Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Pyyteetön?

Ihmiskunnassa on aina esiintynyt pyyteetöntä hyvyyttä eli altruismia, valmiutta uhrautua toisen hyvän puolesta. Joskus tämä pyyteettömyys ilmenee jopa oman turvallisuuden riskeeraamisena, mikä on biologisen evoluution näkökulmasta jopa kulmia nostattava ilmiö. Ihminen ei selvästikään ole mikään perisynnin pahaksi tuomitsema hulttio (vaikka hulttioitakin riittää), vaan hän kykenee epäitsekkäisiin toimiin myös ilman näennäistä pakottavaa syytä. Altruismin olemassaoloa eivät kaikki kuitenkaan halua tunnustaa, koska ajatus luonnollisesta toisten ihmisten huomioon ottamisesta on ideologisesti niin vaarallinen. Miten saarnata oman onnensa seppien varaan rakentuvasta itsekkyysyhteiskunnasta, jos vastapuolella tehdään selkeästi epäitsekkäitä tekoja ja vielä vapaaehtoisesti?

Uskonnollisella uhrautumisella ja auttamisella on pitkät perinteet, mutta vähemmän on pohdittu sitä, kuinka pyyteetöntä tuo sinänsä hyvä auttamistyö joskus on. Auttavan yksilön moraalia ei tässä ole tarpeen arvuutella, mutta lienee selvää, että uskonnoille organisaatioina on kautta aikojen ollut eduksi tulla tunnetuksi avuliaisuudestaan, vaikka hintana sitten olisikin ollut alistuminen uskonnon edustaman ideologian tai jopa sen edustajien edustaman vallan alle. Olen varma siitä, että osa uskonnollisista pyyteettömistä teoista on täysin vilpittömiä. Mutta kirkkojen historia tarjoaa niin paljon esimerkkejä teeskennellystä nöyryydestä ja ehdollisesta pyyteettömyydestä, ettei sitä kaikkea voi ottaa todesta.

Mutta jos ihmisellä ei ole uskonnollista motiivia olla pyytettömän hyvä eli jos ei ole jumalaa, joka edes teoriassa laskisi nuo laupeudentyöt hyväksemme viimeisellä tuomiolla, mikä saa ihmisen toimimaan pyyteettömästi, kärsimään ja ottamaan riskejä toisen ihmisen puolesta? Jätän seuraavista pohdinnoista pois suhteet, joihin liitämme pyyteettömyyden jotenkin lähtökohtaisesti (rakkaus omiin lapsiin, puolisoon, muihin lähiomaisiin), vaikka niidenkin käyttövoiman lähdettä olisi varmaan syytä pohtia. 

* * *

Pakottamaton altruismi voi olla biologinen ominaisuus (itse uskon, että se on), mutta sen yhteiskunnallinen suosio ja yleisyys mitä ilmeisimmin vaihtelee. Vuodet voivat perusteetta kultaantua, mutta minulla on tunne, että pyyteetön toiminta yhteiseksi hyväksi oli suositumpaa 1960- ja 1970-luvuilla kuin myöhemmin. En varmaan ole ainoa, joka rohkenee määritellä 2010-luvun avoimen ja häpeilemättömän hedonismin määrittämäksi ajanjaksoksi. Eliitti, joka aiemmin eli rahvaan kustannuksella kaikessa hiljaisuudessa, on kiihtyvällä vauhdilla ruvennut julistamaan itsekkyyden, ahneuden ja oman edun tavoittelun ilosanomaa. Enää ei riitä, että jotkus saavat olla hedonisteja. Sitä täytyy myös taputtaa hyväksyvästi käsiä. On täysin mahdotonta kuvitella nykyisen eliitin jäseniä pesemässä oma-aloitteisesti ulossaneeratun ex-työläisen jalkoja, jos tapahtumaa eivät ole todistamassa televisiokamerat ja kupletin juonen tuntevat toimittajat.

Altruismin ja hedonismin etäisyys toisistaan on niin suuri, että on järkevää kysyä, onko mikään silta edes mahdollinen tunnettujen luonnonlakien valossa. Yksikään suomalainen upporikas ei pyri profiloitumaan epäitsekkäänä filantrooppina, mieluummin maristaan loputtomasti epäoikeudenmukaisista ylinopeussakoista, joita eduskunnan kaltaiset turhakkeet säätävät rikkaitten kiusaksi. Ei yksinkertaisesti ole ideologisesti muodikasta olla nöyrä, pyyteetön, antelias ja kaikin puolin hyvä ihminen. Maailmaan suurimpiin yrityksiin kuuluvan Vatikaanin tilapäisen toimitusjohtajan vaatimaton elämäntapa selvästi nolottaa pääosaa eliitistä. Olisi kai jotenkin mukavampaa, jos paavikin elostelisi kuten se taannoinen saksalainen tuhlaripiispa. Ei jää maallinen eliitti Franciscusta kaipaamaan, ei.

Joo joo, tiedetään kyllä, että muutamat äärettömän varakkaat herrat ovat näyttäneet hyvää esimerkkiä sekä lahjoittamalla suuria summia hyväntekeväisyyteen että patistamalla kaltaisiaan samaan. Tungosta pyyteettömän hyväntekeväisyyden laitumilla ei silti ole näkynyt. Rikkaat pitävät rikkauksistaan tiukasti kiinni, eikä muutaman avokätisen lahjoittajan takana mikään itse rakenteissa muutu. Rikkauksien keskittyminen on jatkunut ja vauhti jopa kiihtynyt. 2020-luvulla pari äijää omistaa puolet maailman varallisuudesta. Eikä siltä suunnalta ole juuri odotettavissa pyyteetöntä filantropiaa: Yhdysvalloissa hyväntekeväisyyteen lahjoitetut varat saa vähentää verotuksessa.


* * *

Itselleni pyrkimys auttaa apua tarvitsevaa ilman vastikkeen vaatimista tai odottamista on vahva pyrkimys, suoranainen pakko. Minusta pyyteetön tekeminen on aina tyydyttävämpää kuin sellainen, mihin liittyy tavalla tai toisella oman edun tavoittelu. En tiedä, mistä tällainen altruistinen eetos on ajatuksiini tullut, mutta olen kokenut sen omaksi koko aikuisen ikäni. En ole katunut sitä koskaan, vaikka ajoittain sen toteuttaminen väsyttää, kun muistaa yksilön vaikuttamisen vähäisen vaikutuksen. Tiedän myös oikein hyvin, kuinka mitättömän vähän riskeeraan henkilökohtaista mukavuuttani ja turvallisuuttani. En ilkeä edes ajatella yhtä aikaa niitä ihmisiä, jotka joka hetki vaarantavat terveytensä ja henkensä auttaakseen niitä, joilla asiat ovat kaikkein huonoimmin. Näihin ihmisiin verrattuna olen laiska, pelkurimainen ja mukavuudenhaluinen hedonisti.

