Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 28. huhtikuuta 2016

Fasistin katoamistemppu

Nuoremman polven historiantutkijat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius julkaisivat helmikuussa maan suurimman kustantajana WSOY:n kautta tutkimuksensa Suomalaiset fasistit : Mustan sarastuksen airuet. Sen kunnianhimoisena tavoitteena on sukeltaa radikaalin, kansallismielisen oikeiston sielunmaisemaan ja tekoihin. Vastaanotto on ollut jotenkin vaivaantunutta. Oikeistoon kriittisesti suhtautuvat ovat tervehtineet sitä ilolla ja käsitteillä "lopultakin" ja "oli jo aikakin". Ne, joiden nilkkaan on vieläkin kalahtanut, ovat kiirehtineet korostamaan, ettei kirja tuo esiin mitään varsinaisesti uutta. Viesti on selvästi, "älkää lukeko tätä kirjaa".

Oikeiston kiemurtelun ymmärtää. Suomalaiset fasistit leikkaa auki sekä aidosti unohdettuja että tarkoituksella ja harkitusti vaiettuja kerrostumia osoittaen, ettei suomalainen fasismi ollut eikä ole mikään taakse jäänyt historiallinen episodi, vaan olennainen osa ns. valkoisen Suomen historiaa. Ei tämä varmaankaan viimeinen sana asiasta ole, vaikka sitäkin varmasti toivotaan. Mutta varsinkin maamme poliittista historiaa huonosti tuntevalle kirja on varmasti melkoinen yllätys. Ai että V. A. Koskenniemikin oli niitä, samoin Wäinö Aaltonen ja Risto Orko? Juuri kotoisen fasismin ankkurointi aikakauden todellisiin toimijoihin ja heidän näkemyksiinsä on luultavimmin se, mitä kirjassa eniten pelätään.

Valkoisen Suomen historiankirjoituksessa fasismille ja natsismille on varattu perinteisesti hyvin niukasti palstatilaa. Jos on pakko jotain sanoa, korostetaan ilmiöiden ohimenevyyttä, vähäistä kannatuspohjaa ja hei, eihän se vasemmiston toitottama "väkivalta" ollut juuri muuta kuin kiihtyneiden eteläpohjalaisten isäntien karskia leikinlaskua. Kaikesta sitä pitääkin meteliä pitää. Onneksi Silvennoinen, Tikka ja Roselius nyt kuitenkin sitä meteliä vähän pitävät, vaikkakin viileästi ja jopa henkilöhistoriallisella tasolla yksilöiden valintoja jossain määrin ymmärtäenkin.

* * *

Kirjan ydinviesti on, että vaikka avoin kansallissosialismi ja italialaisen fasismin ihailu jäi Suomessa pienehkön radikaalijoukon varaan, tämä joukko nautti paljon suuremman, mutta taustalla pysyneen valkoisen Suomen voimatekijöiden tukea. Monet suomalaiset tehtailijat tukivat koko itsenäisyyden ajan radikaalioikeistolaisia liikkeitä - muitakin kuin lakonmurtoihin keskittyneitä - sekä taloudellisesti että poliittisesti. Lohjan kalkin Petter Forsström joutui vehkeilyistään jopa tuomiolle, mutta useimmat muut selvisivät ilman vähäisintäkään naarmua julkisessa kuvassaan. Kun valvontakomissio oli saatu ulos maasta, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki 1930- ja 1940-luvun fasistit siirtyivät siviilielämään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Osa tästä häivytysoperaatiosta oli suoraa seurausta siitä, että vähemmän radikaalitkin porvariston edustajat pitivät tärkeämpänä estää kommunistien voimistuminen kuin ruveta lukemaan lakia hakaristinsä ja Suur-Suomi -karttansa ullakolle syvälle kirstun pohjalle piilottaneille tuhansille äärioikeistolaisille. Samat voimat, jotka olivat fasisteja tukeneet vuoteen 1944 asti, auttoivat heitä katoamaan ja ilmestymään ihan uusina ihmisinä. Vanha tukiverkosto tarjosi töitä ja suojelua. Jostain syystä tämä riitti poliittiselle vasemmistolle niin Suomessa kuin Neuvostoliitossa. Vaikka ns. sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä on pidetty kohtuuttomana operaationa, kovin vähäisin seurauksin pääsivät ne tuhannet ihmiset, jotka olivat olleet valmiit kaappaaman vallan Suomessa ja tekemään maasta Hitlerin oppien mukaisen autoritäärisen diktatuurin.

Vaikka suomalaisten fasistien ja Hitlerin ihailijoiden joukossa oli paljon tragikoomisia epäonnistujia, perinteinen mielikuva "harmittomasta" joukosta on selkeästi vähättelevät ja tosiasioita vääristelevä. Vaikka perinteiset puolueet pysyttelivät parlamentaarisen demokratian kinttupolulla, useammankin kerran lipeäminen oli hyvin lähellä Lapuan liikkeen huippuhetkistä jatkosodan alkukauden riemujuhlan juovuttamien ja siksi pian tosiasioiden edessä heränneiden kiihkoilijoiden yrityksiin saada Suomi tuhoutumaan yhdessä Saksan kanssa. Suomalaiset fasistit on helppo esittää jonkinlaisina donquijote-kummajaisina, mutta todellisuudessa heidän takanaan oli koko ajan sinivalkoiseen lippuun kietoutunut pikimusta valtakoneisto, joka hallitsi niin vakinaista armeijaa kuin Suojeluskuntiakin.

* * *

Suomalaiset fasistit on kirja, joka pitäisi luetuttaa jokaisella lukiolaisella. Mutta ei varmasti luetuteta, koska se hylkää vuosikymmenet vaalittuja myyttejä sankarillisista sodista ja vahvasta kansanvallasta. Suomalaiset fasistit on niin hurjaa luettavaa, että sen voi ounastella saavan pikaisen vähättelyn jälkeen jäätävän hiljaisuuden. Näistä asioista ei vieläkään saa puhua ääneen, koska ne eivät ole vain historiaa, ne eivät ole ohi. Silvennoinen, Tikka ja Roselius osoittavat mm. selkeästi, kuinka ns. kommunistilait ja yleinen antikommunistinen rummutus oli lähes kokonaan ideologista propagandaa, jolla ei ollut todellisuudessa vastinetta. Suomalaisten kommunistien toimintakyky ei ollut missään suhteessa niihin toimiin, joihin radikaalioikeisto mm. eduskunnan painosti.

