Jo kolmiosaiseksi venynyt John Wick -toimintaelokuvien sarja poikkeaa monella tavalla lajityypin tavanomaisista kuvioista. John Wick ei romuta satoja autoja. Jos tien päälle lähdetään, moottoripyörä on ykkönen. John Wickin maailmassa ei ole poliisin tai armeijan kaltaisia häiriötekijöitä. Ei teoriassa eikä varsinkaan käytännössä. Myöskään tiellä olevia siviilikansalaisia ei ole, kukaan ei reagoi julkisella paikalla riehuvien palkkamurhaajien toimintaan. Kaikki epäolennainen on poistettu kuvista. Pelosta itkeviä ja siksi pakosta pelastettavia lapsia ei ole. On vain palkkamurhaajia lasillisella tai toistensa kimpussa.
Ulkonaisesti John Wick toimii nykyisessä maailmassa, mutta se on käytännössä kulissi. Elokuvat kuvaavat salamurhaajia, joiden kansainvälinen järjestö High Table on kaikkivaltias, yhteiskunnan toimintaa poliitikkojen ja poliisin sijasta ohjaava organisaatio. Eräässä kohtauksessa tätä valtaa kuvataan vilkkaalla torilla, joka tyhjenee yhdellä kädenliikkeellä (kohtaus on tarkoitettu katsojalle, John Wick luonnollisesti ymmärsi asian ilman demoakin). Järjestö kuvataan elokuvissa kaikkialla läsnä olevaksi, mutta viestintäteknologisesti vanhanaikaiseksi toimistoksi, jolla murhien välittäminen on arkista rutiinityötä, jota hoitavat stereotyyppiset nuoret ja vanhemmat sihteerinaiset. Kontrasti on varmasti tarkkaan harkittu.
Elokuvan toiminnallinen keskus on New Yorkissa - missäpä muualla - sijaitseva hotelli Continental, jonka eleetön johtaja Winston (aikoinaan suositusta tv-sarjasta Lovejoy tuttu Ian McShane) ohjailee tapahtumia. Continental on palkkamurhaajien turvapaikka, jonka kynnykselle ehtineet nauttivat suojaa, hotellissa ei saa harjoittaa yhteistä ammattia, siellä rentoudutaan ja neuvotellaan. Jos tästä poikkeaa, joutuu järjestön tappolistalle. Luonnollisestikin myös John Wickille käy näin. Asiat eivät suju kuten Strömsössä.
* * *
Wick-elokuvat kuuluvat selkeästi noir-perinteeseen (Wikipedia puhuu neo-noirista). Huumoria on yhtä niukasti kuin kauniin kesäisiä päiviä. Elokuvat ovat korostuneen epärealistisia kaikessa, mitä tulee John Wickin kykyyn kestää ampumahaavoja ja putoamisia kymmenien metrien korkeudelta. Toimintaelokuvien yleiseen tapaan päähenkilö on tappavan tarkka, mutta ammattilaisvastustajat harrastavat lähinnä ohiampumista, vaikka kaikki tietävät, mitä siitä John Wickin tapauksessa seuraa. Alusta lähtien tehdään katsojalle selväksi, että Wick on omiensakin joukossa poikkeus, jota kaikki pelkäävät ja kunnioittavat - tai ainakin pelkäävät.
Normitavarasta John Wick poikkeaa siinä, että päähenkilölle on rakennettu hitaasti avautuva henkilöhistoria, jonka juuret ovat Venäjällä. Moraalisesti puhtoisesta jenkkipojasta ei siis ole kysymys. Venäläiset ovat tietenkin hirveitä ganstereita, mutta eivät varsinaisesti sen hirveämpiä kuin muutkaan toimijat. Vanhemman polven rikollisten kanssa voi neuvotella, nuoret ovat typeriä kuumapäitä, jotka sotkevat jatkuvasti normaalia rikollistyötä. Ykkösosassa sotkut aiheuttaa venäläisen rikollispomo Tarasovin poika, kakkososassa nuori ja itsestään liikoja luuleva mafioso Santino, joka ei ymmärrä, mitä John Wickille vittuilusta seuraa.
