Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 22. joulukuuta 2022

Huuhaa, kasvatuksellinen haaste

Skeptikko Vesa Sisättö on käsitellyt epäuskottavien väitteiden ja tarinoiden rannatonta aihepiiriä usein aiemminkin, nyt käsissäni on astetta systemaattisemmin aiheeseensa tarttuva Huuhaa-Suomen historia (SKS Kirjat 2022). Kirjaa on rattoisa lukea, teksti on sujuvaa eikä painovirheitä löydy hermoja rassaamaan. Ote on tosiaan historiallinen siinä mielessä, että tapauskertomuksissa edetään pääosin kronologisesti ja Sisättö on reippaasti kirjannut aloituskohdaksi vuoden 1150. On ehkä kuitenkin syytä todeta ääneen, että tämän pontevampaa historiantutkimuksellista metodologiaa kirjassa ei sovelleta, joten ehkä "historiikki" olisi ollut sisältöä paremmin kuvaava. Näin myös sen takia, että kuten Sisättö reilusti myöntää, hän on jättänyt kirjastaan pois monia sinne loogisesti kuuluvia juttuja siksi, että on ehtinyt käsitellä niitä jo aiemmissa kirjoissaan, ennen muuta 2018 ilmestyneessä opuksessa Only in Finland : Suomalaisen järjenkäytön tähtihetkiä (SKS). Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta korostaa uuden kirjan luonnetta jäävuoren huippuna, ei koko vuoren analyysinä.

Sisätön määritelmä käsitteelle "huuhaa" on aika lavea. Kirjaan mahtuvat yhtä hyvin ikiliikkujien rakentajat, Kuikka-Koponen kuin joogalentäjät. Ratkaisu laventaa viihdyttävän kattauksen monipuolisuutta, mutta panee toisaalta miettimään, mikä kaikkia kirjassa esiintyviä tapauksia oikeastaan yhdistää. Oma tulkintani on, että "huuhaa" tarkoittaa tässä kirjassa mitä tahansa todistamattomaksi jäänyttä ja jo lähtökohdaltaan epäuskottavaa väitettä, ei merkityksetöntä hömppää sinänsä. Sisättö on kuitenkin tehnyt merkittävän rajauksen jättämällä käsittelemättä uskonnolliset uskomukset, jotka kyllä täyttävät em. määritelmät ehdot, mutta jotka eivät - yleensä - edes pyri todistelemaan mitään, kun pelkkä usko riittää. Kriittinen lukija voi tosin tähän todeta, että ihan sama periaate voidaan ulottaa koskemaan muitakin huuhaa-uskovaisia. Tämä on kuitenkin Sisätön ratkaisu, johon hänellä kirjoittajana on oikeus. Aihe vaatisi oman kirjan, eikä siitäkään tulisi ohut.

Kirja olisi voinut ehkä toimia paremmin, jos kronologian sijasta olisi valittu jokin muu järjestysperiaate, koska vaikka monilla huuhaa-uskomuksilla on ihan omat kukoistuskautensa, eikä esimerkiksi lentäviä lautasia osattu nähdä ennen lentokoneiden teknologista aikaa, huuhaan perusolemus ei nähdäkseni ole ajan kuluessa muuttunut. Perusrakennelma on pysynyt vakaana: on epäuskottavan väitteen esittäjä ja hyväuskoisuuteen taipuvainen kuulijajoukko, joiden liitto antaa ao. huuhaan lajille paikallista, alueellista, kansallista tai joissain harvinaisissa tapauksissa jopa kansainvälistä huomiota. Lukuisista yksityiskohtien eroavuuksista huolimatta ilman sinisilmäistä yleisöä ei mikään huuhaa-henkinen väite pysy elossa. Poikkeuksen tähän sääntöön tarjoavat ehkä ikiliikkujan rakentajat ja muut itseopiskelleet nerot, joita ei suuremmin hetkauta se, onko heillä uskovaisia kuulijoita vai ei. Näillä ihmisillä on todistamisen halu ja taakka, joka ei uskomisesta miksikään muutu.

* * *

Sisättö ei suuremmin erittele "viattomien" ja huijareiden veljeskuntia. Itse ajattelen, että väitteestä riippumatta siihen lujasti uskova on itsekin uhrin roolissa, kun taas tietoinen huijari on pelkästään rikollinen, joskus ehkä harmiton, mutta pahimmillaan todella vaarallinen ja ihmiskunnalle haitallinen tyyppi. Toki sellaiseksi voi nousta myös "viaton" julistaja, kun hänen viestinsä yllyttää hylkäämään lääketieteen tai nauttimaan jotain hengenvaarallista kemikaalia. Tunnistetut ja paljastetut huijarit, kuten kirjassakin esiintyvä Uri Geller, olisi minusta hyvä käsitellä ihan omana ryhmänään. Sisätöllä on tässä ollut se ongelma, että vaikka monet historialliset toimijat on osoitettu huijareiksi, moni tällä hetkellä aktiivinen toimija - esimerkiksi vaarallisia terveysohjeita estoitta tarjoileva arkkitehti Maria Nordin - on eräänlaisessa välitilassa, eikä heidän "viattomuuttaan" tai huijariuden astettaan ole kyetty yksiselitteisesti osoittamaan. 

On kuitenkin ilmeistä, että huuhaan julistajissa on sekä huijareija, veijareita että julistukseensa vilpittömästi ja lujasti uskovia. Erityisesti veijarit ovat skeptikoille hankalia tapauksia, koska heidän "paljastamisensa" voi päättyä myös veijarin röhönauruun. Veijari kun voi olla aktiivinen ihan vain piruuttaan ja ilman varsinaista taloudellisen tai muun henkilökohtaisen hyödyn tavoitetta. Erinomaisena Suomenlinnan oppaana toiminut Ior Bock ei välttämättä uskonut itse tarinoitaan, mutta kertoili niitä, koska ihmiset pitivät niistä ja halusivat uskoa. Sadunkertojia on aina rakastettu, miksi ei myös Ior Bockia? Itse inhoan lähinnä tietoisia huijareita, jotka käyttävät tunnonvaivoitta hyväkseen ihmisten hyväuskoisuutta, mutta myös henkisiä häiriöitä, tasapainottomuutta ja avutonta tilannetta. Sellainen on minusta aina eettisesti tuomittavaa aiheutetun vahingon määrästä ja laadusta riippumatta.

Sen sijaan asiaansa lujasti uskovia kohtaan tunnen runsaasti empatiaa. Meillä kaikilla on joitain epätosia uskomuksia, eikä ole välttämättä ihmisen tietoisesta tahdosta kiinni, milloin sellainen kiihtyy pakkomielteeksi. Sellaisestahan on useimmiten kyse, kun mikään takaisku ja epäonnistuminen ei saa ihmistä itsekriittiseksi vaan pikemminkin vahvistaa uskoa oman väitteen totuudellisuuteen. Turkulainen Keijo Parkkunen on  hyvä esimerkki ihmisestä, jonka usko (ettei jääkausia ole ollut, vaan kaikki selittyy avaruudesta ryöpynneillä vesiputouksilla) on jotenkin sympaattinen, vaikka selvästi täysin epäuskottava ja varsinkin filosofisen Occamin veitsen periaatteen vastainen. Myös Sisätön poikkeuksellisesti mukaan ottama saarnaaja Niilo Yli-Vainio näyttäytyy vilpittömänä ja jopa itsekriittisenä toimijana, joka lähti ruljanssiin mukaan, mutta epäili kykyään parantaa ihmisiä oikeasti ja pysyvästi (ja hyvästä syystä, kuten sitten osoittautui).

* * *

Sisättö jättää melko kokonaan käsittelemättä huuhaa-yhtälön toisen elementin eli huuhaa-väitteet nielevän yleisön. Se on ymmärrettävää, koska yleisöä on tutkittu melko vähän, eikä mikään laaja ja perusteellinen tutkimus edes ole käytännössä mahdollinen. Olen itse sitä mieltä, että huuhaan levittäjiä mielenkiintoisempi ja isompi asia on se mekanismi, joka saa isommankin ihmisjoukon uskomaan väitettä, joka ulkopuolisen arvion mukaan on hyvin epäuskottava, usein suorastaan naurettava. Sisättö kertoo mielenkiintoisesta tutkimuksesta, jonka mukaan huuhaa-uskovaisilla on todettu keskimääräistä enemmän mielenterveydellisiä ongelmia. En itse pidä kuitenkaan uskottava ajatusta, että milloin minkin oudon väittämän taakse ryhmittyy mielenterveydellisesti epätasapainoisten joukko. Monissa tapauksissa - erityisesti terveysväittämien ja uskontojen kohdalla - mitä ilmeisimmin pääjoukko koostuu aivan tavallisista ihmisistä, joiden kohdalla kyseinen väittämä jostain syystä synnyttää myönteisen reaktion.

Varmaankin on niin, että meistä on persoonallisesti herkkäuskoisempia kuin muut. Tällainen ihminen suhtautuu outoihinkin väittämiin avoimesti ja ei-analyyttisesti. Esimerkiksi monet kirkkoihin kuulumattomat ihmiset uskovat silti, että olemassa "jotain", mitä tiede ei voi selittää. Olen itse tavannut älykkäitä ihmisiä, jotka uskovat homeopaattisten valmisteiden tehoon. Rokotekammoisten joukossa suinkaan kaikki eivät usko, että rokotteet tappavat tai niihin on ujutettu Bill Gatesin valmistama mikrosiru ihmiskunnan orjuuttamiseksi, mutta heitä huolestuttavat rokotteisiin usein liittyvät sivuvaikutukset. Toisaalta myös erittäin skeptinen persoona saattaa suhtautua "viralliseen totuuteen" kriittisesti ja suosii sen sijaan jotain poikkeavaa näkemystä. Useimmat huuhaa-uskomusten kohteet ovat joka tapauksessa sellaisia, ettei tavallinen ihminen pysty ilman merkittävää vaivannäköä itse tutkimaan uskomuksen faktista taustaa. Homeopaattisen teorian mukaiset vaikuttavat aineet ovat määrältään niin vähäisiä, ettei niitä parhaillakaan tutkimuslaitteilla pystyttäisi havaitsemaan.

Itse ajattelen, että huuhaa-usko on ennen muuta kasvatuksellinen haaste. Jos ihminen ei koskaan elämässään opi kriittisen ajattelun alkeitakaan, tuleva huuhaa-uskovainen on syntynyt. Kyse ei ole mistään oppiaineesta, vaan kaiken opetuksen asenteesta. Itse en muista koskaan kuulleeni kouluvuosina lausettakaan, joka olisi kannustanut epäilemään opettajien kertomia "totuuksia". Kuitenkin juuri tuo lause olisi pitänyt sanoa, moneen kertaan, erityisesti luonnontiedettä, historiaa ja uskontoja käsittelevillä tunneilla. Outoja tapahtumia tulee aina olemaan, mutta niiden kehittyminen huuhaa-ilmiöiksi riippuu havainnoivien ihmisten valmiuksista. Myös julkisuudessa esiintyvien ihmisten esimerkillä on suuri vaikutus. Jos media antaa paljon tilaa - ja näin se valitettavan usein tekee - huuhaa-uskoville julkkiksille, se on osa ongelmaa. Vesa Sisätön kohteliaasti huuhaa-ihmisiin suhtautuvan kirjan lukee ehkä muutama tuhat ihmistä, iltapäiväroskalehtien välittämät julkkisten enkelinäyt ja muut höpinät tavoittavat miljoonia. Se on huuhaa-ilmiön todellinen ongelma ja syyllinen.


 

maanantai 19. joulukuuta 2022

Ihminen, eläin ja jotain muuta?

Riikka Kaihovaara on virallisesti "helsinkiläinen dokumentaristi ja kirjailija", mutta hänen tuoreimman kirjansa perusteella myöskään titteli "elofilosofi" ei osuisi harhaan. Vieras eläin ja muita uusia luontokappaleita (Atena 2022) tutkailee kahdeksan luvun tai esseen kautta ihmisen suhdetta Maan elonkehään, ja välillä tuon elollisen kokonaisuuden suhdetta tai suhtautumista ihmiseen, yhteen hankalimmista lajeista, joita evoluutioksi kutsuttu elämän perusmekanismi on koskaan sattunut tuottamaan. Tätä tekstien kokoelmaa on vaikea kommentoida. Kaihovaara kirjoittaa poikkeuksellisen kauniilla kielellä asioista, jotka hänelle itselleen ovat jotain muutakin kuin "luonnontiedettä" eli myyttejä, selittämättömiä rihmastoja ja filosofiseen kieputteluun houkuttelevaa toisaalta-toisaalta -päättelyn kohteita. Seuraavat ajatukset eivät siksi seuraa Kaihovaaran omaa jaottelua saati esittele hänen ajatteluaan sinänsä, sitä varten kannattaa lukea itse koko teksti ajatuksella ja ajan kanssa.

Pitkin kirjaa kulkeva kärsimyksen merkityksen pohdiskelu on itselleni tuttua aivotyötä, jossa on vaikea päästä loogisesti ja eettisesti kestävään lopputulokseen. Helpointa olisi, jos voisi peruuttaa evoluution ja jättää varhaisimmat pieneliöt lillumaan keskenään siihen asti, kunnes aurinko armaamme muuttuu Maan vedet kiehauttavaksi raivopääksi. Mutta kun en ainakaan itse keksi, miten evoluutiosta ja sen tuottamasta suunnattomasta kärsimyksen määrästä pääsisi eroon, tyydyn toteamaan, ettei elämä ole koskaan ollut, ei ole eikä näillä näkymin koskaan tule olemaankaan mitään, mihin voimme liittää inhimillisen käsitteen reiluus. Evoluutio ei pyri mihinkään, eikä ainakaan toteuttamaan kenenkään tai minkään näkökulmasta reilua peliä. Maan evoluution tuottamaa elämää ei voi erottaa kärsimyksestä, jonka määrä ja rankkuus vaihtelevat, mutta joka päättyy eliöyksilön näkökulmasta vasta kuolemassa ja eliömaailman näkökulmasta ei koskaan.

