Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Euroatlanttisen arroganssin oppitunti

Mahtaako mikään ylittää entisen siirtomaaherran katteetonta ylemmyydentunnetta? Kun brittiläinen tutkija Keir Giles on koonnut kirjaansa Moscow Rules (Ilkka Rekiaron pätevästi kääntämänä Moskovan opit, Docendo 2020), hänen lähtökohtanaan on ollut fantasiamaailma, jossa Länsi eli isäpappa Yhdysvallat ja lempeä äiti Eurooppa yrittävät kaikin keinoin ymmärtää ja opastaa kaidalle tielle psykopaattista ottopoika Venäjää, mutta perin huonolla menestyksellä. Gilesin maailmassa "euroatlanttiset" arvot (niitä tarkemmin määrittelemättä) ovat ainoat mahdolliset oikeat arvot maailmassa. Koska jukuripää ottopoika on geneettisesti vihamielinen, julma, raaka, laajentumishaluinen ja epärehellinen, eipä ihme, että Lännen hyväntahtoisuus aika ajoin rakoilee ja ottopoikaa on kuritettava. Ei kuitenkaan niin paljon, että se alkaa käyttää valitettavasti haltuunsa saamia ydinaseita. 

En tiedä, keille Gilesin kirja on Suomessa suunnattu. Russofobian kaikki variantit ovat meillä tuttuja ihan omastakin takaa, joten siinä suhteessa Giles ei tarjoa mitään uutta. Lähinnä se tuntuu käsikirjalta niille onnettomille, jotka katsovat Venäjään optimistisin odotuksin ja toivein. Sen Giles haluaa loppuvan, koska tähän ottopoikaan eivät tehoa samat konstit kuin hyvään isään ja äitiin. Toisaalta Gilesin teksti on niin avoimesti propagandistista (vaikka hän sivulla 27 korostaa, ettei kritisoi tai tuomitse Venäjää saati venäläisiä), että sen on vaikea uskoa käännyttävän ketään Venäjän aktiiviseksi viholliseksi. Tai siis Venäjää isällisesti tai äidillisesti läksyttäväksi hyväntekijäksi, kuten Giles haluaa aikeensa ymmärrettävän.

Brittiläinen arroganssi on vielä helppo sietää, koska onhan se ymmärrettävää, kuinka sielullisesti miellyttävää on syyttää Venäjää kaikesta siitä samasta, mitä Yhdistyneet Kuningaskunnat on historiansa aikana maailmalla pontevasti tehnyt. Mutta kun Giles on ammattitutkija, hänen ratkaisunsa "unohtaa" kokonaan Yhdysvaltain brutaali imperialistinen historia ja esittää se suhteessa Venäjään lempeänä ja hyväntahtoisena viattomana jättiläisenä on yksinkertaisesti typerä ja vastuuton. Jos hän edes myöntäisi, ettei Yhdysvallat ole Venäjän rinnalla erityisen puhtoinen, voitaisiin maan valkopesu tulkita tutkimukselliseksi ratkaisuksi. Mutta ei, Giles näyttää ihan oikeasti väittävän, ettei Yhdysvalloilla ole mitään itsekkäitä pyrkimyksiä Venäjän suhteen. Se vain haluaisi auttaa onnetonta Venäjän kansaa löytämään länsimaisen demokratian ihmemaan. Ei mitään muuta, ei yhtään mitään muuta.

* * *

Gilesin näkemys historiallisesta todistusvoimasta on erikoinen. Kirja koostuu suuresta määrästä sitaatteja, joiden perusteella Giles sitten tekee omat johtopäätöksensä. Kun joku on jossain joskus lausunut jotain Venäjästä, tämä lausuma muuttuu jollain logiikalla todisteeksi Venäjän loputtomasta ja korjaamattomasta vammaisuudesta. Kaikkien sitaattien tarkoitus on korostaa juuri tätä synnynnäistä vammaisuutta. Venäjän syntymävikaisuus on kirjan johtava ajatus, koska sen avulla yritykset ymmärtää voidaan todeta toivottomiksi. Eihän vammaisena syntynyt parane sillä, että sitä yritetään ymmärtää. On muistettava, että Giles puhuu aivan vakavissaan Venäjän, ei siis vain venäläisten, vihamielisistä geeneistä (s. 75). Lännen viattomasti maailmaa tarkastelevien hempeilijöiden ongelma on siis siinä, etteivät he halua uskoa Venäjän geneettiseen toivottomuuteen. Mutta juuri siksi kaikki yritykset pelata reilusti epäonnistuvat.