Kirja myös muistuttaa siitä, etteivät tukensa Hitlerille antaneet kymmenet professorit ja kirkonmiehet joutuneet millekään sivuraiteelle, melkein jokainen jatkoi elämäänsä, vaikkakin joidenkin varomattomimmin ideologiaansa julistaneiden elämänvaiheita olikin myöhemmin pakko "unohtaa". Silvennoinen, Tikka ja Roselius sanovat mm. suoraan, että esimerkiksi Mikko Uolan historiikki fasistisesta Rintamamiesliitosta ja Mauno Jokipiin "sievistelevä" suomalaisten SS-miesten historiikki vaikenevat täysin kaikesta raskauttavasta aineistosta eli suoraan sanoen valehtelevat.

Rankan suomalaisen fasismin ruumiinavauksen rinnalla Silvennoinen, Tikka ja Roselius kuitenkin kuljettavat myös pyrkimystä ymmärtää, minkälaisista kokemuksista yksittäisten kiihkoilijoiden maailmankuva rakentui. Vuoden 1918 sisällissota oli tässä suhteessa hyvin ratkaiseva, jääkäriliike toinen. Useimpia suomalaisia fasisteja yhdisti ja oletettavasti edelleen yhdistää mielikuva siitä, että juuri heidän vaalimansa ihanteet on petetty. Sitä voi hyvin pitkälle ymmärtää, vaikka kirjoittajat haluavat sanoa selvästi, että vaikka ymmärtäisi, ei pidä hyväksyä väkivallan, autoritäärisyyden, rasismin (juutalaisviha oli suomalaisilla fasisteilla vakiopiirre) ja diktatuurin ihailua.

Suomalaiset fasistit on tärkeä kirja, koska se avaa nykypäivän suomalaisille sitä historiaa, jonka valkoinen Suomi on aina halunnut unohtaa. Tämä musta Suomi on edelleen olemassa, vaikka se on vaihtanut kommunistit ja juutalaiset maahanmuuttajiin ja muslimeihin. Fasismin historia Suomessa ei ole ohi. Suomalaiset fasistit on oiva työkalu myös SSS-Suomen ymmärtämiseen.




lauantai 23. huhtikuuta 2016

Kritisoin, tiedän siis jotain

Taiteen ja sen julkisen kritiikin (suomen kielen outouksia: tässä yhteydessä sanalla ei pitäisi olla kielteistä etumerkkiä) välinen suhde on ikuinen puheenaihe. Vaikea siitä on mitään uutta repiä, mutta vielä vaikeampaa pysyä kokonaan erossa. Seuraavien ajatusten pontimena on ollut kirjailija Juha Itkosen kohtelu Helsingin Sanomissa. Lehti ehti puffata Itkosta ja tämän uusinta romaania liki käsittämättömällä julkisuudella, jonka huipentumana oli neljän (4) kokosivun esittely jättikuvin. Siitä viikon kuluttua tuli se varsinainen kirja-arvio (Arla Kanerva), jonka Itkonen tulkitsi aivan oikein kriittiseksi miinusmerkkisellä etumerkillä - ja pahoitti mielensä. Ei tietenkään omassa yksityisyydessään, vaan modernin julkisuuskirjailijan tyyliin Facebook-päivityksen kautta julkisesti, tukea ja lohdutusta pyytäen ja sitä myös saaden.

Vanhan vitsin mukaan kriitikot ovat epäonnistuneita säveltäjiä, muusikoita ja kirjailijoita, joiden elämäntehtävänä on kostaa onnistuneille oma epäonnistuminen. Vaikka tällaisiakin tapauksia kiistämättä on ollut ja on, vitsi jää pinnalliseksi. Monia kriitikoita arvostetaan aidosti, koska heidät tunnetaan asiaan paneutuvaksi osaajiksi, ammattilaisiksi. Suurin ongelma lieneekin se, saisiko edes ammattitaitoista kritiikkiä olla olemassa.

Ani harva taiteilija haluaa lukea tai kuulla julkisesti edes osuvaa, terävää ja perusteltua kritiikkiä, joka ei kehu ja ihaile. Se on inhimillinen piirre, jolle voi nyrpistellä, mutta joka ei katoa. Ihminen, taiteilijakin, kaipaa aidosti vain myönteistä, myötäkarvaista julkisuutta. Jos sitä ei ole tarjolla, ei se julkisuus maistu kuin pienen pienelle masokistivähemmistölle. Siksi myös kriitikontoimi on varsin äärimmäisten näkemysten aluetta.

* * *

Monella kriitikolla on tausta, joka voidaan tulkita pahantahtoisesti kateellisen epäonnistujan motiiviksi rusikoida avutonta taiteilijaa. Toisaalta voidaan kysyä, mitä ihmettä kriitikko voisi kohteestaan sanoa olematta taiteenlajin jonkinlainen asiantuntija. Kukaan ei oikeasti hyötyisi siitä, että tanssitaideteoksia arvioisi jääkiekkoselostaja tai oopperaesitystä ensimmäisen vuoden lääkisläinen.

Kriitikoiden ammattikunta on syntynyt, koska suuri yleisö on halunnut lukea asiantuntevia arvioita, ei pelkästään henkilökohtaisia näkemyksiä. Toki on ollut ja tulee aina olemaan niitä, jotka odottavat kritiikiltä ennen muuta ilkeyttä, julkista nöyryyttämistä ja itsestään liikoja luulevan taiteilijan palauttamista maan pinnalle.Näitten pikkuilkimysten suosikkikriitikon symboli lienee ollut Seppo Heikinheimo, jonka maailmankuva oli hyvin jyrkkä ja ajoittainen kritiikin kohteiden julkinen nolaaminen selvästi mielihyvän lähde.