Molemmat saavat John Wickin peräänsä tappamalla tai uhkaamalla lemmikkikoiraa. Wickin leppoisalla pit bullilla onkin elokuvien ainoa inhimillinen rooli kohteena, johon ihmiset - kuten hotelli Continentalin monitaitoinen concierge - kiintyvät ilman sen kummempia selityksiä (Wickin ensimmäinen koira, beagle Daisy, ehtii vain vierailla uhriutuakseen elokuvan sisäiselle logiikalle). John Wick ei koiraansa ihmeemmin hellittele, mutta ei siedä sen uhkailua. Siinä missä ykkönen kuvaa John Wickiä kostoa hakemassa, kakkonen ja varsinkin kolmonen keskittyvät kuvaamaan Wickiä kansainvälisen palkkiometsästyksen kohteena. Jahti jatkuu vielä ainakin neljännessä osassa, kaikkia todennäköisyyksiä, fysiikan lakeja ja erityisesti ihmisen anatomista kestävyyttä uhmaten.
* * *
Kirjoitan John Wick -sarjasta, koska se on oudolla tavalla yhtä aikaa kiinnostavan erilainen ja ärsyttävän ennalta arvattava, hollywoodmainen. Vahva panostus aasialaisen toimintaelokuvan suuntaan on tuottanut normaaleista mättöactioneista poikkeavan koreografian ilman että elokuvat olisivat puhdasta James Bond -turismiakaan ympäri maailmaa (tosin kolmososassa tehdään mielestäni turha poikkeama Saharan autiomaahan, jotta päästään näyttämään vihaisenakin viehättävää Halle Berryä ja hänen upeasti näytteleviä koiriaan). John Wick ei suostu vaihtamaan naamalla roikkuvaa kampaustaan edes tullakseen hiukan vaikeammin tunnistettavaksi. Itsepäisyys on hänen tavaramerkkinsä, ja koska katsoja tietää, ettei häntä voi ohjaaja tappaa tässä vaiheessa, mitäpä jääräpäisyyden typeristä puolista.
Wick-sarjan ytimessä on kysymys luottamuksesta ja petturuudesta. Erityisestä kolmannessa osassa katsojan oletuksia käännetään ja myllätään perusteellisesti, mitä pidän hienona ratkaisuna. Mikään ei sitten olekaan, kuten ehti kuvitella. Paitsi ettei John Wickiä saa millään hengiltä, ei edes globaalin palkkamurhaorganisaation voimin ja 14 miljoonan dollarin palkkiolla. Wickin oma moraali on elokuvassa koko ajan läsnä, mutta viitteellisesti, ei kunnolla avaten. Emme vieläkään tiedä, miten Wick oikeuttaa ammattinsa ja sen seuraukset. Sen tiedämme, että sarjan alkaessa hän oli vetäytynyt eläkkeelle murehtimaan kuollutta puolisoaan, eikä olisi halunnut palata työelämään. Mutta miten Wickistä tuli palkkamurhaaja, sitä ei ole vielä kerrottu.
Kysymys palkkamurhaajan moraalista on filosofisesti kiinnostava ja sarjan tekijät ovat selvästi halunneet katsojan joutuvan sitä pohtimaan. Osa elokuvien hahmoista on selkeästi vastenmielisiä, mutta osa kaikkea muuta, ainakin aluksi. Ulkopuolinen ajattelee kerkeästi, että murhaaminen on aina väärin. Mutta jos kohteena on julma rikollisjohtaja, jonka toiminta aiheuttaa mittaamatonta kärsimystä? Eikö Hitlerin salamurhayritys olisi saanut onnistua? Rahasta tappavalla ei välttämättä ole ylevää motiivia, mutta onko lopputulos automaattisesti aina huono? Tällaisiakin John Wick laittaa pohtimaan. Itse odotan suurella jännityksellä, mille puolelle Wickin koiraa hektisinä pakoaikoina mieluusti hoitanut hotelli Continentalin concierge Charon (Lance Reddick) lopulta asettuu.
