Huuhaa, kasvatuksellinen haaste

Skeptikko Vesa Sisättö on käsitellyt epäuskottavien väitteiden ja tarinoiden rannatonta aihepiiriä usein aiemminkin, nyt käsissäni on astetta systemaattisemmin aiheeseensa tarttuva Huuhaa-Suomen historia (SKS Kirjat 2022). Kirjaa on rattoisa lukea, teksti on sujuvaa eikä painovirheitä löydy hermoja rassaamaan. Ote on tosiaan historiallinen siinä mielessä, että tapauskertomuksissa edetään pääosin kronologisesti ja Sisättö on reippaasti kirjannut aloituskohdaksi vuoden 1150. On ehkä kuitenkin syytä todeta ääneen, että tämän pontevampaa historiantutkimuksellista metodologiaa kirjassa ei sovelleta, joten ehkä "historiikki" olisi ollut sisältöä paremmin kuvaava. Näin myös sen takia, että kuten Sisättö reilusti myöntää, hän on jättänyt kirjastaan pois monia sinne loogisesti kuuluvia juttuja siksi, että on ehtinyt käsitellä niitä jo aiemmissa kirjoissaan, ennen muuta 2018 ilmestyneessä opuksessa Only in Finland : Suomalaisen järjenkäytön tähtihetkiä (SKS). Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta korostaa uuden kirjan luonnetta jäävuoren huippuna, ei koko vuoren analyysinä.

Sisätön määritelmä käsitteelle "huuhaa" on aika lavea. Kirjaan mahtuvat yhtä hyvin ikiliikkujien rakentajat, Kuikka-Koponen kuin joogalentäjät. Ratkaisu laventaa viihdyttävän kattauksen monipuolisuutta, mutta panee toisaalta miettimään, mikä kaikkia kirjassa esiintyviä tapauksia oikeastaan yhdistää. Oma tulkintani on, että "huuhaa" tarkoittaa tässä kirjassa mitä tahansa todistamattomaksi jäänyttä ja jo lähtökohdaltaan epäuskottavaa väitettä, ei merkityksetöntä hömppää sinänsä. Sisättö on kuitenkin tehnyt merkittävän rajauksen jättämällä käsittelemättä uskonnolliset uskomukset, jotka kyllä täyttävät em. määritelmät ehdot, mutta jotka eivät - yleensä - edes pyri todistelemaan mitään, kun pelkkä usko riittää. Kriittinen lukija voi tosin tähän todeta, että ihan sama periaate voidaan ulottaa koskemaan muitakin huuhaa-uskovaisia. Tämä on kuitenkin Sisätön ratkaisu, johon hänellä kirjoittajana on oikeus. Aihe vaatisi oman kirjan, eikä siitäkään tulisi ohut.

Kirja olisi voinut ehkä toimia paremmin, jos kronologian sijasta olisi valittu jokin muu järjestysperiaate, koska vaikka monilla huuhaa-uskomuksilla on ihan omat kukoistuskautensa, eikä esimerkiksi lentäviä lautasia osattu nähdä ennen lentokoneiden teknologista aikaa, huuhaan perusolemus ei nähdäkseni ole ajan kuluessa muuttunut. Perusrakennelma on pysynyt vakaana: on epäuskottavan väitteen esittäjä ja hyväuskoisuuteen taipuvainen kuulijajoukko, joiden liitto antaa ao. huuhaan lajille paikallista, alueellista, kansallista tai joissain harvinaisissa tapauksissa jopa kansainvälistä huomiota. Lukuisista yksityiskohtien eroavuuksista huolimatta ilman sinisilmäistä yleisöä ei mikään huuhaa-henkinen väite pysy elossa. Poikkeuksen tähän sääntöön tarjoavat ehkä ikiliikkujan rakentajat ja muut itseopiskelleet nerot, joita ei suuremmin hetkauta se, onko heillä uskovaisia kuulijoita vai ei. Näillä ihmisillä on todistamisen halu ja taakka, joka ei uskomisesta miksikään muutu.