Kysyn myös vilpittömyyttäni epäilevien puolesta, onko altruistinen hyvyys aitoa, jos se tuottaa tekijälleen hyvää mieltä tai peräti itsetyytyväisyyttä ilman konkreettista palkintoa? Olisiko hyvyys aidompaa, jos tekijällä olisi koko ajan paha olo, ahdistusta ja pelkoa? Pitäisikö pyyteettömyyden aitous jotenkin testata, jotta sitä saisi harrastaa? Yritän itse tunnistaa falskin altruismin kysymällä, haluanko tehdä sitä hyvää vai onko minun pakko. Ajattelen, että jos on pyyteettömästi hyvä siksi, ettei omatunto muutakaan vaihtoehtoa hyväksy, ei tarvitse kenenkään tulla huomauttelemaan ja utelemaan motiiveja.

Silti ymmärrän hedonistisen elämäntavan valinneen (tai siihen huomaamattaan solahtaneen) ihmisen epäuskon ja -luulon. Pyyteettömyyttä on vaikea uskoa todeksi, jos sitä ei ole itse koskaan kokeillut tai kokenut. Itse en ajattele, että hedonisti on huonompi ihminen kuin altruisti, mutta ajattelen, että pyyteettömyys on ihmisyhteisölle hyödyllisempi ja arvokkaampi ominaisuus. Siksi sitä kannattaa tukea niin itsessä kuin muissakin. Kukaan ei synny hedonistiksi tai altruistiksi, mutta lapsuuden asenteilla ja opinnoilla on merkitystä. Lapset kannattaa kasvattaa rakkaudella ja kohtuullisella esimerkkiannoksella pyytetöntä hyvyyttä. Meillä on siihen valmius.


maanantai 22. toukokuuta 2017

Jos sillä koolla on sittenkin merkitystä?

Olen eräässä vanhassa blogitekstissä pohtinut resoluution, yksityiskohtien määrän merkitystä. Asia on taas pyörinyt mielessä, kun olen seurannut sivusta nuorempien sukupolvien kännykän täyttämää elämäntapaa. Elän itse 28-tuumaisen PC-näytön maailmassa, jossa ajoittainen siirtymä läppärin puolta pienempään ruudunkokoon tuntuu aina vähän ahdistavalta ja synnyttää halun työntää päälle käyviä reunoja kauemmas. Käytän muutaman kerran vuodessa kännykkääni jonkin pienen asian kuten bussin lähtöajan tarkistamiseen, mutta mieleeni ei tulisikaan ihailla valokuvia tai katsoa videota kännykän kautta (eikä pääsyy ole se, että kännykkäni on vanha, resoluutio alhainen ja Androidin versio jostain jurakaudelta).

Hyvin monelle ihmiselle kuitenkin näyttää riittävän mainiosti se, että suurin osa kuvista ja myös videokuvasta nautitaan pääsääntöisesti kännykän mitättömän kokoiselta ruudulta tai korkeintaan läppärin/pädin vain vähän isommalta näytöltä. Minua tällainen asiain tila huolestuttaa. Huolestuttaa siksi, että vaikka näytön resoluutio olisi kuinka hyvä - ja sehän on käsittämättömän hyvä näissä nykyisissä lippulaivoissa ja niitten halvemmissa saattoaluksissa -, ihmisen aivot ja silmät eivät ole kehittyneet hahmottamaan asioita pienoiskoossa. Itse olen aina kokenut, että pienoismalli on korvike 1:1-todellisuudelle. Muovinen lentokoneen pienoismalli korvasi sen, ettei sitä Spitfireä tai Messerschmittiä voinut oikeassa koossa saada. Oma lapsuuteni ja nuoruuteni osui aikaan, jolloin oikeankokoista kuvaa saattoi nähdä vain elokuvateatterissa. Kaikki muu oli pienoismallia.

Sittemmin ajat ovat muuttunet. Suurimmat televisiot muistuttavat kooltaan kumollaan käännettyä lastensänkyä (voi isompiakin jo olla), eikä yli 30-tuumainen tietokoneen näyttökään enää ole pelkästään teknisten suunnittelijoiden ja varakkaiden ulottuvilla.Itse en juuri katsele pienikokoisia paperivalokuvia, vaan niistä tekemiäni skannauksia, jotka hyvällä resoluutiolla täyttävät koko ruudun. Minusta se on ainoa siedettävä korvike todellisuudelle. Joissakin tapauksissa, kuten pienten hyönteisten tai kasvien osien kohdalla, se jopa ylittää todellisuuden suurentaessaan vaivoin näkyvän kohteen ihailtavaksi kaikkine yksityiskohtineen. Aivomme janoavat tarkkuutta 1:1 tai mikäli se vain on mahdollista, vielä parempaa.


* * *

Vai janoavatko? Saamani huolipalautteen perusteella eivät välttämättä ollenkaan. Huoleni on sekä perusteeton (pieni kuva kelpaa oikein hyvin ja onhan niitä isompia ruutuja tarvittaessa vielä jossain) että jotenkin loukkaava. Ikään kuin minun tapani katsoa (1:1 tai sitäkin parempi) olisi jotenkin parempi kuin sillä, jolle riittää pienempikin. Tätä asiaa en tietenkään voi ratkaista pelkällä omalla päätökselläni, joten seuraavassa on ajatuksia siitä, miksi koolla on merkitystä ainakin visuaalisen informaation kohdalla.

Viittasin jo aivoihin ja ihmisen silmään. Täysin vailla todisteita väitän, että ihmisen silmä on evoluution myötä kehittynyt näkemään hyvin sekä panoraamaa (näkyykö taivaanrannalla nouseva ukkospilvi) että havaitsemaan merkittäviä yksityiskohtia makrotason kohteissa kuten syötävissä hedelmissä. Monet kykymme perustuvat kokonaan stereonäköön, jonka tarjoaa mahdollisuuden suorittaa aivoille etäisyyksien arviointia ilman ensimmäistäkään geometristä kaavaa. Värien hahmotuskykyämme on vaikea rinnastaa mihinkään, kun emme kykene eläytymään toisten lajien maailmaan. Kyvyllä erottaa asioita värin perusteella on kuitenkin ollut suuri merkitys biologisessa selviytymisessä. Kypsän hedelmän värin erottaminen lehtimassasta on voinut olla elämän ja kuoleman kyky.

Ihmisen näkökyky ei kuitenkaan ole korostuneen tarkka. Emme erota yksityiskohtia sen paremmin kaukaa kuin ihan läheltäkään. Kysymys ei ole resoluutiosta, joka luonnossa on aina täydellinen, vaan silmän kyvystä tarkentaa. Lyhyesti: meidän silmämme eivät ole sen paremmin kaukoputkia kuin mikroskooppejakaan. Olemme erikoistuneet siihen välimaastoon. Kun luonnossa noin 2 metrin pituinen ihminen kutistuu näytöllä noin 2 cm:n pätkäksi, tapahtuu vääjäämättä kaksi asiaa. Silmämme ja aivomme eivät kykene enää poimimaan kaikkia resoluution tarjoamia informaatiohiukkasia ja tämän seurauksena aivomme tulkitsevat näkemämme kuvan uudella tavalla. Kun pienoismallin suhde huononee, yleishahmon ja asetelman rooli korostuu yksityiskohtien kustannuksella. Joskus tämä voi olla tavoitekin: arkkitehtuuria ei yleensä kannata arvioida parin sentin etäisyydeltä. Mutta jos kaikki visuaalinen informaatio pienennetään, tuskin asiat voivat jäädä ihan ennalleen.