Tästä näkökulmasta pidän perusteltuna Kaihovaaran näkemystä siitä, ettei muodollinen vegaanius ole oikea vastaus mihinkään todelliseen kysymykseen. Luonto ei kaipaa vegaaniutta, se on puhtaasti itsensä kuseen saattaneen ihmislajin reaktio, joka saattaa olla myöhässä tai sitten toimia siihen suuntaan, ettei ihmislaji kuolekaan vielä aiheuttamansa ilmastonmuutoksen, luontokadon ja massasukupuuttojen vanavedessä. Ylipäätään kysymys siitä, saako ihminen syödä muiden lajien lihaa on kokonaisuuden näkökulmasta jokseenkin merkityksetön. Yhtä merkityksetön kuin pohdinta siitä, pitäisikö kuitenkin suden ryhtyä syömään ahon kasvillisuutta ja lampaan ruveta popsimaan autojen tappamia raatoja. Evoluution näkökulmasta kysymys siitä, miten jokin eliölaji osallistuu hiilen kiertokulkuun, jota kutsumme elämäksi, on merkityksetön. Kaikki tavat, joilla laji ja yksilö parantaa selviytymismahdollisuuttaan, ovat merkityksellisiä.

* * *

Myönnän suoraan, etten pysty seuraamaan enkä halua seurata Kaihovaaran monitasoista vaeltelua myyttien ja muiden ei-biologisten ilmiöiden maailmassa. Minusta jaottelu tietoisuus - tuntoisuus on perusteltu, mutta monina hetkinä tunnen epämukavuutta, vaikka Kaihovaara yleensä palaakin siihen tosimaailmaan, jota itse pidän ainoana maailmana. Tämä epämukavuus ei tarkoita, etten haluaisi antaa kirjailijalle tai filosofille tämän vaeltamisen ja pohdiskelun oikeutta. Se ei mielestäni vaan tuota mitään aidosti uutta ymmärrystä. Emme tiedä, onko muilla eläimillä kuin ihmisillä metakognition kykyä eli tietoisuutta tietoisuudestaan. Tästä tietämättömyydestä ei voi kuitenkaan mielestäni tehdä sellaista johtopäätöstä, että todellisuudessa olisi jokin osio, jonka tavoitamme muiden eläinten tavoin vain jollain muulla kuin kehollisella ja aistimellisella tavalla.

Ainakaan se tapa ei ole moraali tai vapaa tahto, jota Kaihovaara näyttää pitävän todellisena ilmiönä: "Lopulta moraali palaa vapaaseen tahtoon. Moraalinen toiminta edellyttää vapaan tahdon olemassaolon. Vain vapaalla eläimellä on omatunto, vain vapaa eläin voi kokea syyllisyyttä. [- -] Uskon, että kaikilla eliöillä on vapautta, mutta monimutkaisemmilla eliöillä vapautta on enemmän kuin yksinkertaisilla. Ja suuremmasta vapaudesta seura suurempi vastuu." (s. 193) Itse pidän tätä päättelyä epäuskottavana. Aivotutkimuksen uudempien löytöjen mukaan se, mitä kutsumme ihmisen vapaaksi tahdoksi (ja uskonnolliset ihmiset sieluksi), on todellisuudessa aivojen itsenäisyyttä, ei tietoisen minän. Onko muilla eläinlajeilla sama tilanne, sitä emme tiedä. Mutta en itse keksi syytä, miksi esimerkiksi valailla olisi tietoisen valinnan osuus yhtään sen suurempi tai pienempi kuin ihmisellä. 

Vaikuttaa siltä, että Riikka Kaihovaaralle ihminen on eläin ilman merkittäviä paitsi-ehtoja. Minulle ihminen on sataprosenttisesti eläin, vaikka toimintamme yhtenä eläinlajina on asettanut niin valtavan monet muut lajit toteutuneen tai toteutumassa olevan tuhoutumisen kohteeksi. Mikään siitä, mitä aivomme kykenevät tekemään ja josta arvelemme, ettei mikään mukaan eläinlaji siihen samaan kykene (kuten vaikka kolmiosaisen sinfonian säveltäminen tai pilvenpiirtäjän suunnittelu), ei minusta muuta sitä tosiasiaa, että evoluution näkökulmasta olemme vain yksi selviytymiskykyinen laji, jolla tosin on paljon luonnonvalinnasta irrallaan olevaa käyttäytymistä, jota evoluution mekanismit eivät näytä tavoittavan saati hallitsevan. Esimerkiksi sotiva ihminen ei ole kadonnut geenipoolista, kuten eivät myöskään empatiakyvyttömät psykopaatit.

* * *

Riikka Kaihovaara on heikoimmillaan sivutessaan syitä siihen, miksi ihmislaji kohtelee sekä omaa että muita lajeja lyhytnäköisen tylysti ja tuhoisasti. Antti Nylénin provosoimana Kaihovaara myöntyy toteamaan, että "systeemissä" on jotain vikaa ja että "Länsimainen elämäntapa perustuu valheelliseen elämäntapaan, jossa pedot eivät uhkaa ja ruokaa riittää." (s. 181) Hän ei kuitenkaan ole valmis nimeämään tätä valheellista elämäntapaa sillä nimellä, jolla me muut sen tunnemme eli kapitalismiksi. Puhe "länsimaisesta elämäntavasta" ei ole enää relevanttia muutenkaan, sillä ekologisesta näkökulmasta "aasialainen elämäntapa" on muuttunut ja kiihtyvällä vauhdilla muuttuu vähintään yhtä vaaralliseksi. Syykin on sama, kapitalistinen tuotantojärjestelmä, joka ei tunnusta eikä tunnista sen paremmin ekologiaa kuin moraalisia näkökohtia. Voi siinä puhua vertauskuvallisesti Ukko Ylijumalan suuttumisesta, mutta eipä näytä tällainen puhe tehoavan kapitalismin nimissä valintoja tekeviin sijoittajiin ja keinottelijoihin.

Kaihovaara pohdiskelee kiinnostavasti sitä, mikä tapa siirtää kuollut ihminen hiilen kiertokulkuun olisi luonnon kannalta optimaalisin. Sinänsä hyvin perustein hän toteaa, että usein ekologisena vaihtoehtona hehkutettu tuhkaaminen on kaikkea muuta kuin optimaalinen tapa; se vaatii energiaa, se vapauttaa ilmakehään hiilidioksidia ja se riistää maaperän eliökunnalta maatuvasta raadosta saatavan energian ja ravinteet. Kaihovaara on realisti ja toteaa, että ihmisten jättäminen hautaamatta petojen ja pieneliöiden armoille on mahdoton ratkaisu määrällisistä syistä. Meitä on yksinkertaisesti liikaa koko ajan kuolemassa, mikään määrä lähes sukupuuttoon vainottuja petoja ei riittäisi meidän syömiseemme. Itseäni viehätti Kaihovaaran esittelemä vaihtoehto eli ihmisruumiiden kompostointi puutarhajätteiden tapaan. Se vaatisi aika isoja teknologia ratkaisuja, mutta kerran rakennettuna järjestelmänä olisi varsin luonnonmukainen.

Kirjansa loppuluvussa Kaihovaara antaa joko tietämättään tai harkitun provokaation tarkoituksessa väärän todistuksen "ateistisesta kuoleman käsityksestä". Hän kirjoittaa kun ei olisi koskaan kuullut useimpien uskonnottomien ihmisten suhtautuvan kuolemaan hyvin biologisesti eli täydessä yhteydessä ympäröivään luontoon. Materialistinen maailmankuva ei nojaa kristilliseen kahtiajakoon, vaan torjuu sen hylkäämällä kuvitelmat erillisestä sielusta. Ei kuolema irrota ihmistä luonnosta vaan palauttaa hänet sinne, jos ihmisparka jotain muuta erehtyi kuvittelemaan. Se "hengellisyys", jota Kaihovaara näyttää jollain tasolla kaipaavan, on uskonnottomalle aivojen tuottama harha, joka kyllä loppuu samalla kun eliö kohtaa henkilökohtaisen kuolemansa. Yksilö katoaa, elämä säilyy ja jatkuu.

keskiviikko 14. joulukuuta 2022

Oh England, my lionheart?

Iso-Britannia on jäänyt suomalaisessa kulttuurissa selvästi Yhdysvaltojen vyörytyksen alle. Omassa nuoruudessani 1960-luvulla tilanne oli toinen, kun kiinnostavin pop ja folk tulivat briteiltä, samoin koko nuorisomuoti ainakin vuoteen 1967 asti. Tässä ajassa olen tajunnut, etteivät nuoret enää seuraa Brittein saarten asioita, vaikka muuten puhuvat toisena kotimaisena kielenä Yhdysvaltain englantia. Viimeistään brexitin jälkeen on ollut fakta, ettei Isolla-Britannialla tai Englannilla ole enää keskeistä paikkaa sydämissämme, kuten on ollut toisen maailmansodan tuloksesta (Saksa ei voittanut eikä nujertanut brittejä) lähtien. Harva kuitenkaan murehtii asiaa kuten Tommi Uschanov, joka tuoreessa kirjassaan Onko brexit totuus Suomesta? (Teos 2022) tekee syvällisenä anglofiilina surutyötä, jonka sivutuotteena pohdiskelee myös brexitin ja brittiläisyyden painoarvon vähenemisen vaikutuksia Suomeen ja suomalaisiin. Meillähän on historiallinen suhde Isoon-Britanniaan, koska britit hakkasivat omat metsänsä laivoiksi jo satoja vuosia sitten ja ovat olleet pakotettuja ostamaan puutavaraa Suomenkin kaltaisilta siirtomailta. Muita painavia syitä en keksi, vaikka Uschanovilla niitä varmaan olisi.

Vaikka suhtaudun brexitiin ja Isoon-Britannia toisin kuin Tommi Uschanov (minulle se on julma ja häikäilemätön siirtomaaisäntä, jonka rikas yläluokka suhtautuu halveksuen kaikkiin muihin, eikä häpeä tämän suhtautumisen näkymistä käytännön politiikassa), pidän aika murheellisena sitä, että Iso-Britannia jätti Euroopan juuri nyt ja vieläpä niin typerällä, suorastaan rikollisen typerällä ja huonosti hoidetulla tavalla kuin vahingossa käsiin lipsahtaneella kansanäänestyksellä. En haikaile brittejä Eurooppaan, mutta jokainen tullimuuri maailmassa on liikaa, kaikki liikkumisen ja kanssakäymisen esteet ovat pahasta. On myös se riski, ettemme jaksa enää kantaa murhetta siitä, miten Euroopan epädemokraattisin vaalilainsäädäntö pitää huolen siitä, että Englannin rikas yläluokka pysyy vallassa, tapahtui vaaleissa jokseenkin mitä hyvänsä. 

Uschanov syyttää brexitistä ja paljosta muusta Margaret Thatcheriä, ei niinkään muodollisesti asian kanssa hutiloineita David Cameronia ja Boris Johnsonia. Uschanov väittää suoraan, ettei brexit olisi koskaan tullut edes mieleen, jos Thatcher ei olisi brutaalilla luokkapolitiikalla sotkenut perinteisiä kuvioita niin täydellisesti, että EU-jäsenyyttä perinteisesti vastustanut työväenpuolue kääntyi kannattajaksi samalla kun tory-puolue juuttui yhä pahemmin äärioikeistolaisen yläluokan harrastamaan isolationismiin ja "rappeutuneen Euroopan" (eli Ranskan ja Saksan) haukkumiseen sillä seurauksella, että puolue kääntyi kannattamaan brexitiä, vaikka se samaan aikaan jyrkästi vastusti moista taloudellisesti katastrofaalista ratkaisua. Uschanovin päättely on minusta varsin uskottava. Niin siinä taisi käydä, että kun Thatcher himoitsi työväenluokan eli köyhien lopullista murskaamista, hän tuli nostaneeksi perinteisen puolueensa osaksi ulkomaalaisvihasta voimaa keräävää räyhäoikeistoa.

* * *

Uschanovin tietämys Ison-Britannian asioista on korkeaa luokkaa ja hän jakelee tietämystään anteliaasti. Yksi keskeinen valhe, jonka hän haluaa korjata, on väite että Margaret Thatcher onnistui tavoitteissaan. Ei onnistunut, sillä työväenpuolue ei pelkästään jäänyt murskaamatta, vaan Thatcher varmisti sen pitkän hallituskauden harjoittamalla niin vihattua sisäpolitiikkaa, etteivät konservatiivit mitenkään voineet muuta kuin hävitä vaaleja pahimman alkuhuuman haihduttua. Thatcher onnistui monissa yksityistämistoimissaan teknisesti, mutta ei tulosten osalta. Vaikka moni oikeistolainen ilmoittaa Thatcherin edelleen ihanteekseen, kukaan ei vakavasti kiistä sitä, että perustoimintojen yksityistäminen ei johtanut parempiin ja halvempiin palveluihin vaan huononsi ja kallisti niitä. Thatcher onnistui ja epäonnistui siis samaan aikaan, eikä Malvinas-saarten sodan lopputulosta muista enää kukaan.

Uschanov avaa mielenkiintoisesti myös Ison-Britannian historiaa, joka aivan liian usein pelkistetään "Englannin" historiaksi sillä seurauksella, että skotit, irkut ja walesilaiset puivat nyrkkiään ja latelevat herjojaan. Iso-Britannia on tuore juttu ja Skotlanti ehti olla itsenäinen valtio paljon pidempään kuin se on ehtinyt olla Ison-Britannian osa (Uschanov ei laajemmin erittele Skotlannin itsenäistymistahdon tilannetta, mutta tuskin hän vastustaa Skotlannin halua itsenäistyä). Uschanov todistelee myös, ettei Wales olisi tosiasiallisesti äänestänyt brexitin puolesta, ellei siellä olisi tuhatmäärin englantilaisten vauraiden eläkeläisten loppusijoituspaikkoja, joista tulvineet äänet ratkaisivat Walesin kokonaisuutena niukasti brexitin puolelle. Tässä ei paljon ilahduta Uschanovin kaltaisia brexitin inhoajia se, että nyttemmin luvut ovat kääntyneet selkäesti brexitin vastustajien hyväksi. Äänestys oli ja meni, eikä kukaan uskalla ehdottaa eron perumista.