Tosiasia kuitenkin on, että useimmat kritiikot eivät toimi kuten Seppo Heikinheimo, vaan he pyrkivät arvioissaan muuhun kuin henkilökohtaisten anti- ja sympatioiden toteuttamiseen. Silti sekä ammatikseen muita arvioivien että satunnaisten harrastajakriitikoiden toimintaa leimaa melko alhainen status. Kriitikkoa ehkä pelätään (joskus syystäkin) tai hänestä pidetään (joskus aiheesta, joskus aiheetta), mutta yleisesti rakastetuksi pääseminen on todella vaikeaa. Heikinheimon kollega Erik Tawaststjerna ehkä pääsi lähelle tätä tilannetta, koska hänen periaatteensa näytti olevan vaieta, kun ei millään pystynyt mitään kannustavaa ja myönteistä sanomaan.

* * *

Itse olen aina ollut haluton kirjoittamaan ns. musiikkikritiikkiä. Saatan kyllä "vinkata" eli esitellä sellaisia levyjä tai kirjoja, joiden uskon voivan olla muillekin antoisia kokemuksia (joskus harvoin olen myös varoittanut luvassa olevasta ei-antoisasta kokemuksesta). En kuitenkaan missään tilanteessa haluaisi tai edes hyväksyisi kriitikon titteliä. Minä en halua olla kriitikko hyvässä enkä pahassa.

En kuitenkaan yhdy siihen kuoroon, joka veisaa kriitikoiden tarpeettomuudesta tai vahingollisuudesta. Ymmärrän hyvin, että kriitikon kielteinen arvio voi herättää taiteilijassa vihaa ja kaunaa. Siihen on inhimilliset syyt, vaikka kritiikki olisi ulkopuolisen silmin täysin asiallinen ja pätevä. En osaa kiteyttää kriitikontyön ydintä, mutta pidän sitä sekä taiteenalan sisäisen keskustelun että yleisen kuluttajavalistuksen piiriin kuuluvana ilmiönä. Sille on tarvetta, kunhan työtä tehdään kunnollisin resurssein ja eettisesti kestävin periaattein. Psykopaattinen sadismi ei tällainen periaate ole.

Edellisestä riippumatta olen sitä mieltä, että hyvä kriitikko on aina myös itsekriittinen. Mahdollisuus toisen luomistyön julkiseen arviointiin kaipaa rinnalleen roiman annoksen nöyryyttä ja halua oppia lisää. Kriitikko, joka luulee ymmärtävänsä kaikki asiat paremmin kuin muut, käyttäytyy todennäköisesti kuin paskiainen. Parhaat kriitikot ymmärtävät olevansa itsekin tutkimusmatkalla, eivät suinkaan luennoimassa kateederilta, miten asiat ovat saati miten niiden tulisi olla.

Asiantuntevinkin kriitikko elää luovan työn tekijöiden varassa, on riippuvainen muiden vielä suuremmasta luovuudesta. Jos sattuu olemaan sekä luovan työn tekijä että työn sekundäärinen arvioija, nöyryyskertoimen on syytä olla vielä suurempi, ei pienempi. Nolointa kaikesta on keskinkertainen taiteilija, joka marisee itseään lahjakkaamman työstä vain siksi, että voi niin rankaisematta tehdä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Jämähtäneet

Ihminen elää biologisena oliona pääosin nykyhetkeä, vaikka muistot - mukavat ja ikävät - ovat meillä aina seuranamme. Muistimme on valikoiva ja armollinen, aivomme keskittyvät selviämään nykyhetkestä ja nauttimaan sen antimista. Ikävät asiat työnnetään taka-alalle, ei varsinaisesti unohdeta, mutta ei aktiivisesti muistellakaan. Asiathan eivät vatvomalla paremmiksi muutu eikä varsinkaan jo tapahtunut muutu tapahtumattomaksi.

Kaikille elämä ei toimi näin. Osa ihmisistä jämähtää johonkin asiaan, josta eivät pääse yli eikä ympäri, eivätkä yleensä haluakaan. Ulkopuolisen silmissä tällaiset ihmiset näyttäytyt usein vähän tärähtäneitlä, pakkomielteen riivaamilta, suorastaan vähän säälittäviltä. Vanhojen ihmisten kohdalla kyllä ajatellaan helposti, että väliäkö hällä, ei enää ketään haittaa. Mutta jämähtänyt nuori on vähän pelottava ilmiö.

Vääryyden voimakas kokemus tarjoaa oivallisen jämähtämisen mahdollisuuden. Sillä, mikä kokemuksen tuottaa, ei ole ratkaisevaa merkitystä. Olennaista on se, että vääryyttä ei oikaista, vaikka vääryyden kokija tietää olevansa oikeassa, muut väärässä. Vääryyden vatvomiseen ja oikeuden vaatiminen muuttuu helposti elämää itseään suuremmaksi asiaksi.

* * *

Suomessa yhden tällaisen jämähtäneiden ryhmän muodostavat ihmiset, jotka eivät suostu hyväksymään maailman-, sota- tai edes reaalipoliittisia historiallisia tapahtumia, vaan vaativat historian kumoamista. Tarton rauhan rajoja vaativat ovat tätä porukkaa, ja jos ei väitettä usko, voi tarttua kirjaan Itsenäisen Suomen rajat : Tarton rauhan 1920 ja kokonaisen Suomen puolesta (Valto A. Peiponen).

Kirja on amatöörimäisesti kirjoitettu, taitettu ja toimitettu, vaikka tekijäjoukossa on maistereita, professoreita ja dosentteja. Kirjaan valikoituneet tekstit jankkaavat yhtä ja samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. Kuvitus koostuu lähinnä Tarton rauha -aktivistien potreteista ja kokouskuvista, kaikki äärimmäisen epäkiinnostavia. Ammattitaitoinen toimittaja olisi koostanut kirjan aineksesta noin 50-sivuisen tietopakkauksen siitä, mikä vääryys näitä ihmisiä kalvaa ja mitä he haluaisivat tapahtuvan.

Minä panen vielä paremmaksi ja tiivistän asian tähän yhteen kappaleeseen. Tarton rauha -porukka haluaa muuttaa Suomen valtiollisen itärajan siihen kuosiin, jossa se oli 14.10.1920 - 12.3.1940 välisenä aikana. Kaikki muu on epäoikeudenmukaista, epäreilua ja väärin. Jos historiantutkimus on päätynyt joihinkin muihin tuloksiin, sen pahempi tuolle tutkimukselle, joka on yksinkertaisesti väärässä. Tarton rauhan porukka tietää, miten asiat ovat tai varsinkin, miten niiden tulisi olla.

