Saisinko yhden kuoleman nukkuessa, kiitos!

Ihmisen syntymä on kivulias ja usein vaarallisen onnettomuusherkkä tapahtuma. Ehkä niin on muidenkin nisäkkäiden kohdalla, vaikka jopa kirahvin muotoiset ja kokoiset eläimet synnyttävät ilman kätilöiden apua. Voimme ihmetellä, miksi evoluution myötä ihmislapsen syntyminen ei ole muuttunut helpommaksi ja kivuttomammaksi. Todennäköisin selitys on se, että ihmisaivojen kasvu on ollut nopeampaa kuin muun elimistön sopeutuminen suurentuvan kallon synnyttämiin haasteisiin, eikä evoluution vauhti ole riittänyt. Teologien selitykset ovat tässä yhteydessä sekä typeriä että hyödyttömiä. Niistä ei ole synnytystilanteessa vähäisintäkään hyötyä tai apua. Tosiasiaksi jää, että isojen aivojen yhtenä hintana on ollut kivulias synnytys, josta onneksi toinen osapuoli eli lapsi ei luultavasti koskaan muista mitään.

Mutta mitenkä on kuoleman kanssa? Kaikki elollinen kuolee, paitsi ne evoluution suosikit, jotka ovat oppineet lisääntymään kloonautumalla ja taanneet lajille hyvin pitkän elämän - tosin oletettavasti kuitenkin sopeutumiskyvyn menettämisen hinnalla. Kun kloonautuu, muuntautuminen vaihtuvien olosuhteiden perässä ei oikein toimi. Täytyy vain toivoa, että se valittu olomuoto on monikäyttöinen vaihtelevissa olosuhteissa. Mutta miksi eliön kuolemisen täytyy olla niin ikävää, stressaavaan ja ainakin hyvin usein kivuliasta? Miksi meille ei ole kehittynyt armollisen autoeutanasian mekanismia, jota napauttamalla elämämme päättyisi nopeasti ja kivuttomasti? Sotiiko se liikaa yleistä lisääntymispyrkimystä vastaan? Tulisiko siitä liiankin suosittu? Olisiko itsensä surmaamisen mekanismi kerta kaikkiaan liian houkutteleva?

Kukapa meistä ei haluaisi kuolla mieluiten nukahtamalla uneen, josta ei vaan enää herää? Ainakin minä haluaisin. En kammoksu tai vieroksu itse kuolemaa, se on biologiaa, mutta kuolemisen monet epämukavat tavat synnyttävät stressiä ja jopa epätervettä ennakoivaa kauhua. Ikääntymisen myötä tuo stressi myös helposti kasvaa, koska se kuolemisen hetki ja tapa lähestyvät, ehkä jopa kiihtyvällä vauhdilla. Myönnän suoraan ja epäröimättä, etten toivo mitään enempää kuin saada kuolla nukahtamalla, ilman ahdistavaa tukehtumisen tai vastaavan kauhua. Fyysinen kipukin on OK, jos se on lyhytaikaista eikä aivan hirmuisen kovaa.

* * *

Jostain minulle tuntemattomasta ja arvoituksellisesta syystä moni uskonnollisesti orientoitunut ihminen tuntuu olevan sitä mieltä, ettei ihminen saa haluta kivutonta ja stressitöntä kuolemaa. Näiden armottomien ihmisten mielestä heidän jumalansa on sitä mieltä, että ihminen tekee vähemmän syntiä, kun joutuu pelkäämään sekä kuoleman tapahtumaa että varsinkin sitä seuraavaa ikuista kidutusta ns. helvetissä. Minusta tällaiset ajatukset ovat perin vastenmielisiä ja luulisi moisen vähentävän uskonnollisen ajattelun suosiota radikaalisti. Vaan eipä näytä vähentävän. Ilmeisesti aliarvioin pahasti masokistisen nautinnon suosion uskonnollisesti aktiivisten ihmisten parissa. Muuten tuskin on selitettävissä se, että suosiossa ovat uskonnot, jotka uhkaavat helvetin kaltaisella sadistisella mielikuvalla. (Se, että kyseessä on katteeton uhkaus, ei ole merkitsevää, koska pelkkä helvetin pelko on yhtä tehokas kidutuskeino kuin itse helvettikin olisi).

Tarkoitukseni ei tässä yhteydessä perustella eutanasian oikeutusta saati tarpeellisuutta. Mutta näyttää kyllä siltä, että joillekin ihmisille omaa kuolemaakin suurempi ongelma on sellainen mahdollisuus, että joku toinen saisi päättää oman kuolemansa tavasta ihan itse sen sijaan, että siitä päättäisi tämän tai tuon uskonnon jumala. Eutanasialainsäädäntöä vastustavat armottomat uskovaiset tapaavat väittää, ettei ihmisellä ole oikeus ryhtyä päättämään elämästä ja kuolemasta, se kun on jumalan yksinoikeus. Minun korvissani tällainen kuulostaa paitsi sadistiselta ja huonosti perustellulta, myös historiallisesti täysin epäuskottavalta. Mitä muuta ihmisen historia on kuin kertomusta siitä, miten ihminen uskonnollisin verukkein surmaa toisella tavalla uskovia ja varsinkin ei-uskovia, oletettavasti kätevästi omalta jumalalta hankitun franchise-sopimuksen perusteella?

Epähumaaneissa, sivistymättömissä yhteiskunnissa valtiolle on säädetty oikeus sallia ihmisistä koostuvan tuomioistuimen tuomita ihminen surmattavaksi jollain "kivuttomaksi" väitetyllä tavalla kuten ampumalla, kaula katkaisemalla, myrkyttämällä tai hirmuisella sähköiskulla. Miten vähäistä jumalten etuoikeuksiin puuttumista edustaa eutanasia valtiollisen kuolemantuomion tai sodan rinnalla? Silti yhdet ja samat uskovaiset ovat hiljaa todellisen ihmisten surmaamisen hegemonian kohdalla (Suomestakin tunnetaan sota-aseiden siunaamisen perinne), mutta jaksavat vastustaa vimmaisesti mahdollisuutta, että ihminen itse pyytää avustamaan kuolemisessa päästäkseen piinaavista kivuista ja ahdistuksesta. Häpeällistä on, että osa lääkäreistä haluaa tulkita myös lääkärinvalaansa niin, etteivät näe eivätkä kuule kuolemassa olevan ihmisen hätää ja tuskaa.

* * *

Koska evoluutio ei ole tuottanut meille helppoa itsensä surmaamisen tapaa, joutuu tuskatonta ja ahdistamatonta kuolemaa toivova miettimään, mitä vaihtoehtoja ihmisellä on. Oma suosikkini oli pitkään se, että menisi pakkasyönä ei-lämmittävästi pukeutuneena ulos, käpertyisi kuusen alle ja jäätyisi kuoliaaksi. Sehän olisi kätevää myös jatkotoimille, paitsi jos olisi jäätynyt muuten kuin siististi suoraksi pötköksi. Nykyään paleltaa niin vähästä, ettei ajatus enää houkuta. Yleisen uskomuksen mukaan valtimon leikkaaminen auki lämpimässä kylvyssä on melko vähäkipuinen toimi ja veren poistuminen aivoista tuottaa nopean nukahtamiskuoleman. Jälkitoimet ovat tässäkin melko vaivattomat, veretön ruumis lienee helppo käsiteltävä. Joutuisin tosin varmistamaan, kelpaako veretön ruumis edelleen anatomian laitokselle ruumistestamentin mukaisesti. Osia ei saa puuttua, mutta en ole varma, lasketaanko veri ruumiin osaksi.