Simo Sipolan Verokirja (Teos 2019) on mainio tietokirja. Ensin se johdattelee viattoman lukijan verotuksen historiaan ja käy rauhallisesti läpi suomalaisen verotuksen ah niin lukuisten käänteiden kirjomat vaiheet. Ensimmäinen luku "Tarve" tuskin nostattaa kenessäkään vastarintaa, jollei kuulu veroja periaatteessa vihaavaan pieneen (ja oletettavasti sikavarakkaaseen) ryhmään. Toisessa luvussa "Kohtuus" nousee varmasti jo useampikin kulmakarva tai mitä sen paikalla nyt itse kullakin sattuu olemaan. Eikös verotus ole aina "kohtuutonta", manailee moni ja Sipola perustelee rauhallisesti.
Sitten päästään kolmanteen lukuun "Oikeudenmukaisuus", jonka lopussa Sipola päästää yhtäkkiä kaikki jarrut irti esittelee iloisen optimistisesti yhteiskunnallisen uudistusohjelman, jonka tuloksena globaali verotus muuttuu vain tarpeellisen kokoiseksi, kaikkien näkökulmasta kohtuulliseksi ja ennen muuta kaikkia veronalaisia tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti kohtelevaksi "kaikki tulot samalla viivalla" -politiikaksi. Voin kuulla, kuinka oikeistohenkisten lukijoitten suusta alkaa nousta savua ja solvauksia "sosialisti-Sipolalle", ilmiselvälle kommarille ja Neuvostoliiton ihailijalle.
Niin, ei Simo Sipola mikään harjoitetun veropolitiikan ystävä ja ihailija ole. Hän osoittaa kylmän rauhallisin, kenen tahansa ymmärrettävissä olevin esimerkein ja luvuin, kuinka Suomen hyvinvointivaltioksi nostanut verotusjärjestelmä 1990-luvun laman sekasorrossa reivattiin kokonaan uuteen uskoon, jonka pyhä kolmiyhteys muodostuu käsitteistä Varakkaiden verotusta kevennetään - Köyhät kyykkyyn kulutusveroilla - Veroparatiisi on paha asia vain teoriassa.
* * *
Suomalaiselle lukijalle kuvaus verotuksen systemaattisesta mullistamisesta voi tulla yllätyksenä. Eihän sitä näin meille ole kerrottu. Kaikki ratkaisuthan kuuluivat sarjaan "vaihtoehtoa ei ole" ja "jos emme halua hyvätuloisten joukkopakoa Suomesta". Tai sitten kysymys oli siitä iänikuisesta kansainvälisestä kilpailusta siitä, kuka tarjoaa valmiiksi äveriäille siirtomaaisännille leppoisimman verokohtelun. Sipolan yhteenveto on joka tapauksessa yksiselitteinen: kaikki vuodesta 1993 lähtien tehdyt verouudistukset ovat tarkoittaneet varakkaimpien verotuksen kevenemistä ja veropohjan kaventumista. Ei ihme, että keskituloisista on välillä tuntunut siltä, että ihan yksin täytyy EU:n taloutta pitää yllä.