* * *

Huoleni visuaalisen informaation koosta ei johdu siitä, että näkisin jotain katastrofaalista olevan kehkeytymässä. En tiedä, mitä tyytymisestä hyvin vahvoihin pienennyssuhteisiin voi seurata tai seuraa. Kännykkään tottuneiden mielestä ei varmastikaan yhtään mitään. 28:n tuuman näytön pienuutta usein harmitteleva sen sijaan ajattelee, että kännykästä kaiken katsova menettää yksityiskohdat. Niin, ne yksityiskohdat. Ei niillä tietenkään aina ole merkitystä. Edellä mainitsemani arkkitehtuurin lisäksi ihmissuhteet lienevät asia, jossa riittää, että kasvojen ilmeet pystyy jotenkin hahmottamaan kehonkielen lisäksi. Tyypillinen yhdysvaltalainen sit com ei herkuttele visuaalisesti vaan sanallisesti.

Mutta onhan niitä valtavasti asioita, joissa juuri yksityiskohdat ovat se olennainen asia. Luontovalokuvaajat arvostavat sitä, että kohteesta saa ns. karvantarkan kuvan. Ei siksi, että yksittäinen karva olisi merkittävää informaatiota vaan siksi, että karvoitus on olennainen osa kuvattavaa kohdetta, sen todellisuutta. Ilman tuota karvantarkkuutta lintu- ja nisäkäskuvaaminen olisi aika yksitoikkoista. Kännykällä kuvaa katsova ei tietenkään välttämättä aina kaipaa karvantarkkuutta, mutta osaako hänkään jonkin ajan kuluttua sitä enää kaivata tarkkuutta edes silloin, kun se on olennaista kuvan viestin välittymisen takia? Yhtään sen enempää kuin ihminen osaa kaivata rehevää maisemaa, joka katosi vuosikymmeniä sitten.

Olen ilmeisesti huolissani siitä, että ihminen tottuu hahmottamaan asioita vääristyneessä, informaatiota kadottavassa ja piilottavassa muodossa. Elokuvateatteriesityksiä varten elokuvat tehdään edelleen täyteen visuaalisia yksityiskohtia ja tätä myös monet arvostavat. Mutta kun sama katsotaan 5 x 10 sentin ruudulta, hukkaanhan ne vääjäämättä menevät, koska silmämme ja aivomme niitä enää hahmota. Tyypillinen kännykkäkuva on ehkä selfie, jossa kohde täyttää pienenkin ruudun ja olennaista on ilme, asetelma. Ehkä emme kuitenkaan ihmiskuntana halua maailmaan, jossa "kuva" tarkoittaa vanhaa kymppikuvaa pienempää visuaalista pelkistystä? Yksityiskohdat vaativat riittävää kokoa. Älkää siis kärrätkö ainakaan ihan kaikkia isoja näyttöjä vielä kaatopaikalle. Joskus vanhakin voi olla oikeassa.


(Klikkaa kuvaa, jos haluat nähdä karvatkin kunnolla.)

torstai 18. toukokuuta 2017

Islam, islamismi, jihadismi

Sam Harris, yhdysvaltalainen filosofi, neurotutkija ja tunnettu järjestäytyneiden uskontojen kriitikko ja Maajid Nawazin, brittiläinen poliittinen aktivisti ja entinen jihadisti, ovat tarttuneet pienessä keskustelukirjassaan Islam ja suvaitsevaisuuden tulevaisuus (Scanria 2017) islamin härkää sarvista. Tavoitteena ei ole sen vähäisempi kuin yritys hahmottaa ulospääsyä väkivaltaisen jihadismin ja ainakin toistaiseksi hiukan vähemmän väkivaltaisen, äärioikeistolaisen ja rasistisen maahanmuuton vastustajien välisestä ahtaasta rakosesta.

Risto Mikkosen suomennosta ei voi sinänsä moittia, sillä alkuteoksen tyyliä on ollut äärimmäisen vaikea siirtää suoraviivaisen suomalaisen keskustelutavan puolelle.  Kohtelias sanailu käy silti välillä kärsimättömän hermoille. Tämä voisi toimia puhuttuna paremmin. Mutta itse asia on iso, vakava ja tärkeä meille kaikille tässä maailmassa eläville. Daesh-järjestön brutaalit kiduttajat ja murhaajat ovat äärimmäinen esimerkki modernista, islamiin ainakin näennäisestä tukeutuvasta välivaltaisesta liikkeestä, joka ei peittele pyrkimystään valloittaa koko maailman hallinto ja hävittää kaikki ne ihmiset, jotka eivät edusta samaa islamin tulkintaa kuin järjestön johto.

Harris ja Nawazin ovat molemmat perehtyneet aiheeseensa, Harris ulkopuolisena tutkijana, Nawaz kriittiseksi muuttuneena muslimina. Miehet ovat pohjimmiltaan hyvin samaa mieltä, mutta kirjaksi väännetty dialogi tarjoaa molemmille mahdollisuuden pohjustaa näkemyksiään. Harris pääosin kyselee ja Nawaz yrittää selittää ei-muslimilukijoille, miksi yksinkertaisia tai yksiselitteisiä vastauksia on niin vaikea antaa. Jos joku on kuvitellut, että islamissa on vain kaksi valtavirtaa (sunnit ja shiiat), Nawaz kyllä palauttaa todellisuuteen korostamalla uudelleen ja uudelleen erilaisten tulkintojen moninaisuutta. Islamissa ei ole paavia, vaikka kalifaatin herraksi pyrkijöitä riittää.

* * *

Kirja heijastelee ennen muuta Ison-Britannian tilannetta, vaikka Nawaz tuntee hyvin myös synnyinmaansa Pakistanin olosuhteet. Nawaz pystyy kertomaan asioista sisältäpäin, koska hän toimi aiemmin islamistisessa ryhmässä Hizb ut-Tahrir. Nykyinen rooli sekulaarin islamin puolestapuhujana on saattanut Nawazin hengenvaaraan, joten hän ei puhu lämpimikseen. Lienee syytä kuunnella tarkasti, miten Nawaz selittää perustermit: islam on uskonto, jota tulkitaan monilla eri tavoilla eikä yhtä islamia ole kuin hyvin yleisellä tasolla; islamismi on poliittista toimintaa, jolla tavoitellaan islamin hallitsemaa yhteiskunnallista valtaa eli teokratiaa; jihadismi on politiikan ohittavaa islamismin toteuttamista väkivaltaisin keinoin.