Valtaosa kuolemisen tavoista kuulostaa ainakin etukäteen perin epämiellyttäviltä. Auton tai junan eteen heittäytyminen on myös äärimmäisen epäreilua kuljettajia kohtaan ja siksi epäeettisinä epäkelpoja. Kaikki tukehtumiseen perustuvat tavat ovat itselleni mahdottomia edes ajatella, koska pelkään tukehtumista kaikilla tasoilla. Luoti aivojen läpi lienee melkein aina kivuton tapa kuolla, mutta äärimmäisen brutaalia, vaikka elokuvissa niin rakastettu tapa vähentää vihamiesten lukumäärää. Kaikenlaiset äkilliset, riittävän tujut räjähdykset varmaan tuottavat niin äkillisen tajun poistumisen, ettei kuolemaa ehdi tajuta. En silti pysty samastumaan itsemurhapommittajaan, joka laukaisee mahansa ympärille kiedotut räjähteet. Keneltäkään ei päästä kysymään, miltä se tuntui.

Apokalyptisistä maailmanloppuelokuvista tuttu planetaarinen räjähdysaalto olisi yksilön näkökulmasta aika lohdullinen, varsinkin jos se tulisi varoittamatta, ei näkyvästi lähestyen, kuten elokuvissa. Sehän olisi melkein sama asia kuin nukahtaa eikä koskaan enää herätä. Olisin helpottunut, jos kaikille elollisille olioille olisi tarjolla nopea ja tuskaton kuolema. Minua nimittäin vaivaa potentiaalisen oman ikävän kuoleman lisäksi tietoisuus siitä, miten hirveillä tavoilla ihmiset ovat joutuneet ja joutuvat edelleen kuolemaan, eläimistä nyt puhumattakaan. Jos minä saisin päättää, eliöiden elämä olisi pitkä ja suloinen, ja se päättyisi itse valitulla hetkellä nopeasti ja kivutta, ahdistuksetta. Arvelen tietäväni, ettei evoluutio mekanismina sisällä armeliaan kuoleman konseptia. Voi sellaisesti silti uneksia ja yrittää sitä edistää, milloin vain mahdollista.

Ensimmäisen kylmän sodan kronikka

On virkistävää lukea kotimainen poliittisen historian populaariteos, jonka kirjoittajat ovat samaan aikaan aidosti asiansa tuntevia ja lukijaa arvostavalla tavalla neutraaleja. Pekka Visuri ja Heikki Talvitie tunnetaan myös rohkeudestaan esittää eliitin suosimia selitysmalleja kritisoivia näkemyksiä Venäjän ja NATO-yhteistyön kaltaisissa isoissa ja ikuisissa aiheissa. Kylmän sodan päätös : Draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä (Into 2023) vie lukijan kuitenkin kolmen vuosikymmenen taakse aikaan, jolloin ns. ensimmäinen kylmä sota (Yhdysvallat vs. Neuvostoliitto) päättyi arkisesti sen takia, että Neuvostoliitto hajosi sisältäpäin ja sen perilliset alkoivat vannoa kapitalistisen markkinatalouden nimeen. Kirjan pääpaino on todellisuudessa Moskovassa ja vähemmän Helsingissä. Berliini jää jokseenkin vähälle käsittelylle, vaikka Saksojen yhdistyminen kiistatta kuuluu kylmän sodan ensimmäisen vaiheen raukeamisen seurauksiin.

Visurilla ja Talvitiellä on ollut selkeä työnjako, jonka tuloksena Neuvostoliitosta kirjoittaa Moskovassa suurlähettiläänä vuosina 1988-1992 toiminut Heikki Talvitie, kun taas Pekka Visuri vastaa Keski-Eurooppaa ja suomalaista päätöksentekoa koskevista osista. Ratkaisu on kohtalaisen onnistunut ennen muuta siksi, että kummankin kirjoitustyyli kuuluu samaan koulukuntaan. Teksti on korostuneen asiallista, suorastaan koruttomuudeksi ajoittain pelkistyvää tosiasioiden raportointia ilman pyrkimystä vääntää lukijalle, miten asiat tulee ymmärtää. Jos aiheet eivät ole lukijalle ennestään lainkaan tuttuja, ratkaisu saattaa ajoittain tuntua hiukan tylyltä. Toisaalta se luottaa lukijan arvostelukykyyn ja kaikenlaisen ylimielisen besserwisserismin täydellinen puuttuminen on erittäin virkistävää ja kiitoksen ansaitsevaa.

Vaikka Kylmän sodan päätös on yleisellä tasolla kronologisesti etenevä, sen verran tapahtumat liukuvat päällekkäin, että lukija joutuu pysymään tarkkana. Kirjoittajat ovat myös olettaneet, että lukijoille ei tarvitse erikseen kuvailla kirjassa esiintyviä poliittisia toimijoita ja päättäjiä. Käsitellyt vuodet omakohtaisesti eläneille tämä lienee täysin korrekti lähtökohta, mutta ennustan nuoremmille lukijoille jonkin sortin epätoivoa varsinkin tavattoman monien Neuvostoliittoa ja Venäjää edustavien toimijoiden kohdalla. Onneksi heillä on käytössään Wikipedia ja me iäkkäät saamme yllättyä, kuinka monet aikoinaan merkittävät nimet olivat jo kadonneet aktiivisesta muistista.

* * *

Arvelen, että moni kirjan lukija yllättyy siitä, miten monien käänteiden kautta jälkikäteen arvioiden nopeat ja yllättävät maailmanpolitiikan käänteet joutuivat todellisuudessa kulkemaan. Neuvostoliitto ei romahtanut hetkessä, eikä kylmä sota haihtunut parissa viikossa, Saksa ei yhdistynyt käden käänteessä eikä Suomi siirtynyt Neuvostoliiton valtapiiristä EU:n ja NATOn syliin vuodessa eikä kahdessa. Visuri ja Talvitie ovat välttäneet jälkiviisastelun vaaran nojautumalla kronikoinnissaan tiukasti virallisiin ja puolivirallisiin lähteisiin, jotka ovat usein subjektiivisia yksilöiden tulkintoja, mutta toisaalta oman aikansa objektiivisia lähtökohtia. Lukijan on syytä muistaa, että kirjan kattamana aikana ei ollut käytettävissä internetiä, älypuhelimia eikä myöskään kaikenkattavaa tiedustelupalveluiden urkintajärjestelmiä.

Kirjoittajat eivät ole voineet vastustaa kiusausta tuoda korostuneesti esiin molempien puolten tiedustelupalveluiden kyvyttömyys ennustaa tapahtumia millään hyödyllisellä tarkkuudella. Todellisuudessa valtavat tapahtumat vyöryivät eteenpäin tavoilla, joita kukaan ei osannut ennakoida. Toki voidaan sanoa, että Ronald Reaganin hallinnon käynnistämä asevarusteluhanke "Tähtien sota" oli harkittu yritys romahduttaa Neuvostoliiton talous, joka sitten myös onnistui. Ei ole kuitenkaan näyttöä siitä, että Yhdysvallat olisi luottanut sen toimivuuteen, vaan ratkaisevat askeleet otettiin kuitenkin presidenttien keskinäisissä tapaamisissa. Jos Mihail Gorbatšov ei olisi noussut Neuvostoliiton johtoon, muutokset olisivat voineet lykkääntyä ties minne asti. Muutospaineet olivat olemassa, mutta historian askeleet ovat silti yllättävän oikukkaita.