Erityisen ahdistavaa on lukea siitä monimutkaisesta tukijärjestelmien päällyskasvustosta, joka Suomeen on rakennettu varmistamaan, että jos nyt on käynyt niin hassusti, että miljardien voittoja tekevä yritys näyttää joutuvan maksaan parikymmentä milliä veroja Suomeen, kyllä löytyy tukijärjestelmä pykälä, jonka nojalla tällä onnettomalle voidaan vekslata 100-200 miljoonan helpotukset, takaisinmaksut ja "maksakaa sitten joskus jos jaksatte". Koko ajan olemme saaneet lukea uutisia yritysten taistelusta "sietämättömän kovaa verotusta" vastaan, jotta "Suomella" menisi mahdollisimman hyvin. Aika oksettavaa menoa.
Eikä tietenkään riitä, että oikeistolaiset hallitukset ovat säädättäneet lakeja, jotka tarjoavat yrityksille ja varakkaille omistajille loputtomasti porsaanreikiä vähentää "Suomelle" maksettavaa veroa. Ns. veroparatiisikulttuuri on 2000-luvun vastenmielisimpiä ilmiöitä, jota edes rahaa laillisesti ja laittomasti piiloon kärräävät banksterigangsterit eivät välttämättä halua mainostaa. Sipola osoittaa, että veronvälttelijät ovat toimineet sekä häikäilemättömästi että määrätietoisesti. Mistään "unohduksista" ja "epähuomiossa tekemisestä" ei ole ollut kysymys.
* * *
Sipolan tarjoileman kylmän kyydin jälkeen on suorastaan virkistävää lukea listaa asioista, joita voitaisiin ja joita pitäisi tehdä verotuksen systemaattisen epäoikeudenmukaisuuden korjaamiseksi. Sipolan listalla ovat perustulo, tasavero, saastevero (päästökauppa on huijausta, eikä toimi), lentämisen verovapaudesta luopuminen, perintö- ja kiinteistövero, molemmat hyviä verotuksen kohteita. Suorastaan ilahduttavan suoraviivaisesti Sipola toteaa, että verotuksella ei ilmastokriisiä voi ratkaista, mutta verotuksella voidaan pakottaa muutoshaluttomat ihmiset toimiin, jotka ratkaisuja auttavat.
"Nyt on korkea aika palauttaa verotukselle sen asema hyvinvointijärjestelmän tukipilarina. Kun verotuksen avulla voidaan taas lisäytä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja edistää ekologisesti kestävää tuotantoa, maailmasta voi tulla piirun verran parempi." (s. 239) "Rikkaiden veronkierto ei vähene veroja poistamalla." (s. 238) Sipolan lääkkeet kelvannevat kaikille vähä- ja keskituloisille, joita nykyinen verotus kohtelee epäoikeudenmukaisesti (köyhimpiä ei veroteta välittömästi, mutta heitä rangaistaan välillisillä eli kulutusveroilla, jotka muodostavat kaikista verotuloista selvästi suurimman osa, mitä et taatusti tiennyt).
Mutta Sipolan uudistusohjelma on porvaripuolueille "silkkaa sosialismia", vähintään, vaikka esimerkiksi keskimääräiselle kepulaiselle ei toteutetuista rikkaiden verohelpotuksista ole ollut mitään iloa. Suomeen on syntymässä vasemmiston ja keskustan hallitus pitkän markkinaliberalistisen sortokauden jälkeen. On vaikea jaksaa olla optimisti, mutta jos nyt vaikka aloittaisitte palauttamalla varallisuusveron, jonka alareunaa sopii alentaa nykyisestä 250 000 eurosta ja itse veroa kiristää niin että se tuntuu. Historiallinen periaate, jonka mukaan veroja kannattaa kerätä niiltä, joilla on maksukykyä, ei ole muuttunut mitenkään. Globaalia ratkaisua kuitenkin tarvitaan, koska nykyään näillä maksukykyisimmillä ei ole kotimaata, joka heitä uskaltaisi verottaa.