Nawazin perusajatus on, että vain osa islaminuskoisista on islamisteja tai tukee pyrkimystä teokratiaan ja vielä pienempi osa on jihadisteja, joiden väkivaltaisuutta hyvin suuri joukko islaminuskoisia kavahtaa ja kauhistelee. Sam Harris ei ehkä kysy asiaa suoraan, mutta välillisesti kuitenkin pohtii, onko tavallisia ei-väkivaltaisia islaminuskoisia riittävästi estämään islamistien ja jihadistien pyrkimykset. Harris on aika skeptinen, mutta on päättänyt julkisesti tukea Nawazin Quilliam-järjestöä, joka pyrkii torjumaan ääriliikkeiden vaikutusta muslimikulttuureissa.

Kirja auttaa ymmärtämään sitä monimutkaista maailmaa, jonka yksittäinen uskonnollisesti aktiivinen muslimi joutuu kohtaamaan. Nawaz korostaa tiedon ja Koraanin maltillisten tulkintojen merkitystä. Hänen mielestään useimmat jihadistien tulkinnat ovat joko selvästi perusteettomia tai ainakin äärimmilleen tulkittuja. Ei-muslimin on vaikea eläytyä tähän lingvistis-teologiseen rytöön, mutta jos on Nawazia ja Harrisia uskominen, sitä ei islamin kohdalla voi välttää.

* * *

Maallistunut, suomalainen ei-muslimi on hämmentynyt. Islamin tulkintojen monimutkaista maailmaa on jokseenkin mahdoton ymmärtää, eivät sitä tunnu ymmärtävän muslimit itsekään. Loppujen lopuksi useimpia kiinnostaa vain yksi kysymys: onko tuo Suomeen (tai minne tahansa muualle) muuttanut islaminuskoinen tavallinen, maltillinen ihminen vai kiihkoileva islamisti (paha juttu, ei ollenkaan tervetullut) vai peräti rauhallista teeskentelevä jihadisti, joka vain odottaa sitä hetkeä, jolloin suljemme silmämme ja hän pääsee katkaisemaan kaulamme (erittäin paha juttu, kukaan ei tällaisia halua lähelleen).

Harrisilla tai Nawazilla ei tietenkään ole yksinkertaisia vastauksia tähän peruskysymykseen. Kenelläkään ei ole. Silti ratkaisuna ei ole ainakaan yksittäisen maahanmuuttajan syynääminen (vaikka sitäkin on tietyissä vaiheissa syytä tehdä, kun tullaan esimerkiksi seudulta, jossa Daesh on saanut turpiinsa) ja rankaiseminen varmuuden vuoksi, vaan maltillisten islamilaisten enemmistön nouseminen sekä islamisteja että jihadisteja vastaan. Harrisin ja Nawazin viesti tuntuu olevan, etteivät omaa syntitaakkaansa kantavat siirtomaaisännät voi ratkaisevasti asioihin vaikuttaa, vaikka haluakin olisi. Tämä on viime kädessä islaminuskoisten oma taistelu.

Vaikka sitä on itse täysin maallistunut ja uskonnoton, on tässä tilanteessa tietenkin annettava kaikki tuki ja kannustus Nawazin kaltaisille toimijoille, jotka oman henkensä uhalla yrittävät padota tuhoisia voimia ja pelastaa muslimimaailman sekä islamisteilta että jihadisteilta. Suureen optimismiin ei liene perusteita, mutta kuten Nawaz toistuvasti korostuu, vaihtoehtoja ei juuri ole. Kun vastassa on miehiä, jotka väittävät ei vain uskovansa, vaan tietävänsä, että heidän julmasti murhaamansa lapsi siirtyy suoraan Paratiisiin, ns. järkipuhe ei tunnu toimivalta vaihtoehdolta. Nawaz uskoo, että islamismi on taltutettavissa muslimien sisäisellä dialogilla, mutta jihadistien suhteen hänkin tuntuu olevan kovalla linjalla. Kun yhteyttä ei ole, aseet puhuvat puolestaan.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Kuplassa

Olen näitä asioita pitkään miettinyt, mutta vasta Pirkko Saision haastattelu Hesarissa - tai pikemminkin sen herättämä kiihtymys ja mielenpahoitus - saa minut kirjoittamaan julkisesti. Saisiota on syytetty jonkinlaisesta petturuudesta ja vihollisen auttamisesta, kun hän on puolustanut näkemystä, jonka mukaan keskustelu on ainoa sivistynyt tapa vähentää ennakkoluuloja, vihaa ja väkivaltaa. Ehkä suurimman mielenpahoituksen on aiheuttanut se, että Saisio sanoo ääneen eläneensä juuri sellaisessa "punavihreässä kuplassa", josta oikeistohenkiset niin mielellään pilkallisesti puhuvat.

Kuplista aion tässä itsekin puhua, sillä täysin riippumatta siitä, onko jonkin tietyn kuplan määrittely tai nimeäminen osuvaa vai ei, kyllä nämä mukavuuskuplat ovat todellisuutta ja ovat sitä aina olleet. Useimmille meistä ihmisistä näyttää olevan tyypillistä suojella minäkuvaamme ja maailmankatsomustamme välttelemällä poikkeavien näkemysten kohtaamista ja pysyttäytymällä aina kun se vain on mahdollista siinä omassa mukavuusaluekuplassamme. En halua moralisoida tätä sen kummemmin, syyllistymme siihen jokseenkin kaikki joka tapauksessa. Sen sijaan haluan Saision tavoin kysyä, onko kuplaan pitäytyminen järkevää tai tuloksellista.

Itselleni kysymys on ennen muuta siitä, miten suhtaudumme epämukaviin tosiasioihin. Niistähän on usein helppo pysytellä erosta ja jopa unohtaa, että sellaisia onkaan. Mutta jos ylipäätään tavoittelee elämässä jonkinlaista totuudellisuutta eli ei suostu elämään pelkästään valheessa, jossain vaiheessa on pakko myöntää, että oman kivan kuplan ulkopuolella on tavattoman paljon ihmisiä. Mikä tärkeintä, myös nuo oman kuplani ulkopuolella olevat ihmiset ovat omasta mielestään oikeassa ja minä väärässä. Pysyttelemällä kuplan sisällä en saa koskaan tietää, miksi tuo toinen ihminen ajattelee aivan toisella tavalla. Ennen muuta voin kuvitella olevani itse aina oikeassa.

* * *

Poliittinen opiskelijaliike 1970-luvulla perustui suuressa määrin tällaisiin kupliin. Jokaisella ryhmällä oli omat lehdet, bileet, juhlat ja julkilausumat. Kuplien vastakkainasettelu oli hyvin jyrkkää ja tahallista törmäilyä tapahtui tuon tuostakin. Jälkiviisaasti sitä kaikkea voi ironisesti pilkata ja omahyväisesti moittia lapsellisesta ideologisuudesta. Tuolloiseen kuplien taisteluun sisältyi kuitenkin aina halu väitellä, mitellä ajatusten ja ideoitten tasolla. Vaikka toisen kuplan väkeä kuinka haukuttiin, samalla koko ajan myös näkemykset kävivät julkista taistelua, jonka tarkoitus oli vakuuttaa puolensa valitsemattomat siitä, että juuri se meidän kuplamme on kuplista paras.