* * *

Tällaiset kiihkoisänmaalliset jämähtäjät ovat astetta vaarallisempia kuin esimerkiksi ne, joiden mielestä Maa on litteä tai Lada hieno auto. Vaikka jämähtäjät kiistävät kaiken itseensä kohdistuvan kritiikin (kirjassa on 39-kohtainen väärien väitteiden ja niiden oikaisujen uuvuttava luettelo), asiaa ulkopuolelta tarkastelevan poliittisen maantieteen ja historian harrastajan on mahdotonta pitää tartonrauhalaisia täysjärkisinä (minäkin olen tehnyt Suomen itärajan kehityksestä pro gradu -tutkielman vuonna 1975). Tässä ei ole tilaa ruveta ruotimaan rajanmuutosvaatimusten mielekkyyttä tai perusteluita sinänsä, mutta kannattaa kysyä ääneen, miksi monista mahdollisista rajanvedon hetkistä juuri Tarton rauhansopimus on se ainoa oikea? No tietenkin siksi, että tuona hetkenä uuden valtion rajat sattuivat olemaan suurimmillaan.

Tartonrauhalaiset elävät menneisyydessä ja menneisyydestä. He ovat valinneet historiasta yhden hetken, jolloin oikeus ja kohtuus heidän mielestään toteutuivat, ryhmittyneet tuon hetken ympärille ja jääneet sinne, pysyvästi. Jokavuotinen juhla Balderin salissa on rituaali ihmisille, jotka eivät voi eivätkä halua myöntää, että juna meni kauan aikaa sitten, asema on lakkautettu ja kiskotkin purettu. Aika tekee tietenkin tehtävänsä ja jonain vuonna kukaan ei enää saavu Balderin saliin lokakuun 14. päivänä.

Minusta Tarton rauha -liikkeen ihmiset ovat samaan aikaan typeriä ja myötätuntoa herättäviä. Monella on menetetyn kotiseudun pysyvä trauma, eikä Karjalaansa menettänyttä voi siitä soimata. Sinne jäi isovanhempienikin kesähuvila Neionniemi. On helppo olla samaa mieltä siitä, että Karjalan menetys oli kansallinen onnettomuus, vaikka Petsamon Suomi saikin pelkästään Neuvosto-Venäjän senhetkisen ahdinkotilanteen seurauksena. Oli keisari luvannut 1864 mitä tahansa, Petsamo oli selkeä siirtomaavalloitus.

Tarton rauha -liikkeen typeryys ilmenee sen kyvyttömyytenä (ja haluttomuutena) ymmärtää, ettei kansakuntien historia tunne sellaisia asioita kuin "oikeudenmukaisuus" tai "tämä alue kuuluu meille". Tolkuton puhe tuhatvuotisista suomensukuisten asuttamista alueista on kansalliskiihkoista houreilua, jonka olisi toivonut jääneen 1930-luvulle. Mikä ikävintä, Tarton rauhan porukka ei ole yksin. Netti on pullollaan mitä mielikuvituksellisempia kansalliskiihkoisia sivuja, joista monet menevät vielä paljon pidemmälle kuin tartonrauhalaiset.

Kun isänmaallisuus ilmenee vimmana muuttaa historian tapahtumien muovaamia rajoja uusiksi, on täysjärkisten syytä ryhdistäytyä. Tarton rauhan rajanveto oli Pietarin perustamisen jälkeinen maailmanhistoriallinen anomalia, joka normalisoitui valitettavasti väkivaltaisilla sotatoimilla. Suomi ei voi koskaan sijaita Pietarin esikaupungeissa eikä kivenheiton päässä Pietarin ja Murmanskin välisestä rautatieyhteydestä. Joskus historia on näin yksinkertaista.


PS 29.4.2016. - Historian syvää ironiaa on, että koko 1920- ja 1930-lukujen ajan Tarton rauha oli suomalaiselle oikeistolle "häpeärauha". Siitä tuli "hyvä rauha" vasta sen jälkeen, Suomen pinta-ala kahden hävityn sodan seurauksena supistui entisestään ja vuoden 1920 rajat alkoivat näyttääkin kivoilta.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Nahkatukat

Onkohan ihmisen vartalossa kulttuurisesti monimutkaisempaa yksityiskohtaa kuin hiukset? Ei nyt ainakaan tule mieleen. Toisin kuin eläimillä, ihmisellä karvoitus päässä ei tyydy geneettisesti tietyn pituiseksi, vaan kasvaa jostain hämärästä evoluutioperusteisesta syystä koko elämän ajan. Miehillä tuo kasvu ulottuu tukan lisäksi myös suun ympäristöön, poskiin ja kaulaan.

Suhtaudumme näihin koko ajan kasvaviin ihokarvoihin erittäin intohimoisesti. Tuntuu joskus siltä, että useimmat ihmiset ovat jollain lailla tyytymättömiä hiuksiinsa, vaikka jätettäisiin ns. bad hair day -tuntemukset sivuun (nekin tietysti ovat osa kokonaisuutta). Kiharatukat kadehtivat sileähiuksisia ja sileähiuksiset kiharapäitä. Hiusten väriä vaihtavat varsinkin nykyään myös miehet. Hiusten pituudet ovat vaihdelleet ainakin koko historiallisen ajan, jolta jotain tietoa on saatavana.

Monella meistä suomalaisista on ns. maantienvärinen, ohut liiskatukka, jollainen ei kenenkään itsetuntoa nosta ulkonäkökeskeisessä kulttuurissa. Ihailemme ja kadehdimme brittejä, joilla on usein luonnonkihara pehko päässään tai aasialaisia, joiden suora musta tukka poikkeaa niin täysin omastamme. Samaan aikaan monet afroamerikkalaiset suoristavat kähäriä suortuviaan ja vaalentavat luonnostaan tummia hiuksiaan ollakseen vähemmän afroamerikkalaisen näköisiä.