Suomalaisen lukijan näkökulmasta kirjan parasta antia on ehkä juuri Neuvostoliiton muutosten analyyttinen ja kiihkoton kuvaus. Heikki Talvitie oli tapahtumien keskellä ja kykenee kuvaamaan uskomattoman monimutkaisen ja kymmenien sattumankantamien kirjavoittaman prosessin sekä uskottavasti että ymmärrettävästi. Näkökulma on ulkopuolisen tarkkailijan, eikä Talvitie ole edes yrittänyt eläytyä neuvosto-osapuolen toimijoiden ajatusmaailmaan. Minusta ratkaisu on erittäin hyvä, sillä näin rakentuu kuva itse tapahtumista, ei spekulatiivisista onnistumisista ja epäonnistumisista.

* * *

Vaikka kirjoittajat yrittävät urheasti piipahtaa aina välillä myös koto-Suomen vallan kamareihin, ei voi välttää tunnetta, että Suomen ratkaisujen selostaminen tuntuu kovin tylsältä ja epädramaattiselta, vaikka noina vuosina murenivat YYA-sopimus, Suomen puolueettomuusrooli ja varovaisuus länsisuhteissa. Osasyyllinen Suomi-episodien värittömyydelle lienee Mauno Koivisto, jonka presidenttikaudelle kirjan tapahtumat sijoittuvat. Jahkailustaan ja fundeeramisestaan tunnettu presidentti piti kyllä huolta siitä, ettei Suomessa ryhdytty elämöimään Neuvostoliiton vaikeuksilla (halua olisi kyllä löytynyt). Sen seurauksena oikeisto syytteli Koivistoa esimerkiksi balttien itsenäistymisten tunnustamisen hidastelusta ja nihkeydestä. Visuri osoittaa tämän syyttelyn perusteettomaksi, Koivisto ei vain halunnut hätäillä.

Visuri muistuttaa myös siitä, että Koiviston edustamalle verkkaiselle ja epäluuloiselle suhtautumiselle muiden maailman valtioiden ratkaisuihin oli perusteitakin. Esimerkiksi Ruotsissa runsaina esiintyviin sukellusvenehavaintoihin Koivisto suhtautui epäillen, eikä tahtonut uskoa niitä Neuvostoliiton aiheuttamiksi, koska Ruotsin viranomaisilla ei ollut näyttää todisteita. Sittemmin onkin käynyt ilmi, että hän oli ollut oikeassa, kun Reaganin puolustusministeri Caspar Weinberger 2000-luvulla myönsi, että Yhdysvaltain sukellusveneet tekivät Ruotsin aluevesille runsaasti sukelluksia. Asiasta oli kuitenkin sovittu Ruotsin puolustusvoimien ylimmän johdon kanssa, sillä kyseessä oli harkittu pyrkimys horjuttaa luottamusta Neuvostoliittoon. Ruotsihan oli vain muodollisesti puolueeton, todellisuudessa se teki tiukasti salattua yhteistyötä NATOn kanssa vuosikymmeniä.

Kun nyt on käynyt ilmeiseksi, että Yhdysvaltain näkökulmasta kylmä sota käynnistyi uudelleen viimeistään 2010-luvun alkupuolella, Kylmän sodan päätös tuntuu jotenkin häiritsevän tilapäiseltä - mitä se jälkiviisaasti arvioiden olikin. Kun Venäjä Vladimir Putinin toimikaudella nousi taas Yhdysvaltain arvioissa uhkaksi yksinapaiselle hegemonialle, kylmä sota palasi työvälineeksi ongelmitta, vaikka Venäjästä oli tullut täysin markkinatalouden hallitsema valtio. Ongelmana ja uuden kylmän sodan pääsyynä lieneekin ollut se, että yhdysvaltalaiset yritykset epäonnistuivat pyrkimyksessään vallata Venäjän talouselämä ja markkinat. Kun venäläiset oligarkit ottivat Venäjän haltuunsa, ainakin Washingtonissa, ehkä myös Pentagonissa, päätettiin tehdä asialle jotain. Kylmä sota 2.0 uhkaa nyt muuttua koko ihmisen maailman tuhoavaksi ydinasein käytäväksi sodaksi, kun Yhdysvallat on siirtänyt mielenkiintonsa Venäjästä Kiinan tuhoamiseen. Samasta syystä.

Luonto ilman ihmistä

Haittaisiko, jos ihminen yhtenä eläinlajina kuolisi sukupuuttoon? Kysymys on tietysti väärin asetettu, pitää kysyä samalla, kenen näkökulmasta moinen olisi haitta. Ihminen itse voi harmitella lyhyeksi jäänyttä kukoistuskauttaan tai oikein pettynyt voisi riemuiten todeta, ettei hetkeäkään liian aikaisin! Mutta jos yksinkertaistamme ajatusleikin – siitähän ainakin toistaiseksi on vielä kysymys –, asetutaan muun elonkirjon asemaan ja kysytään uudelleen, keitä haittaisi ihmiskunnan sukupuutto.

Kaksi ilmeistä ryhmää voidaan nimetä helposti: ihmisen domestikoimat lajit ja ihmisestä elävät ja hyötyvät loiset. Muille lajeille ihmisen katoaminen tarkoittaisi suunnatonta helpotusta sekä saalistuspaineessa että elinolosuhteiden tuhoamisen päättymisen muodossa. Valtaosalle lajeista ihmisen poistuminen olisi oletettavasti yhdentekevää, mutta niille lajeille, joita ihminen on vimmaisimmin vainonnut, tilanne voisi olla äärimmäisen helpottava. Esimerkiksi susi voisi perustellusti ulvoa iloaan maailmalle.

Ihmisen loisille katoamisemme aiheuttaisi evoluutioteknisen vaihettumisjakson, jonka aikana loisemme joutuisivat etsimään uuden isäntäeliön. En osaa sanoa, onko olemassa pelkästään ihmisessä loisivia lajeja, mutta ne joutuisivat joko sopeutumaan korvikkeeseen tai poistumaan itse elonkirjosta. Sellaista kai tapahtuu joka tapauksessa jatkuvasti joka tapauksessa ja ihmisestä riippumatta.

* * *

Domestikoitujen eläinten kohdalla tilanne näyttää selkeämmältä. Naaraspuolisille naudoille eli lehmille lypsävän ihmisen katoaminen olisi hetkellinen katastrofi, joka aiheuttaisi oletettavasti miljoonien lehmien tuskallisen kuoleman. Sen sijaan härät, hevoset, siat, vuohet ja muut ihmisen alistamat, mutta lemmikin roolin välttäneet lajit todennäköisesti vain ryhtyisivät elämään ihmisettä. Puhummehan "villiintyneistä" tuotantoeläimistä, jotka viettävät mukavaa lajinmukaista elämää ihmistä pakoillen. Ilmastoon huonosti sopeutuneet lajit varmaan kärsisivät ja ehkä katoaisivatkin ajan myötä. Mutta osa vain lopettaisi riippuvuuden ihmisestä ja ryhtyisi etsimään ruokaa luonnosta. Vaikuttaisi siltä, että useimmat lajit osaavat sen ihmisen toimista huolimatta.

Lemmikkien kohtalo on tietysti karu. Suomalaiseen häkkiin vangitulla papukaijalla ei ole selviytymisen mahdollisuuksia häkin ja säännöllisen ruokinnan ulkopuolella. Yleisen näkemyksen mukaan edes saalistajana edelleen täydellinen kissa ei todennäköisesti selviäisi Suomen talvista, vaan joutuisi joko nääntymään kylmyyteen tai yrittämään vaeltamista lämpimämmille seuduille. Tai sitten evoluutio seuloisi kissojen joukosta esiin ne, joille talvikaan ei olisi ylivoimainen haaste. Vaikka eiväthän kaikki ilveksetkään löydä aina riittävästi ravintoa.