Olisi liioittelua väittää, että 1970-luvun kuplaelämässä palavasti tähdättiin totuuteen ja vain totuuteen. Kyllä valikoiva puhe osattiin jo silloin, kun piti puhua esimerkiksi Neuvostoliitosta tai imperialismista. Mutta ainakin meillä ns. perustason ihmisillä oli kyllä myös halua tietää, miten asiat oikeasti ovat esimerkiksi ns, kehitysmaissa. Monet asiat olivat myös niin uusia, ettei missään kuplassa kunnolla tiedetty, mikä olisi "oikea" suhtautumistapa. Monet oikeistolaisetkin olivat vilpittömän kiinnostuneita esimerkiksi latinalaisen Amerikan epäoikeudenmukaisista maanomistusoloista ja tilanteen muuttamisesta. Eikä meillä toisella laidalla oikeasti Stalinia ihailtu, propagandan tasolla ainakin korostettiin sitä, ettei Neuvostoliitto enää ole kuten Stalinin aikana.

Oivallus siitä, että taistelun voi voittaa vain tuntemalla vastustajan aseet (ajatukset), tuli ainakin itselleni juuri 1970-luvulla. Rupesin lukemaan suomalaisen poliittisen historian kirjallisuutta, joka valtaosin oli varsinkin silloin valkoisen vallan ideologisesti kyllästämää. Jollain tavalla sitä kuitenkin ymmärsi, että jos oikeistolaista ideologiaa vastaan haluaa toimia, on sitä myös opittava tuntemaan. Iän myötä tällainen maailman moniäänisyyteen tutustuminen on tullut koko ajan tärkeämmäksi. Propagandaa on aina tylsä lukea. Kertoi totuus mitä hyvänsä, kyllä se on aina mielenkiintoisempaa. Myös silloin, kun totuus ei maistu omassa kuplassa hyvältä. Totuuden jälkimaku on hyvä.

* * *

Rohkeus tulla omasta kuplasta ulos tai peräti vierailla vihamielisessä kuplassa ei synny tyhjästä. Se vaatii oivallusta siitä, että se oma kupla ei ole koko totuus, vaikka ehkä enemmän totta kuin valhetta. Jos ei ole halua ja uskallusta selvittää totuutta silläkin uhalla, että se ei ole miellyttävä, hommaa ei kannata edes aloittaa. Itse olen jo aikoja sitten päättänyt, etten anna mukavuudenhalun tai tyhjän kiltteyden ohjata pyrkimystäni ottaa selvää asioista. Eihän se helppoa ole, mutta nykyään ajattelen, että minun täytyy yrittää ymmärtää myös kaikkein kauimpana omistani olevia näkemyksiä. Eivät nuo omistani poikkeavat näkemykset mistään mystisestä "pahasta" ole syntyneet, vaan erilaisesta elämästä ja erilaisista kokemuksista. Siksi olen valmis kohtaamaan uskovaisen, äärioikeistolaisen, rasistisen tai minkä tahansa muunkin ihmisen ja kuulemaan, miten hän perustelee näkemyksensä.

Olen testannut tätä omasta kuplasta poistumista yrittämällä eläytyä esimerkiksi hyökyaallon kaltaisen maahanmuuton säikäyttämän tavallisen suomalaisen ajatuksiin ja myös avoimesti natsihenkisten ihmisten tapaan nähdä maailmaa. Vaikka uskonnot väsyttävät minua tavattomasti, olen tuon tuostakin yrittänyt eläytyä tilanteeseen, jossa ihminen lujasti uskoo jumaliin ja järjestää elämänsä sen mukaan. MInusta tuntuu, että Pirkko Saisio on tehnyt tätä samaa, vaikka varmaan aivan eri tavalla kuin minä. Lopputulos kuulostaa kuitenkin tutulta: emme selviä rähisemällä, meidän täytyy oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään eri mieltä olevia, vaikka emme olisi heidän kanssaan samaa mieltä.

Joudun myöntämään, että maailmassa on myös vihasta eläviä ihmisiä ja liikkeitä. Heidän kanssaan ei välttämättä koskaan dialogia synny, vaikka kuinka omasta kuplasta luopuisi. Mutta näitten vihan kuplassa elävienkin ajattelua voi yrittää ymmärtää, jos ei muuten, niin siinä tarkoituksessa, että sen leviämiselle voisi tehdä jotain. Kun väittelee uusnatsin kanssa, tärkein kohde ei ole tämä uusnatsi vaan keskustelua kuunteleva, huolestunut ja perusturvallisuuden tunteensa menettänyt kansalainen. Minun täytyy kyetä vakuuttamaan hänet siitä, etteivät asiat hoidu hyvin uusnatsin reseptillä, vaikka he kuinka lupailevat. Mutta jos käännän selkäni ja jätän tuon uusnatsin paasaamaan yksin - ja tätähän ns. punavihreässä kuplassa elävät usein tekevät -, hylkään tuon pelotellun kanssaeläjän. Hänen takiaan siitä omasta kuplasta on ainakin syytä poistua. Jossain vaiheessa sitten huomaa, että kaikkein mielenkiintoisinta on voida liikkua kuplien ulkopuolella ja kohdata muita varmoista ennakkototuuksista luopuneita. Kokeile edes.


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Pelkurit

Millä tavalla mainostaa Ruotsissa pienlehteä, jos ei ole rahaa eikä suhteita? Yksinkertaisinta on ilmoittautua Göteborgin kirjamessuille yhdeksi näytteillepanijaksi. Ruotsalainen Nya Tider -niminen, äärioikeistolaiseksi leimattu lehti on toiminut näin. Vuonna 2016 sen osallistuminen ensin estettiin, sitten sallittiin sananvapauden nimissä. Tänä vuonna, kun Suomi on messujen teemana, joukko kirjailijoita on keksinyt nerokkaan idean rangaista messuja siitä, että se sallii Nya Tider -lehden pystyttää ständinsä. Nämä kirjailijat ovat ilmoittaneet boikotoivansa messuja. Mukana boikotissa on tiettävästi myös sellaisia kirjailijoita, joita ei ole messuille edes kutsuttu. Siis suunnilleen sama kuin että kadunmies ilmoittaa boikotoivansa eduskunnan avajaisia tai linnan kutsuja.
 