Kaltaiseni poliittisen historian harrastajan on vaikea uskoa, että Giles ei alkuunkaan ymmärtäisi perusasenteensa arroganssia ja mielivaltaisuutta. Pakkohan tutkijan on tietää, että väite "läntisten arvojen" universaalista hyvyydestä tai paremmuudesta on mielipide, ei mikään globaalisti jaettu fakta. Miljardit muutkin ihmiset kuin venäläiset pitävät Gilesin euroatlanttisia arvoja joko hyvin kiistanalaisina tai suoraan vastenmielisinä. Eikä silloin tarvitse ajatella pelkästään maailman islaminuskoisia valtioita, vaan mukaan täytyy laskea myös Kiinan ja Intian kaltaiset väkirikkaat maat, ehkä myös merkittävä osa Latinalaisesta Amerikasta, Australian ja Uuden Seelannin alkuperäiset asukkaat, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat ja sitä rataa. Yhtäkkiä Gilesin arvoja vastassa ovat melkein kaikki muut maailman kansat ja valtiot, eikä se Venäjän syntymävammaisuus enää näytäkään täysin itsestään selvältä.

Poliittisen propagandan keskeisiin keinoihin on aina kuulunut halu maalata vastustajasta kerralla niin irvokas kuva, ettei mikään aika riitä sen yksityiskohtien oikomiseen. Venäjän tapauksessa ei ole kysymys edes ajasta, vaan tahdon puutteesta. Venäjää itseään ei kiinnosta osallistua tähän "joko olet lakannut hakkaamasta vaimoasi" -peliin, mutta eipä myöskään euroatlanttisten arvojen jakajilla ole motivaatiota etsiä virheitä. Venäjällä on tapahtunut riittävästi epämiellyttäviä asioita luomaan "yleinen mielipide". Se näkyy hyvin esimerkiksi anonyymeissä yleisönosastokommenteissa, joissa Venäjää ja venäläisiä käsitellään toistuvasti kroonisina valehtelijoina, huijareina ja väkivaltaisina rikollisina ilman ensimmäistäkään todistetta siitä, että kaikki tai ainakin reilu enemmistö Venäjän kansalaisista täyttäisi nämä ehdot.

* * *

Minusta on selvää, ettei tällaisten kirjojen kirjoittamisen ja julkaisemisen tavoitteena ole mikään "Venäjän paras", jos mikään sinne päinkään. Gilesin maailma on täysin kaksivärinen, ja siinä maailmassa Venäjä on pikimusta, Länsi vitivalkoinen. Syntymävajakki ottopoika pysyy kurissa vain isän ja äidin lujassa komennossa. Giles ei ehkä sitä itse näe, mutta hänen ratkaisunsa on Venäjän häviäminen (tai hävittäminen) ja liukeneminen osaksi Eurooppaa. Sellainen vaihtoehto, että Venäjä saisi elää omaan tahtiinsa ja euroatlanttinen arvomaailma eläisi omaan tahtiinsa, ei kerta kaikkiaan kelpaa. Gilesillä ei ole tähän muuta selitystä kuin siirtomaaisännän arroganssi: Niin on, koska minä sanon että niin on. Kyvyttömyys tuntea malkaa omassa silmässä ei toki ole vain Gilesin ongelma. Mutta kyllä se ulkopuolisen näkökulmasta aika rumasti siellä Gilesin silmäkulmassa törröttää.

On harmillista, että Giles esittää myös paljon näkökohtia, joita propagandasta riippumatta on syytä pohtia, jos on kiinnostunut Venäjän ja "lännen" välisten suhteiden kehityksestä. Vaikka pidän Gilesin pohjimmaista väitettä vain Venäjän imperialistisuudesta harkittuna valheena, on hän oikeassa ollessaan huolestunut dialogista, joka ei voi onnistua, kun kumpikaan osapuoli ei ymmärrä tai ehkä edes halua ymmärtää toista. Ymmärtäminenhän on eri asia kuin hyväksyminen. Venäjän tuntema geopoliittinen ahdistus on helppo ymmärtää, kun katsoo karttaa ja avoimia merisatamia. Krimin haltuunotto oli ymmärrettävää, vaikka se tapahtuikin juridisesti kyseenalaisin keinoin ja viime kädessä sotilaallisella voimalla uhaten. Myös siinä lienee paljon totta, että Venäjän johdon kanssa keskusteltaessa ei kannata korostaa lempeyttä. Mutta herranen aika, ei kai kukaan tosissaan voi uskoa, että Putinin tai hänen seuraajiensa kanssa syntyy tuloksia tällaisella alentuvalla holhoamisella?

