Kitkerää, murahtaa verikoira

Pitkän lehtimiesuran tehnyt A.-P. Pietilä valikoi, mutta ei pahemmin säästele sanojaan kirjassaan Erkon verikoira : Sanomatalon salaiset päiväkirjat (Otava 2021). Kokeneena sananvapauden rajojen koettelijana Pietilä on halunnut sanoa viimeisen sanan niistä asioista, joissa kokee olleensa asianosainen. Kosto ei todennäköisesti ole ollut tietoisella tasolla päällimmäinen ajatus, mutta kyllä tämä päiväkirjoihin ja jälkiviisaaseen juonenpurkuun perustuva kooste myös kostajan kylmänä kätenä toimii. Pietilän tyyli välttelee dramaattisia adjektiiveja, mutta hän ei edes yritä peittää inhoaan ja ylenkatsettaan, kun kuvailee pahimpien vastustajiensa - tai vihollisten, jos käytetään täsmällisempää ilmaisua - käyttäytymistä, moraalia ja logiikkaa. Eläkeläisellä ei ole tarvetta mielistellä, eikä siihen ilmeisesti ole aiemminkaan ollut suurta halua. Siksi kirjan valtava henkilögalleria sisältää hyvin harvoja kirjoittajan yläpeukun ansainneita toimijoita, mutta sitäkin enemmän on niitä, jotka ovat vaan osaamattomia mokailijoita tai sitten säälimättömiä juonittelijoita.

En halua väittää, että Pietilän käsitys toimintaympäristönsä ihmisistä on epäreilu tai edes petetyksi tulleen mielessä vääristynyt. Mutta näillä sivuilla kyllä keskitytään kehujen sijasta sekä avaamaan että moittimaan politiikan, talouden ja lehtitalojen toimijoiden ahneutta, vallanhimoa, petollisuutta ynnä muita kielteiseksi koettuja piirteitä. Erkon verikoira ei ole varsinainen omaelämäkerta muuten kuin siinä, että sen näkökulma on reilusti subjektiivinen. Pietilä on valikoinut kirjan asiat oman harkintansa mukaan, eikä lukijalla ole mitään mahdollisuutta arvioida, mitä mahdollisesti itselleen epäedullista hän on jättänyt pois. Paljon tarkkoja päiväyksiä sisältävä taitto antaa ensivaikutelman tarkasta kronologiasta, mutta tarkemmin tutkimalla huomaa paitsi pitkiä puuttuvia ajanjaksoja, myös dramaturgista aikajanan kieputtelua. Tällä en halua vihjaista, että Pietilä kaunistelee tapahtuneita asioita, mutta olisi vain inhimillistä, jos hänen valikointinsa tuloksena oma oikeassa oleminen ja moraalisesti kunniallinen toiminta korostuvat muiden juonitteluita vasten. Kitkeryys on usein katkeruuden toiminnallinen muoto.

Erkon verikoira on kokeneen lehtimiehen sujuvaa tekstiä, joskin hetkittäin olisi kaivannut vielä tarkempaa oikolukua. Sen sijaan pidän epäonnistuneena ratkaisua, jolla Pietilä on lisännyt alkuperäiseen päiväkirjatekstiinsä täsmentäviä lauseen osia hakasulkeissa. Tekniikka sinänsä on toimiva, mutta kun näitä hakasulkeita on kovin paljon, lukemisen sujuvuus kärsii. Kirjan taitto ei muutenkaan helpota lukijaa hahmottamaan, mikä teksti on nykyhetkessä kirjoitettua ja siinä mielessä eri asemassa kuin enimmillään yli 40 vuoden takaiset originaalimerkinnät. Myös väliotsikointi tuntuu ajoittain epäselvältä, koska samalla fontilla otsikoidaan sekä päiväkirjamerkintöjä että jälkiviisauksia. Vähäisiä ongelmia kaikki, mutta näin laajan (570 sivua) toimijoiden nimiä vilisevän tekstin kohdalla ehkä silti merkille pantavia. En ole myöskään vakuuttunut siitä, että Pietilän ratkaisu lisätä tunnettujenkin henkilöiden kulloinenkin titteli jokseenkin jokaisen nimen esiintymän eteen on ollut tarpeen, vaikka ymmärrän, että tarkoitus on ollut hahmottaa vaihtuvia asemia hierarkiassa. Ei näitä ulkopuolinen ymmärrä toistamisellakaan ja vaikka ymmärtäisi, ei muista.

* * *

Pietilän piirtämä kuva Sanoma-konsernista, erityisesti Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien keskinäisestä suhteesta, on tietysti erityisen mielenkiintoinen. Se on myös yleisesti ottaen tärkeämpi asia kuin Erkon verikoiran rakentama inhorealistinen kuva suomalaisista poliitikoista, pankkiireista ja teollisuusjohtajista. Inhorealistisen kuvan Pietilä myös lehtien suhteesta antaa: on häkellyttävää lukea, kuinka suoraan ja avoimesti molempien toimitusten johto ja jäsenet ovat toimineet kuin pahimmat kilpailijat ja yhteiskunnalliset vastustajat. Ulkopuolisen silmissä kun työnjako on näyttänyt selvältä. Hesari on maltillisempi ja julkaisee "arvokkaamman" sisällön, kun Iltis keskittyy räksyttämään, mässäilemään sensaatiojutuilla ja vetoamaan kansan "alimpiin vaistoihin". Pietilä ei tällaista jakoa tunnusta ollenkaan, vaan pitää oman lehtensä journalismia täysin kunniallisena ja vain ani harvoin ylilyönteihin syyllistyneenä. Taustalla lienee Pietilän ajattelu, jonka mukaan mikä tahansa yleisöä kiinnostava aihe on uutisaihe, kunhan ei valehdella. 