Kaikkein surkein rooli olisi varmaan varattu koiralle, tuolle ihmisen täydellisimmin domestikoimalle ja geneettisesti vääristyneimmälle eläinlajille. Pohjolan luontoon vapautettuina osa koirista pärjäisi todennäköisesti ihan hyvin, jos niillä olisi riittävä turkki ja jalkojen pituus lumisesta talvesta selviämiseen. Yhtä selvää on, että kymmenillä "jalostetuilla" lyttynaamaisilla, lyhytjalkaisilla ja ohutturkkisilla eläimillä elinikä jäisi hyvin lyhyeksi, kun ihmisen käsi herpaantuisi koiranmuonasäkin ääreltä. Toisaalta tiedämme, että alueilla, joilla koirat ja kissat saavat vapaasti lisääntyä oman päätöksensä mukaisesti, koirista tulee yllättävän nopeasti samanäköisiä, suhteellisen kookkaita, pitkäjalkaisia ja isokuonoisia otuksia. Ehkä se tragedia jäisi muutaman sukupolven mittaiseksi ja ihmisettömässä maailmassa koirasta tulisi yksi monista koiraeläimistä, jotka elelevät omassa lokerossaan – ihmistä kaipaamatta.

* * *

Objektiivisesti tarkastellen ihmislajin sukupuutto olisi vain yksi lukemattomista sukupuutoista, joita Maan elonkirjo on tuottanut evoluution myötä. Koska ihminen on kiihdyttänyt luonnollista sukupuuttojen syntyä merkittävästi, ihmisen katoaminen todennäköisesti vähentäisi pidemmällä tähtäimellä sukupuuttojen määrää. Asiaa on ymmärrettävästi vaikea tutkia, mutta pelkästään se, että ihmisen valtaamat alueet maassa ja merissä palautuisivat muun elämän käyttöön, merkitsisi luultavasti lajimäärän lisääntymistä ainakin tilapäisesti.

Yhteenvedon omaisesti voisi todeta, että ihmiskunta voi kaikessa rauhassa kuolla sukupuuttoon. Siinä ei ole mitään dramatiikkaa, ellei sellaiseksi lasketa muun eliökunnan olosuhteiden merkittävää paranemista. Kukaan tai mikään ei jää pitkäksi aikaa kaipaamasta. Viimeistään 100 vuoden kuluttua mikään tai kukaan ei etäisestikään muista ihmislajin olemassaoloa. Kasvit valtaisivat ihmisen rakentamat alueet parissa vuosikymmenessä, kylmässä pohjoisessa ehkä vähän hitaammin, mutta valtaisivat silti. Eduskuntatalon raunioilla pomppisivat ehkä vuohilaumat, jotka valitsisivat puhemiehensä paksukalloisimpien joukosta.

Henkilökohtaisesti en sinänsä toivo ihmisen sukupuuttoa, vaikka joudun myöntämään, että se olisi suuren enemmistön etujen mukainen tapahtuma. Hyvä kompromissi voisi olla, että ihminen lopettaa sotkeutumisensa muitten lajien elämään, tyytyy elämään kohtuullisesti sille helpoimman asuinalueen puitteissa. Kompromissiin voisi ehkä myös kuulua, että ihminen saisi jatkaa muiden lajien tutkimista, utelias kun on, mutta tietenkin vain muiden lajien suostumuksella. Jos esimerkiksi valaat toteaisivat, ettei niillä ole tarvetta eikä intressiä opettaa ihmistä ymmärtämään valaiden täysin erilaista viestintää, se pitäisi hyväksyä ja pitäytyä esimerkiksi kädellisten kanssa kommunikointiin.

 

Wanna-be-Harari

Harvoin olen lukenut tietokirjaa yhtä ärtyneenä kuin tätä. Kysymys ei ole vain ylenpalttisen runsaista huutomerkeistä, ilmaisun "eKr." käyttämisestä (sitä käyttävät nykyään enää vain hartaat uskovaiset, jollainen kirjoittaja ei taida kuitenkaan olla), termin "sairaalloinen" populistisesta ylikäytöstä, jatkuvasta ideologis-poliittisesta asenteellisuudesta tai edes mielipiteiden esittämistä kiistattomina tosiasioina. Ennen muuta kyse on ylimielisestä suhtautumisesta monimutkaisiin ilmiöihin. Siitä, että halutaan Yuval Noah Hararin tavoin selittää "kaikki" oman älyn ja tietämyksen valossa ottamatta huomioon sellaista mahdollisuutta, ettei kukaan pysty olemaan asiantunteva kaikessa ja sellaisen yritys johtaa helposti epäonnistuneeseen tulokseen. Aivotutkija ja psykologi Lauri Nummenmaa – joka kustantajan mainoslauseen mukaan on "maamme johtavia aivotutkijoita" –, on kirjoittanut kirjan Pahuus : Ihmisluonnon pimeä puoli (Tammi 2022). Kirja tavoittelee ostajiksi lukijoita, joita kiehtoo ajatus ihmisen "pimeästä" ja "valoisasta" puolesta ainakin silloin, kun moisia käsitteitä kääntelee aivotutkija. Hänenhän oletetaan asian tietävän, kun aivoja työkseen kuvantaa.

Kyllä kirja tätä populaaria dikotomiaa myös hyödyntää, mutta Nummenmaalla lienee ollut paljon kunnianhimoisempia tavoitteita kirjaa kootessaan. Näin voi päätellä jo ennen kirjan lukemista sen lukujen otsikoista: "Syntyneet tappajiksi – Rikollinen mieli – Murhaaja meissä kaikissa – Seksiä vaikka väkisin – Tappavat tunteet ja tunteettomat tappajat – Perhe on pahin – Syyttömät – Kosto on suloista – Pieniä suuria valheita – Järjen naamio – Sadistiset nautinnot – Kuolema valkokankaalla – Laki ja järjestys – Luottamusverkosto – Väkivaltailluusio – Viisaasti kesytetyt – Turvassa". Pahuus onkin enemmän yhteiskuntapoliittinen julistus kuin aivotutkijan varovainen pohdiskelu tämän tai tuon epämiellyttävän ilmiön syistä. Nummenmaalla ei ole estoja esiintyä perimmäisen totuuden ja tiedon haltijana. Vaikka kirja vilisee loppuviitteitä, niitä paljon enemmän on itsevarmoja, sen kummemmin perustelemattomia, mutta kiistanalaisia väittämiä.

Nummenmaan tapa nähdä ihmisen "pahuus" liittyy yleisempään vahvaan "edistysuskoon", jonka viitekehyksessä pahuuden määrä on vähentynyt suoraan verrannollisesti "markkinatalouden" etenemisen myötä. Nummenmaa ei suoraan julista mitään ideologista sanomaa, mutta tapa, jolla hän kuvailee asioita, kertoo vahvasta antivasemmistolaisuudesta. Itse asiassa jos ei kirjassa selkeästi kerrottaisi, että sen kirjoittaja on suomalainen tutkija, lukija olettaisi kirjoittajan olevan yhdysvaltalainen best seller -markkinoille tähtäävä popularisoija. Kirjoitustyyli on ajoittain niin kädestä pitäen ohjaavaa, että aikuinen lukija ärtyy ilmoittamaan, ettei ole mistään tietämätön pussinperäläinen. Nummenmaa käyttää karkeasti yleistäviä ja todellisuudessa heikosti perusteltavissa olevia iskusanoja sekä paljon että huolettomasti. Pahuus ei olekaan varsinainen aivotutkijan tietoteos, vaan pyrkimys kirjoittaa suomalaisittain jotain, mitä verrattaisiin Hararin tuotantoon. Minusta Pahuus on enemmän pamfletti kuin tietoteos.