Giles on niin alentuva kuin britti vain osaa olla (tai ehkä ranskalainenkin sen osaisi, mutta ei ole nyt vertailukohtaa tarjolla). Hänen kirjansa on toki suunnattu samanmielisille, ei suinkaan Venäjän johdolle. Sielläkin se silti tutkitaan ja uskoakseni heiveröiseksi todetaan. Ei siksi, että kaikki johtopäätökset olisivat vääriä, vaan koska asenne on holhoavan ylemmyydentunteen täyttämä. Jos Giles on kirjoittanut vain vahvistaakseen omien porukoiden uskoa kova kovaa vastaan -periaatteeseen, suurin osa kirjasta menee harakoille. Jos Giles osoittaisi edes hitusen nöyryyttä toisenlaisten kulttuurien ja tapojen edessä, häntä ehkä luettaisiin myös Kremlissä vakavammin. Tällaisena syntymävammaisen ottopojan läksytyksenä kirjalla tuskin on vähäistäkään myönteistä viestiä tarjottavanaan. Valitettavasti voi olla, ettei ole ollut tarkoituskaan.



maanantai 14. kesäkuuta 2021

Futismietteitä

En harrasta urheilun harrastamista. Pelaisin tosin mielelläni sulkapalloa, jos tarjolla olisi yhtä ylipainoinen ja huonokuntoinen kanssapelaaja. Inhoan kaikkia väkivaltaisia lajeja kuten vapaaottelua, ammattinyrkkeilyä ja jääkiekkoa, tuota laillistettua katutappelua jäällä. Suhteeni jalkapalloon on ristiriitainen. Futis on parhaimmillaan kiehtovaa taitavuuden ja hienon suunnittelun yhteispeliä. En ole pelannut kouluvuosien ulkopuolella, mutta olen istunut lapsena futiskatsomoissa, koska isäni oli HJK:n ja sittemmin Palloliiton hommissa. Muistan elävästi katsomoissa leijuneen tupakansavun ja huutamisen yhdistelmän. Katsomossa oli aina kylmä. Eniten kiinnosti silti se, kuinka monta kuumaa nakkia saita isäni suostuu tauolla minulle ostamaan. Katselin kuola valuen lihavia äijiä, joilla oli paperikääreessä varmaan 20 nakkia keskellä huumaavalta tuoksunutta ketsuppi- ja sinappilampea. Minä sain kaksi tai kolme, en koskaan enempää.

Nuorempana seurasin ajoittain huipputason futista televisiosta, mutta iän myötä ajatus kahden tunnin laiskottelusta telkkarin edessä alkoi tuntua pahalta virhearvioinnilta. En pysty muistamaan, milloin olen viimeksi katsonut kokonaisen ottelun. Siitä on varmaan kymmeniä vuosia. Median hehkuttamia maaleja saatan silti vilkaista, koska minua kiinnostavat edelleen futiksessa kuten monessa muussakin urheilulajissa inhimillisen suorituskyvyn ihmeellisyys ja aina vain kauemmas työntyvät rajat. Kun Suomi vastoin ammattilaisten ennusteita voitti Tanskan 1-0, kuulin maalin ja rankkarin torjunnan yläkerran naapureiden mekkalasta. Itse käsittelin muistaakseni tuoreita ylioppilasjuhlan kuvia. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Ottelun jälkeen olen seurannut hämmentyneenä uutisointia. Ymmärrettävästi media on ottanut kaiken irti ottelun aikana sattuneesta Christian Eriksenin sydämenpysähdyksestä. Olen silti ollut yllättynyt siitä, miten valtaviin mittasuhteisiin tapaus on noussut suhteessa varsinaisen ottelun tapahtumiin ja lopputulokseen. Jos en ole ymmärtänyt väärin, huipputason jalkapallo on täynnä loukkaantumisia, lyyhistymisiä, epäselviä loikoiluja kentän pinnassa, juosta hölkkääviä paarimiehiä ja kaikkea näihin liittyy showta toisiaan tönivine pelaajinaan, käsillään huitovine erotuomareineen ja kaikkitietävine toimittajine hidastusmahdollisuuksineen. Ehkä aikuiskatsojat oivalsivat melko nopeasti, ettei Eriksenin tapaus ollut ihan tavanomainen. Silti kävi niin, että Suomen sensaatiomainen puolustusvoitto etukäteen ylivoimaisesta Tanskasta unohtui kokonaan ja etualalle nousivat futiksen herrasmiessäännöt. Jonkinlaisena huippuna oli, että Tanskan puolustusministeri (en tiedä, miksi juuri hän) kiitti Suomea ja suomalaisia myötätunnosta samalla kun joku saksalainen vaati Tanskalle edes yhtä pistettä siksi, että peli oli 0-0, kun Eriksenin sydän teki temppunsa.

