toista mieltä; hänen elämänsä on ollut pelkkää epäonnistumista, koska hän ei ole kyennyt pysäyttämään luonnon vääjäämätöntä tuhoa. Tähän subjektiiviseen tyytymättömyyteen hänellä on oikeus ja siihen on helppo eläytyä. Sekään ei silti ole ihan totta, kuten eivät monet muutkaan hänen subjektiivisen vimmaiset kärjistyksensä. Mutta emme voi valita, meillä on vain juuri tällainen Pentti Linkola.



PS. Kahta konkreettista asiaa jäin Riitta Kylänpään kirjassa kaipaamaan. Olisi ollut herkullista lukea, millaisin argumentein Suomen virallinen tekno-optimisti Esko Valtaoja ja vähintään yhtä virallisesti pessimistinen syväekologi Pentti Linkola olisivat pyrkineet toisensa suohon laulamaan. - Se toinen asia on hakemisto, jonka puuttuminen tällaisesta ihmisiä ja paikkoja vilisevästä tietokirjasta ei ole moka vaan häpeällinen skandaali. Sen hakemiston olisi ammattitaitoinen toimittaja tehnyt yhden työpäivän aikana ja se olisi lisännyt sivumäärää korkeintaan 5-10 sivulla. Eikö näin tärkeälle kirjalle olisi kannattanut uhrata yksi kustannustoimittajan päivä?

maanantai 6. marraskuuta 2017

Kansan tahto ja ääni

Kun mikään määrä Nato-myönteistä propagandaa ja yksisuuntaista mielipidevaikutusta ei ole saanut edes Kokoomuksen kannattajien enemmistöä myönteiseksi Natoon liittymiselle, Yhdysvaltain persiinnuoluporukka on ottanut pääkohteekseen vaatimuksen kansanäänestyksen torjumisesta. Tätä onkin kiinnostavampaa pohtia kuin itse Natoa, josta ei yhtään tuoretta ajatusta ole esitetty vuosikausiin.

Kuten olen aiemminkin jankuttanut, ajatus kansanäänestyksestä on eliitille aina silkka kauhistus. Tämän aamun Hesarissa tätä kauhistusta edusti Espoon Rotaryklubin entinen presidentti, fysiatrian ja reumasairauksien erikoislääkäri Risto Isomeri, jonka mielipidekirjoitus oli nostettu ykköspaikalle ja myös nettilehteen otsikolla "Kansanäänestys Natosta olisi uhka Suomen turvallisuudelle".  Vaikka tällaisen kirjoituksen voi aina kuitata gallup-lukujen taas kerran tuottaman syvän pettymyksen kompensaatioksi, kannattaa Isomeren perusteluihin hetkeksi pysähtyä.

Isomeri sanoaa suoraan, että kansa lausukoon näkemyksensä kieltolain kaltaisista asioista, koska "Sen kaltaisen päätöksen voi keskivertokansalainen tehdä hyvin tunnepohjalta." Aivan toinen tilanne on Nato-päätöksessä, joka edellyttää Isomeren mukaan "paljon enemmän tietämystä koskien Suomen turvallisuus- ja geopoliittista asemaa, Suomen sotilaallista kykyä puolustaa itseään Venäjää vastaan joko itsenäisesti tai Natoon liittoutuneena, Naton antamaa turvatakuuta sekä jäsenyyden mukanaan tuomia velvoitteita." 

* * *

Isomeri ei ehkä ole tajunnut näin kirjoittaessaan sitä, että toisin kuin asiaa kiertelevät poliitikot, hän tulee myöntäneeksi tärkeimmän syyn Nato-kiimaan eli oletuksen Venäjän hyökkäämisestä sotilaallisesti Suomen kimppuun. Tämä on valitettavasti Isomeren kirjoituksen ainoa myönteinen anti. Pääosan runsaasta palstatilastaan hän käyttää sen todisteluun, että äänestäjät ovat liian tietämättömiä tai suoraan sanoen typeriä olemaan mitään mieltä Natosta ja Suomen puolustuspolitiikasta.

"Kansalaisten tietämystä Natoon liittymisen vaikutuksista tulisi lisätä merkittävästi, jotta mahdollinen neuvoa antava kansanäänestys olisi edes jotenkin perusteltavissa. Vastuu tiedon lisäämisestä kuuluu ensisijaisesti niille, jotka kansaäänestystä vaativat." Näinkin armollisesti Isomeri suhtautuu typeriin suomalaisiin siis vain siinä tapauksessa, että kansanäänestystä edeltää "oikean" lopputuloksen varmistava aivopesukierros, jonka Nato-kriittiset vielä itse organisoivat ja kustantavat.