Boikottia on perusteltu toteamuksella, ettei haluta tukea osallistumisella tapahtumaa, joka sallii äärioikeistolaisen ja ilmeisesti ruotsalaisittain myös monella muulla tavalla ikävän lehden osallistumisen maksavana näytteillepanijana. Ehkä boikotissa on muitakin sävyjä ja ulottuvuuksia, mutta keskityn tässä tähän mielestäni typerään ja vastuuttomaan logiikkaan. Ajatus siitä, että käy yhteiskunnallista debattia kieltäytymällä tulemasta paikalle on sekä typerä että vastuuton. Yhtä typerä ja vastuuton kuin ruotsalaisten perinteisten puolueiden suhtautuminen Sverigedemokraterna-puolueeseen, joka on kasvattanut tasaisesti kannatustaan osittain muitten puolueitten lahjoittaman marttyyrinaseman ansiosta.

Kirjamessuja boikotoiva kirjailija on typerä ja vastuuton siitä yksinkertaisesta syystä, että tällainen boikotti sataa yksinkertaisesti ja vuolaasti vain yhteen laariin. Sen laarin kyljessä lukee NYA TIDER. Boikottipuheiden ansiosta Nya Tider saa ilmaista mainosta kuukausien ajan ja kaiken päälle sen maine pelottavana vastustajana kasvaa ilman ensimmäistäkään taistelua. Tapahtumia mahdollisesti seuraavien kansalaisten näkökulmasta nimittäin kirjailijoiden boikotti ei ole pelkästään typerää ja vastuutonta, vaan se on myös pelkurimaista. Nya Tider on niin kova vastustaja, ettei sitä uskalleta edes messuilla kohdata.


* * *

Ei sinänsä ole väärin pelätä äärioikeistolaista väkivaltaa. Yksilöillä on subjektiivinen oikeus pelätä milloin mitäkin. Wikipedian artikkelin (vain ruotsinkielisenä) mukaan lehdellä ei ole suoraa yhteyttä mihinkään järjestöön. Lehden päätoimittaja on Vávra Suk, tšekkitaustainen toimija, jolle Sverigedemokrater ja Nationaldemokraterna olivat liian maltillisia toimintaympäristöjä. Vuonna 2009 Suk joutui antifasistisen AFA:n tappelijoiden kynsiin ja selvisi hyökkäyksestä hengissä juuri ja juuri. Ainakaan Wikipedia ei kerro Sukin itsensä syyllistyneen väkivaltaisiin tekoihin, ei myöskään hänen lehtensä. Vaikka itse karttaisin kernaasti herra Sukin seuraa, en osaisi perustella, miksi minun pitäisi olla henkilökohtaisesti peloissani. 


Luultavasti puheet väkivallasta ja sen pelosta ovat Göteborgin messujen kohdalla pelkkää huomion herättämistä. On äärimmäisen epäuskottavaa, että Nya Tider järjestäisi - tai kykenisi järjestämään - messuilla provokaation ryhtymällä pieksämään hentoisia kirjailijoita karahkoilla saati astaloilla. Jos arvata saattaa, kovia ovat korkeintaan Nya Tiderin ständin puheet. Tästä päästäänkin asian syvimpään ytimeen: messuja boikotoiva kirjailija pelkää joutua debattiin Nya Tiderin kanssa. Boikotoija pelkää tilannetta, jossa hän joutuu perustelemaan omia arvojaan täysin vastakkaisia arvoja vastaan ympäristössä, joka ei koostu samanmielisten hymisevästä turvavaahdosta.
 

Kirjailija, joka ei uskalla puolustaa omia näkemyksiään kirjamessujen kaltaisella isolla areenalla, onkin hyödytön ja joutaa jäädä kotiin. Jos messuilla syntyy aitoa debattia äärioikeistolaisten tai rasististen ja maahanmuuttovastaisten näkemysten kanssa, mitä hyötyä olisi pelkurimaisesti taka-alalle luikkivista kirjailijoista. Debatissa ei myöskään tarvita niitä typeryksiä, joiden mielestä vain kivojen ihmisten kanssa kannattaa väitellä ja jotka jättävät foorumin ikävälle vastustajalle. Tällaisille vastuunvälttelijöille ei ole mitään yhteistä tarvetta, joten pysykää vaan kaukana.

* * *

Tämä menee jankuttamiseksi, mutta toistan silti. Länsimainen sananvapaus sisältää vääjäämättä myös ikävien näkemysten esittämisen ja levittämisen. Jos sitä ei hyväksy, ei hyväksy sananvapauttakaan. Göteborgin kirjamessut ei ole uusnatsien järjestämä tilaisuus, vaan järjestäjät toteuttavat länsimaista sananvapautta, vaikka ehkä enemmän kaupallisista kuin ihanteellisista syistä. Kirjailija, joka haluaisi kieltää äärioikeistolaisten näkemysten esiintymisen messuilla, vastustaa aktiivisesti sananvapautta. Miten sellaisen asenteen kanssa voi elää ja esiintyä jollain lailla "hyvän" puolustajana? Mistä lähtien näkemysten kieltäminen on riittänyt niiden torjumiseen?

Sananvapaus ei ole sama asia kuin yksimielisyys kivoista asioista. Sananvapaus tarkoittaa sitä, että myös alistetulla ja sorretulla on jonkinlainen äänioikeus. Eliitti ja valta eivät sananvapautta puolusta, koska heillä on se joka tapauksessa. Sananvapautta tarvitsevat eniten ne, joita eliitti sortaa ja vaientaa. Siitä, että tuo sorrettujen ja vaiennettujen joukko koostuu hyvin monenlaisista ja myös täysin vastakkaisista äänistä, ei pidä tehdä johtopäätöstä. että on moraalisesti kestävää vaatia sananvapautta itselle, mutta ei tuolle toiselle, joka on eri mieltä.


Äärioikeistolaisia tai uusnatsistisia näkemyksiä vastaan voi taistella vain osallistumalla, puhumalla, kirjoittamalla, toimimalla. Boikotti, joka ei heikennä vastustajaa, vaan tekee sen vahvemmaksi, ei todellakaan ole fiksua toimintaa. Vávra Suk hieroo tyytyväisenä käsiään aina, kun joku liian vähän asiaa ajatellut kirjailija ilmoittaa "tietenkin boikotoivansa" Göteborgin kirjamessuja; siellähän on joku ei-kiva ständi, aivan kauheaa! Kun taistelukenttä jätetään vastustajalle, taistelu on jo hävitty. Vain ne, jotka lähtevät haastamaan Nya Tiderin ajatusmaailman, kantavat vastuunsa. Boikotoijat ovat lyhytnäköisiä pelkureita.



Original foto Fredrik Sandberg

tiistai 9. toukokuuta 2017

Lääkärille kun tarvitaan

Lääkärilehti ei todellakaan kuulu normaaliin lukemistooni, mutta vessassa sitä tulee lueskelleeksi kaikenlaista. Tulin kovin tyytyväiseksi, kun numerosta 17/2017 satuin lukemaan Sohvi Mäntykosken kolumnin Pitää päästä lääkäriin. Kyllä on järkeviä ajatuksia, asenteita ja näkemyksiä tällä nuorella ammattilaisella! Ihan harmittaa, että Mäntykoski on tamperelainen yleislääkäri. Ei helsinkiläisellä taida olla mahdollisuuksia päästä hänen potilaakseen.