Pietilä näkee myös omistamisen ja journalismin välisen eron kirkkaana, vaikka joutuu toistuvasti myöntämään, että sen ja sen asian Aatos Erkko määräsi tehtäväksi määrätyllä tavalla. Suhde itse Erkkoon on etäinen, vaikka myös kutsuja harvojen ja valittujen joukkoon illastamaan tulee vuosien varrella. Nimitys "Erkon verikoira" ei ollut tietenkään Erkon itsensä tai Pietilän valitsema, vaan vastustajien haukkumasanaksi tarkoittama. Pietilä varoo tarkasti määrittelemästä tai asemoimasta itseään poliittisella kartalla, mutta Aatos Erkon ja Hesarin päätoimittajan Janne Virkkusen hän määrittelee demareiksi, kun taas Mikael Pentikäinen nuoleskelee Keskustaa, jota taas Pietilä inhoaa sydämensä pohjasta. Kun Erkko on kuollut, Pietilä määrittelee hänet myös Kokoomuksen ja sen edustaman oikeiston vihaajaksi. Vaikka väitteessä voi Kokoomuksen osalta perää ollakin, ei Pietilä tällaisia olisi elävän Aatos Erkon kuullen uskaltanut puhua. Hän oli hyvin tietoinen siitä luokkarajasta, jonka Erkko veti omistajien ja palkkarenkien välille. Palkkarenki saattoi olla omistajien suosiossa, mutta hän pysyi silti palkkarenkinä. Vasemmistosta Pietilä ei paljon puhu, vaikka sortuu vastoin tapojaan haukkumaan ja syyttämään Helsingin Sanomien "piilotaistolaista" toimitusta ilman vähäistäkään todistusaineistoa. Uskoo, ken tahtoo. Moni tahtoo, joten voi niitä selkääntaputuksiakin tulla.

Pietilä sai potkut Ilta-Sanomien päätoimittajan tehtävistä, koska hänellä oli kateellisia vastustajia omassa toimituksessa ja koska hän kieltäytyi suojelemasta Keskustan julkista kuvaa sen paremmin Vanhasen naisseikkailuiden kaltaisten bagatellien kuin Nuorisosäätiön rikollisten vaalirahojen kohdalla. Pietilä oli tottunut kurmoottamaan talouselämän vaikuttajia mennen tullen, koska siellä puolella hänellä oli käytettävänä suuri joukko asioista hyvin perillä olleita syväkurkkuja, joiden vuotamia tietoja oli vaikea kiistää julkisuudessa. Pietilä hankki vuorineuvoston joukosta monia vihollisia (erityisesti Pertti Voutilainen uhkasi potkuilla tuon tuostakin), mutta asemansa ja valtansa menettänyt talousvaikuttaja on käytännössä aseeton ja Pietilän ei tarvinnut pelätä konkreettista kostoa, kun vihamiesten lisäksi oli hankkinut myös ystäviä. Tämä pankki- ja talousmiesten maailma on tietenkin luonteeltaan sellainen, että vastuu tosiasioiden hahmottamisesta ja uskomisesta jää lukijalle.

* * *

Vaikka Antti-Pekka Pietilä jäi eläkkeelle vasta 2017, Erkon verikoira keskittyy kirjoittajan aikaan Ilta-Sanomissa ja jättää pääosan 2000-luvun politiikasta ja toimijoista käsittelemättä. Presidenttijanalla mitaten kirja kertoo Mauno Koiviston ja Martti Ahtisaaren vuosista, Tarja Halosta Pietilä vaivautuu nälvimään vain ohimennen ja Sauli Niinistön tärkein rooli on pelastua vuoden 2004 tsunamista Khao Lakissa. Oikeastaan kukaan päättäjistä ei saa Pietilältä arvostusta, vaikka hänellä oli poikkeuksellisen hyvät välit Iiro Viinasen kanssa. Sen sijaan Ahtisaarta Pietilä ei armahda millään tavalla, vaan kertaa liiallisen alkoholinkäytön aiheuttamat kompuroinnit piinallisen suorasanaisesti. Jonkinlaista vastentahtoista ihailua röyhkeyden ja hyvän ajoituksen takia Pietilä tuntuu osoittavan Björn Wahlroosin uraa kohtaan. Toisin kuin rahvas, Pietilä käyttää Wahlroosista lempinimeä "Böna", ei vahingossakaan "Nallea".

On vaikea kiistää Pietilän roolia isokenkäisten ahdistelijana ja ikävien totuuksien paljastajana. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että Pietilä olisi missään vaiheessa tuntenut tarvetta ottaa muuta roolia. Hän viihtyi mainiosti eliitin ruokapöydissä, vaikka tietää, että pääsi niihin roolinsa vuoksi, ei pelkästään mainiona seuramiehenä. Erkon verikoira on suorastaan hengästyttävä kertomus suhdeverkoston rakentamisesta ja hallinnasta. Pietilällä on kyky solmia hyvissä ajoissa luottamuksellisia yhteyksiä toimijoihin, joista aikanaan on ollut ratkaisevaa hyötyä. Lukijan on vaikea tietää, missä määrin Pietilän skuupit ovat olleet hänen oman vainunsa, missä määrin hyvin valittujen vuotajien ansiota. Lopputuloksena oli joka tapauksessa sarja kirjoituksia, jotka eivät uhanneet järjestelmän vakautta, mutta rikkoivat osaltaan sitä pienen eliitin kuplaa, jossa päättäjät ja bisneksen tekijät olivat sodan jälkeen tottuneet elämään ja toimimaan. Lähinnä jää harmittelemaan, ettei Pietilällä ole mitään kerrottavaa idänkaupasta, jonka jyrkkä muutos osui kirjan aikahaarukkaan.

Harkittua tai ei, mutta Pietilä valaisee hyvin inhorealistisesti myös prosesseja, jotka johtivat EU:n jäsenyyteen ja euron käyttöönottoon, joskaan jälkimmäisen ujuttamista ilman varsinaista poliittista käsittelyä Pietilä ei jostain syystä ole halunnut avata. EU-projektin luonne "länteen kiinnittymisenä" enemmän kuin minään muuna tulee kuitenkin ilmeiseksi. Prosessia kuvatessaan Pietilä pääsee raatelemaan inhoamiaan MTK:n ja Keskustan neuvottelijoita, joita ei kiinnostanut Suomen vaan pelkästään omien viljelijöitten etu. Kun EU ei suostunut maataloudenharjoittajien vaatimuksiin, oli muiden puolueiden pakko suostua siihen, että monimutkaisilla järjestelyillä Keskustan kannattajille järjestyy veronmaksajien rahaa, ettei maatalousyrittäjän tarvitse pelätä yrittäjän riskin realisoitumista. Ilman tätä vedätystä Keskusta olisi kampittanut Suomen EU-jäsenyyden - ainakin tuolloin.