Kun Isomeri ei - todennäköisesti - kuulu todelliseen Suomen asioista päättävään eliittiin, hän vaatii kansanedustajia tekemään päätöksen Nato-jäsenyyden hakemisesta. Tosin "haitaksi ei olisi, jos heidän tietämystään aiheesta vielä lisättäisiin". Toisin sanoen koska valitettavasti demokratiaksi kutsutussa hallintotavassa tyhmillä kansalaisilla on äänioikeus ja heitä edustamaan äänestetyt voivat pahimmillaan olla yhtä typeriä kuin äänestäjätkin, täytyy tietysti varmistaa ennen eduskuntakäsittelyä, että riittävä enemmistö tietää, mitä nappia täytyy painaa. Sen Isomeri varmaan on valmis heille kertomaan ilman eri korvausta.

* * *

Ehkä tragikoomisinta myös Risto Isomeren väittämissä on lause "pidän mahdollista Natoon liittymistä koskevaa neuvoa antavaakin kansanäänestystä suurena riskinä Suomen turvallisuudelle". Suomeksi tulkittuna tämä lause tarkoittaa, että Nato-jäsenyyden torjuva kansanäänestys on riski eliitin pyrkimyksille nuolla Yhdysvaltain hallinnon takapuolta nyt ja tulevaisuudessa. Millään logiikalla kansanäänestys ei tietysti voi olla turvallisuusuhka, koska Naton torjuva kansanäänestyshän vain vahvistaisi nykytilanteen, jossa Suomi on Natossa olematta muodollisesti Naton jäsenmaa.

Isomeren kaltaiset oikeistolaiset Venäjän vihaajat eivät kerta kaikkiaan tajua, että Nato-jäsenyyden torjuva suomalaisten pysyvä enemmistö ei halua sitoa rakasta isänmaataan palvelemaan maailman asioita väkivaltaisella kädellä päsmäävän Yhdysvaltain hallinnon tarpeita. Täytyy olla ideologisesti äärimmäisen sokea kuvitellakseen Yhdysvaltain käyttävän Natoa muista kuin itsekkäistä syistä. Siitä, että Baltian pienet maat haluavat uskoa tällaisiin satuihin, ei tarvitse seurata, että Suomen täytyy olla yhtä lapsellinen ja sokea.

Epäilemättä Nato on tärkeä väline jokaiselle, joka haluaa edistää Yhdysvaltain taloutta taistelussa Venäjää, Kiinaa ja muita sen ylivaltaa uhkaavia valtioita vastaan. Mutta täytyy myös olla aika epäisänmaallinen, jos on valmis sotkemaan keskenään Yhdysvaltain itsekkään edun ja Suomen puolustukselliset tarpeet. Siksi minä ja enemmistö suomalaisista emme anna Risto Isomerelle ja hänen kaltaisilleen valtuuksia tehdä Suomesta sotilassuurvallan liittolaista vastoin kansan tahtoa.

Eliittiin kuuluvat tai itsensä siihen henkisesti mieltävät halveksivat rutiininomaisesta jokaista, joka ei ole valmis alistumaan eliitin kulloisiinkin vaatimuksiin. Kansanäänestyksen puolesta johdonmukaisesti puhunutta presidentti Sauli Niinistöä (joka ei kuitenkaan ole Naton vastainen) eliitti ei tämän suuren kansansuosion takia voi suoraan haukkua, joten jonkun Nils Torvaldsin asemoituminen presidentinvaalitaistelussa edustamaan sitä ainoaa oikeata suhtautumista Natoon on korvike, johon täytyy näissä oloissa tyytyä. Se voi olla aika turhauttavaa.

* * *



Kun Helsingin Sanomat ei noin yleisesti ottaen koskaan julkaise yhteiskunnallisia kannanottojani, tiivistän tähän loppuun sen, mitä olisin kirjoittanut vastineeksi Isomeren kirjoitukseen.

Kun maamme oikeistolainen eliitti on saanut Suomen kammettua Naton kylkeen kiinni pikkuhiljaa hivuttamalla ja vastoin kansalaisten enemmistön toistuvasti mitattua tahtoa, tyytyköön se nyt tähän tilanteeseen, niin vältytään täysjäsenyyden aiheuttamalta Venäjän-suhteiden radikaalilta heikentymiseltä. Natossa ollaan mutta Natoon ei ole kuitenkaan pakko kuulua. Asiaa kannattaa harkita seuraavan kerran sitten, kun myös Venäjä on liittynyt Naton jäseneksi.

Suomen oikeisto ei ole koskaan arvostanut itsenäisyyttä sinä riippumattomuutena, joka kansalaisten enemmistölle on itsenäisyyden olennainen sisältö. Nato-oikeisto ei ymmärrä - tai ei halua uskoa -, että torjunta nousee haluttomuudesta sitoutua millekään puolelle. Suomi selvisi onnekkaasti edellisestä sitoutumisesta taisteluun Venäjän tuhoamiseksi (silloin Hitlerin Saksan kanssa). Sitä seuraavaa kertaa ei enemmistö halua koskaan tulevan. Yrittäkää nyt uskoa tämä yksinkertainen tosiasia, me emme halua sotaan Venäjää vastaan Yhdysvaltain etujen hyväksi.