* * *

Jotenkin en ymmärrä, millä tavalla erilainen Eriksenin loukkaantuminen (sydänkohtaus ei ollut kuolettava, kun siihen saatiin nopeasti hoitoa) oli pelin näkökulmasta verrattuna siihen, että huippupelaaja saa pohkeeseensa niin kipeän potkun, että joutuu ontumaan hoitohuoneeseen tai pahemmassa tapauksessa saa sinne paarikyydin. Ymmärrän, että pelaajan melkein kuolema on järkyttävä asia, mutta ammattilaiset ovat taatusti varautuneet henkisesti siihen, että vieruskaveri voi minä hetkenä hyvänsä joutua lasarettiin. Sitä tilannetta varten joukkueilla on varapelaajia. Jos pelaajat eivät äänestäneet pelin lopettamisen puolesta, mikä saa puhkumaan ja puhisemaan jälkikäteen? Tanskalaisten kunnialle käynyt tappio voi selittää jotkut hätäiset lausunnot, mutta kaikkihan meni kuitenkin sääntöjen mukaan ja pelaajia kuunnellen.

Eriksenin loukkaantuminen esti medialta riekkumisen ja jälkipelin ottelun tuloksesta. Se varmasti harmittaa, joten ehkä pelaajien ja yleisön herrasmiesmäisyydellä ja skandinaavisella reilun pelin hengellä hehkuttaminen oli jonkinlainen korvike. Jonkun jääkiekon kohdalla tällainen käyttäytyminen olisikin ollut huomion arvoinen poikkeus, mutta futishan on perinteeltään brittiläisen kohteliasta, joten ei kai nyt lähtökohtaisesti ole mitään outoa siinä, että suomalaiset ilmaisivat tukensa Eriksenille ja Tanskan joukkueelle pelitilanteesta riippumatta? Katsojien yhteishuudot olivat hienoa PR-mainosta futikselle, ehdottomasti. Buuaukset olisivat olleet äärimmäisen noloja siitä riippumatta, kuka niihin olisi syyllistynyt. Vai onko tässä huomiossa kysymys myös siitä, että ajat ovat muuttuneet ja futispelaajat toimivat esimerkkeinä myös kaupallisen mainonnan ulkopuolella?

Vastaus on epäilemättä myönteinen, koska tiedämme, että esimerkiksi Suomen maajoukkue ja sen kapteeni Tim Sparv ovat viime vuosina profiloituneet rasisminvastaisen työn esikuvina. Siinä missä yhteiskunnallinen aktivismi oli takavuosina joidenkin harvojen, yleensä tummaihoisten urheilijoiden varassa. nykyään kokonaiset maajoukkueet voivat julistautua tasa-arvon edistäjiksi ja puolustaa ihmisoikeuksia, jopa naisten oikeutta harrastaa mitä tahansa urheilulajia. Uutta on se, että perinteisesti vanhoilliseksi mielletty ja myös osoitettu urheilu on noussut osaksi maailmanlaajuista tasa-arvotyötä, jossa ihmisen sukupuoli, sukupuolinen suuntautuneisuus, ihonväri tai muut ominaisuudet eivät ratkaise. Kyynisesti ilmaisten urheilumaailma ja osa urheilijoista on tajunnut, etteivät rasismi, sovinismi ja homofobia kerta kaikkiaan enää myy. Niitäkin tosin edelleen on, jotka eivät ole tätä tajunneet.