Pidän erittäin valitettavana, että Uschanov keskittyy ruotimaan historian lisäksi vain konservatiivien tonttuilua ja jättää työväenpuolueen roolin varsin vähälle. Hän ei myöskään uhraa riviäkään sille prosessille, jonka tuloksena Ison-Britannian lähihistorian "vasemmistolaisin" (suomalaisittain ehkä Li Anderssonin tyyppinen) puoluejohtaja Jeremy Corbyn savustettiin Israelin suurlähetystön pontevalla avustuksella työväenpuolueen johdosta ja hänen tilalleen nostettiin Keir Starmer, nopeasti itsensä Britannian johtavaksi sionistiksi tunnustautunut järjestöjyrä, jonka johdolla puolue on siirtynyt niin nopeasti ja niin pitkälle kohti konservatiiveja, että mahtaa Tony Blairia ihan harmittaa. Työväenpuolueen jyrkempi siipi kuvailee Starmeria äärioikeistolaiseksi konservatiiviksi. Määrittely ei ole monien hänen tylyjen kannanottojensa perusteella välttämättä lainkaan liioiteltu.

* * *

Siitä ei päästä yli, ohi eikä ympäri, että brexit oli ja on edelleen epädemokraattisen enemmistövaalitavan synnyttämä lapsi, jonka elinkelpoisuutta ei vielä tiedetä. Normaalissa valtaa kannatuksen suhteessa jakava poliittinen järjestelmä ei olisi koskaan johtanut brexitiin, kuten ei ole johtanut missään EU-maassa, vaikka kriitikoista ei ole ollut pulaa. Onkin yllättävää, että Uschanov on halunnut kirjoittaa brexit-kirjansa korostuneesti Suomen ja Britannian tilanteen rinnastamalla. vaikka toteaa itsekin, että maitten poliittiset historiat eroavat toisistaan kaikissa mahdollisissa kohdissa, eikä kaksipuoluevaltion ja suhteellisen vaalitavan valtiota voi mielekkäästi verrata. Minusta koko Suomen kiskominen tähän analyysiin on turha operaatio, eikä näy Uschanovin johtopäätöksissä oikein mitenkään. Kun hän toteaa (s. 125), ettei brittiläisen oikeiston kokema takinkääntö ole joistakin vihjeistä huolimatta mahdollinen Suomessa, koska poliittiset järjestelmämme ovat niin erilaiset, hän tulee myöntäneeksi, että Suomi ei ole Iso-Britannia ja brexit ei ole totuus Suomesta. Itse olisin ollut valmis vastaamaan kirjan provosoivaan kysymykseen samalla lailla ilman näin pitkää johdantoakin.

Mutta brittien tulevaisuudesta Uschanovilla on painavaa sanottavaa, kuten kellä tahansa oman kiintymyksensä kohteesta. Hän nostaa esiin kolme toteamusta: (1) identiteettipolitiikka on voittanut talouspolitiikan (brexit oli korostuneesti identiteettipolitiikkaa, vaikka sitä propagoitiin valheellisilla talouspoliittisilla väittämillä), (2) identiteettipolitiikka on ongelmallista, koska sen polariteetit voivat muuttua hyvin nopeasti ja hyvin ennakoimattomilla tavoilla ja (3) brexitin (eli Uschanovin sanoin "yhteiskunnallinen tyhmyys ja tietämättömyys") pidemmän aikavälin vaikutukset riippumat eniten yleensä näkymättömissä olevista rakenteellisista tekijöitä eli lyhyesti sanottuna siitä, miten vahva brändi Iso-Britannia loppujen lopuksi on. Uschanov toteaa varsin osuvasti, että "on toistaiseksi vaikeaa nähdä, kuinka brittiläisyys ja brittiläinen kulttuuri voisivat tulla muotiin enää koskaan" (s. 133). Suomalaisen voi olla vaikea samastua tällaisen ennalta murehtimiseen, koska meillä ei todellisuudessa ole juuri mitään menetettävää.

Mutta syvästi anglofiilin ja EU-myönteisen Uschanovin brexit heittää hankalaan tilanteeseen. Kysymys ei vain triviaaleista asioista kuten tullimaksuista ja nöyryyttävästä kohtelusta lentokentällä (ei se EU-kansalaisten kohtelu 1990-luvullakaan kummoista ollut) vaan jonkinlaisesta puolenvalinnasta. Kuten ehkä arvata saattaa, Uschanov ei suostu puolta valitsemaan, vaan hän haluaa pitää molemmat, vaikka myöntää eron helpottaneen EU:n sisäistä päätöksentekoa: "Hirvittää kuvitella, miten esimerkiksi koronaelpymispaketille olisi käynyt, jos se olisi pitänyt muotoilla paitsi Suomen kokoomuksen, myös Britannian konservatiivien sisäpoliittisia tarpeita vastaavaksi." (s. 134) Itse asiassa Uschanov ennustaa jo lähinnä äänestäjien iän ja brexitin korrelaatioiden valossa , että joskus kymmenen vuoden kuluttua Britannia voisi ilman suurempaa draamaa palata EU:n jäseneksi, onhan jo nyt kyselyissä jäsenyyden kannattajilla selvä enemmistö. Mutta Britannian kaksipuoluejärjestelmässä ei kansalaisten mielipiteen enemmistöllä ole merkitystä, joten jäädään odottamaan.

lauantai 10. joulukuuta 2022

Epämukavia sanoja

Seuraavasta saatte syyttää tai kiittää suomalaista saunaa, jonka lämmössä nousi mieleen sekä mukavia että epämukavia sanoja. Niitä mukavia, sellaisia kuten vanamo, vunukka tai kardemumma ei pidempään tarvitse pohtia, en minäkään lauteilla. Mutta niitä epämukavia päässä listatessa tulin ajatelleeksi, miten moneen lokeroon nekin voi ryhmitellä. Tai voi ainakin luokitteluun tottunut ja tykästynyt kirjastonhoitaja. Kaikki seuraava on ehdottoman epätieteellistä, subjektiivista, itsekästä ja kritiikin tuolla puolen. Ei siis pidä turhaan provosoitua, jos siltä alkaa tuntua. Mutta aina kannattaa ajatella toisenkin kerran. Varsinkin käyttämiämme sanoja.

Ajatusteni kymi käynnistyi luontevasti sanoista, joita ei mielellään edes kirjoita tai lausu, koska ne ovat niin rumia, totaalisen epäesteettisiä outouksia. Tarkoitan sellaisia sanoja kuten terska, kyrpä ja syyhy. Ajatelkaa, miten nätisti esimerkiksi ruotsalaiset ovat saman asian järjestäneet (ollon/glans, kuk, skabb). Heti huomaa, kummalla kielialueella on pidempi kulttuurihistoria. Soma kysymys "Hur mår ditt ollonet idag?" olisi suomeksi hävittömän ruma lause. Esimerkkisanat antavat myös selvän viitteen siitä, mikä suomen kielessä ei nyt vaan näytä eikä kuulosta kivalta eli r-kirjain toisen konsonantin edellä eikä liian monta y-kirjainta samassa sanassa. Kun konsonantteja on peräti kolme peräkkäin, voi syyttää vain itseään, Mikael Agricolaa tai Elias Lönnrotia, jotka vastaavat useimmista perinteisistä uudissanoista. 60 % Agricolan keksimistä sanoista on edelleen käytössä, vaikka esimerkiksi kyrkästyä (närkästyä) ei jaksanut yleistyä, kuten eivät myöskään Lönnrotin tyhjykkä (nolla), varataivas (sateenvarjo) ja lieke (sähkö).

Esteettisesti epämukavien sanojen esimerkit saattavat antaa olettaa, että se olisi erityisesti sukupuolielinten nimitysten piirre. Näin ei mielestäni kuitenkaan ole, suurin osa alan termeistä on esteettisesti ihan nättejä. Mutta jonkinlaista tehoa tuolla r + konsonantilla lienee aina tavoiteltu, minkä voi huomata maailman tehokkaimmasta kirosanasta perkele. Ei myöskään liene sattumaa, että Yrjö-parka on joutunut antamaan viattoman nimensä myös alatyyliseen käyttöön oksennuksen synonyyminä. Muilta osin en tässä yhteydessä edes hipaise etunimiä, joista moni muukin kuuluu kiistatta epäesteettisten kategoriaan. En edes hipaise, koska yleisluonteisestikin aihetta lähestymällä synnyttää väistämättä pahaa mieltä siellä ja täällä. Miltä se nyt tuntuu äidistä ja isästä, jos joku tuiki tuntematon blogisti herjaa esteettisesti kyseenalaiseksi juuri sen ihanan suvun perinteisen etunimen, joka annettiin myös omalle lapselle. Pyydän siis kaikilta Yrjöiltäkin anteeksi, tuo slangi-ilmaisu ei ole omaa keksintöäni.

* * *

Jos jätämme estetiikan rauhaan, makuasioissa kun niin monella tuppaa olemaan joka tapauksessa huono maku, huomio kääntyy kuin itsestään yhteiskunnallisesti ällöttäviin sanoihin. Tarkoitan tällä sellaisia sanoja, jotka kuullessaan keskivertokansalainen alkaa vilkuilla pakoreittiä ihan varmuuden vuoksi. En siis tarkoita tässä sanoja, joita käytetään tietoisina haukkumasanoina loukkaamisen, ärsyttämisen tai alustavan ilmapiirin tunnustelun merkeissä. Tällaisia ovat esimerkiksi kommari, lahtari, natsipelle, persu, suvakki ja lakupekka, joiden epämukavuus syntyy suurelta osin käyttötarkoituksesta, ei itse sanasta (vaikka "persu" voisi kyllä kuulua myös esteettisesti epämukavien ryhmään, jätin sen pois ihan yleisen suopeuden takia).

Yleisesti epämukavia yhteiskunnallisia sanoja ovat sen sijaan konsultti, pankkiiri, kauppakamari, puhelinmyyjä, verokarhu, influensseri, valtiovarainministeriö, perintätoimisto ja puoluetoimitsija. Vaikka lista on lyhyt ja vain esimerkin omainen, valistunut lukija ymmärtänee asian tälläkin. On siis asioita, joiden nimikin herättää epämukavuutta riippumatta siitä, onko kuulijalla henkilökohtaista riskiä joutua ko. asian tai toimijan kanssa tekemisiin. Näiden sanojen epämukavuus ei myöskään liity siihen, mille kohdalle yhteiskunnallisten toimintojen eettistä asteikkoa niiden edustamat asiat asettuvat. Vaikka toisaalta eräät edellä mainituista lienevät epämukavia juuri siksi, että ne edustavat eettisesti kyseenalaista toimijuutta. Mutta ei siitä tässä enempää, tarkoitus ei ole moittia, vaan listata ja luokitella.

Kolmannen luokan muodostavat sanat, joiden epämukavuus liittyy suoraan siihen, ettemme keskimäärin tiedä ollenkaan, mihin sana liittyy tai miksi sellainen on edes olemassa. Seuraavat esimerkit ovat kuin hiekkarannan jyväsiä, näitä epämukavan omituisia sanoja on loputtoman paljon ja ennen kaikkea niitä keksitään koko ajan lisää. Tässä listassa ei ole mitään logiikkaa, mutta täältä pesee: hulevesi, aarpora, totipotentti, vasomotorinen, eksegeesi, haahkeisillaan, famppuinen, innovatiivisuusvolitiojohtaminen, pöhinä, asiakasrajapinta, likvori, okseri ja matriisiorganisaatio. Tällaisissa sanoissa epämukavaa ei ole se, mitä ne oikeasti tarkoittavat vaan se, ettemme ole varmoja siitä, näytämmekö kaikkien muiden silmissä tosi surkeilta, jos emme tunnista niitä ja hymyile merkitsevästi. Jotkut itse asiassa elävät käyttämällä pääasiassa tällaisia sanoja antaakseen valheellisen mielikuvan käyttäjän ammattitaidosta ja sivistyneisyydestä. Fiksu tietysti kysyy, mitä helevettiä tuo "famppuinen" oikein tarkoittaa. Ei meillä ole mitään velvollisuutta tietää ja muistaa kaikkia maailman sanoja.

* * *

Lopuksi sanat, jotka ovat useimmille meistä epämukavia joko ihan sinänsä tai sitten ainakin omaan persoonaamme yhdistyvinä. Sairauksista sellaisia eivät ole - siis pelkkinä sanoina -  sydäninfarkti, viherkaihi tai solisluun murtuma. Ne ovat asiallisia, kenelle tahansa huonolla onnella osuvia epäonnen iskuja. Mutta kukaan ei halua olla läsnä, kun puhutaan veneerisistä taudeista kuten kuppa, tippuri, klamydia, satiaiset, kondylooma tai HIV. Niitähän on vain "muilla" tai "niillä", ei koskaan "minulla" tai "meillä". Samaan kaukaa mieluiten kierrettäviin sanoihin ja vaivoihin kuuluvat impotenssi, valkovuoto, jo aiemmin mainittu syyhy, täit, peräpukamat ja ilmavaivat. Näitä emme haluaisi kohdata myöskään ammattilaisen eli lääkärin läsnä ollessa, koska toisin kuin asialliset sairaudet, näihin liittyy intiimin nolouden ulottuvuus, jota emme halua vapaaehtoisesti jakaa oikeastaan kenenkään kanssa. Hyvä, jos kestämme niitten olemassaoloa edes yksin.

Sanojen epämukavuudella on edellä pohditun perusteella monimutkaiset syyt, mistään yhdestä sanamaagisesta varjosta ei ole kysymys. Itseäni on usein mietityttänyt, ovatko ikävät asiat saaneet valmiiksi epämukavia nimiä pitämään meitä kaidalla tiellä, vai olemmeko alkaneet mieltää ikävien asioiden nimet epämukaviksi. Onko "kuppa" ollut aina ikävänkaikuinen sana, sillä onhan se saman kuuloinen kuin kuppaus, tuo perin kunniallinen, joskin lääketieteellisesti kyseenalainen perinnetapa luovuttaa verta? Se lienee selvää, ettei kukaan nolostele hienosti vieraskielistä termiä "impotentti" vaan torjunta kohdistuu itse asiaan, jota "sivistyssana" kainosti kuvaa. Yksikään mies ei halua olla julkisesti "impotentti", vaikka se kuulostaa melkein samalta kuin "omnipotentti" ja vaikka Wikipedian artikkeli lupaa, että "Kaikkiaan impotenssin ennuste on varsin hyvä.