Katsoin elokuvan Grass Is Greener (Netflix 2019). Kokemus oli hämmentävä. Dokkari on toisaalta täysin pidäkkeetön kannabiksen viihdekäytön mainos (ilmassa leijuva savu on keskeinen visuaalinen elementti), toisaalta tiukka yhteiskunnallinen analyysi siitä, kuinka ns. huumepolitiikka on Yhdysvalloissa ollut aina valkoisen miehen väline hallita värillisen miehen valtaa, seksuaalisuutta ja luovuutta. Viesti on, ettei pohjimmiltaan mikään ole muuttunut, vaikka kannabiksen viihdekäyttö sallitaan yhä useammassa osavaltiossa. Yhdysvaltain painajaismaisissa vankiloissa lojuu satoja tuhansia tummaihoisia miehiä yli 10 vuoden tuomiota muutaman marisätkän hallussapidosta.
Olen itse sitä mieltä, että jos tupakka ja alkoholi ovat laillisia nautintovälineitä, myös kannabiksen täytyy olla. Se on selkeästi vaarattomampaa, minkä lisäksi sillä on kiistattomia lääkinnällisiä ominaisuuksia. (Suomessa lääkekannabista saa puolen tusinaa terminaalihoidossa olevaa potilasta, kun Yhdysvalloissa sen käyttö alkaa olla laillista ja helppoa useimmissa osavaltioissa). Kannatan kannabiksen dekriminalisointia, mutta silti dokumentin alkupuoli, joka keskittyi ihannoimaan kannabissavun luovuutta edistävää ja mielelle hyvää tekevää vaikutusta oli tympeä.
En epäile sitä, että kannabiksen käytöllä voi olla jazz- tai hip hop -muusikon soittoon rentouttavaa vaikutusta. Täytyyhän sillä olla, koska kannabis on rentouttava huume. Mutta väite siitä, että mustien muusikoiden luovuus olisi noussut juuri kannabiksen käytöstä, on minusta täysin perustelematon väite, eikä myöskään dokumentissa kukaan edes yritä sitä todistella, se otetaan muutaman käyttäjän ilmoittamana totuutena. Minusta on typerää heittää vuosikymmeniksi vankilaan kannabiksen polttajia, mutta minusta on yhtä typerää kuvitella, että kannabis olisi jotenkin välttämätöntä ei-valkoiselle muusikolle. Tältä osin dokumentti oli puhdasta kannabisyritysten mainosta, vaivaannuttavaa ja noloa katsottavaa. Ja ääniraita on tylsääkin tylsempi, yhtään aitoa jazzia ei kuulla, ties mistä syistä.
* * *
Mutta se muu ansaitsee katsomisen. Vaikka periaatteen on tiennyt, dokkarin tiukka ruumiinavaus on masentavaa myönnettävää. Kuten Suomessa, myös Yhdysvalloissa vallitsee täydellinen kaksinaismoralismi. Valkoisten miesten käyttämät huumeet ovat laillisia, muunväristen laittomia. Jaottelussa ei ole mitään järkeä, jos sitä ei katso armottoman rasististen linssien kautta. Kun Richard Nixon tyypilliseen mahtipontiseen tapaansa julisti "huumeidenvastaisen" sodan, kyseessä ei ollut huoli kansalaisten hyvinvoinnista ja terveydestä, vaan raivostuneen valkoisen eliitin edustajan kostosta alempiarvoisille värillisille, jotka eivät suostuneet alistumaan kohtaloonsa vaan vaativat röyhkeästi tasa-arvoa ja kansalaisoikeuksia kaikille. Arkistoista löytynyt Nixonin yksityinen raivonpurkaus on elokuvan hurjimpia hetkiä.
Elokuvassa kulkee myös vahva Yhdysvaltain kaupallisen vankilajärjestelmän kritiikki. Dokumentti osoittaa karusti sen logiikan, jonka perusteella vankilabisneksen pyörittäjän edun mukaista on, että vankilaan tuomitaan pitkiksi ajoiksi mahdollisimman monta ihmistä. Valkoihoiset eivät joudu huumerikoksista vankilaan, mutta värilliset joutuvat. Se on koko vankilajärjestelmän taloudellinen perusta, joka järkkyisi, jos kannabiksen käyttö laillistettaisiin koko maassa. Vankibisneksen takia muutos on ollut hidasta, eikä mikään takaa, että liittovaltion tasoista vapautusta koskaan tuleekaan.