Laiskurin tehokkuutta

Olen seurannut uteliaana ja vähän ärtyneenäkin keskustelua "tehokkaasta" elämästä. Tunnettu ekologisti Leo Stranius antoi Helsingin Sanomille haastattelun (3.1.2022) otsikolla Enemmän elämää. Haastattelun taustalla on ollut nykyään yrittäjänä toimivan Straniuksen tuore kirja Tehokkuuden taika - Näin voit elää enemmän (Into 2021). En ole vielä lukenut kirjaa, eikä tämä muutenkaan ole Straniuksen tekemisten tai valintojen kommentti. Sen sijaan haluan kertoa omista valinnoistani, jotka näyttävät usein kurottavan kohti Straniusta, vaikka olen 72-vuotias läski ja laiska eläkeläinen, en sporttinen, hoikka ja tuhatta rautaa tulessa pitävä nuorehko yrittäjä. Motiivini on ehkä sanoa, että kannattaisi Straniuksen tehokkuuden kauhistelun sijasta pohtia vakavasti kysymyksiä tehokkuuden ja aikaansaavuuden arvosta ja tärkeydestä - ja semantiikasta. Leo Stranius voi olla poikkeusyksilö, mutta siitä riippumatta jokaista meistä koskettaa kysymys siitä, käytämmekö elämämme "hyvin".

Tiedän, että jotkut minua tuntevat pitävät puheita laiskuudestani pelkkänä elvistelynä ja vähättelynä, koska samat ihmiset tietävät minun olevan kohtalaisen aikaansaava, siis "tehokas" tekstin ja suunnitelmien tuottaja. Ymmärrän hyvin, ettei näennäistä tuotteliaisuutta ja aikaansaavuutta ole helppoa yhdistää laiskaan elämänasenteeseen. Siksi yritän selittää asiaa. Ei itseni takia, vaan koska arvelen hyvin monen kanssaeläjän olevan aivan samassa tilanteessa. Onko tehokkaan elämisen salaisuus aikainen ylösnousu aamulla ja päivän tuntien ohjelman täsmällisessä aikatauluttamisessa vaiko kenties keskittymisessä olennaisiin, tärkeisiin, välttämättömiin asioihin? Itse en todellakaan usko Straniuksen tavoin varhaiseen nousemiseen ja päivän kellottamiseen. Silti myös minä kyykkään - sen minkä paksuilla kintuillani kykenen eli enintään 50 kertaa - iltaisin eli klo 01.45 harjatessani hampaita. Samaan aikaan siksi, että saan kaksi ikävää velvollisuutta hoidettua samaan syssyyn ja voin nukkua noin 5 minuuttia enemmän.

Luovun unen maailmasta klo 10-12 tienoilla erittäin vastahakoisesti. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin maistuu uni. Minulle ei tuota vaikeuksia nukkua 12 tuntia. Pitäisi joskus kokeilla, milloin unen tarvetta ei enää olisi. Arvelen, että raja tulisi vastaan ehkä jossain 15-20 tunnin välillä. Olen koko aikuisikäni ollut illanvirkku, mutta työelämän aikana ei ymmärrettävästi pystynyt nukkumaan puolelle päivin, joten pakotin itseni pärjäämään vähemmillä unitunneilla. Oli se kyllä myös helpompaa, vasta joskus työuran loppuvuosina aloin huomata aamupäivisin nukahtelevani kesken kirjastoluetteloinnin näpyttelyä. Nyt eläkkeellä olen voinut antaa periksi ja nukun normaalisti 10 tuntia yössä ja voisin nukkua enemmänkin. Olen siis innokas nukkuja ja yökukkuja, koska siihen aikaan työtehoni on korkeimmillaan. Niin on ollut aina, se ei ole mikään tuore keksintö tai ruuhkavuosien idea.

* * *

Miksi pidän itseäni laiskana, vaikka todistetusti olen ollut aikaansaava tavalla, jota on aika vaikea huijata? Bibliografiani on niin laaja, etten itsekään käsitä, missä välissä kaikki ne kymmenet monografiat olen kirjoittanut. Vuosina 1988-2011 kirjoitin musiikkikirjastoalan Intervalli-lehteen yli 500 juttua, eikä se ollut suinkaan ainoa foorumi. Vuodesta 2014 alkaen olen kirjoittanut blogia Heikin varaventtiili, johon on kasautunut jo reilusti yli 500 tekstiä. Nämä faktat vaatinevat laiskuuden täsmällisempää määrittelyä, muutenhan olisin ihan aidosti teeskentelijä. Laiskuuteni on ennen muuta aloittajan laiskuutta. Kynnykseni nostaa peffa ja lähteä liikkeelle on korkea. Jos pitää siivota, viedä roskat, käydä kaupassa, lähteä mihin tahansa tilaisuuteen tai esitykseen, keksin helposti tekosyyn toisensa perään voidakseni vain jäädä paikalleen mitään tekemättä tai jatkaa sen kivan tekemistä, jonka kimpussa sillä hetkellä olen.