* * *

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut varsinaisesti käydä läpi hiusmuotien historiaa ja omituisuuksia, vaan pohtia maailmaa, jossa hiukset eivät kasvakaan sen paremmin iloksi kuin pettymykseksikään. Kaljuus on ollut lähinnä miesten juttu, mutta eipä kalju nainenkaan ole nykyään varsinaisesti harvinaisuus. Vielä minun nuoruudessani 1960-luvulla täysin kalju pää oli harvinainen näky, ellei kyseessä ollut Suomen tasavallan johtamiseen liittyvä asia eli Urho Kekkonen. Nykyään on toisin.

Kaljuus oli ennen epätoivottu seuraus miehenä olemisesta tai jostain sairaudesta. Vaan ei ole enää vain sitä. Kaljuudesta tuli joskus 1990-luvulla tai viimeistään 2000-luvun puolella muodikas ilmiö, eikä tuo muoti ole millään tavalla ohi, kun tätä kirjoitan. Kaljuuteen liittyvät stereotypiat (Kekkonen, skinhead, syöpäpotilas, vankilakundi) ovat epäilemättä edelleen olemassa ainakin meillä vanhemmilla ihmisillä. Mutta niin tai näin, moni mies ja jokunen nainenkin on luopunut hiuksistaan vapaaehtoisesti.

On helppo arvata, että yksi syy miesten vapaaehtoiseen eli parturin toteuttamaan kaljuuteen on vähittäisen kaljuuntumisen häivyttäminen näkyvistä. Tämän logiikan mukaan kun tukka joka tapauksessa alkaa lähteä, ei tarvitse kärsiä kaljuuntumisesta kun muuttuu saman tien tosimiehekkääksi täyskaljuksi. Minusta ei ole mitään syytä epäillä tätä motiivia, se on looginen ja ymmärrettävä. Vääjäämätön kannattaa kääntää omaksi valinnaksi ja voitoksi.

* * *

Kaljuuden viestin muuttuminen on sinänsä mielenkiintoinen ilmiö, josta ja jonka syistä tiedän valitettavan vähän. On kuitenkin ilmeistä, että kaljuuteen aiemmin liitetyt kielteiset mielikuvat eivät enää päde. Vaikka on edelleen mahdollista, että kaljuus kertoo kuulumisesta skindhead-kulttuurin, linnakundien tai syöpäpotilaiden joukkoon, pääviesti tuntuu olevan, että kalju mies on "miehekäs". Testosteronia virtaa suonissa niin paljon, ettei tukkakaan pysy päässä. Pehmeästä toimistonörtti-isästäkin välittyy selittämätöntä uhkaa, kun ajaa pään kaljuksi, laittaa toiseen korvaan pienen renkaan ja hyppää töiden jälkeen motskarin selkään.

Tässä suhteessa on ironista, että juuri nyt suomalaiset tutkijat lupaavat markkinoille lääkkeen, jolla hormonaalinen kaljuuntuminen voidaan pysäyttää ja jopa kääntää takaisin tukankasvuksi. Julkisilla paikoilla liikkuessa kun tuntuu siltä, ettei tuolle lääkkeelle juuri nyt ole erityistä kysyntää. Donald J. Trumpkin on ratkaissut asian kampaamalla itsensä ikääntyneen rokkarin näköiseksi, vaikka hänellä epäilemättä olisi varaa ostaa uusimmat ja kalleimmat kaljuudentorjuntalääkkeet. Nähtäväksi jää, onko markkinoita kaikesta huolimatta edelleen olemassa.

On pakko myöntää, että vanhana hippinä en ole itse koskaan oikein syttynyt kaljuuden hienouksille. Ymmärrän toki, että kaljun ei tarvitse pestä tukkaansa, kammata eikä murehtia sitä, miltä tukka näyttää tai ei näytä. Toisaalta kaljun täytyy varjella päätään auringon paahteelta ja pakkaselta tavoilla, joita tukallinen ei tule ajatelleeksi. Kaljua ei voi myöskään haroa, vaikka olen nähnyt kaljupäiden rutiininomaisesti silittelevän kaljuaan kuin muistona hiuksista, joita siinä aikoinaan kasvoi. Siitä olen joka tapauksessa iloinen, ettei muoti ole levinnyt naisten puolelle. Joku Sinéad O'Connor näyttää nätiltä ilman tukkaakin, mutta useimmiten kalju nainen on edelleen kummajainen siinä missä kalju mies esiintyy pomon elkein.

Silti on jokaisen oma asia, minkä painon hiuksilleen tai niiden puuttumiselle antaa. Ihmisen arvioiminen hänen hiustensa perusteella on aika heppoista hommaa, vaikka päänkoristeilla epäilemättä myös viestitään monenlaisia asioita. Pitäkää siis kaikessa rauhassa nahkatukkaanne, arvoisat kaljut, kunhan vastaavasti ette katso tuomitsevasti meitä tukallisia, joille geenit eivät antaneet parasta mahdollista tukkaa.


perjantai 8. huhtikuuta 2016

Luokkakantaiset

Joskus kauan sitten 1970-luvulla puhuttiin "luokkakantaisista kommunisteista", joiden argumentointi nojautui aina näkemykseen sovittamattomista luokkavastakohtaisuuksista pääoman ja työläisten välillä. Sittemmin termi on jäänyt varsin vähälle, kun sille ei ole ollut tarvetta sen paremmin haukkuma- kuin ylentämisadjektiivinakaan. Varsin laajalle levinneen näkemyksen mukaan ainakin se työväenluokka on kadonnut, kuten työpaikatkin.

On silti turha kuvitella, että luokkakantaisuus olisi Suomesta kadonnut. Se on vaan hiipinyt poliittisen kartan toiselle reunalle. Tai ei tietenkään hiipinyt yhtään minnekään. Kokoomus on aina ollut Suomen luokkakantaisin puolue. PR-syistä sitä ei vaan ole haluttu pitää esillä eikä mainostaa. Mutta kyllä asia on muistettu viimeistään vaaliuurnilla. Tuskin minkään puolueen ydin on ollut luotettavampi kuin Kokoomuksen aatteellisten luokkakantaisten ryhmä (paitsi ehkä sen svenskspråkig vastine SFP:n puolella).