Elokuvan näkökulma on tiukasti rajattu. Kohteena on vain kannabis, kokijoina ovat vain afroamerikkalaiset. Räppäri ja kannabisyrittäjä Snoop Dogg pannaan jopa yhdessä kohdassa haukkumaan heroiinia. Muuten ei muista huumeista puhuta mitään, eikä tietenkään lähinnä valkoihoisen keskiluokan opioidikriisistä. Rajaus on tavallaan ymmärrettävä, mutta kyllä se samalla myös luo keinotekoisen "kannabiskuplan". Dokumentin tekijät ohittavat kokonaan kysymyksen huumaavien aineiden käytön mielekkyydestä, terveydelliset vaikutukset kuitataan näyttämättä 79-vuotiasta veteraania, joka on pössytellyt 60 vuotta ja näyttää oikein hyvinvoivalta. Tällainen tarkoitushakuisuus syö dokumentin voimaa ja korostaa sen mainosluonteisuutta.
* * *
Elokuva vaatii kannabiksen laillistamista, mutta ei ota kantaa huumaavien aineiden käyttöön sinänsä. Minusta mitään kemiallista yhdistettä ei voi ottaa muista erilleen, koska yksilön, sen käyttäjän kannalta asiat eivät mene järjestelmällisesti. Katsojalle tulee sellainen tunne, etteivät dokumentin tekijät ole oikein pystyneet päättämään, onko kannabis heille rakas huume vai sittenkin kysymys kansalaisoikeuksista, rasismista ja ei-valkoisten ihmisen tasa-arvosta. Vaikutelmaa korostaa se, että pääosiin on valittu miehiä, jotka selvästi rakastavat huumettaan samalla kiihkeydellä kuin alkoholisti jokapäiväistä etanoliaan tai ketjupolttaja säännöllistä nikotiinihyökyä elimistöönsä. Useimmat ovat ns. asianosaisia.
Minusta dokumentin vaikuttavimmat puhujat olivat hiphopäijäilyn sivurooleihin työnnetyt kaksi naista, joiden nimiä ei netistä kaivelemalla edes löydy. Drug Policy Agency -nimisen valtiollisen laitoksen entinen (Asha Bandele) ja nykyinen johtaja (Kassandra Frederique) eivät vetele hedonistisen näköisinä kannabishaikuja vaan puhuvat tiukasti siitä, miten systemaattinen värillisten syrjintä on hyvitettävä. Frederique toteaa suoraan, että koska huumelait on kirjoitettu värillisiä syrjiviksi vain siksi, ettei ollut mahdollista suoraan kirjoittaa niitä avoimesti rasistisiksi, valtiovallan on hyvitettävä vuosikymmenten vääryys (miljoonat vuodet vankiloissa, perheiden hajoamiset, kodittomuus, sairastavuus jne).
Elokuva tavallaan päättyy yllättäen kysymykseen siitä, eikö värillisten pitäisi päästä nyt laillistetun kannabiskaupan kautta saamaan edellä mainittua hyvitystä? On nimittäin käynyt kuten rasistisessa valtiossa vääjäämättä käy, että tuottoisa kannabisbisnes on pääosin valkoisten miesten käsissä. Monen mustaihoisen yrittäjän tie on tyssännyt siihen, ettei lainaa saa jonkin vanhan rikosmerkinnän takia. Itse en oikein pysty näkemään mielekkäänä hyvitystä, joka syntyy pakottamalla kannabiskaupan toimijat hyväksymään värillisille jokin mandaatti. Sen sijaan vankiloissa mitättömistä syistä istuville ja istuneille pitäisi valtion puolelta maksaa korvausta rasistisesta kohtelusta. Siitä voisi ainakin aloittaa. Pössytteleviä äijiä se tuskin kiinnosta, mutta perheistä huolta pitäviä äitejä ehkä sitäkin enemmän.