Olen siis unilaiskuri, jolta ei onnistu filosofinen pohdiskelu nojatuolissa istuen. Voin yrittää, mutta herään tunnin tai kahden kuluttua syvästä unesta vain todetakseni, etten tainnut päästä kirjassa tai tuumailuissani ensimmäistä lausetta pidemmälle. Vaikka rakastan nukkumista, tiedostan aikani rajallisuuden sekä elämänkaaren että lyhyempien mittatikkujen valossa. Kun vitsailen, että ottaisin mielelläni synttärilahjaksi 24 ylimääräistä tuntia vuorokaudessa, olen aivan tosissani. Niille olisi paljonkin käyttöä, sillä vaikka olen laiskuri, minulla on myös vahva tarve saada jotain hyödyllistä aikaiseksi. Hyödyn laji ei ole ratkaisevaa, mutta sen täytyy olla yleisesti hyödyllistä. Pelkästään omaa itseä hyödyttävä ei tuota minulle ollenkaan mielihyvää. Olen varaton ja velaton omasta tahdostani, en välttämättä laiskuuttani (tai ehkä myös sen takia, sanoisi ulkopuolinen).

Laiskuuden ja aikaansaavuuden mysteeri selittyy aivojeni autonomialla. Onnekkaasti minulla on nimittäin aivot, jotka paiskivat hommia silloinkin, kun minä en ehdi/jaksa/osaa. Samalla kun elän laiskurin tavoin, lykkään ikäviä asioita ja toivon niiden katoavan itsestään, aivoni suunnittelevat ja kirjoittavat tekstejä. Kun saan sisäisiä kanavia pitkin viestin, että juttu on valmiina, istun näppiksen ääreen ja alan uteliaana seurata, mitä sanottavaa aivoillani on. Voi kuulostaa epäuskottavalta, mutta näin homma toimii. En yleensä tiedä kuin hämärästi, mitä tekstini tulee sisältämään. Mutta olen oppinut luottamaan aivoihini. Kun oikea tunne tulee, syntyy sormien naputtelulla myös teksti, jota harvemmin joudun hirveästi muuttelemaan (kirjoitusvirheet syntyvät naputtelusta, eivät aivoista). En tiedä, mitä aivoissani tapahtuu, mutta olen sovussa tämän tehokkuuden lajin kanssa. Sen tiedän, että millään ajankäytön suunnittelulla en tähän prosessiin voi vaikuttaa. Voin toki pyydettäessä tai pakon edessä kirjoittaa myös ilman suunnittelua, mutta se on sitten hiukan eri juttu. Laiskurin aivot ehkä kiittävät riittävästä unen määrästä. En tiedä, minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten aivoni toimivat.

* * *

En pidä aivojani mitenkään esimerkillisinä. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat älykkäämpiä kuin minä ja tiedän vielä useampia ihmisiä, jotka ovat vielä tuttujanikin älykkäämpiä ja aikaansaavampia. Ovat aivoni eivät selviä yksinkertaisestakaan matematiikasta, vaikka salaa unelmoin Sherlock Holmesin tyyppisestä kaiken hoksaamisesta. Mutta silti minulle on selviö, ettei sanaa "tehokkuus" käytetä julkisessa keskustelussa semanttisesti samassa merkityksessä, eikä asia riipu mitenkään ihmisten älykkyydestä. Uskon, että tässä suhteessa Leo Stranius ja minä ymmärrämme ilmaisun suunnilleen samalla tavalla eli että "tehokkuus on oman vapaan ajan tarkoituksenmukaista käyttämistä hyvien asioiden edistämiseksi". Sen sijaan en halua olla missään tekemisissä sen tehokkuuden kanssa, jolla oikeistolaisittain eli itsekkäästi ajattelevat operoivat. Se tehokkuus tarkoittaa ihmisen mielen ja ruumiin piinaamista, jotta voidaan ulosmitata vaihtoarvoista työtä eli lisäarvoa ja muuttaa se yksityisomaisuudeksi. Se tehokkuus on tavallaan oman tehokkuuteni antiteesi ja este.

Koska Leo Straniuksen elämän arvot ovat oikeistolaisuuden näkökulmasta vääriä, on varmasti miellyttävää vääristää hänen viestiään tulkitsemalla klo 4:45 käynnistyvä ja tarkoin aikataulutettu valveillaoloaika kapitalistisen tehokkuuden ilosanomaksi. Siitä ei uskoakseni ole kysymys. Mutta tästä vääristyneestä tehokkuudesta on aina kysymys, kun siitä puhuvat talous- ja ideologiaoikeistolaiset. Näin siksi, että heidän koko maailmansa lepää sen mahdollisuuden varassa, että saadaan ihmiset "tehokkaiksi" lisäarvon tuottajiksi ja luovuttajiksi. Ensimmäinen edellyttää valheen läpimenoa, toinen valheeseen rikkailta putoavista murusista uskomiseen. Kun omistaja väittää, että lisäarvo kuuluu hänelle eikä työntekijälle, ei kannattaisi uskoa. Se kuuluminen on yhtä vahvalla pohjalla kuin mafiapomon väite siitä, että paikallisilta kauppiailta pelolla varastettu suojeluraha "kuuluu" hänelle.

Sanotaan siis kapitalistiselle tehokkuusvaatimukselle tiukka "ei!", mutta ollaan avoimia yhteistä hyvää edistävän tehokkuuden edessä. Sillä kyllä se niinkin on, etteivät hyvät asiat aina edisty itsekseen, ilman vaivaa. Useimmat edistysaskeleet ovat seurausta joidenkin yksilöiden ja ryhmien poikkeuksellisesta tehokkuudesta ja aikaansaavuudesta. Sitä on syytä ihailla, pitää esikuvana ja yrittää matkia. Mutta aina on muistettava, että olemme tehokkaita jokainen omalla tavallamme. Tapoja saada aikaan yhteistä hyvää on loputtomasti, eikä mikään niistä ole toista huonompi, vaikka jotkut kohteet varmasti ovat kiireellisempiä kuin jotkut toiset. Eikä pieni itsekkyyskään niin vaarallista ole, kunhan siitä ei tule yleinen asenne ja ohjenuora. Pelkkä laiskottelu ja vastuun välttely ei edistä yhteistä hyvää. Mutta riittää, että annat yhteisölle sitä, mikä motivoi juuri sinua henkilökohtaisesti. Tärkeintä on, että teemme yhteisesti hyödyllisiä ja arvokkaita asioita.

MIKSI?