Olen vahvasti sitä mieltä, että vähintä mitä valtiovalta tässä tilanteessa voisi tehdä, on tarjota epämukaville sanoille virallinen vaihtoehto. En tässä ryhdy tekemään asiaa valmistelevan komitean työtä tarpeettomaksi, mutta heitän muutaman esimerkin siitä, millaisia sananmuunnokset voisivat olla. Poimin ne myös pahimmasta päästä, missä helpotuskin olisi ehkä suurin ("konsultin" vaihto "paskanjauhajaksi" ei ehkä muuttaisi maailmaa yhtään paremmaksi). Joten ehdotan, että jatkossa terska = kikkelinpampula,  kuppa = tuusannuuska ja impotenssi = nukkuneenrukous. Tällä linjalla inhimillisen elämän mukavuus kohenee (toki vain suomenkielisten piirissä, mutta se kai lienee tärkeintä?) ja yleinen ärtymys vähenee. Rohkenen toivoa, että tällä olisi myös esimerkin rooli keväällä uhkaavien eduskuntavaalikeskusteluiden henkevöittämiselle. Aina voi ainakin yrittää puhua niin kuin kivasti!



perjantai 2. joulukuuta 2022

Mukautuvat aivot

David Eagleman on aivotutkija, jolta on aiemmin suomennettu Aivot - ihmisen tarina (Atena 2018). Nyt on meille käännetty (Nina Mäki-Kihniä, sujuvasti ja moitteettomasti) teos Aivojen äänetön tarina (Atena 2022), joka monessakin suhteessa jatkaa edellisen teoksen linjoilla. Nyt on pääroolissa aivojen omalaatuinen joustavuus tai mukautuvuus, jolle Eagleman on antanut myyntinimen livewired. Termi viittaa siihen, kuinka aivojen tärkein ominaisuus on jatkuva muutos ympäristön (hyvin laajasti ymmärrettynä) tarjoamien impulssien ja syötteen perusteella. Kirja tarjoaakin paljon esimerkkejä siitä, kuinka vanhentunut ja väärä perinteinen käsitys aivoista staattisena tietokoneena on. Eaglemanilla on tapausesimerkkejä ihmisistä, joiden aivojen tai aistien katoamisen olisi pitänyt johtaa katastrofiin, mutta sen sijaan aivot ovatkin mukautuneet, siirtäneet tuhoutuneen osan tehtävät muille ja korjannut järjestelmän jos ei ihan ennalleen, niin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Eagleman korostaa myös sitä, että aivot eivät ole geenien tuotos. Geenit antavat vain peruspalikat ja itse muovautuvuuden, kaikki muu riippuu syötteestä, joka aivoihin kantautuu eli ympäristöstä. Vaikka Eagleman ei asiaa näin sano, hän torjuu pontevasti näkemykset, joiden mukaan aivot ovat jossain vaiheessa valmis ja lopullinen kokonaisuus. Hän kyllä puhuu paljon "ovien sulkeutumisesta" eli siitä, kuinka esimerkiksi kielen oppiminen on pienelle lapselle helppoa (aivojen muovautuvuus on siltä osin äärimmillään), mutta helppous katoaa iän myötä ja "ovia sulkeutuu". Ei oppimiselta sinänsä, vaan siltä erityiseltä joustavuudelta, jonka ansiosta ihminen, jonka on opittava valtava määrä asioita, normaalisti siitä urakasta myös selviytyy. Ovet sulkeutuvat myös jostain mielekkäästä syystä, esimerkiksi siksi, että vakaus on monissa ominaisuuksissa hyödyllinen piirre. Aivot eivät aiheuta kantajalleen harmia ilman hyvää syytä.

Eaglemanin tyyliin kuuluu myös heittää lukijalle tulevaisuuteen sijoittuvia näkymiä, joille hän osoittaa nykypäivästä alkavan tien. Eräs tällainen on kyky paitsi korjata vaurioituneita perinteisiä aisteja kuten kuuloa ja näköä (monet Eaglemanin tapauskertomukset ovat hyvin lähellä tieteistarinointia), myös mahdollisuus rakentaa aivoihin kokonaan uusia aisteja, kuten kyky nähdä infrapunan alueella, havaita magneettikentät ja huomata radioaktiivinen säteily. Nämä ovat useimmiten kykyjä, jotka jo löytyvät joltain eläimeltä, vaikka ei juuri ihmiseltä. Eagleman kuitenkin lupaa, että tarjolla voi olla myös aisteja, joita ei Maan eliökunnassa tällä hetkellä esiinny ja joita emme osaa oikein edes kuvitella. Lukijan vastuulle jää ratkaista, painaako hän tällaisen lupauksen muistiinsa vai ei. Skeptinenkin voi olla, Eaglemanin puhetapa ei ole omahyväinen, vaan enemmänkin loputtoman optimistinen.

* * *

Eaglemanilla on myös aivan uusi selitys sille, miksi eliöt nukkuvat. Hänen mukaansa unien näkemistä ei tarvita aivojen "lepäämiseen", vaan se liittyy jatkuvan livewired-tilan synnyttämään aivoalueiden kiistelyyn resursseista, tässä tapauksesta alueesta, joka aivoissa tätä tai tuo asiaa käsittelee. Eaglemanin ajatus on, että unet ovat tarpeen, jotta ihmiselle tärkeä näkökyky ei menetä reviiriään muille aisteille sinä aikana, jolloin nukumme ja näköaistia ei pommiteta minkäänlaisella informaatiolla tai muulla syötteellä. Valitettavasti Eagleman ei laajemmin pohdiskele väittämäänsä vasten sitä tosiasiaa, että kaikki ihmiset nukkuvat keskimäärin saman verran (tämä on karkea yleistys) riippumatta siitä, miten pitkiä yöt ovat (evoluutio ei ole ehtinyt kertoa aivoille keinovalosta, vaan se tuottaa ärsykkeitä siinä missä luonnonvalokin). Kun Enontekiöllä nukutaan makeasti myös yöttömän yön aikana, Eaglemanin idea voinee olla totta vain siinä mielessä, että silmien sulkeminen noin 8 tunniksi on muista syistä välttämätöntä ihmiselle ja sen seurauksena aivot ovat keksineet sisäistä tekemistä tuoksi ajaksi, jolloin silmäluomet ovat kiinni, eikä syötettä tule, vaikka valoa riittäisi.

Samantyyppinen ajatus on taustalla havainnossa, että silmämunan on havaittu liikkuvan koko ajan, vaikka emme kiinnitä itse asiaan mitään huomiota, jotta silmien kautta tuleva signaali virkistyy koko ajan ja kuva pysyy terävänä. Näyttää nimittäin olevan niin, että aivot lakkaavat reagoimasta informaatioon, joka ei muutu ollenkaan. Aivot lakkaavat kiinnittämästä huomiota(mme) syötteeseen, joka pysyy samana ja keskittyy muuttuvaan. Tästä seuraa, että ympäristössämme voi olla asioita ja ilmiöitä, joita emme näe sen takia, että ne eivät muutu ollenkaan. Eagleman ei vie tätä ajattelua tämän pidemmälle, mutta lukija voi helposti kuvitella äänen, hajun tai vaikka paineen, jota emme aisteillamme havaitse, koska se on muuttumaton. Muistan ensimmäisen käyntini Valkeakoskella; paikalliset vain naurahtivat nenännyrpistelylleni ja vakuuttivat, että muutaman päivän kuluttua sellunkeiton oheishajua ei enää huomaa.

Eagleman kirjoittaa myös paljon aivoista ennusteita tekevänä järjestelmänä. Aivot ennustavat, korjaavat ennustetta eli mukautuvat ja ennustavat taas uudelleen. Tämä on eräs keskeinen syy siihen, että oli addiktio mitä lajia tahansa rakkaudesta heroiiniin, sillä on tapana väljähtyä niin, että aiemman, korjaamattoman tilan saavuttamiseksi tarvitaan aiempaa voimakkaampaa syötettä. Aivojen kyky ennustaa, korjata ja sopeutua estää ikuisen onnen lähteen rakentamisen. Sama piirre vaikuttaa myös siihen, että suuren taituruuden hintana on melkein aina muun elämän mahdottomuus. Muusikon on päivittäin tarjottava aivojensa motoriikasta vastaaville osille tuoretta syötettä, jotta ne pysyvät elossa ja vireinä. Eagleman väittää suoraan, että neuronit käyvät eloonjäämiskamppailua, jossa syöte on sitä ravintoa ja ase kuolemaa vastaan. Kuulostaa varsin uskottavalta.

* * *

Eaglemanin yhteiskunnallisesti virittynyt puhe on joko tietoisesti hyvin varovaiseksi muotoiltua tai luonnostaan vähän lapsellista (hän kuvaa esimerkiksi Bill Gatesin yksinkertaisesti filantrooppina jättäen kaikki muut upporikkaan vaikuttajan ulottuvuudet käsittelemättä). Sellaisen näkemyksen hän kuitenkin esittää, että lähes kaikki merkittävät keksinnöt tehdään nuorina ja vakaa ympäristö (= vähemmän erilaista syötettä) tuottaa asenteiden tasolla joustamattomia mieliä. Ei hän tätä ajatusta pidemmälle vie, mutta hän näyttää tarkoittavan, että kannattaa toimia, kun aivojen ovet ovat vielä ammollaan kaikkiin suuntiin, eikä pidä ihmetellä sitä, että ympäristössä, missä mikään ei koskaan muutu, myös ihmiset ovat jähmeitä, vanhoillisia ja muutosta vastustavia. Edellä mainittu ovien sulkeutuminen näyttää nimittäin olevan lopullinen tapahtuma, siltä osin aivot eivät muovaudu loputtomasti. Suljettu ovi pysyy kiinni, eikä avaimia ole.

Eaglemanin livewired-aivot ovat hyvin antihauras järjestelmä, mutta eivät ne mielivaltaisesti toimi. Aivot sopeutuvat syötteeseen eli sillä on merkitystä, missä ympäristössä aivot elävät. Aivot pystyvät hyödyntämään mitä tahansa informaatiota, joten aivojen omistaja voi vaikuttaa siihen, mitä hyödynnetään, mitä ei. Aivot ovat pitkälle kehosta riippumattomat, koska ne mukautuvat ohjaamaan sitä kehoa, johon ne kuuluvat (takajaloista halvaantunut koira oppii elämään iloisena kaksikätisenä hyvin nopeasti). Aivot maljassa on täysin mahdollinen vaihtoehto, jos monipuolisen syötteen virta on turvattu. Aivot jakavat resursseja sen mukaan, onko asialla merkitystä omistajalleen vai ei. On turha odottaa, että ihminen oppii soittamaan viulua vain siksi, että aivot kykenevät siihen. Aivot pitää ensin motivoida, sitten vasta niiltä voi odottaa omistautumista.

Eagleman muistuttaa myös siitä, että muistamme enemmän tai vähemmän pysyvästi sellaisen informaation, joka tuntuu olevan pysyvää, muuttumatonta. Lapsena kuultu ja laulettu pysyy aivojen kätköissä, vaikka dementia tuhoaa lähimuistin. Syötteen laji ja laatu vaikuttaa siihen, miten joustaviksi aivojen alueet päätyvät. Mukautuvuus ei johdu minkään "hyväntahtoisuudesta", vaan aika raadollisesti järjestelmän eri osien välisestä reviiri- ja henkiinjäämistaistelusta. Emme vain huomaa tätä, koska se tapahtuu aivojen sisällä nousematta tietoisuuteemme. Aivojen kaikki alueet janoavat dataa ja informaatiota. Käsityksemme kaikesta perustuu malliin, jonka aivot rakentavat saamansa syötteen perusteella. Jos tässä mallissa jokin ennuste on väärä, mallia korjataan ja aivot sopeutuvat uuteen, korjattuun malliin. Tämä jatkuu siihen asti, kunnes aivoja ruokkiva keho väsähtää ja kuolee pois. Emme ymmärrä olla kiitollisia aivojen työstä, mutta syytä kyllä olisi. Se tuntuisi olevan Eaglemaninkin viesti rivien välissä.

 

perjantai 25. marraskuuta 2022

Kipu

Noustessani taas kerran keskellä yötä kävelemään lievittääkseni jalkaterässä sykkivää neuropaattista kipua, yritin muistella, milloin viimeksi on ollut aika, jolloin elämässä ei ollut mitään kroonista kipua. En muistanut, joten joudun olettamaan, että joskus lapsena tai ainakin nuorena. Kipu on ihmisen alituinen seuralainen, eikä se johdu pelkästään siitä, että elämme biologisesti vanhemmiksi kuin mihin evoluutio on ehtinyt meidät muovata. Kutsumme kivuksi aistimusta, joka on yhtä aikaa ihmisen paras ystävä ja synkin vihollinen. Ilman kivun tunnetta emme osaisi varoa riittävästi olemassaololle ja terveydelle haitallisia asioita kuten tulikuumia liesiä, leikkaavia teriä ja syövyttäviä aineita. Silti useimmat meistä ovat luultavasti sitä mieltä, että henkilökohtaisesti koettua kipua voisi olla paljon vähemmän kuin mitä sitä on. Kipu on monimutkainen asia sekä aistimuksena että evoluution kehitelmänä.

Kipu on oletettavasti elintärkeä aistimus, muuten se olisi haipunut vuosituhansien aikana. Emme tosin voi tietää, onko ihmislajin olemassaolon aikana tapahtunut kipuaistimuksessa muutoksia. Se on mahdollista, mutta ei todennäköistä. Ympäristömme on näennäisesti radikaalisti muuttunut, mutta osa ihmisistä elää edelleen kuten me kaikki tuhansia vuosia sitten, joten on järkevää olettaa, että esivanhempamme aistivat kipua kuten mekin. Muistan lapsuuden Villiin Länteen sijoitetut tarinat ja sen pelonsekaisen kunnioituksen, jolla suhtauduin tarinoiden intiaanisotureihin, jotka olivat käytännössä immuuneja kivulle tai kykenivät torjumaan luonnolliset reaktiot eli vääntelehtimisen, huutamisen ja syvän ahdistuksen. Noissa kirjoissa annettiin ymmärtää, että "alkukantaiset ihmiset" kestävät kipua paremmin kuin me nykyihmiset. Rivien välissä mistä en tuolloin osannut löytää mitään annettiin ymmärtää, että ei-valkoiset rodut ovat jotenkin lähempänä eläimiä, jotka eivät nekään näytä pahemmin kärsivän kivusta.