* * *

Sisättö ei suuremmin erittele "viattomien" ja huijareiden veljeskuntia. Itse ajattelen, että väitteestä riippumatta siihen lujasti uskova on itsekin uhrin roolissa, kun taas tietoinen huijari on pelkästään rikollinen, joskus ehkä harmiton, mutta pahimmillaan todella vaarallinen ja ihmiskunnalle haitallinen tyyppi. Toki sellaiseksi voi nousta myös "viaton" julistaja, kun hänen viestinsä yllyttää hylkäämään lääketieteen tai nauttimaan jotain hengenvaarallista kemikaalia. Tunnistetut ja paljastetut huijarit, kuten kirjassakin esiintyvä Uri Geller, olisi minusta hyvä käsitellä ihan omana ryhmänään. Sisätöllä on tässä ollut se ongelma, että vaikka monet historialliset toimijat on osoitettu huijareiksi, moni tällä hetkellä aktiivinen toimija - esimerkiksi vaarallisia terveysohjeita estoitta tarjoileva arkkitehti Maria Nordin - on eräänlaisessa välitilassa, eikä heidän "viattomuuttaan" tai huijariuden astettaan ole kyetty yksiselitteisesti osoittamaan. 

On kuitenkin ilmeistä, että huuhaan julistajissa on sekä huijareija, veijareita että julistukseensa vilpittömästi ja lujasti uskovia. Erityisesti veijarit ovat skeptikoille hankalia tapauksia, koska heidän "paljastamisensa" voi päättyä myös veijarin röhönauruun. Veijari kun voi olla aktiivinen ihan vain piruuttaan ja ilman varsinaista taloudellisen tai muun henkilökohtaisen hyödyn tavoitetta. Erinomaisena Suomenlinnan oppaana toiminut Ior Bock ei välttämättä uskonut itse tarinoitaan, mutta kertoili niitä, koska ihmiset pitivät niistä ja halusivat uskoa. Sadunkertojia on aina rakastettu, miksi ei myös Ior Bockia? Itse inhoan lähinnä tietoisia huijareita, jotka käyttävät tunnonvaivoitta hyväkseen ihmisten hyväuskoisuutta, mutta myös henkisiä häiriöitä, tasapainottomuutta ja avutonta tilannetta. Sellainen on minusta aina eettisesti tuomittavaa aiheutetun vahingon määrästä ja laadusta riippumatta.

Sen sijaan asiaansa lujasti uskovia kohtaan tunnen runsaasti empatiaa. Meillä kaikilla on joitain epätosia uskomuksia, eikä ole välttämättä ihmisen tietoisesta tahdosta kiinni, milloin sellainen kiihtyy pakkomielteeksi. Sellaisestahan on useimmiten kyse, kun mikään takaisku ja epäonnistuminen ei saa ihmistä itsekriittiseksi vaan pikemminkin vahvistaa uskoa oman väitteen totuudellisuuteen. Turkulainen Keijo Parkkunen on  hyvä esimerkki ihmisestä, jonka usko (ettei jääkausia ole ollut, vaan kaikki selittyy avaruudesta ryöpynneillä vesiputouksilla) on jotenkin sympaattinen, vaikka selvästi täysin epäuskottava ja varsinkin filosofisen Occamin veitsen periaatteen vastainen. Myös Sisätön poikkeuksellisesti mukaan ottama saarnaaja Niilo Yli-Vainio näyttäytyy vilpittömänä ja jopa itsekriittisenä toimijana, joka lähti ruljanssiin mukaan, mutta epäili kykyään parantaa ihmisiä oikeasti ja pysyvästi (ja hyvästä syystä, kuten sitten osoittautui).