* * *

En väitä, ettei Nummenmaan tekstissä ole myös pätevää asioiden erittelyä ja analyysiä. Lukijan on kuitenkin vaikea ellei mahdotonkin tietää, milloin äänessä on neutraali aivotutkija, milloin voimakkaasti asenteellinen psykologi ja pahuuden popularisoija. Sen seurauksena kirjoitin kymmenen A5-lappusta täyteen ärtyneitä kysymyksiä ja kommentteja lukuprosessin aikana. Jos kävisin kaikki kommenttini läpi, tarvitsisin 3-4 normaaliblogin verran tilaa. Sitä en halua tehdä, sen arvoinen Pahuus ei ole. Mutta nostan seuraavassa esiin joitakin Nummenmaan lausumia, joihin kustannustoimittajan – jos Tammella sellaisia vielä on palkkalistoillaan – olisi pitänyt puuttua, kun ei kirjoittaja itse ole nähnyt niissä mitään ongelmaa.

* "Vaikka Chávez on edelleen elossa, hänen hirmutekojensa tarkkoja motiiveja on mahdotonta selvittää" (s. 22) – Hugo Chávez kuoli jo vuonna 2013 ja varsin laaja kansainvälinen konsensus Yhdysvaltain hallinnon ulkopuolella on siitä, että Chávezin ratkaisuilla oli muiden kuin rikkaimpien kansalaisten kannatus. "Hirmuteot" on poliittista liioittelua ja propagandaa.

* "luonnon julmuus" (s. 26) – Luonnon kuvaaminen julmaksi on ihmiskeskeinen käsitys, jolle ei löydy todellista vastinetta luonnosta eikä uskoakseni myöskään tieteellisestä biologiasta.

* "valailla, lepakoilla ja jäniseläimillä ei ole anatomiansa puolesta mahdollisuutta surmata toisiaan" (s. 27) – Mikä niiden anatomiassa tällaiseen viittaa, mutta ei ulotu muihin eläinlajeihin? Näin raju väite pitäisi jotenkin perustella. Jokainen, joka on nähnyt kaskelotin purukaluston, jättää ainakin valaat listalta pois. Toisaalta en itse keksi, miten esimerkiksi gnu-antiloopin anatomia olisi jänistä kummoisempi surmaväline.

* "maailmanennätystä synnytettyjen lasten määrässä pitää hallussaan rouva Feodor Vassileyv, joka synnytti yhteensä 69 lasta" (s. 39) – Fjodor Vasiljev eli vuosina 1707-1782 ja hänen nimettömäksi jääneen vaimonsa synnyttämien lasten määrä on Wikipedian mukaan vain kuulopuhetta ("is said to have had"). Maailmanennätyksestä puhuminen on tällaisen asian kohdalla tyylillisestikin arveluttavaa.

* "Älykkyys on luotettavasti mitattava henkinen ominaisuus" (s. 49) – Onkohan kukaan älyä ammatikseen tutkiva näin suorasukaista mieltä? Pitäisi ainakin puhua "mitattavissa olevasta" ominaisuudesta.

* "Syyt murhiin, itsetehtyihin abortteihin ja lapsensurmiin kumpuavat syvältä aivoistamme." (s. 57) – Kuinka moni suomalainen rinnastaa abortin murhaan kristillisdemokraattisten fundamentalistien ulkopuolella? Moniko tutkija uskoo, että murhat "kumpuavat" pelkästään aivoista, eivät mitenkään ympäristötekijöistä?

* "Vallankäyttö tai väkivalta ei ole raiskaajien ensisijainen motiivi. Raiskaaminen perustuu aina seksuaaliseen motivaatioon." (s. 77-78) – Nummenmaa kiistää motiivien moninaisuuden, koska on vakuuttunut siitä, että raiskaajan tavoitteena on aina "naisen hedelmöittäminen" (s. 82). Aika vahva väite, jonka todistaminen lienee mahdotonta, kuten kirjan tekstikin osoittaa.

"Terrorismi tarkoittaa jonkun muun ryhmittymän kuin valtion harjoittamaa väkivaltaa" (s. 114) – Tämä on omavaltainen rajaus, joka vääristää merkittävästi "terrorismin" analyysiä pelkistäen sen yksilöiden tuottamaksi ongelmaksi. Modernin terrorismin luonne on usein pikemminkin valtiollista kuin yksilöstä kumpuavaa.

* "Kyky liittoutua ja ystävystyä muiden kuin sukulaistemme kanssa tekee ihmisistä ainutlaatuisia." (s. 141) – Koko ajan lisääntyvä todistusaineisto kertoo siitä, että monet eläinlajit kykenevät jopa lajienväliseen liittoutumiseen ja ystävyyteen. Muut valaat ovat todistetusti pelastaneet ihmisten lisäksi myös muita eläinlajeja miekkavalaiden hyökkäyksiltä. Ihminen ei ole sosiaalisuudessaan ollenkaan ainutlaatuinen, jos edes mallikappale.

* "Yhdysvaltalaiset sotilaat puolustivat Kuwaitissa Lähi-idän vapautta ja vakautta." (s. 144) – Näin uskotaan vain Yhdysvaltain hallinnon virallisessa propagandassa ja sen aivopesemissä piireissä, kaikki muut ymmärtävät, että sotilaat olivat Kuwaitissa turvaamassa öljylähteiden säilymistä Yhdysvaltain hallinnassa.

* "Yhdysvaltain tukemat vapaustaistelijat yrittivät kaataa Fidel Castron hirmuhallinnon ja ottaa Kuuban haltuunsa Sikojenlahden maihinnousussa." (s. 173) – Jopa porvarillinen media myöntää nykyään, että kyseessä oli CIA:n kouluttaman palkkasoturijoukon väkivaltainen kaappausyritys eli Nummenmaa toistelee tässäkin vain kritiikittä Yhdysvaltain hallinnon virallista propagandaa.

* "Sadismitutkimus todistaa, että toimettomat kädet ovat paholaisen työkalu." (s. 217) – Nummenmaa puhuu muuallakin "paholaisesta" ilman ironian etäisyyttä. Olisiko hänellä sittenkin jonkinlainen uskonnollinen taustakuvio, jota ei vaan kaupallisista syistä ole haluttu avata?

* "Hamasin toiminta perustuu Israelin siviilien tappamiseen." (s. 228) – Nummenmaa toistelee Israelin ja Yhdysvaltain hallintojen virallista propagandaa, vaikka on fakta, että Hamas tavoittelee itsenäistä Palestiinaa ja surmatyöt ovat olleet tuon tavoittelun seurausta, eivät itse tavoite. Kansainvälisen oikeuden näkemyksen mukaan Israel miehittää laittomasti suuria osia Palestiinasta.

"Genomi varustaa ihmiset käsittämättömällä pahuudella" (s. 263) – Voiko mitään monimutkaista ilmiötä kuvata populistisemmalla ja mutkat suoristavammalla tavalla? Tällaista kieltä käytetään yleensä vain uskonnollisen fanatismin piirissä.