Molemmat ajatukset ovat tietysti silkkaa rasismia ja huonon omantunnon torjumista. Kaikilla ihmisillä on periaatteessa sama biologinen hermostojärjestelmä, jonka yksi viestintätapa on kipuaistimus, joka turvaa nopean reaktion vaarallisessa tilanteessa. Yksilöitten välillä toki on suuria eroja siinä, miten kipuun reagoi. Hyvin pieni ihmisryhmä kärsii synnynnäisestä kyvyttömyydestä tuntea kipua (CIPA, congenital insensitivity to pain with anhidrosis). Nämä ihmiset eivät myöskään tunnista kuumaa ja kylmää, eivätkä he yleensä myöskään hikoile. Lienee myös mahdollista "karaista" itseään eli opetella sietämään kipua keskimääräistä paremmin. Näinhän esimerkiksi monet urheilijat joutuvat tekemään päästäkseen huipputuloksiin. Aivotutkimusten mukaan naiset välttelevät kipua miehiä enemmän, koska he ovat sille herkempiä. Ero ei kuitenkaan ole yhtä merkittävä kuin yksilöiden välillä löytyvä ero, joka on ilmeisesti osittain geeneistä, osittain ympäristöstä johtuvaa. Vaikuttaa myös siltä, että osa meistä on "erityisherkkiä" ja reagoivat myös kipuun keskimääräistä enemmän. Toisaalta on vahvaa näyttöä siitä, että ihminen voi heikentää kipuaistimusta tietoisella keskittymisellä. 

* * *

Harkittu julmuus eli halu tuottaa toiselle ihmiselle tai eläimelle sietämätöntä kipua on yksi vaikeimmin käsitettävistä piirteistä ihmisessä. Tiede osaa selittää ilmiön osittain (sadisti on kyvytön myötäelämiseen eli empatiaan eikä ahdistu kivun tuottamisesta muille), mutta uskoakseni vain osittain. Tiedämme, että monet ihmiset syyllistyvät säännöllisesti harkittuun ja tietoiseen kivun tuottamiseen erityisesti eläimille (tehotuottajat, kalastajat, metsästäjät, jopa usein lemmikinpitäjätkin) mutta myös muille ihmisille (väkivaltaurheilu, humalatappelijat, raivostunut väkivalta jne.). Kyvyttömyys empatiaan ei ole sama asia kuin toisen kivusta nauttiminen, mikä kuitenkin on sadismin ydinasioita vallan tunteen lisäksi. En ajattele, että kaikki eläimiä kaltoin kohtelevat ovat sadismiin taipuvaisia, mutta heidän täytyy kyetä sietämään ajatusta, että he tuottavat toiselle eliölle kipua oman mielihyvän tavoittelun takia. Senhän moderni tiede on jo osoittanut, että kaikki eliöt aistivat kipua ja kokevat sen epämukavana, vaikka emme pysty kovinkaan hienovaraisesti määrittelemään, miten epämukavaa tai stressaavaa eläimen kipu on. Itse uskon, että ainakin keskushermoston omistavilla mitään periaatteellista eroa ei voi olla.

Ei ole uusi ajatus, että henkinen kipu voi olla yhtä traumaattista kuin fyysinenkin. Monet klassiset kidutustavat perustuvat enemmän psyykkiseen stressaamiseen kuin välittömään fyysiseen kipuun. Kivun pelko voi olla voimakkaampi tunne kuin itse kipu. Kynnys tuottaa henkistä kipua näyttää ainakin olevan useimmille meistä alempi kuin aiheuttaa fyysistä kipua. Maailmankirjallisuus on täynnä kuvauksia siitä, kuinka hirvittäviä vaurioita ihmiselle voidaan aiheuttaa ilman ensimmäistäkään fyysistä viiltoa tai pistoa. Esimerkiksi kokemus hylätyksi tulemisesta koetaan helposti yhtä kovana kipuna kuin tulen polte. Eikä pidä paikkaansa väite, ettei haukku haavaa tee. Kyllä se tekee ja haukkuhaava sykkii kipua siinä missä konkreettinenkin viilto. Sananlaskun onkin luultavasti keksinyt ihminen, joka itse haukkuu muita mutta ei ole joutunut saman kohtelun armoille.

Vaikka kipu on yleensä tilapäistä, on olemassa myös kroonista kipua, joka saattaa välillä heikentyä, mutta palaa aina takaisin. Usein sanotaan, että krooniseen kipuun on pakko tottua. Tämä on osittain totta, eihän kroonisesta kivusta kärsivällä muuta vaihtoehtoa yleensä ole. Mutta siitä ei seuraa, ettei kivulla olisi kroonisenakin jatkuvaa vaikutusta. Se muuttaa ihmistä ja pahimmillaan se muuttaa ihmisen aivan toiseksi. Kovimmat kivut, joihin ei löydy helpotusta edes modernin lääketieteen kaapeista, voivat johtaa ihmisen mieluummin surmaamaan itsensä kuin kärsimään. Kipu on välttämätöntä, mutta ei se jalosta ihmistä eikä kaikkeen kipuun totu. Moista voi väittää vain ihminen, jolla ei koskaan ole ollut ns. sietämättömän kivun kokemusta. Se krooninen kipu voi sitä paitsi olla myös psyykkistä laatua, ja juuri niihin voi olla vaikea löytää edes tilapäistä lievittäjää.

* * *

Eläinten maailmassa ei ole lääkkeitä, ei myöskään kipua lievittäviä. Siksi eläin julistaa harvoin kipuaan kovalla äänellä. Se ei hyödytä, vaan lähinnä väsyttää ja lisää kipua. Jokainen lemmikinomistaja joutuu yleensä kokemaan sen ahdistuksen, joka välittyy kipua kokevan eläimen olemuksesta, vaikka eläin vain kyhjöttää jossain suojaisan tuntuisessa sopessa. Ihmisen omassa maailmassa huudetaan, lapsesta lähtien, kun kipu tulee, kun kipu ei katoa ja kun lievittävää lääkettä ei riittävän nopeasti ole saatavilla. Nykyään on muodikasta syyllistää kipulääkkeitä runsaasti käyttäviä ihmisiä "medikalisaatiosta" ja suositella heille lääkkeettömiä keinoja kuten itsesuggestiota ja mietiskelyä. Itse en lähtisi syyllistämään kovinkaan herkästi. Toki on tapauksia, joissa ihminen popsii buranaa täysin turhaan, vain tavan ja luulosairauden takia. Mutta yleensä kivun lievittäminen tai poistaminen on niin tärkeätä ihmisen mielenterveydelle ja toimintakyvylle, ettei saarnaaminen auta. Kun kova migreenikohtaus iskee, mikä tahansa oloa helpottava keino on tervetullut. Kipulääkkeeksi kelpaa mikä tahansa, jolla on vaikutusta.

Toisaalta on totta, että kipu on joskus suhteellista ja keskittyminen johonkin aivan muuhun pakosta tai omasta tahdosta saattaa hävittää kovankin kipuaistimuksen pitkäksi ajaksi. Selitys on tietysti siinä, että kipu ei materiaa vaan aivojen tulkinta joistakin aistimuksista ja viesteistä. Kipua ei ole ilman aivoja, mutta siitä ei valitettavasti seuraa, että kipua olisi helppo hallita ja ohjailla. Neuropaattisen kivut joiden todellista aiheuttajaa ei yleensä tiedetä saattavat kadota kokonaan vain siksi, että aivot keskittyvät johonkin täysin muuhun. Minulla on tästä omakohtaista kokemusta, kuten myös siitä, miten kipu hyökkää esiin heti, kun antaa aivoillensa luvan tai käskyn pelätä kivun ilmaantumista. Omalla neuropatiallani on sellainen piirre, että se herättää kivun tunteita esimerkiksi vain siksi, että näen korkeanpaikankammoa eli akrofobiaa aiheuttavan kuvan, filmin tai tilanteen. Reaktio on uskomattoman välitön ja väistämätön, koska aivot eivät tällaisissa asioissa hidastele.

Voiko kovaakin kipua hallita (tai hillitä) tahdon voimalla, siis itsesuggestiolla? Olen taipuvainen uskomaan, että jossain määrin voi, mutta ei mielin määrin eikä kuka tahansa milloin ja missä tahansa. Olen kokeillut itsesuggestiota monta kertaa elämäni aikana (ja oikeat lääkärit ja hoitajat tietysti miljoona kertaa useammin) ja uskallan väittää, että joskus se tosiaan toimii. Mutta on myös kipuja, jotka tuntuvat olevan kaikenlaisen itselääkinnän ulottumattomissa. Jostain syystä näitä esiintyy paljon selässä ja muissa ihmiskehoa pystyssä pitävissä rakenteissa. Itse evoluutio siinä varmaan varmistelee, ettei ihminen yritä vakuuttaa itseään siitä, että säpäleiksi menneellä sääriluulla kävelee hyvinkin kymmenen kilometriä upottavassa lumessa tai suossa, kuten toimintaelokuvissa toistuvasti kävellään. Mutta varsinkin kaikenlaiset neurologiset kivut lienevät suggestiolla tavoitettavissa, vaikka eivät poistettavissa. Siksi suggestiota kannattaa aina edes kokeilla. Se ei maksa kuin vaivan.

maanantai 14. marraskuuta 2022

Suomen ja Hitlerin Saksan salasuhde

Yleisradion tuottama ohjelmasarja Natsi-Saksa ja Suomi (toimittajat Kai Byman ja Hannu Sokala, tuottaja Hanna Hakala, vastaava toimittaja Jouko Jokinen) on ristiriitainen kokemus. Sen peruseetos on asiallinen ja kannatettava eli pyrkimys valottaa Suomen ja Hitlerin johtaman Saksan välistä suhdetta toisen maailmansodan vuosina. Tavoitteena on selvästi ollut käsitellä myös sellaisia teemoja, jotka ovat olleet suomalaisille (tai ainakin osalle meistä) kovin arkoja ja lähes tabun asemassa kuten suhtautuminen juutalaisiin, Suur-Suomen rakentaminen Saksan avulla, suomalaiset SS-miehet ja maiden välisen suhteen tosiasiallinen kiinteys ja ideologinen tausta. Tässä tavoitteessa on osittain onnistuttukin, joskin vain osittain ja joissakin täysin riittämättömästi (tämä korostuu SS-miesten tapauksessa). Dokumenttisarjan tyylilaji on korostuneen "asiallinen", etten sanoisi suorastaan akateemisen kuivakka (toimittajat eivät synnytä vaikutelmaa omasta asiantuntemuksesta, he vain johdattelevat puhetta). Ääneen päästetään ehkä hitusen enemmän tabujen rikkojia kuin perinteisen vähättelyn ja vaikenemisen tukijoita. Niin hyvin on kuitenkin sekuntikelloa ja puntaria käytetty, että sarjaa on vaikea syyttää minkään käsittelemänsä aiheen kohdalla yksipuolisista väitteistä. Avoimesti kansallissosialistisen Saksan toimia kiittelevää ja ihailevaa ääntä ei sentään ole mukaan otettu. Kai sellainen nyky-Suomesta olisi löytynyt sekin.

Kun sarjan aihepiiri on itselle suhteellisen tuttu, ohjelman toisteleva ja hiukan opettajamainen rakenne kävi kyllä jossain määrin rasittavaksi ja innosti pikakelaukseen. Mielestäni aineistoa oli myös venytetty keinotekoisesti niin, että toistot karsimalla vajaan kahden tunnin tavara olisi mahtunut reiluun tuntiin. Toisaalta on totta, että katsojien joukossa on toivottavasti ollut myös niitä, joilla ei ole mitään tai edes vääristynyttä käsitystä tapahtumien kulusta ja taustoista, joten ratkaisua voi myös perustella ja puolustaa. Ohjelman kuvamaailma oli kovin kaksijakoinen, kun mustavalkoisen dokumentaarinen filmin (josta luvattoman paljon oli toistoa ja toiston toistoa) tunnelma muuttui haastatteluosuuksissa korostuneen hillittyyn keskusteluun ja vähän väkinäiseen poseeraamiseen "sivistyneissä" kulisseissa. Ääniraita oli miellyttävän rauhallinen, mutta myös aika persoonaton. Perinteinen "aikakauden oma ääniraita" loistaa poissaolollaan.

Ohjelman puhujat jakautuivat oman tulkintani mukaan kolmeen ryhmään. Saksa-suhteen selkeitä kriitikoita ovat tutkija Oula Silvennoinen, VTT ja eversti evp. Pekka Visuri sekä myös tutkija Markku Jokisipilä, joka on joissain muissa yhteyksissä ehkä profiloitunut enemmän Suomen Saksa-politiikkaa "ymmärtävänä". Perinteistä ajattelua ("Suomi ei syyllistynyt muuhun kuin korkeintaan toiveajatteluun") edustavat vähemmän yllättäen Kannuksen kunnanjohtaja, sotatiedon dosentti Jussi Niinistö, joka vähättelee natsisympatioita ja aika yllättäen presidentti Tarja Halonen, joka pitää kiinni erillissotateoriasta kuin olisi ohjelmassa nimeltä mainitsemattoman puoluetoveri Väinö Tannerin kunniaa puolustamassa. Myös sodista kirjoittanut Antti Tuuri näyttäytyy aika vanhakantaisena suomalaisten valintojen ymmärtäjänä. Muut ääneen päässeet (kirjailija Juha Hurme, kirjailija Sirpa Kähkönen ja Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Yaron Nadbornik) puhuvat rakentavasti, mutta myös antamatta eettisesti kestämättömälle aseveljeydelle minkäänlaista oikeutusta.