Katsoin dokumenttielokuvan Knock Down The House (Netflix 2019). Sen ei pitäisi periaatteessa suuremmin kiinnostaa ketään ainakaan Suomessa. Elokuva seuraa neljän tavallisen naisen valmistautumista Yhdysvaltain demokraattipuolueen sisäiseen taistoon ehdokkuudesta kongressiin ja senaattiin. Asiaa huonommin tuntevalle koko lähtökohdan radikaalius voi jäädä tajuamatta, mutta näitten naisten kohdalla tilanne oli suunnilleen sama kuin jos Suomessa joku politiikan keltanokka ilmoittaisi haluavansa korvata Ville Niinistön tai Ben Zyskowiczin kaltaisen eduskuntakonkarin itsellään - vastoin puoluejohdon näkemystä.
Kun dokumentintekijä Rachel Lears ryhtyi työhönsä, hän ei tietenkään tiennyt mitään haasteen tuloksista. Hänellä oli kuitenkin vaistoa valita seurattavien joukkoon New Yorkin Bronxissa asuva tarjoilija Alexandria Ocasio-Cortez, jonka sensaatiomaisen voiton takia elokuva muuttui sosiologisesta tutkielmasta uskomattomaksi tarinaksi puertoricolaistaustaisen nuoren naisen noususta demokraattipuolueen yhdeksi kärkinimeksi. Elokuva päättyy vaalin tuloksen selviämiseen, mutta sen jälkeen lyhenteella AOC jo yleisesti tunnettu nuori naispoliitikko on noussut haastamaan sekä oman puolueensa että republikaanien vanhat jäärät (eli valkoihoiset miespuoliset miljonäärit).
Elokuva liikuttaa jokaista, joka edes joskus elämässään on noussut puolustamaan omia tai muiden alistettujen oikeuksia ylivoimaista vastustajaa uhmaten. Knock Down The House on paikoitellen ylisentimentaalinen, mutta näissäkin jaksoissa se kykenee välittämään katsojalle tietoa ja ymmärrystä siitä, mikä ihmistä todellisuudessa rohkaisee yrittämään myös mahdotonta. AOC nousee ymmärrettävästi elokuvan keskushenkilöksi, mutta ei ansiotta. Hänen karismansa on neljän rohkean naisen joukossa omaa luokkaansa. Suomalaiselle tulee väkisinkin mieleen Li Andersson.
* * *
Dokumentti kertoo hienovaraisesti siitä, miten vaikeaa Yhdysvalloissa on toimia poliittisesti riippumattomana eliitin peukutuksista ja ennen muuta rahoituksesta. Yksi AOC:n menestyksen salaisuuksista oli se, ettei hänen kampanja ottanut ollenkaan ns. yhtiörahaa, vaan kaikki varat kerättiin kansalaisilta suoraan. Tällä AOC varmisti, ettei kukaan pääse syyttämään häntä minkään taustavoiman lobbariksi. Ilman taustavoimia ei liikkeellä kuitenkaan oltu, vaan dokumentissa kuvattujen neljän naisen taustalla oli kaksi organisaatiota. Sekä Justice Democrats että Brand New Congress ponnistavat pitkälle Bernie Sandersin ehdokkuuskampanjasta opitun ja sen aikana rakennetun pohjalta.