Luokkakantaisella oikeistolaisuudella on Suomessa vahvat perinteet sikälikin, että sen ideologia on säilynyt varsin muuttumattomana koko itsenäisyyden ajan. Sitähän on pian riittänyt jo sadan vuoden ajan. Jääräpäisiksi syytetyt kommunistit eivät tahdo pärjätä jääräpäisille oikeistolaisille, joilla ei ole varsinaisesti edes ideologista hajaannusta, mitä nyt aina välillä joku haluaa erottua vielä oikeistolaisempana tai kokeilla, kuinka pitkälle keskustaan luokkakantaisuus venyy.

* * *

Kun Kokoomuksen nuoret luokkatietoiset oikeistolaiset kuten Elina Lepomäki, Wille Rydman tai Susanna Koski avaavat suunsa, Kekkos-Suomessa oppinsa saaneet varovaiset sananpyörittäjäkokoomuslaiset ovat kauhuissaan. Tuskin kukaan väittää, ettei Alexander Stubb ole riittävän oikeistolainen. Mutta luokkakantaisten kokoomuslaisten - myös vanhempien - näkökulmasta Stubb ei ole riittävän luokkakantainen. Hänen esiintymisessään on liikaa relaa ja lupausta pehmeydestä ja moniarvoisuudesta. Sellainen ei kelpaa luokkakantaisille ollenkaan.


Kokoomusnuorten tämän vuoden aprillijuttuna oli uutinen yrittäjä Jethro Rostedtin asettamisesta ehdokkaaksi presidentinvaaleissa 2018. Varmuuden vuoksi verkkotoimitus kuitenkin on lisännyt uutisen perään toteamuksen, että kyseessä oli aprillipila. Luokkakantaisen näkökulmasta huumorissa on nimittäin aina riski, että joku ottaa sen todesta. Sauli Niinistö voi nukkua siis rauhassa, vaikka todennäköisesti Kokoomuksen luokkakantaiset eivät häntä oikeasti rakasta. Niinistökään ei ole koskaan ollut riittävän luokkakantainen, ei tarpeeksi tosissaan, mokomakin "puolivallaton".

Ulkopuolisesta näyttää siltä, että Kokoomuksen luokkakantainen ydin on saanut tarpeekseen poliittisesta broilerismista ja haluaa vallan reiluille yrittäjille ja markkinaliberalisteille, joille perusasiat ovat aina ojennuksessa: ensin oma etu, vasta sitten jos koskaan muiden. "Vapaus tehdä, yrittää ja elää", kuten Wille Rydman asian ilmaisee. Propagandan tasolla puhutaan tietysti aina "Suomesta", mutta eihän se koskaan ole kaikkia suomalaisia kattanut. Sitäkin se luokkakantaisuus on, kykyä nähdä ihmiset synnynnäisesti eriarvoisina.

* * *

Minusta on erittäin hyvä, jos Kokoomuksen luokkakantaiset voimat lopettavat sen teeskentelyn, jota Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjaan mainostoimistossa keksaistu slogan "Työväen presidentti" symboloi. Nykyäänhän Kokoomusta äänestävät myös monet pienituloiset ja sellaisiksi myös jäämään tuomitut ihmiset, jotka ovat menneet uskomaan jenkkityylisiin lupauksiin murusten putoamiseen rikkaiden pöydästä. Siinä on epäilemättä ollut osuutensa salskeilla nuorukaisilla, joiden optimistisiin lupauksiin on matalapalkkanaisenkin niin ihana uskoa.

Samaa ei ole tarjolla, jos luokkakantaiset pääsevät kunnolla niskan päälle. Nuoret ja armottomat sosiaalipummien jahtaajat katsovat tiukasti silmiin ja käskevät kaikki töihin sillä hinnalla, joka työnantajalla on varaa maksaa. Siinä ei paljon lirkutella, kun yrittäjä latoo pöytään ei-yrittäjälle varatut vaihtoehdot. Riittää, kun katsoo Elina Lepomäen tai Susanna Kosken hymyä, joka ei tunnu koskaan ulottuvan silmiin tai tarkoittavan sitä, mitä hymyltä yleensä odotetaan. No, markkinaliberalisteja ei muutenkaan pidetään maailmankaikkeuden empaattisimpina ihmisinä.

Ylipäätään luokkakantaisuuden uusi nousu voisi tehdä hyvää suomalaiselle politiikalle. Koko 2000-luvun ajan kaikilla on ollut hirveä hinku poliittiseen keskustaan (sehän ei sijaitse Keskustassa, joka on pääosin arvokonservatiivinen ja oikeistolainen puolue), minne on päästy luopumalla luokkataisteluretoriikasta, julistamalla vastakkainasettelun aika päättyneeksi tai korostamalla meidän kaikkien olevan samassa veneessä (aivan kuin emme näkisi joka päivä, että eliitti ei todellakaan istu uppoavan kaleerimme soutajistossa vaan jakelee käskyjä turvallisesti kaleerin yläpuolella lentävästä liikemiessuihkarista). Keskellä on tungosta, laidoilla riittää tilaa.

Tervetuloa siis luokkakantaiset poliitikot, teille on nyt sosiaalista tilausta!


torstai 7. huhtikuuta 2016

Eroatko, Casper von Koskull?

Etpä varmaan, kun Björn Wahlrooskin on sitä mieltä, että Nordeassa ei ole tehty mitään väärin eivätkä asiakkaatkaan ole tehneet mitään väärin. Eihän koko asia ole Wahlroosin mukaan mikään iso juttu. Wahlroosin asenne tuskin yllättää ketään. Hänellä nyt ei ole muutenkaan tapana myöntää, että Björn Wahlroos olisi tehnyt virheitä. Lähinnä kauneusvirheeksi täytyy kai laskea se, että Wahlroos joutui kasvonsa säilyttääkseen myöntämään, ettei hän Nordean hallituksen puheenjohtajana ole tiennyt "asiasta" eli pankin asiakkailleen antamista veronkiertoneuvoista "yhtään mitään".