Ei tosin välttämättä muutenkaan. Arjen paineista ja työuupumuksesta avoimesti kirjoittava Mäntykoski on terveyskeskuslääkäri omasta tahdostaan. Mutta hän suhtautuu työhönsä yhtä aikaa aatteellisesti (jonkun nämä tehtävät on tehtävä ja miksi en siis minä?) ja tiukasti yhteisiä voimavaroja (terveyskeskuslääkäri on sellainen) varjellen ja säästäen. Mäntykoskella on tähän erinomainen iskulause: Ei lääkäriin pidä päästä silloin kun haluaa, vaan silloin kun sitä tarvitsee!

Olen aivan samaa mieltä. Subjektiivinen oikeus saada lääkärin huomiota ja hoitoa on hienoa asia ja sivistysyhteiskunnan yksi tuntomerkki. Tämä oikeus ei kuitenkaan voi olla absoluuttinen, koska resurssit ovat rajalliset. Yleislääkärillä on tietoa ja ammattitaitoa sanoa ääneen, että nykypäivän terveyspalvelubisnes on liukuhihnaa, joka ei tarjoa edes vannoutuneelle yleislääkärille tilaa oppia uutta. Sohvi Mäntykoski sanoo suoraan, että Suomessa tarvitaan ryhtiliikettä, myös terveyskeskuksilta itseltään. Ehkä sellainen on jo käynnissä. Kävin itse tutkituttamassa luomiani (yksi myös nipsaistiin patologin iloksi) Pihlajamäen terveysasemalla. Edellisvuoteen verrattuna kaikki tuntui sujuvan ripeästi ja hyväntuulisesti. Toivottavasti se ei ollut sattumaa, vaan jotain on ruvettu tekemään oikein.

* * *

Mäntykoski suhtautuu tulossa olevaan sote-uudistukseen selvästi skeptisesti ("kun nyt enemmän tai vähemmän hallitusti olemme luisumassa soteen") ja uumoilee aiempaa kovempaa kilpailua asiakkaista. Hän kuitenkin kannustaa jättämään kyräilyn ja poteronkaivuun ja muistuttaa, että vastassa ovat yhteiset haasteet: "Vastassa ovat tutut viholliset, taudinaiheuttajat, homeopatia ja kasvavat terveyserot." No se oli suoraan sanottu, harvoin homeopatian kaltaiselle puuhastelulle osoitetaan kaapin paikkaa näin selvin sanoin. Tällaista suorasanaisuutta kaipaamme enemmän kuin homeopaattisia tuotteita myyvien apteekkareiden selittelyitä asiakkaiden haluilla.

Mäntykosken sovitteleva suhtautuminen terveysbisneksen kollegoihin on ymmärrettävää, vaikka olisin itse hiukan epäilevämpi sen suhteen, onko bisnespuolella yksittäisillä lääkäreillä työn järjestämisen kysymyksiin senkään vertaa sananvaltaa kuin julkisella puolella. Terveysbisneksen ytimessä on kuitenkin bisnes, jonka edistämiseksi luulotautisen mummon eurot kelpaavat yhtä hyvin kuin aidosti lääkäriä tarvitsevan. Vähän epäilen, ettei kaupallisten terveystalojen liiketoimintaideaan kuulu allekirjoittaa saati soveltaa käytännössä Mäntykosken periaatetta "kun tarvitaan".

Tässä yhteydessä haluan sanoa sanan myös Helsingissä käyttöön otetusta perussairaanhoidon maksuttomuudesta. Olen varma siitä, että osa Pihlajamäen käynnin miellyttävyydestä johtui siitä, ettei kenenkään aikaa tuhraantunut meidän asiakkaiden eurojen keräämiseen. Yksi puoli asiaa tietenkin on, että pienikin kynnys voi olla osalle potilaista iso kynnys, joten kynnyksettömyys on jo sinänsä hieno periaate. Mutta myös asiaan kuulumattoman byrokratian karsiminen piristää. En ainakaan ilman todisteita usko, että maksuttomuus lisää turhia käyntejä. Ainakaan itselle ei tulisi mieleen lähteä sinne yleislääkäriä vaivaamaan vain siksi, että vähän kolottaa, vaikka kukkarolle käynti olisi kevyt.

* * *

Palaan lopuksi Sohvi Mäntykosken raikkaaseen avaukseen siitä, että joku voi tosiaan olla vapaaehtoisesti raskaassa yleislääkärin tehtävässä terveyskeskuksessa vapaaehtoisesti. Vaikka lääkäreillä on Suomessa perinteisesti erittäin korkea yhteiskunnallinen status (1970-luvulla Kainuussa jos lääkäri asettui vaaleissa ehdolla, pidettin selvänä, että hänet valitaan, tietenkin), on sitä rapauttanut erityisesti 2000-luvulla kiihtynyt jako kahteen eli kallista yksityispraktiikkaa pitäviin ja niihin, jotka vielä suostuvat hoitamaan meitä vähävaraisiakin. En minäkään tarkoita, että jokainen yksityispuolella työskentelevä lääkäri on ahne ja itsekäs, mutta kieltämättä aina välillä tulee mieleen kysyä, liittyykö Hippokrateen valaan enää vakaumus siitä, että potilaan paras kulkee lääkärin taloudellisen hyvän edellä.

Kun ihminen on oikein sairas, hän on valmis maksamaan minkä pystyy, kunhan apua löytyy. Hyvin pieni osa ihmiskunnasta on riittävän varakas maksamaan kalleimmat hoidot itse. Tämä osa ei tietenkään käytä julkisia palveluja, vaan maksaa mukisematta huippulääkärit ja hoidot. Kun ei ole varakas, sitä voi vaan toivoa, että päättäjät eivät anna tilanteen luisua sellaiseksi, että yksityinen terveysbisnes sanelee hintatason ja käytännössä määrittää, mitä hoitoja köyhä voi ikinä saada. Ristiriita on aito: terveysbisneksen ei kannata edistää halpoja hoitomenetelmiä, jotka taas julkiselle puolelle ovat välttämättömiä. Terveysbisnestä ei välttämättä kiinnosta alan kaikki toimijat yhdistävä yhteistyö, koska se voi tarkoittaa oman rahanteon vaikeutumista.