* * *

Tarkoitukseni ei ole käydä läpi ohjelmasarjan sisältöä tai väittämiä, vaan pohtia lähinnä sitä, miksi Suomen ja Saksan salasuhde on edelleen niin arka asia ja miksi omaa viattomuuttaan ja kansanvaltaisuuttaan korostaneessa Suomessa ei koskaan uskaltauduttu samanlaiseen avoimeen keskusteluun fasismin vaikutuksesta kuin Saksassa. Olimme kuitenkin sodan jälkeen periaatteessa samassa tilanteessa kuin Saksa eli kuuluimme sodan häviäjien joukkoon. Täydeltä Saksaan samaistamiselta meidät pelasti vain se, että Suomi irtautui sodasta ja Hitleristä, kun sodan kello näytti viisi vailla eikä tasan 12 keskiyöllä. Sen sijaan että olisimme nöyrästi myöntäneet häviön ja siihen johtaneen politiikan epäonnistumisen, koko valvontakomission aika kului vastuun välttelyyn. Paasikivi käytännössä pakotti vastaan pyristelevät sotapoliitikot ratkaisuihin, joita Neuvostoliitto piti välttämättöminä ja kieltäytyi keskustelemasta muista vaihtoehdoista. Mutta missä valvontakomissio ei suoraan vaatinut ja määrännyt, Suomi jatkoi samalla linjalla kuin ennen sotaa.

On psykologisesti ymmärrettävää, että hävinnyt on kiukkuinen, kun tarkoitus oli ollut voittaa sota ja hävittää sekä kommunistit että Neuvostoliitto (= lue "ryssät") ja samalla laajentaa Suomen valtion aluetta roimasti Venäjän Karjalan kustannuksella. On silti häkellyttää todeta, että Stalin ei sallinut koskea Mannerheimiin (joka ei meinannut uskoa hyvää onneaan, vaan pakeni varmuuden vuoksi ulkomaille välttyäkseen ikäviltä seurauksilta) ja rääkkäsi Suomea sotakorvauksilla juuri sen verran, että niistä selvittiin ja samalla pakolla luotiin metalliteollisuudelle pohja, jollaista ennen sotia ei ollut. Stalin ei muutenkaan "kostanut" Suomelle jatkosodan hyökkäystä, vaan tyytyi talvisodan rajoihin muutamin muutoksin eli lähinnä Petsamon ja sen myötä Jäämeren yhteyden viemiseen suomalaisilta. Miten Saksan rinnalla sotinut Suomi reagoi? Se kiukutteli jokaisesta valvontakomission määräyksestä, piti Porkkalan vuokrasopimusta kohtuuttomana, takautuvaa sotasyyllisyystuomioistuinta pöyristyttävänä ja vahingossa paljastunutta asekätkentää suomalaisten omana asiana. Samaan aikaan muissa Hitlerin liittolaismaissa teloitettiin vastuullisia ja kaikki fasismiin vivahtavakin sai lähtöpassit. 

Syntyikö Suomessa sellainen mielikuva, että fantasia erillissotaa käyneestä ajopuu-Suomesta olikin täyttä totta ja Suomi itse asiassa voitti sodan, kun armeija hätisteli Saksan Lapin armeijan Norjan puolelle samalla poltetun maan taktiikkaa soveltaneen ex-aseveljen tulipaloja sammutellen? Johtiko Stalinin selittämätön kostonhaluttomuus illuusioon, että näinhän se oikeudenmukaisuuden mukaan pitikin mennä? Että aseveljeydestä Hitlerin tuhoarmeijan kanssa selvitään rahalla, Petsamolla ja vähäisillä vankeustuomioilla johtajilla, jotka vielä todellisuudessa armahdettiin varsin nopeasti ja joiden syyttömyyttä porvarilliset tutkijat ovat todistelleet 2000-luvulle asti väsymättä. Häviö Hitlerin Saksan rinnalla ei johtanut myöskään merkittäviin puhdistuksiin kansallisen eliitin sisällä. Jokunen pieni sanktioluonteinen tehtävienmuutos toteutettiin, natsihenkisimmät professorit siistivät kielenkäyttöään ja kas - kaikki jatkui pian, kuin mitään jatkosotaa ei olisi käytykään.

* * * 

Valkoinen Suomi selvisi jatkosodasta kuin vikkelä koira myllynkivien välistä, minne muualla Euroopassa päätyi natsien kanssa yhteistyötä tehneiden herrojen ja narrien rooli yhteiskunnan johdossa. Suomessa ei päätynyt eikä päättynyt, vaan samat voimat palasivat perusteellisen saunareissun jälkeen taas kansalliseksi eliitiksi. SKDL sai vuoden 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa, vain yhden demareita vähemmän. Vaalitulos säikäytti porvarillisen Suomen, mutta vain säikäytti, SDP sitoutui estämään vasemmiston yhteistyön ja näin sotaa edeltänyt liitto sai jatkoa myös hävityn sodan jälkeen. Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin lakkauttaminen ei sekään osoittautunut vaaralliseksi, koska järjestöjen omaisuus saatiin pelastettua tulevan propagandatoiminnan tueksi. Näennäisesti pidettiin kovaa ääntä kommunistien "vallankaappausyrityksistä", mutta todellisuudessa porvari ja salanatsi nukkuivat melko rauhallisesti, vaikka Ždanov oli vielä hotelli Tornissa maljoja nostelemassa.

Kaikesta edellä toteamastani Natsi-Saksa ja Suomi lähinnä vaikenee. Ohjelma tyytyy esittelemään Suomen Saksa-suhteen eri puolia, mutta ei avaa millään tavalla jälkipyykin pesua, vaikka se on uskoakseni avainasemassa pohdittaessa sitä, millä siteillä Suomi ja Hitlerin Saksa olivat toisissaan kiinni. Siitä, ettei Mannerheim ollut natsi ei nimittäin tule tehdä päätelmää, ettei hänen johtamansa armeija olisi hyvissä ajoin pohjustanut tulevaa yhteistyötä Saksan armeijan kanssa. Suomalaiset upseerit eivät ehkä olleet natseja, mutta tiukkoja oikeistolaisia ja Neuvostoliiton vihollisia joka tapauksessa kaikki. Sillä, mitä propagandakuvissa johtajien kasvoilta on luettavissa tai ei ole, ei ole suurtakaan merkitystä sen rinnalla, miten sotilaat ajattelivat ja toimivat. "Erillissotaa" muka käyvä Suomi salli Saksan miehittää koko Pohjois-Suomen ja synkronoi oman hyökkäyksen täydellisesti Hitlerin hyökkäyksen kanssa toimivaksi.

Miksi tätä ei haluta vieläkään myöntää? Miksi dosentti Jussi Niinistölle ja muille samanhenkisille on niin tärkeää pitää 70 vuotta sitten päättyneen sodan tosiasiat salassa ja vakuutella suomalaisten puhtaita motiiveja, puolustella suomalaisten Waffen-SS-miesten olematonta kunniaa ja Suomen Saksa-suhteen välineellisyyttä? Onko kyse vain siitä, että tosiasiat myöntämällä suomalainen oikeisto joutuisi samalla myöntämään, että se oli innokkaasti valmis tuhoamaan Neuvostoliiton ja sen asukkaat kansanmurhaaja Adolf Hitlerin avulla? Voisiko tämä asia jotenkin nolottaa dosentti Niinistön kaltaisia ihmisiä, joille on tässäkin ohjelmasarjassa tärkeintä vähätellä suomalaisten natsisympatioita? Miksi ei tehdä kuten saksalaiset tekivät: myönsivät syyllisyytensä toisen maailmansodan kauhutekoihin, pyysivät anteeksi ja lupasivat jatkossa tehdä kaikkensa, ettei fasismi nousisi enää koskaan valtaan sen paremmin Saksassa kuin missään muuallakaan? Miksi tämä on mahdotonta Suomessa, vaikka kaikki jatkosotaan syylliset ja useimmat siihen osallistuneet ovat jo kuolleita? Pelkäävätkö valkoisen Suomen jälkeläiset sitä, etteivät ehkä koskaan saa tilaisuutta revanssiin?

Adolf Hitler ja Risto Ryti 1942 (C) SA-kuva

perjantai 11. marraskuuta 2022

Uiguurit ja kurdit...

Uiguureilla ja kurdeilla on ollut hämmentävän samanlainen kohtalo. Molemmat ovat islaminuskoinen kansa ilman omaa valtiota. Molempiin kohdistuu armoton sorto, jonka kutsuminen kansanmurhan yritykseksi näyttää hyvin perustellulta. Kurdeja sortaa ennen muuta Turkki, uiguureja Kiina. Molempia kansoja syytetään samoista "rikoksista" eli halusta itsenäistyä irti sortavasta valtiosta (sortajien kiellä "separatismista" ja "terrorismista"). Merkittävä ero kurdien ja uiguurien välillä näkyy keinoissa, joilla kokonaista monimiljoonaista kansaa yritetään nujertaa ja hävittää. Turkki käy avointa, päättymätöntä tapposotaa valtioiden rajoista piittaamatta ja oheisvahingoista ja kansainvälisistä tuomioista välittämättä (kurdeja elää myös Syyriassa ja Irakissa). Myöskään Kiina ei piittaa vähääkään siitä, miten muu maailma reagoi. Mutta Kiina on valinnut verisen valtionterrorin sijasta hitaan, täydelliseen valvontaan perustuvan hivuttamisen linjan (toki poliisin brutaalin pamputtamisen kaltaisin maustein).

Tästä Kiinan sodasta uiguureja vastaan kertoo journalisti Geoffrey Cainin kirja Totaalinen poliisivaltio : Tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniin (Atena 2022). Kirja on toisaalta yhteenvetoa ja raportointia pääosin julkisiin dokumentteihin perustuvalla tyylillä. toisaalta muutamien laajoihin haastatteluihin perustuvien elämänkohtaloiden tarinointia. Jälkimmäisten päähenkilönä on uiguurinainen "Maysem", jota edes kiinalaisittain korkea yhteiskunnallinen tausta ja niihin liittyvä suhdeverkosto ei pelastanut joutumasta Kiinan hallinnon brutaalin indoktrinaation eli aivopesun yrityksen kohteeksi. "Maysem" pelastuu äidin ponnisteluiden ja hyvän onnen turvin Turkkiin ja on kirjan päättyessä edelleen pakosalla, mutta periaatteessa vapaana. Monen muun kohdalla tarinat eivät pääty hyvin. 

En osaa sanoa, onko Cainin ratkaisu onnistunut. "Maysemin" ja muutaman muun tarina tuovat kokonaiskuvaan uskottavia yksityiskohtia, mutta toisaalta kokonaisuuden jännite tuntuu katkeavan uudelleen ja uudelleen, koska Cainin huomion toinen pääpaino on suuryrityksissä, maailmanpolitiikassa ja Kiinan poliisivaltiojärjestelmän kehityksessä. Lukija joutuu vaihtamaan orientaatiokulmaansa ehkä turhan tiheään ja monet langanpäät jäävät pikemminkin törröttämään kuin tulevat solmituiksi. Riina Vuokon suomennoksen kontolle tätä ei pidä laittaa, se on asiallinen ja sujuva. Mutta ehkä Cainin journalistitausta painaa turhan paljon, eikä hän ole kyennyt päättämään, onko tekemässä laajaa lehtijuttua vai tietokirjaa. Itse olisin ehkä kuitenkin lukenut mieluummin enemmän taustoihin keskittyvää kirjaa.

* * *

Yksilöiden kohtaama kohtelu on kauhistuttavaa, mutta vielä paljon hyytävämmän kuvan Cain rakentaa Kiinasta kansainvälisenä toimijana. Hän ei tosin avaa kunnolla sitä, missä määrin uiguurien asuttaman Xinjiangin kohtelu on yleistettävissä koko Kiinaan ja sen han-kiinalaiseen enemmistöön. Cain antaa jotenkin ymmärtää, että han-kiinalainen väestö ei tiedä eikä ymmärrä, mitä uiguureille tapahtuu, koska he itse ovat "turvassa". Toisaalta on selvää, ettei Kiina rakenna täydellisen valvonnan järjestelmää (panoptikonia) pelkästään uiguurien takia. Sama järjestelmä koko Kiinan alueelle ulotettuna takaa valtaeliitin vallan säilyttämisen myös muitten uhkatekijöiden edessä. Sitäkään Cain ei oikein hyvin selitä, onko uiguurien synnyttämä haaste poikkeuksellinen ilmiö vai valikoituiko Xinjiang valvontajärjestelmän testialueeksi muista syistä tai peräti sattumalta. Kiinassa on muitakin uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä, mutta kenties uiguurien maantieteellinen sijoittuminen keskellä Kiinan havittelemaa uutta Silkkitietä on koitunut heidän kohtalokseen.

Cainin piirtämää kuvaa ei ole syytä epäillä tendenssimäisesti vääristellyksi, niin hyvin hän on väitteensä dokumentoinut. Ei silti ole varmaa, että tuo kuva sisältää kaiken olennaisen. Myös Cain itse vihjailee siihen suuntaan, että Xinjiangista saatuja kokemuksia tullaan soveltamaan paitsi muualla Kiinassa, mahdollisuuksien mukaan myös Kiinan ulkopuolella. Suurempi ongelma on se, että Cain ei kunnolla analysoi kansalaisten valvonnan tilannetta Kiinan ulkopuolella, ennen muuta Yhdysvalloissa, jonka omien lakien rikkomiseen perustuvan seurannan ja vakoilun Edward Snowden ja Julian Assange paljastivat maailmalle. Vaikka Kiina epäilemättä on muita päättäväisemmin valinnut tylyn dystooppisen tien, ei ole uskottavaa ajatella, että vain Kiinalla on tällaisia pyrkimyksiä. Kaikilla suurvalloilla on aina ollut tarve pitää oma väestönsä kurissa ja nuhteessa, koska suurvalta koostuu yleensä aina heterogeenisista aineksista, joiden yhteiseen "isänmaallisuuteen" ei parane luottaa.

