Kuoleman jälkeen

Oikeuslääkäri Ursula Valan kirjaa Kuoleman monet kasvot : Totuus oikeuslääkärin työstä (Into 2022) voisi suositella jokaisella aikuiselle, vaikka on selvää, että osalle ihmisistä sen yksityiskohdat voivat olla vaikeaa luettavaa. Vala itse muistuttaa, että hän on kirjoittanut "viihdekirjan", ei tutkimusta ammattilaisille. Tämä onkin totta, kyseessä on lähinnä opettavainen - ja ajoittain suorastaan opettajamainen - käsikirjasta kaikesta siitä, mitä me siviilit emme tiedä emmekä näe, mutta joka silti tapahtuu aina, kun ihminen on kuollut. Vala on valinnut ammatin, jossa ei kohdata kuolemaa, vaan kuolleita ihmisiä, jotka eivät enää ole sairaita, ahdistuneita ja kärsiviä, vaan hiljaisia, liikkumattomia ja mistään toimista piittaamattomia. Vaikka kirja herättänee vahvoja tunteita useimmissa lukijoissa, syynä on uskoakseni enemmän samastuminen kuoleman rajaviivan ehdottomuuteen kuin vaikkapa ruumiinavauksen yksityiskohtien kammoksunta.

Voin sanoa epäröimättä, että 98 % Ursula Valan kirjan tietopuolisesta sisällöstä oli itselleni uutta ja osin hyvinkin yllättävää. En ole tiennyt, miten tiukasti lainsäädännöllä säädeltyä kuoleman jälkeiset toimet ovat. En ole tiennyt, miten iso rooli ja laajat valtuudet poliisilla on kuolleisiin. Poliisi voi esimerkiksi vaatia ruumiinavauksen, vaikka sekä omaiset että oikeuslääkäri eivät pidä sitä tarpeellisena. Poliisilla on siis eräänlainen veto-oikeus. He pääsevät halutessaan myös kuolleiden luo, toisin kuin useimmat muut viranomaiset. Silti on uskottava Valaa, kun hän muistuttaa siitä, että monet asiat tehdään Suomessa toisin kuin yhdysvaltalaisissa poliisi- ja lääkärisarjoissa. Ei siis kannata kuvitella, että tietää. Ei tiedä.

Itselleni tuli ehkä suurimpana yllätyksenä Valan perusteellisesti kuvaama vainajan tunnistamisen prosessi. Kun itse kulkee henkkari lompakossa, ei ole tullut ajatelleeksikaan tilanteita, joissa vainaja löytyy muualta kuin kotoaan (mikä ei sekään yksinään riitä kenenkään tunnistamiseen) ilman mitään henkilöllisyyttä osoittavaa dokumenttia. Valan kertoman mukaan näin on yllättävän usein. Pahimmillaan vainajaa ei saada ollenkaan tunnistettua edes moderneilla tekniikoilla (sormenjäljet, DNA, hammaskartat), vaan järjestelmä joutuu odottamaan, että joku omaisista, naapureista tai muista satunnaisista ihmisistä alkaa kaivata kuollutta. Vainajan varma tunnistus on kuitenkin äärimmäisen tärkeätä sekä inhimillisistä tunnesyistä että väestökirjanpidon kannalta. Vahingossa kuolleeksi julistettu saadaan kyllä takaisin elävien kirjoihin, mutta sitä ennen väärä tieto on ehtinyt sähköisesti levitä laajalle ja voi aiheuttaa kiusallisia ja harmillisia tilanteita.

* * *

Ursula Vala käyttää kiitettävän paljon tilaa kuvatakseen realistisesti, mutta myös ennakkoluuloja tyynnyttelevällä tavalla kuollutta ihmistä ja niitä muutoksia, joita elintoimintojen päättyminen käynnistää. Luonto ei todellakaan jää odottelemaan, vaan elimistö alkaa tuntien kuluessa hajota. Populaarikulttuurissa paljon käytetty kuolonkankeus on fysikaalinen tosiasia, joka johtuu lihasten joustavuuden loppumisesta. Kankeus on kuitenkin lyhyt vaihe prosessissa, joka johtaa kudosten mätänemiseen ja maatumiseen. Ihmistä kiltisti palvellut bakteerikanta ei kuole, vaan muuttaa suojelunsa maatumisen edistämiseksi (jos näin ei kävisi, maailma täyttyisi kuolleiden eläinten ja ihmisten raadoista). Prosessiin kuuluvat epämukavat nesteet, hajut ja aiemmin niin kiinteiden elinten muuttuminen velliksi.

Oikeuslääkäreillä on toki konstinsa pysäyttää maatumisprosessi, mutta tuo konsti eli formaliini-niminen pahanhajuinen ja myrkyllinen neste ei palvele haitatta. Formaliinilla käsitelty vainaja muuttuu harmaaksi ja iho kovaksi, mutta elinten hajoaminen pysähtyy, joten oikeuslääkärillä voi olla mahdollisuus tehdä kuolinsyyn selittäviä löytöjä, vaikka aina olisi parempi päästä leikkaamaan tuore vainaja. Vala kuvaa jotenkin lohduttavasti sitä, miten samanlaisia kaikki me ihmiset olemme leikkauspöydällä, kunnes ruvetaan tutkimaan tarkemmin elimiä, joita elämäntapamme ja varsinkin paheemme kuluttavat. Nuorena kuolleella on yleensä kaikki täydellistä, siistiä, puhdasta ja tervettä. Mutta kun leikataan koko elämänsä tupakoinutta tai alkoholia käyttänyttä, maksa loistaa kirkkaan keltaisena ja keuhkot ovat täynnä sidekudosta ja nesteitä.