On tietysti selvää, että Wahlroos ei kerro meillä totuutta. Totta kai hän tuntee nämä veroparatiisikuviot erinomaisesti, kuten kaikki muutkin pankin osakkeenomistajien kannalta olennaiset asiat. Jos hän olisi niin tietämätön kuin teeskentelee olevansa, häntä ei olisi tehtävään valittu. Voikin olla, että Wahlroos ei tästä hätävalheesta selviä ihan kolhuitta. Nordea toki selviää, vaikka merkittävä joukko kengänhiekka-asiakkaista vaihtaa pankkia. Tilanne voi olla toinen, jos pankkia veronkiertoon tai johonkin muuhun vilunkiin käyttävät rikkaat ja erittäin rikkaat (jos heitä onkaan pienen pohjoismaisen pankin asiakaskunnassa) arvioivat, ettei Nordea ole tehnyt kaikkea mahdollista heidän hyväkseen.

Pankkitoiminta on siitä mielenkiintoinen modernin yhteiskunnan osa, että sen sujuminen on kokonaan kiinni luottamuksesta. Pankki selviää mistä tahansa syytöksistä, jos asiakkaiden luottamus säilyy. Jos jäädään kiinni, maksetaan miljardivoitoista pari prosenttia ja jatketaan entiseen malliin. Mutta jos rikkaat asiakkaat tai toiset pankit eivät enää luota, peli on sillä selvä. Kun pankit operoivat pääosin virtuaalisella, kuvitteellisella rahalla, täytyy kaikkien osapuolten pysyä mukana illuusioteatterin esityksessä. Jos yksikin pelaaja sanoo, ettei tällä rahalla ole edes keisarin vanhoja vaatteita, koko juttu romahtaa.

* * *

Totta kai me pankkeja pakon edessä käyttävät ja lihottavat kansalaiset otamme ilon irti, kun pankki jää kiinni housut kintuissa. Me emme halua vähätellä mokaa, kuten Wahlroos, vaan suurennella sitä. Paitsi että tässä tapauksessa mitään suurentelua tuskin edes tarvitaan. Kannattaa muistaa, että tämänhetkinen globaali kuohunta johtuu yhden ainoan panamalaisen lakifirman tietojen vuotamisesta. Näitä fonsecoja on bisnesmaailma pullollaan ja houkutuksille alttiita pankkeja enemmän kuin varpusia Helsingissä.

Samalla kun nautiskelemme Björn Wahlroosin ja Casper von Koskullin epämukavasta olosta huonossa julkisuudessa, kannattaa miettiä jo etukäteen, mitä kaikkea voi vielä paljastua. Mitä tehdään, jos osoittautuu, että käytännöllisesti katsoen kaikki eliittiin kuuluvat ovat juonessa mukana? Voidaanko kaikki vaihtaa vai tehdäänkö kuten Islannissa ja vaihdetaan vain keulakuva, joka saa ottaa syyt niskoilleen muidenkin puolesta?

Siitä päätellen, miten saamatonta veroparatiisien vastainen toiminta on ollut, ainakin päättäjät ovat kaulaansa myöten samassa liemessä isoja rahojaan piilottelevien kanssa. Näyttää siltä, että ilman tällaisia luovia ratkaisuja mikään ei liikahdakaan veroparatiisien paratiisissa. Monet johtavat länsivallat puhuvat kovin sanoin veronkiertoa vastaan, mutta tehokkaisiin toimiin ei ole ryhdytty missään. Eikä välttämättä ryhdytä nytkään, ellemme saa uusia Panama-papereita uusista kohteista.

* * *

On ilmeistä, että banksterit vetoavat käryn käytyä muodollisiin lakipykäliin, vetoavat tietämättömyyteen tai - kuten Wahlroos ehkä hiukan varomattomasti teki - siirtävät vastuun asiakkaille. Aivan varmasti onkin niin, ettei kaikki moraaliton puuhailu ole voimassa olevan lainsäädännön näkökulmasta rikollista. Ovathan lait saman eliitin sanelemia, joka nyt haluttaisiin vastuuseen väärinkäytöksistä. Rötösherrajahtia hidastaa merkittävästi rötösherrojen omaksi suojakseen kehittämä lainsäädäntö.

Silti ilmassa on merkkejä siitä, että tavallisten kansalaisten mitta alkaa olla täynnä. Kadulle purkautuvat islantilaiset, EU:n Ukraina-sopimuksen kansanäänestyksessä hylänneet hollantilaiset ja Donald W. Trumpista presidenttiä haluavat ovat kaikki merkkejä siitä, että ihmiset ovat kerta kaikkiaan kyllästyneet määräilyyn ja ylenkatseeseen. He haluavat vaikuttaa siihen maailmaan, joka näyttää koko ajan kaventavan yksilön itsemääräämisoikeutta ja toimivaltaa.

Jonkinlaisia rahaliikennettä välittäviä organisaatioita maailmassa epäilemättä tarvitaan. Mutta suurimmalta osalta pankit ovat pelkästään pahanteossa ja sellaisina joutaisivat lopetettaviksi. Sietämättömän iso osa maailman ihmisten ongelmista ja kurjasta elämästä johtuu pankkien symboloimasta ja johtamasta ahneesta, piittaamattomasta maailmanjärjestyksestä. Se on murskattava, jos toivoa paremmasta halutaan. Wahlroos ja von Koskull tulevat vastustelemaan, mutta väliäkö sillä.



lauantai 2. huhtikuuta 2016

Orjat EU:ssa

Heitä on nykyään kaikissa EU:n kaupungeissa, joissa elintaso ylittää riittävästi bulgarialaisen ja romanialaisen maaseudun tarjoomukset. Käytännössä siis melkein kaikissa. Kaikki eivät kerjää, mutta puhutaan nyt kuitenkin juuri siitä, tyhjien pullojen kerääjä tekee kuitenkin väheksyttyä työtä pienen tulonsa eteen. Kerjäläinen vain kerjää. Tai tyrkyttää Isoa Numeroa. Itse en näe näissä tilanteissa suurta eroa.

Bulgaria ja Romania ovat EU:n täysjäseniä. Ovat olleet jo vuodesta 2007. Ne ovat myös olleet Naton jäsenmaita yli 10 vuoden ajan. Näissä EU- ja Nato-maissa elää miljoonia lähinnä etnisiin romaneihin kuuluvia ihmisiä, joiden elinolosuhteet ovat yleisesti ottaen surkeat tai vielä huonommat. Näiden miljoonien ihmisten elämä ei kiinnosta EU-eliittiä ja tietysti vielä vähemmän sotilaita.