Kansanedustaja Kimmo Kiljusen toimittama antologia Raportti uusien hävittäjien hankinnasta (Into 2021) on tuiki tarpeellinen julkaisu, vaikka se julkaistiin ainakin vuosi liian myöhään ja vaikka se ei ajoissakaan ilmestyessään olisi muuttanut jo teräsbetoniin valettua päätöstä. Päätöstä maksaa Yhdysvaltain verikätisille asekauppiaille 30-40 miljardia velkaeuroa kynnysrahaa ja todistelupalkkiota siitä, että Yhdysvallat armollisesti suostuu ottamaan Suomen edistämään suurvallan globaaleja poliittisia, sotilaallisia ja kaupallisia etuja. Hankinnan pääjunailijana toiminut, vastuusta turvaan jo vuosia sitten livahtanut Jarmo "Charles" Lindberg, entinen kenraali, entinen puolustusvoimain komentaja ja entinen sotatalouspäällikkö, ryvetti Suomessa maineensa rynnätessään siviiliin päästyään perustamaan firman myymään osaamistaan F-35:n valmistajalle Locheed Martininille konsulttina karenssisäädöksiä rikkoen. No, mitäs pienistä. Lindberg kävi pokkaamassa Yhdysvaltain puolustusvoimien arvostetun Legion of Merit -palkinnon, joita myönnetään ulkomaisille henkilöille, jotka ovat merkittävästi edistäneet Yhdysvaltain etuja. Minua moinen olisi kovasti hävettänyt, mutta ei selvästikään Lindbergiä, ovathan palkinnon saaneet aikaisemmin mm. sotamarsalkka Georgi Žukov, presidentti Charles De Gaulle, keisari Haile Selassie, pääministeri Narenda Modi ja kenraali Hilmi Özkök.

Raportti luettelee kyllä hävittäjähankintaan syylliset nimilläkin mainiten, mutta tekee sen kohteliaasti ja vain hetkittäin selkeän kriittisesti. Vaikka monet jutut ovat veret pysäyttäviä, tavoitteena ei selvästikään ole ollut sanoa voimakasta vastalausetta, vaan enemmänkin tarjota perusteluita niille, jotka hanketta ovat kritisoineet. Sinänsä hyvä tavoite, mutta loppujen lopuksi täysin voimaton. Siksi en tässä tekstissä varsinaisesti esittelekään Raportin 31 kirjoittajaa* ja heidän pääosin erittäin ansiokkaita tekstejään. Ne jäävät historian osastolle Hävinneiden Kootut Yritykset Pysäyttää 140 km/t Kiitävä Tavarajuna Pelkillä Sanoilla. Todettakoon silti, että kirjoittajien joukossa on useita upseereita (luonnollisesti evp-henkilöitä kaikki, työsuhteessa olevat eivät tietenkään voi poikkipuolista sanaa julki lausua), mutta poikkeuksellisen vähän päättäjiä (Kiljusen lisäksi vain kansanedustaja Mika Kari, tiedusteluvalvontavaliokunnan pj vuodesta 2019, molemmat demareita).

Vaikka mieli tekisi sättiä ankarasti Suomen pettäneitä, useimmiten Yhdysvalloissa koulutuksensa saaneita ja selvästi lojaliteettinsa kohteen vaihtaneita sotilaita, maltan mieleni ja keskityn pohtimaan paljon suurempaa arvoitusta eli sitä, miten on mahdollista, että tällainen jättikokoinen taloudellis-poliittinen vedätys menee läpi ilman minkäänlaista julkista keskustelua, kiistelyä ja vaihtoehtojen pohdintaa. Tämä kaikkihan on koettu jo kerran aikaisemmin eli Hornetin hankinnan kohdalla, mutta F-35 tulee olemaan Suomelle aivan eri kokoluokan harha-askel ja rahareikä, vieläpä historian oikun ansiosta myös taloudelliseen katastrofihetkeen osuen (Hornetit hankittiin 1990-luvun laman iloisissa tunnelmissa, F-35 globaalin pandemian riemukkaissa olosuhteissa).

* * *

Vaikka jätän hankinnan sotilasstrategisen mokan tarkemmin pohtimatta, totean sen osoittavaa aineistoa löytyvän runsaasti sekä Raportista että kansainvälisestä aineistosta. Mutta myös suoraan Yhdysvaltain ilmavoimien johdosta, jonka mielestä F-35 on niin kallis käyttää, että mieluummin lennetään jollain muulla. Yritän sen sijaan pohtia, miten on mahdollista, että kaikki eduskuntapuolueet käyttäytyvät kuin määkimiskyvyn menettäneet lampaat, kun lobbarikenraalit ilman mitään objektiivisesti uskottavia perusteluja toteavat, että F-35 on paras kone Suomelle. Raportin upseerit asettavat tämän väitteen lievästi sanoen kyseenalaiseksi, mutta miksi niin eivät tehneet systemaattisesti edes kaikki vasemmistopuolueiden kansanedustajat (niin SDP kuin Vasemmistoliittokin tottelivat kenraaleja loppuun asti)? Miksi kritiikki on hiljaista, haurasta ja voimatonta? Päätöskeskustelussa kaikui enemmän talvisodan yhteishengen ylistys kuin realistinen käsitys rynnäkköhävittäjien tarpeesta, kauppahinnasta ja ulkopoliittisesta hinnasta eli turvallisuudesta.

En vaivaudu en pohtimaan oikeistopuolueiden moraalittomuutta. Ne ovat tähänkin asti kannattaneet Suomen alistumista Yhdysvaltain kamaripalvelijaksi, vaikka sitä viimeistä niiausta eli Naton täysjäsenyyttä ei ole uskallettu väärämielisen kansan reaktion pelossa toteuttaa. Itse asiassa on turhaa käyttää aikaa ja palstatilaa myöskään SDP:n petoksen pohtimiseen. Puolueella on pitkät perinteet rauhantyössä, mutta myös perinteet antautumisesta de facto oikeiston edessä. Tätä perinnettä symboloi surullisella tavalla myös ex-ulkoministerimme Erkki Tuomioja, jonka kanssa olen kesällä 1970 ottanut shaahin kunniaa puolustaneen poliisin pampusta kinttuihini. Tuomioja totesi alistuneesti, mutta myös samalla oman puolueensa selkärangattomuuden myöntäen, että "”Juna kuitenkin pantiin tälle raiteelle jo niin varhain, että harkintamahdollisuus tuhraantui.” SDP oli sitä raidevalintaa aktiivisesti tukemassa, ketään muuta on asiasta turha syyttää. Harkintamahdollisuus ei tuhraantunut, se menetettiin huonon politiikan seurauksena.