* "Kilteiksi mielletyt vauvat eivät suinkaan ole pelkästään kilttejä, vaan samanaikaisesti he ovat oikeita pikku julmureita." (s. 264) – Päästäisitkö tällaisia lauseita kirjoittavan psykologin hoitamaan omaa lastasi? Vauvan reaktioiden kuvaaminen termillä "julmuus" kuulostaa äärimmäisen epäammattimaiselta – tai huolimattomalta kirjoittamiselta.

"sosialismin ikeen alla räpiköivä Itä-Saksa" (s. 276) – Tätä ei ole kirjoittanut antikommunistinen pamfletisti vuonna 1985, vaan suomalainen aivotutkija vuonna 2022. Asenteellisuutta ei ole piilotettu edes rivien väliin. Nummenmaan parjaaman valtion nimi oli sitä paitsi Saksan demokraattinen tasavalta, piti siitä tai ei.

"ateistit ovat vainonneet uskovia" (s. 277) – Nummenmaa ei kerro siitä, millä tavalla uskovat ovat vainonneet ateisteja ja uskonnottomia. Nummenmaa ei ole myöskään oivaltanut, ettei ateismi ole ideologia vaan uskomuksen puutetta.

* * *

Edellinen litania on vain tiivistelmä asioista, jotka minua Nummenmaan kirjassa tökkivät. Vaikka Pahuus analysoi myös "pahuuden" käsitettä ja ilmenemismuotoja, otsikko ei selvästikään vastaa kirjan sisältöä. Kirja tähtää laajempaan maailmankatsomukselliseen julistukseen, jonka olisi voinut myös reilusti myöntää vaikka kirjan alaotsikkoa mietittäessä. Itse suhtaudun hyvin nihkeästi puheeseen inhimillisestä "pahasta" ja "hyvästä" siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niissä selvästikään ole kysymys vastakohdista, vaan pitkän ja monitasoisen jatkumon eri kohdista. Nummenmaa tulee asian monta kertaa myöntäneeksi kuvatessaan sitä, miten monet "pahat" piirteet ovat evoluutiossa kehittyneitä ominaisuuksia, jotka hyödyttävät yksilöä tai laajempaa ihmisryhmää taistelussa selviämisestä ja elintilasta. Jos Nummenmaa sanoisi asian suoraan, monet kirjan väittämät asettuisivat ymmärrettävämpään valoon. Mutta halu kehua "hyviksiä" ja haukkua "pahiksia" on ottanut yliotteen ja tuottanut poliittisen pamfletin ja psykologisen tietoteoksen sekasikiön.

Lukija jää myös pohtimaan, miksi Nummenmaa käyttää niin häkellyttävän vähän asiantuntemustaan aivotutkijana ja korvaa sen yleisluontoisella ja omahyväisellä besserwisserismillä. Onko niin, ettei aivojen kuvantamisen ja mallintamisen tutkimus ole edistänyt ymmärrystämme "pahuuden" problematiikan avaamisessa merkittävästi? Vai eikö se antaisi riittävästi tukea näkemyksille, jotka Lauri Nummenmaa on jo omaksunut? Jonkinlainen anomalia tässä kuitenkin on, ellei kyseessä sitten ole lukijan katteettomissa oletuksissa, että aivojen kuvantamisen professori kirjoittaa ihmisen "pahuudesta" lähinnä aivojen kuvantamisen tarjoaman todistusaineiston pohjalta. Niin ei nyt ainakaan näytä tapahtuneen.

On täysin sallittua kirjoittaa populistisesti, asenteellisesti ja omia näkemyksiä painottaen. Itse ahkerana tietokirjojen lukijana arvostaisin kuitenkin sitä, että kirjoja julkaistaisiin omat tavoitteet avoimesti myöntäen, ei sammutetuin lyhdyin. Kaupallinen kustantaja on tietysti vapaa valitsemaan oman linjansa, mutta henkilökohtaisesti en arvosta tällaista lukijan huijaamisen tapaa. Pahuus on osittain tietokirja, mutta ei pelkästään sellainen. Pahuus houkuttelee lukijoita populistisin keinoin, koska sen tavoitteena ei selvästikään ole pelkästään tietämyksen lisääminen vaan myös ihmisen historian ja tulevaisuuden esittäminen tietyssä valossa. En tuota "valoa" tohdi tarkemmin määritellä, mutta sellaiselle lukijalle, joka on kahlannut ahkerasti läpi yhdysvaltalaisia populaaritiedekirjoja, tulee kyllä tuttuuden tunne. Aivan Hararin itsevarman harppailun tasolle Nummenmaa ei ole yltänyt, mutta arvelen, että jonnekin sinne päin on tarkoitus kuitenkin ollut päästä. Myös kustantajalla.

Se suurin kysymys

Suurin kysymys, johon ei ole vastausta, ei liity jumaliin tai muihin satuolentoihin. Suurin todellinen kysymys, joka jää epäilemättä ihmisen olemassaolon aikana vastaamatta, liittyy maailmankaikkeuden itsensä olemassaoloon.

Miksi on jotain sen sijaan, ettei olisi mitään?

Uskonnollisuuteen taipuvaisilla ihmisillä on mielestään yksinkertainen vastaus eli että jumala on niin halunnut. Tämä vastaus on tietysti typötyhjä ja hyödytön, koska se jättää selittämättä, miksi on jokin jumala sen sijaan ettei olisi mitään jumalan kaltaista. Fyysikoilla ja muilla luonnontieteilijöillä ei taas ole vastausta, koska kysymys on pohjimmiltaan filosofinen, ei luonnontieteellinen. Ei ainakaan muuten kuin siinä mielessä, että voidaan kysyä, onko maailmankaikkeuden olemassaololle jokin fysiikan löydettävissä oleva pakottava syy. Itse pidän tällaisen syyn löytämisen mahdollisuutta vähäisenä, vaikkei sitä varmaankaan kokonaan voi torjua.

Monet kosmologit eivät tunne edes tarvetta pohtia koko kysymystä siitä yksinkertaisesta syystä, että ainakin tämä yksi maailmankaikkeus näyttää olevan tukevasti olemassa, eikä luonnontiede osaa suhtautua siihen, että sen tutkimuskohdetta ja sitä itseään ei olisi. Kysymystä pidetään turhana ja hedelmättömänä, koska siihen ei ole eikä tule olemaan vastausta. Olen itse asiassa pitkälle samaa mieltä. Tämän lyhyen tekstin kysymystä ei pidä ottaa liian vakavasti. Jotain on olemassa sen sijaan ettei mitään olisi, mutta on epätodennäköistä löytää sille selitystä.

Itseäni tämä "suurin kysymys" kiinnostaa kuitenkin siksi, että olen lapsesta asti ihmetellyt sitä, mistä tai miten maailmankaikkeutemme on oikein tupsahtanut olemaan. Ihmettely liittyy sekä ns. alkuräjähdykseen että pohdintoihin muiden maailmankaikkeuksien olemassaolon mahdollisuudesta eli multiversumeihin. Olen tuntenut intuitiivista vastenmielisyyttä kaikkia alkuräjähdysteorioita kohtaan, koska jokainen rehellinen kosmologi joutuu myöntämään, ettei meillä ole mitään tietoa siitä, mistä se alkuperäinen "singulariteetti" tai muu maailmankaikkeuden siemen on peräisin. Fyysikot ovat keskittyneet pohtimaan ja tutkimaan sitä, mitä on voinut tapahtua todellisen alun eli kaiken siemenen ilmaantumisen jälkeen. Sen alkusiemenen lähteestä tai aiheuttajasta ei ole tieteellistä teoriaa.