* * *

Vaikka suhtaudun pääosaan kaupallisesta urheilusta joko välinpitämättömästi tai nihkeästi, sen globaalia merkitystä ei voi kiistää. Urheilijat toimivat sadoille miljoonille lapsille ja nuorille roolimalleina, ehkä myös yhtä monille iäkkäämmille penkkiurheilijoille. Siinä missä urheilujohtajien esimerkki on yleensä aina lapsilta kiellettyä huonoa tai suorastaan rikollista käytöstä, rohkeasti hyviä asioita ajava urheilija voi konkreettisesti muuttaa ihmisten ajattelua siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja puolustamisen arvoisia. Vaikka tuntuu tavallaan hölmöltä, että hyvin käyttäytyvää urheilijaa erikseen siitä kehutaan, parempi sekin kuin ettei tällaisia esikuvia olisi ollenkaan. En usko, että kukaan muuttuu tuhmasta kiltiksi vain siksi, että Tim  Sparv puhuu ja käyttäytyy esimerkillisesti. Mutta kun Tim Sparv ja tuhanneet muut esikuvat niin toimivat, aivan varmasti sillä on myönteinen vaikutus.

Myös kaltaiseni sivustaseuraaja, joka ei jaksa innostua edes parhaiden urheilijoiden urheilusaavutusten hehkuttamisesta, on hyvän esimerkin ulottuvilla. Kun näen urheilukentällä reilua ja kohteliasta käytöstä, siitä tulee hyvä mieli. Futiksen monet sääntöihin kirjaamattomat herrasmiessäännöt ovat yksinkertaisia, mutta toimivia. Ei vahingoiteta vastustajaa tarkoituksella. Ei pyritä huijaamalla saamaan pelillistä etua. Ei käyttäydytä loukkaavasti tai epäkohteliaasti ketään kohtaan vain siksi, että hän pelaa eri joukkueessa. Itse asiassa nämä säännöt ovat samoja, joilla pelin ulkopuolinenkin elämä toimii paremmin. Ei se urheilu ole eikä sen pidä olla muun elämän ulkopuolinen asia.

Urheilun ja politiikan yhdistäminen on tunnetusti erittäin huonosti toimiva keitos. Siksi onkin tärkeää ymmärtää, että kuten Tim Sparv on todennut, ihmisoikeuksien puolustaminen ei ole sama asia kuin politiikka. Kun joku kieltäytyy mahdollisesti oman uran jatkon ja taloudellisen turvattomuuden uhallakin lähtemästä urheilumatkalle valtioon, joka ei kunnioita ihmisoikeuksia, kyseessä ei ole politikointi vaan Amnestyn toimialaan liittyvä aktivismi. Vaikka rajanveto voi olla vaikeata itse en matkustaisi Yhdysvaltoihin sen syvän rasismin takia , itse periaate on tärkeä. Urheilun ei koskaan pitäisi olla ihmisoikeuksia tärkeämpää. Ei varsinkaan, jos todellisuudessa on kysymys rahasta, jonka päälle on liimattu urheilijan kuva. Minusta esimerkiksi Colin Kaepernick ja Megan Rapinoe ovat Tim Sparvin tavoin kunnioituksemme ansainneita rohkeita urheilijoita.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Äänestysdemokratiaa

Tulevana sunnuntaina istun vaalivirkailijana ensimmäistä kertaa elämässäni. Ulkopuoliselle se voi symboloida lujaa uskoa edustuksellisen demokratian merkitykseen. Todellisuudessa autan virkailijana paitsi äänestysdemokratian prosessia kotikunnassani Helsingissä, myös tukemani Asukkaiden Helsingin hentoista vaalibudjettia lahjoittamalla virkailijan saamat muutamat vaivanpalkkasataset sinne. Silti suhtaudun tehtävään vakavasti, sillä monista kriittisistä näkemyksistäni huolimatta pidän erittäin tärkeänä, että vaalit toimitetaan ehdottoman tasapuolisesti, avoimesti ja rehellisesti. Omassa ajattelussani vaaleilla on mitään merkitystä vain siinä tapauksessa, että ne heijastavat kansalaisten todellista näkemystä.