Harvat johdonmukaisesti kriittiset puheenvuorot kuultiin eduskunnassa muutamien Vasemmistoliiton edustajien puheenvuoroissa. Lähinnä Markus Mustajärvi ja Johannes Yrttiaho ovat avoimesti kritisoineet koko hanketta, kun taas puolueen johto on sitkeästi ohittanut koko asian niin hyvin kuin on voinut. Ei liene kohtuutonta arvailla, että Vasemmistoliiton hallituspaikkojen ehtona on ollut sitoutuminen HX-hankkeen edistämiseen pitämällä suu kiinni. Kun ei ole syytä epäillä vasemmistoliittolaisten yleistä sodan ja militarismin vastaisuutta, täytynee olettaa, että puolueen päättäjät ovat arvioineet, että F-35 valitaan kaikissa olosuhteissa, mutta Vasemmistoliitto pääsee hallitukseen hoitamaan mm. tärkeitä sosiaali- ja sivistysasioita vain tekemällä ideologisen kompromissin asevarustelun jatkamisen nielemisellä. Ratkaisu on varmasti ollut helpompi siksi, ettei eduskunnassa ole ollut kommunisteja puhumassa koko hanketta vastaan. Edes Anna Kontula, joka monessa muussa asiassa on toiminut vasemmiston omanatuntona, ei ole asehankinnoissa pitänyt korkeaa profiilia.

* * *

Jos tyydymme uskomaan, että päättäjien oikeistolainen puoli kannattaa aina mitä tahansa asehankintaa (kunhan tavara ostetaan "lännestä") ja tässä nimenomaisessa hävittäjähankinnassa myös demarit ja vassarit ovat päättäneet totella kenraaleja, onko taustalla aito usko kaupan sotilasstrategiseen viisauteen vai heijastaako järjenvastainen konsensus ehdotonta luottamusta sotilaisiin, jotka näyttävät järjestään olevan lojaaleja mieluummin Yhdysvaltain asevalmistajille kuin eurooppalaisille kilpailijoilleen? F-35 on teoriassa suorituskykyinen, mutta käytännössä hirvittävän kallis, epäluotettava ja myös sataprosenttisesti Pentagonin hallittavissa niin rauhan kuin sodankin oloissa. Mitä päättäjille on voitu luvata tästä asiallisesti ottaen järjettömästä kaupasta? Eivät kai meidän koulutetut ja kansaa konkreettisesti edustavat ihmiset tosissaan usko, että pieni määrä epäluotettavia rynnäkköhävittäjiä luo meille turvaa Venäjää vastaan? Voisivatko päättäjämme olla niin sinisilmäisiä ja hyväuskoisia?

Vai onko sittenkin kyse pelkästään Naton täysjäsenyydelle asetettu ehto, jonka päättäjät ovat valmiit maksamaan, jotta joskus – viimeistään Sauli Niinistön presidenttikauden jälkeen – voidaan käynnistää viimeinen askel eli Suomen alistaminen Naton komentoon. Onko päättäjiä uhattu jollain? Tietävätkö he jotain sellaista, mitä meille kansalaisille ei kerrota? Oli syy mikä tahansa, jollain keinolla kriittinen ja demokratiaan luontaisesti kuuluva kansalaiskeskustelu hirmuisen taloudellisen uhrauksen mielekkyydestä vältettiin kokonaan. On varmaa, että kenraalilobby teki kaikkensa vaikeuttaakseen kriittistä keskustelua, mutta eikö juuri sitä varten ole olemassa media, joka rohkeasti paljastaa kähminnän ja vedätyksen ennen karmaisevia virhepäätöksiä? No ei ainakaan Suomessa. Media on alistettu – joko omistajien myötävaikutuksella tai heidän näkemyksistään riippumatta – vaikenemisen veljeskuntaan. Jopa Hornet-hankinnasta kiisteltiin jonkin verran julkisesti, HX-hankkeesta ei ("kaikki" tuntuivat tietävät alusta lähtien, että tarjouskilpailu on teatteria, koska Yhdysvallat ilmoitti Donald Trumpin hölösuulla ja pari vuotta sitten, että Suomi ostaa F-35:n).

Loppupäätelmäni on, että historian kallein ja vuosien mittaan täysin hyödyttömäksi osoittautuva (näin uskon käyvän) asekauppa tehtiin joko sokeasti sotilaitten valheisiin uskoen tai sitten täysin tietoisena siitä, että tämä kitkeryys nyt vaan pitää niellä, jotta Suomi solahtaa seuraavassa vaiheessa Naton täysjäseneksi ja samalla automatiikalla Venäjän ykkösvihollisten rivistöön, jota Nato on koonnut koko 2000-luvun ajan tai oikeammin jo Jugoslavian pommituksista alkaen 1991. Sokeaan sinisilmäisyyteen en jaksa uskoa, nyt puhutaan niin isosta päättäjäjoukosta, eivätkä he kaikki mitään pölvästejä ole, vaikka jotkut ovatkin. Valitettavasti taitaa olla niin, että epädemokraattiseen militaristien lobbaukseen alistuttiin, jotta Suomi pysyy varmasti "läntisellä tiellä". En usko olevani enää elossa, kun tämänkin päätöksen taustoja ryhdytään joskus penkomaan. Sekin on mahdollista, että rikos osoittautuu täydelliseksi, eikä omertàn rikkojia löydy. En nyt käytä ilmaisua "salaliitto", mutta en olisi kauhean hämmästynyt, vaikka tulevaisuudessa tutkijat sellaistakin käyttäisivät. Aseilla kun ei turvallisuutta tuoteta, korkeintaan turvallisuuden harha.