On kuitenkin yksi ryhmä, jolle nämä köyhääkin köyhemmät ihmiset ovat tärkeitä. Nimittäin kerjäläisteollisuutta junaileville rikollisille. Niiden "nahkatakkisten miesten" yläpuolella oleville johtajille, jotka toisin kuin useimmat heimoveljensä asuvat loisteliaasti kurjuuden keskellä. EU-maailman kurjalistolle on kuin onkin löytynyt edes yksi syy olla olemassa pysyvästi.

* * *

En ole tutkiva journalisti, enkä voi kovin faktoin, valokuvin ja todistajalausunnoin järjestelmää todelliseksi osoittaa. Kuitenkin jokainen pääkaupunkiseudun ihmisvirtojen risteyksissä vuosikausia liikkunut tietää saman asian. Kerjäläisyys ja kerjääminen ovat organisoitua toimintaa, jonka tarkoitus on kerätä rahaa huonoa omaatuntoa potevilta ja romanien kurjaa tilannetta häpeäviltä vaurailta suomalaisilta. 

Olen nähnyt niin monta varhaisaamun kerjäyspaikanjakotilaisuutta, törmännyt samalla lailla soittotaidottomiin harmonikanrääkkääjiin ja varsinkin Helsingin keskustassa nähnyt psykologisesti hyvin tarkkaan mietittyjä kerjääjävalintoja, etten voi suhtautua toimintaan viattoman sinisilmäisesti. Romanikerjäläisten toiminta on modernia, EU:n siunaamaa ja mahdollistamaa pienteollisuutta, jossa työt tekee modernin ajan orja ja pääosa rahoista katoaa organisaation ylimmälle tasolle.

Se ei tarkoita, etteikö taustalla olisi aitoa inhimillistä hätää, kurjuutta ja alennustilaa. Mutta se tarkoittaa, ettei kerjäläisen kuppiin kilahtavalla kolikolla tai Ison Numeron ostamisella todellisuudessa paranneta näiden ihmisten tilannetta vaan pikemminkin varmistetaan, ettei mikään muutu. Kun totumme kerjäläisyyteen, jätämme välttämättömät toimet tekemättä.

* * *

Suomalainen mummo, joka pudottaa kolikon kerjääjän paperiseen kahvikuppiin, uskoo tai ainakin toivoo auttavansa hädänalaista. Mutta onko kerjäläisille annetuilla kolikoilla ollut jokin vaikutus Romanian ja Bulgarian romanien elinolosuhteisiin? Muuttuuko yhdenkään kerjäläiseksi pakotetun elämä yhtään paremmaksi näiden lanttien myötä? Ei tietenkään muutu, koska systeemin tarkoituksena ei ole nostaa romanien elintasoa vaan pitää heidän tilanteessa, jossa orjanroolille ei ole juuri vaihtoehtoja.

Uskooko joku, että Stockan kulmalla rahaa anova jalaton vanhus on omatoimisesti matkustanut Euroopan toiselle laidalle jokapäiväisen leivän hankintaan? Ei tuollaisia välimatkoja ihan ilmaiseksi taiteta. Joku ehdottaa, järjestää ja rahastaa. Tai yksinkertaisesti komentaa. Modernin ajan orjat eivät ole kahleissa, mutta muuten heidän olemuksensa pysyy niin säälittävänä, että riittävän monen sydän ei kerta kaikkiaan kestä. Harva pysähtyy miettimään, onko edes teoriassa mahdollista, että miljoonat eteläisen Euroopan romanit elävät pysyvästi kerjäämisestä syntyvällä rahapurolla tai onko tällaisessa mitään tolkkua.

Minusta tässä ei ole mitään tolkkua. Kerjäyksen kohteita huijataan ja kerjäläisorjia huijataan. EU-valtiot Bulgaria ja Romania eivät tee mitään merkittävää omien kansalaistensa hyväksi. Pikemminkin on nähtävissä, että maat nostavat peukkua jokaiselle muualle Eurooppaan purkautuvalle kerjäläisaallolle. Ne rahathan tulevat kyllä kotiin, vaikkakaan eivät kurjuutta vähentämään vaan rikkaiden valtaa kasvattamaan. Poissa silmistä, poissa mielestä (jos ovat sinne koskaan ylettyneetkään).

* * *

Tilanne on inhimillisesti järkyttävä ja poliittisesti häpeällinen. Vikaa on toki romanikulttuurissa itsessäänkin, mutta kerjäläisteollisuuden symboloimaa modernia orjuutta ei voi panna pelkästään romanien oman saamattomuuden ja osaamattomuuden piikkiin. Kun EU-byrokraatti levittelee käsiään eurooppalaisen romaniongelman edessä, hän teeskentelee, että jotain kyllä tehdään, vaikka todellisuudessa haluaa sanoa, ettei voisi vähempää kiinnostaa. Historiallinen edistys tarkoittaa tässä lähinnä sitä, että romanit saavat olla kiitollisia siitä, ettei heitä enää aktiivisesti vainota vaan pelkästään orjuutetaan.

Minua hävettää katsella nykyajan orjuutta Helsingin kaduilla. Hävettää, koska se on todellisuudessa hyvinvoivan eurooppalaisuuden vastaus eurooppalaiseen ihmisoikeusongelmaan. Hävettää myös sen takia, että on vaikea keksiä mitään, millä asioiden tilaa voisi muuttaa. Tiedän, etten muuta tilannetta jättämättä kerjäläisen ilman kolikkoa, mutta en myöskään halua tukea orjataloutta ostamalla Isoa Numeroa. En halua, että ihmiset joutuvat elämään tällaisilla armopaloilla, joista vielä rikolliset nappaavat valtaosan.

Ei kerjäämisen kieltäminen tai kriminalisointi riitä. Ongelmat täytyy kyetä ratkaisemaan siellä, missä ihmiset asuvat. Etelä-Euroopan romanien siirtäminen Pohjois-Eurooppaan almuilla elätettäviksi ei ole mikään ratkaisu. Romanialainen Ioana Silion ja bulgarialainen Vasilka Stojanova toivovat Helsingin Sanomien haastattelussa jotain tulevaisuutta edes lastenlapsilleen. Onko se jotenkin kohtuuton toive, EU:n saamattomat, moraalittomat vätykset?