Tai itse asiassa on yksi, mutta sekin on näennäinen. Nimittäin ajatus maailmankaikkeuden syklisestä olemuksesta. Tämän ajattelun ytimessä on oletus, että maailmankaikkeuden alkusiemen ei ole sen kummempi asia kuin laajentumista seuranneen luhistumisen lopputulos, käsittämättömän tiheä pistemäinen kaiken olevaisen sisältävä "singulariteetti". Ajatus voi teoriassa olla todellisuutta vastaava, ehkä maailmankaikkeus on joskus luhistunut pisteeksi ja nykyisen syklimme alkusiemeneksi. Tätä on vaikea todistaa mahdottomaksi, joskin kosmologit taitavat olla asiasta montaa mieltä. Filosofisesti teoria ei kuitenkaan vastaa ollenkaan alkukysymykseen eli siihen, miksi olisi ollut jokin "ensimmäinen singulariteetti" sen sijaan, ettei mitään sellaista olisi koskaan ollut.

Ihailen suuresti fyysikoiden kykyä etsiä ja löytää mahdollisia selityksiä ilmiöille, joita ei suoraan voida tutkia. Maailmankaikkeuden synty on ilman muuta ilmiö, jonka selittäminen on toisaalta triviaalin turhaa, toisaalta kiehtovampi salaisuus kuin mikään muu (sen rinnalla elämäksi kutsumamme ilmiö taitaa sekin olla aika vähäpätöinen kemiallinen arvoitus). Modernin tutkimuksen saavutukset ovat kaikessa huikeudessaan kuitenkin enimmäkseen oletuksia ja teorioita, joiden kestävyyttä jatkuvasti tehostuvat tutkimukset koettelevat. Mitä lähemmäs sitä alkusiementä on päästy, sitä vaikeampaa eteneminen on. Tutkijat ovat tietenkin haluttomia myöntämään avuttomuuttaan, mutta monia keskeisiä ilmiöitä joudutaan lähestymään puhtaasti matemaattisesti tai tietokonesimulaatioilla, ei fysikaalisilla mittauksilla, koska sitä siementä ei enää ole, on vain sen seurauksia. Kaikki joskus ilmaantunut sitä paitsi jotenkin ärsyttävästi loittonee kaikesta muusta, ikään kuin hyvin kaukana ajassa ja avaruudessa olevien asioiden tutkiminen ei jo sinällään olisi haastavaa.

Alkuperäiseen kysymykseen vastaaminen on muuttunut aiempaa vaikeammaksi myös sen myötä, mitä hiukkasfysiikassa on jouduttu kohtaamaan. Kvantti-ilmiöt ovat ihmisen ajattelulle vieraita, outoja ja vaikeatajuisia. Makrotason ilmiöiden selittäminen ilman kvanttitason ymmärtämistä ja hallitsemista on silti jotenkin epäuskottavaa. Onko maailmankaikkeuden syntyminenkin pohjimmiltaan kvanttitason prosessi vai onko olemassa vielä senkin takana jokin taso, joka paremmin selittää, mistä tässä kaikessa on kysymys? Vai ovatko kvantit ilmaantuneet vasta alun jälkeen? Emme tiedä, emme todellakaan tiedä.

Eikä minulla tietenkään ole vastauksia esittämiini kysymyksiin. Olen utelias ihmisparka, joka ties mistä syystä esittää kysymyksiä, joihin kellään ei ole vastauksia. En mieti ja kysy näitä siksi, että kuvittelisin kenenkään vastaavan. Luultavasti haen ääneen kysymällä lohdutusta siihen "kosmiseen ahdistukseen", jonka tietämättömyys ja ymmärtämättömyys synnyttävät. Koska en ole fyysikko tai kosmologi, minun ei myöskään tarvitse keskittyä asioihin, joita voi oikeasti tutkia ja selvittää. Siksi tuijotan häpeämättä upeita valokuvia maailmankaikkeuden materiakeskittymistä, pohdiskellen niitä näitä, vilpittömän uteliaana sattuman oikkuna, jonka edustama laji saattaa olla maailmankaikkeuden ainoa osanen, joka ylipäätään pohtii kaiken olevaisen salaisuuksien kaltaisia asioita.

Kohtalona Stalinin lihamylly

Professori Maria Lähteenmäki on lähtenyt täyttämään sitä valkeaksi jäänyttä historian aukkoa, jonka kohdalla on tuhansien Neuvostoliittoon paenneiden suomalaisten naisten elämäntarina. Punapakolaiset : Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa (Gaudeamus 2022) yhdistelee yleistä ja yksityistä historiaa, jossa jälkimmäistä edustavat ennen muuta aiemmin hyödyntämättömät pienoiselämäkerrat ja "taistelukertomukset", joita naiset ovat itse kirjoittaneet tai kertoneet haastattelijoille Neuvostoliiton sisällä (arkisto on osa Karjalan Tiedeakatemian elämäkerta-aineistoa, joka ei ole aikaisemmin kiinnostanut ketään ja joka tämänhetkisen sotatilan takia on jälleen tutkijoiden ulottumattomissa). Punapakolaiset on tieteellinen tutkimus, jolla kuitenkin lienee suhteellisen paljon yleistä kiinnostavuutta, onhan Suomi virallisemminkin ryhtynyt selvittämään, mitä suomalaisille itärajan tuolla puolen vuoden 1918 jälkeen on tapahtunut.

Lähteenmäki on parhaimmillaan, kun hän kuvailee Neuvostoliittoon poliittisina pakolaisina, rajaloikkareina tai laillisesti muuttaneiden suomalaissyntyisten naisten vaiheita käytännössä vuosien 1918 ja 1939 välisenä aikana. Lähteenmäki antaa naisten itsensä puhua, mutta samalla taustoittaa sekä puhujien persoonia ja suhteita esimerkiksi miespuolisiin vallankumouksellisiin ja puolueaktivisteihin. Kuva on ehdottomasti paljon moninaisempi ja rikkaampi, kuin luultavasti useimmat nykypäivän lukija odottaisi tai millaisen propagandistisen kuvan vuoden 1918 valkoinen voittaja mielellään rajan yli menneistä rakensi. Lähteenmäki ei ole pelkästään neutraali tutkija, vaan hän tarkastelee tapahtumia myös feministisen ja solidaarisen viitekehyksen läpi. Se synnyttää kaiken objektiivisen kurjuuden keskelle suhteellisen rauhan alueen, jonka sisällä naisten ääntä ei väkivallalla suljeta tai edes ohjata miehisen tulkinnan uomaan.

Huonoimmillaan Punapakolaiset on, kun Lähteenmäki intoutuu kronikoimaan koko Neuvostoliiton prosesseista, bolševikkien (kirjassa "bolsevikkien") politiikasta, Leninistä ja Stalinista. Yleisellä tasolla Lähteenmäki luopuu pitkälle tutkijan neutraalista asenteesta ja luisuu paikoitellen hyvin tavanomaiseen kritiikkiin, jota ei motivoi kirjan varsinainen tematiikka, vaan ideologinen tarve todistella, että Stalinin hirmuvalta ei ollut pelkästään Stalinin henkilökohtaisten ominaisuuksien seurausta, vaan jotenkin vääjäämätön seuraus sekä Leninistä että bolševikkien alusta lähtien omaksumasta väkivallan linjasta. Ongelmana on ennen muuta se, ettei Lähteenmäki ole näissä asioissa selvästikään itsenäisten huomioitten ja johtopäätösten esittäjä, vaan pääosin toistelee miltei vuosisataisen antikommunistisen perinteen mukaisia, lukuisista kirjoituksista tuttuja syytöksiä. Mitään uutta tai omaperäistä ei tässä suhteessa ole tarjolla, joten kontrasti yleisen ja yksityisen historian välillä muodostuu jyrkäksi, jälkimmäisen eduksi.