 

Käytän tätä kuvaa romutetusta Valmetin Tuuli III -alkeiskoulukoneesta symboloimaan F-35:n käyttöarvoa Suomelle. Olisi tullut paljon edullisemmaksi rakentaa 64 pahvista Tuuli III:sta, sijoittaa ne nykyisten Hornet-kenttien nurmikoille ja jäädä odottamaan niiden elinkaaren päättymistä ja uuden hävittäjähankintakierroksen käynnistymistä. Myös mahdollinen hyökkääjä pääsisi vähemmällä, 64 tulinuolta riittäisi. Pitäisikö lisätä vielä loppukaneetiksi, että henkilökohtaisesti kannatan - reservin luutnanttina ja pasifistina - Suomen yksipuolista aseistariisuntaa. Olen valmis lyömään kenen tahansa vetoa siitä, ettei kukaan hyökkää Suomeen, vaikka meillä ei ole armeijaa. 

* Vaikka Raportti on kovin monen kirjoittajan tuotos, haluan periaatteen vuoksi luetella kaikki sen kirjoittajat eli kunnia niille joille se kuuluu (evp-sotilaat olen merkinnyt asteriskilla): Antero Eerola, Heikki Hiilamo, Tuomo Hirvonen*, Susanna-Sofia Keskinarkaus, Markku Kangaspuro, Tuija Karanko, Mika Kari, Kimmo Kiljunen, Pertti Korhonen*, Noora Kotilainen, Ahti Lappi*, Eero Lehto, Laura Lodenius, Mikko Majander, Kari Möttölä, Ari Nissinen, Hanna Ojanen, Kari Paasonen, Jussi Pakkasvirta, Matti Pesu, Matti Rämö, Pertti Sainio, Hannu Savolainen, Jouni Suistola, Heikki Talvitie, Pertti Tervonen*, Heikki Tiilikainen*, Matti Tolvanen, Henri Vanhanen, Unto Vesa ja Pekka Visuri*.

Huomio olennaiseen

Satiirinen elokuva Don't Look Up! (käsikirjoitus David Sirota, ohjaus Adam McKay, Netflix 2021) on onnistunut ainakin hämmentämään sekä sen katsoneet että ne, jotka tietävät katsomattakin, mitkä leffat ovat pelkkää kuraa ja ajan tuhlaamista. Elokuva on aivan liian pitkä, sen ihmissuhdekuviot ovat tylsää perusjenkkikamaa, mutta parhaimmillaan se tavoittaa pelottavan hyvin sen torjunnan, jonka ikävä tosiasia meissä niin helposti herättää. Kiista siitä, kertooko elokuva mutkan kautta suhtautumisesta ilmastonmuutokseen, on ihan turha. Tietenkin se kertoo siitä, mutta ei pelkästään siitä. Se kertoo myös globaalien suuryritysten tuhoisasta vallasta, klikkimedian täydellisestä petoksesta ja poliitikkojen typerästä lyhytnäköisyydestä. Elokuva pilkkaa armottomasti ns. länsimaista elämäntapaa, mistä syystä monet torjuvat sen katsomatta. Minusta se on aika hyvä suositus mille tahansa elokuvalle.

Vaikka siis käytin pikakelausta monta kertaa, annan tarinalle ja monille oivaltaville hetkille kiitettävän arvosanan. Ehkä hienointa on, että elokuva päättyy - itse asiassa kolme kertaa - tylysti ja epäamerikkalaisesti siihen, ettei sitä pelastavaa Captain Americaa ollutkaan olemassa. Vaikka elokuva päättyy maapallon tuhoutumiseen juuri kuten tiede ennusti tapahtuvan, elokuvan tekijät ovat lisänneet loppuun vielä kaksi kohtausta, joitten ansiosta muiden mukana kuollut Maan asukki voi tuntea pientä vahingoniloa. Näitä en paljasta (paitsi vähän kuvituskuvassa), ovat sen verran hupaisia. Eli kannattaa kelata krediittiosasto huolella läpi, sattumia on luvassa.

Elokuvan mainoksissa on teksti "Based on truly possible events". Tämä lienee tarkkaan harkittu muotoilu Yhdysvaltain markkinoita varten. Valistuneempi katsoja voi lukea siinä kaksoisviestin: asteroidin osuma on oikeasti mahdollinen uhka, mutta myös elokuvan satiirisesti kuvaama vastaanotto - suuryritys estää asteroidin tehokkaan tuhoamisen voidakseen hyödyntää sen sisältämät harvinaisten metallien varannot ja Yhdysvaltain presidentti murehtii enemmän välivaalien tulosta - on täysin mahdollinen siinä ilmapiirissä, jossa elämme. Vaikka satiirin kärki on yhdysvaltalaisessa mediassa ja politiikassa (muut suurvallat kuvataan vastuullisempina), on turha ajatella, että emmehän me sentään. Todellisuudessa elokuva kuvaa yhtä hyvin vaikkapa Keskustan suhtautumista luontoon ja ilmastonmuutokseen. Ilmankos elokuva kenkuttaakin niin monia, jotka eivät ole sitä edes nähneet. 

* * * 

Olen nähnyt monta ihmiskunnan loppua kuvaavaa fiktiota ja lukenut vielä useampia. Aihe on sekä scifissä että sen ulkopuolella suosittu, koska tällaista kauhistuttavaa aihetta ei kerta kaikkiaan voi jättää pohtimatta. Don't Look Up on tavallaan scifiä, tavallaan katastrofielokuva, tavallaan poliittinen satiiri. Silti se asettuu osaksi pitkää perinnettä, jonka mukaan ihminen tavallaan ansaitsee tuhonsa. Tämän perinteen mukaan olemme joko niin jästipäisiä, ahneita, liian uteliaita tai liian heikosti uskovia, että jumalat päättävät rangaista koko porukkaa. Kollektiivisella rankaisemisella on keskeinen rooli uskonnollisessa fiktiossa, mutta se on kuulunut myös todelliseen elämään monissa karuissa yhteisöissä kuten armeijassa. Oman tulkintani mukaan Don't Look Up! on kuvaus maailman yhteisöstä, jossa valta tehdä tai olla tekemättä oikeita päätöksiä on joutunut niin harvojen käsiin, että kysymys kollektiivisen rangaistuksen moraalista muuttuu epäolennaiseksi.