Minusta kaikki terveyspalveluiden tuottajat pitäisi joka tapauksessa pakottaa moderniin tietojen käsittelyyn ja liikutteluun. Vaikka koko muu maailma toimii notkeasti sähköisten palveluiden kautta, tuntuu yksilön terveystiedon siirtäminen muutaman kilometrin päähän olevan täysin hallintobyrokratian pihdeissä. En tiedä, mitä tuosta sotesta pitäisi ajatella, mutta jos se ei tätä järjetöntä alkeellisuutta terveystietojen liikuttelussa ratkaise, se on tarpeeton. Voi se olla muutenkin. Se voi myös olla vaarallinen, jos terveysbisneksen rahat ensin -maailma saa niskalenkin Sohvi Mäntykosken kaltaisten esikuvallisten lääkäreitten hoitamasta terveys ensin -maailmasta.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Sarkasmin ytimessä

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen pakinoitsija Kuukautinen julkaisi 6.5.2017 pakinan otsikolla "Vappu Iivisniemessä: 'Punavihreät eivät kansaa näe. Kansalle heillä on yksi katse, ja se on ylenkatse,'" Itse pakinateksti on aloitettu lainausmerkillä ja sellaiseen teksti myös päättyy. Wikipedian mukaan nimimerkillä kirjoittaa Teppo Sillantaus, Kuukausiliitteen toimitussihteeri ja tunnetun "Naisen kanssa" -sarjakuvan tekijä.

Vaikka tekstin yhteydessä on useita vihjeitä siihen suuntaan, että tekstiä ei ehkä kannattaisi ottaa ihan todesta, suurin osa melkein sadasta verkkokommentoijasta ollut ollut riemuissaan siitä, että kerrankin asiat sanotaan kuten ne ovat ja että lopultakin Hesarissa on jotain muuta kuin punavihreää kuplapuhetta. Kaiken huippuna eräs onnellisista toteaa hämmentävästi, että hänelle on yhdentekevää, onko teksti sarkasmia vai ei, se osui ja upposi.

Toisin sanoen valtalehden toimittajan satiirinen ja sarkastinen pakina, jossa simuloidaan kuviteltua Timo Soinin vappupuhetta, menee sellaisenaan läpi kuin Kari Kuuvan parodia Tango pelargonia jo vuonna 1964. Eikä kiihtyneen peruskansan väliin pakinan sarkasmista huomauttaneiden viestillä ole ollut mitään vaikutusta asiaan (itse en päässyt moderaattorin seulasta läpi edes kehumalla pakinoitsijaa onnistuneesta vedätyksestä), parodian tosissaan ottaneet kansalaiset lyövät nyrkkiä pöytään innoissaan ja onnellisina.

* * *

Myönnän olevani hämmentynyt tästä reaktiosta, vaikka ei ehkä pitäisi. Sarkasmi, ironia, satiiri ja niiden sukulaiset eivät kuulune perussuomalaisen rivimiehen tai -naisen mieluisimpiin kirjallisuuden lajeihin. Ajatuskin siitä, että Timo Soini harrastaisi jotain niin perverssiä, lienee poissuljettu. Jos joku ottaa Timo Soinin puhetavan päälleen ja kirjoittaa varsin hauskan tyylipastissin, totuus torjutaan ja tulkitaan parodia totuutena. Pahoin pelkään, että osa pakinan lukeneista ei vieläkään ymmärrä tai hyväksy ajatusta, että pakinassa itse asiassa pilkataan varsin osuvasti Soinin populistista puhetapaa ja kaikki eri mieltä olevat tylysti niputtavaa vihapuhetta.

Maltillinen toteaa tässä vaiheessa, että ainahan näitä väärinkäsittäjiä on, ei sitä voi estää eikä siitä pidä hermostua. Jos joku ei tunnista sarkasmia tai ironiaa, ei sille mitään voi. Tämä kaikki on totta. Ehkä joku nimimerkkikirjoittajista omassa yksityisyydessään hiukan punastelee tajutessaan menneensä täysillä vedätykseen mukaan, tulleensa nenästä vedetyksi ja puijatuksi. Suurin osa tuskin myöntää mitään, sillä parodia tai ei, se näyttää ja maistuu hyvältä. Teppo Sillantaus voi kaikessa rauhassa onnitella itseään: pakina on täysosuma, kun osa lukijoista nauttii sen sarkastisesta syvyydestä ja kekseliäisyydestä ja toinen - ilmeisesti isompi - puolestaan kyyneliä pidätellen kiittää siitä, että joku vielä uskaltaa sanoa asiat kuten ne ovat. Piste.

Hyvät pakinat eivät selityksin parane. Vappu Iivisniemessä on omassa lajissaan erinomainen jälkikirjoitus kotimaisen poliittisen uransa pian jättävälle Timo Soinille. Erinomainen siitä huolimatta, että useimmat lukijat eivät sitä ymmärtäneet eivätkä tule koskaan ymmärtämään (paitsi jos Sillantaus joskus julkaisee antipersulaisen kirjoituskokoelman, jossa tämä teksti on mukana). Erinomainen siksi, ettei Soini itsekään olisi voinut tyyliään osuvammin parodioida.

* * *

Olen itse taipuvainen nauttimaan tekstiin piilotetuista yllätyksistä, enkä missään tapauksessa halua jättää huomaamatta ainuttakaan hyvin tehtyä parodiaa, oli sen tyylilajina ironia, sarkasmi tai jokin muu ei-yksiselitteinen tapa puhua. Pyrin omissa teksteissäni välttämään ylenpalttista sarkasmia, koska en usko olevani riittävän taitava ja koska tavoitteeni on vaatimattomampi eli että edes jokin ajatukseni tulisi ylipäätään ymmärretyksi. Myönnän silti sarkasmin ja ironian viljelyn houkutuksen. Aina silloin tällöin niihin tartun itsekin, usein juuri silloin, kun jokin asia on liian ärsyttävä tai raivostuttava vakavasti käsiteltäväksi.

Poliittisessa puheessa sarkasmi on aina riskibisnes. Jos oppositiopoliitikko haukkuu hallituksen ratkaisua kehumalla sitä sarkastisesti "todella onnistuneeksi", ei ole mitään takeita siitä, ettei ruveta nopeasti syyttämään hallituksen nuoleskelusta. Sarkasmin tajua ei oikein voi opettaa, pahoin pelkään. Siksi varmaan useimmat poliitikot ovat puheissaan äärimmäisen tylsiä, mitäänsanomattomia ja ympäripyöreitä. Eihän Soinikaan oikeasti puhu kuten pakinoitsija, mutta sen tajuaminen ei ole kaikille lukijoille helppoa. Sarkastisen ilmaisun virittäminen onkin vaikeaa ja onnistuu taiteen ulkopuolella ani harvoin.

Osa meistä inhoaa moniselítteistä yhteiskunnallista puhetta ja rakastaa populistista pelkistämistä. Timo Soinin kannatushan ei perustu tekoihin vaan puhetapaan, päälauseista koostuviin tokaisuihin, joita maustavat vastustajien napakat, usein hyvin epä-älylliset tölväisyt, joille on helppo hohottaa joukon mukana. Pakinoitsija Kuukautinen halusi viime hetkellä nostaa Soinin populistisen puhetavan tikun nokkaan sillä seurauksella, että osa lukijoista hykertelee sen syvälle sarkasmille, osa kuvitellen lukevansa taas kerran Soinin osuvia yksinkertaistuksia. Siinä taidetaan olla sarkasmin ytimessä.