Dokumentin ehkä häkellyttävintä antia onkin seurata kampanjaorganisaatioiden nuorten vastuullisten toimintaa. Rauhallisesti, mutta tiukan ammattimaisesti he ohjaavat ehdokkaita voittamaan pelkonsa, olemaan oma itsensä ja taistelemaan. Näitä kaikenvärisiä ja -ikäisiä ihmisiä (mukana myös mustien kansalaisoikeustaistelun harmaapäisiä veteraaneja, aivan uskomattoman upeita tyyppejä) katsoessa tuli sellainen tunne, että ehkä Yhdysvalloilla kuitenkin on vielä toivoa. Edes AOC tuskin tajusi, miten hyviin käsiin hän päätyi suostuttuaan veljensä ehdotuksesta muuttumaan yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Nämä nuoret ovat rakastettavan ihastuttavia.
Rachel Lears kuvaa myös kauniisti sitä vahvaa yhteisöllisyyttä, joka Yhdysvalloissa elää ruohonjuuritasolla. Juuri tässä ihmisten arjen tason lujassa yhteistyössä on se voima, joka mahdollisesti joskus kukistaa rikkaitten teräsnyrkin. Meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa siitä debatista, jota ulospäinsuuntautuneet kansalaiset kykenevät käymään monimutkaisistakin asioista. Dokumentti on kuvattu pääosin samanmielisten piirissä, mutta se ei muuta itse perusviestiä: ratkaisuja ei saa jättää eliitin yksinoikeudeksi, se ei koskaan piittaa riittävästi tavallisen ihmisen huolista.
* * *
Onko AOC vasemmistolainen tai peräti "kommunisti", kuten vastustajan lokasanko-osasto tietenkin heti kiirehti ilmoittamaan? (Dokumentissa on hieno hetki, jossa kansalaisoikeusveteraani toteaa, että kannattaa varautua välittömään vihakampanjaan, jos menestystä tulee, "they're coming after you"). Suomalaisittain dokumentin kampanjaväki asemoituisi ehkä keskitien demareiksi tai "vihervasemmistolaisiksi", mutta tultuaan valituksia kongressiin AOC on selvästi ja nopeasti radikalisoitunut. Hän on päättänyt haastaa ei vähempää kuin koko valkoisen rikkaan miehen järjestelmän. Ilmastonmuutokseen liittyvä Green New Deal on ollut eniten esillä, mutta mitä ilmeisimmin AOC ei aio jäädä minkään yksittäisen ongelman mannekiiniksi.
Yhdysvaltain poliittista historiaa ajatellen ensimmäinen kysymys lienee, kuinka kauan AOC pysyy elossa? Hän edustaa kaikkea sitä, mitä rikas eliitti inhoaa ja vihaa. Maailma on kuitenkin jollain lailla muuttunut, eikä salamurha taida olla enää eliitin menetelmälistalla ihan ykkösenä. Vaikka presidentti Donal Trump on tietenkin pilkannut myös AOC:ta julkisesti tviiteissään (ketäpä ei olisi), hän on toisaalta pysytellyt huomattavan varovaisena. Tässä vaiheessa AOC ja hänen edustamansa liikehdintä onkin uhka enemmän vanhoillisille demokraateille kuin republikaaneille, joiden vakiintuneille äänestäjille AOC on niin äärimmäinen ilmiö, ettei moisesta tarvitse edes huolestua.
On kuitenkin sellainen kutka, että AOCin murskavoitto kongressivaaleissa heijastaa isompaakin muutosta. Sen ensimmäiset merkit nähtiin, kun sitoutumaton Bernie Sanders melkein päihitti puoluekoneiston ehdokkaan Hillary Clintonin esivaaleissa. Sitä ei kukaan etukäteen uskonut, kuten ei uskonut AOC:n mahdollisuuksiinkaan (hän olikin ainoa dokumentin nelikosta, joka pääsi läpi). Kongressivaaleissa tapahtui jo pieni, mutta selkeä muutos: nuoria, naisia, ei-valkoisia valittiin enemmän kuin koskaan. Eliitin vastaisku on varmasti ruma, mutta riittääkö sekään, kun kansan mitta tulee täyteen?