Tässä mielessä Don't Look Up! on poliittinen pamfletti, joka pyrkii varoittamaan vallan keskittymisen vaarasta. Satunnainen asteroidi on tässä vain taustakangas, joka nopeuttaa rangaistusta siitä, että sallimme vallan keskittymisen laiskuuttamme ja mukavuudenhaluamme. Kun Elokapinan kaltainen yritys muuttaa tuhoisaa kehitystä vaatii meiltä jostain kivasta luopumista, haluamme mieluummin vihata Elokapinaa kuin reagoida sen viestiin järkevästi eli kuunnellen ja omaa käytöstämme muuttaen. Don't Look Up! ei siis ensi sijassa kuvaa keskittynyttä valtaa vaan sitä, miten helppo sen on suistaa maailma katastrofiin, kun suuri enemmistö tyytyy klikkailemaan sohvalle lojuen.

Elokuva esittää pääpahiksen eli suuryritys BASHin avoimesti korruptoituneen presidentti Orleanin (Meryl Streep) tukijana. Tältä osin elokuva nähdäkseni ennustaa sitä, millaiseksi Donald Trumpin toinen kausi olisi voinut muodostua. Nimellä BASH (lyödä, murskata) elokuvan tekijät halunnevat sanoa suoraan, mitä mieltä ovat globaaleista suuryrityksistä. Tässä kohdassa jää kuitenkin käsikirjoitus pahasti vajaaksi, sillä BASHin vallan kehitystä ei lainkaan taustoiteta, eikä elokuva muutenkaan vie kapitalismikritiikkiään niin pitkälle, että se muuttuisi avoimesti poliittiseksi ja haastavaksi myös poliittisen ideologiakeskustelun tasolla.

* * *

Don't Look Up! keskittyy niin täydellisesti yhdysvaltalaiseen kuvastoon, että siitä voi syntyä virheellinen "on ne jenkit typeriä!" -tunnelma. Elokuvan pääviesti - meidän tavallisten ihmisten laiska suhtautuminen hiukankin tulevaisuudessa oleviin ongelmiin - on ehdottomasti globaali, ei pelkästään Atlantin takainen. Kun tekijät ovat ilmastonmuutoksen - tai lajikadon ja ympäristön tuhoutumisen - sijasta valinneet katastrofin aiheuttajaksi neutraalin avaruuden kohteen, on valinta epäilemättä ollut harkittu, mutta ei välttämättä onnistunut. Osa ihmisistä torjuu elokuvan pääviestin - ottakaa tieteen varoitus vakavasti - jo sillä perusteella, että asteroidin täysosuma on tilastollisesti ja tiedossa olevien Maata lähellä olevien kohteiden kulkuradoista kertyneen datan perusteella hyvin epätodennäköistä. Sen sijaan ilmastonmuutos on sen kieltäjien kiivailusta riippumatta tieteellisesti niin vahvasti todistettu, että epävarmuus liittyy lähinnä katastrofaalisten muutosten aikatauluun, ei siihen, toteutuvatko ne.

Ei tietenkään voi vaatia, että yksittäisen elokuvan tehtävänä on herättää kaikki uinuvat mielet. Mutta parhaimmillaan se on yksi tekijä laajamittaisessa heräämisessä, jota ilmastonmuutoksen torjuminen selvästikin vaatii. Jos ajattelemme kotimaista politiikkaa, oikeiston ja Keskustan "ikäviä" ratkaisuja jatkuvasti lykkäävän ja torjuvan politiikan kuvio ei mitenkään poikkea siitä, miten presidentti Orlean haluaa lykätä asteroidin iskun pohtimisen vallankäyttäjälle kriittisten välivaalien yli. Kun Keskusta hankkii turpeenkäytölle jatkoaikaa, se käyttäytyy täsmälleen samalla tavalla. Vastuuttomasti ja tieteen sanoman torjuen. Vastaavasti kun koko poliittinen kenttämme hyväksyy 40 miljardin euron tuhlaamisen tarpeettoman ja käyttökelvottoman asemassan ostamiseen Yhdysvalloista, se kieltäytyy samalla "torjumasta asteroidia" eli ilmastonmuutosta tuolla samalla summalla. Kaikki asekauppaan tuhlatut miljardit ovat nimittäin myös vauhdittamassa ilmastonmuutosta ja mitätöimässä niitä vähäisiä vastatoimia, joihin hitaasti on alistuttu.

Tiede ei ole koskaan täydellistä, mutta se on parasta, mitä ihmiskunta on kyennyt kehittämään ongelmien ratkaisemiseksi. Insinööri toimii aina tieteellisen tiedon pohjalta. Kaikki uusi tietotekniikka nojautuu suunnattomiin tieteellisiin ponnistuksiin ja keksintöihin. Vain tieteen äksyilemätön soveltaminen voi tarjota sellaisen mahdollisuuden, jossa ihmiskunta voi jäädä nykyisessäkin laajuudessaan eloon ja kehittyä nykyistä onnellisemmaksi. Poliittisen päätöksenteon on siirryttävä luottamaan tieteeseen, ei lyhyen aikavälin laskelmointiin ja höpöttelemään optimismiin. Media puolestaan - valitettavasti sitä ei voi unohtaa - on vastuussa siitä, että se lopettaa klikkijournalismin ja siirtyy vastuulliseen tiedonkeräämiseen ja julkistamiseen, joka ei perustu omistajan taloudelliseen laskelmointiin, vaan tosiasioihin ja ihmisten oikeuteen saada tietää. Epärealistisia ajatuksia? Mielestäni eivät, vaan välttämättömiä ja väistämättömiä, jos emme halua tuhoutua.