Siihenkin liittyy kyllä haasteita. Siitä, että vaalit järjestetään teknisesti moitteettomasti (ja juuri sen varmistamisessa olen 13.6.2021 yksi ratas isossa järjestelmässä), ei nimittäin vielä seuraa, että vaalien lopputulos heijastaisi aidosti kansalaisten näkemyksiä. Joka vaaleissa ison vääntymän todellisuusnäkymään synnyttävät ne äänioikeutetut, jotka eivät oikeuttaan käytä. Äänestämättömien puolue on kunnallisvaaleissakin käytännössä aina suurin. Kuntavaaleissa 1964 sen osuus oli pienimmillään 20,7 %, mutta kaksissa viimeisissä vaaleissa se on noussut ylivoimaiseksi ykköseksi yli 41 % osuudellaan. Vaalijärjestelmä on aikoinaan päätetty rakentaa tältä osin immuuniksi eli vaaleissa tehdään valinnat äänestäjien määrästä riippumatta. En tosin löytänyt yksiselitteistä vastausta kysymykseen, onko äänestys laillinen vaikka kuinka pienen osanoton kautta.

Ratkaisu lisää äänestävien mielipiteen painoarvoa merkittävästi. Järjestelmä kiittää sitä, joka äänestää ja tavallaan jättää prosessista kokonaan pois ne, jotka eivät äänestä. Edes tyhjää äänestämällä ei oikeasti pääse vaikuttamaan lopputulokseen eikä heikentämään valittujen mandaatin vahvuutta. Rumasti sanottuna demokratiamme ei piittaa niistä, jotka eivät äänestä eikä anna edes mahdollisuutta protestoida tehokkaasti. Vain kiltisti äänestäneitten mielipide noteerataan, ainakin teoriassa. Suomessa ei ole varsinaista äänikynnystä, mutta piilevänä se vaikuttaa lopputulokseen niin, että käytännössä pienissä vaalipiireissä se voi olla yli 10 %, mutta väkirikkaissa, esimerkiksi Uudellamaalla, se on vain 2,6 % (eduskuntavaalit 2003). Niin tai näin, vain äänestämällä kiltisti voi poliittisesti vaikuttaa mihinkään, muun kuvittelu on itsensä huijaamista. Aku Ankan äänestäminen on vain lyhyt ja kulunut vitsi.

* * *

Mutta onko peli reilua sillä ehdolla, että unohdetaan äänestyspassiiviset kansalaiset ja tulkitaan, että heidän kannatuksensa sataa tasaisesti osallistuville, koska se ei sada kenellekään? Kuntavaaleja on perinteisesti pidetty "aidompana" demokratiana kuin muita vaaleja, koska pääosa ehdokkaista on monille tuttuja ihmisiä ja koska ehdokkaiden ominaisuuksista siksi tiedetään myös muuta kuin tylsääkin tylsemmän vaalipropagandan valheet ja liioittelut. Kylällä vaimonhakkaajaksi tiedettyä miestä voidaan äänestää siitä huolimatta, mutta ei tiedosta riippumatta. Vaalipropagandan teho ja toiminta lienee kuntavaaleissa erilainen kuin valtakunnallisissa vaaleissa, joissa ehdokas voi olla "tuttu", mutta todellisuudessa hänestä ei tiedetä mitään. Kuntavaaleissa ehdokas voi olla naapuri, jonka hyvät ja huonot ominaisuudet tunnetaan oikein hyvin. Siksi ehkä kilpeä kiillottavan propagandan vaikutus on heikompi. Ei varmaan merkityksetön, mutta vähäisempi.

Sen sijaan julkinen näkyvyys on ratkaisevan tärkeää myös kuntatasolla. Vaaleissa on automaattinen etu niillä, jotka työnsä tai jonkin muun toiminnan perusteella ovat julkisesti esillä uutisissa, katukuvassa tai juoruissa. Some-julkisuuden vaikutusta en itse osaa oikein arvioida, mutta ainakin monet ehdokkaat tuntuvat ajattelevan, että äänestäjät lukevat Twitter- ja Facebook-päivityksiä. Yllättävän moni ehdokas tuntuu myös ajattelevan, että nyt ei laskelmoida, vaan ollaan aidosti ja suorasanaisesti mieltä tästä ja tuosta, myös sellaisista asioista, joihin kuntapäättäjillä ei ole sanaa sanottavana päätöksistä puhumattakaan. Syvällisen demokratian näkökulmasta on itse asiassa hyvä, että vakaumuksellinen rasisti ilmaisee näkemyksensä avoimesti somessa. Ei voi kukaan jälkikäteen selitellä, että luuli sen ja sen olevan ihan kiva tyyppi.