* * *

Sisättö jättää melko kokonaan käsittelemättä huuhaa-yhtälön toisen elementin eli huuhaa-väitteet nielevän yleisön. Se on ymmärrettävää, koska yleisöä on tutkittu melko vähän, eikä mikään laaja ja perusteellinen tutkimus edes ole käytännössä mahdollinen. Olen itse sitä mieltä, että huuhaan levittäjiä mielenkiintoisempi ja isompi asia on se mekanismi, joka saa isommankin ihmisjoukon uskomaan väitettä, joka ulkopuolisen arvion mukaan on hyvin epäuskottava, usein suorastaan naurettava. Sisättö kertoo mielenkiintoisesta tutkimuksesta, jonka mukaan huuhaa-uskovaisilla on todettu keskimääräistä enemmän mielenterveydellisiä ongelmia. En itse pidä kuitenkaan uskottava ajatusta, että milloin minkin oudon väittämän taakse ryhmittyy mielenterveydellisesti epätasapainoisten joukko. Monissa tapauksissa - erityisesti terveysväittämien ja uskontojen kohdalla - mitä ilmeisimmin pääjoukko koostuu aivan tavallisista ihmisistä, joiden kohdalla kyseinen väittämä jostain syystä synnyttää myönteisen reaktion.

Varmaankin on niin, että meistä on persoonallisesti herkkäuskoisempia kuin muut. Tällainen ihminen suhtautuu outoihinkin väittämiin avoimesti ja ei-analyyttisesti. Esimerkiksi monet kirkkoihin kuulumattomat ihmiset uskovat silti, että olemassa "jotain", mitä tiede ei voi selittää. Olen itse tavannut älykkäitä ihmisiä, jotka uskovat homeopaattisten valmisteiden tehoon. Rokotekammoisten joukossa suinkaan kaikki eivät usko, että rokotteet tappavat tai niihin on ujutettu Bill Gatesin valmistama mikrosiru ihmiskunnan orjuuttamiseksi, mutta heitä huolestuttavat rokotteisiin usein liittyvät sivuvaikutukset. Toisaalta myös erittäin skeptinen persoona saattaa suhtautua "viralliseen totuuteen" kriittisesti ja suosii sen sijaan jotain poikkeavaa näkemystä. Useimmat huuhaa-uskomusten kohteet ovat joka tapauksessa sellaisia, ettei tavallinen ihminen pysty ilman merkittävää vaivannäköä itse tutkimaan uskomuksen faktista taustaa. Homeopaattisen teorian mukaiset vaikuttavat aineet ovat määrältään niin vähäisiä, ettei niitä parhaillakaan tutkimuslaitteilla pystyttäisi havaitsemaan.

Itse ajattelen, että huuhaa-usko on ennen muuta kasvatuksellinen haaste. Jos ihminen ei koskaan elämässään opi kriittisen ajattelun alkeitakaan, tuleva huuhaa-uskovainen on syntynyt. Kyse ei ole mistään oppiaineesta, vaan kaiken opetuksen asenteesta. Itse en muista koskaan kuulleeni kouluvuosina lausettakaan, joka olisi kannustanut epäilemään opettajien kertomia "totuuksia". Kuitenkin juuri tuo lause olisi pitänyt sanoa, moneen kertaan, erityisesti luonnontiedettä, historiaa ja uskontoja käsittelevillä tunneilla. Outoja tapahtumia tulee aina olemaan, mutta niiden kehittyminen huuhaa-ilmiöiksi riippuu havainnoivien ihmisten valmiuksista. Myös julkisuudessa esiintyvien ihmisten esimerkillä on suuri vaikutus. Jos media antaa paljon tilaa - ja näin se valitettavan usein tekee - huuhaa-uskoville julkkiksille, se on osa ongelmaa. Vesa Sisätön kohteliaasti huuhaa-ihmisiin suhtautuvan kirjan lukee ehkä muutama tuhat ihmistä, iltapäiväroskalehtien välittämät julkkisten enkelinäyt ja muut höpinät tavoittavat miljoonia. Se on huuhaa-ilmiön todellinen ongelma ja syyllinen.