Cain ei peittele lainkaan sitä, että Kiinan valitsema politiikka on ennen muuta presidentti Xi Jinpingin tahto. Kaikki luvut alkavat jollain hänen pahaenteisellä iskulauseellaan. Cain puhuu rutiininomaisesti "kommunismista" ja "kommunisteista", mutta tulee silti kuvanneeksi aivan erityistä järjestelmää, jollaisesta kiihkeimmätkään Gestapon, Stasin tai KGB:n virkailijat eivät olisi voineet uneksiakaan. Kiinan politiikassa on kysymys sekä yksinvaltiudesta, orwellilaisesta uuskielestä ja todellisuuden muokkaamisesta että uusimman tekniikan hyödyntämisestä. Cainin mukaan Kiinan eliitti on tajunnut, että maailman hegemoniaa ei voiteta kaikille tuhoisalla perinteisellä sodalla, vaan alistamalla ensin oma kansa ja sen jälkeen kaikki muutkin tekniikan avulla hoituvalla valvontajärjestelmällä. Kun eliitti tietää (tai ainakin uskoo tietävänsä) jo etukäteen, missä "rikoksia" tulee esiintymään, esimerkiksi kansanmurhasta tulee lähinnä koodareiden ja laitevalmistajien projekti. 

* * *

Onko Kiina nyt astunut tielle, jolla kukaan tai mikään ei aiemmin ole kyennyt tai uskaltanut? Tai onko Xi Jinpingin visiona alistaa ainakin koko Euraasia Kiinan keisarin eli hänen itsensä vallan alle? Vaikka Yhdysvaltain hegemonistisen aseman saavuttaminen on ollut paljolti tykkivenediplomatian sinetöimää, ei pidä vähätellä siihen kytkeytyneen kulttuurisen ja taloudellisen alistamisen merkitystä. Uskon itse, että Kiinassa on luettu ja omaksuttu Kungfutsen ja Sun Yat-senin oppien lisäksi myös Disneyn, Big Pharman ja Big Oilin kootut menestystarinat. Xi Jinping julistaa itse mielellään Kiinan edustavan rauhaa, vakautta ja globaalia hyvinvointia. Vaikka muut ymmärtävät siihen kuuluvan myös ääneen lausumattoman loppuhenkosen "Kiinan johtamassa maailmassa", näyttää melko ilmeiseltä, että Kiina todella satsaa enemmän tekniikkaan kuin aseisiin. Kiinalla on kyllä eniten miehiä armeijassaan, mutta esimerkiksi ydinaseita sillä on vain 350, kun sekä Yhdysvalloilla että Venäjällä niitä on noin 6000 kpl. 

Cainin piirtämä kuva Kiinan kyvystä hakata George Orwellin kuvaama dystopia mennen tullen on melko uskottava. Hän korostaa silti vaikeuksia, joita ns. tekoälyn soveltamisessa ihmisten valvontaan on edelleen olemassa. Ihmisten automaattinen tunnistaminen kasvojen, puheen, kielen jne. perusteella on edennyt valtavasti, mutta tuskin vielä vallanhimoisia johtajia täydellisesti tyydyttävällä tavalla. Cainin mukaan Kiina on edennyt harppauksin, mutta ratkaisemattomia ongelmiakin onneksi edelleen on. Uiguurien näkökulmasta panoptikon saattaa olla jo kauhistuttavan täydellinen, mutta eihän Xi Jinping voi nukkua rauhassa niin kauan kun ei ihmisten ajatuksia pystytä seuraamaan ja niihin puuttumaan. Joka siihen ratkaisun löytää, voi odottaa Kiinan korkeinta kunniamerkkiä. 

Cain kuvaa maailmaa, joka tuntuu individualistiseen eurooppalaiseen kulttuuriin tottuneesta perin oudolta jo sinänsä, ilman uiguureihin kohdistettuja valvontatoimiakin. Vaikka tuntisimme miten tahansa suurta myötätuntoa uiguurien kohtaloa kohtaan, vielä enemmän pelkäämme sitä, että kiinalainen yhteiskuntamalli (jolla ei tietenkään ole mitään tekemistä marxilaisen kommunismin takia, sanottakoon se nyt edes tässä sulkeissa) jonain päivänä ulottuu omaan maailmaamme. Eivät kiinalaiset itsekään tietenkään tahdo keskitysleirillä tai vankilassa elää, mutta Cainin todistuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kollektiivinen, miljardin ihmisen kokoinen huijaus ja valhe on täysin mahdollinen myös han-kiinalaisten keskuudessa. Onton valheellisia iskulauseita toistellaan, eikä kukaan halua leimautua keisarin olemattomien vaatteiden paljastajaksi. Sillä kiinalaisessa sadussa keisarille ei naureta, vaan totuuden kertoja heitetään vankilaan, ellei joku armelias poliisi ammu saman tien hengiltä. Jokainen uiguuri ja kurdi tietää tämän.

torstai 27. lokakuuta 2022

Filosofi tuhovimman kimpussa

Timo Airaksinen on aina osannut provosoivan ja monikerroksisen (tai tulkitsijasta riippuen rönsyilevän epäselvän) tekstin tuottamisen. Nyt, kun hänen ei enää tarvitse piitata suurten kustantajien herkkähipiäisyydestä (Airaksinen kuvaa itse, miten hänen käsikirjoituksensa eivät enää kelvanneet Otavalle tai muille isoille, joten hän siirtyi pienten kustantajien puolelle), uuden kirjan otsikoksi on voinut tulla aika nihilistiseltä kuulostava 7 tapaa tuhota ihminen (Robustos 2022). Kyseessä on tietenkin pelkästään ajatusten voimalla tapahtuva pohdinta, jossa räväkkä otsikko on vain houkute empivälle lukijalle, joka ei suin surminkaan halua ruveta pohtimaan ihmisenä olemisen syntyjä syviä. Itse tartuin kirjaan Airaksisen aiempien kirjojen synnyttämässä jatkumossa, en kuvitellen, että nyt se Airaksinen on ruvennut antamaan konkreettisia ohjeita kiusaajille ja pahantekijöille.

Airaksinen kirjoittaa kuten ennenkin kevyesti kulkevaa, mutta lukijalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta vaativaa tekstiä. Kustantaja kuvailee tyyliä "kyyniseksi realismiksi", kai sen on kirjoittajakin hyväksynyt. Itse en pidä Airaksista varsinaisena kyynikkona. Jos hän olisi sellainen, tuskin hän vaivautuisi filosofiseen pohdiskeluun keskittyvien kirjojen kirjoittamiseen vaan kiertelisi yritysseminaareissa ja muissa vastaavissa pippaloissa hyvin palkattuna ja hyvältä tuoksuvan hevonpaskan erittelijänä ja jakelijana. Silti on myönnettävä, että aika raadollisesti Airaksinen meidän olemistamme ruotii, eikä aina erityisen helppotajuisesti. (Jos teksti olisi kovin helppotajuista, Airaksinen ei tietenkään voisi käyttää titteliä filosofi.) Ajoittain lukija pääsee nauttimaan todellisista kielellisistä helmistä kuten tässä: "Ukko ristinpuulla ja toinen pöntössä valmiina puhumaan mukavia urkusoolon ja epävireisen veisuun päätyttyä vihjaa kirkossa oloon." (s. 118) Hitusen olisi Robustoksen kustannustoimittaja voinut silti tekstiä vahtia, vähän turhan monta kertaa Airaksinen käyttää sanaa "joka", vaikka pitäisi käyttää sanaa "mikä", eikä sitä "neuronipommia" olisi pitänyt jättää huomaamatta.

Airaksinen ei ole poliittisesti kantaa ottavan maineessa, mutta taitavasti hän sujauttaa näennäisen ulkopuolisen tekstiinsä kevyttä vittuilua mm. Yhdysvaltain asehulluudesta (s. 113) ja Israelin apartheid-hallinnosta (s. 117). Saavutuksena voinee pitää sitäkin, että hän ehtii muutamalla rivillä pilkata kolmen suurvallan johtajaa (Xi, Putin ja Trump, s. 106). Hänestä kuoriutuu paikka paikoin myös perinteinen antikommunisti, joka - ehkä tasapainoakin tavoitellakseen - roimii joskus osuvasti, joskus omituisia fantasioita kehräillen: "Kommunistit haaveilivat aikoinaan kaikkien kapitalistien dekapitoinnista, siis vallankumouksesta, jossa riistäjät tapetaan isossa juhlassa ihan kaikki, viimeiseen ihmiseen." (s. 178) Eipä muistanut laittaa viitettä tämän haaveen lähteeseen. Eikä ole päivittänyt biologista yleistietoaan siltä osin, että vaikka Trofim Lysenko oli Stalinin suosikki kestämättömin perustein, sattumalta Lysenkon harrastamissa lamarckistisissa ajatuksissa oli kuin olikin totuuden siemen, kuten moderni epigenetiikka on osoittanut: myös hankitut ominaisuudet voivat periytyä (katso tarkemmin https://fi.wikipedia.org/wiki/Epigenetiikka).

* * *

Vaikka Airaksisen astaloa ei oikeastaan mikään tai kukaan pysty väistämään, jää lukijalle jossain määrin vaivaannuttava olo tämän kirjan äärellä. Vaikka kirjoittaja kiistämättä pohdiskelee ajoittain pontevastikin ihmisen viehtymystä sekä itsensä että erityisesti muiden tuhoamiseen, teksti ei jotenkin ole kuitenkaan riittävän koherenttia tieteenfilosofisessa mielessä. Yksinkertaisemmin sanoen pirullinen lukijakaan ei ota selvää siitä, mitä Airaksinen oikein ajaa takaa. Paitsi että hän on halunnut kirjoittaa kirjan, koska kasvatustieteen professori Erkki A. Niskanen joskus kauan aikaa sitten loihe taksissa lausumaan, että "On seitsemän tapaa tuhota ihminen.", mutta ei sitten koskaan ehtinyt kertoa uteliaalle matkaseuralaiselleen, mitä nämä tavat voisivat olla. En usko olevani tässä mitenkään vainoharhainen, sillä esipuhetta edeltävässä motossakin Airaksinen muistelee lukijatoivetta "Kirjoita oikein vittumainen kirja!" ja hurskaasti tai hurskastellen heti myöntää "Taivas tietää, että olen yrittänyt."

Ei pidä ajatella, etten lukisi mielelläni myös vittumaisiksi kirjoitettuja kirjoja. En itse kuitenkaan ole kiinnostunut ajatuksellisesta nihilismistä, jolla tarkoitan asennetta, että vain kirjoittaja saa ymmärtää, mistä on kysymys, lukijan kärryillä pysymisellä tai mutaiselle tielle putoamisella ei ole niin väliä. Minulla oli tuon tuostakin aika mutainen olo, vaikka yritin kyllä pontevasti (oma arvio) lukea myös rivien välit ja ivan, satiirin ja sarkasmin lukuisat kerrostumat. En silti tiedä, löysinkö niitä kaikkia vai jäikö jokin olennainen pois, kun en ollut kirjan luettuani sen paremmin virkistynyt kuin kiukkuinenkaan, vaan epämääräisesti tyytymätön. Minusta Airaksinen pyörittää asioita, mutta ei oikein vastaa huutoonsa. On tietysti myös mahdollista, että tarkoituksena ei edes ole ollut, että lukija virkistyisi tai kokisi valaistumisen tunteita.

Airaksinen on ryhmitellyt seitsemän tapaansa kolmeen osioon niin, että lukuja on loppujen lopuksi 21 ja vielä esipuhe ja loppulausahdus siihen päälle. Hän on siis pannut Erkki A. Niskasen ilmaisevan alustavan väittämän paremmaksi ja tarjoaa 21 tapaa, seitsemän omalle itselle, seitsemän ihmiselle ja seitsemän kaikelle. Ehkä hiukan vähemmänkin olisi riittänyt, mutta lyhyessä kirjassa symmetria on tietysti tärkeä osatekijä. Olisihan ollut tasapainotonta, että kaikki, ihminen tai yksilö olisivat saaneet aivan eri määrän tuhoutumistapoja. No, hiukan kyynisyyteen taipuvaisena saatan ajatella myös, että Airaksinen ei halunnut julkaista hädin tuskin satasivuista ja alalukujen osalta linkuttavaa tekstien kokoelmaa, joten hän lihotti sen osin vanhaa kierrättämällä ja erilaisia täyteaineita käyttäen soman symmetriseksi ja kätevästi taskussa kulkevaksi, mutta samalla riittävän kirjamaiseksi kohteeksi.

* * *

Filosofien tapa pyöritellä asioita, heittää välillä jokin naseva kiteytys, mutta välttää viimeiseen asti perusteluvastuuseen johtavat päätelmät on ikiaikainen, pätevä ja oikeutettu. Meillähän ei ole velvollisuutta lukea filosofien kirjoittamia kirjoja, joten voimme syyttää vain itseämme, emme filosofia itseään. Paneudun silti Airaksisen loppulukuun, jossa hän "pyöristää esityksensä ison tuhon pohdinnalle" (s. 178). Harkitsin pitkään, jaksanko kritisoida Airaksisen pitkää ja mielestäni aika heppoista taidekriittistä osiota (s. 127-138), mutta totesin sitten, ettei tila riitä eikä myöskään kärsivällisyys, niin pinnallisesti ja piinallisen latteasti hän ymmärtää esimerkiksi musiikin (eikä ole esimerkiksi nykymusiikkia nälviessään käsittänyt, että Osmo Tapio Räihälän kirjan nimessä Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa ei ole kysymysmerkkiä, johon Räihälä odottaisi Airaksisen epäasiantuntevaa kommenttia, vaan kysymysmerkki on jätetty pois juuri siksi, että Räihälä vastaa). 

Olin hiukan yllättynyt siitä, ettei Airaksisen täystuhon palettiin ole osunut sitä mahdollisuutta, että minä, ihminen ja (elollinen) Maa tuhoutuvat kertakaikkisesti kosmisessa katastrofissa tai myöskään sitä, ettei minua, ihmistä ja Maata olisi koskaan tullutkaan olemaan ja maailmankaikkeus olisi ilman niitä tai peräti ilman itseäänkin eli että sen sijaan että on jotain, ei olisi mitään. Yllätykseni johtunee siitä, että Airaksinen tulee päätelmään, että vaikka tapoja tuhota ihminen olisi enemmänkin kuin 21 kappaletta, täydellistä tuhoa ei omin konstein oikein ole. Yksittäiset eläinlajit ihminen pystyy hävittämään sukupuuttoon, mutta Airaksinen arvelee, että ihmisiä on liikaa vimmaisimmallekin joukkomurhaajalle. Todellisuudessa ei tarvita kuin riittävän lähellä räjähtävä supernova ja me haihdumme avaruustomuksi nopeasti, kivuttomasti ja lopullisesti. No, samalla tietysti haihtuu asioita pohtiva filosofi, joten näköala on epäkiinnostava.