* * *

Lähteenmäki osoittaa aineistollaan monet ns. punapakolaisiin liitetyt stereotypiat sekä valheellisiksi että ymmärtämättömiksi. Neuvostoliittoon paettiin monista eri syistä ja pakenijat edustivat yhteiskunnallisesti varsin laajaa skaalaa, vaikka odotusten mukaisesti varsinaisen varakkaan yläluokan edustajia ei mukana ollutkaan. Vaikka suuri enemmistö tulikin köyhimmän työväestön piiristä, tarkempi kuva on yllättävän moniääninen. Pakolaiset eivät olleet yhtenäinen joukko sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan. Eikä heitä myöskään kohdeltu rajan toisella puolella yhtenäisenä joukkona, vaan alusta alkaen myös pakolaisten status vaihteli ennen muuta sen perusteella, oliko tulija jo Suomessa ollut ns. aktivisti vai oliko hän vain huuhtoutunut pakokauhun aallon mukana rajan yli. Monen naisen pakolaisuus oli poliittisesti motivoitunutta, mutta ei kaikkien. Osa vain seurasi puolisoaan ilman omaa valintaa tai vaihtoehtoa.

Lähteenmäki kuvailee monipuolisesti ja uskottavasti sitä, miten näennäiseksi nuoren neuvostovaltion ääneen julistama sukupuolten tasa-arvo jäi, vaikka eräissä yksityiskohdissa (avioeron helppous) mentiinkin maailmanlaajuisen kehityksen kärjessä. Neuvostoliitossa asioista päättivät miehet ja jos Leninillä vielä oli ollut lukuisia naispuolisia arvostettuja työtovereita ja ystäviä, Stalin suhtautui naisiin yksiselitteisen alentuvasti. Hänen kohdallaan voi modernein termein ilman muuta puhua toksisesta maskuliinisuudesta ja misogyniasta, vaikka sen erottaminen yleisestä brutaalista suhtautumista muihin ihmisiin voikin olla vaikeaa. Neuvostovaltio halusi kyllä pitää huolta väestönkasvusta, mutta siinä ei ollut kysymys lasten yksilöllisestä ihmisarvosta vaan valtion tarpeista. Asenne heijastui väistämättä myös suhtautumisessa naisiin, joiden kyky lisääntyä oli jo päättynyt.

Itseäni kiinnosti Lähteenmäen kuvaus siitä, miten suomalaisten pakolaisten erittäin vähäinen venäjän kielen osaaminen ja sen opiskelun alhainen motivaatio muuttui Stalinin vallan lujittumisen myötä suorastaan hengenvaaralliseksi piirteeksi. Siinä missä vielä Lenin oli korostanut tarvetta kohdella vähemmistökansallisuuksia tasa-arvoisesti ja arvostavasti, georgialaista syntyperää ollut Stalin hylkäsi moisen vaarallisena haihatteluna ja käynnisti jyrkät toimet, joiden tarkoituksena oli paitsi pakottaa kaikki puhumaan venäjää (isossa maassa sinänsä rationaalinen toimi), myös lopettaa kaikki kansallisen kulttuurin vaaliminen, joka Neuvosto-Karjalassa oli edennyt varsin pitkälle siitä huolimatta, ettei suomalaisten ja pääosin ortodoksisten karjalaisten yhteiselo ollut suinkaan ongelmatonta. Kun Stalinin tappava lihamylly käynnistyi täydellä teholla, ei-venäläinen syntyperä ja kieli muuttuivat  käytännössä rikollisiksi teoiksi. Sen joutuivat myös Suomesta tulleet kokemaan.

* * *

Punapakolaiset sisältää monia kiinnostavia alateemoja, joita ei näin lyhyessä esittelyssä pysty edes esittelemään. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen on kuitenkin se prosessi, joka ensin nosti Edvard Gyllingin kaltaiset sivistyneet, tarmokkaat ja luontaiset kansanjohtajat johtamaan Neuvosto-Karjalaa kohti parempaa elämää, mutta joka kuitenkin myöhemmin syöksi jokaisen jollain tavalla henkilökohtaiseen tuhoon. Yksikään naispuolinen pakolainen ei noussut ulkoisesti merkittävään asemaan, mutta heillä oli silti hyvin tärkeitä rooleja, joista ei juuri mitään ole aiemmin tiedetty. Sadat suomalaisnaiset olivat aktiivisesti rakentamassa sitä suhteellista hyvinvointia, jota Neuvosto-Karjala ehti edustaa ennen Stalinin moukarin tuhoisaa iskua. Tässä joukossa oli myös runsaasti amerikansuomalaisia, jotka olivat jo kerran aikaisemmin lähteneet rohkeasti etsimään onneaan Atlantin takaa. Lopputulos on surkea, mutta se ei johtunut suomalaispakolaisista itsestään.

Maria Lähteenmäki on tehnyt kulttuuriteon kootessaan tuntemattomiksi jääneiden suomalaisnaisten kokemukset jälkipolvien ulottuville. Ne eivät välttämättä selitä suurtakaan osaa Neuvostoliiton tapahtumista, mutta auttavat osaltaan ymmärtämään, miksi moni pettyi, mutta yhtä moni halusi uskoa parempaan tulevaisuuteen senkin jälkeen, kun Stalin oli tehnyt selväksi, että se tulevaisuus ei ole tarkoitettu ainakaan muista maista tulleille punapakolaisille, jos kenellekään tavalliselle ihmiselle. Suomalaisnaisten kertomukset ovat järkyttäviä, mutta myös syvästi liikuttavia osoituksia siitä, miten ihminen on kuolemanhädässä valmis hylkäämään kaiken entisen ja yrittämään sitä parempaa elämää jossain muualla. Ei ollut näiden naisten omaa syytä, että unelmat murskautuivat. Ne murskattiin, tekivät naiset itse mitä tahansa.

Vaikka Lähteenmäki ei liene niin tarkoittanut, hänen kirjansa muistuttaa tuon tuostakin siitä, että Neuvostoliittoa yrittivät varsinkin alussa rakentaa tuhannet vilpittömät ja hyvää tarkoittavat ihmiset, jollaisiin useimmat suomalaispakolaisetkin kuuluivat. Heillä ei ollut tavoitteena yhden miehen tai edes yhden puolueen diktatuuri, vaan idea tavallisen työtä tekevän ihmisen oikeudesta elää rauhassa kapitalistisen pakkokoneiston ulkopuolella. Ei ollut pakolaisten vika, että tuo idea murskautui ja murskattiin vallasta vääristyneissä käsissä. Pakolaiset saattoivat syyllistyä hyväuskoisuuteen ja katteettomaan toiveikkuuteen, mutta kumpikaan niistä ei ole suuri synti. Se Suomi, josta he lähtivät pakoon, ei tarjonnut sekään edes myötätuntoa, kun osa pakolaisista pyrki takaisin Suomeen. Pienen ihmisen osa oli surullinen, kauhistuttava ja anteeksiantamaton. Olemmeko tämän päivän suhtautumisessamme pakolaisiin yhtään parempia kuin valkoinen Suomi ja punainen Neuvostoliitto 1920- ja 1930-luvuilla?