Ursula Valan mukaan vainajan muumioituminen eli kuivuminen ennen mätänemisen alkamista on yleisempää kuin yleisesti kuvitellaan yksittäisten lehtien kohujuttujen perusteella. Olosuhteet eivät tietenkään yleensä mahdollista kuivumista, mutta jos asunto on viileä ja hyvin tuulettuva, niin voi käydä missä vain. Yleensä muumioituneet vainajat ovat vanhempia, yksin eläneitä ihmisiä, joiden ystävät ovat kuolleet pois. Mitään outoa ilmiöön ei kuitenkaan liity, eikä muumioituminen kerro mistään muusta kuin kuolinpaikan ilmastollisista oloista. Pikemminkin voisi ihmetellä, miksei Nikolaus Rungiuksen kaltaisia muumioituneita vainajia ole löydetty paljon muualtakin kuin vain Keminmaan Pyhän Mikaelin kirkon lattian alta. Sellaisissa paikoissa kun sattuu usein olemaan optimaaliset olosuhteet kylmyyden ja hyvän ilmanvaihdon takia.

 * * *

Ursula Vala kertoo myös, että kuolemme kaikkialla missä myös elämme. Vaikka nykyään kuollaan usein sairaalassa, jonne vaikeasti sairaat passitetaan odottamaan viikatemiestä, paljon kuollaan kodin lisäksi myös julkisilla paikoilla, saunoissa, hiihtolenkeillä ja tietenkin tapaturmissa ja itsensä surmaamisen tapauksissa, joiden paikkana voi olla ihan mikä tahansa muu kuin sairaala (onnistuu se joskus sielläkin). Kaltaisiani ruumiinsa anatomian laitokselle tutkimustarkoituksiin testamentanneille Valalla on myös tärkeää kerrottavaa. Jotta ruumis voidaan testamentin mukaisesti käyttää, sen täytyy olla "normaalissa" kunnossa. Ruumiinavaus estää aina ruumiin käytön opetustarkoituksissa. Myös tapaturmat vahingoittavat usein vainajaa niin pahasti, ettei järkevää käyttöä enää ole. Siksi on parasta kuolla niin, ettei syystä jää epäselvyyttä sen paremmin oikeuslääkärille kuin poliisillekaan. Varminta on kuolla sairaalassa, josta pystytään nopeasti toimittamaan vainaja prosessin läpi anatomian laitokselle. Ei parane myöskään kupsahtaa metsäretkellä ja tulla löydetyksi viikon kuluttua. Se on jo liian myöhään.

Kuolemme varsin harvoin "vanhuuteen", vaikka yhä useampi elää melkein satavuotiaaksi, joskus sen ylikin. Valan mukaan tapauksia, joissa kuolinsyytä ei pystytä tarkemmin osoittamaan, on aika vähän. On mahdollista kuolla "luonnollisesti", mutta yleensä jokin ikävä sairaus ehtii ensin. Monet näistä sairauksista ovat ihmisen elämäntavoista riippumattomia ikäviä sattumia, mutta eivät kaikki. Alkoholi ja tupakka ovat uskomattoman monen ihmisen kuoleman aiheuttaja. Myös ylensyömisestä aiheutuva liikapaino aiheuttavat monia hengen vieviä sairauksia, vaikka ei aina eikä vääjäämättä. Ursula Vala ei harrasta moralisointia, kunhan toteaa viileästi, että useimmat kuolemat eivät ole tahattomia sattumia, vaan yleensä kuollaan elämäntapojen, ylettömän riskien ottamisen aiheuttamiin tapaturmiin sekä oman käden kautta umpikujaksi koetun elämäntilanteen takia. Eräässä mielessä sekä alkoholistit että huumeiden käyttäjät kuolevat säännönmukaisesti kaikkien kolmen "tahallisen" syyn seurauksena. 

Kuolemaa ei voi välttää, mutta kuollut ei enää murehdi, se on eloonjäävien osa. Ursula Vala muistuttaa toistuvasti siitä, että vainajalla ei ole enää murheita, vaikka hän saattaa jättää oikeuslääkärin visaisten byrokraattisten ongelmien keskelle. Mutta kuolemiseen voi silti varautua jo eläessään tekemällä testamentin, sopimalla lähiomaisten kanssa hautajaisista ja vaikka kokoamalla muistilistan, mitä tehdä kuoleman käytyä. Ursula Vala tarjoaa kirjansa lopuksi erittäin konkreettisia neuvoja ja ohjeita asioista, jotka täytyy ihmisen kuoleman jälkeen hoitaa. Viranomaiset - kuten oikeuslääkärit - hoitavat vain osan prosessista, melkoisesti jää myös elävien omaisten vastuulle. Mikään ei ole ylivoimaisen vaikeata, mutta hyvin valmisteltu on puoliksi tehty, myös kuolemassa. Ystävistä ja omaisista kannattaa siis pitää huolta, että on kuoleman jälkeen joku, joka siivoaa jäljet ja sammuttaa valot. Se ei ole oikeuslääkärin tehtävä.