Sekin on hyvä muistaa, että koska näkyvyys varsinkin somen ulkopuolella maksaa, ei ole yhdentekevää, onko ehdokkaalla tukenaan maksukykyisiä edunsaajia. Vaalitukeahan ei todellisuudessa makseta yksilön tukemiseksi, vaan siksi, että hänen luotetaan ajavan maksajalle tärkeitä asioita esimerkiksi verotuksessa, kaavoituksessa, maankäytössä ja avustuksissa. Yritykselle on yksi ja sama, minkä niminen ukkeli tai akkeli siellä valtuustossa nappeja painaa, kunhan se painaa niitä yrityksen eduksi. Juuri siksi meillä on säädetty lakeja vaalitukien läpinäkyvyydestä, että äänestäjä tietäisi, minkä pankin tai yrityksen edustaja hänelle tarjoutuu äänestettäväksi tai että joku toinen ei ihan oikeasti ole saanut vaalirahaa miltään tulevalta edunsaajalta.

* * *

Sitten on Helsingin kaltaisia tapauksia, joissa ei voida järjestää edes normaalia kuntavaalia, koska valtakunnan valtalehti on kiinnostunut pelkästään siitä, että Kokoomus saa eniten ääniä ja Kokoomuksen edustaja valitaan pormestariksi. Vaikka pormestaria ei valita kuntavaaleissa, Helsingin Sanomille on kätevämpää keskittää vaalivaikuttaminen siihen, koska eihän yksittäisillä valtuutetuilla todellisuudessa ole mitään merkitystä, vain pormestarilla ja linjoista päättävällä poliittisella koalitiolla. Armollisesti lehti jättää siis ehdokkaat huomiotta ja rummuttaa ilmeisesti loppuun asti kuntavaaleja kahden puolueen taisteluna pormestarin pallista. Tähän sisältyy tietenkin piiloviesti: älkää antako valtioneuvoston kokoonpanon häiritä, Helsingissä riittää, että äänestätte Kokoomuksen suurimmaksi. Sitten kaikki voi taas jatkua yrittäjien näkökulmasta oikealla tavalla ja köyhän eduista leikaten.

Olen äänestänyt kaikissa vaaleissa, joissa minulla on ollut äänioikeus. En siksi, että pitäisin nykyistä järjestelmää hyvänä, vaan koska äänestämättömyys on käytännössä aina ääni hyvin toimeentuleville. Varakkaat äänestävät aina - myös sateisina päivinä -, koska heillä on niin paljon menetettävää. Ihminen, jolla ei ole enää edes unelmia, jättää helpommin äänestämättä. Tähän koko äänestysdemokraattinen järjestelmä perustuu ja suuri siksi en pidä sitä järin demokraattisena. Mutta kun akuuttia vaihtoehtoa ei ole, vain äänestämällä sitä, jota hyväosainen ei äänestä, voi tilannetta ja vallitsevaa politiikkaa vastaan vaikuttaa. Passiivisuus ei ole todellinen protesti, se tarkoittaa oman äänensä käyttämättä jättämistä eli periksi antamista. 

Ensimmäistä kertaa oman vaalielämäni aikaan joudun kohtaaman sen pelon, että vaaleissa menestyy avoimesti vihaa ja eriarvoisuutta kannattava puolue. Kokoomus on tietysti aina ollut eriarvoisuuden kannalla, mutta ei sekään nyt aktiivisesti ole ihmisten välistä vihaa ja vastakkainasettelua ole ajanut. Monen perussuomalaisen ehdokkaan vaalimainonnassa on niin brutaalia tekstiä ja ihmisarvon vastaisia ajatuksia, että ihan oikeasti heidän läpimenonsa herättää huolestuneita ajatuksia. Äänestysdemokratian ytimessä on se ajatus, että äänestävä kansa on aina "oikeassa". Jos kuntavaaleissa menestyy puolue, joka haluaa ajaa vääränväriset ja -uskontoiset ihmiset pois Suomesta, joutuu yksi ja toinenkin miettimään, sisältääkö demokraattinen hallintojärjestelmä myös mahdollisuuden puolueelle, joka kiistää avoimesti tasa-arvoisuuden ja jokaiselle kuuluvien perusoikeuksien oikeutuksen. Tällaisiakin on hyvä miettiä, kun harkitsee äänestääkö vai ei ja ketä tai mitä.