Ei voi kiistää sitä, että Airaksisen tämäkin kirja panee kyllä lukijan miettimään, ehkä jopa syntyjä syviä ja omia tuhoisia mietteitään. Silti minulle jäi päällimmäiseksi tunne, että en ole tai en ainakaan halua olla osa Airaksisen kuvailemaan todellisuutta. Pyydän anteeksi ilmaisua, mutta tekstin "postmoderni sarkasmi" ja ulkopuolisuus jättivät ainakin minut jotenkin kylmäksi sille viestille, jota Airaksinen mahdollisesti on tavoitellut. Tai sitten vain perusteetta oletan, että Airaksinen on tavoitellut lukijalle jotain reaktiota, joka poikkeaa suuntaan tai toiseen välinpitämättömyydestä. Tuhon ajatteleminen ei kiehdo minua, voin pinnistellen kuvitella, että jotakuta toista se voi kiehtoa. Siksi haluan ajatella, että 7 tapaa tuhota ihminen on kirjoitettu ei minulle, mutta jollekulle toiselle. - Ja jos joku kirjan jo lukenut arvelee, että olen kirjoittanut arvioni Airaksisen postmodernin sarkasmin tyyliä matkien, myönnän hänen olevan aivan oikeassa. 

 

tiistai 25. lokakuuta 2022

Vihan puhetta

Voimattomana olen joutunut seuraamaan, kun Suomen valtiovalta opastaa kansalaisensa taas kerran vihaamaan Venäjää. venäläisyyttä ja venäläistä. Ilmaisut eivät ole verkkokeskusteluiden anonyymimölisijöiden tasoa, mutta viesti on selvä. Venäjästä ei tarvitse enää piitata eikä varsinkaan pelätä, uusi herra ja "ystävä" löytyy nyt - puhujasta riippuen - joko Washingtonista tai Pentagonista. Itärajamme sulkeutui venäläisiltä turisteilta helposti ja hetkellä, jolloin suurta joukkoa asevelvollisia miehiä uhkaa joutuminen Yhdysvaltain toimittamien aseiden surmaamaksi Ukrainassa. Nopeasti nousi myös vaatimus rakentaa itärajalle aita, siis muuri, jonka tarkoitus on pitää rajan toisella puolella turistien lisäksi mistä tahansa syystä kohti Suomea suuntaava ihmisjoukko, joka maailman päättäjien nykyisillä toimilla tulee  todennäköisesti koostumaan ilmastopakolaisista. Eduskunta ehti jo siunata satojen miljoonien Trump-henkisen muurin rakentamisen lähes yksimielisesti. Aitaa on kritisoitu, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta.

Seuraan rasistiseen vihaan perustuvaa julkista puhetta surullisena ja ahdistuneena. Sivistynyttä Suomea ei enää ole, on vain militarismia uhkuva pikkumaa, joka kuvittelee "sen toisen suurvallan" ystäväkseen ja suojelijakseen. Iltapäiväroskalehtien kannessa komeilee vähintään joka toinen päivä Venäjän presidentti Vladimir Putin joko avoimesti "pahan" edustajana tai ainakin taas jotain häijyä suunnittelevana idän hirmuhallitsijana. Diplomaattinen kohteliaisuus on jätetty käytettäväksi ehkä muissa yhteyksissä, Venäjään suhtaudutaan asiasta riippumatta kuin mätään lihakimpaleeseen, eikä tuolloinkaan ilahtuneen kärpäsen näkökulmasta. TP Niinistö ja ulkoministeri Pekka Haavisto, taannoiset kilpailijat presidentinvaaleissa, kilpailevat nykyään korkeintaan siitä, kumpi pystyy suhtautumaan Venäjään halveksivammin ja Yhdysvaltoihin nöyristelevämmin. Subjektiivisen arvioni mukaan Niinistö johtaa tätä kilpaa niukemmin kuin vaaleja.

Ahdistukseni kumpuaa osittain siitä, miten vihan puhe on kiihtyvällä vauhdilla kohdistunut Ukrainan sotaan täysin syyttömiin venäläisiin. Osa Suomeen elämään päätyneistä venäläisistä tiettävästi välttelee venäjän julkista puhumista, eikä nimen vaihtaminen turvallisemmaksi ole mitään tieteistarinaa. Olin toukokuussa 2022 pienessä valokuvanäyttelyssä, joka oli sijoitettu tiloiltaan ahtaan, mutta kokoelmiltaan rikkaan antikvariaatin tiloihin. Vastaan tuli pariskunta, josta toinen tuhahti venäjänkielisten kirjojen hyllyn kohdalla, kuinka häntä inhottaa nähdäkin venäjänkielisiä kirjoja. Kun totesin, että sillä kielellä on kuitenkin kirjoitettu valtavasti hienoa maailmankirjallisuutta, sain vastaukseksi äkäisen ilmeen, mutta toiselta puolisolta hyväksyvän nyökkäyksen. Tuhahtelija ei voinut tietää taustaani, eikä hän siitä ehkä olisi piitannutkaan. Kommentin syvä sivistymättömyys jäi silti raskaana muistiini.

* * *

Olen isäni puolelta pääosin venäläistä syntyperää. Isäni äiti oli täysin venäläinen Maria Ivanova, isäni isä 1800-luvulla Helsinkiin asettuneen venäläisen emigrantin, Grigori Dementjevin jälkeläinen (tämä Grigori rakennutti Katajannokalle Uspenskin katedraalin taakse ison kerrostalon, mutta epäonnistui lopulta yrityksissään). Isoisäni Nikolai vaihtoi sukunimensä Dementjev (suomalaisittain "Dementjeff") muotoon Borgelund, joka oli hänen isoäitinsä tyttönimi. 1920-luvulla ja myöhemmin ei ollut järkevää antaa jo nimestä päätellä, että voi olla venäläistä sukua, vaikka isoisäni oli isänsä tavoin syntynyt Suomessa. Isoisäni veli Boris Dementjeff joutui vielä hankalampaan tilanteeseen. Venäjän keisarillisen armeijan kouluttamana upseerina hän toimi vuoteen 1925 Porin rykmentissä. Kun hänet nimettiin tilapäiseksi komendantiksi Suomenlinnan varuskuntaan, pohjalaiset lehdet Ilkka etunenässä käynnistivät häväistyskampanjan saadakseen "ryssänupseerin" pois tästä virasta, johon liittyi myös passien hyväksymistä. Nimettömissä kirjoituksissa väitettiin mm. valheellisesti, ettei Boris edes osannut suomea, vaikka hän oli Suomessa syntynyt ja täysin suomalainen kieltä myöten (puoliso tosin oli hänelläkin venäläinen).

Häväistyskampanja tehosi, nimitys peruttiin ja Boris Dementjeff joutui eroamaan armeijasta (tosin luultavimmin omasta aloitteestaan). Hänellä oli kuitenkin jo valmiiksi katsottuna uusi työpaikka Turun suojeluskunnan päällikkönä. Suojeluskunnassa ei koulutustausta ratkaissut, vaikka kiistat Saksassa koulutettujen jääkäriupseerien kanssa jatkuivatkin vielä pitkään. Todennäköisesti suojeluskuntalaiset kuitenkin antoivat ymmärtää, että herra majurilla voisi mieluusti olla suomalainen sukunimi, ja vihjeen ymmärtänyt Boris otti omatekoisen sukunimen "Linnanlehto", joka oli suomennos isoisäni Borgelundista. Boris Linnanlehto, häväisty ryssänupseeri, teki lyhyeksi jääneen, mutta arvostetun uran suojeluskunnissa ja sai 44-vuotiaana kuoltuaan 1936 juhlalliset hautajaiset, joista turkulaiset lehdet uutisoivat näyttävästi. Ortodoksisen uskontonsa Boris säilytti ja hänen hautansa onkin Helsingin ortodoksisella hautausmaalla. Sukuhaara sammui, kun perheen ainoa poika Georgi eli varmuuden vuoksi Yrjö Linnanlehto kaatui heinäkuussa 1941 jatkosodan hyökkäyksessä.

Oma identiteettini on täysin suomalainen, mutta sukulaisteni vaiheet muistuttavat siitä, miten kaukaa viisaita isoisäni ja ruotsalaisen sukunimensä varmuuden vuoksi vielä "suomentanut" isäni olivat ottaessaan etäisyyttä venäläiseen taustaansa. En voi tietää, olisiko minua koulussa kiusattu, jos olisin käynyt sen nimellä "Genrih Dementjeff." Mutta viimeistään nyt joutuisin varmaan jatkuvasti vakuuttamaan olevani kyllä aivan tavallinen suomalainen, jolla vain sattuu olemaan venäläinen nimi. Olen joskus miettinyt, millaista on elämä niillä supisuomalaisilla, joille on langennut sukunimi Venäläinen. Se on 2405 elossa olevalla ihmisellä, se on ollut 2280:llä kuolleella ja 1135 on muuttanut sen joksikin muuksi. Yhtä suurta nimenmuutoskohdetta joutuu etsimään. "Ruotsalaisen" on hylännyt tosin vielä isompi joukko, mutta myös kokonaismäärä on ollut paljon suurempi. Suomalaiset eivät selvästikään halua olla Ruotsalaisia eivätkä Venäläisiä.

* * *

Viron pääministeri Kaja Kallas (s. 1977) pääsi syyskuussa 2022 otsikoihin väittämällä, että jokainen venäläinen on vastuussa Putinin hallinnon hyökkäyksestä Ukrainaan ja välillisesti myös jokaisesta sodan uhrista. Pidin ja pidän Kallasin ajattelua sekä epäloogisena että propagandistisena (ainakin sillä oli selkeä propagandistinen tavoite eli kannustaa Suomea sulkemaan raja venäläisiltä turisteilta). Kallasin logiikalla vastarintaliike Saksassa oli osaltaan vastuussa Hitlerin joukkojen rikoksista, Stalinin teloituttamat omasta kuolemastaan ja esimerkiksi oma isäni (ikä tuolloin 20 v) Suomen hyökkäyksestä Itä-Karjalaan Hitlerin rinnalla. Tietenkään Kallas ei tarkoittanut tätä. Hän halusi sanoa, että jokainen venäläinen on vastuussa siitä, että on ylipäätään olemassa eikä ole vaan älynnyt vapauttaa maailmaa siltä kauheudelta. Kallasin viesti oli häkellyttävän avoimesti rasistinen, enkä toivo kuulevani Sanna Marinin suusta koskaan yhtä alatyylisistä viestintää. Varma en tosin voi enää olla, niin jyrkiksi ovat puheet myös Suomessa nopeasti kääntyneet varsinkin sen jälkeen, kun Ukrainan joukot alkoivat vallata takaisin menettämiään alueita.

Ei, emme ole kansakuntina tai kansalaisyksilöinä vastuussa päättäjien huonosta tai rikollisesta toiminnasta, ellemme anna sille konkreettista tukea. Varmasti on myös sellaisia venäläisiä, jotka tietoisesti kannattavat Putinin sotaa Ukrainassa. Aivan kuten on ollut Hitlerin vannoutuneita kannattajia. Aivan kuten on ollut George W. Bushin & Tony Blairin Irakin sodan vannoutuneita kannattajia. Kyllä sotatoimiin aina jonkinlaista kansallista tukea tarvitaan. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että edes enemmistö, saati kaikki, olisi sotimisesta ja sotarikoksista innoissaan ja vastuussa. Sotilaat on paradoksaalisesti vapautettu rikosoikeudellisesta vastuusta, kun he toimivat järjestäytyneen armeijan puitteissa ja käskyjen mukaan. Miksi ei sitten siviilejä pidettäisi syyttöminä sotimiseen vähintään yhtä hyvin perustein? Puhuminen kollektiivisesta vastuusta vain venäläisten kohdalla (eikä vahingossakaan esimerkiksi Israelin osalta, vaikka siellä voidaan kiistatta todeta kansalaisten äänestäneen kerta toisensa jälkeen sionistista apartheid-hallintoa kannattavat poliittiset toimijat valtaan) on lyhytnäköistä vihapuhetta, joka perustuu oletukseen, että Venäjä kärsii tappion ja sen hallinto vaihtuu (mikä on epäilemättä Yhdysvaltain hallinnon tavoite sen rahoittaessa ja varustaessa Ukrainan armeijaa).

Pohdintani on tietenkin retorista. Kaja Kallas & Co syyttävät venäläisiä Putinin teoista, koska kaikki puhe on tällä hetkellä propagandaa. Vanhemmilla virolaisilla voi olla perusteltua kaunaa konkreettisia venäläisiä miehittäjiä vastaan aivan kuten talvisodassa kaatuneiden suomalaisten jälkeläisillä. Mutta jos ei kyetä eikä varsinkaan haluta tehdä eroa toisaalta päättävien poliitikkojen ja sotilasjohtajien, toisaalta asioita voimattomasti sivusta katsovien siviilien välillä, syyllistytään pohjimmiltaan rasistiseen propagandaan, joka ei ole koskaan eikä missään eettisesti kestävää. Pahimmillaan valmistellaan tällaisilla väitteillä hetkeä, jolloin kokonaista kansaa voidaan ja halutaan rangaista kollektiivisesti johtajien tekojen takia. Näinhän usein käy hävinneelle osapuolelle, jonka siviilit joutuvat maksamaan moraalittomista ja epäonnistuneista sotatoimista. Oma myötätuntoni on kokonaan niiden puolella, jotka itse ovat vaarassa joutua sotakoneen jauhamiksi tai joiden lapset, puolisot ja vanhemmat ovat siinä vaarassa. Kaja Kallasin kaltaiset historiattomat ja empatiavajeiset päättäjät ovat jokaisen kansakunnan suurin uhka. He eivät suojele kansalaisiaan sodalta, heitä kiinnostaa olla sodan päättyessä voittaneen puolella ja tietenkin itse elossa.